Pekka Ervast
KALEVALAN AVAIN
Elias Lönnrotin muistolle
ALKUSANA
Tämä kirja puolustaa ja kunnioittaa kaikkea sitä Kalevalassa, jota nykyaikainen sivistyksemme enimmäkseen pitää tuulesta temmattuna: sen satuja, sen ihmeitä, sen liioitteluja, sen luonnottomuuksia, ja lukija havaitsee ensi riviltä, että kirjan tekijä on tosissaan.
Tuntien oman vähäpätöisyytensä niiden oppineiden rinnalla, jotka ovat Kalevalaa tutkineet ja selittäneet, ei tekijä tähän työhön olisi uskaltanut ryhtyä, ellei hänellä olisi vakaumus ja näkemys siitä, että Kalevalan todellinen sisältö sittenkin on jäänyt oppineilta huomaamatta.
Tällä sanallaan hän ei suinkaan väitä, että hänen oma tietonsa Kalevalan todellisesta sisällöstä olisi tyhjentävä tai erehtymätön; hänen käsityksensä on epäilemättä sekä vaillinainen että korjauksia kaipaava, mutta oikein ymmärrettynä se avaa uusia uria vastaiselle tutkimukselle. Ja koska tekijä ei tunne – paitsi H. P. Blavatskyn viittauksia "Salaisessa Opissa" ja eräässä aikakauskirja-artikkelissa "Kalevala, suomalaisten kansalliseepos", joka on suomeksi julkaistu Tietäjässä 1909 – muita tämänlaatuisia kokeita kuin Martti Humun (M. Ramstedtin) brosyyrin "Kalevalan sisäinen perintö", joka oli ylimalkaista ja johdannollista laatua, Herman Hellnerin kirjoituksen "Kalevala ett teosofiskt diktvärk", joka on painettu Teosofisk Tidskrift'issä 1904, ja Rudolf Steinerin Helsingissä huhtikuun 9. pnä 1912 pitämän esitelmän "Das Wesen nationaler Epen mit speziellem Hinweis auf Kalevala", painettu manuskriptina samana vuonna, rohkenee hän toivoa, että tätä hänen tutkielmaansa otettaisiin vastaan edes johonkin määrin sillä anteeksi antavalla suopeudella, jota yleensä ensimmäiselle yritykselle suodaan. Jos kohtalo myöntää, toivoo tekijä saavansa tulevissa tutkimuksissa laajemmin ja seikkaperäisemmin syventyä moniin suomalaista salatiedettä koskeviin aiheisiin, joita hän tässä on vain alustavasti kosketellut.
Sillä, kuten Kalevala sanoo:
Ei sanat salahan joua,
Eikä luottehet lovehen,
Mahti ei joua maan rakohon,
Vaikka mahtajat menevät.Sammatissa elokuulla 1916
Tekijä
I
KALEVALA PYHÄNÄ KIRJANA
Ilman seitsenhaaraisen symbologian apua ei mitään vanhaa pyhää kirjaa voida oikein ymmärtää. Symbologia on tutkittava jokaiselta puoleltaan, sillä jokaisella kansalla oli omintakeinen ilmaisutapansa.
1.
MITÄ KALEVALA ON?
Kysymykseen, mitä Kalevala on, tulemme tässä kirjassa vastaamaan tavalla, joka luultavasti on outo ja uusi useimmille lukijoille. Tulemme heti esittämään Kalevalasta, sen synnystä ja sisäisestä arvosta mielipiteen, joka hämmästyttää sekä oppinutta että oppimatonta lukijaa. Tulemme sitten kirjassamme pitkin matkaa selvittämään ja puolustamaan mielipidettämme, ja jätämme hyväntahtoisen lukijan arvosteltavaksi, onnistuuko meidän vakuuttaa häntä sen oikeudesta vai jääkö hän yhä ihmettelemään ja kukaties paheksumaan ylen outoa kantaamme.
Ennen kuin annamme oman vastauksemme kysymykseen, mitä Kalevala on, tahdomme parilla sanalla muistuttaa lukijan mieleen, mitä meillä yleensä on Kalevalasta arveltu ja mikä tieteellisten tutkijain kanta kysymyksessä on.
Kalevalan suuri "esille-uneksija" Elias Lönnrot uskoi, että Kalevalassa kuvastui esi-isiemme muinainen permalainen sivistys. Sen runoista astui elävänä esiin kuva Suomen kansan menneisyydestä, tämän kansan uskonnosta ja elämistavoista, sen pyrkimyksistä, ihanteista ja sankareista. Lönnrotin usko tarttui toisiin: Kalevalaa alettiin pitää lähteenä Suomen kansan muinaisuuden tutkimiselle sekä kotona että ulkomailla. Kalevalan mukana levisi ympäri sivistyneen maailman Suomen kansasta maine ja kaikkialla alettiin huomata, että tuolla kaukana Pohjolassa asuu pieni korpikansa, joka on luonut eepoksen, jommoisia on harvoja maailmassa. "Mikä runollinen kansa", kulki kuiskeena yli maiden ja mantereitten, "mikä menneisyys sillä on takanaan! Missä onkaan sen historia! Sankarien ja tietäjäin kansa!"
Tämä valtava innostus herätti Suomen kansan vuosisataisesta unestaan. Suomalaiset tunsivat itsensä yhtenäiseksi kansaksi, koska heillä oli yhteinen menneisyys ja tuon yhteisen menneisyyden mahtava muistomerkki. Kuinka luonnollista, että tätä ensimmäistä uskonnollis-runollista heräymystä seurasi toinen, Snellmanin valtiollis-kielellinen. Suomen kansa oppi itsensä tuntemaan ja tiesi paikkansa maailman näyttämöllä. Aleksanteri I:n profeetalliset sanat olivat toteutuneet: Suomen kansa oli noussut kansakuntien joukkoon.
Nyt elämme toisessa ajassa. Innostus on laimennut. Kalevala ei ole enää, mitä se oli ennen. Kyllä sitä pidetään kansallisena eepoksena ja kyllä sitä kouluissa luetaan, mutta tieteellisellä taholla se on kadottanut pätevyytensä historiallisena lähdekirjana. Kalevalassa ei kuvastukaan vanha permalainen sivistys. Lönnrotin usko oli Suomen suuren Eliaan unelmaa vain.
Kalevalassa ei kerrota mistään kadonneesta kulta-ajasta. Kalevala on runokokoelma. Se kertoo kansamme onnen haaveista, siitä kesämaasta, joka eli kansamme mielikuvituksessa. Se todistaa vain, mikä voimakas, mikä kuolematon laulunhenki aina on ollut Suomen kansalle ominainen.
Tätä nykyistä kantaansa tieteelliset tutkijamme perustelevat sillä, että Kalevala, kuten sanottu, on runokokoelma, ei yhtenäinen eepos, joka semmoisena olisi säilynyt kansan muistissa. Kansa on lukuisissa toisinnoissa, eri paikoissa, eri aikoina, laulanut Väinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä ja niiden urotöistä; toinen laulaja on toisesta asiasta kertonut, toinen toisesta. Elias Lönnrot kokoili ja keräili näitä runolauluja; hän oli ensimmäinen, joka väsymättömällä innolla ja uskolla samoili Karjalan laulumaita, sai sanan sieltä, toisen täältä, sommitteli kuulemansa yhteen ja rakensi runoista kokonaisuuden. Mitä ennen häntä Porthan, Lencqvist, Ganander, Becker, Topelius vanhempi ym. olivat tehneet, oli ollut enimmäkseen hajanaista valmistustyötä. Mutta Lönnrotin jälkeen on tehty uusia keräilymatkoja ja tieteellisesti tarkattu Lönnrotin käsikirjoituksia ja muistiinpanoja ja päästy siihen lopulliseen selvyyteen ja varmuuteen, mikä nyt on vallalla Kalevala-tutkimuksessa. Lönnrot oli itse viimeinen suuri runojen laulaja. Hän oli niin kalevalaisen hengen läpäisemä, että hän kykeni siihen, mihin ei kukaan ennen häntä ollut kyennyt: luomaan miltei yhtenäisen eepoksen hajanaisista runokatkelmista. Hän uppoutui Suomen kansan henkeen, itsensä unohtaen, siinä määrin, että hän – Eino Leinon sanoilla – oli "silloisen Suomen itsetietoon tullut kansallishenki". Kalevala oli sen tähden hänen työtänsä, vaikkei hän ollut runojen tekijä.
Tarkempi tutkimus on myös paljastanut, että Kalevalan runot eivät ole yhtä vanhoja, eivät samalta alkuajalta. Toiset ovat pakanallisia, toiset kristityltä ajalta; viimeinen – 50. runo – esim. on varmasti kristillinen. Näin ollen on mahdotonta pitää Kalevalaa kaukaisen menneisyyden historiallisena muistomerkkinä. Tietysti siinä näkyy piirteitä Suomen kansan elämästä ja ennen kaikkea selviä piirteitä kansan uskonnollisesta eli paremmin sanoen taikauskois-runollisesta elämänkatsomuksesta, mutta nämä piirteet eivät kuvasta puhdasta pakanallista aikaa, vaan kuuluvat pakanuuden ja kristinuskon vaiheaikaan, niin että mitä Kalevalassa ihailemme, se on tutkimuksen valossa katsottuna "runollisesti verhottua kristinuskoa", kuten prof. K. Krohn sanoo.
Onpa äskettäin lausuttu semmoinenkin väite, ettei Kalevalan sisällys oikeastaan ole Suomen kansan hengen tuotetta, vaan germaanilaista lahjatavaraa. Lännestä päin tuli tänne kuninkaita ja sankareita. He toivat mukanaan runoja ja lauluja muinaisista tietäjistä, ja heistä itsestään sepitettiin runoelmia. Kalevalan sankarit täten eivät ole olleet suomalaisia, vaan vieraita viikinkejä, kansan tietäjähaaveet ovat muualta kotoisin, ei kansamme sydämestä.
Kas siinä lyhyesti esitettynä tieteellisen tutkimuksen tähänastiset saavutukset. Jos ne todella pitäisivät paikkansa, olisi Lönnrotin työ syvemmin katsottuna tehty jotenkin tyhjäksi. Jäljellä olisi hänen Kalevalastaan vain runokokoelman kaunis muoto ja taiteellinen sommittelu, ja Kalevalan kansallinen merkitys kuuluisi jo menneisyyteen: se teki tehtävänsä viime vuosisadan herätystyössä, nyt se voidaan asettaa hyllylle muinaismuistojen joukkoon.
Mitä tästä sanoisivat Kalevalan todelliset ihailijat ja Suomen kansallisaatteen ystävät? Mihin joutuisivat heidän ihanat näkynsä Suomen kansan muinaisesta kulttuurista, mihin heidän haaveensa ja heidän toivonsa Suomen tulevaisuudesta? Vaikeroiden saisi heidän kansallinen sydämensä huutaa: "kuka enää kykenee haavojani parantamaan? onko miestä missään, joka loisi minuun uutta uskoa?"
Nyt on meidän vuoromme astua näyttämölle. Nyt me, jotka näemme Kalevalassa semmoista, mitä toiset eivät vielä ole aavistaneet, jotka uskomme Kalevalasta sitä, mitä se itse Väinämöisestään uskoi, nyt me saamme korottaa äänemme ja huutaa – omallekin sydämellemme: "ole rauhassa! Mitään ei ole menetetty, sillä mitään ei ole vielä ollut löydettynäkään. Eivät edes tieteelliset saavutukset vielä ole lopussa. Vielä tullaan tekemään huomioita ja löytöjä, jotka kumoavat nykyisiä johtopäätöksiä. Mutta mitä niistä! Kalevalan todellinen arvo on toisaalla. Sen todellinen arvo on sen omassa salatussa sisällyksessä."
Ja kun nyt tahdomme esittää uuden ja oudon mielipiteemme Kalevalasta, saatamme syystä kysyä, ajatellen tutkimuksen kansalliseen sydämeemme iskemiä haavoja: tarvitaanko miestä niitä parantamaan? Eikö Kalevala itse kelpaa lääkäriksi? Eikö taudin parantajaa voisi löytää sieltä, mistä itse tautikin on keksitty? Jos Kalevala tieteellisesti analysoituna kumoaa kansalliset haaveemme, ehkä se toisella tavalla analysoituna paljastaa meille totuuden haaveiden takaa! Ehkä Kalevala on kokonaan toisenlainen kirja kuin miksi tiedemiehet ovat sitä luulleet. Ehkä se on verrattavissa niihin kirjoihin maailmankirjallisuudessa, joita kutsutaan pyhiksi. Ajatelkaamme vähäsen. Jos Kalevala tämmöisenään olisi ollut olemassa pakanallisena aikana, minkähänlaisessa arvossa Suomen kansa olisi sitä pitänyt? Eikö kansa siinä olisi nähnyt itseään kuin kuvastimessa, nähnyt parhaimmat pyrkimyksensä, ikuisimman itsensä? Eikö se Kalevalasta olisi hakenut mielelleen lohdutusta ja neuvoa, sydämelleen iloa, tunnolleen rauhaa? Epäilemättä. Kalevala olisi ollut sille kallein aarre, isien pyhä perintö. Kalevala olisi ollut sille raamattu, pyhä kirja.
Ja jos niin olisi ollut silloin, miksi emme nyt saisi asettua samalle kannalle? Miksi emme nyt lähestyisi Kalevalaa pyhänä kirjana? Miksi emme nyt sitä tutkisi toisella tavalla kuin tavallista kirjaa?
Onhan uudesta testamentista väitetty, että sen historiallinen pätevyys on kovin hatara. Jeesuksen olemassaoloakin on epäilty. Mutta onko tämä vähentänyt uuden testamentin henkistä arvoa? Onko se syössyt kristikunnan epätoivoon? Ei ollenkaan. Kristikunta ei ole uskossaan järkkynyt. Se uskoo Jeesukseen, koska uusi testamentti hänestä todistaa. Ja miksi uusi testamentti hänestä todistaa? Siksi että se on elävä kirja. Paras vastamyrkky on lukea uutta testamenttia. Kun sitä lukee – ei niin kuin nenäkäs kriitikko, joka etsii historiallisia heikkouksia, vaan – ihmisenä, joka vilpittömästi etsii totuutta, minkä kirja mahdollisesti voi antaa, silloin uusi testamentti itse puhuu puolestaan. Silloin kristitty tunnustaa sydän riemua uhkuen: testamentti on pyhä, sillä se avaa henkisen näköni; Jeesus on elävä, sillä hän herättää minussa elämän.
Entä jos nyt Kalevalan laita olisi sama? Jos sekin olisi pyhä kirja sille, joka oikeassa hengessä osaisi sitä lukea?
Niin, – niin meidän tekisi mielemme väittää, ja sitä seikkaa olisi hieman tarkastettava. Olisi saatava selville, missä merkityksessä Kalevala voisi olla "pyhä kirja".
2.
KALEVALA PYHÄNÄ KIRJANA
Ennen kaikkea: mitä on pyhä kirja? Onko niin sanoaksemme teknillistä määritelmää pyhästä kirjasta, määritelmää, joka ei ole häilyväin ominaisuuksien luettelemista, vaan kohdalleen sattuva ja täsmällinen?
On. Mutta ennakkoluuloinen uskovainen tai piintynyt materialisti ei sitä ymmärrä. Ainoastaan sanan tosi merkityksessä vapaamielinen ihminen ymmärtää pyhän kirjan teknillisen määritelmän.
Missä suhteessa näet uskovainen ja materialisti voivat ottaa toisiaan kädestä? Siinä, että molemmat asettavat inhimilliselle tiedolle rajoja. Molemmat myöntävät, että ihmisen tietopiiri ulottuu laajalle aineellisessa ja näkyväisessä maailmassa: avaruuksia hän on kaukoputkellaan mitannut ja mikroskoopillaan hän on silmälle näkymätöntä pienoismaailmaa tutkinut; ei ole rajaa hänen tiedoillaan maapallon näkyväisestä elämästä eikä hän usko olevan paljon salattua järkensä silmältä ihmisen sielumaailmassakaan. Mutta molemmat ovat yhtä mieltä siitä, että vissien rajojen toiselle puolelle ihmisen tietämiskyky ei ulotu. Ei kykene ihminen ratkaisemaan kuoleman arvotusta, ei tutkimaan näkymätöntä maailmaa, ei kasvoista kasvoihin puhuttelemaan elämän antajaa ja luojaa. Ero on vain siinä, että uskovainen sanoo: Jumala on kieltänyt meitä tutkimasta niitä, joita emme voi tietää, kun sitä vastoin materialisti halkaisee gordilaisen solmun yhdellä iskulla ja huudahtaa: näette nyt, ettei mitään solmua ollut! Ei ole tutkittavaa kuoleman tuolla puolen eikä näkymättömässä maailmassa, sillä näkymätöntä maailmaa ei ole ja kuoleman tuolla puolen irvistää tyhjyys.
Ei huomaa korskea materialisti, että hän ennenaikaisesti tempaa tiedon valtikan käteensä ja väittää suurimman salaisuuden tietävänsä, kun hän kuolemalta elämän kieltää, eikä huomaa sokea uskovainen, että hän ehdoin tahdoin pitää silmänsä ummessa elämän tiellä kulkiessaan, vaikka ehkä olisi tilaisuudessa niitä selko selälleen avaamaan.
