V. Jussila

Kalevalan mytologia

Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulanta

Kansojen jumalaistarustoista on toisinaan, erikoisesti tieteellisen tutkimuksen taholta, sanottu, että se on pelkkää mielikuvituksen lentoa ja että muinaiset kertojat sepittivät älyllisessä yksinkertaisuudessaan tarinoita henkilöistä, joita ei ole ollut, ja tapauksista, joita ei ole tapahtunut. Syvällisemmät tutkijat sen sijaan ovat ymmärtäneet menneiden opettajien sisällyttäneen myytteihin sekä historiallisia tapauksia että ihmishengen kuolemattomia aatteita. Se oli ihmiskunnan varhaisin tapa opettaa. Mytologisiin teoksiin on sisällytetty lukemattomien sukupolvien ajattelun tuloksena syntynyt tieto. Se vain odottaa syvällisiä tutkijoita, jotka pystyvät tulkitsemaan myyttien salaperäisen kielen nykyihmiselle ymmärrettävään muotoon.

Kalevala on Suomen heimon suurten tietäjien ajattelun tuote. Se on arvokas tiedon lähde, kun halutaan saada selvyyttä ihmisen kulkua ohjaavasta lakisiteisyydestä, kuolemanjälkeisistä olotiloista, muiden luonnonvaltakuntien olioiden elämästä jne. Sen vuoksi Kalevalaa on pidettävä pyhänä kirjanamme. Useat tutkijat ovatkin tulleet vakuuttuneiksi siitä, että se sisältää aikain viisauden pyhää tietoa.

Kristillisenä aikana esi-isiämme on nimitetty pakanoiksi. Heidän uskontoaan on pidetty kauhistuttavana epäjumalien palvontana. Vaatisi laajemman käsittelyn todetaksemme, pitääkö tämä, jo kaitselmuksen johdatustakin halventava väite, paikkaansa? Kalevalan runot kertovat, miten sen sankarit jatkuvasti pyysivät siunausta Ukko-Ylijumalalta. Elias Lönnrot sanoo Kalevalan ensimmäisessä painoksessa: "...vaan jos heiltä (rahvaalta) kysynet, ketä he jumalinaan pitävät, niin useimmin vastataan heidän rukoilleen Ukkoa, joka oli taivaan ja maan luonut."

Kalevalan siveysoppi ja moraali ovat niin korkealla tasolla, että on vaikea löytää mistään nykyaikaisesta kulttuurista sille vertailukohdetta. Kalevala esim. erottaa tarkasti oikean tiedon mustasta tiedosta ja oikean tietäjän noidasta. Siitä ovat parhaana todisteena kaksi vastakohtaisuutta, Väinölä ja Pohjola.

Kalevala on antanut hengen innoitusta ja moraalista voimaa runolaulajille ja heidän kuulijoilleen kautta vuosisatojen. Kun joku viimeisistä heimomme laulun mahtajista ryhtyi laulamaan, niin hänen silmiinsä syttyi voimakas hehku, kasvonpiirteet jalostuivat silminnähtävästi, ryhti tuli majesteetilliseksi, hän siirtyi muutamia tuhansia vuosia taaksepäin, korkean kalevalaisen kulttuurin aikakauteen, aikaan, jolloin suuret kalevalaiset tietäjät vielä ohjasivat kansamme kohtaloita, kun loitsun voima vielä eli ja runon vuoksi vyöryi mahtavana virtana. Kun laulaja lauloi Väinämöisen loitsun voimasta, niin hänen sanansa vyöryivät mahtavana kosken kuminana. Silloin hänen sanansa kertoivat Väinämöisen laulun rytmin kaikkiallista voimaa,

Lauloi vanha Väinämöinen:
Järvet läikkyi, maa järisi,
Vuoret vaskiset vapisi,
Paaet vahvat paukahteli,
Kalliot kaheksi lenti,
Kivet rannoilla rakoili.

