|
A. Taju SAMMON ARVOITUSSampo-myytti on Kalevalan kertomuksista abstraktisin. Se on askarruttanut kovasti tutkijoiden mieltä. Usein siinä on nähty vain pelkkä taru. Harvoin tutkijat ovat edes yrittäneetkään löytää siitä vertauskuvallisia tai tietopuolisia aineksia. Sampoa on vuoroin luultu taikakaluksi, noitarummuksi, kulttuuriksi tms. Elias Lönnrot arveli sen tarkoittavan primitiivisten elinkeinojen — metsästyksen ja kalastuksen — kehittymistä kulttuuriyhteiskunnan elinkeinoiksi, maanviljelykseksi ja teollisuudeksi. Hänen mielestään Sampo tarkoitti yhteiskunnan sivistyksellistä perustekijää. E. N. Setälä sanoi Sampoa taivasta kannattavan maailmansampaan eli -patsaan päässä olevaksi pohjantähdeksi. M. A. Castrenin käsitys sen merkityksestä oli jo syvällisempi. Matkoillaan Baikal-järven rannoilla hän kertoi kuulleensa vanhasta buddhalaisesta Sampo-temppelistä, jossa palvellaan Sangfun eli ikitiedon lähdettä so. ikivanhaa viisautta, ja tähän hän liitti Sammon sisäisen vertauskuvan merkityksen. Kalevalan kymmenes runo kertoo, että Sammon taonta tapahtui Pohjolassa, jossa asui Pohjolan valtiatar, Louhi ja hänen kansansa turjalaiset. Tämä muinaisaikojen suuri ja mahtava turaanilainen rotu oli Kalevalan kertoman mukaan raaka ja julma kansa. [Mm. viime vuosisadan johtava historian tutkijamme prof. Yrjö-Koskinen arveli, että Euroopan väestö ennen arjalaista olisi ollut turaanilainen.] Ilmarinenkaan ei olisi halunnut lähteä:
Runo 26 kertoo:
Lisäksi tämä rotu lienee vajonnut syvälle mustaan noituuteen. Sen hallitsija, Pohjan akka, oli moninaisen pahan ruumiillistuma. Hän tunsi luonnon salaisia voimia ja käytti niitä häikäilemättömästi pahan ja itsekkyyden palvelukseen. Runotoisintojen mukaan hän oli kaikenlaisen ja kauhistuttavan pahan ja turmeluksen alulle panija ja manasi ihmisiin monenlaisia tauteja. Louhi halusi Väinämöistä, valkoista tietäjää, vävykseen. Pohjolan emäntä, mahtavan kansan päämies ja luonnon salaisten voimien hallitsija tunsi oman voimansa. Mutta hän tiesi myös, että löytyy mahti, joka on häntä voimakkaampi. Se mahti oli kalevalaisilla tietäjillä. Vain Väinämöisellä ja Ilmarisella, ajatteli Pohjolan valtiatar, saattoi olla niin paljon jumalallista tietoa ja yli-inhimillisiä taitoja, että he ehkä kykenisivät takomaan Sammon, aineellisen ja henkisen vaurauden tuojan. Sammon arvoitusta etsittäessä on ratkaisua haettava muista vanhoista mytologisista teoksista. Kuten aikaisemmin on mainittu, niin sekä tieteellinen että ei-tieteellinen myyttitutkimuksemme on ratkaisevasti todistanut Kalevalan mytologisten aineksien suurelta osaltaan olevan samoja kuin muidenkin kansojen muinaisten eeposten. Kaukaisina aikoina kansoilla oli kahdestakin syystä yhteinen myyttikielensä. Ihmiskunnan äly ei ollut vielä niin kehittynyt, että syvempiä totuuksia olisi voitu opettaa filosofisina käsitteinä. Toinen syy oli se, että ihmiskunnan suuret opettajat eivät koskaan ole paljastaneet jumalallisen viisauden salaisuuksia muille kuin muutamille harvoille oppilailleen. (Vrt. Matt. 13: 10, 11, 34). Myöskin Raamatussa on huomattavasti tämän muinaisen mytologian aineksia. Poikkeuksen tekevät Jeesuksen omat vertaukset. Hän käytti sellaista vertauskieltä, jota tuskin tapaa muissa pyhissä kirjoissa. Tässä on tilaisuus vain lyhyesti käsitellä aihetta. Laajemmat selostukset löytyvät Pekka Ervastin »Kalevalan Avaimesta» ja tri W. Angervon »Kalevalaisten esi-isiemme usko»-teoksesta. Tämä selostus perustuukin suurelta osalta näihin teoksiin. Sammon taonta ja sen ryöstö muodostavat aivan kuin perustan Kalevalalle ja sen ympärillä sitten tapahtuvat useat muut toiminnat. Kalevalan kymmenes runo kertoo, että kun Väinämöinen, tietäjistä mahtavin, oli tuulen teitä toimittanut Ilmarisen Pohjolaan, niin Pohjolan emäntä ihmettelee Ilmarisen kummallista matkatietä. Tultuaan vakuuttuneeksi siitä, että oli saanut vieraakseen itse seppo Ilmarisen, niin hän tiedustelee:
Ilmarinen vastaa:
Jo tästä ensimmäisestä valmistusaineesta, joutsenen kynän nenästä samoin kuin Ilmarisen viittauksesta, että on taivoa takonut, näemme, että Sampo tulee olemaan jotakin ylimaallista, taivaallista. Muinaisessa vertauskuvastossa lintu symbolisoi aineeseen laskeutuvaa henkeä. Egyptiläisten jumalasymboleilla oli usein linnun pää. Juutalaisten pyhä lintu oli kyyhkynen. Kun Johannes Kastaja kastoi Jeesuksen Jordan-virrassa, niin »hän näki Jumalan Hengen tulevan alas niin kuin kyyhkysen ja laskeutuvan hänen päällensä (Matt. 3: 16). Suomalaisilla sotka ja joutsen olivat pyhiä lintuja, runotoisinnoissa sen lisäksi useat muut. Kalevalan luomisrunossa sotka myös kuvaa henkeä, joka liitelee meren yllä. Raamatun luomiskertomuksessa kerrotaan, että ennen kuin maailmaa vielä oli, niin »Jumalan henki liikkui vetten päällä». Tätä sotka symbolisoi Kalevalassa. Toinen aines on maholehmän maito. Tämä aine edustaa tunnemaailmaa. Se ei saanut olla härän luona käyneen lehmän maitoa, vaan sen piti olla himovärähtelyistä vapaata sielu-maailman korkeimpien osien henkevöittämää ainetta. Muinaiset kansat kunnioittivat lehmää kaiken elämän antajana. Intialaisilla lehmä on vielä nykyään pyhä eläin, vaikka he lienevät jo unohtaneet symbolin syvemmän merkityksen. Muinaiset kansat, kuten kaldealaiset, egyptiläiset ym. kunnioittivat härkää. Heidän käsityksensä mukaan »kaikki aurinko-jumalat» — esim. Osiris — olivat mystillisessä yhteydessä eläinradan Taurus-Härkään, ja jokaista niistä kutsuttiin »ensimmäiseksi». Härän eläinratamerkkiä sanottiin Jumalan suureksi kaupungiksi, ilmestyksen äidiksi ja jumalallisen äänen tulkitsijaksi. (H. P. Blavatskyn Salainen Oppi). Kolmas aines on ohran jyvä ja se tarkoittaa kiinteän aineen kaksoispuolen eetteristä muotoa. Kaikilla olioilla täytyy olla henkinen, sielullinen ja eetterinen olemuksensa, ennen kuin fyysinen muoto voi ilmetä. Neljäs Sammon taontaan tarvittava aine on kesäuuhen untuva. Karitsa ja kauris ovat aineen vertauskuvia. Myös astrologisessa symbolikassa Kauris-ihminen on hyvin aineellinen, mutta kun hän tulee henkiseksi, on hän käytännöllisen ja filosofisen ihmisen yhdistelmä, harvinainen olento tässä maailmassa. Kun Ilmarinen sitten ryhtyi etsimään pajaa, ei sitä ollut olemassakaan. Siitä lienee tehtävä se johtopäätös, että Pohjolan akan kansa, turjalaiset, koko suuri ja mahtava turanilainen rotu, ei tuntenut metallien käyttöä. Kalevalaiset taas olivat taitavia takojia hamasta muinaisuudesta asti ja tunsivat useiden metallien käytön. Sampo-runo pohjautuu raudan synty-runoon. Runo (9) kertoo:
Muinaiset alkemistit jo opettivat, että metallin henki poistuu siitä, kun sitä kuumentaa. Nykyiset metallien käsittelijät selittävät, että jos metalli, esim. ratakiskot, pitkäaikaisen kulutuksen vuoksi joutuu liian kovalle jännitykselle alttiiksi, niin se väsyy. Ilmarinen on mytologiassamme tulen ja ilmojen jumala. »Ihmisiä vai jumalia», kerrotaan Lönnrotin mietiskelleen Kalevalaa kootessaan. Historialliset lähteet kertovat, että vielä viime vuosisadan [1800-luvun] alkupuolella suomalaiset rukoilivat Ilmariselta hyvää säätä. Ilmarista vastaava kreikkalaisessa mytologiassa on Prometheus, joka varasti jumalien tulen (tiedon) taivaasta ja toi sen ihmiskunnalle. Rauta edustaa himon luonnonainesta, nk. elementaaleja. Vanhat suomalaiset tunsivat tämän aineksen, siksi he eivät mielellään lainanneet ruoka-astioitaan vieraille. Jos joku nuori henkilö eksyi iltahämärässä luvattomille teille, niin he sanoivat, että pitää polttaa katajia tuon henkilön ympärillä. Ilmarinen on suuri tietäjä, jonka on taottava tämä elementaali- eli sieluaines jumalalliseksi järjeksi. Edellistä kuvaa sattuvasti yhdeksäs runo:
Ilmarinen »pani orjat lietsomahan», mutta Sampoa ei synny. Vasta kun hän saa apua neljältä ilmavallan hallitsijalta:
[Raamatussa on hyvin paljon astrologiaa. Hesekielin kirjan ensimmäisessä luvussa on mainittu kolmen ilmansuunnan hallitsijat, eläinradan merkit: Härkä, Leijona ja Kotka (Skorpioni). Lisäksi tulee vielä neljäntenä Vesimies.] Itä, länsi, etelä ja pohjoinen lietsoivat niin, että:
Siitä Sampo valmistui ja lisäksi:
[Useat tutkijat ovat koettaneet todistaa, että suomalaiset asuivat Itämeren tai Suomenlahden rannikoilla silloin, kun Kalevalan runot syntyivät. Viimeksi näyttää asiaan syventyneen maisteri Pentti Pajunen, jonka artikkeli-sarjaa Helsingin Sanomat ovat julkaisseet. Hänellä kyllä on eräitä nerokkaita oivalluksia, joita tutkijat eivät ennen ole huomanneet. Hän koettaa vakuuttaa, että Sammon ryöstäjät lähtivät Suomenlahden vaiheilta ja kulkivat Venäjän jokireittejä pitkin Mustalle Merelle ja sieltä edelleen Konstantinopoliin. Mutta jos vaihtaisimme nämä paikalliset käsitteet ja sanoisimme, että Kalevalan kansa asui Mustan Meren ja Kaspianmeren rannoilla ja Pohjolan väki jossakin Suomenlahden rantamilla, niin ehkä löytäisimme paremmat mahdollisuudet paikallistaa Kalevalan tapahtumia. Joka ennakkoluulottomasti tutkii muiden kansojen muinaisia eepoksia ja vertaa niitä Kalevalan tapauksiin, voi tulla vakuuttuneeksi siitä, että viime mainitussa kerrotut tapaukset ovat tapahtuneet muinaisina aikoina. Ne ovat niin kaukaisilta ajoilta, että historian kirjoittajilla ei ole niistä aavistustakaan. Sitä paitsi Kalevalan runot ovat syntyneet hyvin järviköyhällä alueella. Aikoinaan näet ins.kom.kapt. R. Dillström totesi, että Kalevalassa esiintyy meri 202, joki 82 ja järvi 14 kertaa. Prof. Yrjö-Koskisen mukaan suomalaisella maaperällä oli naiskuninkaiden hallitsema maa ja heillä hurjia naissotureita, jotka kertoman mukaan tappoivat Ruotsin kuninkaan Edmund Vanhan lähettämän sotajoukon ja hänen ainoan poikansa. Tätä maata roomalainen historioitsija Tacitus ajanlaskumme alussa ja Skandinavian muinaishistorioitsijat kutsuivat Qvenlandiksi ja Kvenlandiksi, naistenmaaksi. Tässä pitäisi jo olla selvä todistus Kalevalan myyttien historiallisuudesta. Muinaiset historiat eivät, mikäli tiedämme, kerro mistään muusta amatsonien maasta pohjoisessa.] Tämä on hyvin vertauskuvallista. Koska Sammon valmistusainekset olivat ylimaallisia, yhtä lukuun ottamatta, täytyy Sammonkin olla jotain taivaallista. Jauhot, leivän valmistusainekset, tarkoittanevat henkistä leipää. Jeesus käytti sanoja: elämän leipä ja elämän vesi. Suola merkitsee henkistä opettajaa. Tätäkin vertausta Jeesus käytti sanoessaan opetuslapsilleen. »Te olette maan suola.» Rahamylly on aineen vertauskuva. Täytyy olla aineellinen pohja, ennen kuin henkinen kulttuuri voi syntyä. Mikä on siis Sampo? Se on kalevalainen viisaus, tieto luonnon salaisista voimista, josta suuret runoilijat ovat laulaneet mytologisten muinaisrunojemme viisaissa vertauksissa. Suuret laulajat ovat jo menneet pois. Mutta mahti ei mene maan rakohon, vaikka mahtajat menevät — laulu on jäänyt. Suomen kansa voi takoa uuden Sammon. Se voi perustaa uuden kulttuurin, jonka peruskivinä ovat ristin Kiesuksen rakkaus ja kalevalainen viisaus. Ja kansamme tulee sen myös