Mysteerio Yön, kuutamon hetkenä kalmistoon minä hartaana, hiljaa hiipinyt oon. Ei toinen ihminen milloinkaan tämän astunut portista hautausmaan. Minä vierailta silmiltä vartioin sen hautoja, jotka ma itse loin. Ne haudat on hautoja ystäväin, missä jokaisessa on itseäin. Niissä talletan aarretta kalleintain: oman sieluni lapsia, muistojain. Joka yö näin toivioretken teen tähän kalmantarhaan hiljaiseen. Se mulle on pyhiinvaellus, Se on kirkonkäynti ja rukous. Tulin taas. Nimet muistojen kalleimpain lumivalkeista marmoriristeistä hain. Ja ne nousivat haudasta vainajat ja kaikki ne aarteita antoivat. Joka muistoa hiljaa siunaten, Joka kummulle laskien — seppelen, — kunis kalmiston nurkassa säpsähtäin minä viimeisen, hyljätyn haudan näin. Minä kasvoni peitin ja kalpenin, kuin kuoleva mies minä vapisin. Niin valtasi tuska mun yllättäin, kun mustimman muistoni haudan näin. Sitä kumpua painoi kirous, siinä nukkui riettahin rikkomus. Tämän vainajan hiljan — muistelin — kuin koiran ja haaskan hautasin. Edes kurjinta ristiä lauseineen minä pystyttänyt en haudalleen. — Liki käyn. Kukan oudon ja ihmeellisen näen nousevan hiekasta, kummun sen. Sen lehdet on mustia niinkuin yö, kuin kauhu, mi syntistä sielua syö. Se hetkessä suurtuu ja — ihme oi! — verenkarvaisen terän se auki loi. Kuin myrrhaa ja nardusta huumaavaa se tuoksunsa sauhua suitsuttaa. Se on vienoa niinkuin kaipaus, Se on kirvelevää kuin katumus. Sen hurmasta sieluni humaltuu ja se niinkuin mettinen kurkottuu kukan luottia kohti... Taas ihmeitä nään: terä nyt jo on vaihtunut hedelmään. Näen marjan oranssinkarvaisen. Se on keskellä liekkien vihreiden. Minä tutkainta vastaan potkia koin, mut kiusaus voitti: ma mehua join... Oi taivaat ja suitseva helvetti, oi sitä tunnetta, minkä se myrkky toi! Kuin liekki ja leimaus pitkäisen läpi tunki se luitten ja ydinten. Minä voivotin riemussa, hurmassain, minä nauroin tuskasta kiemurtain. Ja mun yllätti sieluni uupuneen uni raukea. Vaivuin horrokseen —. Mitä seurasi sitten, en muista lain. Lihan sieluni jätti, sen tunsin vain. Tuhatvuosiksi syöstynä pimeyteen joka hetki ma karkotin vaikeuteen kunis vihdoin käsky annettiin ja sidotut silmäni aukaistiin. Tien oudon ja outoja näkyjä näin. Kävin, heikko, ma vahvuuden lähteitä päin. Valotulvassa mun koko sieluni ui. Minä katsoin ja silmäni huikaistui... * Kai unta ma näin. Olen valveilla nyt. Mut olen kuin uudestisyntynyt. Oi Tuska, nyt oon sinun voittajas, käyn vapisematta vastahas kuin oisit sa toisen tuntema vain, kuin käynyt et ois minun sielussain. Oi synti ja rikkomus riettahin, olet pesty pois. Sinut sovitin. — Ja haudalle muistoni mustimman, minä pystylän temppelin valkean. Sitä kumpua painoi kirous. Mut temppelin nimi on Siunaus. Uuno Kailas Aika Aika on aluton ja loputon. Se yhdistää kaksi ajattomuutta. Se on portti kahden pimeyden välillä. Se on päätön rihma, jota tuntematon käsi kerii olemattomasta olleeseen maailmain vavistessa. — Kenen on se käsi, joka kerii? Miksi se kerii? Mistä, mistä lähtee valo, joka lankeaa ajan rihmalle? Ja miksi se sitä valaisee? Tätä kaikkea on kysytty. Tätä kaikkea kysytään. Mutta hapuileva ajatus tapaa vain tyhjyyden, jonka edessä kaikki sydämet värisevät. — Eikö kukaan missään, milloinkaan; ratkaise ongelmaa, jonka jokin tuntematon oikku asetti ihmisen arvattavaksi piloillaan ehkä –? Uuno Kailas Neljäs ulottuvuus Ken kaipauksen sydämeensä joi, hän tekemättömätkin tehdä voi. Niin etäällä ei voisi milloinkaan kaks ikuisuutta olla toisistaan, ma linnunrataa etten rakentais, mi yhdistäis ne, — etten nähdä sais, niill' otsillaan on kirjoitettu mitä. Ei mulle lännest etääll' ole itä. Ei vahvin muuri edessäni kestä, ei syvin