Hiljaisuuden kuuntelijat

I

Pikku ystäväni, istu tähän viereeni, kuunnelkaamme yhdessä hiljaisuuden soitantoa.

Ja vaikka jotakin ääntelisin, älä anna sen häiritä, vaan kuuntele kaiken aikaa sitä Äänettömyyttä, joka on meitä kaikkia mahtavampi ja – äänekkäämpi.

Sillä kaikki maailman lukemattomat äänet lähtevät siitä ja siihen sammuvat, ja kun ne kaikki ovat vaienneet, Se yksin jää soimaan.

Jospa me oppisimme kuuntelemaan sitä Todellisuutta, joka alati värähtelee ympärillämme. Jospa aavistaisimme, kuinka meitä lähellä on joka hetki se korkein Tieto, joka antaa täydellisen rauhan, vapauden ja onnellisuuden.

Ihmisten puhe on niin kuin tuulten humina syksyn kuivissa lehdissä: se kuuluu vain niin kauan, kun lehdet pysyvät puissa, mutta kun ne varisevat maahan ja pehmyt lumi peittää ne, silloin vallitsee talven rauha ja tuuli vaeltaa kuulumattomana, odottaen uutta kevättä.

Mutta vuosien vaihtuessa, sukupolvien seuratessa toisiaan, äänten hälinän noustessa ja laskiessa – aina pysyy samana se suuri Äänettömyys, joka sulkee kaikki syliinsä. Siitä olennot ilmestyvät elämän näyttämölle, ja siihen ne jälleen palaavat miettimään sitä leikkiä, jossa ne ovat näytelleet osansa.

Muutamat pelkäävät sitä Suurta Vaitioloa, joka ympäröi heitä, eivätkä uskalla lähestyä sen salaisuutta. He uskottelevat itselleen ja toisilleen, että sen helma on jäinen autius, kylmyys, elottomuus.

Mutta toiset, jotka ovat oppineet enemmän, alkavat tajuta, että se on heidän paras turvansa, heidän ikuinen kotinsa, heidän onnensa lähde.

Ja he alkavat kuulla siitä ääniä. He huomaavat ihmeekseen ja hämmästyksekseen, että Äänettömyys voi puhua. Tämä alituinen Läsnäolo koskettaa yhtä mittaa heidän sieluaan, eikä heillä ole sijaa, minne paeta sen alinomaista vaikutusta.

Siihen ovat yhtyneenä luonnon kaikki voimat sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, jonka voima on mittaamaton. Ja siinä liikkuvat alati ne pienemmät totuudet, jotka palvelevat väsymättöminä tätä Suurinta Totuutta ja täyttävät sen tahtoa. Ne auttavat, rohkaisevat, ohjaavat kaikkia, jotka tarvitsevat niiden apua ja osaavat kutsua niitä luokseen.

II

Silloin tällöin on tämä Hiljaisuus niin täynnä soittoa ja ääniä, että luulisi kuuroimmankin korvan tajuavan niitä.

Sellaisia hetkiä on kultainen päivänkoitto, jolloin Idän Portit aukaistaan ja Auringon valjakko lähtee retkelleen yli taivaan kannen. Silloin tarkkaava korva voi erottaa pauhinan saleista, missä majailevat taivaalliset sotajoukot – äärettömyyden voimat, joista muutamat ovat ilmenneet ja toiset odottavat yhä vuoroaan.

Ja sellainen hetki on se, jolloin Helionin korskuvat, tuliset hevoset illalla ovat päättäneet retkensä ja taivaan portit avataan niiden laskemiseksi sisään. Se, joka silloin sattuu kuuntelemaan, voi erottaa aivan toisenlaisia säveliä kuin aamun sarastaessa. Hän voi kuulla ääniä, jotka kertovat alistumisen suloisuudesta, vaipumisesta kaiken voittavan rakkauden syliin, lopullisen anteeksiannon rauhasta.

Se ihminen, joka ottaa vaarin näistä pyhistä hetkistä, uudistaa joka aamu elonvoimansa siitä lähteestä, mistä koko luonto ottaa ravintonsa, ja illan tullen hän peseytyy puhtaaksi kaikesta siitä, "mikä aina tarttuu meihin ja tekee meidät hitaiksi".

Vanhan ajan hurskaat ja yksinkertaiset ihmiset tunsivat ja aavistivat nämä luonnon salaisuudet. Kun tuli hämärähetki, silloin työt pysähtyivät hetkeksi ja kaikki melu vaikeni, ihmiset vetäytyivät sisäänpäin kuuntelemaan äänettömyyden säveleitä ja tunnustivat avuttomuutensa ja Kaikkeuden ikihyvyyden. Silloin istuttiin ja puhuttiin kuiskaamalla, kunnes se hetki oli kulunut ohi.

Lapsuuteni pitäjässä oli olemassa vanha tapa, joka perustui tähän samaan taikaan – kirjoittamaton laki, jota eivät papit eikä kirkkoraati voineet muuttaa ja joka varmaan on vieläkin olemassa. Se sääti, että auringon laskiessa lukkari kiipesi kellotapuliin ja läimäytti suurimman kellon laitaan voimakkaan kajahduksen, joka kiiri yli pitäjän, muistuttaen kaikille pyhää iltahetkeä. Ja kun viimein kaiku oli lakannut kuulumasta, kopautti hän toisen kerran ja niin edelleen, kunnes kolmiluku oli kolmasti täytetty. Silloin hän sulki juhlallisesti luukut ja astui alas, mielessään sama vakavuus kuten ainakin tehtyään tärkeän toimituksen. Voi sitä, joka olisi häirinnyt häntä täyttämästä tätä virkaansa! Tunsiko hän ehkä, että hänen kellojensa tehtävä oli muistuttaa ajan lapsille ikuisuutta?