perustamaan, niin on väitetty. Ehkä suuret tietäjä-laulajat taas tulevat kansamme keskuuteen. Ehkäpä he taas takovat Sammon ja laulavat kansallemme muinaisaikojen kalevalaista tietoa Jumalallisesta Viisaudesta. KALEVALAN MAGIASTATietäjät puhuvat sangen vähän magiasta. Tämä on luonnollista, sillä valkoinen tai musta maagikko hallitsee luonnonvoimia, eläimiä ja ihmisiä suuremmassa tai pienemmässä määrin hänen magian tuntemuksestaan riippuen. Valkoinen tietäjä eli maagikko vastustaa hyvyyden voimia. Sen vuoksi muinaisuuden mysteeriokouluissa opettaja ilmaisi vasta kehittyneimmille oppilailleen näitä taitoja johtavia lakeja tultuaan vakuuttuneeksi siitä, että he eivät käytä näitä mahtavia voimia omaksi hyödykseen, vaan muiden kehittämiseen. Vaarallisia magian suomat taidot ovat myös siksi, että ne voivat johtaa moraalittoman yksilön niin syvälle noituuteen, ettei hänellä ole paluutietä. Kalevala on hyvin maaginen teos. Se sisältää loitsuja, manauksia ja rukouksia melkeinpä kaikkia elämän tilanteita varten. Prof. Tarkiainen mainitsee kirjoittamassaan ansiokkaassa kirjallisuuden historiassa, että Kaleva on ainoa länsimainen eepos, joka sisältää loitsurunoutta. Siinä ovat parantajan ja käärmeen loitsut, verenvuodon tyrehdyssanat, pahojen asetussanat, tuulen synnyttämisloitsuja, raudan syntysanat, metsämiehen loitsut ym. Kansalliseepoksemme selvittää perin pohjin eron valkoisten tietäjien ja noitien välillä. H. P. Blavatsky sanoi, että Kalevalan syvempi ja esoteerisempi merkitys on taistelu hyvän ja pahan, valon ja pimeyden valtojen välillä. [H. P. Blavatsky tunsi kaikki huomattavimmat mytologiset teokset, ja hän on ottanut otteita useista Salaiseen Oppiinsa. Tässä teoksessaan hän on antanut kunniasijan intialaiselle Purana-eepokselle ja toisen sijan Kalevalalle ja lainaa näistä pitkiä jaksoja. Hän oli kalevalaisen mytologian tutkija ja tuntija. Viime vuosisadan puolivälissä tuli Viipuriin tieto, (kertoi eräs viipurilainen), että sinne tulee muutaman päivän kuluttua kreivitär Hahn von Rotterstern (H. P. Blavatskyn tyttönimi). Viipurin johtavat miehet hätääntyivät, koska jäi kovin lyhyt aika vieraan vastaanoton valmisteluihin. Hän tuli, vuokrasi hevosen ja ajomiehen ja matkusti Pohjois-Karjalaan ja sieltä takaisin Vienan Karjalan rekiteitä pitkin kuunnellen runolaulajia ja heidän runojensa sisältöä.] Tämä päätelmä johtaa ajatukset Atlantiksen muinaiselle mantereelle, jolloin taistelu hyvän ja pahan välillä oli katkeraa todellisuutta, Salaisen Opin mukaan. Tutkijalle avautuukin asioita tältä kannalta pohtien monia seikkoja näiden kahden tien kulkijoiden erilaisista motiiveista ja menettelytavoista. Väinämöinen, Lemminkäinen ja Ilmarinen ovat hyvän voimien edustajia. Pohjolan eli pimentolan johtohenkilö Louhi sekä Joukahainen kuuluvat pahojen eli demoonisten voimien käyttäjiin. Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulanta todistaa valkoisen tietäjän, Väinämöisen, ylemmyyden Joukahaiseen verrattuna. Runo kertoo, että edellinen laulaa jälkimmäisen suohon, so. Väinämöinen suggeroi vastustajansa sellaiseen tajunnantilaan, että tämä menettää osittain oman tietoisuutensa luullen vaipuvansa suohon, kunnes vanha tietäjä pyörtää pyhät sanansa. Pohjolan emäntä, Louhi, on todellinen musta maagikko.
Väinämöisen tieto ja taito ylittää Pohjolan mustan noituuden. Kun Louhi lupaa loihtia tauteja ja lisäksi kaikenlaista muuta pahaa kalevalaisten turmioksi, niin Väinämöinen sanoo:
Lisäksi Väinämöinen tietää, että hyvä ihminen on turvattu "vihansuovalta" magialta ja hän luottaa kohtaloon, so. Jumalaan.
Että kalevalainen tieto kohtalon (karman) herruudesta on järkkymätön, selviää siitä, että runo kertoo lapsen kuolleen tulen tuhoista.
Siis lapsi oli luotu kuolemaan, ei elämään, so. hänen täytyi kuolla lapsena edellisten elämien karman vuoksi. Kalevalan keskeisin tapahtuma on Sammon takominen ja sen ryöstö Pohjolan kivimäestä. Tutkijat ovat esittäneet erilaisia otaksumia siitä, mitä Sammolla oikeastaan tarkoitetaan. Sampo tarkoittanee taistelua hyvän ja pahan voimien välillä, taistelua ylivallasta. Se lienee ollut taistelua siinä merkityksessä, että silloin, kun pahat hallitsivat Atlantiksella, niin he alistivat hyvän kannattajat pakkovaltansa alle, niin että näillä ei liene ollut uskonnon harjoittamisen, puheen ja toiminnan vapautta. Myös esim. "Ramayana", Intian muinaiseepos kertoo, että metsien erakoille ei annettu mietiskelyvapautta, vaan heitä ahdisteltiin. Valtataisteluun viittaa Louhen lausunto hänen menetettyään taistelun sammosta.
Sekä kalevalaiset tietäjät että Louhi hallitsivat eräitä luonnonvoimia, mm. elementaaleja. Kun ihminen pahoilla teoillaan raivostuttaa tuulen elementaalit (myrskyn henget), niin ne lähtevät tekemään tihutöitä, kuten oheinen kuva osoittaa. (Kuva on Bäznerin kirjasta "Naturgeister".) Sekä Kalevalan tietäjät että Pohjan akka olivat tuulen ja myrskyn valtiaita. Kun Ilmarinen oli Pohjolassa takonut sammon, niin Louhi varusti hänelle purren kotimatkaa varten ja pani tuulet puhaltamaan.
Ilmarista kutsuttiin sään jumalaksi ja häneltä rukoiltiin tarpeen mukaan kaunista säätä tai sadetta. Kun hän takoi sampoa, niin hän pani orjat lietsomaan palkeita. Sampoa ei syntynyt. Mutta hänen pannessaan idän, etelän, lännen ja pohjoisen tuulet puhaltamaan palkeihin.
Se oli kauheaa elementtien raivoa ja Ilmarisen täytyi todella olla tuulenhenkien valtias, koska nämä eivät päässeet tekemään tihutöitä. Ja niin Ilmarinen...
