V. H. V.

Vastuksien voittamisen taika

Kuinka kummallista on ajatella, että meidän muinaiset esi-isämme täällä kaukaisessa pohjolassa tai nykyisen Venäjänmaan äärettömissä metsissä tai vielä aikaisemmin, hämärässä menneisyydessä, omistivat keskellään suuria Viisaita, todellisia Tietäjiä, jotka johtivat kansaa onnellisesti ja sopusointuisesti ja opettivat sille viisautta lauluin ja vertauskuvin. Uskomattomalta tämä tuntuu, ja kuitenkaan sitä ei voi kieltää ajatellessamme niitä katkelmia, jotka ovat meille tähän asti säilyneet ja joista suuri osa on koottu kansalliseepokseemme, Kalevalaan. Elävästi tämä tuli mieleeni, kun luin Bhagavad Gitasta, Intian uskontofilosofian mainioimmasta teoksesta, seuraavat säkeet:

"Juuret ylhäällä, oksat alhaalla, Asvattha-puun sanotaan olevan häviämätön. Sen lehdet ovat hymnejä. Se, joka sen tuntee, on Vedojen tuntija. Sen alaspäin ja ylöspäin haarautuvat oksat ovat luonnonominaisuuksien elähdyttämät; sen silmut ovat aistittavia objekteja ja sen juuret kasvavat alaspäin toiminnan sitein ihmisten maailmassa. Eikä täällä voi saavuttaa tietoa sen muodosta, ei sen lopusta eikä sen alusta eikä sen juuriperustasta. Kun tämä väkevästi juuritettu Asvattha-puu on hakattu maahan epäitsekkyyden vääjäämättömällä aseella, voidaan etsiä tie sen toiselle puolelle, mistä ei ole enää paluuta." (XV:1-4, sanatarkka engl. käännös)

Eikö tätä lukiessa tule aivan itsestään ajatelleeksi Kalevalan isoa tammea? Olisiko näillä jotakin yhteyttä keskenään? Tunnelma kummassakin kuvauksessa on sama: mahtava puu, joka täyttää taivaan ja maan ja jonka hedelmät suovat ihmisille onnea ja nautintoa, mutta kuitenkin se on kaadettava maahan ja sen orjuudesta on vapauduttava ("epäitsekkyys" tekstissä on oikeammin "kiintymyksestä vapautuminen"). Kummassakin tapauksessa seuraa sen kaatamisesta iankaikkinen elämä, sillä "paluu" merkitsee Bhagavad Gitan kielessä aina samaa kuin meidän kielessä "kuolema", koska aistielämään heittäytymistä pidetään sielun todellisena kuolemana. Kalevalassa taas tarttuneen tammen lehvät antoivat ikuisen tai'an, rakkauden ja onnen.

Ja jos otamme selvää, miten tämä "Jumalan puun" vertaus esiintyy muitten muinaiskansojen pyhissä runoelmissa, huomataan, ettei yhteys näiden kuvausten välillä suinkaan ole satunnainen. Eräs J. H. Philpot on kirjoittanut erityisen kirjan The Sacred Tree (Uskontojen ja tarujen pyhä puu), johon hän on koonnut eri maiden kertomukset pyhästä puusta. Kumma kyllä hän ei ole maininnut Bhagavad Gitan Asvattha-puuta, mutta Kalevalan tammesta hän kyllä puhuu. Se on hänen mukaansa sama "maailmanpuu", josta puhutaan kaldealaisten, egyptiläisten, persialaisten, hindulaisten, kiinalaisten, japanilaisten ym. tarustossa. Vieläpä Amerikan ja Uuden Seelannin alkuasukkailla on sama vertauskuva. Nyt tätä vertauksen yleisyyttä voidaan selittää eri tavoilla. Tekijä toistaa erään tiedemiehen lauseen: "Ajatus maailmanmuodon vertaamisesta puuhun on mitä luonnollisin järkeilytapa, joka voi johtua villi-ihmisen mieleen." Hän siis päättelee tämän vertauksen olevan luonnollisen siitä syystä, että se on niin yleinen. Ja kuitenkaan se ei ensinkään johdu itsestään kenenkään mieleen. Tuskin meidän kouluissamme kukaan lapsi lukiessaan Kalevalan tammesta tulee ajatelleeksi, että se kuvaa näkyväistä maailmaa. Tarvitaan päinvastoin äärettömän syvää viisautta ja tietoa, ennen kuin ihminen alkaa tajuta, että kaikki tämän maailman moninaiset muodot ja ilmiöt ovat kasvaneet yhdestä ainoasta juuresta ja vielä alati saavat ravintonsa yhdestä salatusta elonlähteestä. Tämä kuva ei olisi koskaan voinut syntyä itsestään "villi-ihmisen" mieleen, vaan hän päinvastoin oli altis käsittämään maailman ristiriitaisten voimien temmellyspaikaksi. Ainoastaan suuret tietäjät saattoivat antaa sen vertauksen ajatusaiheeksi, kun ensimmäinen järkeily alkoi kansassa herätä.

Vielä selvemmin näemme vihittyjen vaikutusta, jos ajattelemme vertauksen yksityiskohtia. Zoroasterin uskonnossa puhutaan Haoma-puusta, jonka neste antoi ruumiille voimaa ja terveyttä ja sielulle valoa ja ikuista elämää. Haoma-jumala tuli eräänä päivänä Zoroasterin luo ja sanoi: "Minä olen jumalallinen Haoma, joka pidän kuoleman etäällä. Ota minut, puserra nesteeni juodaksesi, palvele minua ylistyslauluilla." Ja Zoroaster vastasi: "Kunnia Haomalle. Hän on hyvä ja ylevä, terveyden ja menestyksen antaja, voitokas ja kultainen. Hänen oksansa ulottuvat alas, että ihminen voisi nauttia niistä. Sielulle hän on taivaan tie." Itse Haoma oli aatteellinen käsite, mutta löytyi pieni kasvi, joka muistutti puuta, ja tästä muodosti Zoroaster "sakramentin" näkyväisen aineksen kutsuen sitä haoma-kasviksi. Tätä viljeltiin sitten jokaisessa persialaisessa kodissa ja siitä valmistettiin pyhää juomaa survomalla kasvia huhmaressa. Huhmar ja sen petkele olivat pyhiä ja niitä suojeltiin yhtä huolellisesti kuin pyhää tulta ja myrtinoksaa.

Epäilemättä tämä pyhä kasvi, joka nykyään on tuntematon, sisälsi itsessään merkillisiä ominaisuuksia, mutta koko tuon nesteen valmistaminen oli myös vertauskuvallinen toimitus. Aivan samoin kuin Kalevalassa saadaan kuolemattomuuden lahja siten, että puu (eli kasvi) hakataan ja survotaan rikki. Koko tämä vertauskuva on ikivanha, sillä maailman vanhimmassa kirjassa, veda-hymneissä, puhutaan alinomaa soma-juomasta, joka on aivan sama kuin haoma-juoma. Sekin saatiin pyhästä kasvista, joka nykyään on kätketty turmeltuneen ihmiskunnan ulottuvilta. Tätä nestettä käytettiin kaikissa uhreissa, ja se oli huumaava vaikutukseltaan. Sanotaan myös, että se "yllytti puhetta", "herätti tulisia ajatuksia," "synnytti hymnejä runoilijan voimilla". Sekä Bhagavad Gitan säkeissä että Zoroasterin sanoissa löydämme tämän viittauksen "hymneihin". Kreikassa puu-jumalan Dionysoksen juoma, viini vastasi soma-juomaa ja varmaan suomalaisillakin oli jotakin vastaavaa, jos voimme tehdä johtopäätöksiä Agricolan sanoista: "Kun kevätkylvö kylvettiin, silloin Ukon malja juotiin", ja kylvöhän toimeenpantiin Kalevalassa heti tammen kaatamiseen jälkeen.

Jos katsomme sanakirjasta, mitä merkitsee "Asvattha-puu", sanotaan, että se on "aistielämä". Salaisessa opissa sanotaan (II:676) sen olevan "maallisen elämän ja sen petollisten ilojen ja nautintojen vertauskuva". Hindulaisessa Anugita-kirjassa lausutaan: "Omistaen oikean tiedon siitä puusta, jonka siemenestä lähtenyt itu on tajuamaton, jonka varsi on käsityskyky, jonka oksat ovat minuuden tunto, jonka huokoset ovat aistimia, jonka kukkatertut ovat suuret elementit, jonka pienemmät oksat ovat fyysiset alkuaineet, aina lehtevät ja kukkaiset, joka on ikuinen ja jonka juuri on Brahmaa, ja kaataen sen tällä tiedon mainiolla miekalla saavutetaan kuolemattomuus ja syntymä ja kuolema heitetään pois." (XX) Tämä puu on siis tajuinen elämä, persoonallinen minuuden elämä, joka on ikuisesti olemassa ja jonka juuri on tuntematon meille.

Kuinka sitten puhutaan sen "kaatamisesta" samassa hengenvedossa kuin sen sanotaan olevan "häviämätön", niin kuin Bhagavad Gitankin säkeissä? Itse aistimilla tajuttavaa maailmankaikkeutta ei luonnollisesti mikään olento voi hävittää, mutta hän voi tiedon aseella hävittää sen heijastuskuvan, joka siitä on syntynyt hänen sisässään. Ja miksikä hän hävittäisi sen, miksi hän tappaisi tämän ihanan puun? Siksi – niin kuin Kalevalassa sanotaan – että se pimittää auringon ja kuun, estää niitä paistamasta. Kun aistielämä kehittyy huippuunsa, niin se pimittää tiedon henkisestä todellisuudesta. Silloin tiedon aseella viisas kukistaa ja pirstoo puun. Ja kumma: itse tämän jumalan puun pirstaleista syntyy ikuinen auvo eli autuus, tai niin kuin itämaisessa vertauksessa esitetään: sen nesteestä valmistuu kuolemattomuuden juoma. Ilman aistielämää ei syntyisi itsetietoista kuolemattomuutta, ja kuitenkaan tämä kuolemattomuus ei asu itse aistielämässä. Ainoastaan sen puserrettu neste kelpaa jumalhengen ravinnoksi.

Puun kaataminen on jokaisen persoonallisen elämän loppu. Silloin jäljelle jää vain elämän kauniit muistot, "rakkaus", "onni" ja "taika" eli viisaus. Mutta samalla ja ennen kaikkea tämä tarkoittaa ihmiselämän päämäärää, kehityksen kaukaista huippukohtaa, kun monien elämänkierrosten jälkeen jumalallinen henki saa voiton persoonallisesta minästä. Tätä totuutta Kalevalan runo pitää etupäässä silmällä. Väinämöinen nähdessään tämän minuuselämän kaikkialle "ojentavan oksiansa, levittävän lehviänsä" kysyy tuskallisella huolella: "Oisko tammen taittajata, puun sorean sortajata? Ikävä inehmon olla ilman päivän paistamatta, kuuhuen kumottamatta." Mutta "ei ole sitä urosta eikä miestä urheata, joka taisi tammen kaata, satalatvan langettoa." Niin kuin meidän Bhagavad Gitamme selityksissä sanotaan juuri Asvattha-puusta: "Pääasia ei ole ainoastaan, että kasvatetaan hyvä, siveellinen ja avulias ihminen, mutta omintakeinen itseys, olkoon se hyvä tai paha, on kokonaan poistettava, että jumalallinen elämä saattaisi ihmisessä herätä. Ihminen omassa itseydessään ei voi tulla yli-ihmiseksi eli jumalihmiseksi; tyhjä ei voi itseänsä korottaa yläpuolelle itseyttänsä, eli pimeys ei voi antaa valoa. Ei löydy mitään muuta ylimenoa näennäisestä elämästä totiseen oloon kuin että Jumala tulee ihmisessä olennoksi, niin pian kuin ihminen omasta itseydestään tulee tyhjäksi ja tuntee itsensä niin kuin ei mikään."

Tätä samaa totuutta tarkoitti Väinämöinen, kun hän tietäjän katseella näkee merestä, jumalelämän salatusta syvyydestä nousevan miehen, joka ei ollut suuren suuri: "miehen peukalon pituinen, vaimon vaaksan, korkeuinen". Tämä on se jumalallinen minä, joka herää ja valmistuu kaatamaan suuren maailmanpuun. Ihmekö, että Väinämöinen kummastellen kysyy: "Mi sinä olet miehiäsi, ku kurja urohiasi? Vähän kuollutta parempi, kaonnutta kaunihimpi?" Mutta pikku mies vastaa: "Olen mie mokoma miesi, uros pieni veen väkeä, tulin tammen taittamahan, puun murskaan murentamahan." Ja samassa näkee Väinämöinen miehen muuttuvan ja kasvavan pilvenkorkuiseksi, ja se alkaa tahkoa kirvestänsä seitsemällä sieralla, valmistella seitsentä hengen voimaa.