kuilu askeltani estä. Ei salatuinkaan salaiseksi jää. Voin nähdä kuolemassa elämää. Voin hiljaisuuden kuulla myrskyn aikaan. Ja kuinka paljon ystäville saikaan mun suuni puhutuksi puhumatta. Ja hengen kahleetta ja sitojatta ma syksyt, keväät, kesät itse luon. Jos tahdon, taivaan kaikki tähdet tuon ja auringotkin lahjaks sydämelle. Tää oikeus on suotu ihmiselle, tää avain salattujen ihmeiden. Mut ani harvat tallettivat sen. Uuno Kailas Vuoren vanhus Sammalvuoteelle majani nurkkaan, aamun rientäessä rinnettä alas, minä jään kuuntelemaan pakenevaa hiljaisuutta, jolla on kätköissään kaikkien salaisuuksien avain. Ei ole olemassa muuta kuin hiljaisuus. Kaikella muulla on rajansa. Kaikella muulla on alkunsa ja loppunsa. Kaiken muun voi ymmärtää. Minä olen rakentanut majan vuorelle ollakseni turvassa ihmisiltä, jotka alinomaa rikkovat hiljaisuutta vastaan. Auringottomina hetkinä minä tapaan istua oveni edessä hiljaisuutta ihmettelemässä. Joinakin iltoina on se huhuillut huipulta huipulle ja opettanut minulle paljon viisautta. Useina öinä ilmoitti se minulle unessa itsensä. Mutta sarastuksen ensimmäisenä hetkenä se jo levitti siipensä ja pakeni, ennenkuin ennätin oppia sitä ymmärtämään. Ei ole kuitenkaan kauan kestävä, ennenkuin se ainiaaksi asettuu majaani ja ilmoittaa minulle viimeisen ihmeensä. Hämmästykää silloin, ihmiset, sillä minä olen sanova teille salaisuuksia, joita jumalatkin vapisevat! Uuno Kailas Sielu Minä kuoleman mereen hukuin. Minä vaivuin syvyyteen udun himmeän kaltaiseen ja sen pohjalla sidottuna nukuin. Niin tuli eräs vaeltava veli, se sielu, jonka Jumalalta sain, joka riippui ristillä ruumiissain, kun vielä se elämässä eli. Oli surullisin surullisista. Tuli tummissa verhoissaan. Mikä kauneus katsoikaan mua silmistä pohjattomista. Hän lausui: Viholliseni, miten sinua rakastan. Sinä vihastutit Jumalan. Tulin taas. Tulen ristilleni. Uuno Kailas Kuva Jo sinun silmistäsi tuijotin, Narkissos, kuvan vanki, lähteen veteen ja ajan kiertäessä palasin ain' uusin hahmoin saman kuvan eteen. Tuhannet vuodet hiljaa kahisten vaelsi pensaistossa tuulten lailla. Syvyyden kalvoon yhä katselen. Kuvastimess' on siinä kuva vertaa vailla. Mä tiedän katsovani jumalaan. Ja minuun katsoo joku jumalista. Ah — nälän kuluttavan-autuaan join hänen silmistänsä tutkimattomista. En ole hän — ja tunnen kuitenkin: häneksi, häneen täytyy minun tulla. Hän katsoo minuun kasvoin ihanin — ja rujot, vääristyneet ovat kasvot mulla. Voi hiiltäväistä tuskaa rumuuden! Se palaa niinkuin liekki alttarilla edessä Kauneuden silmien. On kuolettava katse kuolemattomilla. Pois pakenen. Ja tahdon unohtaa nuo jumalkasvot, joit' en nähdä kestä. Vaan — lähde kerallani vaeltaa. Ja kuva kuultaa esiin unten syvyydestä. Jos minne menenkin, mä näen sen. Vaikk' itselleni sanon: Juo ja juovu! tai: Tomus tahraa, ole likainen! en pääse kuvaa pakoon, minust' ei se luovu. Näin ajast' aikaan, vanki jumalan, käyn taikaympyrässä elon mailla. Häneksi, häneen isoon, janoan — mä, irvikuva, kauneutta vailla. Uuno Kailas Adagio Hetki rajaton kuin meren sydän salainen ja syvä. Sen pohjall' onni on kuin mullan alla paisuvainen jyvä. Sun katson silmihis mä, havahtuviin salaisuuksiin noihin, kuin portit aukenis niiss' ensi taivaan esikartanoihin. Näin, silmin nääntyvin, kuin juonut oisin auringon ja sinen, näin, täysin sydämin en ennen nähnyt, ollut onnellinen. Uuno Kailas Runo runosta Totuuden lähteellä sä syvin lapsensilmin uneksut ja leikit tähdillä ja auringolla. Totuuden lähteellä sä syvin lapsensilmin uneksut ja leikit tähdillä ja auringolla. Maan vanhat kasvot nuoriks suutelet. Ja tuuli vie sun hengitykses tuoksun merten yli. Ja kätes ovat rikkaat