PAHAN SYNTYEräät mytologiset teokset, kuten esim. Vanha Testamentti ja Kalevala, kertovat pahan ilmestyneen maailmaan käärmeen muodossa. Edellisessä käärme viettelee Eevaa syömään omenaa hyvän ja pahan tiedon puusta. Salaisen Opin mukaan tämä tarkoittaa kehitysvaihetta, jolloin ihmiskunta sai älyn lahjan. Eräs jumaljärjestö, Manasaputrat eli Järjen Pojat antoivat ihmiselle älyprinsiipin. Aatami ja Eeva saivat ymmärryksen "ja he huomasivat olevansa alasti". Tähän asti ihmiskunta kulki ulkonaisesti älyttömänä, järkeä vailla. Sen tajunta oli kääntyneenä sisäänpäin, sielumaailmaan; vasta tällöin ihminen huomasi olevansa persoonallinen olento. Kalevalassa käärme edustaa pahan olemusta. Kun Lemminkäinen menee Pohjolaan kosimaan Pohjolan tytärtä, niin tyttären äiti, Louhi, ei lupaa tytärtään, ennen kuin määrätyt tehtävät on suoritettu. Kosijan tuli hiihtää Hiiden hirvi, suistaa Hiiden tulinen ruuna ja vielä ampua Tuonelan joutsen. Pohjolan tytär oli merkillinen olento, "Yön tyttö, hämärän neito". Hän on hämärässä, piilossa oleva, mutta samalla hän on myös jotakin korkeaa, ylhäistä.
Mikä tyttö se voisi olla, joka toisaalta on hämärässä, piilossa ja on samalla jotakin taivaallista ja ylhäistä? Hän ei kuulu kuolevaisten joukkoon, koska hän on synnitön (valke'issa vaattehissa). Tämä 'hämärän tyttö' on Itse, ihmisen pitkän ja vaikean tien määränpää, hänen aikakautisten ponnistelujensa taivaallinen neitsyt. Ken hänet saavuttaa on tuskien, surujen ja ristiriitojen yläpuolella. Hän elää olemassaolon ikuisessa autuudessa. [Filosofipyhimys Herakles lohdutti kuolinvuoteellaan surevaa äitiään: "Älä itke, äiti, minua odottaa jo taivaallinen isä. Isä, minä tulen, se on täytetty".] Lemminkäinen ei ollut vielä valmis astumaan kuolemattomien joukkoon.
Elonpyörä — 1971 n:o 2 KALEVALAISESTA MAGIASTA, VIHKIMYKSESTÄ JA KÄÄRMESYMBOLISTAKalevalaisesta magiasta, vihkimyksestä ja käärmesymbolista edellisessä kirjoituksessa mainittiin, että Lemminkäinen meni Pohjolaan kosimaan Louhen tytärtä (etsimään vihkimyksiä). Louhi ei lupaa tytärtään ennen kuin ansiotyöt ovat suoritetut, hiihdetty Hiiden hirvi ja Hiiden tulinen ruuna (ajatuksen ja mielikuvituksen taltuttaminen ja hallitseminen), voitettu Tuonen karhu ja Manalan susi (itsekkyyden ja himoluonnon voittaminen) sekä ammuttu joutsen Tuonen joelta. Viimemainittua tehtävää ei Lemminkäinen kyennyt suorittamaan, vaan sortui Tuonelan jokeen. Pohjolan emännän määräys oli, että Tuonen joutsen tulee ampua
so. keskittämällä ajatukset vain yhteen ainoaan asiaan, Korkeampaan Minään, elämän ykseyteen. Hindulaisten sanotaan nimittävän kolmatta vihkimystä etsivää henkilöä "joutseneksi", taivaan linnuksi, joka vertauskuvallisesti kuvaa "minän" tunnustamista yhdeksi ihmisen jumalallisen olemuksen kanssa. (Joogan Herra Krishna sanoo kollektiivisen jumaluuden ominaisuudessa seuraavat merkittävät sanat: "Rukoile Minua, kohdista aina ajatuksesi Minuun, uhraa kaikki työsi Minulle ja sinä olet tuleva Minun luokseni". Bhagavad Gita). VIHKIMYSIhmiskunnassa on aina elänyt yksilöitä, jotka eivät halua kulkea kehityksen tietä verkkaisesti, kuten suuri joukko tekee, vertauskuvallisesti puhuen, eivät halua nousta vuorta ylös spiraalimaisesti. He ovat niitä rohkeita ja peräänantamattomia sieluja, jotka pyrkivät suoraan ylös vuoren rinnettä. On sanottu, että maapallon elinaikana ihmiskunta saavuttaa vähintään yhden vihkimyksen. H. P. Blavatskyn Salainen Oppi mainitsee, että noin neljäs osa maan kehityspiiriin kuuluvista ihmisistä on ns. vitkastelijoita, jotka jäävät jälkeen muiden yksilöiden kehitystasosta. Eri uskonnot antavat erilaisia nimityksiä tälle tielle, mutta tie on aina sama. Kristinuskon suuri opettaja sanoi: "Ahdas on se portti ja kaita on se tie, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät". Buddhalaiset käyttävät nimitystä: "Virtaan astunut". Tähän asti ihminen on lisännyt voimaansa, energiaansa ja tarmoaan taistelulla, nyt hänen on keskityttävä itsensä voittamiseen, hyvyyden kehittämiseen, toisten auttamiseen ja heidän kuormansa kantamiseen. Hänen on kokonaan hyljättävä taisteluasenne. Hän kehittää itsessään viisautta, rakkautta ja toimintaa muiden hyväksi. Itämainen lause sanoo: "Kun sielusi kukka on auennut, niin mehiläiset tulevat ja juovat sen mettä." Vihkimys on uusien aistien avautumista, tajunnan laajentumista ja sellaisten tapahtumien kokemista toisissa maailmoissa, joita vihitty ei ennen ole kokenut. Lemminkäinen oli Ahdin, merenjumalan poika. Mytologisissa teoksissa astraali- eli tunnemaailman symboli on vesi. Esim. Raamatun luomiskertomuksessa sanotaan: "Ja Jumalan henki liikkui vetten päällä." Lemminkäisellä oli ailahteleva tunneluonne, hän oli kärkäs sekä sotimaan että etsimään naisten rakkautta.