Sen tähden ihmisen täytyy olla todella vapaamielinen voidakseen myöntää, että ihmisen tieto mahdollisesti saattaa ulottua kauemmas kuin mitä se jokapäiväisissä oloissa ulottuu. Ainoastaan henkisesti vapaa ihminen saattaa tunnustaa: kukaties – niin, luultavasti ihmisen tieto voi käsittää asioita, jotka tuntuvat yliluonnollisilta. Sanoohan apostoli: ihmisen henki, joka kaikkia tutkistelee, Jumalan syvyyksiäkin.
Ymmärtääksemme, mitä pyhä kirja on, täytyy meidän asettua tälle kannalle ja myöntää, että ihminen ehkä voi saavuttaa yliluonnollista tietoa.
Mitä syytä meillä on semmoiselle kannalle asettua? Selvä historiallinen syy. Kaikilla tunnetuilla kansoilla on ollut henkiset jättiläisensä, arvotuksentapaiset ihmisensä, jotka ovat väittäneet tietävänsä enemmän kuin tavalliset kuolevaiset: suuret filosofit ja ajattelijat, suuret runoilijat ja profeetat, suuret jumalanpojat ja vapahtajat. Jos Jeesuksesta on tehty jumala, ei syy ollut hänen; ihmisen pojaksi hän itseään kutsui. Jos Jeesuksen olemassaoloa epäiltäisiin, on Buddhan elämä historiallisesti varma. Ja Buddha sanoi, niin kuin sanoi evankeliumein Jeesus, niin kuin opettivat Intian viisaat: seuratkaa minua, sillä minä tiedän totuuden.
Kun näiden suurten tietäjäin elämä on silmiemme edessä, ei meillä ole oikeutta epäillen sanoa: mistä tiedämme, että he tiesivät? Vapaina ihmisinä saamme korkeintaan sanoa: niin, ehkä he tiesivät, mutta kuinka me voimme tietää, että he tiesivät? Ovatko jälkeensä jättäneet mitään todistajaa?
Tämä kysymys vie meidät silloin pyhien kirjojen ääreen. Pyhät kirjat ovat tietäjien todistuskappaleita. Millä tavalla? Siten, että niihin on kätkettynä tietäjien viisaus. Mutta miten sen voimme tietää? Me näemme sen, kun tieto herää meissä itsessämme.
...kun tieto herää meissä itsessämme? Tämähän on rohkea väite. Voiko siis ihminen meidänkin päivinämme saavuttaa yliluonnollista tietoa? Tottakai. Ja millä tavalla? Miten hän tietoon voi päästä? Kulkemalla sitä tietä, jota pyhissä kirjoissa neuvotaan.
Tämä todistelumme näyttää todella käyvän kehässä. Ja kuitenkin se on aivan loogillinen. Jos ihminen etsii totuutta sillä tavalla kuin jossakin pyhässä kirjassa opetetaan, hän pääsee totuuden tietoon. Ja kun hän on päässyt tietoon, hän näkee, että pyhä kirja todella on pyhä, koska siihen oli elämän ja kuoleman viisautta kätketty. Ja koska pyhään kirjaan on viisautta kätketty, on alkuperäisinä viisauden tallettajina ollut viisaita tietäjiä. Siis tietäjiä on ennenkin ollut olemassa.
Kuinka nyt määrittelisimme pyhää kirjaa? Pyhä kirja on kirja, johon on kätkettynä elämän ja kuoleman jumalallisia mysteerioita, kirja, joka osaa neuvoa totuuden etsijälle tien näennäisesti yliluonnolliseen tietoon.
Jos nyt Kalevala olisi pyhä kirja, missä merkityksessä tämä on ymmärrettävä? Ei suinkaan sillä tarkoitettane, että Kalevalan joka lauseessa, ehkäpä joka sanassa on kätkettyä viisautta? Ei suinkaan, pois semmoinen oikeaoppisuuden koneellisen inspiraatio teoriaa muistuttava käsitys pyhästä kirjasta. Ei kirjain ole pyhä, ei muoto ole ikuinen. "Puustavi kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi." Pyhiä ovat kirjassa vissit suurenmoiset mieli- ja ajatuskuvat. Muoto, joka niitä verhoaa, on milloin alkuperäisen puhdas, milloin lisäyksillä kirjailtu. Ajatuskuvat ovat kotoisin mysteerioista ja ilmituovat samaa ikuista viisautta kuin toistenkin pyhien kirjojen ajatuskuvat.
Olettakaamme nyt, että Kalevala tässä merkityksessä on pyhä kirja. Mitä Kalevala silloin todistaa?
Se todistaa silloin, että Suomen kansassa joskus ennen – tai myöhemmin – on elänyt tietäjiä. Se todistaa, että Suomen kansa on – ainakin ollut – henkisesti sivistynyt kansa, koska sen keskuudessa tietäjiä on voinut syntyä. Se todistaa, että Suomen kansalla on menneisyyttä takanaan. Mitättömäksi häipyy olettamus, etteivät Kalevalan sankarit olisi olleet suomalaisia. Kalevalan runollinen muoto on aito suomalainen. Mutta kuinka Suomen kansa olisi saattanut lahjottaa muodon vieraille mielikuville ja säilyttää niitä muistissaan? Kansan omassa sydämessä on tiedon kukka puhjennut ja kansan oma kieli on sen ihanuudesta kertonut, niin kuin Kalevala itse laulaa Väinämöisestä:
Vaka vanha Väinämöinen
Elelevi aikojansa
Noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla,
Laulelevi virsiänsä,
Laulelevi, taitelevi.
Lauloi päivät pääksytysten,
Yhytysten yöt saneli
Muinaisia muisteloita,
Noita syntyjä syviä,
Joit' ei laula kaikki lapset,
Ymmärrä yhet urohot
Tällä inhalla iällä,
Katovalla kannikalla.
3.
KALEVALAN AVAIN
Jos nyt oletamme, että Kalevala on pyhä kirja, että se sisältää salaisia tietoja elämästä ja kuolemasta ja neuvoa näiden tietojen saavuttamiseksi, kuinka silloin tavallinen lukija, jolla ei itsellään ole yliluonnollisia tietoja, voi tämän seikan huomata? Onko hänellä ollenkaan tältä kannalta katsoen hyötyä Kalevalan lukemisesta?
Tunnustaa täytyy, että tavallista lukijaa tässä kohtaa vaikeus. Hän ei osaa nähdä Kalevalan salattua viisautta. Häntä viehättää Kalevalan muodollinen kauneus, sen runollinen henki, sen taiteellinen aisti. Kalevalan luonnon- ja henkilökuvaukset vetävät vertoja maailmankirjallisuuden parhaimpiin, sen aito inhimillinen sävy kohottaa sen korkeammalle monta vanhan testamentin kirjaa esim. Mutta mistä päästä kiinni Kalevalan salaiseen sisältöön, mistä päättää, etteivät sen tarunomaiset kertomukset esim. Sammosta ja sen ryöstöstä ole paljasta taikauskoista mielikuvittelua? Kalevala on todella kuin lukittu kirja ja tarvittaisiin jonkinlainen avain sen ymmärtämiseksi. Tietäjä-ihmisellä saattaa olla tämä avain itsessään, mutta tavalliselta lukijalta se puuttuu. Mistä hän sen voi löytää?
On pyhiä kirjoja, joita on verrattain helppo lukea. Semmoinen on esim. uusi testamentti. Tällä emme tarkoita, että kuka tahansa heti osaisi lukea uutta testamenttia pyhänä kirjana. Pelkäämmepä pahoin, että monet lukijat eivät koskaan ole edes aavistaneet, millä tavalla heidän rakas testamenttinsa on pyhä. Tarkoitamme vain, että jos totuuden etsijä on kyllin tarkkaavainen, hän verrattain helposti omin päin keksii, millä tavalla uutta testamenttia on luettava ja mitä ihmeellisiä salaisuuksia tämä pyhä kirja silloin paljastaa.
Tämä on helppoa, sen tähden että uusi testamentti pääasiallisesti on opas, joka neuvoo, miten ihmisen tulee pyrkiä totuuden tietoon. Uusi testamentti on kirjoitettu ajalla ja ihmisille, joille tiedon tie vaaroineen ja vaikeuksineen sai tulla yleisemmin tunnetuksi, koska älyllinen sivistystaso ihmiskunnassa oli nousemaan päin. Vanhemmissa kulttuureissa taas tiedon tien olemassaolo oli enemmän tunnettu, mutta yksityiskuvaukset sen luonnosta ja askelista pidettiin salassa, ikään kuin takavarikossa opettajien ja tietäjien luona. Pyhät kirjat vanhoilta ajoilta ovat niin muodoin enimmäkseen verhotut suurempaan salaperäisyyteen ikuisia totuuksia esittäessään.
Kalevala – vaikka kirjana uusi – kuuluu sisältönsä puolesta vanhoihin mysteerio-oppaihin. Sen tärkein puoli on tietenkin kuvaus, minkä se antaa tiedon tiestä, tapa, millä se neuvoo totuutta etsimään. Mutta samalla se sisältää paljon suuremmassa mitassa kuin esim. evankeliumit kuvauksia niistä tiedoista, joita totuudenetsijä tietäjäksi kohotessaan on saavuttanut, toisin sanoen kuvauksia näkymättömän maailman oloista ja olennoista eli siitä empiiris-metafyysisestä maailmankatsomuksesta, mikä tietäjällä on.
Jotta tavallinen lukija voisi ymmärtää Kalevalaa mystilliseltä kannalta, tarvittaisiin siis vain, että hänellä olisi vihiä tietäjien maailmankatsomuksesta. Silloin hänen kädessään olisi avain, jolla hän kykenisi vääntämään auki Kalevalan ja muiden pyhien kirjojen lukkoja. Ja kun kerran selviäisi Kalevalan mystillinen tausta, ehkei sitten olisi voittamattoman vaikea oppia erottamaan Kalevalan osviittoja tiedon tien suhteen.
Onko nyt tämmöisen avaimen hankkiminen mahdollista? On, meidän päivinämme se ei ole mikään mahdottomuus, sillä on olemassa maailmankatsomus, johon kuka tahansa voi tutustua ja joka väittää olevansa tietäjien oma. Vaikkemme pitäisi sitä kuin työskentelyhypoteesina, on meillä siitä tutkimuksissamme apua. Sangen pian me kuitenkin voimme havaita, että viisailla ja tietäjillä, mikäli tiedämme, on ollut sama maailmankatsomus, ja että se kaikissa uskonnoissa on kulkenut salaisena viisautena, uskontojen esoteerisena puolena. Tämä maailmankatsomus on nk. teosofinen, jonka ensimmäinen julistaja meidän ajallamme oli H. P. Blavatsky. Madame Blavatskyn "Salainen Oppi" ym. teokset ja rikas teosofinen kirjallisuus eri kielillä tekee selkoa teosofisesta maailmankatsomuksesta. Tämä nykyaikainen teosofia ei ole mikään opinkappalejärjestelmä. Se on vain piirteitä tietäjien ja viisasten maailmankuvasta, katkelmallisia piirteitä, kuten H. P. Blavatskyn oli tapana sanoa. Mutta nuo piirteet ovat niin olennaisia, että ne sinään muodostavat eheän maailmankuvan.
Jos lyhyesti tahtoisimme kuvata tätä aikain viisautta, sanoisimme "Salaisen Opin" mukaisesti, että se puhuu 1) ehdottomasta jumaluudesta, joka on kaiken ilmenneen elämän ilmenemätön pohja ja perusta, jonka koskemattomaan rauhaan hyvä ja paha uppoutuvat kuin meren syvyyteen; 2) ilmenneestä jumalasta eli nk. kolmiyhteisestä Logoksesta, joka tuo ilmi kaikki hengen ja aineen, hyvän ja pahan vastakohdat ja ristiriidat ja reaalisena todellisuutena on maailman lukemattomien olentojen, jumalien ja muiden, yhteistajunta; 3) aikakautisuuden laista, joka säätää, että luominen ja hävittäminen, elämä ja kuolema, päivä ja yö lakkaamatta seuraavat toisiaan, niin että ihmisenkin elämä on yhä uudistuva vaihtelu elämästä kuolemaan ja kuolemasta elämään (ihmisen nk. jälleensyntyminen), kunnes hän jumalallisen tiedon ja viisauden saavutettuaan vapautuu eli pelastuu syntymäin pyörästä; 4) ikuisen tasapainon ja syysuhteen laista, jonka mukaan ei pieninkään voimanpurkaus maailmankaikkeudessa mene hukkaan, vaan kantaa seurauksensa samalla pettämättömällä varmuudella kuin se itsekin oli määrätystä syystä aiheutunut (nk. karman laki); 5) viisasten ja tietäjien olemassaolosta, nk. salaisesta veljeskunnasta, joka valvoo ihmiskuntamme kohtaloa ja kehitystä ja tarpeen vaatiessa sitä näkyväisestikin auttaa esim. jonkun lähettinsä välityksellä.
Nämä asiat selvenevät yksityiskohtaisemmin lukijalle, kun ryhdymme Kalevalan runoja tutkimaan, ellei hän jo ole teosofiseen maailmankatsomukseen perehtynyt. Nyt riittää tieto, että teosofinen maailmankatsomus on se avain, joka avaa Kalevalan runojen vertauskuvallisen merkityksen.
Tutkimuksemme jakautuu luonnonmukaisesti kolmeen osaan. Ensimmäisessä valaisemme aikain viisauden antamalla valolla muutamia runoja tai runokatkelmia nähdäksemme, että Kalevalankin älyllishenkisenä taustana on sama maailmankatsomus kuin toistenkin pyhien kirjojen; tarkastamme Kalevalan jumaloppia, luomiskertomusta, kuolemankäsitystä jne. Toisessa osassa teemme ensiksi selkoa Kalevalan inhimillisestä kehityspsykologiasta, tarkastamme, millä tavalla Kalevala neuvoo meitä totuutta etsimään ja tiedon alkupäähän pääsemään; ja toiseksi koetamme luoda silmäyksen jumalallisen ihmisen korkeampaan henkikehitykseen, nk. pyhyyden eli tiedon salaiseen tiehen, niin pitkälle kuin sitä Kalevalassa on kuvattu. Kolmannessa osassa vihdoin otamme lyhyesti käsitelläksemme Kalevalan magiaa eli tiedon tiellä saavutetun "yliluonnollisen" taidon käyttämistä maailmassa.
Lukija tietysti hämmästyy sanoistamme. "Sisältäisikö Kalevala niin korkeita ja syviä asioita? Enemmän ja merkillisempää kuin yksikään runolaulaja lienee aavistanut! Ei ainakaan Elias Lönnrotilla ollut tästä aavistusta." Luultavasti ei. Mutta me elämme nyt uudessa ajassa. Materialismin hyökyaalto on sivuuttanut meidät. Olemme taas henkisyyden harjalle nousemassa. Spiritualistinen elämänymmärrys hiipii ihmisten sieluihin. Uusi aika kohottaa ansaittuun arvoonsa vanhoja pyhiä kirjoja ja paljastaa meille niiden kätkettyjä rikkauksia. Kalevalakin lausutaan tervetulleeksi sisariensa joukkoon.
Madame Blavatsky ei menetellyt ajattelemattomasti eikä umpimähkään, kun hän pääteoksensa "Salaisen Opin" ensimmäisen osan motoksi valitsi muutamia säkeitä vanhasta Intialaisesta Rig Veedasta ja toisen osan motoksi asetti otteita Kalevalan ensimmäisestä runosta. Eikä hän erehtynyt sanoessaan: "Kalevalan syvempi ja esoteerisempi merkitys on taistelu valon ja pimeyden, hyvän ja pahan välillä. Kalevalaiset silloin edustavat valoa ja hyviä voimia ja pohjolaiset pahoja voimia. Verrattakoon tätä Ormusdin ja Ahrimanin, arjalaisten ja rakshasein, pandujen ja kurujen väliseen taisteluun."
II
KALEVALAN MYSTEERIOTIETOA
TEOLOGINEN, ANTROPOLOGINEN JA SOTERIOLOGINEN AVAIN
4.
EIKÖ MUINAISSUOMALAISTEN USKONTO OLLUT ANIMISMIA?
Kun hyväntahtoinen lukija on toipunut siitä hämmästyksestä, mihin tähänastinen esityksemme on hänet heittänyt, nousee hänen mielessään epäilys. Hän pudistaa päätään ja huudahtaa: "hullutustahan on tämä puhe Kalevalasta pyhänä kirjana! Vanhat suomalaisethan olivat uskonnoltaan animisteja ja manisteja, so. luonnon ja vainajainpalvojia, ja heidän tietäjänsä olivat noitia ja poppamiehiä. Tuosta pakanallisesta taikauskosta on vasta kristinusko meidän kansamme pelastanut."