Tai kun runolaulaja otti kanteleen, soitti ja lauloi Väinämöisen soiton taikaa, niin sävelet soivat lempeän kevättuulen lailla, joka muinoin leyhähteli Kalevalan lehvistöissä. Väinämöisen soitto tenhosi koko luonnon, ihmiset, luonnonhenget jopa korkeampia voimiakin (päivötär, kuutar).

Kellen ei itkuksi käynyt,
Kenen syäntä ei sulanut,
– – –
Itki nuoret, itki vanhat,
Itki nainehet urohot,
Kun oli ääni kummanlainen,
Ukon soitanto suloinen. (Runo 41)

Etsittäessä vastaavia kohtia Kalevalan kertomille tapauksille, löydämme parhaina tiedonlähteinä Intian muinaiseepoksen Ramayanan ja Puraanat. Viimemainitun kuvaukset erikoisesti ulottuvat ihmiskunnan alkuaikoihin asti ja vielä sitäkin kauemmaksi. Näissä löydämme niin paljon yhtäläisyyksiä Kalevalan kanssa, että voimme päätellä viimemainitun kuvaavan sitä aikaa Atlantis-mantereella, jolloin siellä hallitsi kaksi voimakasta ryhmää, valkoiset tietäjät ja heitä vastaan taistelevat mustat maagikot. Näistä taisteluista kertovat kaikkien vanhimpien uskontojen pyhät kirjat. Näissä taisteluissa ei liene kumpikaan puoli saanut lopullista voittoa, ennen kuin vesi upotti mainitun mantereen. Tätä tapausta kuvaa omalaatuisesti Vanha testamentti vedenpaisumus tarinassa.

Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen kuuluvat valkoisiin tietäjiin. Tieteelliset tutkijat ovat esittäneet erilaisia arveluja Joukahaisesta. Tri Iivari Kemppisen "Suomalaisen Mytologian" mukaan Kaarle Krohn piti Joukahaista viikinkiajan sotasankarina ja E. N. Setälä myyttinä. Kirjoittajan käsitys on, että Joukahainen on pahan äärimmäinen ruumistuma. Tämä ei tosin täysin selviä Kalevalasta, mutta jos vertaamme häntä egyptiläisen mytologian Joukahaista vastaavaan Tyfon-myyttiin, niin asia selvinnee. On vaikea sanoa, oliko Joukahaisen heimo lappalaisia vai ei. Joka tapauksessa hänen heimonsa ei voinut asua niin pohjoisessa kuin nykyään, sillä Joukahainen lupaa suosta päästäkseen Väinämöiselle "hietapeltosia".

Kalevalan kolmas runo kertoo, että laiha poika lappalainen, nimeltään Joukahainen, kuulee Väinölän ahoilla asustavan Väinämöisen, jota sanotaan vielä suuremmaksi laulajaksi kuin häntä itseään. Pahastuneena hän päättää lähteä kokeilemaan loitsutaitoaan Väinämöisen kanssa. Hän valjastaa tulisen ruunansa ja ajaa karauttaa Kalevalan kankahille. Väinämöisen ajellessa omia aikojaan tulee häntä vastaan Joukahainen, joka uhmamielisenä ei anna tietä, vaan "tarttui aisa aisan päähän, rahe rahkehen takistui". Väinämöinen vaatii Joukahaista nuorempana väistymään syrjään. Viimemainittu ei anna tietä, vaan vaatii Väinämöistä kilpalaulantaan. Jälkimmäinen vaatimattomasti sanoo, ettei hänestä ole laulajaksi, mutta kysyy kumminkin, mitä nuori mies tietää tavallisuudesta poikkeavaa tietoa, joka on yli muiden tiedon.

Joukahainen lavertelee kuulemiaan ja oppimiaan asioita kasveista, eläimistä, maantieteestä ym. Hän saattaa olla heimonsa tietomies, mutta hänen tietonsa perustuvat ilmiöiden ulkonaiseen huomioimiseen ja muistitietoon. Mutta todellisen tietäjän ajatus tunkeutuu luonnonilmiöiden taakse. Sitä tietoa ei saa kirjoista, vaan omakohtaisella, pitkäaikaisella ajattelulla. Väinämöinenkin kyllästyy Joukahaisen laverteluun ja sanoo:

Lapsen tieto, naisen muisti,
Ei ole partasuun urohon.
Sano syntyjä syviä.

