Kauno Mannonen


Kalevalan mysteerioviisautta

Hyvät ystävät!

   Suomen kansa ei ole Väinämöistään unohtanut, minkä osoituksena nytkin vietämme tätä Kalevalajuhlaa. Mutta voimme olla vakuuttuneita, ettei viisas Väinämöinenkään ole meitä unohtanut. Lupasihan hän palata, kun häntä kaivataan.
   Jokainen meistä muistaa Kalevalasta nämä Väinämöisen läksiäissanat: "Annapas ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla, taas minua tarvitahan, katsotahan, kaivatahan uuen Sammon saattajaksi, uuen soiton suorijaksi, uuen kuun kulettajaksi, uuen päivän päästäjäksi, kun ei kuuta, aurinkoa eikä ilmaista iloa."
   Jos katsomme tätä ennustusta noin ulkoiselta kannalta, niin ajallisesti Lönnrotin kokoaman Kalevalan mukaan nämä sanat olisi lausuttu ajanlaskumme alussa, jolloin Väinämöinen, joka edusti neljännen juurirodun korkeinta viisautta, eli Melkisedekin koulukunnan mysteeriotietoa, väistyi viidennen juurirodun Arjalaisen eli K'arjalaisen henkisen tietäjäkuninkaan ja opettajan syntyessä.
     Marian pojasta Jeesuksesta eli Kalevalassa Marjatan pojasta alkoi uusi aikakausi ihmiskunnan historiassa. Alkoihan uusi ajanlaskukin hänen syntymästään. Kalevalakin päättyy tähän Väinämöisen lähtöön, ja Marjatan pojan Karjalan kuninkaan syntymään.
     Mutta miksi Väinämöisen pitää uudesti tulla? Eikö Marjatan pojasta meille tullutkaan henkistä opettajaa? Aavistiko Väinämöinen ajan tulevan: ettei kuuta aurinkoa, eikä ilmaista iloa? Onko henkinen valo ja ilo jo mahdollisesti kadonnut ihmisiltä, niin kuin nämä sanat ilmeisesti tarkoittavat?
     Pekka Ervast on sitä mieltä, että Väinämöisen uusi tuleminen alkoi Suomen kansan keskuuteen jo Mikael Agricolasta lähtien. Ja miksi juuri hänestä? Mikä oli Agricolan huomattavin anti Suomen kansalle? Se oli eittämättä hänen kääntämänsä Raamattu suomen kielelle, jolloin uusi jumalainen sanoma pääsi lukutaidon myötä kansaan leviämään.
     Suomen heimot olivat siirtyneet tänne kauas pohjoiseen valtavirtauksista syrjään, kuin nykyihminen joka hakeutuu kaupungista maaseudun rauhaan, ja säilyttäneet Kalevaisen isiensä uskon, joka pohjasi tuhansien vuosien takaiseen, kulta-ajaksi kutsuttuun aikaan. Miksi Väinämöinen sitten tahtoi tuoda meille juutalaisten pyhän kirjan, eikö kalevalainen usko meille suomalaisille olisi riittänyt?
     Pekka Ervast kertoo, että Väinämöisestä näkymättömässä maailmassa oli tullut Jeesuksen opetuslapsi. Väinämöinen ymmärsi sen, että nyt oli tullut aika, jolloin mysteerioviisaudet voidaan tuoda kaikelle kansalle ymmärrettävässä muodossa, niin kuin Jeesus oli niitä opettanut. Nyt jo ilmeni kansassa sen laatuista järjen heräämistä ja tiedon halua, jolle pelkkä usko ei riitä, vaan vaaditaan uskolle järkevää perustaa.
     Viidennen kulttuurin tehtävähän oli herättää ihmiset järjelliseen ajatteluun. Mutta kun Väinämöinen katseli Euroopan kansoja, kuinka väärin ne olivat ymmärtäneet mestarinsa opetukset, ja kuinka niiden piirien, joiden olisi tullut levittää oikeaa tietoa ja henkistä valoa ja iloa kansojen keskuuteen, oli tullut pimeiden voimien tyyssijoja: inkvisitioineen ja edistyksellisen tiedon vainoojineen. Pelottelulla ja jumalallisilla lupauksilla oli ajattelematonta kansaa helppo hallita ja kerätä heidän työnsä hedelmät.
     Mutta Kristuksen opetusten vastaiset opit aikaansaivat järjelliseen ajatteluun heräävät ihmiset muuttamaan uskomuksensa yhä enemmän kohti materialismia. Talonpoikainen intuitiivinen järki ei nähnyt enää vallalla olevien opetusten vastaavan heidän omantuntonsa ääntä. Siksi he hylkäsivät uskon, joka näytti heistä järjettömältä. Silloin näkymätön maailma inspiroi Lutheria suorittamaan uskonpuhdistusta ja kääntämään Raamattua kansan itsensä luettavaksi, jottei sille pystyttäisi mitä vaan syöttämään kristinuskon nimissä. Tämän Väinämöinenkin näki tärkeäksi, ja katsoi että Suomen kansa tarvitsi jälleen hänen apuaan, sillä Suomeenkin oltiin väkivalloin tuomassa oppeja, jotka olivat kaukana siitä mitä hän ymmärsi Jeesuksen opettaneen ja mitähän itse oli kansalle opettanut ja joita opetuksia suomalaiset olivat siihen asti pyhinä pitäneet.
     Kuitenkin Väinämöinen näki, että Suomen kansa oli valmis ottamaan vastaan Jeesuksenkin selkeät opetukset ja inspiroi varmaankin Agricolaa kääntämään raamatun suomen kielelle.