Totta tosiaankin. Uudempi Kalevalaa ja muinaissuomalaisten elämänkatsomusta käsittelevä tieteellinen kirjallisuus antaa ehdottomasti tukea lukijan epäilyksille. Ottaaksemme tuoreimman esimerkin: Kaarle Krohn lausuu toimittamansa "Suomensuvun uskonnot" -julkaisun alkulauseessa nimenomaan: "vertaileva tutkimus on tullut siihen tulokseen, että kaikille suomalais-ugrilaisille kansoille yhteinen uskonnonmuoto on omien manalle menneitten esi-isien palvonta." Saman oppineen mieltäkiinnittävä teos "Suomalaisten runojen uskonto", joka muodostaa yllämainitun julkaisun ensimmäisen osan, tekee sitten kohta kohdalta selkoa esi-isiemme uskonnollisista käsityksistä, kuvaten suomalaista tietäjää taikatemppuineen, tuonelaa asujaimineen, luontoa haltioineen, ja myös laajalti kristillisten oppien vaikutusta vanhoihin pakanallisiin käsityksiin. Muinaissuomalaisten henkinen elämä saa täten tieteellisen nimityksensä: se on animismia, koska suomalaiset elävöittivät luontoa ja ikään kuin varustivat sitä sielulla (anima), se on manismia, koska he palvoivat vainajain henkiä (manes); lisäksi se on shamanismia, koska he uskoivat, että yliluonnollisia voimia oli muutamilla valituilla poppamiehillä (shamaani). Kuinka näin ollen Kalevala voisi olla pyhä kirja kuten esim. raamattu? Kalevalassa tietenkin kuvastuu esi-isiemme animismi ja shamanismi: loitsuja täynnä on Kalevala ja palvovia tunteita luontoa kohtaan!
Onko nyt tällä vastaväitteellä kumottu meidän alkuperäinen lausuntomme Kalevalasta? On ehkä kristillismielisten ja materialistein kannalta katsoen, mutta ei mitenkään omasta mielestämme.
Tämän kirjoittaja ei ole mikään Kalevala-oppinut sanan akateemisessa merkityksessä. Jos hän rohkenee säilyttää oman kantansa ja lausua julki mielipiteensä, vaikka hyvin tietää oppineen maailman toistaiseksi pysyttelevän vastakkaisessa leirissä, ei tämä perustu hänen muka tekemiinsä laajempiin tieteellisiin tutkimuksiin. Semmoisiin hänellä ei ole ollut tilaisuutta eikä kykyä. Hänen oma rohkea kantansa perustuu aivan toisenlaisiin tutkimuksiin; minkä kaltaiset nämä tutkimukset ovat, käynee tästä kirjasta selville. Sitä hän vain tahtoo painostaa, että hän on aivan vakuutettu oman kantansa totuudesta, samalla kuin hän uskaltaa epäillä, ovatko oppineet yhtä varmoja omista päätelmistään. Prof. Krohn esim. uskoo, että Kalevala on syntynyt 700–1100 vaiheilla jKr. Suomessa. Tämä voi korkeintaan pitää paikkansa Kalevalan niin sanoaksemme muodolliseen syntyyn nähden. Mutta runojen muoto ei ole sama kuin niiden henkinen sisältö. Muoto on voinut vaihtua aikojen vaihteessa, sen syntyä voidaan määritellä. Mutta runojen elävä henki on ikimuinoinen ja muuttumaton, se on kulkenut salassa muodosta muotoon. Ja tämän kirjoittaja epäilee liikaa varmuutta muodollisenkin synnyn suhteen: ainakin hän uskoo olevan runokatkelmia, jotka ovat tuhansia vuosia vanhoja. Jääköön siis yhä jatkuvan tieteellisen tutkimuksen tehtäväksi vielä valaista runojen muodollista syntyä.
Vaikka pidämmekin silmällä oppineen maailman nykyistä kantaa Kalevala-kysymyksessä, ei tämä millään tavalla järkytä omaa kantaamme. Varmuutemme pohjana ja perustana on osaksi myös se, että me tutkimme Kalevalan henkistä sisältöä, jota vastoin tiedemiehet ovat rajoittuneet tutkimuksissaan sen muodolliseen sisältöön ja sen ulkoasuun. Ja kuten jo edellä olemme sanoneet, ymmärtää meidän näkökantaamme a priori ainoastaan sangen vapaamielinen ihminen.
Ihmiskunnan uskonnollisen elämän ja uskonnonmuotojen alalla vallitsee sama kehityksen, etenemisen ja taantumisen, laki kuin muualla, ja tutkijat ovat sen nojalla voineet luokittaa uskonnollisen elämän ilmiöitä suuriin ryhmiin, joissa kehitys alemmasta ylempään selvästi on nähtävissä. Kristinuskokin joutuu täten omaan asemaansa toisten uskontojen rinnalla. "Me emme saa jakaa uskonnoita asettamalla kristinuskoa toiselle puolelle ainoana oikeana, ja kaikkia muita toiselle, aivan väärinä; mikään uskonto ei ole meistä paljasta taikauskoa, emmekä kiellä yhdeltäkään Jumalan johtavaa vaikutusta... Tämän kehitysperiaatteen valossa voimme löytää jotain hyvää alhaisimmassakin, ja näemme, että hyvä ja oikea, mieluummin kuin paha ja väärä, on mitättömimmänkin uskonnonjärjestelmän lopullinen päämäärä", sanoo nykyajan valistunut tutkimus. Uskonnonmuotojen luokittelussa joutuu luonnonpalvonta alimpaan asteeseen, muodostaen villikansojen alkuperäisen uskonnon kaikkialla ja aina. Myöhempää kehitysmuotoa ovat kansalliset uskonnot, esim. juutalaisten jahvekultti, ja korkeimman kehityksen ovat saavuttaneet yleismaailmalliset uskonnot, joita varsinaisesti luetaan vain kaksi: buddhanusko ja kristinusko.
Meidän näkökantamme ei suinkaan sodi tätä luokittelua vastaan. Myönnämme kehityksen tapahtuneen ja myönnämme, että muinaissuomalaiset tämän luokittelun nojalla olivat luonnonpalvojia eli animisteja. Meidän väitteemme tähtää toisaanne. Ihmiskunnan uskonnollinen kehitys on eksoteerista eli ulkonaista laatua ja on sosiaalinen ilmiö; mutta rinnakkain eksoteerisen uskonnonmuodon kanssa on aina kulkenut esoteerinen eli sisäinen uskonnollinen pyrkimys, joka on yksilöllinen ilmiö.
Tämä kaipaa selvittelyä.
Uskontotieteen tutkijat mainitsevat kyllä alinomaa semmoisia sanoja kuin henkimaailma, näkymätön maailma, jumala, tuonela, haltia jne., mutta varmaankin monelle nämä ovat paljaita kuolleita käsitteitä: he eivät usko, että niillä olisi vastaavaisuutensa todellisuudessa; näkymätön maailma on heille semmoisenaan ratkaisematon asia. Toista on meikäläisten spiritualistein: meille on näkymätön maailma kaikkine voimineen ja olioineen sanalla sanoen selviö. Ja koska näkyväisessä maailmassa vallitsee ehdoton lakisiteisyys, on meidän pakko olettaa, ettei näkymätön maailmakaan ole kaaos, vaan järjestetty kosmos. Senkin elämää johtavat järkähtämättömät lait. Ruumiillisen rakenteensa puolesta ihminen on näkyväisen maailman kansalainen ja samoin sielullisen ja henkisen olemuksensa kautta henkimaailman jäsen. Ero on vain siinä, että ihmisen suhde fyysiseen maailmaan on ulkokohtainen eli objektiivinen, jota vastoin henkimaailma ei toistaiseksi ilmene hänelle objektiivisena, vaan subjektiivisena eli sisäkohtaisena todellisuutena.
Mutta kun edellytämme, että näkymätön maailma on lakisiteinen kosmos ja että ihminen oman olemuksensa kautta on sen jäsen, ei meillä ole järkisyytä sanoa näkymätöntä kosmosta mahdottomaksi tutkia. Voimme korkeintaan epäillä ihmisen kykyä sitä tutkia, mutta onko meillä täysin pätevää syytä edes tähän? Mitä me vielä tiedämme ihmishengen mahdollisuuksista? Kuinka moni niistä, jotka väittävät, että ihminen ei saata tutkia näkymättömiä, on edes yrittänytkään niitä toden teolla tutkia?
Ja jos näin paljon myönnämme, miksi emme myöntäisi, että ihmiselle sisäisenä henkiyksilönä tämä sama mahdollisuus aina on ollut tarjolla? Perustuuhan koko uskonnollinen elämä kaihoon ja kaipuuseen: kaipuuseen päästä oikeaan ja hyvään suhteeseen elämän näkymättömiin voimiin (jumaliin tai jumalaan), mikä kaipuu itsetietoisena ollen ilmenee totuuden ja tiedon janona. Muuta ei siis ole tarvittu, kuin että tuo yleisinhimillinen uskonnollinen kaiho jossakin yksilössä on herännyt itsetietoisuuteen: kohta hän silloin on oivaltanut haluavansa tietoa totuudesta, tietoa elämästä ja kuolemasta, tietoa näkymättömän maailman olioista ja elinehdoista; ja pitkä ei silloin askel ole ollut halusta toimintaan, totuuden kaipuusta totuuden etsimiseen. Ja "ken etsii, hän löytää."
Nyt voidaan kysyä: mistä vanhoina sivistymättöminä aikoina johtui, että ihmisyksilö sai kiinni tuosta totuudenjanostaan? Harvahan tänä päivänäkään on sen elähdyttämä! Emme väitäkään, että kaikki olisivat tuota kaihoaan ymmärtäneet: yhtä harvinainen ilmiö se oli silloin kuin nytkin. Mutta syyt, miksi muutamat yksilöt sen tajusivat, ovat kahdenlaiset. Ensiksi ihminen aina sisimmän olemuksensa puolesta on ollut sama; niin ikään näkymätön maailma on ollut sama; ei se ole muuttunut uskontojen mukana; ei kristitty yksilönä ole sen kummemmassa asemassa jumalaan ja henkimaailmaan nähden kuin muinaissuomalainen pakana; kaikki muutokset ovat vain ulkonaista laatua tai koskevat joitakin ihmissielun kykyjä: äly terästyy, tunteet moninaistuvat jne. kulttuurin mukana, mutta ihmisen itse pysyy samana. Toiseksi oletamme, että ihminen aina on saanut apua korkeammilta olennoilta; häntä on opastettu, herätetty, opetettu. Ja niin on kaikkina aikoina ja kaikkialla ollut yksilöitä, joiden sisäinen suhde jumalaan ja henkimaailmaan on kehittynyt korkealle yli jokapäiväisten ihmisten suhteen, – yksilöitä, jotka ovat niin sanoaksemme kulkeneet esoteerista kaitaa tietä tietoon ja jättäneet jälkeensä uskon lavean eksoteerisen tien.
Tämmöiset ihmiset ovat todellisia tietäjiä, ja heidän henkiset tietonsa ovat eksoteeristen uskonnonmuotojen sisäisenä sieluna. Kun he tietoaan ilmaisevat, pukeutuu se luonnonmukaisesti mytologian, teologian tai filosofian muotoon riippuen siitä, millä ajalla, missä ympäristössä ja kenelle he puhuvat.
Kun sanomme Kalevalasta, että siinä kuvastuu esi-isiemme viisaus, tarkoitamme, että sen – olkoonpa vaikka animistisen – muodon sisällä piilee vanhojen suomalaisten tietäjien mysteeriotietoa näkymättömän maailman salaisuuksista. Heidän tietonsa ovat itsessään yleismaailmallisia ja yleisinhimillisiä, mutta tiedot ovat suomalaisten tietäjien hankkimia ja suomalaisen sielun heijastamia, ja sen tähden niiden viisautta voi kutsua suomalaiseksi.
Kalevala, jolla nimellä laajemmassa merkityksessä käsitämme kaikkea muinaissuomalaisten mytologista runoutta, on tällöin todellinen historiallinen muistomerkki esi-isiemme osallisuudesta elämän ikuisiin mysteerioihin.
5.
IHMISIÄ VAIKO JUMALIA?
Kalevalan sankareita ovat tutkijat pitäneet milloin jumalina, milloin ihmisinä. V.1551 ilmestyneessä psalttarin suomennoksen esipuheessa Mikael Agricola luettelee "hämäläisten ja karjalaisten epäjumalia", mainiten sekä Ahdin että Äinemöisen (Väinämöisen), Ilmarisen ja Kalevan pojat. Hänen näkökantansa jäi ainoana vallalle viime vuosisadan alkuun saakka, jolloin vasta alettiin epäillä, että Ilmariset, Väinämöiset jne. olivatkin olleet ihmisiä. Lönnrotkin, samoin kuin Gottlund, oli jo vakiintunut mielipiteessään, että Väinämöinen oli historiallinen henkilö eikä tarunomainen jumala. Kalevalan ilmestyttyä jakaantuivat tiedemiehet kahteen leiriin, joista toiset, kuten Collan ja Castrén, myöhemmin Donner ja E. Aspelin, puolustivat Kalevalan sankarien jumaluutta, toiset taas Ahlqvistin tapaan etsivät niiden inhimillistä alkuperää. Nyttemmin ollaan yleensä sitä mieltä, että Kalevalassa mainitut tietäjät, Väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen ym. ovat olleet historiallisia henkilöitä, vaikka legenda on punonut niiden ympärille kaikenlaisia jumaltarullisia aineksia.
Meidän oma kantamme asiassa ei ole ristiriidassa näiden tieteellisten mielipiteitten kanssa. Iloitsemme jokaisesta tieteen voitosta. Olemme vakuutetut siitä, että Kalevalan sankarit ovat olleet historiallisia henkilöitä; vieläpä uskomme, että nimet ovat geneerisiä eli jonkinlaisia sukunimiä, niin kuin Hermes (Thot) Egyptissä ja Zarathustra Persiassa, toisin sanoen, että on ollut eri aikoina eläneitä Väinämöisiä, Ilmarisia jne. Samalla olemme kuitenkin vakuutetut siitä, että nimet alkuaan ovat kuvanneet – ei "epäjumalia", kuten Agricola sanoo, eli siis jumalolentoja, vaan jumalallisia voimia, luovia hierarkioita eli "taivaallisia sotajoukkoja". Tämmöinen nimien ja käsitteiden sekaannus on henkisten liikkeiden historiassa tavallinen asia.
Onhan tieteellinen tosiseikka esim. islantilaisen Eddan suhteen, että jotkut mytologiset nimet alkuaan olivat historiallisten henkilöiden nimiä; niinpä runoudenjumalan nimi Brage oli tunnetun islantilaisen runoilijan nimi. Toiselta puolen taas esim. juutalaisten yleinen messias-nimi ja kreikkalainen verbaali-adjektiivi khristos ("voideltu"), samoin kuin suomalainen sana "vapahtaja", on tullut määrätyn henkilön tunnusnimeksi, niin että kun kristityt puhuvat Messiaasta, Kristuksesta tai Vapahtajasta, tarkoittavat he sillä yksinomaan Jeesus Natsarealaista.
Meidän väitteemme kalevalaisten nimien suhteen on siis, että Väinämöinen esim. tarkoittaa määrättyä jumalallista hierarkiaa, vaikka samalla on ollut historiallisia henkilöitä nimellä Väinämöinen; kumpiko nimenkäyttö on alkuperäisempi, ei vaikuta asiaan. On luultavaa, että Väinämöinen samoin kuin esim. Kristus on kuvannut määrättyä jumalallista voimaa ja sitten nimenä omistettu henkilöille, joissa tuo samainen voima erityisesti on ilmennyt. On myös mahdollista – tämä olkoon sanottu lohdutukseksi niille, joiden mielestä edellinen teoria on fantastinen, vaikka me pidämme sitä oikeana, – että Väinämöinen on ensin ollut henkilönimi ja että sillä myöhemmin on kuvattu semmoista jumalallista ominaisuutta eli toimintaa, josta nimen alkuperäinen kantaja oli tyypillinen esikuva.
Kun tahdomme oppia tuntemaan Kalevalan henkistä taustaa, niitä mysteeriokuvia, joita sen runoissa piilee, täytyy meidän ennen kaikkea päästä selville siitä, mitä jumalallisia voimia Kalevalan pääsankarit ja ominaisnimet edustavat. Kalevalan maailmankatsomus ei ole esitetty filosofiseen tapaan selvin sanoin, vaan on se puettu runopukuun ja kuvakielen konkreettisiin muotoihin. Meidän huomiomme ei tällöin saa kiintyä realistisiin pikku seikkoihin, vaan on sen etsittävä suuria piirteitä ja laajoja näköaloja. Meidän tulee löytää niitä punaisia lankoja, jotka kulkevat lukuisain runojen läpi.
Ensimmäinen luonnollinen kysymyksemme on: puhuuko Kalevala meille Jumalasta, ja mitä Kalevala meille Jumalasta puhuu? Kristillismieliset lukijat kiiruhtaisivat heti tähän vastaamaan, ettei Kalevala tietystikään Jumalasta puhu, sillä eivät vanhat pakanalliset suomalaiset mitään tienneet monoteismin yhdestä ainoasta Jumalasta. Pinnalta katsoen saattaa siltä näyttääkin. Kalevala ei puhu Jumalasta kristillisessä merkityksessä. Mutta onko silti sanottu, että Kalevala ei mitään Jumalasta tiedä?