Itämaisessa kirjallisuudessa on meillä taas aivan vastaava vertaus jumalallisesta pikkuihmisestä, joka saapuu persoonallisen ihmisen luokse, kun tämä on valtansa kukkuloilla. Tulee kääpiö kuninkaan luo ja pyytää kolme jalansijaa maata. Kuningas lupaa, arvellen sen toki kykenevänsä antamaan. Mutta jopa mies muuttui: heti ensimmäisellä askeleella hän peitti koko maan piirin ja toisella askeleella korkean taivaanlaen. Mihin nyt jäi tilaa kolmannelle askeleelle? Ei ollut enää muuta paikkaa vaan kuningas sai laskeutua maahan, paljasti oman rintansa ja sanoi: "astu tuohon!" Siinä on persoonallisen minuuden loppu, kun jumalallinen Itse tulee omistustansa perimään.

Ja Kalevalassa kerrotaan, kuinka tuo pieni mies astui kolme askelta: ensin hienoiselle hietikolle, sitten maalle maksankarvaiselle ja kolmanneksi juurelle tulisen tammen. Maksaa on aina pidetty eläimellisen luonnon tyyssijana, ja taas siloinen hiekka vastaa Kalevalassa puhtautta ja raittiutta. Mutta nämä ovat runon pikkupiirteitä – pääasia on se, että tammi taittui, päivä pääsi paistamaan, taivon kaari kaartamaan nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen. Ja "kenpä siitä oksan otti, se otti ikuisen onnen. Kenpä siitä latvan taittoi, se taittoi ikuisen tai'an. Kenpä lehvän leikkaeli, se leikkoi ikuisen lemmen." Tämä on se sama äärimmäinen päämäärä, josta sanotaan raamattumme lopussa: "Keskellä (pyhän kaupungin) katua ja molemmilla puolilla virtaa seisoi elämän puu, joka kantoi kaksitoista hedelmää, ja antoi kunakin kuukautena hedelmänsä, ja puiden lehdet ovat kansoille terveydeksi". (Ilm. 22:2)

H. P. Blavatsky kysyy Salaisessa opissaan: "Kuka länsimaiden oppineista voi ilmoittaa sen salaisen syyn, miksikä skandinaavien Yggdrasil-puu, hindulainen Asvattha, mazdealainen Gogard-puu, helleeniläinen elämänpuu ja tibettiläinen Zampun ovat samat kuin kabbalistinen Sefiroth-puu sekä se pyhä puu, jonka Ahura Mazda loi, sekä Eedenin puu? Kuitenkin ovat kaikkien näiden puiden hedelmät totisesti ’elonsiemeniä’. Meidän rotujemme alkumuodot löytyivät kaikki siinä mikrokosmisessa puussa, joka kehittyi suuren makrokosmisen maailmanpuun sisällä ja alla, ja mysteerio on puoliksi paljastettu Dirghotamaksessa, jossa sanotaan: ’Sulohedelmä siitä puusta, joka synnyttää viisautta rakastavia henkiä ja jossa jumalat saavat aikaan kaikkinaisia ihmeitä.’ ’Puu’ on tietysti ihminen itse." (II:103) Tässä näemme, että Blavatsky ottaa rohkeasti Eedenin puun muiden kansojen pyhien puiden rinnalle, ja syystäkin, sillä mitä niillä olisi eroa? Meidän Kalevalamme pyhä tammi on sama kuin Eedenin puu ja iässä varmaan yhtä vanha. Se "mikrokosminen" puu eli "pikkuihminen", josta tässä puhutaan, on sama kuin Kalevalan "pikku mies". Hän on kehittynyt "makrokosmisen maailmanpuun" alla meren ja maan uumenissa.

Muuten on vielä Kalevalan runossa useampia yksityisiä piirteitä, jotka osoittavat sen olevan suoraa sukua muiden kansojen pyhän taruston kanssa. Me huomasimme, että kaikkien "elämänpuiden" synty oli tuntemattomissa, eli niin kuin Salaisessa opissa sanotaan: "Puu kasvoi kaikkiolon juurettomasta juuresta." Myös Kalevalassa häämöttää sama totuus, sillä pyhän tammen synty on "nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen" (II:63-64), olemassaolon salaperäisellä rantamalla. Siinä syntyi "lemmen lehti, tammen terho".

Ja sitten sanotaan sen kasvusta: "Yleni vihanta virpi, nousi maasta mansikkaisna, kasvoi kaksihaarukkaisna". Tähänkin löytyy vastine. Ensiksi mansikka, suomalaisten suloisin hedelmä, muistuttaa heti muiden puiden "sulohedelmiä". Kaksihaaraisesta alusta taas todistaa Salaisessa opissa ikivanha kommentaari: "Asvatthan runko kasvaa jokaisessa maailmanalussa Elämänjoutsenen kahdesta tummasta siivestä. Molemmat haarat yhtyvät maan päällä (ilmenneessä kaikkeudessa) yhdeksi, ja tämä on suuri harha, oi lanuu." (I:600) Me muistamme, että Ilmestyskirjan puukin seisoi kaksihaaraisena pyhän virran kummallakin puolella. Tämä kaksihaaraisuus (henki ja aine) on kaiken ilmenneen olemassaolon perusehto. Samassa Salaisen opin kohdassa sanoo kommentaari näitä kahdeksi käärmeeksi, joista "toinen on ikuisesti elävä, toinen sen vertauskuva, ja ne laskeutuvat runkoa pitkin alaspäin, tiheisiin kiemuroihin kietoutuneina." Tätä kuvaa nk. Merkurius-sauva, joka nykyään on alentunut kaupan symboliksi.

Kaikkein merkillisin seikka on pienen miehen puku ja varustus: "Vaski-hattu oli hartioilla, vaskisaappahat jalassa, vaskikintahat kädessä, vaskikirves vyölle vyötty, vaskikirves vyön takana."

Nyt vaski eli kupari on sangen hauras ja taipuisa metalli, emmekä löydä mitään syytä, miksi sitä olisi käytettävä rutimoraidan kaatamiseksi, ja vielä vähemmän, miksikä koko mies piti olla vaskeen puettu. Taas täytyy turvautua muiden maiden vertauskuvastoon, johon tämä kuvaus niin likeisesti liittyy. Vaskea on aina pidetty Venus-tähden metallina ja onkin punaisen värinsä kautta siihen yhdistynyt. Venus taas on rakkauden edustaja, se joka liittää yhteen erilaistuneet elementit. Siis pieni mies edustaa rakkauden voimaa, rakkauden aseella hän kaataa maahan itseyden eli persoonallisuuden mahtavan puun ja antaa sen lastujen levitä "selvälle meren selälle, lakeille lainehille, joita tuuli tuuitteli, laivasina lainehilla". Rakkaus se saa ihmisen luopumaan omasta itsekkyydestään ja antamaan kaiken omansa maailman ravinnoksi. Rakkaus on ainoa pelastaja, joka voi lopettaa pimittävän harhan ja antaa taas päivän paistaa maan päälle.

Itse Mooses käytti samaa vertauskuvaa. Kun minuuden käärme oli myrkyttänyt Israelin lapset, antoi hän heille merkiksi vaskisen käärmeen. Tässäkin vaski edusti rakkautta, se parantaa, mitä itsekkyys turmelee. Kuinka kummallisesti ovatkaan eri uskontojen vertauskuvat liittyneet yhteen! Ja kuinka kummallista on meidän nähdä, että muinaisella Kalevan kansalla oli tarjota tieto elämän syvimmistä salaisuuksista! Lyhyesti toistaaksemme, mitä pyhän tammen tarina merkitsee, otamme Bhagavad Gitasta Franz Hartmannin selityksen Asvattha-puusta:

"Pyhä viikunapuu eli Asvattha on ’elämänpuu’ ihmiskunnassa samoin kuin yksityisessäkin ihmisessä. Syntyneenä valosta juurii ihmisen henki aineellisuuden pimeydessä, mutta tästä ottaa hän ainekset, joista hän kehityksen tiellä muodostaa henkisen elimistön. Tämä on itsetietoisuuteen kypsynyt yksilöllinen jumalihminen."

Tietäjä – joulukuu 1910

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.

V. H. V.

Vanhojen kalevalaisten sivistys

Nykyaikana, kun tieteen arkistoihin on koottu niin valtavasti tietoa näkyvän luonnon moninaisista ilmiöistä ja tapahtumista ja kun näiden tietojen omistusta pidetään sivistyksen tärkeimpänä tunnusmerkkinä, on hyvin vaikeata uskoa, että muinaisilla esi-isillämme olisi saattanut olla mitään, mitä voisi kutsua sivistykseksi. Eihän heillä metsäläisraukoilla ollut kouluja ja yliopistoja, kirjastoja ja tieteellisiä kokoelmia.

Mutta teosofiselta kannalta me sivistyksen määrittelimme tajunnan toiminnaksi ajatusten ja tunteitten maailmassa. Ja silloin emme voi sanoa, että miltään ajalta olisi puuttunut mahdollisuutta tällaiseen sivistykseen. Ei tarvita muuta kuin että ihmisen äly herää itsenäiseen toimintaan, niin hän voi kaikkein yksinkertaisimmasta ilmiöstä löytää suuria luonnon salaisuuksia. Todella pelkkä muistitieto ei ole mitään todellista tietoa. Jos joku voisi lukea läpeensä maailman lukemattomat kirjat, pyhät ja maalliset, ja painaa niiden sisällyksen mieleensä, olisiko hän siltä saavuttanut tiedon päämäärän? Me vastaamme: ei, sillä vaistomaisesti tunnemme, että todellinen tieto on jotakin muuta. Se on se, "minkä kautta kaikki tämä käsitetään".

Muinaiset kirjat puhuvatkin kahdenlaisesta tiedosta. Toinen käsittää kaiken, mitä aistimet voivat havaita ja ihmisäly tutkia, kaiken, mitä voidaan todistaa ja selittää, oppia ja opettaa. Mutta toinen tieto on ylempi, se on tieto siitä iäisestä, joka on kaikkien olioitten takana ja josta vain pieni sirpale on ilmaistuna kussakin tajuttavassa ilmiössä. Tästä toisesta sanovat Upanishadit: "Siihen ei ulotu näkö, ei puhe, ei äly; emme tiedä, kuinka sitä voisi selittää. Se on toista kuin tunnettu, ,toista myös kuin tuntematon – näin olemme kuulleet muinaisilta opettajiltamme. Sitä ei kukaan voi ymmärryksellä älytä vaan se älyää itse ymmärryksen". Se on se jumaluus, joka on luonnossa ilmenneenä.

Tämän jumaluuden saattoivat vanhat esi-isämme löytää, vaikkei heillä ollutkaan sellaisia apuneuvoja kuin meillä on tarjona. Heti Kalevalan ensi lehdillä kertoo laulaja, kuinka hänellä on "ongelmoita oppimia, tieohesta tempomia, kanervoista katkomia, vesoista vetelemiä, paimesessa käyessäni, lasna karjan laitumella... Virttä toista tuulet ajoivat, meren aaltoset ajoivat, linnut liitteli sanoja, puien latvat lausehia... Ne minä kerälle käärin, sovittelin sommelolle, kerän pistin kelkkahani, ve'in keikalla kotihin, panin aitan parven päähän".

Siinä on ero sivistyneen ja sivistymättömän persoonan välillä, että edellinen ajattelee ja tuntee, katsellessaan elämän ilmennyksiä, jälkimäinen vain näkee eikä tule viisaammaksi. Mutta tämäkään oma havainto ei riitä. Runoilija kertoo, että on toisia sanoja, saatuja "vyöltä vanhan Väinämöisen, alta ahjon Ilmarisen, päästä kalvan Kaukomielen... Niit' ennen ison lauloi, kirvesvartta vuollessansa, niitä äitini opetti, väätessänsä värttinätä, minun lasna lattialla, eessä polven pyöriessä, maitopartana pahaisna".

Tästä näemme, että vanhoilla suomalaisilla oli sivistyksensä. Heissä oli herännyt ajatus- ja tunne-elämä, ja tätä ohjaamassa oli suurten tietäjien ja viisaitten polvesta polveen kulkeneet opetukset. Voiko mikään sivistys muuta sisältää?

Nyt vain kysymme: minkälainen oli se vanhojen viisaitten opetus, oliko se todellista viisautta? Oliko se samaa, jota löydämme muiden vanhojen kansojen korkeimmista hengentuotteista? Oliko se tietoa kaiken takana olevasta iäisestä vai niitä hajanaisia sirpaleita, joita ulkonainen tutkimus käsittelee?