     Mutta kuten historia osoittaa ovat henkistä valtaa pitäneet vuosisatojen myötä luoneet eurooppalaisten uskonnolliseen mieleen vahvan sidoksen, joka vain pikkuhiljaa on purkautumassa sitä mukaa kuin ihmiset alkavat itsenäisesti ajattelemaan.
     Kun joku on löytänyt johonkin Raamatun opetukseen uuden järjellisemmän tulkinnan on sen ympärille syntynyt usein uusi lahko, ja näin valta on myös yhä enemmän murentunut laajemmalle pohjalle, ja irtautunut yhä pienempiin yksikköihin ja ajatussuuntiin.
     Meillä suomalaisilla ei ole ollut niin pitkää henkistä pakkovaltaa rasitteena kuten muulla Euroopalla ja siksi meidän on ehkä helpompi toipua ja luottaa omaan intuitioomme ja ymmärrykseemme. Siksi suomalaisilla, tutkimusten mukaan on jo nyt yli 50%:lla toisenlainen jumalakäsite kuin mitä henkistä valtaa pitävät opettavat. Meillä lienee myös länsimaiden korkein uskomus jälleensyntymisajatukseen, sekin prosentti lienee jo 30.
     Vanhat mysteerioviisaudet alkavat jälleen herätä kansan tietoisuuteen. Kalevaiset viisaudet ovat vain sisätajunnan heimomuistissa odottaneet päivätajuntaan pääsyä, henkistä valoa ja iloa tuomaan. Tämä on Väinämöisen toista tulemista. Vasta se jumalainen viisaus jota Kalevala sisällään pitää avaa Jeesuksenkin opetukset meille oikealla tavalla ymmärrettäviksi.
     Kalevala todistaa meille suomalaisille, ja myös yhä suurenevalle määrälle eurooppalaisia sen teosofian paikkansapitävyyden, jota H. P. Blavatsky mestareiden lähettiläänä viidennen kulttuurin ja koko ihmiskunnan uskonpuhdistukseksi toi. Vaikka H. P. B. kehotti jokaista kansaa ja ihmistä valaisemaan oman uskontonsa teosofian valolla, ei tätä kehotusta, ehkä Suomea lukuunottamatta, ole vielä suhteellisesti paljoakaan toteutettu maailmalla.
     Miksi sitten meillä Suomessa kansa on heränneempää? Siksi että Väinämöisen paluu ja inspiraatio on meihin lisääntyvästi vaikuttamassa. Mikael Agricola, joka oli yksi Väinämöisen opetuslapsista syntyi Pekka Ervastin mukaan Elias Lönnrotina ja kokosi talteen kirjaksi sen viisauden, jota henkistä valtaa pitävät piirit yrityksistään huolimatta eivät saaneet hävitettyä Suomen kansalta. Kalevalaiset tietäjät ja runolaulajat siirtyivät vain vainoajiltaan turvaan itäisempään Karjalaan. Tämähän on historiallista tietoa.
     Kaikki on varmasti mennyt niin kuin on välttämätöntä ollut, jotta nykyiseen tilanteeseen on päästy. Kansankirkkokin on heräämässä unestaan kansan heränneen ajattelun mukana, ja on vain ajan kysymys kun ne teräksen vahvat dogmaattiset siteet sen menneisyydestä murtuvat, ja suomalaiset ensimmäisinä palaavat Jeesuksenkin alkuperäisiin opetuksiin. Siihenhän meillä suomalaisilla lienee parhaat mahdollisuudetkin.
     Vai voiko joku sanoa kuka muu aikanamme on syvällisemmin tuonut Kalevalan ja kristinuskon esoteerisen eli sisäisen viisauden ymmärrettäväksi koko kansalle kuin Pekka Ervast? Hänen vaikutuksensa on jo sadan vuoden ajan kirjallisesti valaissut Suomen kansaa isiensä uskoon, siihen jumalaiseen viisauteen, jota Paavali jo kutsui teosofiaksi ja jonka ymmärryksen kautta vasta voidaan Jeesuksenkin opetukset nähdä uudessa kirkkaammassa valossa. Siksi meille suomalaisille Kalevalan tutkimus on tärkeää koska sieltä löydämme H. P. Blavatskyn teosofian, monille ehkä älyllisen dogmaattisilta tuntuvat opit: elävinä, runollisina, ihmisläheisinä, vaikka vielä tosin peiteltyinä viisauksina kuten hyvissä saduissakin, jotka järjen heräämisen myötä vasta aukeavat uudella tavalla.
     Jos kysymme vanhemmilta: "miksi he lukevat satuja lapsilleen", saamme ehkä vastaukseksi, että sadut ovat opettavaisia ja yleensä moraalisia ja kehittävät lapsen mielikuvitusta. Voimme tuohon vielä lisätä, että saduissa on enemmän totta kuin historian kirjoissa. Millä perustein sitten näin voimme sanoa?
     Perusteluiksi riittänee jo se, että ne kiinnostavat lapsia ja totuudenetsijöitä, koska niihin on kätketty suuria jumalaisia totuuksia ja elämänohjeita. Hyvä satu on saatu, meille opiksi annettu. Kansan tarut ovat taivaallisia runoja, joille ei yleensä löydetä maallista tekijää. Kun kieli kehittyy tai sitten, rappeutuu se yleensä lyhenee. Saadusta on tullut satu, taivaallisesta runosta taru.