Ajatelkaamme vähäsen. Jättäkäämme kerskaileva ja monisanainen "usko" syrjään ja kysykäämme: mitä me sitten tiedämme Jumalasta? Mitä tiedämme kaiken elämän ja olemisen alkuperästä? Mitä tiedämme siitä isästä ja luojasta, joka maailmat syliinsä sulkee? Uskomme saattaa kuiskata "hän on rakkaus", mutta järkemme on pakotettu tunnustamaan, ettemme tiedä hänestä muuta kuin mitä hän on itsestään maailmassa ilmoittanut. Me näemme häntä hänen töissään. Koko Siperiassa vallitsi ennen se käsitys, että ylintä jumalaa ei ihmisen ollut mahdollista rukouksillaan lähestyä. Ei kukaan filosofi ole kyennyt häntä tyydyttävästi kuvaamaan, sillä hän on kaikkien kuvien yläpuolella. Vanhat Intialaiset vedaantistit, jotka nousivat filosofisen ajattelun huipulle, sanoivat, että ehdotonta Parabrahmania ei käynyt millään määritteleminen; ainoa mitä Jumaluudesta saattoi lausua oli neeti, neeti, "ei se ole niin eikä se ole näin". Ainoastaan ilmennyttä luojaa eli Brahmaata kykeni ihminen jonkun verran ymmärtämään, kuvaamaan ja palvomaan.
Mitähän jos Kalevalakin on asettunut samalle kannalle, jos senkin viisaus ilmenee juuri sen äänettömyydessä? Sekään ei puhu Jumalasta sinään, koska Jumalasta järkemme ei kykene mitään lausumaan, koska Jumala on se elämä, jota ainoastaan elämän avulla voi oppia tuntemaan; sekin rajoittuu kuvaamaan Jumalan ilmennyksiä maailmassa, so. näkymättömässä maailmassa, niin kuin henkinen tieto ainakin. Kalevala ei puhu Jumalasta sanoin, koska Kalevala itse on jumalallisen mysteeriotiedon ilmaus.
Mitä sana Kalevala merkitsee?
Substantiivina tietysti "Kalevan koti", mutta jos sekin on alkuaan ollut laatusana, niin kuin esim. "jumala" myöhempien tutkijoiden mielestä, niin se on saattanut merkitä "Kalevan ominaisuuksilla varustettu". (Vertaa: vetelä sanasta vesi.) Entä Kaleva? Lönnrot arveli Kalevan merkitsevän "jotain hirviätä, surmaavaista, ollen yhtä rotua kun sanat kalpa, kalma, kallo, kalu (ensis), kuolen." Sittemmin hän katsoi sen johtuvan venäläisestä sanasta golovaa, "pää". Castrén taas vertasi sitä turkkilaiseen sanaan aalep, "sankari". Nykyään kielimiehet Ahlqistin tavalla yhdistävät sitä liettualaiseen sanaan kálvis, joka merkitsee "seppä". Virolainen sana kalev merkitsee herrasmiehen vaatekangasta. Tämän jälkimmäisen selityksen mukaan sanassa Kaleva siis on sepän ja herran kaiku. Pitämällä siitä kiinni kysymme: minkä seppä ja minkä herra on Kaleva mysteerionimenä? ja vastaamme: epäilemättä maailman. Maailman herraa ja luojaa (seppää) kutsuttiin Kalevaksi. Puhuttiinhan "Kalevan tulesta" (salamasta) niin kuin nykyään puhutaan Herran tulesta, ja siitä puhuen ymmärrämme Lönnrotinkin selityksen. "Kalevan puu" oli pyhä puu. Niittyvillaa kutsutaan "Kalevan pojan hiuksiksi" ja tämä selitetään muistoksi muinaisesta vapaasukuisten oikeudesta pitää pitkää tukkaa. Miksei se myös voisi muistuttaa sitä seikkaa, että muinaiset vihityt profeetat eli "jumalan pojat" (esim. juutalaisten nasiirit) antoivat tukkansa vapaasti kasvaa?
Kalevala adjektiivina merkitsisi silloin "luojan eli herran (jumalan) ominaisuuksilla varustettu" eli yksinkertaisesti "jumalallinen" ja substantiivina "luojan eli herran koti", tarkoittaen korkeimpia elämäntasoja eli näkymättömän maailman ylempiä vyöhykkeitä, joten siis Lönnrot todella muinaissuomalaisen hengen inspiroimana valitsi kirjalleen nimen, joka muistuttaen Danten Divina Commediaa on täynnä lupauksia sille, joka lähestyy Kalevalaa pyhänä kirjana.
Sillä nimestäänkin päättäen Kalevala puhuu jumalallisista mysteerioista.
6.
PYHÄ KOLMINAISUUS
"Minä uskon kolmiyhteiseen jumalaan, Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen", sanoo kristitty ja arvelee, että tämä hänen uskontunnustuksensa on ainoa laatuaan, erikoisen henkevä ja syvä. Hänelle on suuri yllätys, kun vertailevan uskontotutkimuksen taholta hänelle selitetään, että kolminaisuusoppi ei ole erikoisesti kristillinen oppi, vaan on tavattavissa useissa "pakanallisissakin" uskonnoissa.
Veeda-uskonnon aikana puhuttiin muinaisessa Intiassa kolminaisjumalasta Indra-Varuna-Agnista, joista Indra oli taivaan, Varuna veden ja Agni tulen jumala; toinen senaikuinen kolminaisuus oli Vaaju (ilma), Agni (tuli) ja Suurja (aurinko). Myöhemmin, kun filosofinen ajattelu järjesteli käsitteitä, sanottiin kolmiyhteyttä trimurtiksi eli "kolmikasvoiksi" ja kolmiyhteyden eri jumalpersoonia nimillä Brahmaa, Vishnu ja Shiva (luoja, ylläpitäjä ja hävittäjä). "Opi, oi hurskas, ettei ole todellista eroa meidän välillämme; mikä sinulle niin näyttäytyy, on vain näköä. Ainoa olevainen esiintyy kolmessa muodossa, mutta hän on yksi", sanotaan Intiassa.
Tunnettu egyptiläinen kolminaisuus oli Osiris-Isis-Horus, mutta vanhassa Egyptissä oli toisiakin kolminaisuuksia, jotka vaihtelivat ajan ja paikan mukaan. Thebessä palveltu kolminaisuus oli Amon, Mut ja Khonsu. Varsinainen egyptiläinen kolminaisuus oli Osiris, Knef ja Ptah. Ptah'ta palvottiin erityisesti Memfiissä ja muodosti siellä Nefer Tuumin ja Sekhetin kanssa pyhän kolminaisuuden.
Vanhassa Kaldeassa oli suurin jumalainen kolminaisuus Anu, Bel ja Ea ja toinen Samas, Sin ja Ishtar (aurinko, kuu ja iltatähti). Vanhassa Kiinassa oli hallitsijain tapana joka kolmas vuosi uhrata "Hänelle, joka on yksi ja kolme". Ja muuan sananparsi kuului: "Fo on yksi persoona, mutta hänellä on kolme muotoa." Vanhojen skandinaavein jumalkolminaisuus oli Odin, Tor ja Freja ja toinen Odin, Freja ja heidän poikansa Balder. Juutalaiset kabbalistit puhuivat kolmesta korkeimmasta sefirothista, jotka olivat Kether (kruunu), Khokhmah (viisaus) ja Binah (ymmärrys), jotka kaikki olivat En Sofista syntyneet ja siinä yhtä.
Nämä esimerkit, joita voisi luetella useampia, riittänevät osoittamaan, että kolminaisuusaate ei ole kristillistä alkuperää. Selvä johtopäätös tästä tosiseikasta on, että jos pakanalliset opit ovat taikauskoa, on kristinoppikin; mutta jos itse kolminaisuusopissa on perää, jos sillä on vastaavaisuutensa luonnon ja elämän todellisuudessa, silloin ovat pakanalliset opit kotoisin samasta tiedosta ja viisaudesta kuin kristillisetkin. Että meidän kantamme kallistuu jälkimäisen olettamuksen puolelle, on tuskin tarvis mainitakaan.
Muuan kolminaisuusopin merkitys on muitta mutkitta selvä jokaiselle. Yksinkertaisenkin kansan mielikuvitus käsittää kolminaisuuden, joka ilmaistaan sanoilla isä, äiti ja poika, kuten Egyptissä oli tavallista. Maailman alkuperää pohtiessaan sai kansa tyydyttävän vastauksen siitä opista, että maailma oli poika, jonka jumalallinen isä ja äiti yhdessä olivat synnyttäneet. Eikä tarvinnut syvemmin ajattelevan muuta kuin filosofisesti käsittää sanoja "isä" ja "äiti" saadakseen hänkin täysin pätevän selityksen maailman synnystä. Kun hän "isän" sijasta ajatteli tajuntaa ja "äidin" sijasta "ainetta", oli "poika" eli maailma todella tulos näiden kahden alkuperusteen yhteistoiminnasta. Tajunta on itsessään kuin äärettömyyden ja ikuisuuden periaate ja aine kuin rajoituksen mahdollisuus. Mutta maailma on kuin haihtuviin muotoihin kahlehdittu ikuinen ja ääretön elämä. Saattaako filosofia sen järkevämmin ymmärtää ilmenneen olemassaolon alkusyntyä?
Kolminaisuusopilla on kuitenkin toinen merkitys, joka on älyperäisempi ja salatieteellisempi. Siinä on nimittäin annettu palanen jumalallista psykologiaa, ja sen valossa käy nimitys kolmiyhteys tajuttavaksi. Kolminaisuus kuvaa silloin yhtä ainoata jumalallista joukkotajuntaa eli "olentoa" sen kolmessa eri toimintamuodossa eli "persoonassa", kuten kristillinen teologia sanoo.
Tutkiessaan sisäisiä maailmoja tietäjä näet lopulta tapaa Olennon, joka isänä ja luojana sulkee syliinsä koko aurinkokunnan. Tämä mahtava persoonallisuus ei ole koko avaruuden ja olemassaolon alku ja juuri; hän on ilmennyt jumala, meidän aurinkokuntamme korkein hallitsija, mutta vain yksi niistä lukemattomista jumalista, jotka avaruuden kansoittavat; hänen veljiänsä ovat toisten aurinkokuntain korkeimmat olennot. Hänen ja hänen heimolaistensa takana on se ikuinen avaruuden isä, se salattu jumaluus, josta, kuten edellä sanottiin, ei mitään voi tietää. Johanneksen evankeliumin alku kuvaa tätä suhdetta yksinkertaisen kauniisti; sen mukaan teosofisessa kirjallisuudessa on ruvettu kutsumaan ilmenneitä aurinkojumalia logoksiksi. "Alussa oli Logos (sana eli järki), ja Logos oli Jumalan tykönä, ja Logos oli Jumala. Hän oli alussa Jumalan tykönä. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä on syntynyt." Jumala on tässä ääretön salattu elämä, joka itsessään kätkee sekä tajunnan että aineen mahdollisuudet. Logos on se ilmennyt, niin sanoaksemme yksilöllinen järki eli tajunta, joka käyttämällä hyväkseen Jumalassa piilevän aineen eli rajoituksen mahdollisuuden luo maailman.
Tämä Logos eli ilmennyt jumala on kolmiyhteinen, ja kolmiyhteys on ennen kaikkea psykologinen tosiseikka. Viisaat ovat aina olleet yhtä mieltä siitä, että ihminen on mikrokosmos eli maailma pienoiskoossa eli "jumalan kuvaksi luotu". Tutkimalla omaa henkeään saattaa ihminen sen tähden tutkia ja ymmärtää jumalankin syvyyksiä, kuten Paavali sanoo.
Nyt on jokainen ihminen sieluelämässään kolmiyhteinen olento. Eurooppalainen sielutiede on kuvannut tätä sanoessaan, että ihmistajunnassa on kolme tekijää: tieto, tahto ja tunto. Myöhempi psykologia on kyllä analyysissaan osaksi keksinyt useampia tekijöitä, osaksi havainnut tahdon olemattomaksi, mutta tämä ei mitenkään kumoa vanhaa jakoa, sillä kysymys näyttää olevan enemmän nimistä kuin tosiseikoista. Että jako sinään ei ole käsitteellinen, vaan realistinen tosiseikka, näkyy esim. ihmisen sisäisistä ristiriidoista, jolloin hänen oma minätajuntansa jakautuu, niin ettei hän tiedä, "mitä hän tahtoo" tai "mitä olisi valittava". Hän voi kuitenkin ihanteena kuvitella sieluelämää, jossa tieto eli järki, ajatus, aina kulkisi käsi kädessä tunteen kanssa ja tahto eli toiminta aina olisi sopusoinnussa ajatuksen ja tunteen kanssa, ja kaikki kolme yhdessä palvelisivat korkeinta jumalallista päämäärää.
Ymmärtääksemme vaillinaisella tavallamme ilmenneen jumalan eli Logoksen psykologiaa täytyy meidän mielessämme kuvitella tämmöistä täydellisen sopusointuista sieluelämää. Jumalakin on tahtova, tunteva ja tietävä olento, ja hänessä nämä ominaisuudet eli olemuspuolet ovat korkeimpaan potenssiin kehittyneet. Jumalan tahto on kuin erityinen persoona, jumalan tunne ja järki samoin, voimmepa vielä puhua kollektiivisesta tajunnasta ja sanoa, että Logos on kokoomus suurista taivaallisista hierarkioista eli lukemattomien yksilötajuntain elävä summa, mutta samalla on muistettava, että kaikki persoonat ja hierarkiat ovat pohjaltaan yhtä tajuntaa, itsetietoista, ylevää, mahtavaa.
Logosta tahtona, luovana tahtona, kutsuu kristillinen teologia "isäksi", Logosta tuntona, rakastavana tunteena se kutsuu "pojaksi" ja Logosta tietona, toimivana ajatuksena, järjestävänä järkenä "pyhäksi hengeksi". (Hindulaisessa kosmogoniassa esim. Brahmaa vastaa pyhää henkeä, Vishnu poikaa ja Shiva isää, sillä uutta luova tahto on samalla vanhan hävittäjä.)
Millä kannalla oli nyt vanhojen suomalaisten viisaus tässä kysymyksessä? Tiesivätkö he Logoksesta ja hänen kolmiyhteydestään? Mitä Kalevala meille tässä suhteessa opettaa?
Logoksen kolminaisuus ilmenee hänen toiminnassaan. Katsokaamme siis, mitä Kalevala opettaa maailman luomisesta ja sen täydelliseksi saattamisesta eli "jumalan pelastustyöstä", kuten kristillinen teologia sanoo.
7.
"NEITSEESTÄ SYNTYNYT"
Jos ensin otamme jumalallisen kolminaisuuden merkityksessä tajunta, aine ja näiden synnyttämä muoto eli maailma, näemme, että Kalevala luomiskertomuksessaan antaa paikkansa näille kolmelle tekijälle. Luomiskertomus on tällöin kertomus Väinämöisen synnystä, kuten R. Engelberg aivan oikein huomauttaa, vaikkakin toisessa mielessä, ja meidän tulee yksinomaan pitää silmällä tätä merkkitapahtumaa, sillä Väinämöinen edustaa tässä ilmennyttä elämää eli maailmaa.
Molemmissa Kalevala-laitoksissa mainitaan Väinämöisen emo, vanhassa ohimennen, uudessa seikkaperäisesti, mutta vanhassa ei mainita mitään Väinämöisen isästä, joka uuden Kalevalan mukaan on tuuli. Tässä meillä nyt on alkuperäinen kolminaisuus: tuuli isänä, Ilmatar äitinä ja Väinämöinen poikana. Tuuli kuvaa tajuntaa eli henkeä, Ilmatar eli "veen emonen" ainetta ja Väinämöinen kuten sanottu maailmaa, ja koko kuvaus tuo mieleemme jehovistisen kosmogonian Mooseksen 1 kirjan alussa, jonka mukaan "jumalan henki liikkui vetten päällä":
Tuli suuri tuulen puuska,
Iästä vihainen ilma,
Meren kuohuille kohotti,
Lainehille laikahutti.
Tuuli neittä tuuitteli,
Aalto impeä ajeli
Ympäri selän sinisen,
Lakkipäien lainehien;
Tuuli tuuli kohtuiseksi,
Meri paksuksi panevi.Kun sitten Väinämöisen äiti synnytystuskissaan kääntyy Ukko Ylijumalan puoleen apua rukoillen, on tämä aivan kuin viittaus siihen, että kaikkien luovien voimien ja kaikkien tajullisten olentojen takana on salainen jumaluus, josta ei sen enempää Kalevalassa puhuta.
Prof. Krohn ja hänen koulunsa selittää kyllä mitättömäksi koko luomisrunon ja Väinämöisen syntymisen, löytäen sen alkuperäisiä aineksia tautien syntyrunoista, kiikkulauluista ja ties mistä. Tämä saattaa olla muodollisesti oikein – en kykene asiaa arvostelemaan, – mutta ei koske runon henkeä. Runon hengessä ilmenee niin selvä alkuperäinen mysteeriokuva, ettei se voi olla minkään sattuman aiheuttama. Ja koko tässä kuvauksessa on piirre, joka selvästi todistaa runon hengen olevan tiedon mystillisistä maailmoista kotoisin.
