SUOMEN HEIMON MUINAISUUS JA KALEVALA

Ken yrittää lähteä tutkimaan ja selostamaan Suomen heimon menneisyyttä muinaisuuden hämärässä, ottaa vaikean tehtävän. Tämä historia on hyvin hämärä. Ei ole suomalaisia vanhoja historioita eikä aikakirjoja, jotka kertoisivat heimomme menneistä vaiheista. Kalevalan runojen sankarit ja niiden sepittäjät, muinoin niin kuuluisat suomalaiset noidat ja tietäjät, ovat vieneet salaisuutensa haudan poveen. Vaienneet ovat urhoollisten varjaagien kerran niin kuuluisat sotaiset urhot. Aikojen tomu on peittänyt hurjien hunnien hevosten kavioiden jäljet. Ihmetellen katsoo nykypolvi Skandinavian jättiläishautoja, joita muinaiset tarut Suomen heimon haudoiksi kertovat. Luonto on sulkenut ovet jälkeensä, se on vetänyt vuosituhansien hunnun Suomen heimon inhimillisen kamppailun yli.

Mutta vaikka luonto sulkee ovet jälkeensä, se myös antaa pelottomille tutkijoille avaimet, yhden tai useampia, se riippuu asianomaisen tutkijan katseen laajuudesta ja näön terävyydestä. Tieteet: historia, Kalevalan vertaileva runotutkimus, arkeologia, kansojen muinaistarut, kieli- ja rotututkimus sekä eräät muut tieteenhaarat ovat tuoneet ja tuovat jatkuvasti esiin aineistoa, joka hiljaa, mutta varmasti luo valoa Suomen heimon menneisyyden hämärään.

Suomenkielinen, esi-isiemme muinaista historiaa koskeva kirjallisuus on hämmästyttävän niukka huolimatta siitä, että antiikin samoin kuin myöhäisimpienkin vuosisatojen historioitsijat ym. tutkijat ovat kosketelleet alaa niin paljon, että siitä syntyisi ainakin yksi hyvin laaja teos, mahdollisesti useampiakin. Nämä teokset kertovat hyvin ristiriitaisesti esi-isiemme menneistä vaiheista. On kumminkin eri maiden tutkijoiden joukossa historioitsijoita, rotu- ym. tieteen alojen miehiä, jotka ovat päässeet melkein yhtenäiseen näkemykseen. He kirjoittavat teoksissaan, että Suomen suku esihistoriallisina aikoina, muinoisen mahtavuutensa päivinä, oli suuri kansa, jonka asuma-alue käsitti suuren osan Pohjois-, Keski- ja Itä-Eurooppaa, osa asui Aasian alueilla. Tämän omanneet huomataankin tavallista lahjakkaammiksi, useimmin eri tieteenhaarojen uraauurtaviksi tiedemiehiksi.

Enemmistöllä on vastakkaiset mielipiteet. Lehdissämme näkee usein väitettävän, että sivistyksemme on niin nuori, että sillä ei ole mitään vanhoja kulttuuriperinteitä ja että kun suomalaiset joutuvat kosketukseen eri maiden kulttuuripiirien kanssa, täytyy hävetä kulttuurimme nuoruutta. Kansaamme väitetään meillä hyvin takapajuiseksi Euroopan "vanhojen" sivistyskansojen rinnalla.