Vastauksen tähän saamme, jos miettimällä syvennymme siihen kertomukseen, joka tunnetaan Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannan nimellä. Siitä näemme, mitä Väinämöinen oli kansaansa opettanut pitämään tietona. Me luemme, kuinka vanha Väinämöinen "elelevi aikojansa, Kalevalan kankahilla, laulelevi virsiänsä, laulelevi, taitelevi. Lauloi päivät pääksytysten, yhytysten yöt saneli, muinaisia muisteloita, noita syntyja syviä, joit' ei laula kaikki lapset, ymmärrä yhet urohot, tällä inhalia iällä, katoovalla kannikalla". Huomatkaamme, että nämä Väinämöisen laulut eivät suinkaan olleet sitä, mitä nykyinen Kalevala sisältää, sillä Kalevalassa on vain lauluja Väinämöisestä eikä Väinämöisen omia lauluja: toinen on tähti, toinen sen heijastus.

Joukahainen, lappalaisten tietäjä, kuuli puhuttavan Väinämöisen viisaudesta ja lähti sitä koettelemaan. Hänen hurja yhteenajonsa heti osoitti, ettei hänellä ollut todellista sydämen viisautta, ja samaa ilmaisevat hänen röyhkeät sanansa: "Kuit' olet sinä sukua, kuta, kurja, joukkiota?" Väinämöinen taas kaikissa sanoissaan osoittaa sitä nöyryyttä, joka lähtee todellisesta tiedosta: "Mitäpä minusta ompi, laulajaksi, taitajaksi, ain' olen aikani elellyt, näillä yksillä ahoilla, kotipellon pientarilla, kuunnellut kotikäkeä. Vaan kuitenkin kaikitenkin, sano korvin kuullakseni, mitä sie enintä tie' ät, yli mui'en ymmärtelet."

Väinämöinen siis myöntää mahdolliseksi, että Joukahaisella saattaa olla tietoa monesta maailman asiasta, joka hänelle, Väinämöiselle, on tuntematon, mutta kysyy heti, mitä tuo nuori ylpistelijä pitää tietonsa huippukohtana. Ja nyt seuraa Joukahaisen suusta se merkillinen esitys, joka juuri sisältää saman, mitä me nykyaikana pidämme todellisena, "eksaktisena" tietona ja ainoana tietona. Joukahainen sanoo:

"Tieänpä minä jotaki, sen on tieän tarkallensa: reppana on liki lakea, liki lieska kiukoata".

Heti nämä ensimmäiset sanat sisältävät murhaavaa ivaa siitä, mikä, on valhetiedon tunnusmerkki: se on vain tietoa kappaleitten ulkonaisesta suhteesta toisiinsa, niiden satunnaisesta ryhmityksestä, niiden läheisyydestä tai kaukaisuudesta ajan ja paikan rajojen sisäpuolella. Tällainen tieto ei sisällä mitään henkeä, ei edes paljon älyä, se on vain aistimien koneellinen havainto. Seuraavissa lauseissa Joukahainen toki luettelee tosiasioita, joissa on edes vähän enemmän myös mielikuvituksen toimintaa.

"Siiall' on sileät pellot, lohella laki tasainen, hauki hallalla kutevi, kuolasuu kovalla säällä; ahven arka, kyrmyniska, sykysyt syvällä uipi, kesät kuivilla kutevi."

Tämä on tavallista luonnontiedettä. Sitten Joukahainen kääntyy muinaistieteeseen: "Pohjola porolla kynti, etelä emähevolla, takalappi tarvahalla." Näillä sanoilla hän osoittaa tietävänsä, että kerran oli aika, jolloin lappalaistenkin aikaisemmat esi-isät ottivat villi "tarvaan" eli hirven ja alkoivat siitä kehittää itselleen kotieläintä. Tässä olisi hyvin tärkeä kehitysopillinen johtopäätös, mutta nähtävästi Joukahainen vain toistaa muilta kuulemiansa sanoja. Heti hän taas ilmaisee tietojensa pintapuolisuuden: "pitkät on puut Pisan mäellä; hongat Hornan kalliolla, kolme on koskea kovoa, kolme järveä jaloa... Ei ole Vuoksen voittanutta." Näissä tiedoissa ei taaskaan ole mitään, joka ilmaisisi suurempaa itsenäistä ajattelua, hän ylpeilee lainatavaralla, ylpeilee luetellessaan nimiä. Väinämöinen vain lyhyesti vastaa: "Lapsen tieto, naisen muisti." Lapsi tekee havaintoja, nainen, joka edustaa luonnon negatiivista, vastaanottavaista puolta, panee nämä havainnot muistiin, mutta vielä puuttuu miehen mieli, joka järjestäisi nämä tiedot ja kykenisi itse jotakin luomaan. Ja yhä vain jatkaa Joukahainen samaa elotonta luetteloa: "Tieän linnuksi tiaisen, kyyn vihreän käärmeheksi, rau'an tieän raukeaksi, mustan mullan muikeaksi." Kuinka hyvin nämä sanat kuvaavat tavallista tiedettä: se on vain nimien antamista eri olioille ja niiden luokittamista sukuihin ja lajeihin. Se ei ole vielä sitä viisautta, mitä Väinämöinen tahtoisi kuulla. Ja viimein Joukahaisen täytyy turvautua niihin "syntyihin", mitä hän tuntee: "Vuorest' on vetosen synty, tulen synty taivosesta, alku rau'an ruostehesta. Mätäs on märkä maita vanhin, paju puita ensimmäinen, hongan juuri huonehia, paatonen patarania." Tällä tavalla sovittaessaan yhteen patojen ja talojen ja itse luonnon alkuelementtien "synnyn" hän osoittaa olevansa tietämätön siitä, mitä muinaiset viisaat tarkoittivat "synnyillä". Totta on kyllä, että ontto kivi, "paatonen", oli ensimmäinen keittoastia, ja puun juuri ensimmäinen asuinsija, mutta tulen ja veden synty ei ollut tällainen ulkonainen tosiasia: se oli mystinen totuus. Vanha toisinto sanoikin: "Vesi vanhin veljeksistä", joka suorastaan viittaa mystisiin luomiskertomuksiin.

Väinämöinen lopuksi kysyy: "Niin mitä enemmän tieät, ulommaksi arvaelet, sano tarkkoja tosia, muisteloita muinaisia" (vanha Kalevala 30:64-67). Ja Joukahainen silloin lausuu sanat, jotka käyvät yli kaiken, mistä hän ennen on puhunut: "Tieän kuitenkin vähäsen, muistan ajan muutamankin, muistan meret kynnetyksi, kalahauat kaivetuksi, ilman pielet pistetyksi, taivon kaaret kannetuksi, taivoset tähitetyksi."

"Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: omat on meret kyntämäni, meren kolkat kuokkimani, kalahauat kaivamani... Olin ma miesnä kolmantena, ilman pielta pistämässä, taivon kaarta kantamassa, taivoa tähyttämässä."

Näin luemme vanhassa, alkuperäisemmässä Kalevalassa (30:69-94). Uudessa on Lönnrot, varmaan oudoksuen tätä merkillistä, runoa, antanut Joukahaisen sanoa itsestään: "Viel' olin miesnä kuuentena, seitsemäntenä urosna, tätä maata saataessa, ilmoa suettaessa... taivoa tähittämässä." Ja Väinämöinen vastaa: "Sen varsin valehtelitkin, ei sinua silloin nähty", mutta ei puhu mitään omasta osanotostaan luomistyöhön. Tähän kilpalaulannan viimeiseen kohtaan tulee meidän nyt syventyä, sillä siinä piilee kaiken viisauden loppusalaisuus.

Jokapäiväisen ymmärryksen kannalta Joukahaisen puhe oli sisältänyt pienen kauniin kokoelman tosiseikkoja eri tieteiden alalta. Sitä vastoin Väinämöisen viisautena oli yksi ainoa suunnaton typeryys ja järjettömyys. Ja kuitenkin, jos tarkastelemme muiden uskontojen pyhiä kirjoja, saamme aivan toisen käsityksen. Me huomaamme, että Väinämöinen ilmaisi aivan saman totuuden, jota muutkin uskonnot ovat esittäneet ihmistiedon korkeimpana huippuna. Se oli tositieto (eikä vain oppi) ihmisen olemuksen yhteydestä Jumalhengen, kaiken olevaisen lähteen, kanssa. Väinämöisen vastaus koski samaa, josta luemme Bhagavad Gitassa:

"Minä olen tämän maailmankaikkeuden isä, sen äiti, sen kannattaja. Salattuna Luontoon, joka on minun omani, minä kerran toisensa jälkeen vuodatan ulos kaikki nämä moninaiset olennot Luonnon voiman avulla." "Ei ollut sitä aikaa, jolloin minä en ollut." (9:17,8; 2:12).

Ja sama oli se totuus, jonka kristinuskon perustajakin lausui: "Ennen kuin Abraham olikaan, olen minä." (Joh. 8:58) Tämän kuullessaan juutalaiset poimivat kiviä häntä laskettaakseen, sillä vaikka nämä sanat ilmaisevat korkeimman tunnon ja tiedon, mikä ihmisellä voi olla, niin sen ihmisen suussa, jolla ei ole tätä tietoa, on sen lausuminen rienaus. Antikristus tekee saman kuin Kristuskin, "istuttaa itsensä Jumalan temppeliin niin kuin Jumala ja tekee itsensä Jumalaksi" (2. Thess. 2:4), mutta hän tekee tämän ilman tietoa, hän on valehtelija, hän on vielä persoonallinen ihminen, joka ei ole jumaluuttansa toteuttanut.

Joukahaisessa ja Väinämöisessä me näemme saman esimerkin todellisesta, ja valheellisesta tiedosta. Kumpikin sanoi saman, mutta toisen suussa sanat olivat mitä suurinta valhetta, toisen suussa mitä suurinta totuutta. Itse runo antaa sen vaikutelman, että Joukahainen sanoo sanansa ilman vakaumusta, koska hän heti on valmis myöntämään: "Jos ei lie minussa mieltä, kysyn mieltä miekaltani." Väinämöiselle sitä vastoin tämä oli mitä elävintä ja voimakkainta todellisuutta, joka koski hänen sydänjuuriinsa. Joukahainen oli jostakin urkkinut itsellensä tuon salaisuuden, että suuret tietäjät saattoivat sanoa olleensa mukana maailman luomisessa, ja kevytmielisesti hän tekeytyi tällaiseksi tietäjäksi, vaikkei edes käsittänyt, mitä nämä sanat tarkoittivat. Väinämöinen sitä vastoin tiesi, mitä hän sanoi, ja osoitti sen kohta, kun hän lauloi Joukahaisen suohon ja muutti hänen hevosensa rannan kiveksi, jousen taivaankaareksi, nuolet havukoiksi ja miekan salamaksi taivaalle. Hän näytti, että hänellä oli hallussaan itse luomisvoima, jolla koko maailmankaikkeus on rakennettu. Sillä sama voima, jota Väinämöinen käytti luodakseen Joukahaisen silmiin nuo harhakuvat, sama voima, jumal’ajatus, on maailmankin muodostanut. Kaikki nämä muodot, jotka näemme ympärillämme, ovat siinneet ja syntyneet Jumalan voimakkaista ajatuksista. Joukahainen sitä vastoin ei kyennyt edes hallitsemaan oman mielikuvituksensa maailmaa, eikä hän ollut vielä kuoleman herraksi tullut, vaan raukkana hän lyyhistyi pelosta ja alkoi armoa rukoilla. Ja Väinämöinen antoi hänen rukoilla ja tarjota kaikkia aarteitansa, kunnes hänen viimeinen ylpeytensä oli voitettu ja hän lupasi antaa oman sisarensa Väinämöiselle puolisoksi. Silloin hän pääsi ylös suosta, johon oli luullut vajoavansa, ja sai tavaransa takaisin.

Voimakkaasti kuvaa runo tässäkin kohdassa Väinämöisen tietäjä-voimaa: "Järvet läikkyi, maa järisi, vuoret vaskiset vapisi, paaet vahvat paukahteli, kalliot kaheksi lenti, kivet rannalla rakoili." Sama voima, joka voi luoda, voi myös hävittää. Huomattakoon ohimennen, että Väinämöinen ei käyttänyt tietojaan itsekkääksi voitokseen, sillä sitäkään, mitä hän osoitti pitävänsä maailman suurimpana aarteena, ihmissydämen rakkautta, ei hän tahtonut pakolla omakseen. Hän ei pyytänyt neittä vastoin mieltä "ikuiseksi ystäväkseen". Hän itse meni puhuttelemaan Ainoa eikä ensinkään vedonnut veljen lupaukseen.