Kun hieman tarkemmin ajattelemme tätä maailmanluomiskertomuksissa ilmenevää kolminaisuutta, huomaamme, että "pojan" selittäminen maailmaksi on liian ylimalkainen ja pintapuolinen. Tajunnan ja aineen yhtymisestä ei muitta mutkitta synny maailma. Hengen äärettömyys ja aineellisen rajoituksen mahdollisuus yhtyvät siinä niin sanoaksemme yksilöllisessä tajunnassa, jota kutsutaan luojaksi eli Logokseksi. Alkuperäinen kolminaisuus ei niin muodoin ole tajunta, aine ja maailma, vaan tajunta, aine ja ilmennyt luoja, joka taas puolestaan on maailman alku ja perusta.
Aivan oikein "poikaa" sen tähden kuvataan eläväksi persoonallisuudeksi, Väinämöiseksi, joka vuorostaan maailman luo. Väinämöinen on se "suuri ihminen", Adam Kadmon, Makroprosoopos ("suuret kasvot"), jonka "kuvaksi" ihminen on luotu; hän on se maailmanjärki eli Logos, jonka mietiskelyn ja laulun tuote ilmennyt kosmos on. Uusi Kalevala antaa Väinämöisen astua ulos emonsa kohdusta vasta maailman luomisen jälkeen, mutta vanha Kalevala, jonka mukaan Väinämöinen ensin on syntynyt ja sitten ottaa osaa maailman luomiseen, pysyttelee tältä kannalta katsoen lähempänä alkuperäistä mysteeriokuvaa.
Se piirre, joka nyt tässä kuvauksessa on todistusvoimaisin, on Väinämöisen äidin neitseellisyys ja hänen muodollinen isättömyytensä. Äiti näet kuvataan eläväksi persoonalliseksi olennoksi, jota vastoin "tuuli" samoin kuin "pyhä henki" tekee aivan abstraktisen vaikutuksen.
Mahtavat ovat Kalevalan kuvauksen alkusanat:
Yksin meillä yöt tulevat,
Yksin päivät valkeavat,
Yksin syntyi Väinämöinen...Prof. Krohn väittää, että kaksi ensimmäistä säettä ovat muualta otetut ja että kolmas säe on Lönnrotin lisäämä. Olkoon. Lönnrot on silloin menetellyt kuin todellinen runolaulaja, kuin tietäjä ainakin. Hänen inspiraationsa – koska tuskin saanemme puhua hänen tiedostaan – osui oikeaan. Hän kuvasi noilla säkeillä "jumalan ainokaisen, so. yksisyntyisen (monogenes) pojan" syntymistä. Niissä kuuluvasti kaikuu vanha mysteerioruno Logoksen synnystä, joka tapahtuu "yksin" sekä siinä merkityksessä, että hän ajan alussa on ensimmäinen ja ainoa ilmennys, että siinäkin merkityksessä, että hän on syntynyt yliluonnollisella tavalla yksin äidistä.
Krohnin koulun väite, että Kalevalan kertomus Väinämöisen neitseellisestä äidistä on laina kristinuskosta, on etsitty ja turha, sillä vanhoissa uskonnoissa tapaamme aina tämän mysteerioista polveutuvan käsityksen neitsytsyntymästä.
Osiris Egyptissä oli syntynyt taivaallisesta äidistä, neitseestä, jonka nimi oli Neith, ja Horus samaten oli Isis-neitseen poika. Babylonissa Eridun aurinkojumala Tammuz oli jumalatar Ean "ainoa poika"; Ean toisintonimenä esiintyy Ishtar, Astarte, Mylitta. Persiassa Zoroaster oli siinnyt jumalallisen järjen säteestä, ja hänen äitinsä oli neitsyt. Vanhassa Meksikossa Quetzalcoatl niin ikään oli syntynyt neitsyt Chimalmasta ja Yucatanissa vapahtajana palvottu Bacab neitsyt Chiribiriaasta; sama oli laita atsteekkien aurinkojumalan Huitzilipochtlin. Intiassa Krishnan äiti Deevaki oli neitsyt ja samoin Gautama Buddhan äiti Maajaa, niin kuin myös Jeesus Kristus oli syntyisin neitsyt Maariasta. Tietysti nämä kertomukset ovat puhtaita legendoja ilman vastinetta todellisuudessa kun on kysymys historiallisista henkilöistä, mutta kun henkilöiden nimet seisovat symboleina, jumalallisten voimien edustajina, silloin neitsytsyntymä on kuvaava ja runollinen esitys mahtavasta henkimaailman tosiseikasta. Onhan Kristus kristillisessä teologiassa myös sama kuin Logos eli Sana, jonka kautta maailma luotiin. Samaten Krishnaa Intiassa pidetään toisen jumalpersoonan Vishnun avataarana eli ruumistumana ja kutsutaan Hariksi, so. (syntien) poistajaksi. Hänen äitinsä Deevaki puhuttelee häntä sanoilla "sinä jumalien jumala, joka olet kaikki kaikessa". Egyptissä Osirista ja Horusta kutsuttiin "kuninkaitten kuninkaaksi" ja "herrojen herraksi", Osirista myös "koko maan herraksi". Historiallisena henkilönä Väinämöinen tietysti oli syntynyt ihmisten tavalla, mutta Väinämöinen jumalana ja aurinkologoksena oli ilman korean immen poika.
8.
LUOMISTYÖ
Tieteelliseltä taholta on tapana sanoa, että siihen saakka kun Kant rupesi luonnontieteellisillä perusteilla pohtimaan maailmansyntyä, nojattiin tätä kysymystä selitettäessä ainoastaan filosofisiin spekulaatioihin eli arveluihin. Mutta kun ranskalainen tähtitieteilijä Laplace viime vuosisadan alussa oli täydentänyt ja kehitellyt saksalaisen filosofin huomioita ja johtopäätöksiä, oli kosmogoniakin tullut tieteellisen tutkimuksen esineeksi ja saanut sijansa tieteiden joukossa astronomian eli tähtitieteen haaraosana.
Kant-Laplacen teoria selittää kuten tunnettu, että aurinkokunnat saavat alkunsa tähtisumusta eli nebulasta, jossa syntyy kiertoliike tiheämmän keskustan ympäri. Aurinko on alkuaan suunnaton akselinsa ympäri pyörivä kaasupallo, jonka pintamassasta erkanee vastakkaiseen suuntaan kiertäviä pienempiä palloja; nämä pienemmät muodostuvat keskusaurinkoa kiertäviksi planeetoiksi.
Tämä hypoteesi, joka oli vallalla läpi viime vuosisadan ja jota vastaan mm. H. P. Blavatsky Salaisessa Opissaan turhaan teki painavia huomautuksia, ei nyt enää ole täysin pätevä tieteellisesti. On tehty havaintoja, jotka kumoavat erinäisiä kohtia Kant-Laplacen teoriassa, ja on esitetty uusia kosmogonisia selityskokeita, mutta vielä ei mikään teoria ole saavuttanut yleistä tunnustusta. Laplacen ylpeä sana Napoleonille, kun tämä kuultuaan tähtitieteilijän maailmanselityksestä hämmästyneenä kysyi, mihin sitten jumala joutui: "emme enää tarvitse tätä olettamusta" – on kaatunut omaan tyhjyyteensä; tiedemiehet eivät ole kyenneet ratkaisemaan maailman arvotusta puhtaasti koneellismaterialistisella tavalla. Jumala on sittenkin tarpeellinen, maailman järki, tahto, ensimmäinen liikuttaja. Vanhat tietäjät, jotka kansoittivat avaruuden jumalilla ja elävillä olennoilla, olivat lähempänä totuutta kuin oppineet, mutta henkisesti sokeat aineeseen uskojat.
Meillä ei ole mitään syytä pitää kansojen vanhoja uskonnollisia maailmansyntyoppeja lapsellisina joutavuuksina. Niiden muoto saattaa meistä tuntua lapselliselta ja "epätieteelliseltä", mutta kun saamme silmiimme muodon takana piilevän mysteeriokuvan, näemme, kuinka yhtäpitäviä ne ovat, ja ymmärrämme, että ne paljastavat seikkoja maailmoiden synnyn suhteen, joihin tieteellinen tutkimus nykyisillä keinoillaan ei yletykään. Vanhat kosmogoniat eivät kuvaa meille niitä näennäisesti koneellisia prosesseja, joiden kautta aurinkokunta fyysisesti syntyy, vaan niitä näkymättömän maailman seikkoja, jotka fyysisen synnyn aiheuttavat: ne toisin sanoen kuvaavat meille maailman alkua ja kehitystä jumalan, ei ihmisen kannalta katsottuna. Ja ken muu kuin totuuden pyhän hengen elähdyttämä tietäjä uskaltaisi jumalan syvyyksiä tutkia?
Maailman syntyä on sen tähden aina kutsuttu "maailman luomiseksi". Luominen on toimintaa ja edellyttää toimijaa eli luojaa. Koko prosessi on elävän luojan työtä.
Mutta tämä työ ei ole järjelle käsittämätöntä eikä järjenvastaista tyhjästä loihtimista. Tyhjästä ei synny mitään. Kaikki mitä on, on ollut ja on oleva. Aine alkuolevaisena on yhtä ikuinen kuin henki eli tajunta, ja molemmat ovat olemukseltaan yhtä ilmenemättömässä absoluuttisessa jumaluudessa. Luominen on jumalallisten älyolentojen työskentelyä näkemyksiensä ja inspiraatioidensa toteuttamiseksi niiden luonnonvoimien avulla, joita yhteisellä nimellä kutsumme materiaksi eli aineeksi. Luominen on taiteellista työtä. Katsokaamme nyt, millä tavalla suomalaiset tietäjät ovat kuvanneet luomistyötä; samalla näemme silloin jumalallisen kolminaisuuden ilmenevän luojan eli Logoksen kolmiyhteydessä, so. hänen taiteellisen luomistyönsä kolmessa asteessa.
Seuraamme uuden Kalevalan tekstiä ja näemme heti, että luominen jakaantuu kolmeen jaksoon: 1) konseptio, 2) raskauden tila ja 3) varsinainen luomistyö. Koska koko luominen on Logoksen eli Väinämöisen toimintaa, on mielessä pidettävä, että muut esiintyvät olennot ovat vain Väinämöisen toisintonimiä, jotka ilmaisevat eri puolia hänen olemuksessaan. Ilmattaren sijasta voimme siis puhua Väinämöisestä (vrt. veen emonen > Väinämöinen).
"Yksin syntyi Väinämöinen, ilmestyi ikirunoja", kertoo Kalevala, ja nämä sanat paljastavat jo kokonaisen maailman salaista tietoa. Vanhassa Kalevalassa on vielä sanat "yöllä syntyi Väinämöinen, päivällä meni pajahan". Väinämöinen eli Logos oli siis vanha jo syntyessään – viisas, ikuisten salaisten tietojen tietäjä ("ikirunoja"). Lyhyesti on näissä sanoissa kuvattu sitä seikkaa, että luoja oli ennen elänyt, ehkäpä kaukaisessa menneisyydessä kehittynyt ja viisastunut, menneisyydessä, joka oli käynyt ennen sitä toimettomuuden tilaa, missä hän nyt oli aikansa viettänyt ja joka ilmenee alkusäkeissä:
Piti viikoista pyhyyttä,
Iän kaiken impeyttä,
Ilman pitkillä pihoilla,
Tasaisilla tanterilla.Luoja, Väinämöinen, oli jonkun edellisen työn loputtua levännyt puhtaan tajunnan ilmenemättömässä maailmassa. Siinä olotilassa hän vähitellen
Ikävystyi aikojansa,
Ouostui elämätänsä,
Aina yksin ollessansa,
Impenä eläessänsä,
Ilman pitkillä pihoilla,
Avaroilla autioilla.Heräsi taas luomisenhalu. Syttyi luojan sydämessä aatos uuden maailman luomiseksi, tapahtui luojan taiteellinen konseptio, syntyi nk. "ensimmäinen Logos" eli Maailmantahto.
Jop' on astuiksen alemma,
Laskeusi lainehille,
Meren selvälle selälle,
Ulapallen aukealle.Kun kerran vastaisen maailman kuva on ensimmäisen inspiraation hetkenä jumalallisessa mielikuvituksessa nähty, tapahtuu "laskeutuminen aineeseen" puhtaan tajunnan maailmasta. Logos ympäröi itseään absoluutissa uinuvalla alkukaaoksella, jota kosmogonioissa usein "mereksi" nimitetään. Tajunnan maailmassa syttynyt aatos ja keräämänsä ainekset, joiden tulee aatokselle muoto antaa, saattavat luojan raskauden tilaan. Hän on nyt kaksinainen, sisäisessä tuskassa ja työssä, etsiessään hengessään muotoa luomisaatokselleen. Inspiroiva aatos on saanut hänessä rakkauden liikkeelle. Isästä, tahdosta, on syntynyt äiti, tunne, ja äiti on nyt vuorostaan synnytystuskissa.
Vieri impi Väinämöinen,
Uipi iät, uipi lännet,
Uipi luotehet, etelät,
Uipi kaikki ilman rannat,
Tuskissa tulisen synnyn,
Vatsan vaivoissa kovissa;
Eikä synny syntyminen,
Luovu luomatoin sikiö.Mikä verraton psykologia! Inhimillinenkin luoja – runoilija, taiteilija, keksijä – joutuu ensimmäisen autuaallisen näkemyksen jälkeen tähän tuskan tilaan, kun hän näkemystään tahtoo toteuttaa. Kuinka moni ajattelee tässä tilassa niin kuin Väinämöinen (Ilmatar):
Parempi olisi ollut
Ilman impenä eleä...ja rukoilee sisäistä jumalaansa, että "päästäisi piian pintehestä, vaimon vatsan vääntehestä". Luomisen tunnelma ei vielä ole kyennyt muuttumaan luomisen järjeksi, ja tätä kutsutaan "toiseksi Logokseksi", Maailmantunteeksi, joka olemukseltaan on miesnaisellinen, henkeä ja ainetta.
Apu on tarpeessa, ja apu tulee. Työ alkaa ja tuska unohtuu. Väinämöisen vieriellessä aineen aalloilla
Tuli sotka suora lintu,
Lenteä lekuttelevi,
Etsien pesän sioa,
Asunmaata arvaellen,ja Väinämöinen
Nosti polvea merestä,
Lapaluuta lainehesta
Sotkalle pesän siaksi,
Asunmaaksi armahaksi.Sotka "keksi polven Väinämöisen" ja
Siihen laativi pesänsä,
Muni kultaiset munansa,
Kuusi kultaista munoa,
Rautamunan seitsemännen.Mikä on nyt "tuo sotka, sorea lintu", joka saattaa luojan unohtamaan tuskansa? Se on ajatus, järki, tarkemmin määriteltynä: muotoja keksivä äly. Helpotuksen huokaus pääsee inhimillisenkin työntekijän rinnasta, kun hän ajatuksellaan askarrellen keksii, millä tavalla on meneteltävä, jotta idea toteutuisi. Ja ensimmäinen realisoiva ajatus tulee kuin lintu lentäen avaruuden pimeydestä.
Ei ole lintu huonosti valittu ajatuksen symboli. Saman vertauskuvan tapaammekin useissa vanhoissa uskonnoissa. Intiassa puhutaan "ajan joutsenesta" ja yksin kristinuskossakin esitetään pyhää henkeä kyyhkysen muodossa. Sotka eli kokko onkin luojan avaruuksia hipoava ajatus, Väinämöisen toimiva äly, nk. "kolmas Logos" eli pyhä henki, jonka tehtävä on alkukaaoksen järjestäminen.
Mitä sotka tekee? Hän organisoi alkuainetta atomeiksi. Hän muodostaa seitsemänlaisia alkuatomeja, kuusi näkymättömän maailman kultaista ja yhden fyysisen maailman rauta-atomin.
Munat ovat nimenomaan atomeja, ei kiertotähtiä, ei aurinko, sillä nämä syntyvät myöhemmin. Vasta kun Väinämöinen (Ilmatar) "vavahutti polveansa", niin että "munat vierähti vetehen" ja karskahtivat "muruiksi", muuttuivat murut maaksi, kuuksi, auringoksi ja (kierto-) tähdiksi. Vasta rakkaus yhdessä järjen kanssa rakensi maailman. Me emme nyt sanoisi, että atomit katkielevat kappaleiksi, vaan että ne liittyvät yhteen, kun ilmiömaailma luodaan, mutta asia on sama. Uusimmat tutkimukset atomiopin alalla ovat vieneet siihen johtopäätökseen, että atomit ovat täydellisesti organisoituja maailmoja, aivan kuin aurinkokuntia pienoiskoossa – melkeinpä jonkinlaisia Leibnitzin monadeja, – ja niin ollen ei näytä olevan paljonkaan eroa "suuren" ja "pienen" välillä. Päinvastoin meidän, ihmisten, aistima kosmos on todellisuudessa vain osa eli pirstale koko monitasoisesta aurinkojärjestelmästä, ja hyvällä syyllä voimme sanoa, että atomi, joka sinään on täydellinen kosmoksen kuva, on aivan kuin muruiksi karskahtanut meidän maailmassamme. Vanhojen viisaus ja syvä tieto tuntuu siis tämänkin kuvauksen lomitse pilkistävän näkyviin.
Kerrotaanhan selvästi, miten luomistyö jatkuu. Väinämöinen (Ilmatar)
Alkoi luoa luomiansa,
Saautella saamiansa...