Nämä väitteet eivät ole saaneet kannatusta monien sellaisten ajattelevien yksilöiden taholta, jotka ovat kyenneet näkemään pintaa syvemmälle. Jokainen, joka on perehtynyt elämän vakaviin kysymyksiin syvemmin kuin mitä uskontomme ja tieteemme opettavat, tietää, että kansassamme on paljon yksilöitä, joille useat elämän ja kuoleman arvoitukset eivät ole aivan outoja. Kirjoituksemme myöhäisemmässä vaiheessa tarkastelemme, mitenkä suomensukuiset heimot Pohjois-Venäjällä ja Siperiassa omaavat paljon muinaista viisautta näistä asioista. Se on vanhaa perintöä kalevalaisesta viisaudesta, joka on säilynyt korpien kätköissä. Suomalaiset ovat vanhaa tietäjäkansaa. Siitä kertovat muinaisslaavilaiset ja muinais-Skandinaavian kansantarut. Siitä kertovat useat muinaistutkijat, historioitsijat, kotimaiset ja ulkomaiset. Myös runonkerääjämme ovat paljon tallettaneet aineistoa menneistä tietäjistämme, joiden loitsutaitoon, parantamiskykyyn ja sananmahtiin tosin aina on enempi tai vähempi sekaantunut noituutta, mutta se osoittaa luonnon salaisten voimien hallintaa. Salatiede on julkisesti opettanut jo kohta sata vuotta, että suomalaiset ovat yksi maailman vanhimmista sivistyskansoista. Suomenkielistä vanhaa kirjallisuutta ei ole, kuten jo mainittiin, mutta jonakin päivänä muinaishistoria ehkä saattaa todistaa, että eräs historiantakaisten aikojen yöhön hukkunut heimo, jota eräät kansainvälistä kuuluisuutta saavuttaneet tutkijat mainitsevat suomensukuiseksi, kehitti riimukirjoituksen ja jätti sen perinnöksi muille kansoille.

Helsingin Sanomat kertoo toimitusjohtaja Heikki Reenpään lausuneen Otavan täyttäessä 60 vuotta mm.: "Suomalainen kulttuuri on vielä nuorta, mutta ei missään Skandinavian maassa näe työläis- ja talonpoikaiskodeissa sellaisia kirjastoja kuin meikäläisissä. Toisilla pohjoismaisilla kansoilla on muita hyviä ominaisuuksia: parempi organisaatiokyky ja teknillinen taito, mutta niin intensiivistä pyrkimystä sivistykseen kuin meillä ei tapaa missään muualla. — Sittenkin meillä pohjimmaltaan yhä kunnioitetaan henkisiä arvoja — se on kansamme kokeman kovan koulun opetuksia." Lausunto osoittaa erittäin hyvää arvostelukykyä, mutta ajattelija ehkä huomauttaisi: "Nuoren kulttuurin omaava kansa on myös aina nuori, ja miten siis nuori kansa osaisi hankkia sellaisia kirjastoja sekä omaisi sellaisen intensiivisen pyrkimyksen sivistykseen, jota ei tapaa missään muualla?" Vain hyvin vanhalla kansalla voi olla tällaisia ominaisuuksia, sillä ne ovat tavattoman pitkäaikaisen kehityksen tulos.

Järkevä yksilö huomaa helposti, että on täytynyt joskus muinaisuudessa olla olemassa huomattava suomalainen kulttuuri, sillä Kalevala ja muut runomme, sananlaskut, sadut ja arvoitukset muodostavat harvinaisen kansanaarteiston. Kansalliseepoksemme Kalevala on niin mahtava teos, että se voidaan asettaa maailman kuuluisimpien mytologisten teosten rinnalle, joista mainittakoon esihelleeniseltä ajalta Ilias ja Odysseia, muinaissumerilainen Gilgamesh, intialainen Mahabharata ja Ramayana, varhaisegyptiläinen Kuolleitten Kirja, muinais-Skandinaavian Edda ja muinaisen Guatemalan Popol Vuh. Kalevala onkin niin tunnettu ja tunnustettu teos, että mytologian tutkijat kaikissa maissa ottavat tutkimuksissaan huomioon myös Kalevalan mytologian.