Mitä me nyt voimme oppia Väinämöiseltä, kansamme iänikuiselta Tietäjältä? Mitä hän opettaa meitä pitämään suurimpana tietona, syvimpänä viisautena? Se ei ole vain nimien antamista luonnon ilmiöille ja näiden nimien muistissa pitämistä vaan itse niiden synnyn ja sisäisimmän olemuksen löytäminen.

Todelliselle sivistykselle on sangen vähäarvoista, tietääkö joku, minä vuonna Karthago hävitettiin tai mikä on Argentiinan pääkaupunki tai mikä latinalainen nimi on simpukalle annettu. Kaikki tällaiset "totuudet" eivät ole sen henkisempiä kuin puunkappale. Pikemmin voi puunkappaleessa olla enemmän henkeä. Nämä tiedot voivat kenties edistää sivistyksen hankkimista, mutta ne eivät suinkaan ole itse tämä sivistys.

Vaan mikä on todellinen sivistys? Se ei ole niin paljon tietoa olevista oloista, tähän asti ilmenneistä tosiasioista, vaan pikemmin kykyä luoda ikuisesti uutta ja ehompaa, se ei ole vain määrättyjen oppien muistissa pitämistä vaan elävää intoa yhä uutta oppimaan Se on tunkeutumista itse luonnon syvimpään salaisuuteen, siihen voimaan, joka on luonut kaikki ilmiöt ja niitä joka hetki hallitsee. Väinämöinen edustaa samaa viisautta, josta sanotaan Hiljaisuuden Äänessä: "Auta luontoa ja työskentele sen kanssa, ja luonto on pitävä sinua yhtenä luojistaan ja totteleva. Ja se avaa sinulle selkoselälleen portit salaisiin kammioihinsa ja paljastaa katseellesi kätketyt aarteensa povensa sisimmissä syvyyksissä. Aarteensa se näyttää ainoastaan hengen silmälle – sille silmälle, joka ei koskaan sulkeudu, jolle ei mitään kätkettyä ole kaikissa luonnon valtakunnissa."

Tietäjä – helmikuu 1911

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.

V. H. V.

Hyvän ja pahan tieto Kalevalassa

Kysymys hyvästä ja pahasta on kaikkina aikoina ollut ihmishengen syvimpiä kysymyksiä. Me tiedämme, että puhdas, alkuperäinen luonto ei tunne hyvän ja pahan ristiriitaa. Kukat kedolla, linnut puissa eläimet viettävät huoletonta elämäänsä, noudattaen vapaasti luonnollisia taipumuksiaan. Vasta ihmiskunnassa herää itsetietoinen kamppailu välillä, vasta ihmiskunta huokailee "synnin orjuudessa" ja etsii siitä vapautusta.

Mutta eipä ihmiskuntakaan kaikkina aikoina ole tuntenut pahaa, ei ainakaan siinä räikeässä, katkerassa muodossa, millaisena se esiintyy nykyisissä yhteiskunnissa. Kaikkien kansojen traditiot puhuvat "kultaisesta ajasta", jolloin ei ollut sotia, ei sellaista sortoa, köyhyyttä eikä kurjuutta kuin nykyään. Vaikka tuossa kaukaisessa muinaisuudessa monet hyödylliset keksinnöt vielä puuttuivat ja maasta oli vaikeampi saada elatusta, niin kuitenkaan ei ollut sitä kaikki hämmentävää taistelua "olemassaolon puolesta", joka on nykyaikana niin huomattavana piirteenä. Mistä se riippui? Siitä luonnollisesta syystä, että ihmiset eivät vielä niin selvästi tunteneet itseään eristetyiksi yksilöiksi, joiden onni saattoi sotia muiden olentojen onnea vastaan. Veljellinen yhteiselämä oli heille aivan luonnollinen ja siten "leipähuoli" oli verraten tuntematon. Sillä kun ei toinen ajatellut rikastumista toisen rinnalla, ei tuhlattu suunnattomia varoja keskinäiseen taisteluun, kilpailuun, yksityiseen ylellisyyteen niin kuin nyt tehdään. Ei osattu silloin niin tarkasti erottaa, mikä on minun, mikä sinun.

Tämä yhteiskunnallinen sopusointu oli läheisessä yhteydessä kansan maailmankatsomuksen kanssa. Ei tunnettu pahaa henkeä Jumalan vastakohtana vaan luonto oli yhtenäinen jakamaton kokonaisuus. Ihmiset eivät olleet vielä vajonneet tarpeeksi syvälle aineeseen, he eivät olleet valveillaan fyysisellä tasolla, vaan heidän tajuntansa viihtyi enemmän sisäisissä tunnemaailmoissa. Sen tähden he aivan vaistomaisesti saattoivat tuntea saman elämän elähdyttävän kaikkia olioita, saman hengen täyttävän kaikki, eivätkä he tunteneet olevansa toistensa tiellä niin kuin me, jotka selvästi tunnemme toisistamme vain fyysisen muodon.

Kalevalassa näemme aivan selviä jälkiä siitä, että Suomen heimollakin on kaukaisessa muinaisuudessa ollut "kultainen aikansa". Jo M. A. Castren huomautti, kuinka Kalevalassa ei ole niin jyrkkää erotusta hyvän ja pahan välillä kuin myöhemmillä, "sivistyneimmillä" kansoilla. "Pohjan neiti" esiintyy ihanana olentona, josta Kalevalan sankarit kilpailevat, kunnes hän viimein joutuu yhdelle heistä omaksi. Ja itse Louhi, "Pimentolan" emäntä, ei ole mikään hirviä vaan hyvä, vieraanvarainen, toimelias perheenemäntä.

Ja kuitenkin Kalevala, samoin kuin Ilias ym. suuret eepokset, seisoo kahden kauden välillä. Itse asiassa se kertoo juuri siitä suuresta ajankäänteestä, jolloin tapahtui muutos sekä sisäisesti että ulkonaisesti. Kärjistymisen kohta on siinä, missä Kalevalan sankarit tulevat pyytämään Sammosta osallisuutta ja Pohjolan emäntä tuo esiin aivan uuden periaatteen: "Ei pyyssä kahen jakoa, oravassa miehen kolmen." (42:46, 47) Siitä saakka särkyi sopusointu ja alkoi sota ja taistelu. Louhi muuttuu Loviattareksi eli "Louhikäärmeeksi", joka saa aikaan "tauteja tavattomia", ennen tuntemattomia paheita ja kärsimyksiä. Huomatkaamme, että ristiriidan syntyminen tapahtui samassa kansassa, vaikka runossa tämä on vertauskuvallisesti kerrottu taisteluna kahden eri kansan välillä.

Paha tuli ihmisten joukkoon. Ja tietäjät, jotka siihen saakka olivat suojelleet ja vaalineet viattomia lapsisieluja, saivat toisen tehtävän: niiden tuli herättää heidät ajattelemaan pahan arvoitusta ja etsimään sille ratkaisua. Sillä niin kauan kuin ihminen tajunnassaan tuntee "pahan", on se hänelle todellisuus. Mutta koska hän itse on sen pahan maailmaan tuonut, kykenee hän sen myös hävittämään olemattomiin. Kun hän vain sisästään, tajunnastaan, poistaa pahan, häviää se myös ulkomaailmasta, sillä ikuista pahaa ei kykene mikään olento luomaan. Luonto ikiviisaine lakeineen tasoittaa pahimmankin rikkomuksen ja palauttaa sopusoinnun. Millä tavalla ihminen sitten voi tajunnassaan vapautua pahasta? Siten että hän kustakin pahan ilmennysmuodosta etsii esille sen alkujuuren ja katsoo, onko sillä mikään todellinen syy, sellainen syy, joka voisi vaatia sen uudistamista. Ja jos hän tähän alkusyyhyn osaa tunkeutua, huomaa hän kulloinkin, että se nojautuu johonkin harhaan, pimitykseen, tietämättömyyteen. Se, mitä yksilö tavoittaa asettuessaan taisteluun muiden onnea vastaan, ei tule pysyvästi voitetuksi.

Kun ihminen tällä tavalla on tarkastanut lukemattomia pahan ilmennysmuotoja, voi hän ikään kuin yhdellä yleissilmäyksellä katsella kaikkea "pahaa", mitä konsanaan on ollut hänessä itsessään tai muissa. Hän voi ymmärtää, mistä se on lähtenyt, ja miten se taas voi haihtua olemattomiin, ja silloin hän ikään kuin antaa anteeksi kaikelle pahalle, näkee, että se on ollut välttämätön hyvän esille saamiseksi, ja näkee, ettei se voi saastuttaa ikuisuuden valkeutta. Tästä lähin hän seisoo vakavin jaloin ja voi iloisella, rohkealla mielin jatkaa matkaansa kehityksen mittaamattomalla tiellä. Hän ei nyt tuomitse ketään vaan koettaa myötätuntoisesti auttaa niitä, jotka huokaavat, tuntiessaan pahan kirouksena päällään.

Kaikki uskonnot ovat erilaisen vertauskuvien muodossa esittäneet ihmissydämen näkymätöntä taistelua pahaa vastaan ja pyrkineet antamaan siinä ohjausta. Ja me näemme, että uskonnot ovat tulleet samasta lähteestä, koska ne kaikki käyttävät samoja vertauskuvia. Viisauden pojat puhuvat samaa kieltä yli koko maanpinnan. Kummallista on nähdä, kuinka läheisessä yhteydessä muinaissuomalaisetkin tietäjät olivat muiden kansojen viisaitten kanssa.

Niinpä pahan arvotus on Kalevalassa selvitetty samoilla vertauskuvilla kuin esimerkiksi kristinuskossa ja kuitenkaan ei siitä lainaamalla vaan tukeutumalla paljon vanhempiin traditioihin. Se sama käärme, joka paratiisissa näyttäytyi, esiintyy myös Kalevalassa ja on siinäkin kuoleman syynä, kunnes täydellinen ihminen sen kykenee voittamaan.

Raamatun luomistarussa kerrotaan Jumalan sanoneen käärmeelle: "minä panen vainon sinun siemenes ja vaimon siemenen välille: se on rikkipolkeva sinun pääsi ja sinä olet pistävä sitä kantapäähän". Mutta tämä käännös on virheellisesti muodostettu, jotta se saataisiin soveltumaan yhteen ainoaan "pelastustapahtumaan". Septuagintassa, jota käytettiin Jeesuksen aikana, sanotaan: "se väijyy sinun päätäsi ja sinä väijyt sen kantapäitä", jolloin näkyy, että on puhe yhtä mittaan tapahtuvasta maailmanprosessista. Niin kauan kuin ihmisellä on jäljellä jokin "Akhilleuksen kantapää", haavoitettava kohta, valaa käärme siihen myrkkyään, kunnes hän on valloittanut itse "käärmeen pään" ja saanut omakseen sen kruunun, joka siinä päässä välkkyy, viisauden kruunun. Sillä käärme on viisauden käärme, hyvän ja pahan tiedon haltija. Se on kaiken kärsimyksen lähde niin kauan kuin yksin kärsimys voi opettaa ihmistä, mutta kun hän kerran oppii tahtomaan samaa kuin Elämän Laki, muuttuu hän itse käärmeeksi ja voi silloin hallita kaikkea kärsimystä itämailla kutsuttiinkin vihittyä Nagaksi eli käärmeeksi, ja Serafit, jotka seisoivat Jumalan valtaistuimen ympärillä, olivat tulisia käärmeitä, sillä Serafi (saraf, vrt. lat. serpens) merkitsee "käärmettä".

Nyt Kalevalaan. Kun Lemminkäinen, tiedon etsijä, kulkija vihkimysten läpi vaan ei vielä Mestari saapuu Tuonelan joelle joutsenta tavoittamaan , väijyy häntä virran liepeellä "märkähattu karjanpaimen", nostaa vesikyyn lainehista ja ampuu sen kautta hänen kainalonsa. Siinä suistuu uros aaltojen omaksi ja menee vilisten alas myötävirtaa, kappaleiksi hakattuna. Ainoastaan syntymällä uudestaan, äitinsä yhteen liittämänä hän taas nousee maan päälle ja pääsee jatkamaan elämäänsä, joka niin äkkiä katkaistiin.

Mikä sai tämän tuhon aikaan? Jos sanomme "paimenen viha", niin mainitsemme vain uuden renkaan syitten ketjussa, sillä se viha ei ole tyhjästä syntynyt, vaan se johtuu vuorostaan edellä käyneestä syystä. Lemminkäinen itse sanoo syyksi, ettei hän tuntenut "vesun vikoja, umpiputken ailuhia". Hän siis sanoo oman tietämättömyytensä aiheuttaneen turmion eikä lykkää syytä paimeneen. Tämä on sangen merkille pantava kohta.

