Mysteerio Yön, kuutamon hetkenä kalmistoon minä hartaana, hiljaa hiipinyt oon. Ei toinen ihminen milloinkaan tämän astunut portista hautausmaan. Minä vierailta silmiltä vartioin sen hautoja, jotka ma itse loin. Ne haudat on hautoja ystäväin, missä jokaisessa on itseäin. Niissä talletan aarretta kalleintain: oman sieluni lapsia, muistojain. Joka yö näin toivioretken teen tähän kalmantarhaan hiljaiseen. Se mulle on pyhiinvaellus, Se on kirkonkäynti ja rukous. Tulin taas. Nimet muistojen kalleimpain lumivalkeista marmoriristeistä hain. Ja ne nousivat haudasta vainajat ja kaikki ne aarteita antoivat. Joka muistoa hiljaa siunaten, Joka kummulle laskien — seppelen, — kunis kalmiston nurkassa säpsähtäin minä viimeisen, hyljätyn haudan näin. Minä kasvoni peitin ja kalpenin, kuin kuoleva mies minä vapisin. Niin valtasi tuska mun yllättäin, kun mustimman muistoni haudan näin. Sitä kumpua painoi kirous, siinä nukkui riettahin rikkomus. Tämän vainajan hiljan — muistelin — kuin koiran ja haaskan hautasin. Edes kurjinta ristiä lauseineen minä pystyttänyt en haudalleen. — Liki käyn. Kukan oudon ja ihmeellisen näen nousevan hiekasta, kummun sen. Sen lehdet on mustia niinkuin yö, kuin kauhu, mi syntistä sielua syö. Se hetkessä suurtuu ja — ihme oi! — verenkarvaisen terän se auki loi. Kuin myrrhaa ja nardusta huumaavaa se tuoksunsa sauhua suitsuttaa. Se on vienoa niinkuin kaipaus, Se on kirvelevää kuin katumus. Sen hurmasta sieluni humaltuu ja se niinkuin mettinen kurkottuu kukan luottia kohti... Taas ihmeitä nään: terä nyt jo on vaihtunut hedelmään. Näen marjan oranssinkarvaisen. Se on keskellä liekkien vihreiden. Minä tutkainta vastaan potkia koin, mut kiusaus voitti: ma mehua join... Oi taivaat ja suitseva helvetti, oi sitä tunnetta, minkä se myrkky toi! Kuin liekki ja leimaus pitkäisen läpi tunki se luitten ja ydinten. Minä voivotin riemussa, hurmassain, minä nauroin tuskasta kiemurtain. Ja mun yllätti sieluni uupuneen uni raukea. Vaivuin horrokseen — —. Mitä seurasi sitten, en muista lain. Lihan sieluni jätti, sen tunsin vain. Tuhatvuosiksi syöstynä pimeyteen joka hetki ma karkotin vaikeuteen kunis vihdoin käsky annettiin ja sidotut silmäni aukaistiin. Tien oudon ja outoja näkyjä näin. Kävin, heikko, ma vahvuuden lähteitä päin. Valotulvassa mun koko sieluni ui. Minä katsoin ja silmäni huikaistui... * Kai unta ma näin. Olen valveilla nyt. Mut olen kuin uudestisyntynyt. Oi Tuska, nyt oon sinun voittajas, käyn vapisematta vastahas kuin oisit sa toisen tuntema vain, kuin käynyt et ois minun sielussain. Oi synti ja rikkomus riettahin, olet pesty pois. Sinut sovitin. — Ja haudalle muistoni mustimman, minä pystylän temppelin valkean. Sitä kumpua painoi kirous. Mut temppelin nimi on Siunaus. Uuno Kailas Aika Aika on aluton ja loputon. Se yhdistää kaksi ajattomuutta. Se on portti kahden pimeyden välillä. Se on päätön rihma, jota tuntematon käsi kerii olemattomasta olleeseen maailmain vavistessa. – Kenen on se käsi, joka kerii? Miksi se kerii? Mistä, mistä lähtee valo, joka lankeaa ajan rihmalle? Ja miksi se sitä valaisee? Tätä kaikkea on kysytty. Tätä kaikkea kysytään. Mutta hapuileva ajatus tapaa vain tyhjyyden, jonka edessä kaikki sydämet värisevät. – Eikö kukaan missään, milloinkaan; ratkaise ongelmaa, jonka jokin tuntematon oikku asetti ihmisen arvattavaksi piloillaan ehkä –? Uuno Kailas Neljäs ulottuvuus Ken kaipauksen sydämeensä joi, hän tekemättömätkin tehdä voi. Niin etäällä ei voisi milloinkaan kaks ikuisuutta olla toisistaan, ma linnunrataa etten rakentais, mi yhdistäis ne, – etten nähdä sais, niill' otsillaan on kirjoitettu mitä. Ei mulle lännest etääll' ole itä. Ei vahvin muuri edessäni kestä, ei syvin kuilu askeltani estä. Ei