Nyt Joukahainen kertoo muistitietoja luonnonilmiöistä. Kun Väinämöinen pitää niitäkin loruina, niin Joukahainen turvautuu valheeseen. Hän sanoo:

Viel' olin miesnä kuuentena,
Seitsemäntenä urosna,
Tätä maata saataessa,
Ilmanpieltä pistäessä,
Aurinkoa auttamassa,
Taivoa tähittämässä.

Kun Väinämöinen torjuu tämän selvänä valheena, niin Joukahainen aikoo miekalla ratkaista tukalan tilanteen. Väinämöinen sanoo, että hän ei pelkää miekkoja eikä lähde miekan mittelöön katalan, kehnon raukan kanssa. Mutta lappalaisten loitsutaito on ollut kuuluisa menneinä aikoina. Joukahainen loitsutaitoineen olisi saattanut olla luja vastustaja monelle muulle, mutta ei itse laulun ja soiton mestarille. Noitien loitsut eivät tehoa valkoisten tietäjien ylevään mahtiin. Joukahainen luottaa laulunsa voimaan, koska hän mahtipontisesti sanoo:

Ken ei käy miekan mittelöhön,
Lähe ei kalvan katselohon,
Sen minä siaksi laulan,
Alakärsäksi asetan.

Väinämöinen on tähän asti kuunnellut huvittuneena Joukahaisen puuhia, mutta lopulta hän suuttuu, laulaen manaa Joukahaisen varusteet ja hevosen kiveksi ym. esineiksi ja pöyhkeän vastustajansa suohon kaulaa myöten. Nykyaikana ehkä kysytään, onko heimomme keskuudessa ollut sellaisia tietäjiä, jotka todella kykenivät loitsimaan toisen suohon? Aikakirjamme kertovat suurista noidista ja tietäjistä, jotka muinoin ovat eläneet kansamme keskuudessa. Kansanrunouden tutkija ja kerääjä, prof. Väinö Salminen esim. kertoo kirjassaan "Vaeltajan Tarinoita", että hän tietää tapauksen, jolloin toinen noita on tappanut toisen matkan päästä ja käsin koskematta.

Nyt tuli Joukahaiselle hätä. Röyhkeys muuttuu peloksi fyysisen elämän kadottamisen vuoksi. Hän rukoilee Väinämöistä pyörtämään pyhät sanansa luvaten hänelle peltoja, kultaa, hopeaa ym. Väinämöinen ei niitä huoli, koska sanoo niitä olevan itsellään yllin kyllin. Viimeisessä hädässään Joukahainen lupaa vanhalle tietäjälle Aino-sisarensa aviopuolisoksi. Runo kertoo, että tästä Väinämöinen ihastuu ikihyväksi ja päästää Joukahaisen suosta. Ei ole Kalevalan hengen mukaista, että Väinämöinen olisi kiihkeästi kaivannut itsellensä vaimoa, vaan kysymyksessä oli ehkä hänen oppilaansa. Tietäjät ovat tavallisten kiintymysten yläpuolella.

Kalevalan kuudes runo kertoo, että Joukahainen päättää kostaa. Hän asettuu jousipyssyineen ja nuolineen väijymään Väinämöistä ja kun saa hänet tähtäimeensä, ampuu hevosen hänen altaan. Väinämöinen suistuu mereen joutuen aaltojen ajettavaksi. Mitä merta tässä tarkoitetaan? Mytologiset teokset useasti käyttävät astraali- eli tunnemaailmasta nimitystä vesi tai meri. Tässä siis Joukahainen surmaa Väinämöisen. Hän sanookin äidilleen:

Jo nyt ammuin Väinämöisen
Ja kaaoin kalevalaisen.