hyvyydestä, sä niillä ikävöivän lääkitset ja valon kylvät, loppumattoman, yön peltoon itämään. Ja tomust' alkaa avaruus sun jalkojesi luota, miss' onnellinen kerjäläinen polvistuu. Uuno Kailas Atlantis Oli onnellisten saari mun sydämeni kerta, ja auringossa kylpi se keskellä merta. Ja linnassa siellä monin jalokivin hohti maan prinsessa kaunein ja prinsessa nuorin — mut sielua vailla ja peikotar siksi. Meren äärillä kultaisin pähkinänkuorin unet soutivat vehmaita rantoja kohti: ihanaisinten huulien kostuttamiksi Ilon Maasta ne noutivat ruusujen mettä. Jos kuinkakin valtiatarta ne palvoi, jano prinsessan julmilla huulilla valvoi: — Ei sammu se tuskan kyynelettä! Hän kyyneltä pyys — mereks ei sitä tiennyt. Sen sai: tuhotulvana saaren se peitti, kuin simpukan aaltojen kohtuun sen heitti — merenpohjainen peikkojen luola se lie nyt. Uuno Kailas Me Me, tomun tomu, saimme elämän. Suin, sieraimin ja silmin juomme sitä kuin mehiläinen yrtin mettä juo, vaikk' yrtin okaat punertuvat verestämme. Ah, suurin kipumme on täynnä siunausta, tuo syvä arpi meissä, kallis todistus: me suutelimme suulle polttavalle, hänt', Ainoata, jota rakastamme. Ja kun me lähestymme sydänt' Elämän kuin pisarainen hänen suonissaan, myös oma valtimomme tulvii elämää, olemme rikkaat lailla Jumalan. Me sormin kosketamme maata, ja se kukkii. Ja ihmisveljiemme tomusydämiin me puhallamme, ja ne ihanasti värähtävät kuin sydän ensi ihmisen, kun sieraimissaan hän tunsi hengityksen jumalallisen. Uuno Kailas Enkeli Tuli kaunein kaikista enkeleistä minun lohduttajakseni päälle maan. Nyt vast' olen ihminen: mulle hänen kauttaan kaikki annetaan. Hänen luokseen lentävät laulut kuin pienet linnut riemuiten. Hänen ruumiinsa on kuin sielu ja sielunsa taivaan kaltainen. Kuin unista suloisista hän on astunut aineen maailmaan. Hänen hentoa olkaansa vasten pään painan nyyhkivän, autuaan. Uuno Kailas Vaeltajan oodi Kahtahalla on kotipaikka sulla: toinen kehto on sekä hauta toinen. Vierahissa kuljet sa kaiken matkaa toisesta toiseen. Mutta sentään on jano sulia lentoon Sallimuksen, äitisi, kämmeneltä pilviteille, miss' oman siipes isku tietäsi aukoo. Sillä tiedät: on oman matka yksin, kaikki muu on äitisi kämmenellä. Tahdot, kaiken-nälkäinen, lentos piirin ohjata loitos. Kaukaisuuden tuon, mikä silmään siintää, maiden ääret, myös arot valtamerten, taivaan tähti-tunturit — kaiken mielit luonasi nähdä. Siivet pilven kylkihin arveluitta: taipaleella saat tuta kaikki tunnot! Ties on vaaksa, mutta se vaaksa määrää kohtalos juoksun. Kuullen maanituksia Paanin huilun pilviteiltä jos kevätlehtoon suostut, valkokaulaa kietonet lähteen luona nauravan neidon. Seppelpäänä kulkenet laakson juhliin, maijat juoden, juopuen. Huomenissa lähdet jälleen: saa veres liekehtimään taistelun vaisto. Vastavoimat vaanivin, huimin pyörtein tielläs kohtaat. Saat tuta tuskan nielut, päivänpaiste-tuokion pienet riemut, tappion rauhan. Katsot ympärillesi: aavikoita. Hiljaisuutta kuuntelet, yksinäinen. Itses silloin näät sinä ensi kerran silmästä silmään: aavikoita sielläkin, hiljaisuutta; askelista on veriläikät jääneet; kaiken yllä on syvä iltarusko: Kuoleman silmä. Siivet pilven kylkihin arveluitta: kohta saavut äitisi kämmenelle! Ties on vaaksa, mutta se vaaksa kulkee outoa maata. Uuno Kailas Suomalainen rukous Siunaa ja varjele meitä, Korkein, kädelläs! Kaitse kansamme teitä vyöttäen voimalla meitä, heikkoja edessäs! Sulta on kaikki suuruus, henki sun hengestäs. Herra, valista meihin kasvosi laupiaat, kunnes armosi alla kukkivat roudan maat! Vaivassa vaeltaneihin, Herra, valista meihin kasvosi laupiaat! Tutkien sydämemme silmäsi meihin luo! Ettemme harhaan kääntyis, ettei