Mikä oli se tietämättömyys, joka näin kuoleman aiheutti? Meidän ei tarvitse otaksuakaan, että hänen tietämättömyytensä koski joitakin ulkolukuja, sanallisia loitsuja. Ei niin, vaan hän oli tyhmyyden tehnyt aikaisemmin, silloin kun hän nukutti kaiken Pohjolan väen, mutta jätti paimenen laulamatta. Hän oli silloin ilmaissut ylenkatsettaan miesraukkaa kohtaan ja tahtonut hänet tuomita rumista nuoruuden hairahduksista. Sillä oli hän vetänyt päällensä paimenen vihan. Tästä sanotaan Valoa tielle -kirjassa: "Älä luule, että voit erottautua pahasta ihmisestä tai tyhmästä. Jos sallit sisääsi kasvaa ajatuksen, että eristyt yhdestäkin pahasta asiasta tai henkilöstä, silloin näin tekemällä luot karmaa, joka sinut sitoo siihen asiaan tai henkilöön... Muista, että tahrainen vaate, johon kammoat koskea, saattoi olla omasi eilispäivänä ja saattaa olla omasi huomenna. Jos inholla, siitä väistyt, kun se päällesi heitetään, tulee se sitä kiinteämmin sinuun tarttumaan."

Tavallinen ihminen ei voi olla tuntematta syvää inhoa niitä tavattomia sukuvietin ilmaisuja kohtaan, josta Lemminkäinen paimenta moitti. Mutta kun hän, joka tahtoi käydä vihkimyksen tietä, antautui inhon tunteen valtaan, muuttui se hänelle kuolemansynniksi. Hänen täytyi tavoittaa ehdotonta, kaiken käsittävää rakkautta. Ja me näemmekin edempänä Lemminkäisen tarinassa, kuinka hänessä toteutuu tämä kaikkiallinen rakkaus, joka ei sulje piiristään kaikkein halvintakaan. Kerrotaan, kuinka hän saaressa ollessaan "ihastutti kaikki immet, lepytteli kaikki lesket", kunnes vielä oli vain "yksi vanha impi rukka, se on päässä pitkän niemen, kymmenennessä kylässä". Ja säälistä hän nousee anivarahin, lähteäkseen pitkälle matkalle, "senki impyen ilohon, naisen raukan naurantahan". Karmallisesti juuri tämä teko pelasti hänet uhkaavasta tuhosta, ja se piirre jo yksin osoittaa, ettei hän ole mikään himojen orja ja viettien tyydyttäjä vaan ihminen, jossa rakkaus kehittyy äärettömiin.

Me emme saa loukkaantua siitä, että Lemminkäisen rakkaus esitetään sukupuolisessa muodossa, sillä muistakaamme, että alkuperäiselle kansalle kaikki näyttäytyy kuvissa; se ei ensinkään osannut kertoa sielullisista asioista kuvia käyttämättä. Kalevala ei voi puolustaa rajatonta sukupuolista yhteyttä samassa hengenvedossa kuin se sanoo: "Kamala on kaksi naista, yhen miehen vuotehella." (12:121-122)

Mutta palatkaamme Lemminkäisen surmaan. Tuonelan mustassa joessa hän miettii, mikä on ollut perikatonsa syynä, ja huomaa, että häneltä viime elämässään puuttui kaksi sanaa, "kovin äijä, kun on kolme". Mutta nämä sanat eivät olleet muutamia monien joukossa, vaan ne sisälsivät juuri sen tärkeimmän tiedon, joka lopettaa kaiken vihan, ylenkatseen, tuomitsemishalun. Omasta hairahduksestaan hän oppi tuntemaan nämä sanat, vaikka sitten kun hän uudelleen syntyi fyysiseen maailmaan, hänen äitinsä täytyi hänessä herättää esiin tämä tieto, kuten ainakin lapselle tapahtuu tänne tultuaan. Nyt Lemminkäinen tuntee "käärmeen synnyn" eikä siis kauhistuen tuomitse pahan räikeintäkään ilmaisumuotoa. Nyt hän on valmis astumaan vihkimyksen tietä.

Nytpä kerrotaan Kalevalassa, milloin "käärmeen synty" on Lemminkäiselle tarpeen. Hän lähtee kutsumattomana vieraana häihin, valloittamaan taivaan valtakuntaa väkirynnäköllä. Mme Blavatsky on Salaisessa opissaan toistanut otteen tästä Lemminkäisen matkasta ja nimittää häntä siinä "valkoiseksi maagikoksi". Oikeastaan on vähän sopimatonta, että vihkimysretken päämäärä on Pohjola, Pimentola, mutta kaikkia yksityiskohtia ei voi koskaan yhdistää aivan sopivaan muotoon suuressa kuvarunoelmassa. Runo kertoo nyt, kuinka Lemminkäinen kulkee yli tulisen kosken ja aukaisee rautaisen, sisiliskoilla solmitellun aidan. Mutta viimeksi portin eessä poikkipuolin käänteleiksi käärme, "pitelämpi pirtin hirttä, paksumpi patsasta portin". Siihen ei uros tohi käsiksi käyä vaan koettaa sen manauksilla tieltä käännyttää: "Mato musta, maan alainen, anna tietä, puolen tietä, sivu mennä matkalaisen, tunge pääsi turpehesen, mäty mättähän sisähän" jne. Nämä ovat niitä tavallisia käärmeen loitsuja, joita pikkutietäjät käyttävät tahdonvoimansa keskittämisen apuna, kun he tahtovat hallita luonnon olentoja, näkyviä ja näkymättömiä. Mutta tässä ne eivät auta: "ei mato siitä, totellut, ain' yhä kähäelevi, ylös kielin kiehahtavi, Lemminkäisen".

Tämäpä näet ei ollutkaan mikään tavallinen mato eikä porttikaan ollut aivan puinen portti, vaan Lemminkäinen seisoi nyt vihkimyksen kynnyksellä, jolloin "omasta sydämestä lankee tielle musta, pelottava varjo ja jalat puuttuvat kauhusta siihen kohtaan" (Hilj. ääni s.66) Kaikki, mikä entisyydessä on ollut pimeätä, heijastuu nyt ulos sydämestä ja näkyy satasilmäisenä käärmeenä, joka uhkaa tuhota matkalaisen, ellei hän käänny vaaralliselta tieltään. Mutta nytpä kerrotaan, että Lemminkäinen "muisti vanhoja sanoja, ennen äidin neuvomia", ja muisti väkevimmät syntysanat: "Halkeat paha kaheksi, konna kolmeksi muruksi, kun ma etsin emosi, maan kamala kasvantasi."

Nyt meidän ei tarvitse luulla, että todellista "käärmeen syntyä" voisi runossa löytyä. Parhaimmatkin sanat voivat ainoastaan kaukaisesti kuvata sitä tietoa, joka on voitettava sisäisesti. Kuitenkin sekin loitsu, joka Kalevalassa edustaa "käärmeen syntyä" on sangen mielenkiintoinen, koska se on kaikua ikivanhasta viisausopista.

Me luemme:

Tuostapa sen rannalla näkivät luonnottaret ja kysyivät Luojalta: "Mitäpä tuostaki tulisi?" Mutta Luoja vain vastoaa: "Pahasta paha tulisi, jos ma tuolle hengen loisin." Siksipä Hiisi sen otti kuvatakseen ja niin syntyi Tuonen toukka, "maan karva, kanervan karva, kaiken ilman kaaren karva".

Kun mato nyt syntynsä kuuli, niin jopa "satasilmä siirtelihe, muuttelihe tien mukahan, antoi mennä matka miehen, Lemminkäisen leyhytellä".

Tällaisiin omituisiin taruihin tietäjät pukivat viisautensa. Kukapa nykyajan ihmisistä aavistaisi, että tässä saattaisi piillä muuta kuin tyhjänpäiväistä leikkipuhetta? Kuinka tällaisessa "käärmeen synnyssä" saattaisi olla mitään tehoa ja tarkoitusta? Me emme voi sitä uskoa.

Mutta kaukaisesta maasta ja kaukaiselta ajalta me löydämme juuri tälle luvulle merkillisen vastineen. Vuonna 1869 julkaisivat tiedemiehet ensimmäisen kerran erään vanhan Egyptistä löydetyn papyrus-kääreen, jota hyvällä syyllä voi nimittää egyptiläisten "käärmeen synnyksi". Sitä käytettiin näet aivan samalla tavalla kuin suomalaistakin loitsua, nimittäin käärmeen puremien parantajana [Meidän ei tarvitse epäillä, että nämä luvut todella, kun niihin kerran uskottiin, saattoivat synnyttää tällaisia vaikutuksia, sillä sanotaanhan meidänkin raamatussa, että niiden, joilla on oikea usko, "pitää käärmeet ajaman pois, ja jos he jotakin myrkkyä juovat, ei se heitä vahingoita" (Mark. 16:18)]. Tällä tavalla tietäjät käänsivät siihen kansan huomion ja herättivät ajattelemaan sen sisällystä. Tuo egyptiläinen luku on monasti julkaistu tieteellisissä teoksissa ja luetaan viimeksi Theosophistin joulukuun numerossa 1910, nimeltä "Re ja Isis". Jo ylevät alkusanat ilmaisevat, kuinka korkea on sen alkuperä:

"Kieleni minun kertovi kaksinkertaisesti jumalaisesta Jumalasta, Itsesyntyisestä, taivaan ja maan liekissä luojasta, jumalien ja ihmisten, petojen, matelevaisten, lintujen ja kalojen elämänhengestä. Olemukseltaan hän on yksi, ihmisten ja jumalien kuningas; aikakaudet ovat hänelle vuosia. Monet ovat hänen nimensä; näitä eivät tunne, eivät tunne jumalatkaan".

Tämän Jumalan suusta valui sylki maan päälle. Sen löysi Isis-jumalatar ja teki siitä loistavan madon. "Hänen sydämensä oli kyllästynyt ihmisiin tuhatlukuisiin, hän valitsi itselleen jumalat tuhatlukuiset" ja opittuaan nekin tuntemaan, hän tahtoi tietää itse Luojan nimen. Käärmeen hän pani väijyksiin Jumalan tielle, "kahden maan välille". Ja käärme puri Suurta Jumalaa ja elämänliekki hänestä luopui. Silloin hänen äänensä nousi taivaaseen saakka: "Mitä tämä on? Tämä ei ole mitään, mitä minä olisin luonut." Ja hän vetäytyy oman jumaluutensa turviin. "Ruhtinas olen, ruhtinaan poika, moniniminen, monimuotoinen olen minä. Minun olemukseni on jokaisessa jumalassa."

Silloin Isis tulee hänen luoksensa ja kysyy: "Mitä tämä on, minun isäni, Jumala? Onko joku lapsistasi nostanut päänsä sinua vastaan? Onko mato sinulle tuhoa tuonut?" Ja hän jatkaa: "Kerro minulle nimesi, sillä se elää, joka hänen nimeensä turvaa." Yhä uudelleen hän rukoilee saadakseen kuulla Suuren Jumalan nimen, kunnes tämä vastaa: "Minä annan itseni Isiksen etsimiselle; tule esille ruumiistani, nimeni tulkoon hänen ruumiiseensa." Silloin Isis päästi hänet käärmeen myrkystä ja sanoi: "Eläköön Re, myrkky kuolkoon." Ja luku loppuu: "Näin Mahtava Isis kohotti ilmi Suuren Jumalan nimen."

Tällainen on aivan lyhyeksi supistettuna egyptiläinen "käärmeen synty". Ensi näkemältä huomaamme tuskin muuta yhtäläisyyttä suomalaisen kanssa kuin että kummassakin käärme syntyy syljestä. Mutta toisen hyvin merkillisen yhtäläisyyden löydämme, jos katsomme, kuka on Isis ja kuka Syöjätär. Kuten tunnettu, on Isis Luonto-emonen, maan hedelmällisyyden haltija. Entä Syöjätär? Kaikissa suomalaisissa loitsuissa löydämme hänen nimensä toisintona "Mammotar". Mammotar ja Syöjätär merkitsevät samaa. Ne ovat molemmat Luontoäidin nimiä, joista toinen kuvaa häntä elävien olentojen synnyttäjänä, toinen niiden kaikkinielevänä hautana: "maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman". Toinen edustaa päiväpuolta, toinen yöpuolta. Hän on sekä Synnyttäjä että Syöjä. Puun synnyssä sanotaan esim. että se on "Syöjättären synnyttämä, Mammottaren maasta luoma". Ja kivi on "Syöjättären sydänkäpynen, Mammottaren maksan pilppu". Syöjätär on siis sama kuin Isis!