     Hyvänä esimerkkinä tästä muuttumisesta ja suomen kielen elävyydestä ja mystisestä viisaudesta vielä tänä päivänäkin tulee sanasta luonnonmukainen viljely. Ravintohan on minun pyhän hengen temppelini rakennusmateriaali, joka siis luo mua. Luonnonmukaisesta on tullut luomua. Ja miksi luomu on parempi ja pyhempi rakennusaine kuin tehoviljelty? Tekisi mieli sanoa te ho ho viljelty. Sen paljastaa tämän sanan mystisyys avattuna. Kun luemme tämän mua:n takaperin peilikuvana saamme tämän ihmiskunnan pyhimmän sanan, jumalaisen kolminaisuuden luovan sanan: AUM. Hän se on minutkin luonut sanoo Kalevalassa aurinko.
     Jos sitten kysymme: "Miksi tämän arjalaisen viidennen rodun viidennen alarodun eli eurooppalaisen kulttuurin tehtävä on ollut järjellisen ajattelun herättäminen kaikissa yksilöissä?" Tähänhän koululaitoksemmekin on pyrkinyt.
     Kalevala antaa mielestäni siihen vastauksen. Kalevalan runot voivat olla tuhansia vuosia vanhoja, mutta se muoto johon Lönnrotia inspiroitiin se kokoamaan on meidän ajallemme annettu, ja siksi emme voi pitää Kalevalaa vain vanhan ajan ja liiton oppikirjana.
     Ilmarinen edustaa hyvinkin nykyaikaista totuudenetsijää, jonka korkeampaa tunne- ja tahtopuolta Lemminkäinen ja Väinämöinen edustavat. Ilmarinen ei itse pyri Pohjolaan henkensä yhteyteen, vaan hänen jumalainen tahtonsa Väinämöinen hänet sinne saattaa. Ilmarinen on kuitenkin jo pitkään sitä ennen taivon kantta takonut ja monille oville kolkutellut edellisissä elämissään, eli hän oli jo pitkän tien kulkenut. Mitähän tämä taivaan kannen takominen sitten mahtanee tarkoittaa?
     Ymmärrämme sen helposti jos katsomme Väinämöisen, Lemminkäisen ja Ilmarisen jumalaisina prinsiippeinä, jotka ovat olleet maailmoita luomassa, mutta nyt kun katsomme asiaa inhimilliseltä kannalta voimme sen ymmärtää taivaitten porteille kolkuttamisena. Etsikää, niin te löydätte, kolkuttakaa, niin teille avataan sanoi Jeesus.
     Ilmarinen seppänä onkin taitava takoja, käsillään tekijä ja siksi kokemuksestaan käsin käsittää asioita, joita ei pelkästään kirjoja lukemalla opita. Ihmisen osana on tehdä työtä. Ja kun jumalainen järki ihmisessä herää voi työstä tulla luovaa.
     Kaiken toiminnan lähtökohtana on vielä yleisesti inhimillisen tunteen tai älyn tuoma ajatus kokemusmaailmastamme. Kalevala sanoo kuitenkin jo: Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi. Mie eli minuus tekee eli synnyttää jumalisen järjen luovan ajatuksen meissä. Kuoleman jälkeenhän, kun minuutemme meidät jättää, emme pysty mitään uutta luomaan. Mie eli mieli ei tapa todellisuutta, vaan sie eli sielu joka on suuri harhojen luoja.
     Jumalaisen järjen myötä herää ihmisessä myös pikkuhiljaa jumalainen tunne- ja tahtopuolikin. Kalevala kuvaa nämä eri tajunnoista lähtevät ajatukset lintuina. Tunteen herättämää vesilintuna eli Sotkana. Älyn herättämää ilmanlintuna Kotkana eli Kokkona. Ja jumalaista järkeä eli pyhää henkeä Vaakalintu Valkeana, joka tuo tasapainon tunteen ja älyn riehunnoille.
     Ilmarisessa ilmenee talonpoikainen järki. Hän kuuntelee enemmänkin jumalaisen intuitionsa ääntä kuin omaa älyään. Eli miehenä hän kuuntelee myös oikean, naisellisen aivopuoliskonsa välityksellä oman pohjanneitonsa ääntä. Älykäs ihminenhän ei ole aina järkevä. Koulutettu äly on monasti huono isäntä. Sen ohjauksessa on tehty tuhoisimmat tappoaseet ja järjettömimmät väkivaltakoneistot ihmistä itseään vastaan. Siksi meitä suomalaisia on kehotettu ottamaan talonpoikainen järki käteen selvitäksemme paremmin tehtävistämme. Miksi tällainen vertauskuva? Ehkäpä siksi, että talonpoika edustaa ihmistyyppiä joka ei yleensä ole korkeasti koulutettu ja älykkyydellään toisia hyväksikäyttävä älynsä uhri, vaan rehti suoraselkäinen rauhassa maalla kasvanut lapsellisen hyväsydäminen, vähän hidasälyinen mutta harkitseva, korkeampiin voimiin uskova ja luottava ihminen, kuten Ilmarinen, joka omantuntonsa eli tämän pohjanneitonsa ohjeilla suoriutuu onnistuneesti kaikista tehtävistään.
     Ilmarinen on hyvinkin mallina meille nykyajan ruusuristiläisille totuudenetsijöille. Muun muassa siinäkin kun samporetkellä Väinämöinen ehdottaa veneellä Pohjolaan menemistä ei Ilmarinen suostu vesille, tietäen astraalimaailman kautta menemisen vaarat. Siksi he lähtevätkin hevosella maitse pitempää ja vaikeampaa, mutta turvallisempaa reittiä. Eli parempi virsta väärää kuin vaaksa vaaraa?