Mutta elämä on suuri opettaja. Tuonelan joelta joutsenta tavoittaessaan hän sortui, kuten jo mainittiin, Tuonelan jokeen. Hänen äitinsä haravoi kuitenkin Lemminkäisen ruumiinosat talteen (fyysisen, astraalisen, mentaalisen ym. käyttövälineet) ja luonnonvoimien avustuksella sai jälleen elämän palautetuksi. Lemminkäisen uusi jälleensyntymä tuli Kalevalan 15. runon mukaan
Kalevalaiset viisaat tiesivät, että suuri luonto-äiti (runossa Lemminkäisen äiti) on niin armelias, että ihminen syntyy uudelleen maan päälle ja voi jatkaa niitä ponnisteluja, joissa hän ei onnistunut edellisessä ruumistuksessa. "Mutta ne viholliset", huomauttaa H. P. Blavatskyn Hiljaisuuden Ääni, "jotka hän löi viime kerralla, eivät enää palaa". Jos ihminen on ollut esim. seksuaalisuuden tai alkoholin orja, ja on voittanut ne edellisessä elämässään, ne eivät aiheuta enää vaikeuksia tässä elämässä. Sen lisäksi sanotaan, että niiden paheiden, jotka ihmisellä ovat voimakkaimmat, vastaiset hyveet muodostuvat aikanaan ihmisen vahvimmiksi ominaisuuksiksi. Kalevalan runojen "rivien takaa" näemme, että Lemminkäisen seksuaalinen heikkous muuttui oppilaitaan rakastavaksi yli-inhimilliseksi rakkaudeksi. Hän "ihastutti kaikki saaren immet, lepytteli kaikki lesket". Hänestä kehittyi Amor, rakkauden jumala. On loukkaus Kalevalan pyhää henkeä kohtaan, jos ajattelemme, että se puolustaa rajatonta sukupuolista yhteyttä samalla kun se sanoo: "Kamala on kaksi naista, yhen miehen vuotehella". (12:121, 122). Eino Leino piti kalevalaista henkeä paljon hienompana ja eetillisempänä kuin esim. sotaa ihannoivaa runebergiläistä (Vänrikki Stoolin tarinat). KÄÄRMESYMBOLIH. P. Blavatskyn Salainen Oppi sanoo, että käärmesymboli tarkoittaa uudistumista, nuorentumista ja aikaa. Se tarkoittaa myös viisautta, viisasta ihmistä, tietäjää. Muinaisuuden tietäjiä Intiassa ja Kaldeassa kutsuttiin Nagoi'ksi, käärmeiksi. Nagat olivat erakkoja, kantoivat päähineessään käärmeen kuvaa ja asuivat kallioluolissa, joista tarvittaessa laskeutuivat kyliin opettamaan oppilaitaan ja muita ihmisiä. Suuria tietäjiä, jotka pystyivät käyttämään hengen tulta, kutsuttiin lohikäärmeiksi. [Kuuluisaa metafyysikkoa, taoismin, filosofis-moraalisen opin perustajaa, Lao Tse'tä kutsuttiin toisinaan lohikäärmeeksi. Kerrotaan, että Konfutse päätti eräänä päivänä mennä nuhtelemaan Lao Tse'tä. Hän meni viimemainitun asunnolle ja jätti opetuslapsensa odottamaan talon ulkopuolelle. Kun Konfutse sitten tuli ulos ja lähti seurueineen kotiinsa päin, niin eräs oppilas kysyi: "Mitä ominaisuutta moitit hänessä eniten?" Konfutse vastasi: "Näin lohikäärmeen (Lao Tsen), joka leimusi taivaan pilvissä ja ylläpiti kahta prinsiippiä (ruumista ja sielua). Minun suuni oli auki koko ajan hänen puhuessaan, enkä voinut sitä sulkea. Miten siis olisin voinut moittia häntä?"] (Johannes Kastaja sanoi: "...hän (Jeesus) kastaa teidät pyhällä hengellä"). Egyptiläisten Kuolleitten kirjassa sanotaan, että luku CLXIII pitää lukea "kaksijalkaisen käärmeen läsnäollessa". Kalevalan lemminkäis-runoista selviää, että käärmesymbolilla on muitakin merkityksiä. Kun Lemminkäinen (runo 26) menee Pohjolaan, sitä vartioivat eläimet ovat hänelle vaikea pulma.
Lemminkäinen selviää loitsuilla. Matka jatkuu seuraavan vartioketjun luo.
Matkamies vetää tupestansa tuiman raudan. Mutta edessä on vielä vaarallisin ja vaikein talon vartija. Pohjolan vartijat lienevät olleet noitumalla luotuja, keinotekoisia olentoja, kuten faarao Tutankhamonin haudan vartijatkin. [Paul Brunton kirjassaan "A Search in Secret Egypt" kertoo, että egyptiläisillä papeilla, jotka olivat tiedon mestareita, oli kyky sitoa hyvänlaatuisia henkiä faaraoiden hautojen vartijoiksi. Kun tieto hävisi papistolta, niin he jatkoivat yhä samojen hautaseremonioiden suorittamista kuin heidän edeltäjänsäkin. Mutta tiedon puuttuessa he sitoivatkin hautojen vartijoiksi pahoja henkiä. Tältä pohjalta on ymmärrettävä se hirvittävä kirous, jonka kerrotaan kohdanneen faarao Tutankhamonin haudan löytäjiä lordi Canarvoa ja arkeologi Hovard Carteria sekä useita heidän palkkaamiaan apumiehiä, jotka avustivat mainitun haudan kaivauksissa. Lordi Canarvon, Carterin ja useiden apumiesten kerrotaan kuolleen melko pian haudan avaamisen jälkeen, useiden salaperäisellä tavalla. Hiljattain kierteli lehdissä uutinen, että englantilaiset ovat saaneet luvan lainata faarao Tutankhamonin haudasta löydettyjä kallisarvoisia aarteita British Museumissa pidettävää näyttelyä varten. Aarteiden valintaa ym. asiaan liittyviä seikkoja on hoidellut pääasiassa Egyptin muinaisviraston johtaja, tri Gamal Nashresh. Tieto kertoi kuitenkin yllättäen, että tri Nashresh kuoli aivoverenvuotoon samanaikaisesti, kun mainittuja aarteita kuljetettiin Lontooseen. "Iskikö faaraon kirous jälleen?" kysyi kirjeenvaihtaja Erkki Arni Lontoosta. (Hels. San. 8.2.72).]
Se ei välitä Lemminkäisen loitsuista.