Mutta Lemminkäinen ja Suuri Jumala? Kuinka ne voivat olla samaa? Huomatkaamme vain alkusanat, että "Suuri Jumala" on kaikkien olentojen, jumalien, ihmisten ja eläinten elämänhenki eikä siis voi olla salvattu yhteen erikoiseen muotoon. "Suuri Jumala" on jokainen, joka itsetietoisesta tuntee itsensä yhdeksi sisäisen elämänhenkensä kanssa. Ja silloin Re on juuri Jumaluutta lähestyvä ihminen, kuten Lemminkäinen. Muuten ei käärme voisi häntä purrakaan. Hän on kuten Lemminkäinenkin "kahden maailman välillä" ja silloin käärme häntä väijyy. Ja kummassakin kertomuksessa hän pääsee käärmeen vihoista oikeita sanoja käyttämällä. "Pahan" käärme muuttuu "viisauden käärmeeksi", onhan "synti" se terävä kannustin, joka aina lihaamme pistää, pakottaen meitä etsimään tietoa.

Vain yksi huomattava ero on näiden kahden "syntysanan" välillä, mutta tämä ero vain vahvistaa niiden yhteisen merkityksen. Suomalaisessa luvussa avautuu portista pääsy, kun käärmeen synty on ilmoitettu, egyptiläisten luvussa taas käärmeen purema paranee, kun Jumalan nimi on ilmoitettu. Mutta itse ihmisluonnon kehityksessä on todella olemassa nämä kaksi erilaista vihkimystä. Ensin saavutetaan täydellinen tieto pahasta, sitten täydellinen tieto hyvästä. Esimerkiksi Hiljaisuuden Äänessä (s. 66 ja 67) puhutaan näistä kahdesta vihkimyksestä. Ensimmäisessä lankeaa Tielle tuo pelottava (käärmeen) varjo, joka äsken mainittiin. Toisessa kysytään: "Oi peloton pyrkijä, katsahda alas oman sydämesi kaivon syvyyteen ja vastaa: tunnetko Itsen voimat, sinä ulkonaisten varjojen havaitsija?" Nyt, kun olet oppinut tuntemaan pahan varjon, opi tuntemaan myös Jumalallinen Itsesi. Edellisestä vihkimyksestä puhuu suomalainen, jälkimmäisestä egyptiläinen runo.

Merkillisesti siis käyvät yhteen nämä kaksi salaperäistä käärmekertomusta, jotka johtuvat kaukaisesta muinaisuudesta. Katsokaamme nyt, voisimmeko edes jossakin määrin ymmärtää, miten ne tahtovat selvittää ja valaista arvoitusta.

Kummassakin kertomuksessa on sama piirre, että Luoja ei ole antanut pahalle elämää, vaikka hän on antanut hengen kaikille olioille. Re sanoo: "Tämä ei ole mitään, mitä minä olisi luonut." Ja Kalevalassa Luoja kieltäytyy käärmettä kuvoamasta. Tämä jo yksistään ratkaisee pahan arvoituksen: ei ole yhtään olentoa, joka olisi luonnostaan paha. Ei mikään elävä olento synny pahana eikä tahdo pahaa.

Mistä paha sitten on tullut? Jumalan syljestä. Mutta tässä kohden ainoastaan egyptiläinen runo on säilynyt puhtaana ja alkuperäisenä. Siinä tämä sanotaan selvin sanoin: "Kahdesti jumalaiselta putosi sylki maan päälle." Suomalainen runo sitä vastoin on käynyt erilaisten vaiheiden kautta. Jokaisen uskonnon kehityksessä huomataan, kuinka vähitellen himmenee tieto olemassaolon ykseydestä ja paha aletaan käsittää todellisena, ikuisena, Jumalaa vastustavana voimana. Siksipä aikain kuluessa suomalainenkin "käärmeen synty" sai yhä synkempiä värejä. Lönnrotin Loitsurunoissa mainitaan siitä kokonaista kahdeksan toisintoa ja on kummallista nähdä, kuinka niissä paha maalataan yhä synkemmillä väreillä. Kuitenkin on vielä jäljellä alkuperäinen muoto (c). Siinä käärme ei synny Syöjättären syljestä vaan "Äijön poika" istuessaan kivellä nukkui ja kuola tippui hänen suustaan; "senpä Syöjätär havaitsi, söi kinon kiven kylestä, sylkäisi kinon vesille", jne. Toisinto a on samanlainen kuin tämä paitsi siinä, että "Äijön pojan" tilalla on "Hiisi". Mutta silloinpa on esitys aivan päinvastoin kuin Kalevalassa. Loitsuissa Hiideltä tiedottomasti valuu sylki ja Syöjätär sen muodostelee, Kalevalassa taas Syöjätär sylkäisee ja Hiisi muodostelee. Perin mauttomasti on koetettu sovittaa yhteen nämä ristiriitaiset traditiot, kun on pantu Syöjätär nielemään Hiiden kuola ja taas sylkäisemään se ulos. Viimeinen toisinto b panee Hiiden tilalle Juutaksen, Luonnottarien sijalla on Santta Pietari ja "Luojan" sijalla Herra (nimittäin Jeesus). Ja siinä Herra itse antoi hengen "konnan ilkeän oksennolle" ja loi pahan maailmaan! Silloin on hävinnyt viimeinenkin jälki "pakanallisesta" viisauden opista.

Mutta jos katsotaan vanhinta traditiota, huomataan, kuinka se ihan tarkalleen vastaa egyptiläistä kertomusta. "Äijön poika" so. "Ukon" eli " Jumalan poika" oli nimi, jota selitysten mukaan tietäjä käytti itsestään, "omaa suurta voimaansa tarkoittaen". Se on ihmisen ikikuolematon; periolemus. Se on Lemminkäisen Itse Pohjolan portilla samoin kuin se on Re, Suuri Jumala, "kahden maan välillä". Häneltä on entisinä aikoina huomaamatta, "nukkuessa", valunut sylkeä maahan, ja se on tuulten tuudittamana, aaltojen ajelemana, seitsemänä kesänä muodostunut käärmeeksi, jonka Syöjätär-Isis lähettää hänen tielleen häntä koettelemaan.

Kummassakin tapauksessa on pahan lähde tietämättömyys, huomaamattomuus. Paha ei ole tehty itsetietoisella tarkoituksella. Eikä "sylki" voi suinkaan olla mikään satunnainen kuva, koska se tavataan kahdella näin erilaisella kansalla. Me voimme aavistaa sen merkityksen, jos ajattelemme, mikä tehtävä syljellä on ihmisruumiissa. Sylkihän se ruuan sulattaa ja muuttaa ravinnon ihmisruumiin rakennusaineiksi. Ja tiedemiehet ovat huomanneet, että ihmisen sylki on monelle luonnon oliolle yhtä kuolettavaa myrkkyä kuin käärmeen sylki ihmiselle. Oikeassa paikassaan se on terveyden palvelija, mutta erikseen joutuneena turmion tuoja. Ihmisen sisäisessä olemuksessa on muodollinen, alempi järki tällainen ruuan sulattaja niin kuin sylki. Se erottaa kelvolliset ja kelvottomat aineet toisistaan. Mutta jos se tekeytyy itsevaltiaaksi, jos se alkaa elää omaa elämäänsä olematta jumalallisen hengen palvelija, silloin se on kuin kuola, jota tuulet heittelevät meren aavoilla lainehilla. "Kun sielusi nähdessään kuvansa avaruuden aalloilla kuiskaa: ’tämä on minä’ – tunnusta, oi oppilas, että se on petoksen pauloihin kiedottu" (Hilj. ääni, s. 11). Kun se erottautuu jumalallisesta isästään, joutuu se maan hengen, Syöjättären, muovailtavaksi, ja silloin siitä tulee paha. Se on aivan luonnollista, koska Syöjätär, aineellinen luonto, on pantu kehitysprosessissa edustamaan aivan vastakkaisia periaatteita kuin Jumalallinen Itse, Tajunta. "Aineen minä ja hengen minä eivät voi koskaan sopia: toisen tai toisen täytyy hävitä" (Hilj. ääni, s. 17). "Äijön poika", kuolematon yksilö, nukahtaa ja silloin häneltä valuu sylki alas maailmaan ja tämä alkaa elää omaa elämäänsä itsekkäänä, aistillisena ymmärryksenä.

Mutta tällä "käärmeen syljellä" on tarkoituksensa. Hyvin merkillisesti kuvaa tätä egyptiläinen vertaus, kun Isis tällä käärmeellä houkuttelee Suurta Jumalaa ilmaisemaan "nimensä" so. todellisen luontonsa. Re sanoo viimein Isikselle: "Nimeni tulkoon hänen ruumiiseensa." Tämä on se "Jumalan Pojan ilmestyminen", jota Paavali sanoo luonnon ikävöiden odottavan. Ihminen vapautuu äitinsä, so. tiedottoman luonnon, sen viettien ja vaistojen alaisuudesta. Mutta Luonto ei ole ollut hänen vihollisensa vaan auttajansa. Se on kärsimyksillä pakottanut esille hänen sisäisen jumalallisen järkensä, ja silloin sen valekuva, aistiymmärrys pakenee tieltä ja pujahtaa maan sisään, antaen matkalaisen mennä tietään.

Voisi sanoa, että "sylki" on liian mitätön edustaakseen ihmisen koko personallista minuutta. Mutta voi pikemmin sanoa, että se antaa käsityksen Jumalallisen Ihmisen, Äijön Pojan, suurenmoisuudesta. Ajatelkaamme: synnillinen minämme on vain syljen läikkä, jonka Ikuinen Itsemme on laskenut avaruuden aalloille tuulten heiteltäväksi, päivän paistateltavaksi.

Mutta kuinka voi Suomen kansalla olla mitään yhteyttä muinaisen Egyptin kansan kanssa? Salaisen opin mukaan Egypti oli kerran atlantilaisen rodun viisauden tyyssija ja pyramidit vihkimystemppeleitä. Ja Suomen kansa on myös atlantilaisen rodun polveutuma. Eipä ihme, että näiden kansojen traditioissa esiintyy yhtäläisyyksiä. Indoeuroppalaiset kansat ovat taas aloittaneet aivan uuden rodun ja kehitysjakson. Mutta totuus on samanlainen kaikkina aikoina, se ei muutu ihmisten muuttuessa.

Tietäjä – maaliskuu 1911

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.

V. H. V.

Kullervo-tragedia

Edellisessä kirjoituksessa on huomautettu, kuinka Kalevala seisoo kahden inhimillisen kehitysjakson käänteessä ja esittää sitä kamppailua, joka syntyy toisesta toiseen siirryttäessä. Tätä taistelua voidaan katsoa monelta puolelta, sillä se koskee koko inhimillistä elämää. Jos sitä katsotaan yhteiskunnalliselta kannalta, voidaan sanoa, että se on patriarkaalisuuden ja yksilöllisyyden keskinäistä ottelua. Ja silloin siitä on kuvaavin esimerkki Kullervon kertomus.

Minkälainen oli varhaisin, esihistoriallinen aika yhteiskunnallisesti katsoen? Kansan hallinto oli silloin niin kuin sanotaan patriarkaalinen eli "isällinen". Viisaat ja vanhimmat hoitivat isällisesti heimon asioita, eikä kukaan kapinoinut heitä vastaan, koska he hallitsivat hyvin ja kaikki heihin luottivat. Ei kellään yksilöllä ollut sellaista itsetuntoa, että hän olisi omin päin pyrkinyt jotain määräämään vastoin vanhempien viisautta. Ihmiset olivat suuria lapsia ja elivät yhteisen perheen lailla. Vastaantulijalta tiellä kysyttiin: "Mit' olet sinä sukua, mitä heimoa?" sillä jokaisella oli arvoa ainoastaan sen mukaan, mihin joukkokuntaan hän kuului. Kansalla oli jonkinmoinen "joukkosielu". Kaikki, mitä heimolle kuului, oli jokaisen jäsenen omaisuutta. Mitään "oikeuksia" ei kukaan vaatinut eikä myöskään kieltänyt, sellaista käsitettä ei ensinkään tunnettu. Yhdessä tehtiin työt, yhdessä nautittiin työn tulokset.

Sitten tuli toinen aika, jolloin yksilö tahtoi itse määrätä osansa ja kohtalonsa. Hän ei vain ilman muuta luottanut vanhempiin johtajiin, ja vaikka luottikin, ei tahtonut heitä totella vaan tahtoi olla ja elää oman päänsä mukaan, seurasi siitä onnea tai onnettomuutta. Me huomaamme, että tämä ei sellaisenaan ole nautinnon himoa eli omanvoiton pyyntiä, sillä olihan suurempi nautinto tuloksena entisessä rauhallisessa yhteiselämässä. Tässä oli vain uusi puoli ihmisen olemuksesta pyrkimässä esille, itsenäisyys, joka alussa tietämättömyydessään ilmenee itsekkyytenä ja siten johtaa kärsimyksiin.