     Kuinka moni meidän aikanakin on tätä vaaran tietä lähtenyt kulkemaan eikä päässyt sen kautta Pohjolaan Impeään tapaamaan, vaan on jäänyt kuuntelemaan Seireenien laulua, eli astraalimaailman viehättävien tunnelmoiden ja opettajien pauloihin, luullen jo perille päässeensä?
     Mitä sitten merkitsevät ne Väinämöisen lupaukset uudesta Sammosta, uudesta soitosta, uudesta kuusta ja auringosta, kun ei enää kuuta aurinkoa eikä ilmaista iloa? Jos taas katsomme näitä lupauksia ulkoisen käytännöllisen elämän kannalta, Kalevalanhan voi aukaista kaikilla tasoilla, niin Sampo, joka henkisesti katsoen on meidän ikuinen käyttövälineemme eli kirkastusruumis, jota elämä elämältä taomme valmiimmaksi, voisi ulkoisesti tarkoittaa Väinämöisen lupauksessa jumalaisen järjen aikaansaamaa henkistä, tieteellistä ja aineellista kulttuuria.
     Kirjokansi viittaa myös pyhään tai miksei myös muuhunkin opettavaiseen kirjaan. Kirjahan toimii Steinerinkin mukaan tehokkaana opettajana nykyajan ihmiselle, ennen vaaditun gurun sijasta. Ja jos menette katsomaan vaikka Akateemiseen kirjakauppaan niin näette valtavan kirjon värikkäitä kansia eli kirjokannen. Tämäkään kirjokansi eli Sampo ei puutu sanoja. Kirjat opettavat meitä hankkimaan syötäviä, myötäviä ja pitämään kotipitoja eli maallista kuin henkistäkin iloa elämäämme löytämään.
     Sammon arvoitusta on koetettu monella tavalla ratkaista ja ehkä viimeisin innokas ratkaisun ja totuuden löytäjä on lehtori Reino Riikonen Tapiolasta. Luin hänen tutkimuksistaan tehdyn artikkelin jo pari vuotta sitten Länsiväylä lehdestä ja nyt se näkyi olevan Ultra-lehdessäkin. Hän on sitä mieltä, että tämän arvoituksen, jota 180 vuotta on turhaan pohdittu, on hän nyt lopulta ratkaissut niin, että lapsikin sen ymmärtää. Ostettuaan kivimessuilta luovuuden eli innovaation kiven hän pani sen kotonaan television päälle. Kolmen aikaa yöllä hän heräsi ja totesi tämän meksikolaisen kalkkipyriittiä olevan ihmekiven säteilevän kaikissa sateenkaaren väreissä. Samassa hänelle ratkesi Sammon arvoitus. Sampo oli Raamattu, jonka Ilmarinen Väinämöisen käskystä oli käynyt Bysantissa Karjalan kielelle kääntämässä. Ilmarinen oli sen aikainen Agricola toteaa Riikonen. Sampo piti takoa joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta, yhen ohrasen jyvästä, yhen uuhen villasesta? Joutsenen kynän nenä tarkoitti sulkakynää Riikosen mukaan, lehmän maito tunnettua salakirjoitusainetta, mutta kun siihen lisätään vähän ohran jyvästä jauhettua jauhoa tulee se näkyväksi. Uuhen villanen tarkoittaa nahkapergamenttia jolle tekstit kirjoitetaan.
     Mutta lehmän sanotaan olevan maho, siis ei lypsävä. No, täytyyhän arvoituksissa olla vaikeitakin kohtia, sanoo Riikonen. Riikosen laskujen mukaan hänen tulkintansa on sadasensimmäinen. No, tämä hänen ajatuksensahan ei ole mikään uusi. Monen muun lisäksi itsekin muistan jo kauan sitten näin ajatelleen siitä, mitä Sampo noin ulkoisesti voisi myöskin merkitä. Mutta Kalevala on elävä kirja, ja se aukeaa meille sitä mukaa kuin me itse aukeamme jumaluudelle.
     Kalevala kaihtaa dogmaattisuutta, muotoihin kangistumista. Siksi emme voi sanoa, että Kalevala tai Sampo tarkoittaa yksinomaan sitä tai tätä, se pyrkii ennen kaikkea herättämään meidän mielikuvitustamme löytämään muotojen takaa jumalaisia totuuksia, joita vasta voidaan sanoa sen olevan.
     Ykseys ilmetessään, ilmenee moninaisuutena. Siksi vain täydelliselle se voi näyttäytyä täydellisenä totuutena. Ilmennys on kuitenkin kuva todellisuudesta, ja siksi ilmennykseen uppoutumalla lähestymme todellisuutta. Totuuden etsiminen lienee paljolti sitä.
     Mitä sitten voisi tarkoittaa Väinämöisen lupaus uudesta soitosta? Ei meidän tarvitse ajatella kuin Sibeliusta, joka varmasti oli Väinämöisen inspiroima sfäärien musiikin ja suomalaisuuden hengen tulkki soitannallisella alueella.
     Vaikka kanteleen vienot soinnut ovatkin laajentuneet sfäärien mahtavaksi pauhuksi on se vain osoituksena taivaitten eli kosmisten värähtelyjen laskeutumisesta meidän päivätajuntaamme asti.
