Mysterio Yön, kuutamon hetkenä kalmistoon minä hartaana, hiljaa hiipinyt oon. Ei toinen ihminen milloinkaan tämän astunut portista hautausmaan. Minä vierailta silmiltä vartioin sen hautoja, jotka ma itse loin. Ne haudat on hautoja ystäväin, missä jokaisessa on itseäin. Niissä talletan aarretta kalleintain: oman sieluni lapsia, muistojain. Joka yö näin toivioretken teen tähän kalmantarhaan hiljaiseen. Se mulle on pyhiinvaellus, Se on kirkonkäynti ja rukous. Tulin taas. Nimet muistojen kalleimpain lumivalkeista marmoriristeistä hain. Ja ne nousivat haudasta vainajat ja kaikki ne aarteita antoivat. Joka muistoa hiljaa siunaten, Joka kummulle laskien — seppelen, — kunis kalmiston nurkassa säpsähtäin minä viimeisen, hyljätyn haudan näin. Minä kasvoni peitin ja kalpenin, kuin kuoleva mies minä vapisin. Niin valtasi tuska mun yllättäin, kun mustimman muistoni haudan näin. Sitä kumpua painoi kirous, siinä nukkui riettahin rikkomus. Tämän vainajan hiljan — muistelin — kuin koiran ja haaskan hautasin. Edes kurjinta ristiä lauseineen minä pystyttänyt en haudalleen. — Liki käyn. Kukan oudon ja ihmeellisen näen nousevan hiekasta, kummun sen. Sen lehdet on mustia niinkuin yö, kuin kauhu, mi syntistä sielua syö. Se hetkessä suurtuu ja — ihme oi! — verenkarvaisen terän se auki loi. Kuin myrrhaa ja nardusta huumaavaa se tuoksunsa sauhua suitsuttaa. Se on vienoa niinkuin kaipaus, Se on kirvelevää kuin katumus. Sen hurmasta sieluni humaltuu ja se niinkuin mettinen kurkottuu kukan luottia kohti... Taas ihmeitä nään: terä nyt jo on vaihtunut hedelmään. Näen marjan oranssinkarvaisen. Se on keskellä liekkien vihreiden. Minä tutkainta vastaan potkia koin, mut kiusaus voitti: ma mehua join... Oi taivaat ja suitseva helvetti, oi sitä tunnetta, minkä se myrkky toi! Kuin liekki ja leimaus pitkäisen läpi tunki se luitten ja ydinten. Minä voivotin riemussa, hurmassain, minä nauroin tuskasta kiemurtain. Ja mun yllätti sieluni uupuneen uni raukea. Vaivuin horrokseen — —. Mitä seurasi sitten, en muista lain. Lihan sieluni jätti, sen tunsin vain. Tuhatvuosiksi syöstynä pimeyteen joka hetki ma karkotin vaikeuteen kunis vihdoin käsky annettiin ja sidotut silmäni aukaistiin. Tien oudon ja outoja näkyjä näin. Kävin, heikko, ma vahvuuden lähteitä päin. Valotulvassa mun koko sieluni ui. Minä katsoin ja silmäni huikaistui... * Kai unta ma näin. Olen valveilla nyt. Mut olen kuin uudestisyntynyt. Oi Tuska, nyt oon sinun voittajas, käyn vapisematta vastahas kuin oisit sa toisen tuntema vain, kuin käynyt et ois minun sielussain. Oi synti ja rikkomus riettahin, olet pesty pois. Sinut sovitin. — Ja haudalle muistoni mustimman, minä pystylän temppelin valkean. Sitä kumpua painoi kirous. Mut temppelin nimi on Siunaus. Uuno Kailas Aika Aika on aluton ja loputon. Se yhdistää kaksi ajattomuutta. Se on portti kahden pimeyden välillä. Se on päätön rihma, jota tuntematon käsi kerii olemattomasta olleeseen maailmain vavistessa. – Kenen on se käsi, joka kerii? Miksi se kerii? Mistä, mistä lähtee valo, joka lankeaa ajan rihmalle? Ja miksi se sitä valaisee? Tätä kaikkea on kysytty. Tätä kaikkea kysytään. Mutta hapuileva ajatus tapaa vain tyhjyyden, jonka edessä kaikki sydämet värisevät. – Eikö kukaan missään, milloinkaan; ratkaise ongelmaa, jonka jokin tuntematon oikku asetti ihmisen arvattavaksi piloillaan ehkä –? Uuno Kailas Neljäs ulottuvuus Ken kaipauksen sydämeensä joi, hän tekemättömätkin tehdä voi. Niin etäällä ei voisi milloinkaan kaks ikuisuutta olla toisistaan, ma linnunrataa etten rakentais, mi yhdistäis ne, – etten nähdä sais, niill' otsillaan on kirjoitettu mitä. Ei mulle lännest etääll' ole itä. Ei vahvin muuri edessäni kestä, ei syvin kuilu askeltani estä. Ei salatuinkaan salaiseksi jää. Voin nähdä kuolemassa elämää. Voin hiljaisuuden kuulla myrskyn aikaan. Ja kuinka paljon ystäville saikaan mun suuni puhutuksi puhumatta. Ja hengen kahleetta ja sitojatta ma syksyt, keväät, kesät itse luon. Jos tahdon, taivaan kaikki tähdet tuon ja auringotkin lahjaks sydämelle. Tää oikeus on suotu ihmiselle, tää avain salattujen ihmeiden. Mut ani harvat tallettivat sen. Uuno Kailas Vuoren vanhus Sammalvuoteelle majani nurkkaan, aamun rientäessä rinnettä alas, minä jään kuuntelemaan pakenevaa hiljaisuutta, jolla on kätköissään kaikkien salaisuuksien avain. Ei ole olemassa muuta kuin hiljaisuus. Kaikella muulla on rajansa. Kaikella muulla on alkunsa ja loppunsa. Kaiken muun voi ymmärtää. Minä olen rakentanut majan vuorelle ollakseni turvassa ihmisiltä, jotka alinomaa rikkovat hiljaisuutta vastaan. Auringottomina hetkinä minä tapaan istua oveni edessä hiljaisuutta ihmettelemässä. Joinakin iltoina on se huhuillut huipulta huipulle ja opettanut minulle paljon viisautta. Useina öinä ilmoitti se minulle unessa itsensä. Mutta sarastuksen ensimmäisenä hetkenä se jo levitti siipensä ja pakeni, ennenkuin ennätin oppia sitä ymmärtämään. Ei ole kuitenkaan kauan kestävä, ennenkuin se ainiaaksi asettuu majaani ja ilmoittaa minulle viimeisen ihmeensä. Hämmästykää silloin, ihmiset, sillä minä olen sanova teille salaisuuksia, joita jumalatkin vapisevat! Uuno Kailas
Etusivu	Runoja