salatuinkaan salaiseksi jää. Voin nähdä kuolemassa elämää. Voin hiljaisuuden kuulla myrskyn aikaan. Ja kuinka paljon ystäville saikaan mun suuni puhutuksi puhumatta. Ja hengen kahleetta ja sitojatta ma syksyt, keväät, kesät itse luon. Jos tahdon, taivaan kaikki tähdet tuon ja auringotkin lahjaks sydämelle. Tää oikeus on suotu ihmiselle, tää avain salattujen ihmeiden. Mut ani harvat tallettivat sen. Uuno Kailas Vuoren vanhus Sammalvuoteelle majani nurkkaan, aamun rientäessä rinnettä alas, minä jään kuuntelemaan pakenevaa hiljaisuutta, jolla on kätköissään kaikkien salaisuuksien avain. Ei ole olemassa muuta kuin hiljaisuus. Kaikella muulla on rajansa. Kaikella muulla on alkunsa ja loppunsa. Kaiken muun voi ymmärtää. Minä olen rakentanut majan vuorelle ollakseni turvassa ihmisiltä, jotka alinomaa rikkovat hiljaisuutta vastaan. Auringottomina hetkinä minä tapaan istua oveni edessä hiljaisuutta ihmettelemässä. Joinakin iltoina on se huhuillut huipulta huipulle ja opettanut minulle paljon viisautta. Useina öinä ilmoitti se minulle unessa itsensä. Mutta sarastuksen ensimmäisenä hetkenä se jo levitti siipensä ja pakeni, ennenkuin ennätin oppia sitä ymmärtämään. Ei ole kuitenkaan kauan kestävä, ennenkuin se ainiaaksi asettuu majaani ja ilmoittaa minulle viimeisen ihmeensä. Hämmästykää silloin, ihmiset, sillä minä olen sanova teille salaisuuksia, joita jumalatkin vapisevat! Uuno Kailas Sielu Minä kuoleman mereen hukuin. Minä vaivuin syvyyteen udun himmeän kaltaiseen ja sen pohjalla sidottuna nukuin. Niin tuli eräs vaeltava veli, se sielu, jonka Jumalalta sain, joka riippui ristillä ruumiissain, kun vielä se elämässä eli. Oli surullisin surullisista. Tuli tummissa verhoissaan. Mikä kauneus katsoikaan mua silmistä pohjattomista. Hän lausui: Viholliseni, miten sinua rakastan. Sinä vihastutit Jumalan. Tulin taas. Tulen ristilleni. Uuno Kailas Kuva Jo sinun silmistäsi tuijotin, Narkissos, kuvan vanki, lähteen veteen ja ajan kiertäessä palasin ain' uusin hahmoin saman kuvan eteen. Tuhannet vuodet hiljaa kahisten vaelsi pensaistossa tuulten lailla. Syvyyden kalvoon yhä katselen. Kuvastimess' on siinä kuva vertaa vailla. Mä tiedän katsovani jumalaan. Ja minuun katsoo joku jumalista. Ah – nälän kuluttavan-autuaan join hänen silmistänsä tutkimattomista. En ole hän – ja tunnen kuitenkin: häneksi, häneen täytyy minun tulla. Hän katsoo minuun kasvoin ihanin – ja rujot, vääristyneet ovat kasvot mulla. Voi hiiltäväistä tuskaa rumuuden! Se palaa niinkuin liekki alttarilla edessä Kauneuden silmien. On kuolettava katse kuolemattomilla. Pois pakenen. Ja tahdon unohtaa nuo jumalkasvot, joit' en nähdä kestä. Vaan – lähde kerallani vaeltaa. Ja kuva kuultaa esiin unten syvyydestä. Jos minne menenkin, mä näen sen. Vaikk' itselleni sanon: Juo ja juovu! tai: Tomus tahraa, ole likainen! en pääse kuvaa pakoon, minust' ei se luovu. Näin ajast' aikaan, vanki jumalan, käyn taikaympyrässä elon mailla. Häneksi, häneen isoon, janoan – mä, irvikuva, kauneutta vailla. Uuno Kailas Adagio Hetki rajaton kuin meren sydän salainen ja syvä. Sen pohjall' onni on kuin mullan alla paisuvainen jyvä. Sun katson silmihis mä, havahtuviin salaisuuksiin noihin, kuin portit aukenis niiss' ensi taivaan esikartanoihin. Näin, silmin nääntyvin, kuin juonut oisin auringon ja sinen, näin, täysin sydämin en ennen nähnyt, ollut onnellinen. Uuno Kailas Runo runosta Totuuden lähteellä sä syvin lapsensilmin uneksut ja leikit tähdillä ja auringolla. Totuuden lähteellä sä syvin lapsensilmin uneksut ja leikit tähdillä ja auringolla. Maan vanhat kasvot nuoriks suutelet. Ja tuuli vie sun hengitykses tuoksun merten yli. Ja kätes ovat rikkaat hyvyydestä, sä niillä ikävöivän lääkitset ja valon kylvät, loppumattoman, yön