Kalevalassa tämän yksilöllisyyden paras edustaja on Kullervo. Siksipä Kullervo-kertomusta nykyaikainen lukija parhaiten ymmärtää ja osaa ihailla. Siinä hän tuntee itsensä, ja se tarina tuntuu hänestä inhimilliseltä ja luonnolliselta. Jo aikaisin huomattiin, että Kullervo-taru on täydellinen mestariteos ja kykenee kilpailemaan maailman suurimpaan tragedioiden kanssa.

Mitä merkitsee tragedia? Se sana käännetään "murhenäytelmäksi", sen tähden että se meidän kannaltamme päättyy murheeseen. Siinä esitetään kuva ihmisestä, joka kapinoi korkeampia valtoja vastaan ja siten tuottaa itsellensä ja muille murhetta ja sortuu voitettuna. Hän on silloin kuva jokaisesta meistä, jotka alituisesti teemme "syntiä" ja saamme siitä kärsiä. Nimi johtuu kreikkalaisesta sanasta tragos, joka merkitsee pukki. Se on "syntipukki", joka uhrattiin näytelmän alkaessa, itse näytelmän vertauskuvana. Juutalaisilla oli aivan samanlainen toimitus: pantiin kansan synnit pukin päälle (3. Moos. 16) ja uhrattiin tämä merkiksi siitä, että Elämä ilman armoa vaatii hyvitystä jokaisesta loukkauksesta.

Tragedia on yksilöllisyyden ajan korkein taidemuoto. Siitä poistuu kaiken surullisuuden luonne, jos ihmiset osaavat sen oikein käsittää. Se jättää silloin mieleen vain juhlallisen vakavuuden ja sisäisen tyydytyksen siitä, että on käynyt niin kuin piti käydä. Suurimmissa tragedioissa on ylevyys juuri siinä, että uhri, pukki, itse tunnustaa erehdyksensä ja vapaaehtoisesti ottaa päällensä, mitä kohtalo hänelle siitä määrää. Hän astuu oman persoonallisuutensa yläpuolelle ja käy kuolemaan riemuiten siitä, että oikeus ja totuus on voittanut. Juuri sellaisena esiintyy Kalevalassa Kullervo, vieläpä niin jylhän ylpeänä ja sankarillisena, että hän itse riensi kohtalonsa edelle ja painoi miekan omaan poveensa. Hän oli suuri kaikkien uhmaajana, suurempi vielä uhmansa jättäessään.

Miksi piti Kullervolle käydä niin kuin kävi? Miksi suuren yksilön pitää näin sortua tuskaan ja onnettomuuteen? Toisin sanoen: miksi "rautakauden" suurimmat taideluomukset syntyvät tragedioina? Pitkin aikoja on tähän yritetty vastata monella eri tavalla, ja jos teosofia tuo meille suuremman tiedon, pitää sen myös tässä asiassa osata vastata täydellisemmin kuin miten ennen on vastattu.

Ja niinpä kyllä. Itse asiassa tragedia ensin esiintyi uskonnollisena, pyhänä juhlatoimituksena ja tuli samasta lähteestä kuin uskonnot ja teosofia: salaisen tiedon veljeskunnasta. Tämä on niinkin tarkoin historiallista, että tragedian ensimmäinen mestari, Aiskhylos, tuomittiin kuolemaan pyhyyden loukkauksesta ja kivitettiin sen tähden, että hän oli tragedioissaan saattanut julkisuuteen mysteerioiden salaisia näytelmiä. Näin kertoo kaksi luotettavaa kirjailijaa, Cicero ja Klemens Aleksandrialainen. Nuo Aiskhyloksen mahtavat näytelmät Prometheuksesta, joista muutamat ovat säilyneet meidän aikoihin asti, olivat osana mysteerioiden salaisesta opista. Prometheus kapinoi jumalia vastaan ja siksi oli kaikki uskonto vaarassa joutua häviöön, jos ennen aikaansa esitettiin tätä yksilöllisyyden heräämistä ja nousua tietoisuuteen. Sillä jos näytelmä kuvaa sankarin sortumista niin, että katsojiin mieliin jää katkeruus ja viha maailmanvaltoja kohtaan, silloin se on vain repivä eikä ylentävä, se on masentava eikä rohkaiseva. Valitettavasti monet uudemmat sepitykset alkavat käydä tähän suuntaan.

Teosofia on voinut täydellisesti ratkaista tragedian salaisuuden siten, että se viittaa yksilön uuteen elämään, jälleensyntymiseen. Siinä valossa poistuu kaikki katkeruus ja tyytymättömyys, Sillä mitä merkitsee, jos yksilö kuolee vähän aikaisemmin tai vähän myöhemmin? Pääasia on, että hän on antanut ilmauksen omalle yksilöllisyydelleen ja saanut selvästi ja havainnollisesti nähdä, miten tämä väritys soveltuu suuren maailmankuteen lomiin. Hänen lankansa katkaistaan, kun sen väri rikkoo sopusointua, mutta se otetaan uudelleen esille, kun taas tarvitaan sitä väriä. Ja mitä enemmän kukin lankakerä saa purkautua, mitä enemmän lähestytään sen sydäntä, sitä hienommaksi muuttuu sen väri. Prometheus ei pääse jumalista voitolle muulla tavoin kuin että hän itse tulee jumalien kaltaiseksi hyveissä ja voimassa. Kullervo ei voi menestyksellä sotia vääryyttä ja sortoa vastaan, ennen kuin hän itse on omasta sydämestään hävittänyt kaiken mahdollisuuden sortoon ja vihaan. Kunnes hän sen oppii, on jokainen elämä hänelle uusi. "murhenäytelmä". Se on kaunis ja ylentävä näytelmä siksi, että Kullervo ei ole pahantekijä, ei ole ihminen, joka tietoisesti rikkoisi omaa sisäistä ääntänsä vastaan. Kuulija, katsoja tuntee kaiken aikaa olevansa hänen, niin kuin jokaisen traagillisen sankarin, puolella. Ja miksikä niin? Siksi että hän pyrkii johonkin suureen ja korkeaan, minkä hän hämärästi aavistaa, vaikka maailman ja hänen oman luontonsa pimeys saattaakin hyvän pyrkimyksen eksymään harhaan. Toiminnanhalu muuttuu hävitykseksi, oikeudentunto kostoksi, rakkaudenkaipuu hillittömyydeksi.

Kullervon runo, joka erityisesti kuvaa uuden ajan henkeä, on syntynyt myöhemmin kuin muut Kalevalan runot. Se on runoelmana sangen uudenaikainen; vähin erin on tähän kertomukseen koottu se elämän traaginen aines, jota kansansielu yhä selvemmin alkoi tajuta. Lönnrot on ihmeelliseltä vaistollaan sovittanut eri katkelmat eheäksi kokonaisuudeksi. Se on kansan itsensä luoma, hän on siihen tuskin lisännyt ainoatakaan piirrettä. Kuinka vähän Lönnrot itse vanhan kansan miehenä kykeni tajuamaan Kullervon tragediaa kaikessa syvyydessään, näkyy niistä loppusanoista, jotka hän "muodosti muiden Väinämöisen varotusten malliin". [Ks. Kaarle Krohn, Kalevalan runojen historia, V osa, Kullervo, s. 736.] Väinämöinen pannaan siinä lausumaan julki tarinan antama siveellinen opetus: "Elkötte etinen kansa lasta kaltoin kasvatelko, luona tuhman tuuittajan. Lapsi kaltoin kasvatettu ei tule älyämähän, miehen mieltä ottamahan, vaikka vanhaksi eläisi." Tällainen muuten niin järkevä huomautus on tässä sitä vähemmän paikallaan, koska Kullervo on mies, jota ei ensinkään voi kasvattaa.

Ei runon mukaan ole hänen kohtalonsa syy huono kasvatus vaan hänen sisäinen, syntyperäinen kapinanhenkensä. Eikä sekään syy ole syyllisyyttä, vaan yhden välttämättömän asteen ilmeneminen ihmisen kehityksessä. Vanhan ajan hyvillä ihmisillä oli aina tuo kaunis utopia, että sopivalla kasvatuksella voitaisiin kaikki suurempi paha ja kärsimys pysyttää poissa ihmiskunnasta. Mutta elämä näyttää toista.

Monella tavalla on koetettu Kullervon tarinaa selittää, mutta teosofian kannalta ymmärrämme, että kaikki ne selitykset ovat epäonnistuneita, jotka etsivät onnettomuuden syytä Kullervon itsensä ulkopuolelta. Parempi on meidän ajatella rotumme suuren lainsäätäjän, ikimuinaisen Manun sanoja: "Ihminen syntyy yksinään, hän kuolee yksinään ja saa yksinänsä palkan hyvistä töistänsä ja yksinänsä rangaistuksen pahoista teoistansa." [Toistanut V. Vallin Suomen kansan esihistoriassa, s. 118.] Siksipä väärä on sekin katsantokanta, joka liiaksi panee huomiota Kullervon orjalliseen asemaan ja näkee siinä sortoa. Itse kansanruno ei pane "orja"-sanaan tällaista merkitystä. "Orja" oli jokseenkin samaa kuin meillä "renki". Hän oli "palkkalainen", "rahanalainen". Häntä ei laskettu heimoon kuuluvaksi, ja sen tähden heimon tavarat eivät olleet hänelle yhteisiä, vaan hän sai jonkinmoisen palkan työstänsä. Kuvaavat ovat Kullervolle lausutut "pestaussanat": "Kun elänet kaunihisti, aina siivolla asunet, saat olla talossa tässä, orjan töitä toimitella, palkka pannahan jälestä, ansiosta arvatahan." (31:205-210) Siitä näemme, etteivät muinaiset esi-isämme tunteneet orjuutta siinä merkityksessä kuin se oli monilla muilla kansoilla, vaan orjalle oli armoa saada olla talossa ja nauttia palkkaa. Jollei hän ollut tyytyväinen, sai lähteä pois. On aivan nurinkurista verrata Kullervoa sosialistiseen liikkeeseen, joka juuri on yksilöllisyyden vastakohta.

Aivan yleisesti kansanhenki itse miltei kaikissa toisinnoissa käsittää Kullervoa väkivaltaiseksi, hurjaksi sankariksi, jolle ei löydy sijaa tavallisessa järjestetyssä yhteiskunnassa. Hän on todellisen neron perikuva. Taidetta on hänen elämänsä täysi, runoutta uhkuvat hänen sanansa, olkoot ne ylpeät ja hurjat tai vienot ja kaihoisat. Hänellä tavataan tuo erinomaisen kaunis piirre, että hän kuulee omat ajatuksensa kaikuna luonnolta. Kun nälkä alkaa tuntua, kuulee hän linnun laulavan: "jo oisi aika orjan syöä, isottoman illastella". Ja taas kun kosto syttyy hänen sydämessään, antaa varis sen vaakkuen ilmi: "ota vitsa viiakosta, aja suolle sontareiet, suet pistä lehmäsiksi, aja karjana kotihin... sillä maksat naisen naurun." Viimeksi hän kuolinpaikallaan tuntee nurmen ja kukkien itkevän turmelusta tapahtunutta.

Uljaaksi ja kauniiksi kaikki runot kuvailevat Kullervoa. Puvussaankin hän tavoitti kauneutta: "sinisukka äijön lapsi, kengän kanto kaunokainen". Kaikki piti hänellä olla suurenmoista ja tavallisuudesta poikkeavaa. Ei hän edes aitaa osannut asettaa kunnollista vaan "kokonansa korpikuuset seipähiksi pistelevi, pani aijan umpinaisen, veräjättömän kyhäsi", ja itse vielä virkkoi työtänsä ihastellen: "ku ei lintuna kohonne, kahen siiven siuotelle, elköhän ylitse pääskö, alasta Kalervon poian".

Kaikki taiteelliset kyvyt lukee kansa tälle onnettomalle lemmikilleen. Kun Kullervoa tahdottiin hirsipuuhun kuolettaa, tavattiin hänet puuta kirjoamasta: "Koko puu kuvia täynnä, siinä miehet, siinä miekat, siinä keihä'ät sivulla." Keskellä kostotöitään Kullervo eli soiton ja sävelten maailmassa. Soitellen hän saapui kotiin susia ajaen ja soitellen talosta läksi: "suo sorahti, maa järähti, kangas vastahan kajahti Kullervoisen soitantoa, ilkeän ilon pitoa".

Tällaisena, runollisena, intohimoisena, mieli täynnä urotekoja ja suuria suunnitelmia Kullervo oli joutunut palkkalaiseksi sepän taloon. Sepän talo tässä edustaa jokapäiväisyyden, tunteettomuuden, kuivan käytännöllisyyden tyyssijaa. Siksipä ei alkuaan tullut runoilijoiden mieleen panna Kullervon isännäksi Ilmarista, yhtä alkuajan sankaria. Silloin kuin se tehtiin [Lönnrot ei ole tätäkään tehnyt omasta ehdostaan, vaan on sen saanut Vuonnisen Vaassilalta. Ks. Krohn, Kalevalan runojen historia, s. 740.], on jo Ilmarinen alentunut tavalliseksi ihmiseksi ja häntä täytyy sellaisena ajatella.