kansamme nääntyis, silmäsi meihin luo! Alati synnyinmaalle siipies suoja suo! Uuno Kailas Olit poissa — Olit poissa. Ja poiss' oli syleilyt. Olin kauan kaikkea paitsi. Kävin niinkuin paimen säikkynyt, joka varjojen katraita kaitsi. Vaan palasit povelleni taas tarun lumotun neidon lailla. Ja taas olen orjasi, kuninkaas ja autuas määrää vailla. Uuno Kailas De profundis Viel' äsken uskoin: nyt on tieni avoin, ja vuoret odottavat huipuin sinisin — Sisyphos, veljeni, sun varjos tavoin taas suistuin rotkoihin. Siis vietän elävältä peijaiseni, ja, madot, atrialle olkaa kutsutut! Te syökää, syökää, kunnes ydinteni on mehu kuivunut! — Vaan sitten, aurinko, kun ylle pääni, tään rotkon ylle sytyt, silmän näkee mun, niin huutaa lahonneiden luiden ääni: Täss' olen — poikas sun! Uuno Kailas Karavaani Tien lapsia olemme, matkaan syntyneitä, karavaani-heimoa retkellä elämän. Ja ei tule koskaan loppua matkallemme, vaelsimmepa auringon alla tai pimeän. Yli ikuisuuden hietikon valkenevat monenkaltaiset päivät, paahtein ja keitahin; me nauramme, juomme ja suutelemme — taikka sudet tuskan saartavat meitä laumoin nälkäisin. Vaan eteenpäin, ohi päivien kaikenlaisten karavaania vie iankaikkinen kaipaus. Ei, ei tule koskaan loppua matkallemme, ja sen määränä liene vain jokin kangastus. Tosin loppuvat kerran askelet vaeltajilta, kukin vuorostaan on nukkuva syliin maan. Vaan katso: kaikki he kuitenkin mukana ovat, nekin, joiden tomu on uupunut vaeltamaan. Mit’ on parhaintamme syntynyt rakkaudesta rikastuttaen, kaunistaen elämää, tomustamme se erkanee ja ikuisesti karavaani-heimon sielussa kimmeltää. Näin uusia polvia entiset saattelevat — tie, etsintä niillä on kaikilla yhteinen, näyt yhteiset, sama kaipaus kauemmaksi ja Kohtalo matkasauvana kaikkien. Uuno Kailas Contemplation Ei seesty pääni päällä, tuo vanhat pilvet päivä uus. Ja joka päivä täällä on pieni ikuisuus. Se viipyy ovellani kuin köyhä vaimo, menee pois, — tai on, kuin unistani se nousis, aave ois. Ei mitään antaa saata se mulle kuolleen-käsistään. En taivast' enkä maata, vain pilvipiirin nään. Ei haihdu se, ei seesty; uus päivä vanhat pilvet tuo. Ei vaaksaa elo eesty – vain virtaa ajan vuo. On tullut, elämäni, suur päivänseisaukses sun. Kuin saarta, sydäntäni nyt — jälkeen aaltoilun – on varjo-elon meri, niin liikkumaton, syleillyt. Ei suonten viini, veri, kuin ennen polta nyt. Maan ruohoja ja puita maan kevät kutsuu elämään ja veljiäni muita, – mä lehdettömäks jään. — Mut, elämäni, pitää sun päivänseisausta suon. Vaikk' etsii silmä itää — ei äärelt' ajan vuon. Ei kiidä aamun huomaan sen katse, hetkeen tulevaan. Ei usko aallon tuomaan se onneen, sattumaan. Pois toivon kuplain luota ja aamun rantain päilyväin se kääntyi toista vuota ja toista itää päin. Ei aika mulle antaa voi mitään vieraan-käsistään. Nyt kohtaloaan kantaa vain sydän itsessään. Ei ilmiöiden meri sen rantaa huuhdo houkuttain. Se hiljaisuuden peri ja kuulee sitä vain. Jos sille siintelevät viel' aamut, taivaan sinisyys, on itselleen se kevät kuin ollut on se syys. Se, saari meren syvän, on näkinkengän kaltainen: jos luo se helmen hyvän, luo kivustaan se sen. Kuin siemenien suku, jok' elää kuolemisessaan, se nukkuu — eikä nuku: juo voiman unestaan. Ja kerran tuskaa vailla se herää uuteen elämään — nyt mykän huilun lailla vain vartoo säveltään. Uuno Kailas Sairaalan ikkuna Minä kuulin kaukaa jostain kadun äänien kohisevan. Ja, sairaan pääni nostain, läpi ristikkoikkunan näin kuultavan taivaan sinen ja kullan ja purppuran. Oi veljeni, ihmeellinen oli kauneus kaiken maailman! Oksat puun kurottuivat iltaan säteilevään. Ensimmäiset hiirenkorvat kevään niissä näin. Ilma tuoksui, kukaties... Harmaahapsi, sinimekko