     Mitä sitten ovat uusi kuu ja aurinko ja ilmainen ilo? Ensimmäisenä tulee silloin mieleen, että kuu valaisee yötä, astraalimaailmaa ja edustaa kuolemaa, aurinko päivää ja elämää. Persoonallinen ihminen on kuu'oleva eli kuoleva. Kuitenkin tieto kuolemasta on nykyihmisiltä kadonnut. Kuolemasta on tullut mysteerio, jonka salaisuutta ei enää tunneta. Siksi ihmiset eivät osaa ja ymmärrä jo eläessään kuolla, niin kuin buddhalaiset munkit, joille joka päivä on myös kuolemisen päivä.
     Kun opettelin elämään, opinkin kuolemaan on viisaitten sanonta. Tämä kuoleman opetteleminen, niin pahalta kuin tämä sanonta saattaa nykyihmisestä kuulostaakin, on ennen kaikkea luopumista, vapautumista niistä siteistä, joilla olemme itsemme niin tiukkaan köyttäneet tähän mammonan maailmaan, ettei henki tahdo enää kulkea.
     Henkinen valo ja sen tuoma todellinen ilo ei ole päässyt elämäämme aurinkona valaisemaan. Rakkaus eli Ra-kausi ja sen merkitys oli jo sananakin päässyt meiltä unohtumaan. Siksi ei Lönnrot tavannut sitä ilmeisesti runonlaulajiltakaan. Liekö Lönnrotin itsensä lisäämät ne neljä kohtaa Kalevalassa, jossa sana rakkaus esiintyy?
     Niissäkin tämä sana kohdistetaan muuhun kuin ihmiseen. Sanotaan: rannassa rakas vetonen eli vene, tai oltua rakas rahoihin, ole nyt rakas rekehen, kiivas kirjokorjasehen, tai Kullervo puukostaan: yksi rauta rakkautta, isän saamoa eloa, vanhemman varustamatta. Puukko edustaa kyllä isää jota Kullervo ei ollut vielä edes nähnytkään.
     Jumalainen todellinen rakkaushan vasta syntyy Kalevalan viimeisessä runossa neitsyt Marjatasta. Vasta Marjatta on niin puhdas, että jumalainen rakkaus voi astua jo lapsesta asti tähän fyysiseen kehoon ja sen päivätajuntaan asti.
     Tämän Marjatan pojan elämänvaiheita jatkaa sitten uusi testamentti Marian pojan Jeesuksen historiana. Se, että Marjatan pojassa syntyy Kristus maailmaan, ilmenee Kalevalan viimeisessä runossa siten, että kun vastasyntynyt poika katoaa Marjatalta ja hän etsii poikaansa joka paikasta. Niin tähti, kuu ja päivyt tulevat häntä vastaan, joilta hän kysyy poiuttansa. Tähti ja kuu vastaavat että: "tietäisinkö en sanoisi, hän on minutkin luonut näille päiville pahoille." Vasta aurinko tietää pojan löytyvän suolta, jossa tämä on vajonneena kainaloitaan myöten. "Hänpä on minutkin luonut, näille päiville hyville, kullassa kulisemahan, hopeassa helkkimähän", sanoo päivyt eli aurinko kosmisesta Kristustajunnasta, jota tässä Marjatan poika edustaa.
     Egyptissä Iisikseltäkin katosi poikansa Horus, jota ei etsinnöistä huolimatta löydy. Vasta Raan eli auringon avulla poika löytyy deltamaan suosta vyötärystä myöten kahlaamassa.
     Jumalainen lapsi, rakkaus eli Kristus on se voima joka tuo ilmaisen ilon elämäämme. Tämän jokainen äiti voi varmaan vastaavuutena kokea lapsen synnytettyään. Lapsihan on täysin puhdas, taivaasta suoraan maahan tipahtanut enkeli. Lapset sitten perheessä kyntävät vanhempiensa kyistä peltoa pois kyistä käärmehistä eli itsekkyydestä joka on itsenäisyyden, vapauden ja luovuuden pahin este.
     Itsekkyys ihmisessä ilmentää suurta rajoittuneisuutta. Ihminen ei näe omaa porstuaa pitemmälle. Joskin itsekkyydellä on hyvätkin puolensa, niin kuin kaikella on määrättyyn pisteeseen asti peilikuvansa. Marjatan poika tuli meitä vapauttamaan tästä rajoittuneisuudesta. Henkisesti itsenäistymään.
     Jeesus pystyi ensimmäisenä sanomaan että: "Isä ja minä olemme yhtä." Eli hän täydellisesti ilmensi jumalaista isäprinsiippiä eli jumalaista tahtoa. Hänessä ilmeni ensimmäisenä täydellinen vapaus ja itsenäisyys.
     Tämän viisauden, milloin todellinen itsenäisyys saavutetaan, suomen kielikin jo näyttää tuntevan, kun se vain aukaistaan, eli näin: itsenä'isyys.
     Eikä ilmaista iloa päättää Väinämöinen ennustuksensa: Tarkoittaako se, että Ilmainen ilo on kadonnut, vaiko ettei osata ilmaista iloa? Tässä sanonnassa on ilma, joka on älyn elementti, ja ilo joka on tunnetta. Eli kun meissä äly ja tunne eli mies ja nainen kohtaavat sopusoinnussa toisensa, kummankaan pyrkimättä valtaan. Ne eivät ole silloin enää ristissä eli ristiriidassa, vaan ympyrässä jolloin syntyy ymmärrys, silloin lakkaavat myllerrykset elämästä ja syntyy yhteinen ilo ja tasapaino näiden välille, jolloin vaakalintu valkeainen eli pyhä henki voi meihin laskeutua ja tuoda henkisen ilmaisen ilon elämäämme. Iloitkaamme jo tämän mahdollisuuden olemassaolostakin.