peltoon itämään. Ja tomust' alkaa avaruus sun jalkojesi luota, miss' onnellinen kerjäläinen polvistuu. Uuno Kailas Atlantis Oli onnellisten saari mun sydämeni kerta, ja auringossa kylpi se keskellä merta. Ja linnassa siellä monin jalokivin hohti maan prinsessa kaunein ja prinsessa nuorin - mut sielua vailla ja peikotar siksi. Meren äärillä kultaisin pähkinänkuorin unet soutivat vehmaita rantoja kohti: ihanaisinten huulien kostuttamiksi Ilon Maasta ne noutivat ruusujen mettä. Jos kuinkakin valtiatarta ne palvoi, jano prinsessan julmilla huulilla valvoi: - Ei sammu se tuskan kyynelettä! Hän kyyneltä pyys - mereks ei sitä tiennyt. Sen sai: tuhotulvana saaren se peitti, kuin simpukan aaltojen kohtuun sen heitti - merenpohjainen peikkojen luola se lie nyt. Uuno Kailas Me Me, tomun tomu, saimme elämän. Suin, sieraimin ja silmin juomme sitä kuin mehiläinen yrtin mettä juo, vaikk' yrtin okaat punertuvat verestämme. Ah, suurin kipumme on täynnä siunausta, tuo syvä arpi meissä, kallis todistus: me suutelimme suulle polttavalle, hänt', Ainoata, jota rakastamme. Ja kun me lähestymme sydänt' Elämän kuin pisarainen hänen suonissaan, myös oma valtimomme tulvii elämää, olemme rikkaat lailla Jumalan. Me sormin kosketamme maata, ja se kukkii. Ja ihmisveljiemme tomusydämiin me puhallamme, ja ne ihanasti värähtävät kuin sydän ensi ihmisen, kun sieraimissaan hän tunsi hengityksen jumalallisen. Uuno Kailas Enkeli Tuli kaunein kaikista enkeleistä minun lohduttajakseni päälle maan. Nyt vast' olen ihminen: mulle hänen kauttaan kaikki annetaan. Hänen luokseen lentävät laulut kuin pienet linnut riemuiten. Hänen ruumiinsa on kuin sielu ja sielunsa taivaan kaltainen. Kuin unista suloisista hän on astunut aineen maailmaan. Hänen hentoa olkaansa vasten pään painan nyyhkivän, autuaan. Uuno Kailas Vaeltajan oodi Kahtahalla on kotipaikka sulla: toinen kehto on sekä hauta toinen. Vierahissa kuljet sa kaiken matkaa toisesta toiseen. Mutta sentään on jano sulia lentoon Sallimuksen, äitisi, kämmeneltä pilviteille, miss' oman siipes isku tietäsi aukoo. Sillä tiedät: on oman matka yksin, kaikki muu on äitisi kämmenellä. Tahdot, kaiken-nälkäinen, lentos piirin ohjata loitos. Kaukaisuuden tuon, mikä silmään siintää, maiden ääret, myös arot valtamerten, taivaan tähti-tunturit - kaiken mielit luonasi nähdä. Siivet pilven kylkihin arveluitta: taipaleella saat tuta kaikki tunnot! Ties on vaaksa, mutta se vaaksa määrää kohtalos juoksun. Kuullen maanituksia Paanin huilun pilviteiltä jos kevätlehtoon suostut, valkokaulaa kietonet lähteen luona nauravan neidon. Seppelpäänä kulkenet laakson juhliin, maijat juoden, juopuen. Huomenissa lähdet jälleen: saa veres liekehtimään taistelun vaisto. Vastavoimat vaanivin, huimin pyörtein tielläs kohtaat. Saat tuta tuskan nielut, päivänpaiste-tuokion pienet riemut, tappion rauhan. Katsot ympärillesi: aavikoita. Hiljaisuutta kuuntelet, yksinäinen. Itses silloin näät sinä ensi kerran silmästä silmään: aavikoita sielläkin, hiljaisuutta; askelista on veriläikät jääneet; kaiken yllä on syvä iltarusko: Kuoleman silmä. Siivet pilven kylkihin arveluitta: kohta saavut äitisi kämmenelle! Ties on vaaksa, mutta se vaaksa kulkee outoa maata. Uuno Kailas Suomalainen rukous Siunaa ja varjele meitä, Korkein, kädelläs! Kaitse kansamme teitä vyöttäen voimalla meitä, heikkoja edessäs! Sulta on kaikki suuruus, henki sun hengestäs. Herra, valista meihin kasvosi laupiaat, kunnes armosi alla kukkivat roudan maat! Vaivassa vaeltaneihin, Herra, valista meihin kasvosi laupiaat! Tutkien sydämemme silmäsi meihin luo! Ettemme harhaan kääntyis, ettei kansamme nääntyis, silmäsi meihin luo! Alati synnyinmaalle siipies suoja suo! Uuno Kailas
Etusivu	Runoja