mies maata kuokki. Lapsi kaunis lailla enkelin vaalein kutripäin kyyhkysiä ruokki. — Tuolla, tuolla portti on ja tie, joka onnellisten luokse vie. Elämä on siellä. Autuaallist' olla ois vaeltaja tiellä — Elämä — oi, outo sana. Tääll' on Mana. Ristikoiden tällä puolla elämä on vitkaan kuolla elämältä, haudattuna olla elävältä — Oi kuultoa taivaan sinen ja kullan ja purppuran! Miten ihanan tuskallinen oli kauneus maailman, kun katselin kuilun takaa sitä, paareilta kuoleman! — Minut hautaan kuljettakaa! minä nyyhkytin ääressä ikkunan. Uuno Kailas Siunaus Sinun voimasi kietoi minut — sinä tuntemattomin — kuin ois mua kahlehtinut käsi julman enkelin. Oli päiväni kuin tuhat vuotta, kun painin karssas sun. — En paininut kanssasi suotta: tänä päivänä siunaat mun! Tänä päivänä tunnen vasta: kätes oikein lyönyt on. Nyt en lakkaa siunaamasta sua, voima kohtalon: teit silmäni janooviksi, nälän kasvatit sydämeen, minut uuvutit varjoin — siksi olen valmis kirkkauteen. Tänä päivänä armon annat taas virrata kädestäs. Kuin vaakalintu kannat minut riemuun siivilläs. Uuno Kailas Pronssia Sinun voimasi kietoi minut — sinä tuntemattomin — kuin ois mua kahlehtinut käsi julman enkelin. Olin ihminen ennen, verta ja luuta ja lihaa. Sydämelläni ruokin rakkautta ja vihaa. Elon silmillä nähdä saatoin, ja korvilla kuulla, käsin tarttua käteen, nauraa ja itkeä suulla — kunis Kohtalo kerran sauvalla koski — ja siksi ovat kasvoni tulleet iäti-paatisiksi. Kova, ankara pronssi sieluni muotoa peittää. Nyt en yltäni koskaan voi sitä kaapua heittää. Kuva en ole kuollut: uumenissani sykkää sydän liekehtiväinen — mutta sen tuska on mykkää. Erämaass' olen sfinksi, luonani leijonat huhuu. Olen äänetön — mutta kauttani Kohtalo puhuu. Uuno Kailas Paljain jaloin Niin mä kerran tieni aloin, niin mä kuljen: paljain jaloin. Avohaavat syvät näissä ammottavat kantapäissä: rystysihin joka kiven jäänyt niist' on verta hiven. — Mutta niinkuin matkan aloin, päätän myös sen: paljain jaloin. Silloinkin, kun tuska syvin viiltää, virkan: — Näin on hyvin. — Tapahtukoon tahtos sinun, Kohtalon, eikä minun. Uuno Kailas Vainajat Minun huoneessani täällä öin liikkuvat vainajat. Miks viipyvät he maan päällä, mitä minulta tahtovat? Se kalpea nuori vainaa eli veljenä majassain. Mua myllynkivi painaa; minä olenko ollut Kain? Ja sen vanhan vaimon tähden en mitään rauhaa saa. Hänen surevat silmänsä nähden mua elon kauhistaa. Sekin luonani sielu hento käy aineettomuudessaan, joka kääntyä, tähdenlento, sai rajalta taivaan ja maan... Ovat ehkä he mielen harhaa ja varjoja muistojen. Mut muistojen kalmantarhaa jos näin jo vapisen, — mitä onkaan kuolema sitten, mitä silloin tiedänkään, kun henget vainajitten minä silmästä silmään nään? Uuno Kailas Viulu Koko pitkän päivän istui hän nurkassa yksinään. Oli hänellä ruohonkorsi ja varpu käsissään. Ja se kuiva ruohonkorsi oli hänelle viulun jous: koko päivän se ylitse viulun — sen varvun — sous ja sous. Mitä soitti se koivunvarpu, Isä Jumala yksin ties: oli viulu se hullunviulu, ja se mies oli autuas mies. Uuno Kailas Ovella Hankin lähtöä, — seisatun, ovi hiljaisen kammioni, tahtomattani luonas sun. Lausun: Vartija kohtaloni – Lukemattomat kerrat ennen astuin ylitse kynnyspuun, kaipuun teille ja taisteluun, pettymykseen ja riemuun mennen. Mutta nyt, ovi, rivallasi käsi tuokion viivähtää. On kuin, hunnutettuna pää, seisois norna sun takanasi. Ovi, aukeat kaukaisuuteen, ovi, mysterioihin viet: luotas lähtevät kaikki tiet päälle maan — sekä maahan uuteen. Tähti-sillat mä unelmista tässä huoneessa huimat loin. Tässä suutelin, pohjaan join myrkyn maljoista huumaavista. Kerran täältä on lähtenyt askel