Kalevalan myyttien viisaat kirjoittajat tiesivät, että vaikka ihmisen keho voidaan ampua, niin ihmistä itseään ei voi mikään eikä kukaan surmata. Väinämöinen astuu jonkun ajan kuluttua uuteen kehoon ja alkaa taas astella kuolevaisen polkuja.*

* Kalevala kuvaa monessa paikassa jälleensyntymistä. Runontekijät tunsivat elämän tarkoituksen, että ihminen voi saavuttaa täydellisyyden, kuten Kalevalan sankarit, vain monen elämän jatkuvilla ponnistuksilla. Niinpä neljästoista runo kertoo, että Lemminkäinen saa surmansa Tuonelan joella ja Tuonen poika lyö miekallaan miehen useiksi kappaleiksi. So., että ihmisen käyttövälineet eli ruumiit erkanevat kuoleman jälkeen toisistaan. Fyysinen ruumis maatuu ja sen eetterinen puoli menee eetterimaailmaan, tunneruumis tunnemaailmaan ja mentaali- (äly- eli ajatusruumis) omalle tasolleen.

Lemminkäisen äiti (luontoäiti) kerää "ruumiin palaset" ja ryhtyy "herättelemään" poikaansa. Lähettää mehiläisen ylitse meren yheksän (keräämään sieluaineksia), mutta elämää vain ei synny. Nykyihminen vain harvoin tuntee sielun teitä. Kalevalan myyttien luojat näyttävät olevan tämänkin tiedon mestareita. Runo jatkaa, että kun äiti lähettää mehiläisen "perille pyhän Jumalan, asunnoille autuahan", niin siellä uinailee Lemmin poika ja kun luontoäiti vetää hänet maan päälle, niin Lemminkäisen uusi, fyysinen elämä taas alkaa. Runo sanoo, että mies on jälleen entisensä kaltainen, (tuuitteli tuttuansa, entisillehen eville, muinaisille muo'oillensa), mutta että hän on tässä elämässä jo vähän kehittyneempi kuin edellisellä kerralla, hän on tullut "pikkuista paremmaksikin", "ehommaksi entistänsä").

Joukahainen, ulkoa oppimansa tietouden taitajana, ei voi käsittää, että löytyy mitään syvempää tietoa. Hänen ajatuksensa ei pysty tunkeutumaan kuoleman salaperäisen verhon tuolle puolen. Surmattuaan Väinämöisen hän sanoo:

Et sinä, vanha Väinämöinen,
Sinä ilmoisna ikävä,
Astu Väinölän ahoja,
Kalevalan kankahia.

Suomen kansa ei enää arvosta kalevalaista tietoa. Se on menettänyt yhteyden henkiseen voimanlähteeseen. Kalevalan suuret sankarit, jotka muinaisuuden hämärässä taistelivat kansamme moraalin, eetillisten arvojen ja korkeamman tiedon puolesta, eivät ole hävinneet olemattomiin. Mutta kansamme on hylännyt heidät. Sen vuoksi innoituksen lähde on kuivunut. Ennen kuin joku kansa voi perustaa henkisen kulttuurin, niin täytyy tuntea menneisyyden saavuttamat kuolemattomat arvot ja löytää jotakin vastaavuutta henkisellä tasoilla. Tyhjästä ei synny mitään.

Saamme jonkinlaisen välähdyksen kalevalaisen kulttuurin mahtavuudesta lukiessamme runonkerääjiemme selostuksia viimeisten runolaulajiemme ajasta. Tosin silloin tiedon voima oli jo hävinnyt ja loitsun taito veti viimeisiä henkäyksiään, mutta laulun mahti veti vielä voimaa kalevalaisen päivyen viimeisistä, kuolevista säteistä. Eräs runonkerääjämme sanoo Petri Shemeikasta, eräästä kuuluisimmista runolaulajistamme, seuraavaa: "Kuningasryhtinen vanhus, mies, joka oli vankka vielä ikänsä lopullakin, pystyssä seisova, päätään muita korkeammalle kohoava kokkahonka, kasvoissaan lannistumaton ylhäisyys, kuolevan sankariajan viimeisiä edustajia, viimeinen runolaulaja, runon iltarusko." (M. Haavio, Viimeiset Runonlaulajat)

Elonpyörä — 1967 n:o 1