III

Tässä ajassamme maailmassa ovat ulkopuoliset äänet kovimmillaan ja hiljaisuuden voimattomuutta pilkataan, sen tyhjyyttä uhmataan.

Ja äidin lempeällä suvaitsevaisuudella se antaa lastensa leikitellä ja luulotella olevansa sen huolenpidosta vapaina. Mutta pian kun se näkee, että he ovat väsyneet leikkeihinsä, se taas alkaa puhua heille.

Ja silloin heistä yksi toisensa jälkeen alkaa etsiä sisäisestä hiljaisuudesta selitystä elämän hajanaisiin ilmiöihin. Sillä ulkomaailma näyttää meille pelkkiä peilikuvia ja peilikuvat eivät voi koskaan vastata todellisuutta, koska ne näyttävät ainoastaan siitä yhden puolen. Meidän älymme on kuin rajallinen peili, joka paljastaa ainoastaan katkonaisia välähdyksiä todellisuudesta. Mutta sisällämme Suuri Todellisuus on aina ehyenä, elävänä kokonaisuutena, alituisena Läsnäolona. Jos voisimme siitä suorastaan ammentaa, ei elämämme olisi koskaan köyhä ja sisällyksetön.

Mutta Äiti tietäessään, että meidän täytyy alati oppia ulkopuoleltamme ennen kuin voimme ymmärtää hänen ääretöntä viisauttaan, lähettää meidät yhä uudelleen ja uudelleen ulos helmastaan leikkimään elämän näyttämöllä.

Ja Äiti sanoo: älkää pelätkö toimintaa. Se antaa jäsenillenne työtä ja ajatuksillenne harjoitusta. Mutta pitäkää minut aina mielessänne keskellä työtännekin, niin pikemmin löydätte tien takaisin minun luokseni. Ja jos tahdotte, voitte erottaa minun ääneni työnne lomassakin. Se soi joskus suuren kaupungin humussa ja sekasorrossa yhtä kirkkaasti ja sointuisasti kuin korkean, aution vaaran laella, minne laakson äänet eivät milloinkaan kohoa.

IV

Mutta mikä kummaa syntyisikään, jos ihmiset kerran alkaisivat toteuttaa niitä opetuksia, joita hiljaisuus on tulvillaan.

Sillä vaikka Äidin kärsivällisyys on iäti loppumaton ja vaikka hänen silmänsä ei väsy katselemaan meidän hairahduksiamme, eikä hänen kätensä lempeästi oikaisemasta niitä, niin hän kuitenkin toivoo, että me huomaisimme oman itsekkyytemme kykenemättömyyden hänen hiljaisen voimansa rinnalla.

Silloin me ehkä alkaisimme seurata niitä lakeja, jotka Äitisydämessä viihtyvät.

Hän ei käske mitään – siihen hän on liian ylväs, hän vain odottaa, että me ymmärtäisimme.

Ihmiset pelkäävät alkaa kuunnella Äitisydämen sointuja, koska he vaistomaisesti tuntevat, että se saattaisi vaatia heille itselleen koko heidän olemuksensa.

Mutta se pelko on turha. Sellaisina kuin he nyt ovat, Äiti ei voisikaan heitä vastaanottaa. Heidän täytyy kasvaa, ja sen tähden hän lähettää heidän luokseen pienemmät palvelijansa, kirkkaat säteilynsä, jotka opettavat ihmistä luomaan taiteita, tekemään keksintöjä, rakentamaan temppeleitä ja muodostamaan yhteisen elämänsä yhä veljellisemmäksi.

Vasta se, joka on oppinut tuntemaan monia näistä säteistä, voi laskea niiden tulokulmat ja havaita, että ne ovat lähteneet yhteisestä pisteestä ja että se piste on jossakin syvällä hänen sisässään.

Hän päättää silloin, että jos hän osaisi suunnata toimintansa suoraan tästä näkymättömästä Keskuspisteestä ulospäin, niin kaikki hänen työnsä tulisi tarkoitukselliseksi ja todelliseksi. Hänen ei tarvitsisi purkaa niin paljon ja tehdä niin paljon hyödytöntä työtä.

Mikä suunnaton vaikutus on pienimmälläkin teolla, joka tehdään suorastaan Äitisydämen käskystä. Se tuottaa siunausta ei ainoastaan muille vaan tekijälle itselleenkin, sillä se auttaa häntä yhden askeleen lähemmäksi tuntemaan Äitisydäntä. "Puu tunnetaan hedelmistään" ja totuus ilmennyksistään.

Sitä vastoin sellaiset teot, suurimmatkaan, jotka tehdään omasta halusta ja vaikuttimesta, eivät auta ihmistä lähemmäksi Keskustaa vaan ainoastaan sydämen salainen suostumus: "minä tahdon niin kuin sinä tahdot" – ja sen tahdon täyttäminen.

Siinä on ilmennyksen salaisuus: Jumala on unohtanut itsensä voidakseen taas koota ikuisuuden aikana itsensä takaisin ja kappale kappaleelta rakentua uudelleen, muistuttaen itselleen oman olemuksensa salaisuutta. Ja me olemme näitä kappaleita, mutta ilmennysten takana on Äitihiljaisuus, kaikkien mahdollisuuksien sisältäjä, kaikkien pettymysten sovittaja, kaikkien toiveiden toteuttaja.

"– e"

Tietäjä — syyskuu 1912

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.