Rafael Ronimus

Suomen kansan "pakanuuden" korkea taso

Jos tarkastelemme sitä aikaa kansojen historiassa, jota nimitetään "pakanuudeksi", huomaamme, että kansat lapsuudessaan ovat olleet uskonnollisesti hyvin hartaita, tekisipä mieli sanoa, hartaampia kuin me, myöhemmän ajan lapset. Heillä on ollut paljon jumalia, joita he hyvin vilpittömästi ovat palvoneet. Me tiedämme, että pelko ja tietämättömyys loivat nämä monet jumalat, joita he kumarsivat. Jumalan pelko on viisauden alku, se on hyvin tosi sana. Kansojen jumalanpalveluksessa kuvastuu heidän sivistyksensä ja kehityksensä taso. Palvomisen kohde määrää palvojan henkisen mielenlaadun ja sen arvon, voimme sanoa. Aivan villi kansa saattaa kumartaa vaikka jotakin puupalasta, kun vähän kehittyneempi kansa kohottaa jo hartaan katseensa kuuhun ja tähtiin palvoakseen niitä. Arabialaiset rakastavat ja kunnioittavat vieläkin kuuta, koska tämä taivaankappale on heille suurena hyötynä heidän öisillä eräretkillään, ollen ikään kuin heidän silmiensä valo yön pimeydessä. Egyptiläiset palvoivat hedelmällisyyttä luovan Niilin nousua ja laskua, vuoksea ja luodetta, koska he saivat kiittää juuri sitä jokapäiväisestä leivästään. Pääjumalansakin nimittivät he tämän luonnonilmiön mukaan. Kaldealaiset kunnioittavat tähtiä ja perulaiset ja moni muu kansa aurinkoa, valon ja elinvoiman hyvää jumalaa. Mutta tällä Suomen kansallamme oli korkea paikka pakanuuden maailmassa, sillä se palvoi ja jumaloi SANAA.

Harva kansa, jos mikään, on pakanuuden aikana jaksanut kohota niin korkealle henkiselle tasolle kuin Väinön kansa. Kalevalamme on täynnä sanan henkistä voimaa ja sanan ihmettä. Laulunsa jumalaisella sanalla sai Väinö ihmeitä aikaan, ja sen voimalla hän tunkeutui aina manalaan saakka lisää tietoa noutamaan.

Jos silmäilemme kansalliseepostamme, joka niin hyvin kuvastaa kansamme henkistä tasoa, huomaamme, että yhtenä punaisena lankana läpi koko teoksen käy "Sana" ja sen jumaluus. Jos luomme katseemme raamattuun, huomaamme samoin, että sielläkin tulikirjaimin säihkyy vastaamme "Sanan", Logoksen jumaluus: "Alussa oli sana."

Jo tämäkin yhtäläisyys todistaa meille riittävästi, kuinka korkealla tasolla kansamme ajatus liikkui. Väinön kansamme on ollut ja on jumalaisen sanan palvoja. Suurella ilolla lukee nykypäivänkin ihminen sitä kansamme suurteosta, jota voisimme nimittää "pyhäksi" jo siitäkin syystä, että siinä on "sana" etualalla, ikään kuin kunniaistuimella. Aukaisemme sen umpimähkään ja silmäilemme muutamia sen sivuja, ja, kas, heti on meillä sana oppaanamme!

Jo Kalevalan ensi säkeet saattavat meidät ajatuksen ja. sanan korkeaan maailmaan:

Mieleni minun tekevi,
aivoni ajatteleva
lähteäni laulamahan
saa'ani sanelemaan,
sukuvirttä suoltamahan,
lajivirttä laulamahan.
Sanat suussani sulavat,
puhe'et putoelevat,
kielelläni kerkiävät,
hampahilleni hajoovat.

Ja sana opastaa meitä sitten niin ikään läpi koko kultaisen teoksen.

Niit' ennen isoni lauloi,
niitä äitini opetti,
minun lasna lattialla
eessä polven pyöriessä,
maitopartana pahaisna,
piimäsuuna pikkaraisna.

Näinä säkeet todistavat, että nuorta, nousevaa polvea jo lapsuudesta alkaen Väinön maassa opetettiin kunnioittamaan laulua ja sanaa.

Sampo ei puuttunut sanoja
eikä Louhi luottehia:
vanheni sanoihin sampo,
katoi Louhi luottehisin,
virsihin Vipunen kuoli.

Siis ihan elämänsä iltaan eli Suomen mies sanan lumoissa ja kuoli sana huulillaan. Mikä jalo ja ylevä kuolema!

Ja Kalevalan viimeinen toivomus nousevalle polvelle on:

Siitäpä nyt tie menevi,
ura uusi urkenevi
laajemmille laulajoille,
runsahammille runoille
nuorisossa nousevassa,
kansassa kasuavassa.

Meillä on siis ylen kallis ja pyhä perintö vaalittavana, sanan korkean vaaliminen. Pitäkäämme siis hellää huolta siitä, ettei polvi pojasta pienenisi, vaan parantuisi, jalostuisi ja henkevöityisi sanan ja laulun maassa!

On olemassa eräs vanha ennustus, idästä kotoisin, joka kertoo, että Pohjolasta, Pohjan pimeiltä periltä, on kerran nouseva mies, joka on julistava maailmalle sellaisen sanoman, jota kaikki kansat ja sukupolvet tulevat siunaamaan. Itäkin siis on tietoinen siitä, että me elämme sanan pyhissä merkeissä ja että meillä vielä on suuri ja pyhä tehtävä edessämme. Eläkäämme tämä ennustus silmiemme edessä, suomalaiset!

Ruusu-Risti — joulukuu 1931


Etusivu Kalevala Sekalaista