Kussa kättä käännähytti,
Siihen niemet siivoeli;
Kussa pohjasi jalalla,
Kalahauat kaivaeli;
Kussa ilman kuplistihe,
Siihen syöverit syventi. jne.Tämän jälkeen on hypättävä Kalevalan toiseen runoon Isosta Tammesta, joka jatkaa luomiskertomusta, siirtyen nyt aurinkokunnasta maahan. Samoin kuin Mooseksen 1 kirjan luomiskertomuksessa vesi kokoontui mereksi, niin että kuiva näkyi, ennen kuin maa rupesi puita kasvamaan, kerrotaan Kalevalassakin, että luoja (Väinämöinen) eli "monta vuotta"
Saaressa sanattomassa,
Manteressa puuttomassa.Vasta tämän jälkeen "Pellervoinen, pellon poika", joka on vaikkapa muualta tullut orgaaninen elämä,
Kylvi maita kyyhätteli,
Kylvi maita, kylvi soita,
Kylvi auhtoja ahoja,
Panettavi paasikoita.Maa vihannoi ja kasvoi kaikenlaisia puita, mutta ei vielä kasvanut se "jumalan puu", jonka jälkeen vasta maanviljelys saattoi alkaa. Tämä jumalan puu eli iso tammi oli, kuten Julius Krohn oikein arvelee, suuri pilvi, joka peitti auringon ja kuun näkyvistä ja jonka vasta pieni mies (auringonsäde) sai puhkeamaan. Kuvaus vain ei tarkoita yksityistä tapausta, vaan sitä aikaa maapallon ilmastollisessa kehityksessä, jolloin kosteus ja alinomaiset sateet olivat vallitsevana ilmiönä luonnossa. Vasta kun tämä yhtämittainen kosteus oli poistunut ja aurinko rupesi paistamaan,
Kasvoi maahan marjanvarret,
Kukat kultaiset keolle,
Ruohot kasvoi kaikenlaiset,
Monenmuotoiset sikesi...Ja vasta tämän jälkeen alkoi maan viljeleminen. Väinämöinen löytää meren rannalta "kuusia jyviä, seitsemiä siemeniä" ja rupeaa kylvämään. Samaten salaiset traditiot kertovat, että vehnän siemenet alkuaan tuotiin maan päälle toisesta tähdestä.
Siirrymme nyt takaisin ensimmäiseen runoon, jonka heitimme kesken, ja tulemme sangen merkilliseen kohtaan. Luoja eli Väinämöinen on näet koko ajan ollut toimessa ja työssä, mutta vielä hän ei ole "syntynyt".
Jo oli saaret siivottuna,
Luotu luotoset merehen,
Ilman pielet pistettynä,
Maat ja manteret sanottu,
Kirjattu kivihin kirjat,
Veetty viivat kallioihin,
Viel' ei synny Väinämöinen,
Ilmau ikirunoja.Kalevalaa lukiessa erehdyttää tietysti se, että Väinämöisen sijasta on käytetty nimi Ilmatar. Mutta kun muistaa, että ne ovat yhtä, tulee kysyneeksi, miksi Väinämöinen nyt vasta alkaa syntyä. Vanhassa Kalevalassa hän onkin ennen syntynyt (ja se oli ennen esitetyn kolminaisuusopin merkityksen kannalta paikallaan). Onko nyt uuden Kalevalan runo harhaan joutunut, sillä Väinämöinen kolmiyhteisenä Logoksena on jo esiintynyt kuvauksemme mukaan? Tähän vastaamme: ei suinkaan, sillä uudessa Kalevalassa viitataan siihen merkilliseen seikkaan, jota kutsutaan "toiseksi luomiseksi".
Mitä näet luomisesta vielä puuttuu, vaikka maailmat jo ovat muovailtuna? Puuttuu ihminen, puuttuu "jumalan kuva". Eikä meidän tarvitse ajatella, ettei eläviä olentoja olisi: onhan maailma täynnä elämää, saattaa olla ihmismuotojakin. Mutta ennen kuin luojan voimat pääsevät muodossa tajuisiksi, ei Väinämöinen, ei Logos vielä ole päässyt vapaaksi emonsa kohdusta. Vasta kun ihmisessä järki herää, kun herää inhimillinen äly, ajatus ja sieluelämä, vasta silloin Väinämöinen syntyy.
Mitä luomistyö on muuta kuin luojan pyrkimystä itsensä tuomaan esille? "Minä tahdon nähdä oman kuvani." Ja kuva kuvan jälkeen hyljätään: "ei ole tämä minä itse". Vasta ihmisessä luoja alkaa katsella itseään. Ja syvällä ihmisen sielussa asuu luojan tahto nähdä itsensä täydellisyydessään. Sen tähden ei ihminenkään rauhaa löydä, ennen kuin hän ymmärtää tämän sisimmän jumalallisen kaipuunsa ja alkaa pyrkiä sitä täydellisyyttä kohti, jota varten hän on luotu. Rukoilee jumalan ääni hänen sisällään:
Saata maalle matkamiestä,
Ilmoillen inehmon lasta,
Kuuta taivon katsomahan,
Päiveä ihoamahan,
Otavaista oppimahan,
Tähtiä tähyämähän!Ja omin voimin jumala ihmisen muodossa syntyy:
Liikahutti linnan portin
Sormella nimettömällä,
Lukon luisen luikahutti
Vasemmalla varpahalla,
Tuli kynsin kynnykseltä,
Polvin porstuan ovelta.Oman kolmiyhteytensä on luoja ihmiselle lahjottanut. Ja tämä on toinen luominen.
Koko maailmansynty on tietäjän kannalta suuren taiteilijan luovaa työtä. Se on tuskaa ja se on riemua, ja sen kuvaamisessa Kalevala on mestari. Kuinka tyynesti Kalevalan luomiskertomus vaikuttaa yksinkertaisuudessaan. Siinä ei ole tavallisia inhimillisiä, siinä on suurempia tunteita, suurempaa voimaa, jumalallisia ajatuksia ja jumalallista tahtoa. Se nousee eteemme ylevänä, majesteetillisena.
9.
PELASTUSTYÖ
Pelastustyöksi kutsutaan uskonopissa sitä jumalallista toimintaa, jonka kautta syntiin langennut ihmiskunta jälleen saatetaan yhteyteen jumalan kanssa. Tämä tapahtuu tavallisesti kolmiyhteyden toisen persoonan eli Pojan välityksellä, jota silloin pidetään ihmiskunnan "vapahtajana", kuten kristinuskossa Kristus, hinduismissa Krishna (Vishnu), Egyptissä Horus jne., mutta tietenkin jumalallinen kolminaisuus kokonaisuudessaan ottaa pelastustyöhön osaa. Niinpä esim. kristinuskossa Pyhä Henki johtaa kirkkoa ja kuljettaa yksityistä ihmistä Kristuksen luo, Isä taas rakastaa maailmaa niin, että hän antaa ainokaisen Poikansa kuolla maailman syntien sovitukseksi.
Jos mitä opinkappaletta uskovaiset kristityt mustasukkaisesti rakastavat omanaan, on se juuri tämä oppi jumalallisesta vapahtajasta. "Sitä ei ole pakanoilla ollut. Eivätpä tiedä luonnonkansat Jeesuksesta Kristuksesta", huudahtavat he riemussaan. Ja me vastaamme: epäilemättä pakanat eivät ole tunteneet "Jeesus Kristus" nimistä vapahtajaa, mutta toinen kysymys on, eivätkö ole tunteneet vapahtajaa ollenkaan. Maailma on "seisonut" paljon kauemmin kuin 6000 vuotta ja meidän mielestämme on "jumalan pilkkaamista", jos ajattelee, että satoja tuhansia, ehkä miljoonia vuosia vanhan ihmiskunnan elämä olisi ollut pimeydessä vaeltamista, kadotukseen kulkemista siihen saakka, kunnes isä jumala pari tuhatta vuotta sitten loi katseensa maahan ja päätti, että jotakin olisi tehtävä ihmiskunnan hyväksi. Pois se. Jumalallinen pelastustyö ei ole historiallinen hetkentyö, vaan kautta aikojen ja ikuisuuksien ulottuva väsymätön kasvatus- ja kehitystoiminta. Pimeyttä on olemassa tänään niin kuin kymmenen tuhatta vuotta sitten. Valo on sama tänään kuin se oli miljoona vuotta sitten. Pimeys ja valo kulkevat käsi kädessä, kunnes valo yksilössä voittaa. Pelastustyö ei ole eksoteerista, vaan esoteerista laatua.
Sen tähden emme arkaile sanoa, että vanhat suomalaiset tunsivat jumalallisen pelastussuunnitelman yhtä hyvin kuin toisetkin vanhat kansat, kun vain muistamme, että muodot vaihtelevat, mutta henki pysyy. Muodollisesti katsoen "pakanoilla" ja luonnonkansoilla oli toinen kuva ihmiskunnan elämästä ja tehtävästä kuin kristityillä, mutta hengen silmällä arvosteltuna pakanallisen tosi tietäjän ja kristillisiin mysteerioihin vihityn elämäntieto on sama.
Kun nyt käymme tarkastamaan muinaissuomalaisten tietäjien käsityksiä ihmiskunnan kehityksestä ja pelastuksesta, emme saa unohtaa, että vanhoissa vertauskuvastoissa nimiä ja sanoja käytetään eri merkityksissä, riippuen siitä, mistä asiasta kulloinkin on puhe. Nämä eri merkitykset eivät ole mielivaltaisia; punainen lanka on aina huomattavissa; on enemmän kysymys niin sanoaksemme saman merkityksen eri vivahduksista, eri rajoituksista, kuin suorastaan eri merkityksestä. Mutta mielessä on aina pidettävä, että asioita esitettäessä ei muinoin käytetty nimien ja sanojen valinnassa samanlaista tieteellistä tarkkuutta kuin meidän päivinämme: koko esitystapa oli toisin sanoen runollista.
Edellä huomautimme, että nimi Kaleva arvatenkin mysteeriokielessä tarkoitti Logosta. Sittemmin näimme, että luomisrunossa "Väinämöinen" käytettiin Logoksen nimenä, vieläpä Ilmatar ja sotka, viimemainitut tosin kuvaamaan määrättyjä Logoksen toimintapuolia. Kuitenkin tiedämme, että Kalevala toisissa paikoin kutsuu Väinämöistä "Kalevan pojaksi". Tämä ei herätä meissä hämmästystä, kun ajattelemme, että Logosta yleensä myös kutsutaan "jumalan pojaksi". Mutta samalla se viittaa siihen, että jonkun erikoismerkityksen kannalta Väinämöinenkin on vain määrätty puoli Logoksen eli Kalevan tajunnasta.
Tarussa kerrotaan Kalevalla olleen kaksitoista poikaa. Jos joskus saadaan selville näiden kaikkien nimet, on samalla löydetty vanhat mysteerionimet niille kahdelletoista hierarkialle, jotka edustavat Logoksen eri olemuspuolia ja joiden astronomisena symbolina on nk. zodiaki eli eläinrata. Seitsemän näistä nimistä voivat sitä paitsi kuvata niitä seitsemää pääenkeliä, jotka ovat lähinnä jumalan valtaistuinta ja joiden astrologisina edustajina ovat seitsemän pyhää planeettaa. Ja kolme nimistä kuvaavat niitä Logoksen kolmea tajuntapuolta, jotka suurin piirtein ilmaisevat hänen olemuksensa ja joita sen tähden kutsutaan hänen kolmiyhteytensä kolmeksi persoonaksi eli naamioksi. Nämä kolme nimeä ovat meille Kalevalassa säilyneet muutamien toisten ohella, mutta nämä kolme selvinä ja varmoina.
Mitkä ne ovat? Kalevalan kolme pääsankaria: Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen.
Kun tahdomme syventyä Logoksen psykologiaan, on meidän tutkittava Väinämöistä, Ilmarista ja Lemminkäistä jumalallisten voimien edustajina. Nämä voimat ilmenevät ihmiskunnan sielullishenkisessä kehityksessä ja ihmisyksilön sisäisessä elämässä. Mahtavia näköaloja avautuu tutkivan katseemme eteen, kun näihin seikkoihin syvennymme.
Edellä olemme maininneet, että Logoksen psykologinen kolmiyhteys vastaa inhimillisen psyykeen eli sielun kolmea olemuspuolta, niin että ensimmäinen Logos eli Isä on se valta eli mahti (kruunu, kether), joka vastaa ihmisen tahtoa, toinen Logos eli Poika on se kaikkivoittava rakkaus eli viisaus, joka vastaa ihmisen tuntoa, ja kolmas Logos eli Pyhä Henki on se toimiva jumalallinen nero eli totuuden valo, joka vastaa ihmisen tietoa eli järkeä. Kun nyt näihin käsitteisiin sijoitamme kalevalaiset nimitykset, saamme, että Väinämöinen kuvaa jumalallista tahdon mahtia, Lemminkäinen jumalallista rakkauden valtaa ja Ilmarinen jumalallista ajatuksen voimaa. Viitaten tähän jumalalliseen kolminaisuuteen sanotaan vanhassa Kalevalassa nimenomaan Väinämöisestä:
Min' olin miesnä kolmantena
Ilman pieltä pistämässä,
Taivaan kaarta kantamassa,
Taivoa tähittämässä.Ryhdymme kohta tarkastamaan Lemminkäistä ja Ilmarista yksitellen, mutta väitteemme, joka ehkä ensi kuulemalta tuntuu tuulesta temmatulta, käy heti uskottavammaksi ja ymmärrettävämmäksi, jos muistamme, mitä Kalevala yleissilmäyksellä katsoen pääsankareistaan kertoo. Mitä Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen Kalevalan mukaan puuhaavat, mikä on heidän toimintansa vaikutin ja päämäärä? Ainakin alussa se on Pohjolan tyttären omakseen saaminen.
Kiinnittäkäämme huomiomme tähän. Kalevalan sankarit kosivat kaikki Pohjan tyttöä, jokainen heistä tahtoisi Pohjan tytön omakseen.
"Mitä jumalallista siinä on?", kysyy lukija. Ja me vastaamme: siinä juuri ilmenee heidän jumalallinen toimintansa.
"Kosiminen", "avioliitto", yleensä sanat, jotka kuvaavat korkeinta maallista lempeä ja rakkautta, ovat mysteeriokieltä, jotka tietäjälle paljastavat suurta psykologista totuutta. Ajatelkaamme vain, kuinka kristinuskossa, esim. Paavalin kirjeissä, Kristusta kuvataan ylkäksi ja seurakuntaa, kirkkoa tai yksityistä ihmissielua hänen morsiamekseen. Onpa niinkin hehkuvan realistista runoelmaa kuin on "Rakkauden korkea veisu" selitetty tällä tavalla symbolistiseksi kirjoitukseksi. Kristityille on myös tuttu tuo Mooseksen 1 kirjassa esiintyvä lause: "Jumalan pojat näkivät ihmisten tyttäret kauniiksi ja ottivat niitä vaimoikseen." Ja ken ei tuntisi kaunista kreikkalaista tarua Amorista (rakkaudesta) ja Psyykeestä (sielusta)?
Mitä jumalallista totuutta sitten tämmöisillä lauseparsilla koetetaan tulkita? Juuri sitä samaa, joka sisältyy sanoihin "jumalallinen pelastustyö". Koetetaan tulkita ja tehdä selväksi, kuinka jumalallinen tajunta rakastaa ja etsii ihmiskuntaa ja inhimillistä sielua, kuinka se pyrkii sieluun yhtymään ja sielua itsensä luo nostamaan.
Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen asuvat kaikki Suvantolassa, Kalevalan kankahilla, jossa aina vallitsee kesäinen tunnelma, toisin sanoen näkymättömän maailman korkeammilla tasoilla, ja pyrkivät sieltä päin Pohjan tyttöä kosimaan.
Pohjolaa kuvataan kylmäksi ja kolkoksi. Sen ainoa ihanuus on Pohjan tyttö. Mitä Pohjola on muuta kuin tämä mainen elämämme, tämä fyysinen maailma, tämä "surun ja murheen laakso"? Ja mitä Pohjan tyttö muuta kuin ihmiskunta, ihmiskunta sielullisena kollektiivitajuntana? Ja yksilön kannalta: Pohjola on ihmisen ruumiillinen, fyysinen elämä, hänen ruumiinsa lyhyesti sanoen, ja Pohjan ihana impi on ihmisen sielu, joka ruumiissa asuu.
Kalevalan sankarit, jotka kosivat Pohjolan tytärtä, kuvaavat niitä jumalallisia kehitysvoimia, jotka ihmissielua kasvattavat ja sen kautta pyrkivät luomaan uutta ihmiskuntaa. Minkä tähden häpeäisimme Kalevalan esitystä, kun se omalla omituisella tavallaan tulkitsee jumalallisia mysteerioita, kun emme häpeä käyttäessämme mielestämme filosofisempaa kieltä ja puhuessamme "jumalan rakkaudesta", "Kristuksen rakkaudesta morsiameensa" jne.?
