Joulun valosta

Valkeus loistaa pimeydessä, mutta pimeys ei sitä käsittänyt;
ikuinen valo turhien tuikkeiden takana,
turhien ajatusten tuolla puolen.
Loistaa vain kerran, sillä ikuisessa on vain yksi hetki.

Unessa kulkee ajallinen mieli, henki kapaloituna halujen alle,
jotka palvovat pientä jumalaa nimeltään "Minä".

Ei ihminen sitä myönnä, vaan sanoo uskovansa kolminaiseen,
kolmeen heikkoon jalkaan, jotka kannattavat huojuvaa egoa.

Minä, sinä ja me – siinä jumala, jota ihminen palvoo,
kun on sen itse luonut.

Vain vastavuoroisen ymmärtää ihmisen järki, sen,
joka antaa  saadakseen siitä hyvän korvauksen.

Tunne tahtoo kaiken itselleen ja verhoaa halunsa yleviin valheisiin.

Ihmisen keksimää myös rakkaus, joka ei säästä täydellistä poikaansa,
että kelvoton saisi kaiken anteeksi – kelvottomuuteensa uskoen!

Toki turhuutensa täytyy tuntea, sillä vain tyhjyydessä voi
ikuinen tulla ymmärretyksi.

Tyhjyys on ääretön ja ikuinen kuin henki, muotoja vailla,
kohtu, jonka salattu valo saa raskaaksi.
Se on kuin lasta odottava seimi: Joulun lasta,
hengessä hengestä siinnyttä.

Kulta ei sekoitu saveen, eikä henkinen alennu harhojen leikkiin.

Virvatulia ovat kaikki lihalliset muodot,
hengen heijastamia kummajaisia,
arvoitusta ja karkeaa pilaa, jonka rohkea mieli voi nähdä.

Kolme näki Joulun tähden, kolme viisasta,
sillä vain viisas voi kääntää katseensa tyhjyyteen,
mistä maallinen valo on poissa.

Pimeydessä loistaa valo, Joulun valo – ken näkee, löytää.

Kalervo Mielty


Joulun kellot

Pimeyden keskellä joulun kellot,
kaikuna pyhän syntymästä.

Samat kellot,
jotka kertovat myös kuolemasta.

Pyhiä ovat syntymä ja kuolema,
mikäli synnytään ylhäältä, ja kuollaan maalliselle,
niin että suunta käy sisintä kohden ja tullaan yhdeksi.

Enkelitkin iloitsevat suuresta joulusta,
tosin myös pienestä,
jossa hengen kipinä syntyy sielussa alkaen itää.

Salaista on ikuisen kylvö,
kätkettyä pyhän alku – saati todella pyhä.

Vain sisään tulevat sen näkevät,
pimeys ei sitä tunne.

Yössä joulun kellot – ne pronssiin valetut,
ja myös oikeat – kenellä korvat, hän kuulkoon!

Kalervo Mielty


Tietäjien ilo

Missä ovat paimenet, missä viisaimmat tietäjät,
kun vain villieläimiä kedoilla,
tietämättömiä ihmisen sydänmailla?

Ei rauhaa maassa, saati hyvää tahtoa,
ennen kuin jokaisen sisäinen lapsi on syntynyt
ja kapaloituna sielun syvyyksiin,
maallisen tuolle puolen.

Valo, jota pimeys ei nähnyt, hengen valo,
mielen ja maailman takainen.
Tuttu valo hengen paimenille ja tietäjille,
jotka kaitsevat ihmisten teitä.

Kuinka vähän onkaan niitä,
jotka juovat yhdestä lähteestä,
koskaan loppumattomasta.

Kuinka harvat näkevät joulun tähden,
ikuisen valon – tietäjien ainoan ilon.

Kalervo Mielty

Tietäjien ilo nuotinnettuna ja sävelin ilmaistuna.

Etusivu

Runoja