kerkeä, ikävöiden kuultoon aamujen, lumoon öiden. — Toisin, toisin on kaikki nyt. Sillä lyötynä sydämeen palasin ylitse kynnykseni. Enkä toipunut ennalleni kerran lyötynä sydämeen. Olen vaiheilla kuolon, elon siitä hetkestä hoippunut. Mennyt, tullut ja mennyt — mut mustat ylläni siivet Pelon. Joskus vapisen huoneessani niinkuin haudoilla vavistaan. Kyyhky, lentänyt ikkunaan, kysyy kuollutta nuoruuttani. — Ovi, maailman kahden raja, salaisuuksia vartioit. Tänne kuoleman päästä soit. Mutta missä on vapahtaja? Mitä voittaa ja menettää vielä, nornani, täytyy minun? Harmaa huntu on päässäs sinun. Ethän, silmäni, vaaksaa nää. Mitään, tieto, et ilmi saa, turhaan hapuilet avaruudet, — salaisuuksien salaisuudet kuinka saattaisit aavistaa. Mutta piirissä varjojen, muiston joukkion, pahain töiden, kiirasvuoteella pitkäin öiden enää viipyä jaksa en. Tahdon etsiä vapahtajan, etten nääntyisi kokonaan. Käännyn menneestä tulevaan yli maailman kahden rajan. Jääkää, ystävät, pitoihinne. Olen uupunut maailmaan. Kaipaan orjuuden maasta sinne, missä kahleeni riisutaan. Matkaan, sieluni kohtaloon! Janon tähden, ja tuskan tähden tielle, sokea, unta nähden! Ovi, kiertänyt ripaas oon. Uuno Kailas Kuoro On muinoin, kaukana täältä, Zeun, korkean jumalan, suun hengellä huminoinut puu lehdossa Dodonan, pyhä lähde kertonut, kuinka mikin kohtalo lankeaa. — Puu, lähde, ne puhuvat vielä, vain syvästi kuunnelkaa! Maan puoleen kasvosi käännä: maan virren kuulla saat; tai meriä kynnä, sulle meret laulavat laineikkaat; tai taivasta katso: sieltä valo sävelvirtoja tuo. Koko kaikkeus soittaa sulle. Mikä mahtava laulun vuo: Tuhatmuotoisen elämän laulu, tuhatkasvoisen kohtalon — sama kuitenkin ajasta aikaan kuin kierto auringon, yks, yhteinen kaikelle sille, mikä syntyy ja häviää. Sävel vaihtuu ja laulajat, mutta ei katoa laulu. Se jää. Se on tietäjälaulu: siitä oman kohtalos kuulla voit; se on vaelluslaulu, jossa sinä itse mukana soit, elit nyt tai vuostuhat sitten tai vielä et syntynytkään, olit ihminen, puu tai perho, laps tähden muun tahi tään. Uuno Kailas Ihmisen määrä Ei ole ihmisen hyvä, jos hän on heikko, tuntea, nähdä ja elää kaikkea: kuilu on syvä, siellä on vaaniva peikko, Inhimillisen luota on moni mennyt — inhimillisen tähden. Hukkunut, harhaten suota viekkaita virvoja nähden. Toinen on — veljeni, tiedä — ihmisen määrä: kaikessa ihminen olla, suostakin polkunsa viedä vuorille, hyljätä väärä. Matkalla voi moni tällä langeta, nousta. Mutta jos itsesi hukkaat sielusi näännyttämällä, on sinun mahdoton nousta. Matkaan, veljeni, loiton määräsi nähden! Ihmisen ylpein arpa: tietäen turhaksi voiton taistella turhan tähden. Kauneus, untemme sisar, on opas meillä: laulaen kuoleva joutsen, lehdellä kasteen pisar, myös tomu kultainen teillä. Uuno Kailas Elämän ylistys Näytä minulle kasvosi läheltä, Elämä. Suo minun palvoa niitä silmilläni. Katso, olen rakastava niitä, Vaikka ne olisivat rumat. Ruoki minua henkesi tulella, Elämä. Astu suuni kautta ja sieraimistani sisään. Sillä se ihminen, jota ei väkevä tulvasi Tempaa mukaansa matkalle Ikuiseen mereen, hän on vain seisovaa vettä ja mätänee. Opeta minua, Elämä, että minä osaisin avata sydämeni sinulle, kun sinä palavassa pensaassa puhut. Sillä sinun äänesi on sydänten kuolema ja elämä. Ei ole sääli sitä sydäntä, Jonka sinä ristiinnaulitset omin käsin Tahi joka musertuu rautaisen anturasi alle: Sillä sen sydämen mitta on täysi. Voi sitä sydäntä, Tuhannesti: voi sitä sydäntä, Joka ei koskaan maistanut sinua, Elämä, Jumalan matojen ihana ruoka. Uuno Kailas Kevät Tänään syntyi kevät. Meri suuteli rantansa jäättömiksi. Lokit ovat siipensä pesseet kaukaisten karien keskellä. Taivaan telttakatto