Hyvät ystävät ja Kalevan kansa!

     "Annapas ajan kulua, taas minua tarvitahan, katsotahan kaivatahan," sanoi Väinämöinen jättäessään meidät uuden aikakauden ja uskonnon, kristinuskon hallintaan. Karjalan kuningas, Marjatan poika Kristus, osoittikin Väinämöistäkin laajempaa tietämystä ja viisautta, ja opetti ja julisti sitä kaikelle kansalle, mutta hänen myöhemmät seuraajansa eivät enää häntä ymmärtäneet. Tämän Väinämöinen tiesi jo lähtiessään, ja siksi lupautui taas auttamaan Suomen kansaa: kun ei kuuta aurinkoa, eikä ilmaista iloa. Eli kun henkinen valo ja ilo on elämästämme kadonnut.
     Kalevalainen Väinämöisviisaushan ei ole vanhaa viisautta, vanhenevaa viisautta, vaan ikiviisautta. Se on yhtä uusi ja tuore aina kokijalleen. Eli totuus ei muutu eikä taivu ajan mukana. Vain muoto mihin se pukeutuu on ajallinen.
     Runonlaulajat ja Lönnrot yhtenä heistä pukivat sen meidän ajallemme sopivaan muotoon. Sen viisaus ilmenee myös aikamme suomen kielessä ja mielessä ja mielenkielessä, intuitiossa, ilmeten siten nykylaulajienkin runoissa.
   Ihmiskunnassa on koko kirjoitetun historian aikana mies ollut voimallaan ja älyllään tai älyttömyydellään hallitsevana alistavana osapuolena. Eli meitä on hallinnut vasen aivopuolisko, eli rationaalinen järki tässä ulkoisessa maailmassa. Kokonaisuutta on siis hallinnut puolinaisuus, ja patriarkaalisuus. Kalevala on kokonaisvaltainen kuvaus ihmisen henkisestä kehitystiestä. Se on sitä siksi, koska se ottaa kaikki olemisen tasot huomioon, ja pyrkii tuomaan tasapainon tälle fyysisellekin tasolle asti.
   Uskokaamme suomen kielen viisauteen, kun se sanoo sen olevan koko'naisvaltaisen eli matriarkaalisen, kun yleensä muut pyhät kirjat ovat miesvaltaisia, patriarkaalisia. Jeesuskin joutuu puhumaan juutalaisille korkeammasta minuudestamme taivaallisena ylkänä, kun Kalevala kuvaa sen Pohjolan ihanaisena impenä, jonka äiti Pohjanakka vielä komentaa itse Väinämöistäkin, Ilmarisesta ja Lemminkäisestä puhumattakaan.
   On mielenkiintoista, että meidän aikamme tiedekin on jo herännyt ymmärtämään tämän niinsanotun uudenliiton tien merkityksen. Mikä mm. tarkoittaa sitä, että meidän miestenkin tulee kuunnella omaa oikeaa aivopuoliskoamme, jonka kautta kulkee tie sydämeemme, ja joka edustaa naisellisia ominaisuuksia ja on myös yhteydessä sala- eli sisätajuntaamme eli Pohjolaan, jossa neitseellinen minuutemme pohjanneito asuu. On siis olennaista, että olen naista.
   Uudessa liitossa olennaisuus on siis siinä, että saamme ensin yhteyden omaan pyhään henkeemme, korkeampaan minuuteemme eli pohjanneitoon, joka sitten auttaa meitä puhdistuksen tiellä kulkemisessa. Kalevalassahan Ilmarinen kulki tätä oman tunnon tietä.
   Suomen kansa lukee Kalevalaa vielä kuin lapsi satukirjaa, ymmärtämättä sen syvällisempää jumalaista viisautta eli theosofiaa. Mutta kun sadut muuttuvat elämässämme todeksi, muuttuu virsukulttuurina pidetty Kalevalakin tämän päivän eläväksi henkiseksi opaskirjaksi, jonka elämänohjeet meille eivät tule ihmisiltä, vaan korkeammilta hierarkioilta, jumalilta. Emmekä siten ihmisinä pysty Kalevalan syvyyttä koskaan loppuun asti ammentamaan. – – – – –
   Ei ole sattuma että Pekka Ervast, jonka tämän elämän tehtävä oli herättää alkuperäinen todellinen kristinusko ymmärtämättömyyden suosta, teki sen täällä Suomessa, ja avasi teosofian lisäksi vielä Kalevalan meille selittämään näitä jumalaisia viisauksia.
   Pekka Ervast tultuaan vihityksi näkymättömässä maailmassa Kalevalaisiin mysteerioihin kirjoitti Kalevalan avaimen kuin kivijalaksi meille oman mysteeriotemppelimme myöhemmille rakentajille. Meidän tehtävämme on jatkaa tästä eteenpäin. Hän osoitti sen, että me suomalaiset olemme teosofeina erityisessä asemassa, sillä me juomme jo äidinmaidossamme jumalaisen viisauden kansallisena perintönä. Sen minkä H. P. B. toi meille järjellisesti ymmärrettävänä maailmankuvana, sen Kalevala maalaa värikkäänä, elävänä, rikkaana, runollisena vertauskuvana, joka tempaa myös meidän tunnepuolemme mukaansa, ja aukaisee sen myötä yhteyden sisätajuntaamme kokonaisvaltaisemman ymmärtämisen aikaansaamiseksi.