Jo Elias Lönnrot sanoi, että Kalevalan runot ovat voineet syntyä vain korkean kulttuurin vallitessa. Hän arveli niiden syntyneen permalaisen sivistyksen aikana, joka alkoi ennen v. 1000 jKr. Muinaisen Perman alue käsitti Vienanmeren itäosan ja siitä kaakkoon olevan alueen Keski-Uralille. Kun Venäjän taitavat varjaagihallitsijat kukistivat suomalaiset heimot yhden toisensa jälkeen, Perman linnoitettu kaupunki piti vielä puoliaan monta vuosisataa. Venäläiset luostarikronikat kertovat, että v. 1472 Moskovan suuri-ruhtinas Feodor Pestrij hyökkäsi Permaan ja valloitti sen. Permalainen korkea kulttuuri vaikutti silti vielä pitkän aikaa. Prof. J. J. Mikkola kertoo kirjassaan "Lännen ja Idän Rajoilta" seuraavaa: "Niinpä kertoo Tanskan palveluksessa ollut Simon v. Salingen 1500-luvun loppupuolella, että hän matkustaessaan Karjalassa 1566-68 tapasi Kantalahden luostarissa karjalaisen filosofin Feodor Zidenovan, joka oli karjalan kielellä laatinut Karjalan ja Lapin historian sekä kääntänyt Raamatun." Myös patriarkka Nikon yritti puhdistaa ortodoksista uskontoa. Mainittu kirja kertoo edelleen, että innokkaimmat eivät hyväksyneet Nikonin mielipiteitä, vaan perustivat oman luostarin Uikujoelle, josta kehittyi kukoistava taloudellinen keskus.

Mutta Kalevalan kuolemattomat runot eivät ole syntyneet Perman kulttuurin aikana, vaan paljon varhaisemmin, josta myöhemmin. Permalainen kulttuuri oli siksi lyhytaikainen, vain muutamia vuosisatoja, että ei voida olettaa niiden syntyneen niin lyhyessä ajassa. Tuollainen mestariteos vaatii kypsyäkseen ja valmistuakseen vielä korkeamman ja pitempiaikaisemman kulttuurin, kuin mitä oli permalainen.

Ennen kuin lähdemme seuraamaan tieteiden antamaa todistusaineistoa, mainittakoon eräästä seikasta. Kuten mainittiin, esi-isiemme historia on hyvin hämärä, ja olisi melkein toivotonta lähteä sitä käsittelemään, ellei salatiede olisi hiukan valaissut eräitä unohduksen yöhön vaipuneita seikkoja. Salatiede on antanut arvokkaita viittauksia Suomen heimon, niin kuin monen muunkin heimon, kehitystä johtavista periaatteista, selostanut rotujen historiaa miljoonien vuosien takaisilta ajoilta. Se on myös käsitellyt arjalaisen eli valkoisen rodun syntyä ja kehitystä. Nämä viittaukset ovat vakaville tutkijoille tavattoman suuriarvoisia siitäkin huolimatta, että asioita ei yleensä selosteta kokonaan, vaan yksityisseikat ja lopulliset johtopäätökset jätetään kunkin alan yksityisten tutkijoiden selvitettäviksi.

Suomen heimon muinaisesta mahtavuudesta kertovat ulkomaiset tutkijat. Mutta jo viime vuosisadan [1800-luvun] puolivälissä oli suomalaisiakin tiedemiehiä, jotka katselivat asioita niin laajasta näkökulmasta ja tunkeutuivat niin syvälle heimomme menneisyyteen, että nykypolvi ei ole jaksanut nostaa katsettaan niin korkealle. He olivat tiedemiehiä sanan täydessä merkityksessä.

Eräs historiantutkimuksemme jättiläishahmo nousee korkeammalle kaikkia muita tuona aikana. Hän kohoaa korkealle kuin kondorikotka laajakatseisen näön terävyydessä ja järkiperäisten johtopäätösten teossa. Tämä mies oli Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen, aikalaistensa pilkkaa pelkäämätön.

Professori Yrjö-Koskinen kirjassaan "Tiedot Suomen suvun muinaisuudesta", painettu v. 1862, pitää todennäköisenä, että kaukaisessa muinaisuudessa, ennen historiallista aikaa ja ennen kuin arjalainen rotu oli Aasiasta liikkeelle lähtenyt, kuten hän kertoo, suomalainen kantakansa oli suuri, mahtava kansa, joka asutti Kaspianmerestä Himalajaan ja siitä Pohjoiseen Jäämereen olevaa laajaa aluetta. Toinen haara jäi hallitsemaan näitä alueita ja kutsuttiin turanilaiseksi, kun taas toinen osa tätä kansaa (suomalais-ugrilaiset) kääntyi länteen, levittäytyen Euroopan alueelle paljon aikaisemmin nykyisiä Euroopan kansoja.