oli vielä eilen harmaa. Joku on vetäissyt sinistä verkaa sijaan. Lounatuuli on oppinut puhumaan ja tuo viestejä ihmiselle. Repäise auki mielesi akkunat, joihin pahantuulen hämähäkki talvisaikaan kutoi verkkojaan. Päästä kaipauksen häkkilintu valloilleen ja anna sen kisailla kaukaisten karien keskellä lokkiparven parissa. Anna sen lentää levottomin siivin, kurkien keralla kauas kattojen yli jonnekin, toiseen maailmaan, vainioille, jotka odottavat, korpeen, jossa elämä herää. Lähetä tunteesi kultakiharaiset lapset tervehtimään kevättä, joka tänään syntyi luonnon sydämessä, auringon säteissä ja ihmisessä. Uuno Kailas Kumpi? Sinäkö elät vai elänkö minä: toinen meistä nyt kuollut on. Sullako onni vai lieneekö mulla: toinen meistä on onneton. Haudassa toinen ja maanpäällä toinen. Kumpi on ehtinyt päähän tien? Ah minä tiedän: haudassa sinä — kuitenkin minä se kuollut lien. Uuno Kailas Narri Tän maisen matkani päässä minä naamarin riisun näin. Sen sinkoan matkani päässä nyt lauman naamoja päin. Nyt tullut on naurun loppu ja narrinilveitten. Kun tullut on naurun loppu, ois, tuokio syytöksen. Mut moista en lammaslaumaa edes ryhdy ruoskimaan. On ruoskana lammaslauman vain sääli paikallaan. — Te kuljette sokkosilla kanss' outojen ihmisten. Myös ootte te sokkosilla kanss' oman sydämen. Te näytätte kirkkaan kilven ja kuljette pöyhkeillen. Jok' ainoan kirkkaan kilven takapuoli on tahrainen. Te käytätte väärää vaakaa, myös punnukset väärät on. Niin käyttäen väärää vaakaa on arvokas arvoton. Kell' aina on täytenä vatsa, hän viisaaks kiitetään. Jos vain oli täytenä vatsa, sopi tyhjänä olla pään. Myös jokaisella ma teistä omat narrintiukuset näin. ja myös jok' ainoa teistä kävi niitä helistäin... Uuno Kailas Onni Se tulee niinkuin kuiskaus, joka sähkönä värähtää jäsenestä jäseneen. Se on kohta niinkuin huikaisevan kirkas sävel, joka polttavana riemuna imeytyy vereen. Sydämen ovelle tullessaan se kumahtaa kuin portinkolkutin. Kynnyksen yli se astuu kaikuvin askelin. Ja samassa joku, joka siellä sisällä istui ja odotti, vavahtaa niinkuin täyttymyksen edessä ja sytyttää kaikki kynttilät palamaan ja panee piikansa vieraalle verhoksi kutomaan sinisintä silkkiä aavistusten arimmista rihmoista. Toisen se lähettää tuliaismaljaan tyhjentämään kaiken keväisenä mahlana kertyneen ihmeellisen ikävän, kolmannen käskee kaikkia ilon käkiä kukuttamaan. Mutta itse se on kynnysalla vastassa, syleilyvalmiina käsivarret. Tulijan se taluttaa sisimpään saliinsa varta vasten varatulle istuimelle. Ja jokainen askel jää vuosia kimmeltämään, kultaisena täplänä. Uuno Kailas Yksin Käyn yksin. Eelläkö muista? Vai jälemmäksikö jäin? En tiedä. On kauan siitä, kun ihmisen toisen näin. Ehk'en minä koskaan nähnyt. Se on häipynyt muistostain. Kenties se on syntymässä oma äitini ollut vain. Vai lienenkö unessa nähnyt, sun, toisen ihmisen. Kenties sinut kerran löydän, kenties sua löydä en. Mikä viestisi lie: ilo? tuska? Sitä en minä tiedä lain. Mut, varma on: itseni löytää mina voin sinun kauttas vain. Uuno Kailas Illan kanssa kahdenkesken Kanervaista tietä pitkin illan kanssa kahdenkesken. Kuinka tänne uskalsitkin? Tosiaankin: vaarallista illan kanssa kahdenkesken jäädä kanervien tuoksuun... Juovut. Turhaan kilpajuoksuun joudut kanssa kaipauksen. Kullan välke kiharoilla, maanitellen: Kiinni ota, annan sata suutelota! — edelläs se hypähtelee kangastiellä, kallioilla. Tavoittelet silkkisukkaa kangastiellä, kallioilla. Saitko kiinni kultatukkaa? Vielä vai! Sait uuden pinteen: se jo alla nurmirinteen suunsa punaa mansikoilla, karkaa pois ja kämmenellään kahmaa vettä lähtehestä. Tätä kilpaa et, et kestä. Kompastuit jo ahon aitaan. Joka paikkaan tulet