   Itselläni on ollut tällaisia kokemuksia. Kun luin ensimmäisiä kertoja hirvenhiihdännästä avautui tämä ajatuksen hillinnän kuvaus valtavan rikkaana lukuelämyksenä. Kun kerroin tästä myöhemmin eräälle tuttavalle, pyysi tämä lukemaan sen. Jouduin häpeäkseni toteamaan, etteihän tässä ollenkaan lue sillä tavoin kun olin sen aikaisemmin kokenut elänyt ja ymmärtänyt.
   "Ihminen tunne itsesi" on tämä ikivanha mysteeriotemppeleistä lähtenyt kehotus ihmiskunnalle. Eli niin kuin tämän ilmaisun viisaus on säilynyt suomen kielessä voi korkeamman Itsen tunteminen lähteä ja onnistua vain järjen ja tunteen sopusointuisella yhteistyöllä. Tunne Itsesi. Tunne eli tunnista järjellä ja tunne eli koe tunteella oman korkeamman Itsesi, omantuntosi, läsnäolo.
   Suomen kieli on vanha kieli, sillä Suomihan on Euroopan vanhin sivistyskansa. Tämänhän todistavat lukuisat eurooppalaiset tutkijat, ja ennen kaikkea Kalevala. Suomalaisuuden juuret ulottuvat ainakin lähes kymmenen tuhannen vuoden takaiseen jääkauden alta paljastuneeseen neitseelliseen synnyinseutuumme nykyiseen Gobin erämaahan, jossa viides juurirotu synnytettiin.
   Suomalaisessa perimässä on ilmeisesti puhtaimpana, etten sanoisi lapsenomaisempana säilynyt tämä viidennelle juurirodulle vuodatettu dharma eli elämäntehtävä. Ja sanotaanhan, että viidennessä alarodussa eli kulttuurissa ja sen uskonnossa eli maailmankatsomuksessa tämä tehtävä tulee selvimmin esiintymään.
   Tämän viidennen kulttuurin uskonto on kristinusko, ja kuka sen meille Jeesus Kristuksen jälkeen on selvemmin tuonut ymmärrettäväksi kuin Pekka Ervast. Mutta hän tähdentää meille sitä seikkaa, ettei kristinuskoa voi syvällisemmin ymmärtää ellei tutustu muihin juurirodussamme ilmeneviin uskontoihin, mytologioihin ja filosofisiin maailmankatsomuksiin. Niissä kulkee kuin punaisena lankana jumalainen eli teosofinen maailmankuva, jota Kalevalammekin yhtenä parhaimpana ilmentää.
   Itselleni Kalevala on ollut kuin peili, josta teosofiset opit on yleensä voinut aina tarkistaa. Jukka Kuoppamäki sanoo Kalevalalaulussaan: Se on kirja viisauden salatun totuuden, perinnöksi me saimme sen, se on lahja demiurgien; eli se on lahja jumalilta. Ja hän jatkaa, että siitä tiedon eläväksi saa, vasta kun sitä noudattaa.
   Kalevala pysyy suljettuna kirjana materialisteille ja uskovaisille, sillä se edustaa henkisen tiedon tietä, jota tulee ennakkoluulottomasti lähteä itse astumaan.
   Ja viisastuakseen viis astuttava. Nämä viisi askelmaahan ovat eettisen itsekasvatuksen askeleet, jotka myös Buddha ja Jeesus antoivat seuraajilleen. Mysteeriolaitoksissa ihminen viisastui viiden vihkimyksen kautta, jätettyään turhat sinne tänne viisastelut. Suorat raput löytyvät Kalevalastakin.
   Onneksi suomen kielessä on tätä viisautta säilynyt, ettei kukaan voi kuin tietämättömyyttään sanoa suomen kieltä lainatavaraksi. Sehän on vanhaa perua jo Atlantikselta asti. Me suomalaiset olemme kadottaneet vain kielemme syvällisemmän ymmärtämisen.
   Kun olimme Perussa niin perulaiset luulivat meidän puhuvan siellä kanta-asukkaiden vieläkin käyttämää Ketsuan kieltä, joka kuulostaa aivan suomen kieleltä, ja jonka sanoissa on kymmenittäin samoja sanoja, joiden merkityskin on sama kuin suomen kielessä. Perusta löytyi siis perusta, että kielemme on jo vanhaa perua aina Atlantiksen ajan akashisista perunkirjoista luettavaa kieltä.
   Kalevalan mysteeriosisällöstä tuon nyt vain yhden näytteen ohjeeksi ja varoitukseksi uuden ajan piireissä heränneelle kiinnostukselle tshakrojen toimintaan herättämiseksi.