Lemminkäinen muisti vanhoja sanoja, ennen äidin neuvomia:
Maan kamala kasvantasi... Loitsija jatkaa:
Luonnottaret näkivät syljen rannalla ja kysyivät Luojalta: "Mitäpä tuostakin tulisi?" Luoja vastaa: "Paha pahasta tulisi, jos ma tuolle hengen loisin". (Tuhoeläimet, kuten hiiret, rotat, kärpäset, käärmeet ym. eivät liene alun perin kuuluneet luomissuunnitelmaan, vaan Hiisi — ihmisten pahat ajatukset — on ne luonut). Hiisi, häijy mies, sattui kuulemaan luonnottarien ja Luojan keskustelun
Kun käärme kuuli sukunsa synkän synnyn, niin jo se antoi Lemminkäiselle tietä. Käärmeensyntyrunosta [Käärmesymboli kuulunee myös niille pyrkijöille, jotka eräissä jooga-järjestelmissä keskittyvät kundaliinin eli käärmetulen herättämiseen ja sitä ennen tapahtuvaan sielullisten toimintojen puhdistamiseen ja jalostamiseen. Mysteerioita selostavissa kirjoissa mainitaan, että kundaliini (sanskr. Kundalini Sakti) asustaa selkärangan alapäässä olevassa voimakeskuksessa (chakrassa). Sitä kutsutaan myös tulivoimaksi ja Maailman Äidiksi, ja se virtaa auringosta. Se näyttää selvänäköiselle silmälle juoksevalta tulelta, kun se kiitää läpi ruumiin kiemurtelevan käärmeen tavoin. Kun pyrkijä on oppinut mietiskelyn avulla hallitsemaan käyttövälineitään (myös sukupuolivoimaansa), niin tämä tuli herää ja ylöspäin noustessaan elvyttää kaikki hänen voimakeskuksensa toimintaan. Hän saavuttaa silloin selvänäön, -kuulon ja -tunnon. Ylimpään eli päälakichakraan saapuessaan se herättää toimintaan moninaiset ylevät henkiset voimat, muodostaen pyhimyksen sädekehän oppilaan pään ympärille. Silloin hän on tämän elävän väkevän voiman hallitsija, "tultasyöksevä lohikäärme". Jos jostakin syystä, esim. väärän joogasysteemin johdosta, käärmetuli lähtee liikkeelle ennen aikojaan, niin se polttaa poroksi epäpuhtauden ja seurauksena on fyysinen sairaus, usein hyvinkin vakava.] on useita erilaisia toisintoja. Toisintoruno C:n mukaan käärme ei suinkaan synny Syöjättären syljestä, vaan Äijön pojan. Kun Äijön (Ukon eli Jumalan) poika istuessaan kivellä nukahti, niin sylki valui hänen suustaan "senpä Syöjätär havaitsi, söi kinon kiven kyljestä, sylkäisi kinon vesille". Tätä toisinto C:tä voimme pitää turmeltumattomana ja alkuperäisenä ja Lönnrotin Kalevalaan valitsemaa turmeltuneena muunnoksena. Toisintaruno C kuvaa mysteeriota, joka kuuluu elämän suurimpiin salaisuuksiin. Korkeampi Itse, Jumala ihmisessä, synnyttää aina uuden persoonallisuuden joka ruumiillistumassa (Äijön sylki) ja lähettää sen maan päälle. Persoonallisuus sitten kerää kokemuksia, joita Itse käyttää rakentaessaan kuolematonta ja täydellistä Jumalan poikaa. Persoonallisuus aina häviää täydellisesti eikä ole itselle muuta kuin Äijön sylki, vain hiukkanen katoavaa vaahtoa elämän meren äärettömällä ulapalla. Kehityksen tulos on, että ihminen kasvaa ensin suureksi persoonallisuudeksi ja sen jälkeen persoonallisuuden on kokonaan hävittävä. Suuret persoonallisuudet ovat eniten kehittäneet tieteitä, taiteita, jopa kokonaisia kulttuureja. Kun maallinen ihminen alkaa lähestyä hengen ylhäisiä seutuja, niin sen loppu on lähellä. "Henki kuuluu Jumalan pyhälle vuorelle, ja sen eläimen, joka sitä koskettaa, täytyy kuolla", sanoi mystikko Jakob Böhme. Näin Kalevala johdattelee tutkijaa elämän ja kuoleman mysteerioiden tuntemuksessa. KALEVALAN MYTOLOGIAAMuinaisrunoutemme tutkimus on läpikäynyt useita erilaisia vaiheita. Suomen suuren pojan Elias Lönnrotin ansiota on, että Kalevala on yhtenäinen eepos. Kun hän suunnitteli yhtenäistä teosta hajanaisista runoista, niin hän itse runoili puuttuvat osat. Lönnrotille on annettava täysi tunnustus siitä, että hän runoillessaan noudatti Kalevalan henkeä ja niitä suuntaviivoja, joita viimeiset suuret runolaulajat hänelle kertoilivat runoja laulaessaan. Hän oli kalevalaisen hengen läpitunkema ja häntä onkin sanottu viimeiseksi suureksi runolaulajaksi. Lönnrot aavisti, että muinaisrunoutemme mytologinen (jumalaistarullinen) aines saattaa olla hyvin kaukaiselta ajalta, koska hän sanoi, että Kalevalan runoja pitäisi verrata intialaisten vanhaan jumalaistarustoon. Toinen kalevalaisen hengen tienraivaajia oli Matias Aleksanteri Castren. Hän etsi kaukaisilta Siperian tundroilta Baikal-järven seuduilta asti Suomen sukua, tutki näiden hajallaan olevien sukulaisheimojemme kieltä, tapoja ja uskontoa. Hän etsi Sammon arvoitusta ja muinaisen kulttuurimme ydintä. Mutta liialliset rasitukset veivät lupaavan tiedemiehen ennenaikaiseen hautaan. Lyhyt oli tämä kalevalaisen renessanssin, suurten toiveiden ja innostuksen aika. »Pois meni merehen päivä.» Lupaavaa runotutkimustamme seurasi pitkä ja vaikea takatalvi. Alan tunnetuimmat tutkijat, professorit Kaarle ja Julius Krohn selittivät Kalevalan runoissa olevan kristillisiä aineksia. Edellinen sanoi niiden olevan »runollisesti verhottua kristinuskoa». Vasta viime vuosina varsinainen tieteellinen runotutkimuksemme on hypännyt aimo askeleen eteenpäin tri Iivari Kemppisen ja professori M. Haavion vertailevan mytologian-tutkimuksen johdosta. Tähän päivään asti tieteellinen katsantokanta on pitänyt esi-isiemme uskontoa primitiivisenä taikauskona. Tri Kemppinen useissa teoksissaan kumoaa kaikki väitteet primitiivisyydestä. Kirjassaan »Johdatus muinaissuomalaiseen mytologiaan» hän sanoo: »Tämän tutkimuksen tarkoituksena on luoda lyhyt kokonaiskuva suomalaisten muinaisrunojen korkeammasta uskonnosta.» Hän osoittaa, että Kalevalan myyteissä on yhtäläisyyksiä muinais-skandinaavisen Eddan, sumerilaisen Gilgameshin, persialaisen Tammuzin, egyptiläisen Osiris-myytin ja eräiden muiden muinais-eeposten kanssa, ja että Kalevala siis sisältää kansainvälistä mytologiaa kaukaisilta ajoilta. Mutta varsinaiselta tieteelliseltä tutkimukseltamme on Kalevalan myyttien salattu