Muinaissuomalaisten tietäjien todellista viisautta juuri todistaa se, että he eivät puhu ihmisten jumalkaipuusta ja totuudenjanosta, vaan jumalan kaihosta ihmisten luo. Kaikki ihmiset ilman muuta tietävät, että ihminen saattaa janota totuutta ja pyrkiä jumalan luo, mutta ainoastaan viisaat tietävät, että ihmisen jano on vain heikko jälkimaku siitä jumalallisesta rakkaudenkaihosta, jota korkeammat tajunnat tuntevat ihmissielua kohtaan. "Niin rakasti jumala maailmaa", kuiskaa kristikuntakin pyhässä totuuden aavistuksessa ja erehtyy vain, mikäli se luulee, ettei jumala teossa ja toimessa rakastanut ihmiskuntaa aikojen aamusta saakka.
Ja mitenkä Kalevalan sankarit kosinnoissaan onnistuvat, millä tavalla jumalalliset hengen voimat pelastustyöstään suoriutuvat? Väinämöinen ei voita, ei Ainoa eikä Pohjan neitiä, Lemminkäinen ei liioin, ainoastaan Ilmariselle se onnistuu. Tässä kuvastuu sekä terävä psykologinen huomio että elämän kehityslakien syvä tuntemus. Sillä mikä jumalallisen tajunnan puoli se ihmissielun voittaa ja itseensä päin kääntää? Tahtoko sinään? Ei. Ihmisen sielu on liian täynnä haavekuvia ja kokemushalua taipuakseen muitta mutkitta "jumalan tahdon alle". Entä tunne sinään? Ei. Ihmisen sielu on heikkoudessaan liian ylpeä tyytyäkseen "jumalan rakkauteen" tunteeksi ymmärrettynä. Se kaipaa – ainakin alussa – jumalallista apua ja voimaa, jonka miehuuteen ja kyvykkyyteen se saattaa hurmaantuneena uskoa. Ja tämä voima on tietenkin äly.
Ilmarinen ajatuksen, älyn ja neron edustajana, hän viepi saaliikseen Pohjan immen. Mikä olisikaan ihmissielun kohtalo ilman järjen valoa? Ilman sitä itsenäisyyttä, sitä mahdollisuutta "uppiniskaisuuteen", "syntiin" ja "pahaan", joka ihmisen ihmiseksi tekee? Nukke hän olisi jumalien käsissä, tiedoton "jumalan kuva", täydellinen, mutta ansioton.
Ilmarisvoimat ne sen tähden ensimmäisinä astuvat näyttämölle ihmiskunnan elämässä ja vasta viimeisinä Väinämöisvoimat. Inhimillis-jumalallisesta tahdosta emme vielä saata puhua yleisenä ilmiönä ihmisten kesken. Mitä me tahdoksi kutsumme, on – niin kuin modernit sielutieteilijät huomauttavat – helposti hajotettavissa ajatus- ja tunne-elementteihinsä. Todellinen tahto on esoteerinen asia. Se toistaiseksi ilmenee vain tietäjissä ja taitajissa. Kalevalan Väinämöinen onkin "tietäjä iänikuinen", joka sanansa ja laulunsa voimalla saa enemmän aikaan kuin muut teoillaan. Väinämöinen on Kalevalan mahtaja par préférence, ja hänen tehtävänsä pelastustyössä on yksilöllistä, ei kollektiivista laatua. Hänen vaikutuksensa näkyy niin muodoin yksilön ja ihmiskunnan myöhemmillä kehitysasteilla.
10.
LEMMINKÄISVOIMAT
Kalevala ei kuvaa sankareitaan kosintarunoissa täydellisiksi olennoiksi. Vaikka he – siinä merkityksessään, josta meillä on puhe – edustavat jumalallisia voimia, kuvaa Kalevala heitä perin inhimillisiksi, vieläpä heikoiksikin. Väinämöinen, joka on vakaa ja vanha, viisas ja kokenut, jolla on tahtoa ja valtaa hallitsemaan luontoa ja itseään, hän esiintyy samalla mielestämme merkillisen epäviisaana ja osoittautuu odottamattoman kokemattomaksi, ryhtyessään kosimaan nuorta tyttöä; niin, hänen rakkautensa nuoreen Ainoon ei saata heikkoudessaan ja ilmeisessä järjettömyydessään olla muuta kuin traagillinen. Lemminkäinen, kaunis Kaukomieli, jonka koko olemus uhkuu intoa ja uskoa, runoutta ja rakkautta, kuvataan samalla kiivaaksi, riitaisaksi soturiksi ja huikentelevaksi lemmenseikkailijaksi. Ilmarinen, seppo iänikuinen, sammon takoja, kykenevä, nerokas, taitava, on samalla hieman hidas, laiska, juro, melkeinpä lapsellisen yksinkertainen.
Tehden tällä tavalla inhimillisiksi sankarinsa, jotka suorittavat yli-inhimillisiä tekoja, Kalevala tuo ne niin lähelle meitä, että miltei unohdamme heidän jumalallisuutensa. Ja kuitenkin meistä näyttää, että Kalevala juuri sillä menettelyllään on erityisesti tahtonut painostaa kunkin sankarinsa perusominaisuutta. "Katsokaa", se sanoo, "mikä kussakin on parasta, se kehittyy ja kasvaa. Kuollut vain jää liikkumatta paikalleen, elävän mieli on eteenpäin."
Tämä kehitysperiaate kulkee punaisena lankana Lemminkäisen historiassa. Lemminkäinen, joka edustaa ihmiskunnan povessa riehuvia tunnevoimia, esittää elämänkulussaan näiden tunteiden eri kehitysasteita. Tämän todistaa muodollisesti sekin seikka, että Lemminkäis-runoihin – kuten prof. K. Krohn näyttää – on koottu erilaisia aineksia, kertomuksia eri henkilöistä, Ahti Saarelaisesta, Kaukamoisesta, Pätöisestä pojasta jne., jotka kansan ja runolaulajain mielikuvituksessa jo ovat kuuluneet yhteen ja olleet ikään kuin saman olennon toisintonimiä. Kaukamoisen ja Ahti Saarelaisen nimellä Lemminkäinen rakastelee Saaren tyttöjä ja vie Kyllikin vaimokseen, Lemminkäisenä hän kosii Pohjan neitoa, ja kertomus hänen kuolemastaan on alkuperäisin Pätöisen pojan runosta. Uudessa Kalevalassa Lönnrot oikealla psykologisella silmällä on antanut Kaukamois-episodin tapahtua Lemminkäisen nuoruudessa, ennen hänen varsinaista esiintymistään Pohjan neidon kilpakosijana, sillä Kyllikkiruno kuvaa itse asiassa varhempaa kautta ihmiskunnan Lemminkäisvoimien kehityshistoriassa.
Ahtina Lemminkäinen "kasvoi koissa korkeassa, luona armahan emonsa" ja hänestä
Tuli mies mitä parahin,
Puhkesi punaverinen,
Joka päästänsä pätevi,
Kohastansa kelpoavi.Yksi oli hänellä vain vikana:
Ain' oli naisissa eläjä,
Yli öitä öitsilöissä,
Noien impien iloissa,
Kassapäien karkeloissa.Runo viittaa tähän Lemminkäisen heikkouteen miltei ivahymyllä, niin kuin se yleensä käyttää pientä huumoria kuvatessaan sankarinsa elämänvaiheita. Kalevalaa okkultisesti tulkittaessa tämä piirre on huomioonotettava. Lemminkäistä kehutaan ja hänen voimaansa ja taitoansa ylistetään: lauluillaan ja loitsuillaan hän lumoaa. Mutta kuitenkin runon mielestä pieni pilkka on paikallaan. Kuinka tämä on ymmärrettävä?
Siinä kuvastuu vanhan suomalaisen viisauden myöhempi, arvosteleva katsantokanta. Se tuntee tosiasiat. Se tietää, että tunne on – ainakin toistaiseksi – suurin voima ihmiskunnan rinnassa, että tunteen lapsellinen itsekkyys ja huolettomuus paisuu tärisyttäväksi ja lumoavaksi luonnonvoimaksi, kun se määrättyyn kohteeseen kohdistuu, että tunteen kannustamana ihmiskunta tosiaankin suorittaa suurimmat sankaritekonsa ja ihmetyönsä; ja kuitenkin se samalla sitä epäilee, niin kauan kuin ei ihmiskunta ole omien Lemminkäisvoimiensa herra. Kuinka sattuvasti tämä on tuotu esiin Lemminkäisen ylimielisessä ja halveksivassa käytöksessä märkähattu karjanpaimenta kohtaan! Juuri voittonsa hetkellä hän antaa tunteensa itseään pettää – ja siitä on seurauksena hänen traagillinen loppunsa. Tunteen juuret ovat niin syvällä ihmisen aineellisessa luonnossa, että syystä niitä saa pelätä, ennen kuin ihminen on tyystin "sydämensä puhdistanut".
Mikä näet on ilmenneen tunteen Lemminkäisvoimien alku ja juuri? Ihmisen sukupuolinen olemus. Hänen tajuntansa rakkauskyvyssä piilevät tunteen mahdollisuudet, mutta hänen aineellinen sukupuolisuutensa herättää ne eloon ja antaa niille muodon. Aivan oikein sanoo sen tähden Kalevala: tunne on erinomainen asia, mutta sen heikkous on, että se imee voimansa sukupuolesta.
Kun huikentelevan huvitteleva ja sukupuolisesti voimakas tunne-elämä on hiukan tasaantunut, kohdistuu rakkaus pitempiaikaisesti määrättyyn esineeseen, ja Kyllikki-episodi alkaa Lemminkäisen elämässä. Tunne ei kuitenkaan vielä ole puhdistunut – ei Lemminkäisessä eikä Kyllikissä. Se vaatii valoja ja vannoo valoja. (11:289-314.) Ja sen tähden sen on määrä hukkua.
Vasta kun Pohjan tyttöä kosiessaan Lemminkäinen saa kaikenlaisia esteitä voittaakseen, joihin ei paljas huimapäinen väkivalta tepsi, ja kaikenlaisia ansiotöitä suorittaakseen, vasta silloin hän vähitellen vapautuu itsekkyydestään ja itserakkaudestaan ja alkaa ymmärtää, mitä rakkaus on. Niin tunne-elämä ihmiskunnan povessa aste asteelta pitkien kehitysjaksojen kuluessa puhdistuu ja jalostuu, rehentelevä ylpeys nöyrtyy ja muuttuu uskolliseksi antaumukseksi. Suomalaisen temperamentin mukaisesti Kalevala tässä loppukuvauksessakin välttää kaikkea hentomielisyyttä ja liiallista tunnetta. Muutamalla sanalla Lemminkäinen kuollessaan ilmaisee syvää luottamustaan äitinsä rakkauteen, paljastaen samalla oman uskollisen tunteensa häntä kohtaan:
Oi emoni kantajani,
Vaivan nähnyt vaaliani!
Tietäisitkö, tuntisitko,
Miss' on poikasi poloinen,
Tokipa rientäen tulisit,
Avukseni ennättäisit...Ja kun äiti on hänet kuolleesta herättänyt, muistaa hän pian rakkautensa Pohjan neitoon, jonka puolesta hän on niin paljon kärsinyt:
Tuollapa syämmykseni,
Tuolla tuntoni makaapi
Noissa Pohjan neitosissa,
Kaunoisissa kassapäissä, –joissa sanoissa monikko vain on jonkunlainen pluralis modestiae.
Syventymällä yksityiskohtiin voimme nähdä Lemminkäisen elämässä kolme suurta jaksoa, jotka selvästi kuvaavat kolme kehityskautta inhimillisen tunne-elämän historiassa:
1. Tunne-elämän lapsuudentila, jolloin tunne on huikenteleva, ajattelematon, pintapuolinen, liehuen kiintymyksessään esineestä toiseen. 2. Sen nuoruudentila, jolloin se etsii kiinnekohtaa ja valoilla ja lupauksilla koettaa pysyä uskollisena ihanteelleen. 3. Sen miehuudentila, jolloin se ymmärtää, ettei mitään saavuteta ilman vastaavia ponnistuksia ja voittoja.
Yksi kausi on vielä kuvaamatta kehityksen alussa: ylimeno eläimellisestä tilasta inhimilliseen eli kehityskausi, joka on lähinnä eläinkunnan sokeata vaistoelämää ja josta salaiset traditiot puhuvat. Onko tämä unohtunut Kalevalan kuvauksesta?
Nähdäksemme se ei ole unohtunut, vaikka siihen on vain ohimennen viitattu. Kun Lemminkäinen laulaa joka miehen Pohjolan tuvasta ulos (12:443-473), heittää hän yhden laulamatta: "karjan paimenen pahaisen, ukko vanhan umpisilmän." Tämä "Pohjolan sokea" "märkähattu karjan paimen" kysyy silloin syytä, miksi ei häntä muiden mukana laulettu tuvasta. Lemminkäinen vastaa:
Siksi en sinuhun koske,
Kun olet katsoa katala,
Kurja koskemaisittani;
Vielä miesnä nuorempana,
Karjan paimenna pahaisna
Turmelit emosi tuoman,
Sisaresi siuvahutit,
Kaikki herjasit hevoiset,
Tamman varsat vaivuttelit
Suon selillä, maan navoilla,
Ve'en liivan liikkumilla.Sokea karjanpaimen on symbolina siitä ajasta, jolloin äsken syntynyt ihmiskunta sekaantui eläimiin ja josta esim. H. P. Blavatsky mainitsee Salaisessa Opissaan. Järjen valo oli ihmisissä vielä niin himmeä, etteivät he muuta tainneet kuin matkia eläimiä ja suin päin syöstä heräävän sukuvietin valtaan. Tämä alkuperäinen lankeemus, johon paratiisikertomukset viittaavat, onkin laskenut perustan ihmiskunnan myöhemmille kärsimyksille. Sukuvietti se aina on ollut ihmiskunnan kohtalokkaana vitsana, joka sille tuskia on tuottanut. Sama ihmiskunta, joka nyt näyttelee osaksi Ahti Saarelaisen, osaksi kauniin Kaukomielen osaa, on ennen esiintynyt näyttämöllä vietistä sokaistuneena karjanpaimenena ja niittää nyt elämänsä tragediassa karmalliset seuraukset alkuperäisestä "synnistään".
Teosofiseen kirjallisuuteen perehtyneet tietävät, että salatiede puhuu ihmiskunnan juuriroduista: kaksi ensimmäistä olivat ylifyysisiä ja vasta kolmas oli ensimmäinen fyysisellä ruumiilla varustettu ihmisrotu, jonka asuinpaikkana oli Tyynen Valtameren syvyyteen uponnut manner, jolle luonnontutkija P. L. Sclater antoi nimen Lemuria. Tässä kolmannessa rodussa tapahtui edellä mainittu "syntiinlankeemus" ja sen perästä rotu "tuli mustaksi synnistä." (Sanotaan, että neekerirotu on ruumiillisesti siitä polveutunut.)
Neljäs rotu oli atlantilainen, punainen ja keltainen rotu, joka asui Atlantin mereen vajonneella manterella ("Atlantis"). Platon kertoo sen viimeisestä jätteestä, Poseidonis-nimisestä saaresta, ja Kalevalan "Ahti Saarelainen" ja "Saarella" asuva Kyllikki kuuluvat sekä nimiensä että psykologisen sisältönsä puolesta varsinaisesti atlantilaiseen kehityskauteen. (Ahti = Vellamo viittaa myös tunnemaailmaan eli "astraalitasoon", jonka vertauskuvana aina on käytetty vettä.)
Ihmiskunta elää nykyään Salaisen Opin mukaan viidennessä eli arjalaisessa juurirodussa ja paras vähemmistö ihmiskuntaa on sen tähden tunne-elämässään varsinaisen Lemminkäisen tasalla, mutta suurin osa yhä vielä jatkaa Kaukamoisen elämää.
Vasta vielä syntymättömät kuudes ja seitsemäs juurirotu puhdistavat ihmiskunnan Lemminkäisvoimia niin pitkälle, että ihmiset alkavat käytännössä käsittää ja toteuttaa Kristusrakkautta.
Jumalallinen pelastustyö näkyy asteittaisessa tunnekehityksessä. Sen huippukohta saavutetaan, kun persoonalliset tunteet, sekä "hyvät" että "huonot" hukkuvat suuren jumalallisen rakkauden valtamereen. Lemminkäinen edustaa siis korkeimmassa ja syvimmässä merkityksessään ihmiskunnan Kristusvoimaa.
11.
LEMMINKÄINEN – KRISTUS
Kristityn mielestä voi tuntua miltei pyhän häväistykseltä, kun vanha pakanallinen lemmensankari, suomalainen Don Juan, asetetaan rinnatusten Kristuksen pyhän ja puhtaan majesteetin kanssa. Olkoon. Tarkoituksemme ei olekaan väittää, että Kalevala yhtä ylevästi ja kauniisti kuin uusi testamentti olisi kuvannut jumalallisen rakkauden mysteeriota ihmissielussa. Kalevalan viisaus on kotoisin toisesta ajasta kuin uuden testamentin; sen ulkonainen puku on luonnollisesti toisenlainen. Tarkoituksemme on vain painostaa, että Kalevalan viisaus on ytimeltään sama, että se tunsi samat tosiseikat ihmissielun kehityksestä ja päämäärästä kuin esim. uusi testamentti. Sillä on oma tapansa kuvailla tunne-elämän asioita ja arvostella niitä, se kallistuu ihailussaan järjen toiminnan ja viisauden puolelle, mutta se tietää, että tunne itsessään on suurin maaginen voima ja ihmissielun uudestisynnyttäjä. Kuinka ylevän ja liikuttavan esimerkin se tästä antaa kertoessaan Lemminkäisen äidin uhrautuvasta rakkaudesta, rakkaudesta, joka kirkkaudessaan kuolemankin voittaa!