   Aino neiti edustaa Kalevalassa ihmisen persoonallisen, aistillisen tunnepuolen kauneimpia naisellisia ominaisuuksia, joka pyrkii kaikessa hyvään kauneuteen puhtauteen onnellisuuteen. Mutta kuinka paljon onkaan ihmiskunnassa tästäkin syystä turhaa kärsimystä ja epätoivoa syntynyt. Joukahainen, Ainon veli, ihmisen persoonallinen järki, on luvannut sisarensa, parhaan puolen itsestään Väinämöiselle henkensä lunnaiksi. Ja Väinämöinen, eli jumalainen viisaus kosii Aino neitiä ikuiseksi puolisoksi, kainaloiseksi kanaksi. Mutta Aino, meidän tunnepuolemme, ei halua vielä lähteä viis'astumisen tielle, vaan hylkää vanhan viisauden ikävänä ilottomana, ja menee itkien kotiin. Hänen äitinsä eli maaäiti, fyysinen ruumis, ilahtuu Väinämöisen kosinnasta, sillä se tietää että tämän parempaa ylkää ei voisi odottaakaan. Se merkitsisi vapautusta koko yksilölliselle ihmiselle. Äiti koettaa vielä houkutella tytärtään mahtavilla kapioilla jotka tämä saisi myötäjäisinä. Äidillä on ollut kätkössä jo ammoisista ajoista, aina kuu ja aurinkokaudelta asti nämä kapiot, jotka ovat kuuttaren kutomat päivättären päättelemät. Koko tämä runo on upeaa vertauskuvaa näistä ihmisen näkymättömistä prinsiipeistä ja voimakeskuksista. Näihin ihmistä mysteeriokouluissa opetettiin turvallisesti tutustumaan ja herättämään ne toimintaan tietäjän ohjauksessa. Mutta Ainon äiti innostuksessaan, kun oli tätä hetkeä niin pitkään odottanut, tekee kohtalokkaan virheen kertoessaan ennenaikaisesti Ainolle paikan, miten ja mistä hän nämä kapiot löytää. "Mene aittahan mäelle, aukaise parahin aitta. Siel on arkku arkun päällä, lipas lippahan lomassa. Aukaise parahin arkku, kansi kirjo kimmahuta. Siel on kuusi kultavyötä, seitsemän sinihamosta. Ne on kuuttaren kutomat, päivättären päättelemät."
   Nämähän ovat fyysisen kehomme eetteripuolessa olevat seitsemän perustshakraa, jotka Kuupitrit meille kuukaudella kutoivat, ja jotka päivätär aurinkokaudella oli suunnitellut, eli päätellyt. Ja Aino menee ja pukee ne ominpäin päällensä, eli herättää tshakransa toimimaan, ennen kuin on vihitty Väinämöiselle, eli korkeampaan jumalaiseen viisauteen, teosofiaan.
   Ja niin onnettomasti siinä käy, että Aino joutuu astraalimaailman vietäväksi: Läksi siitä astumahan ahon poikki, toisen pitkin. Vieri maita, vieri soita, vieri synkkiä saloja. Aino ui astraalimaailman houkutusten perässä ja joutuu sen kieputukseen ja lopulta hukkuu kirjavaisena välkkyvän kiven mukana. Siihenpä kana katosi, siihen kuoli impi rukka.
   Uudessa testamentissa Maria menee Josefille, vanhalle miehelle ja synnyttää Kristuslapsen itsessään. – – – – –
   Valo tulee Pohjolasta ovat jo Nostradamus ja Blavatsky ennustaneet, pienempiä näkijöitä mainitsematta. Onko meille suomalaisille käymässä samoin kuin juutalaisille? Valo tuli, mutta emme sitä ymmärtäneet ottaa vastaan. Pekka Ervast sanoi, että Suomi tulee olemaan omanatuntona Euroopalle. Valo tulee loistamaan täältä Pohjolasta. Ja mikä tämä valo on? Nostradamuksen ja Blavatskyn mukaan se on alkuperäinen todellinen kristinusko.
   Teosofia, jonka Kalevala meille suomalaisille vielä elävöittää, valaisee todellisen kristinuskon mysteerit meille ymmärrettäviksi. Ymmärryksen valon syttymisestä meissä Jeesuskin puhui ja tähdensi sen merkitystä. Vain ymmärryksen valo voi poistaa pimeyden meistä. — Niin, se koko'naisvaltainen ymmärrys.
   Kun tämä valo Suomessa alkaa loistamaan, ymmärtävät Euroopan kansat, miksi Suomineito omanatuntona on heille jo pitkään oikealla kädellään huiskuttanut ja koettanut kääntää heidän huomionsa Pohjolaan ja kuuntelemaan tätä omaa pohjanneitoaan.
   Vain sotien ajan, kansalaissodasta jatkosodan loppumiseen asti, oli Suomineito nostanut molemmat kätensä ylös kuin voimattomana ylhäältä apua pyytäen. Mutta rauhan tultua jälleen kosioilleen oikealla kädellään iloisesti huiskuttaa. Turhaanko? Ei, sillä lukuisat ovat ne kansakuntien johtajat, jotka ovat tätä neitoa jo tapailleet, ja hyviä sopimuksia hänen loistavassa aurassaan aikaansaaneet. – – – – – 
   Viides kulttuurikausi aikaansai Euroopassa tuskallisten kärsimysten kautta järjen heräämisen, mikä mahdollisti edellisen kreikkalais-roomalaisen sotaisan kulttuurin rippeistä vapautumisen. H. P. B. oli kuin huutavan ääni erämaassa, joka Johannes Kastajan tavoin julisti meille uuden aikakauden alkamista ja selitti tämän uuden kulttuurin maailmankuvaa.
   Vesimieskauden alkamisen myötä olemme nyt siirtymässä tähän kulttuuriin, joka tulee olemaan kalevalainen ainakin Rudolf Steinerin mukaan. Saksalaiset jo kuulemma tähyävätkin tätä neitoamme, ja tulevat varmaan kohta Sampoa ryöstämään, ellemme lähde tätä Kalevalaista viisauttamme heille jakamaan. Siinähän sitä miettimisen aihetta jo löytyykin. 

{18.5.1997 P.E.-seminaari}


Etusivu

Ruusuristiläisyys