viisaus pysynyt suljettuna. Sen vastapainona on tällä vuosisadalla ollut eräitä suomalaisia salatieteilijöitä, jotka muinaiseen kansainväliseen vertauskuvastoon perehtyneinä ovat tutkimuksissaan osoittaneet, että kansalliseepoksemme sisältää vertauskuvallisessa muodossa syvää viisautta, ja että sen salattu tieto on hyvin vanhaa, joka kerran kaukaisina aikoina on ollut kaikkien kansojen omaisuutta. Sen myytteihin kätketty totuus on yhtä syvällistä kuin kaikkien suurten uskontojen pyhien kirjojen antamat opetukset. Paitsi tietoa se sisältää vielä jäännöksiä muinaisesta magiasta loitsuina, joita esi-isämme osasivat käyttää verenvuodon tyrehdyttämisessä, sairauksien parantamisessa jne. koska he tunsivat sanan magian, so. loitsuihin kätketyn rytmillisen ja henkisen voiman. Kalevalan tietoaarteiston avaajista on ennen muita mainittava Pekka Ervastin »Kalevalan Avain» ja tri W. Angervon »Kalevalaisten esi-isiemme usko». POHJOLAN NEIDON KOSINTAKuinka monta rotua tähän päivään mennessä on kansoittanut maapalloa? Millaisia ovat muinaiset rodut olleet? Nämä ovat lännen antropologeille hyvin vaikeita kysymyksiä. Nykyiset tiedemiehet uskaltautuvat pursineen vain poikkeustapauksessa näin rannattomille ulapoille. (Ellei haluta turvautua muinaisuuden tietoon, on pähkinä vielä liian kova purtavaksi.) Eräät varhaisemmat tutkijat, mm. Geiko, Dawkins, Fiske ym. selostavat, että Euroopassa on asunut neljä rotua ja luettelevat ne seuraavasti: a. Vedenpaisumuksen aikainen, mahtavien metsästäjien rotu. b. Ns. luolaihmiset, rotu, joka kehittyi jääkauden aikana ja jonka jälkeläisiä ovat eskimot. c. Kolmas rotu, Sveitsin järvillä eläjät. d. Lopuksi neljäs rotu, joka tuli Keski-Aasiasta, nykyisten eurooppalaisten esi-isät. He lisäävät vielä, että vedenpaisumuksen aikaiset ihmiset elivät ennen jääkautta, n. 240 000 vuotta sitten, mutta että ihmisiä asui Euroopassa vähintään 100 000 vuotta aikaisemmin. Muinaisen Guatemalan ikivanha käsikirjoitus, Popol Vuh, jonka abbe Brasseur de Bourboug julkaisi, kertoo neljästä rodusta, jotka olivat mustia, punaisia ja keltaisia. Viimemainittu rotu, keltainen, oli atlantislainen jättiläisten rotu. Se vajosi syvälle pahuuteen ja noituuteen. Jättiläiset ja maagikot, kaikki liha, kaikki ihmiset kuolivat. Suuri isä, Thlinkithians, pelastui suuressa laivassa. (Noak juutalaisilla ja Vaivasvata hinduilla vastaa viimemainittua). Näin kertoo Quiche-kansan pyhä kirja, Popol Vuh. [Toistettu H. P. Blavatskyn »Salaisessa Opissa» ja »Isiksessä».] Edellä mainitut länsimaiset tutkijat tekevät ratkaisevan virheen siinä, että selittävät rotuja olleen ainoastaan neljä eikä viisi. Muinaisuuden todistus on yksimielinen. Sen mukaan arjalaiset, Euroopan nykyiset asukkaat, kuuluvat viidenteen rotuun. Suomalainen kulttuuri on paljon vanhempi. Se on atlantislainen. Me kuulumme neljännen pää- eli juurirodun seitsemänteen alarotuun. Muinainen viisaus kertoo, että maapallolla on jo kehittynyt neljä juurirotua, ne ovat nähneet lapsuutensa, nuoruutensa, miehuutensa ja vanhuuden riutuvat päivät sekä hävinneet unohduksen yöhön. Miehuutensa päivinä kukin rotu taisteli itselleen maailman herruuden, perusti kukoistavat kaupunkinsa, valtakuntansa ja kulttuurinsa. Sen jälkeen seurasi taantuminen ja rodun häviö, muutamia riutuvia jäännöksiä lukuun ottamatta. Atlantiksella kerrotaan painuneen meren syvyyteen useita kymmeniä miljoonia ihmisiä. Mihin sitten joutuivat tietäjät? Hukkuivatko hekin? Eivätpä suinkaan, heillä on omat tiensä. Osa heistä lähti länteen ja perusti Guatemalan ja Etelä-Amerikan muinaiset kulttuurit. Idässä päin oli Egypti atlantislaisten siirtokunta. Useat tutkijat ovat hämmästyneet siitä yhtäläisyydestä, joka vasta myöhään on todettu muinaisen egyptiläisen ja kaukasialaisen rodun pääkallojen muodossa. Löytyy eräitä epäämättömiä todisteita siitä, että kaukasialainen rotu, joka oli saanut väestönsä ja kulttuurinsa Egyptistä, perusti kreikkalaisen ja etruskilaisen kulttuurin. Nämä todistukset ovat eri tieteen haaroja edustavien tutkijoiden teoksissa ja odottavat ennakkoluulotonta kokoojaa ja johtopäätösten tekijää. Nykyajan ihminen tutkii hämmästellen näiden maiden mahtavaa kulttuurijäämistöä. Ne julistavat meille atlantislaisten hierofanttien todellista suuruutta. Kun tutkii atlantislaisia kuvaavaa kirjallisuutta, jää miettimään atlantislaisten ja muinaisrunoutemme kuvailemien kalevalaisten olojen samankaltaisuutta. Molemmissa pääpiirteenä on alati kestävä valkoisten ja mustien tietäjien taistelu. Kalevala kertoneekin atlantislaisen ajan tapauksia, mutta myöhäisempien aikojen arjalaisille naapureille. Ilmarinen, Väinämöinen ja Lemminkäinen ovat ilmeisiä hyvyyden puolesta taistelevia atlantislaisia tietäjiä. Louhi taas on pahuuden edustaja. Nykyajan ihmisestä tuntuu kummalliselta, että niin suuria tietäjiä on voinut olla olemassa, kuin mitä mytologiset ja eräät muut muinaisuutta kuvaavat kirjat kertovat. Tämä kummastus ei ihmetytä, sillä nykyajan ihminen ei juuri tunne loitsun voimaa, puhumattakaan magian taidosta. Elias Lönnrotkaan ei uskaltanut ottaa kokoamaansa Kalevalaan seuraavaa kohtaa sellaisena kuin sen runolaulajat lauloivat. Siinä tulee selvästi ilmi Väinämöisen jumalallinen mahti. Kolmannessa runossa kohta on muunnettuna:
Ken tältä perustalta lähtee Kalevalaa tutkimaan, hänelle, kuten tutkimusmatkailijalle, saattaa avautua yhä uusia näkymiä. Usein Kalevalan tutkija pysähtyy ja jää ihmettelemään Kalevalan sisältämää tietoa. Esim. 15. runo kertoo, että kun Lemminkäinen oli saanut surmansa Tuonelan joella, niin