Tämä suuri ja mahtava Turanin kansa on Iranin muinaistaruissa mainittu Tuirjan heimoksi. (Todennäköisesti sama, mitä Kalevalassa on kutsuttu Turjan kansaksi.) Lemminkäisen äiti kieltää poikaansa Pohjolaan menemästä sanoen:

Etkä taida kieltä Turjan,
maha et lausua lapiksi.

Elias Lönnrot arveli, että siinä ei tarkoiteta kieltä, vaan kuuluisaa Lapin loitsutaitoa. Ilmarisen ja Pohjolan tyttären häihin oli kutsuttu väkeä myös

Lapin laajoilta periltä,
Turjan maasta mahtavasta.

Edelleen Yrjö-Koskinen kertoo: "Persian kuningasten kallio-kirjoissa, jotka ulottuvat vuoteen 500 eKr., tapaamme kolme kieltä. Ylin on Persian, alin assyrialaisten ja keskimmäinen kieli jonkin vanhemman, tuntemattoman kansan, jota tutkijat sanovat turanilaiseksi ja muutamat vielä tarkemmin suomensukuiseksi. Tämä muinainen kansa omasi korkean sivistyksen, kehitti nuolenpääkirjoituksen ja jätti sen perinnöksi Kaksoisvirran maan kansoille."

Nyt tiede kutsuu tätä muinaisuuden salaperäistä kansaa sumerilaiseksi. Kaksoisvirran maan rauniokummuista löydetyt patsas-kirjoitukset ja savitaulukirjastot kertovat sumerilaisten korkeasta kulttuurista, jota kansainvälistä kuuluisuutta saavuttaneet tutkijat Rawlinson, Norris, Oppert ja de Saulcy pitivät suomensukuisena. Sumerin riimu- eli nuolenpääkirjoitus oli hyvin merkillistä siinä suhteessa, että yksi merkki tarkoitti kirjainta, tavua tai lausetta. Se muistutti eräitä muinaisuuden vertauskuvallisia kirjoitustapoja, sillä yksi ainoa merkki saattoi ilmaista kokonaista aatetta. Esim. vanhassa hepreankielen kirjoituksessa ei ollut ääntiöitä, oli vain kerakkeet. Riippui sitten lukijan kyvyistä, miten paljon hän sai irti esim. pyhistä teksteistä. Se ainakin opetti ajattelemaan.

Tämän harvinaisen korkean kehitysasteen saavuttaneen kansan jättämät savitaulut kertovat mm. sen muinaisista kuningasdynastioista sekä ennen vedenpaisumusta että sen jälkeen. Näiden dynastioiden hallitusaikojen vuosiluvut ulottuvat niin etäälle muinaisuuteen, että ne ovat panneet tutkijoiden päät aivan pyörälle. Tästä myöhemmin.

A. M. Tallgren: Suomen Historia, I osa, kertoo: "Olipa Yrjö-Koskinen kerännyt yhteen kaikki vanhimpien historiallisten lähteiden tiedot, jotka voisivat valaista koko Suomen suvunkin muinaisuutta."

Hän todellakin tutki kiinalaiset, persialaiset, arabialaiset ja monen muun kansan historialliset, arkeologian ja kansantaruston lähteet ja Euroopan eri kansojen tutkijoiden laajan aineiston. Näitä hänen tutkimuksiaan ei ole käytetty. Ei ole löytynyt Yrjö-Koskisen työn jatkajaa. Suomen tutkijat ovat jo melkein unohtaneet nerokkaan tiedemiehen, joka kohosi aikansa johtavaksi hahmoksi historiantutkimuksessamme. Vasta tulevat sukupolvet ehkä ymmärtävät antaa täyden arvon hänen suurelle näkemyksellensä.

A. T.

elonpyörä — n:o 1, 1959


Etusivu Kalevala