turhaan, niitylle ja nevan laitaan. Turhan turha enää jatkaa. Nääthän: ajatuksen verran kaipuullas on etumatkaa. Päivän laskevaisen luota, joka kahlaa rämeen rantaa, kaukaa viittoo se jo kättään. — Kultatukka, vuota; vuota, itseäni toista kertaa puijata en aio antaa! — Löydät soman sammalmättään. Istut siinä ikävässä. Illan kanssa kahdenkesken. Uuno Kailas Kello Ihmiset elävät tiukasti tuntien rajoissa. Syövät ja nukkuvat kellonsa komennon mukaan. Tekevät työtä määrätunnit. Tuntien tahtiin ilonsa elävät. Minullakin kello on seinälläni, mutta se riippuu mykistyneenä. Vuosia sitten tahallani jätin sen vetämättä. Sen tapoihin näet tuiki tuskastuin. Se valehteli: ajan tunnein se jakoi tasamittaisin aivan — kuin muka olisi aika aamusta uuteen aamuun joka kerralla yhtä pitkä, kuin ei muka oiskaan tämä tunti tuhannen kertaa tuota ikuisempi. Niin valehteli kelloni mun. Ei valehtele enää. Saa riippua seinällä joutilaana. Saavat ruostua rattaat. Mitä tunneista minä! — Kai jossakin... jollakin lienee tarkempi kello, jonka mukaan minulle elämäntunteja jaetaan. Uuno Kailas Eräs analyysi Hyvät kuulijat, nähkääs, pullo tää... — sen vietävät, kieltänne hillitkää! — niin, kemistikuningas Salomon tää kristallipullo täyttämä on. Hyvät, rakkaat kuulijat, katsokaa tätä nestettä, pullossa kimaltavaa. — Joka hetki se vaihtaa väriään. — Tämä neste on elämä nimeltään. On ollut se tieteelle arvoitus, on tuntematon sen kokoomus. Minä myös tätä nestettä tutkia koin, sadat yöt sitä turhaan analysoin. Sillä nähkääs: niinkuin väriltään se vaihdella mustaan synkimpään voi valkoisesta, sen kokoomus myös muuntuu. Turha sen tutkimus. Runoniekkojen kielellä haastellen se on synteesi vihan ja rakkauden, se on itku ja nauru ja lepo ja työ, ja taivaan manna ja hornan yö. Teen kokeen. — Tummempi pullo tää, hyvät kuulijat, kuoleman sisältää. — Sen toiseen pulloon tyhjensin: upo-uuden tein siten synteesin. Haa, näättehän: neste katoaa! — Hyvät, rakkaat kuulijat, rauhoittukaa: ei pulloissa nestettä ollutkaan, näköharhaa, houretta, tyhjyyttä vaan. Uuno Kailas Pieni sana Ken mulle lausuikaan sanan pienen sen. En muuta kuullut, muuta en muistaa voi.    Mut niinkuin vinha tuulenpyörre       kauas se kiidätti sydämeni. Ken mulle lausuikaan sanan pienen sen. En muuta kuullut, muuta en muistaa voi.    Mut niinkuin ylimmäisin tähti       lentänyt ois ohi sydämeni. Vei laaksoon siniseen, yli vuorijään, vei halki merten kuohujen huimimpain,    vei suutelemaan otsaa taivaan       tuskassa polttavan kaipauksen. Uuno Kailas Nuoremmalleni Niin tulvehtii veri suonissas kuin mahla maan kevätaikaan puussa, ja päivä päivältä sielustas kuvat nousee kuin kukat toukokuussa. Tarun haltijattaret kruunupäät kuin auki löis lumolinnan ukset yhä uusia ihmeitä tielläs näät, unes luo yhä uudet kangastukset. Suven leikkiä sun elos ollut on, kevättaivaan kuultoa, kimmellystä, sädesäihkyä äitimme auringon. — Et tuntenut outoa väristystä, joka kunkin ihmisen yllättää, sydänyönä varkahin hiipii rintaan, kun ihminen etsii eikä nää tien varrelle jäänyttä kallehintaan. Käyt hetkessä vieraaks itselles välähdyksenä sun oman sielus nähden. Hätäläppänä lyö sinun sydämes yön, tyhjyyden, elos turhan tähden. Ole mies, veli. Muista: ankkurin kukin heittänyt on saman rannikon luona. Moni hukkui, mut moni voittikin, moni ihminen syntyi hetkenä tuona. Uuno Kailas Finaali Lieneekö lauluni laatu luontunut mielesi mukaan. Joskus ei oikkuja polttavan pääni ymmärrä kukaan. Elämän keskellä kerran kaunista untani nähden. Nääntävin riemu ja tuska on ollut kauniin tähden. Ylväs on laulajan latu: siunaten laulua, lastaan astua otsin korkein unhoitustansa vastaan. Uuno Kailas
Etusivu	Runoja