Kun kalevalaiset tietäjät lähtivät seikkailumatkoille, he jättivät kotiin pisaran verta. Siitä kotiväki voi seurata, onko matkaajalle surma tai muu onnettomuus tapahtunut. Veripisara näyttää kehon veren analyysin ja kehon tilassa tapahtuvat muutokset, vaikka erossa oleva pisara olisi eri paikkakunnallakin. Pohjan neidon kosintaKalevalaiset tietäjät, Väinämöinen, Lemminkäinen ja Ilmarinen »himoitsivat» Pohjan ihanaa neitoa omakseen. Mikähän oli tämä neito, jota Väinölän kansan jaloimmat yksilöt tavoittelevat? Kalevalan 8. runo kertoo, että:
ja 10 runo:
Tämä neito, joka istui »ilman vempelellä» ei ollut aivan tavallista kuolevaista sukua. Hän ei ollut tavallinen neito, jonka voi kosinnan jälkeen heti »kopata korjahansa». Tämän saivat huomata kalevalaiset kosijat. Vaatimukset tämän neidon saamiseksi olivat niin suuret, että Lemminkäinen ei niitä pystynyt täyttämään, vaan sortui Tuonelan jokeen. Astrologiassa taivaallisella neitsyellä tarkoitetaan eläinradan Neitsyt-merkkiä. Myös kuuta nimitetään idän mytologiassa »yön taivaalliseksi kuningattareksi». Egyptiläisillä kuu oli »Horuksen silmä» ja Osiriksen, so. »Auringon silmä». Taivaallisen neitsyen symboli on aikojen kuluessa aineellistunut. Thot-Hermeksen äiti oli Maya, Gautama Buddhan äiti oli myös Maya. Kreikkalaisilla se esiintyy Magna-Materina, merenä. Kristityt ovat siitä tehneet Jumalan äidin, neitsyt Marian. Mutta Kalevalassa Pohjan neito kuvaa jotakin vielä paljon korkeampaa. Tässä on kalevalaisella mytologialla oma erikoisuutensa. Kun seppo Ilmarinen (runo 19) haluaa omakseen Pohjolan ihanan tyttären, niin Pohjolan emäntä vaatii ensin Ilmariselta ansiotöitä:
Mikä on käärmepelto? Kyyt eivät viihdy tasaisessa pellossa, jossa ne olisivat petolinnuille helppoja saaliita. Käärmeet oleskelevat kivikoissa, risukoissa ym. sellaisissa paikoissa, joissa niillä on sekä ravintoa että suojaa. Käärmepelto on ihmisen alempi sielu, jota kutsutaan himoruumiiksi (sanskritin kiel. karma), tunneruumiin karkein osa. Jokainen itsekäs ajatus on kyy, joka myrkyttää ihmissielun. Jokainen intohimo, kuten ahneus, kateus, viha, nautinnonhalu, suru, kunnianhimo ovat kyitä, jotka kasvavat »Hiiden vainiolla». Sattuvasti runo sanookin:
Tämä Lemmon pelto Ilmarisen täytyy ensiksi jalostaa, puhdistaa. Se on jokaisen ihmisen tehtävä omassa sielussaan, jos eteenpäin tahtoo käydä. Nämä tunteet ovat samalla eläviä olentoja, tajuttomia, mutta ihminen antaa niille tajunnan. Kalevala kutsuu niitä käärmeiksi, itämainen filosofia elementaaleiksi. Oliko Ilmarisella kylliksi rohkeutta lähteä taistelemaan tätä »miljoona-armeijaa» vastaan. Ei persoonallisilla voimillaan, mutta hän kysyy neuvoa Pohjan neidolta, omalta Korkeammalta Itseltään. (Pekka Ervast »Kalevalan Avaimessaan» tuo esille suomalaisen Pohjan neito -myytin erikoisuuden, so. sen syvimpiä syntyjä sisältävän aatteen. Tässä artikkelissa onkin noudatettu suureksi osaksi mainitun kirjan esittämiä suuntaviivoja.) Vastaus on:
Tässä voimme käyttää astrologista avainta. Astrologisessa symboliikassa aurinko edustaa ihmisen yksilöllisyyttä, hänen kuolematonta minäänsä, joka kulkee syntymästä syntymään, kerää kokemuksia ja lopulta alistaa persoonallisuuden käskyvaltaansa. Pohjan neidon neuvo olikin: aura kultainen kuvoa. Auringon metalli astrologiassa on kulta. Auringon, ihmisessä yksilöllisyyden, säteily, on hengen tulta, joka polttaa puhtaaksi persoonallisuuden, jos se haluaa työskennellä yhteistoiminnassa edellisen kanssa. Ilmarinen oli selviytynyt kunnialla vaikeasta kyypellon kynnöstä. Mutta yhä vaikeammat tehtävät häntä odottivat. Louhi sanoi:
Lemminkäiselle annettu vastaava tehtävä oli (runo 14) Hiien suuren ruunan, vaahtileuan, suistaminen. Sitä ennen Hiien hirven hiihdäntä. Nämä tehtävät vaativat ajatusmaailman puhdistamista ja hallitsemista. Ihmisen ajatus on kuin Hiiden hirvi tai vauhko hevonen. Ajatukset juoksevat kuin hirvi. Ihminen ei välitä ajatella, kusta ne tulevat tai minne ne menevät. Mitä merkitsevät Tuonen karhu ja susi? Tavallinen kansa, joka ei jaksanut tunkeutua kalevalaisten mysteerioitten salattuun viisauteen, harjoitti eräänlaista karhun palvontaa, luki sille loitsut ja vietti komeat peijaiset, kun metsän kuningas oli kaadettu. Sekä sutta että karhua pidettiin raatelevana Manalan karjana. Tietäjien symboliikassa nämä merkitsivät ihmisen keinotekoisia ajatusluomuksia (sanskr. elementaareja). Ne ovat eräänlaisia pahoja henkiä, demoneja. On sanottu, että ajatukset ovat eläviä olioita. Tarkemmin sanoen, jokainen ajatus muodostaa kaltaisensa olion. Tämän itsekasvatustehtävän tarkoituksena oli, että täydellisyyteen pyrkijä ei saanut ajatella ainoatakaan ajatusta, joka on raatelevan pedon kaltainen. Nämä Tuonelan petojen suistamiset samoin kuin Ilmarisen viimeinen tehtävä, hauen pyydystäminen Tuonelan joesta, vaativat vielä laajempaa käsittelyä. Joudumme silloin tutustumaan ali- ja unitajuntaan sekä vieläkin korkeampaan tajunnantilaan. Lainattakoon muinaisegyptiläisestä Kuolleitten Kirjasta se kohta, jossa »kilvoitus on kilvoiteltu». (Vrt. 2 Tim. 4:7,8.) »Te, jotka olette pantu Jumalan suojelusvartioksi, ojentakaa käsivartenne minulle, sillä olen tullut yhdeksi teistä. Tervehdin Sinua Osiris, Valon Herra, joka oleskelet valtavassa asunnossasi, absoluuttisen pimeyden syleilyssä. Tulen luoksesi, puhdistettu sielu; minun kaksi kättäni ovat Sinun ympärilläsi. Avaan taivaan, teen niin kuin oli määrätty Memphiksessä. Minulla on sydämeni tuntemus, hallitsen sydämeni, hallitsen käsivarteni, hallitsen jalkani, oman tahtoni voimalla. Sieluni ei ole vangittu ruumiiseeni Amentin porteilla. (Kuollut saa tuomionsa). Kuollut korotetaan jumalien joukkoon alempaan taivasseutuun. Hän ei milloinkaan tule hyljätyksi... Hän on juova taivaallisen virran juoksevaa vettä... Hänen Sieluansa ei pidä vangita, sillä se Sielu on tuova pelastuksen lähellään oleville. Käärmeet eivät niele häntä.» Paroni Bunsen'n englanniksi kääntämästä »The Book of the Dead». Elonpyörä — 1961 n:o 2
|