Tämä Kristuksen ylevyyden ja Lemminkäisen näennäisen jokapäiväisyyden välinen ristiriita onkin helposti selitettävissä, kun muistamme, että Kristuksessa on kuvattu yksistään lopullista päämäärää, tunnevoimien viimeistä kehitysastetta, jota vastoin Lemminkäinen kuvaa niiden koko kehitystä, pitäen ennen kaikkea silmällä varhaisempia asteita, mutta silti unohtamatta vielä saavuttamatonta päämäärää. Kalevala itse johtaa meitä etsimään Lemminkäisestä vastinetta Kristuksellekin.
Juuri Lemminkäisen äidille elävänä ihmisenä omistettu tärkeä sija todistaa puolestaan, että Lemminkäinen jumalallisessa pelastustyössä vastaa kolminaisuuden toista persoonaa eli Poikaa. Väinämöisen äiti ei esiinny inhimillisenä olentona ollenkaan ja Ilmarisen äiti vain sivuhenkilönä Kalevalassa. Mutta jokaisessa vanhassa viisausjärjestelmässä vapahtajan äidillä on tärkeä sija elävänä ihmisenä: Kristuksen äidillä (Maria), Buddhan äidillä (Maajaa), Krishnan äidillä (Deevaki) jne., joten yhtäläisyys Lemminkäisen kanssa on silmiinpistävä.
Kalevalan kolmesta pääsankarista Lemminkäinen niin ikään on ainoa, jonka kuolemasta kerrotaan; sitä paitsi hänen toisintonimenään kuolemarunoissa käytetään nimeä Kalevan poika, Pätöinen poika, joka vastaa Jumalan poikaa eli Logoksen poikaa. Samaten jokainen vapahtaja vanhoissa järjestelmissä tapetaan ja joutuu tuonelaan. Julius Krohn on huomauttanut siitä merkillisestä yhtäläisyydestä, mikä vallitsee skandinaavien Balder-tarun ja Lemminkäis-tarun välillä. Ylijumalan Odinin poika Balder on valon jumala, ja paha Loke viettelee sokeata Hodria – tämän kättä ohjaten – ampumaan Balderin kuoliaaksi. Balder joutuu Helin luokse manalaan, josta hän 40 päivän perästä nousee jälleen ylös, vaikkei hänen äitinsä kykenekään häntä pelastamaan; tässä kohden siis Balder-taru poikkeaa Lemminkäis-runosta. Kaarle Krohn mainitsee tarujen yhtäläisyyden, mutta selittää sen johtuvan siitä, että molemmat ovat kristillisperäisiä legendoja. Historiallisesti alkuperäinen lienee hänen mielestään kertomus Jeesuksesta, joka surmataan ja astuu alas manalaan ja kolmantena päivänä nousee ylös kuolleista.
Tässä johtopäätöksessään prof. Krohn kerrassaan erehtyy. Torjuessaan pakanallisia yhtäläisyyksiä Kristustarun kanssa yksinomaan Balder-taruun viittaamalla osoittaa hän asian tuntemattomuutta, Balder-taru on vain esimerkki monesta. Joskin sitä keskiaikaisten kirjoitusten nojalla kävisi selittäminen kristillisperäiseksi – mikä asiallisesti on sangen vähän luultavaa, – on tämmöinen selittämistapa mahdoton todistettavasti vanhempien legendojen suhteen, kreikkalaisten, egyptiläisten, Intialaisten jne.
Ottaaksemme pari esimerkkiä: Muinaishindulainen vapahtaja Krishna sai surmansa metsästäjän nuolesta, kun hän istui puun alla metsässä mietiskelyyn vaipuneena. Niin kertoo vanha kirja Bhagavata Puraana, ja hindulaiset laskevat viisi tuhatta vuotta kuluneen Krishnan kuolemasta. Kuolemansa jälkeen Krishna astui manalaan ja nousi jälleen kuolleista. Egyptiläisessä tarustossa Osiriksen tappaa hänen vihollisensa, pahan käärme Tyfon; mutta Osiris nousee kuolleista Horuksena ja surmaa vuorostaan Tyfonin. Osiris tulee nyt "haudantakaisen elämän herraksi" ja "kaikkien sielujen tuomariksi". Niinhän Jeesuskin saa surmansa taistellessaan pahaa vastaan, mutta ylösnousseena vie voiton "vanhasta käärmeestä"; ja Ilmestyskirja sanoo hänestä, että hänellä on "helvetin ja kuoleman avaimet" (1:18), samoin kuin Apostolein Teoissa väitetään, että "hän on Jumalalta säädetty elävien ja kuolleitten tuomariksi" (10:42). Babylonian vapahtajahenkilö Tammuz oli kolme päivää tuonelassa kuoltuaan, mutta nousi sitten jälleen kuolleista, ja hänen kuolemansa ja ylösnousemisensa muistoksi vietettiin vuosittain suurta murhe- ja riemujuhlaa, jossa jälkimäisessä pappi näkyy sanoneen: "luottakaa te Herraanne, sillä hänen kärsimänsä tuskat ovat teille pelastuksen hankkineet." Muuan babylonialainen legenda kertoo Ishtarjumalattaren, Tammuzin äidin, astuneen alas manalaan elämän vettä noutamaan, millä herättäisi henkiinsä kuolleen poikansa.
Kreikkalainen myytti Bakkhoksesta (Zagreoksesta eli Dionysoksesta) muistuttaa kaikista lähimmin Lemminkäistarua, sillä kun Titaanit ovat Bakkhoksen surmanneet, leikataan hänet palasiksi. Kolme päivää hän nukkuu haadeksessa, jonka jälkeen Jupiter herättää hänet eloon ja Pallas tuo hänelle sydämen. Ylösnousemisensa jälkeen hän astuu taivaaseen. Muuan taru, joka esittää Dionysoksen Deemeterin poikana, kertoo, että äiti kerää yhteen ja asettaa paikoilleen silvotut ruumiinosat ja tekee pojan nuoreksi jälleen, menetellen siis aivan samalla tavalla kuin Lemminkäisen äiti.
Nämä esimerkit, joiden lukua voisimme vielä lisätä syyrialaisilla, meksikolaisilla ym. taruilla, riittänevät todistamaan, että käsitys vapahtajasta, joka tapetaan, astuu manalaan ja nousee ylös kuolleista, on perin vanha ja yleinen. Kristillinen kertomus on tässä kohden vain "pakanallisten" alkumuotojen jäljennös. On siis aivan tarpeetonta ja mieletöntä koettaa todistaa Lemminkäistarua kristillisperäiseksi; yhtä hyvällä syyllä – jollei paremmalla – sitä voi väittää kreikkalaiseksi tai egyptiläiseksi alkuperältään. Ja miksi emme näin ollen saisi pitää kertomusta Lemminkäisen kuolemasta, hänen äitinsä uhrautuvasta rakkaudesta ja hänen ylösnousemisestaan yhtä "pyhänä" ja korkeana kuin vastaavaa kertomusta Jeesuksesta?
Psykologisesti ymmärrettynä taru kätkeekin päivänselvän tosiasian. Logoksen toinen persoona, Poika eli toisin sanoen jumalallinen tunnevoima, joka itsessään on yksi ja jakamaton, nim. rakkaus, on ihmiskunnassa aivan kuin tapettu ja kappaleisiin leikattu: jokaisessa ihmisyksilössä on siitä palanen, mutta mikä irvikuva tämä jumalallisen tunnevoiman osanen useinkaan on! Rakkaus on muuttunut itserakkaudeksi, vihaksi toisia kohtaan ja kaikkinaisiksi itsekkyyden ja paheen ilmennyksiksi. Vasta "ylösnousseessa", "uudestisyntyneessä" ihmisessä on jumalallinen rakkaus saavuttanut takaisin alkuperäisen voimansa, puhtautensa ja eheytensä ja kykenee ohjaamaan ja hallitsemaan eläviä ja kuolleita.
Tämä "ylösnousemus" on tietenkin yksilökohtainen ja siis esoteerinen asia. "Kuolleista nousseita" ovat psykologisessa merkityksessä ainoastaan tietäjä-ihmiset, jotka ovat suorittaneet pitkän ja vaivaloisen henkisen kehityksen. Ihmiskunta kokonaisuudessaan on vielä kaukana päämäärästään eikä se sitä koskaan yhdellä kertaa saavuta. Yksitellen ihmiskunnan yksilöt omien ponnistustensa kautta joutuvat tien päähän, ja vasta sitten, kun nykyisen ihmiskunnan kaikki yksilöt ovat henkisesti uudestisyntyneet, voidaan sanoa, että jumalallinen vapahtaja, jumalan poika, joka ihmiskunnan sielussa on ristiinnaulittu, on kuolleista ylös noussut ja vapaaehtoisesta kärsimyksestään vapautunut. Siihen saakka hän tosiaan vaeltaa kuoleman valtakunnassa, saarnaten vangituille sieluille pimeydessä.
Eikä hän kuolleista nousisi ilman äitinsä, suuren luonnon ja elämän apua! Elämän koulu se ihmisiä kasvattaa. Elämä on kuin kärsivällinen, rakastava äiti. Mihin ihmissielu joutuisi tunteittensa heittelemänä, ellei luonto, ellei elämä itse sitoisi hänen haavojaan, lohduttaisi häntä, valaisi häneen uutta eloa? Kun hänen persoonallinen tunne-elämänsä kärsii haaksirikkonsa, ei jumalallisen rakkauden siemen hänen sielussaan yksin kykenisi häntä uudesti luomaan. Pätöisen pojan avuksi rientää silloin luonto-äiti, ja vasta äidin hellävaroinen käsi herättää pojan kuolleista.
12.
ILMARISVOIMAT
Ilmarinen on Kalevalan sankareista se, jonka alkuperäiseen jumaluuteen tiedemiehetkin uskovat. Tänä päivänä votjakit kutsuvat kristittyä Jumalaa Inmariksi, joka äänteellisesti vastaa Ilmaria, ja sekä Inmar että Ilmari ovat alkuaan olleet ilman jumalia. Vanhassa merimiesloitsussa rukoillaan Ilmariselta myötätuulta, ja eräässä lappalaisessa noitarummussa kuvataan Ilmaris-nimistä haltiaa myrskyä ja kovaa ilmaa aikaansaavana. Luetellessaan hämäläisten jumalia Mikael Agricola mainitsee, että
Ilmarinen Rauhan ia ilman tei
Ia matkamiehet edheswei.Kalevala kertoo Ilmarisen "taivoa takoneen ja ilman kantta kalkutelleen." Tulen syntyrunossa hän myös esiintyy salaman iskijänä yhdessä Väinämöisen kanssa:
Iski tulta Ilmarinen,
Välähytti Väinämöinen,
Sakarilla vaskisella,
Miekalla tuliterällä,
Päällä kuuen kirjokannen,
Päällä taivosen yheksän.
(Vanha K. 26:36-41).Prof. Kaarle Krohn, joka pitää Lemminkäistä alkuperäisesti historiallisena henkilönä, menee niin pitkälle myönnytyksissään Ilmarisen suhteen, että hänen mielestään tämä Kalevalan elävän realistisesti kuvattu seppo on vain yhteiskuva Suomen kansan syvistä riveistä. "Ilmarinen on tyyppi", hän sanoo, "eli runollinen perikuva, jonka jokainen suomalainen voi oikeaksi todistaa, joka ennen muita suomalaisia muotoja ulkomaalaisenkin silmään pistää." Ja aivan kuin tarjoten pikkusormensa symbolistisen selitystavan paholaiselle prof. Krohn vielä myöntää, että Ilmarinen täten ymmärrettynä "on historiallisesti todellinen paljon korkeammassa katsannossa kuin minkään yksityisen Suomessa eläneen sepän jälkimaine."
Aivan oikein on sanoa, että Ilmarinen ennen muita kuvaa suomalaista luonnetta. Hän on jörö ja hidas ja ilman aloitekykyä. Hän on hieman tyhmä ja syrjästä katsoen näyttää kylmältä ja tunteettomalta. Mutta kun toinen häntä työhön innostaa, on hän erittäin taitava ja tunnollinen, ja kun hänen verensä kerran on liikkeelle saatu, on hän intohimoisen toiminnanhaluinen. Sekin, että häntä on verrattain helppo vetää nenästä, riippuu enemmän hänen lapsellisesta upporehellisyydestään kuin suorastaan tyhmyydestä. Kalevala kuitenkin kuvaa Ilmarisessa suomalaista luonnetta vain näennäisesti. Kun Kalevala avataan jollain yleisinhimillisellä tai kosmillisella avaimella, edustaa Suomen kansa luonnollisesti ihmiskuntaa yleensä, ja sen tähden Ilmarinenkin suomalaista luonnetta kuvatessaan edustaa ihmiskunnan sieluelämässä jotakin olennaisesti inhimillistä. Ja mitä muuta tämä olennaisesti inhimillinen voisi olla kuin ihmisen järki?
Kieltämättä edellä mainitut ominaisuudet sattuvasti soveltuvatkin sille Kalevalan sankarille, joka edustaa älyn prinsiippiä ihmiskunnan sieluelämässä. Sama Ilmarisvoima, joka myöhemmin ilmenee älykkyytenä ja nerokkuutena, se kehityksen alkutaipalilla pukeutuu tyhmyyden ja saamattomuuden muotoon. Ja että älynvoimat sinänsä ovat tunteista riippumattomia ja siis kylmiä, on psykologisesti ja metafyysisesti yhtä totta kuin se, että intohimoja ja tunteita saattaa miltei rajattomiin kiihottaa ajatuksen ja älyn avulla.
Kieltämättä järki eli äly niin ikään on inhimillinen perusominaisuus ennen muita. Ilman järjen prometeista tulta ihminen ei olisi muuta kuin eläin. Järki se kohottaa ihmiskunnan yli muun luonnon, se nostaa ihmisen jumalien tasalle ja avaa hänelle loppumattoman kehityksen mahdollisuuden. Vanhat kansat sen tiesivät. Intialaisten ihmisnimi manu ja manusha johtuu sanskritinkielisestä rungosta man, joka merkitsee ajatella. Manu – "ihmistyyppi" – on täten "ajattelija". Samasta juuresta johtuvat englantilainen sana man, saksalainen Mensch, ruotsalainen människa, jotka kaikki merkitsevät ihmistä. Samaa alkuperää on niin ikään latinalainen mens, "mieli", josta yleisesti käytetty mentaalinen, "ajatusta koskeva", "älyperäinen", on johtunut. Mens-sanasta mieltä kiinnittävä johdannainen on mentiri, "valehdella", johon tietenkään älytön olento ei kykenisi.
On olemassa sana, jota ei mikään olento voi käyttää, ennen kuin hän on ihmisen tasalle kohonnut. Tämä sana on minä. Suomalaisen minä-sanan sointu kajahtaa myös sanasta ihminen. Eiköhän nyt voisi löytää yhteyttä suomalaisen minä-sanan ja indoeurooppalaisen man-rungon välillä? Ja jos ihminen-sanan vartalo on ihmis, on muistettava, että s esiintyy sanoissa mens ja manas (sanskr. "mieli, järki"). Että ihminen-sanan ensimmäinen tavu ih puolestaan muistuttaa saksalaista Ich-sanaa, joka on sukua kreikkalaislatinalaiselle sanalle ego ja sanskritinkieliselle aham ("minä"), lienee oppineiden mielestä paljaaksi sattumaksi luettava. Kuitenkin suomalaisistakin sanoista "minä" ja "ihminen" tuoksahtaa ikimuinoinen ajattelemisen ja järjellisen toiminnan rauhallinen henki.
Niille, joilla on "korvat kuulla", todistaa tämä jokapäiväisten sanojen johto ja merkitys, että ihmistä on alkuperäisesti käsitetty "ajattelevaksi ja järjelliseksi olennoksi". Kun nyt vanhojen suomalaisten mytologiassa Ilmarinen edustaa älyn voimia, on tämäkin nimi esoteerisesti oikein valittu, sillä elementti "ilma" vastaa älymaailmaa eli "älytasoa", kuten on tapana sanoa nykyisessä teosofisessa kirjallisuudessa, samaten kuin "vesi" kuvaa tunnemaailmaa, "maa" fyysistä ja "tuli" korkeamman järjen ja hengen maailmaa. Ilmarinen merkitsee täten "ajatusmaailman herra ja hallitsija".
Teosofisessa kirjallisuudessa, kuten jokainen asiantuntija tietää, on tullut tavaksi puhua ihmisminän kaksinaisuudesta, ylemmästä ja alemmasta minästä ja järjestä. Tämä jako, joka muuten käytännöllisyytensä ja kuvaavuutensa nojalla on pujahtanut jokapäiväiseen puhekieleemme ja kirjallisuuteenkin, perustuu osaksi psykologiseen havaintoon, osaksi salaiseen kehit