Niin kuin jo olemme viitanneet, ei Kullervoa vihattu yksilönä eikä kohdeltu huonosti. Hän vain joutui ristiriitaan ympäristönsä kanssa siksi, että hän kaipasi enemmän henkeä. Hän ei tyytynyt siihen tavanomaiseen yksitoikkoiseen työntekoon, joka vastaa ihmisen ensimmäistä kehitysastetta, kun vielä eivät hengen voimat ole ilmenneet fyysisellä tasolla. Kullervolla on yhtä paljon halua tehdä työtä kuin konsanaan kellään toisella: jo iltasella tultuaan hän kysyy työtä itselleen. Mutta hän tahtoo aina työhönsä panna jotakin omaa itseään, tahtoo luoda jotakin kaunista ja suurta; muuten ei työ hänen mielestään ole tekemisen arvoista. Käytännöllistä hyötyä, joka tässä talossa on kaikki kaikessa, hän ei osaa ensinkään pitää silmällä. Kullervo on paljasta sielua, hän pyrkii elämään sieluna, yksilöllisenä olentona, ja sen tähden elämä tulee hänelle sietämättömäksi tässä ympäristössä, missä ei yksilön oma tahto, oma ajatus, oma tunne, tule kysymykseen vaan "joukkosielu" hallitsee kaikkia. Pienimmänkin aiheen saatuaan Kullervo rikkoo kaikki siteet ja astuu ulos maailmaan, maksaen kiroukset jäljessään kirouksella.

Tämä on maailman tavallinen meno. Tällä tavalla miltei jokainen "nero" esiintyy maailmassa, repijänä, hajottajana, tuomitsijana. Yhtä välttämättömät kuin ovat rauhallisen kehityksen ylläpitäjät, yhtä välttämättömät ovat ukkosen pojat. Me emme voi kumpaakaan tuomita, jos teosofisesti koetamme elämää ymmärtää; kummatkin toimivat oman luontonsa mukaisesti. Emme myöskään voi pyytää, että nämä eri kehitysasteella olevat ihmiset antaisivat toistensa olla "rauhassa" eivätkä astuisi toistensa tielle. Maailma ei ole sillä tavalla rakennettu vaan se on tehty kehityskentäksi. Kun me elämme yhdessä samalla tähdellä, syntyy välttämättä erilaisten ainesten välillä hankausta ja tämä hankaus kehittää kumpaakin puolta.

Näin käsitämme tragedian syntymisen luonnollisella tavalla. Ainoastaan pintapuoliset arvostelijat voivat Kullervo-tarusta, kuten muistakin sentapaisista, tehdä sen johtopäätöksen, että "paha" ihminen loukkaa "hyviä" ihmisiä ja turmelee sopusoinnun. Ei ole hyviä eikä pahoja, vaan ainoastaan – ihmisiä. Ne, jotka eivät tee väkivallantekoja, rikkovat todellista sopusointua lukemattomilla pikkuseikoilla, kunnes mitta on täysi.

Niinpä tässäkin talossa. Sen "pohjasävel" kajautettiin ensimmäisen kerran, kun Ilmarinen oli vastanaidun emäntänsä kanssa lähtemässä Pohjolasta. Kun morsian jätti kaihomielin hyvästi nuoruutensa leikkitantereille, hevosille, koirille, lehdoille ja pihoille, ei Ilmarinen jaksanut kuunnella loppuun asti tätä "hyödytöntä" tunteenilmausta vaan katkaisi sen äkkiä: "koppoi neien korjahansa, iski virkkua vitsalla" ja jatkoi ivallisesti: "jää hyvästi, järven rannat, kaikki mäntyset mäellä, puut pitkät petäjikössä, marjan varret, heinän korret, lepän lehvät, koivun kuoret" (24:463-476). Ja vanhassa Kalevalassa on säilynyt vielä suorempi ilmaus hänen ajatuskannastaan: "Elä huoli, neiti parka, kun saavut kosian kotihin, syöt sä veitsettä lihoa, juot olutta kauhasetta", so. ilman mittaa ja määrää – siinä lohdutus!

Tästä hetkestä asti alkoi Ilmarisen emännän sydän kuoleutua. Hänen kävi niin kuin niin monen muunkin, että unelmat jäivät ja elämä muuttui pelkästään ulkonaiseksi. Voisi sanoa, että kiven leipominen leivän keskelle oli viatonta pilantekoa eikä suinkaan ahneudesta johtuvaa. Olihan leipä muuten tavallista maukkaampaa. Mutta toiselta puolen tällainen teko todistaa mitä suurinta tunteettomuutta, älyttömyyttä, sivistymättömyyttä. Kullervon, orjan, sielu joutui raivoon emäntäänsä vastaan, joka osoitti tuollaista halpamaisuutta. Hänestä ei ollut edes rikos surmata se, jonka sydän oli jo kuollut.

Ja ne suuret tietäjät, jotka varmaan näkymättömissä kehittävät näitä sankarirunoelmia, ovat erinomaisen terävällä tavalla kuvanneet, kuinka oikea oli Kullervon tuntemus. Itse seppä, kadonneen puoliso, ei osannut panna rakkaimpaansa sen suurempaa arvoa vaan alkoi miettiä, miten kullasta ja hopeasta voisi uuden valmistaa. Mutta haikeasti hän sai kokea, kuinka kylmä on vieressä kivinen puoliso. Ei voi terävämmällä ivalla kuvata sitä ajatuskantaa, joka ihmistä pitää vain aineellisena oliona, miltei kappaleena.

Kullervo taas etsi sielua, etsi rakkautta. Siksipä hän veitsensä rikottuaan puhkeaa laulamaan:

Suuri runoilijamme Topelius havaitsi ensimmäisenä vaistomaisesti, että Kullervon luonteen pohjasävel oli juuri pyrkimys totiseen, yksilölliseen rakkauteen ja ihmisveljeyteen. Hän sanoo :

Merkillistä, että Kullervo, joka juuri on niin kaunista haaveillut sukulaisrakkaudesta, joutuessaan sitä kokemaan saakin havaita, ettei se sinänsä ole todellisuutta. Niin kuin Topelius sanoo:

Hän ei tule toimeen kodissaankaan vaan lähtee taas ulos maailmaan. Ja nyt hän ei enää niin kuin nuorempana kujerrellen valita yksinäistä ja lemmetöntä tilaansa, vaan hän kysyy suoraan jokaiselta vastaantulijalta: "tule korjahan korea, maan valio matkoihini". Ja jos kulkija kiivaasti vastaa, läimähyttää hän ruoskallaan ja ajaa edelleen, kunnes tapaa sen, jossa tämä äkkinäinen kosiminen herättää vastakaikua. Sen hän tempaa rekeensä ja ottaa omakseen.

Mutta siitäpä syntyy hänen suurin onnettomuutensa. Hän ei kysynyt, mistä on neito ja mitä sukua. Se johtuu siitä, että hän hänessä näkee vain ihmisen, toisen yksilön. Hän ei tahdo tietää muusta mistään kuin omasta, sisäisestä tunteestaan. Hän ei ajattele ulkonaisia suhteita, ehtoja, oloja. Vasta jälkeenpäin hän johtuu näitä kyselemään.

Juuri tähän seikkaan kohdistavat kohtalon jumalat iskunsa. Ne näyttävät hänen ylpeälle uhmalleen rajan: tähän saakka mutta ei edemmäs. Ne ikään kuin sanovat hänelle: "jos tahdot olla yksilö ja itse määrätä kohtalosi, älä silloin tallaa jalkaisi alle kaikkea sitä, mikä kuuluu entisiin kehitysasteisiin. Opi antamaan sille arvoa, älä mitään halveksi ja vihaa, vaan opi ilmaisemaan yksilöllisyytesi juuri siinä maaperässä ja sillä paikalla, missä seisot. Sinä et ole yksin maailmassa vaan sinun täytyy oppia ajattelemaan myös niitä, jotka ovat vieressäsi ja jotka myös elävät omaa elämäänsä."

Tämä on selitys sisaren turmelemisesta. Ihminen, joka koettaisi asettua olevien olojen pohjalle maltillisesti ja tasaisesti, ei olisi joutunut tekemään tällaista erehdystä. Kohtalon jumalat eivät ihmisiä rankaise pudottamalla kiviä heidän päähänsä vaan antavat heidän omien vikojensa johdonmukaisesti vetää seuraukset päälleen. Erinomaisen opettava esimerkki tästä on Runebergin Fjalar-kuningas, jossa samaten maltittomuus vie sisaren turmelemiseen ja siten saa ratkaisun aikaan. Runeberg on itse eräässä kirjoitelmassaan kuvannut, kuinka ehdottomien lakien mukaan tämä runoelma syntyi, ja siksipä sekin on mitä täydellisen mysteeriotragedia. Siinä on Runeberg korkeimmilleen kohonnut.

Kun Kullervo on pahantyönsä tehnyt ja palaa kotihinsa, hän ei löydä mitään myötätuntoa ja anteeksiantoa omaisissaan. Kovasti nämä kaikki häntä tuomitsevat ja inholla työntävät luotaan, paitsi äiti, joka sanoo: "Ellös menkö poikaseni, suuhun ulvovan sutosen, onpa suurta Suomen-nientä, piillä miehen pillojansa, hävetä pahoja töitä, kunnes aika armon tuopi, vuoet huolen huojentavi." Kuinka ihmeellisen hellänä, puhtoisena, sydämellisenä kuvastuukaan näissä sanoissa muinaissuomalaisten maailmankatsomus! Ne ovat kuin kirkkaita helmiä puron pohjalla.

Ja Kullervo, joka ainoastaan todellista rakkautta kaipaa, ei huolikaan isältään ja muilta omaisiltaan armoa pyytää vaan lähtee heidän luotaan kuin vieras ja muukalainen. Äidin muiston ainoastaan hän sydämessään tallettaa. Sanotaan, että äiti valvoo ja opastaa vielä kuolemansa jälkeenkin Kullervoa "alta mullan" (36:285-296).

Viimein Kullervo seisoo kerran sillä paikalla, missä hän oli "turmellut emonsa tuoman". Ja siinä hän kysyy miekaltaan: "tokko tuon tekisi mieli, syöä syyllistä lihoa, viallista verta juoa". Nämä sanat, jos mitkään, ovat ehdottomia todistuksia siitä, kuinka hyvin suomalaiset tunsivat sen syyn ja seurauksen ehdottoman lain, joka hallitsee kaikkea olemassaoloa, sen, jota me itämaisella nimellä kutsumme "karmaksi." Ei mikään ulkonainen seikka todista Kullervon syyllisyyttä siihen tekoon, jonka hän tietämättömyydessään teki. Ei kukaan elävä ihminen häntä tuomitse siitä. Mutta sisässään, omassa rinnassaan, hänellä on tietoisuus siitä, että jotakin on pahasti tapahtunut ja että syyn täytyy olla hänessä itsessään. Siksi hän, kun ei elämä häntä tilille vaadi, itse asettuu omaksi tuomarikseen ja päättää päivänsä omalla kädellään.

Eikö tämä ole juuri karma, se karma, jonka me suoranaisimmin opimme tuntemaan? Se karma, joka vallitsee ulkonaisessa maailmassa, on vain vastakaikua sisässämme olevalle ehdottomalle oikeudelle. Jos ihminen voisi kaikkia maailman valtoja paeta, ei hän koskaan voi paeta omaa itseään.

Siksipä Kullervo-taru, kuten jokainen tragedia, viime kädessä on kuvaus karman toiminnasta. Se osoittaa, kuinka laki alati toimii sekä sisäisissä että ulkonaisissa maailmoissa. Se antaa järkähtämättömät seuraukset kustakin teosta kysymättä, onko tekijä luullut tekevänsä oikein vai väärin. Siten ihminen ei voi olla totisesti vapaa, ennen kuin hän oppii alistumaan elämän laille eli paremmin tulee itse siksi laiksi. Kullervo oli vapain ja itsenäisin juuri sillä hetkellä kuin hän luopui keinotekoisesta vapaudestaan ja tunnusti korkeamman lain. Silloin oli hänestä haihtunut viimeinen orjuuden leima, kun hän ei uhmannut ketään muuta kuin omaa itseään. Hän oli voitettu, mutta itse hän myös oli voittaja.

Tietäjä – huhti-kesäkuu 1911

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.

V. H. V.

Jälleensyntyminen Kalevalassa

Kun kuulimme jälleensyntymisen aatteesta ensimmäisen kerran, tuli se useimmille meistä suurena vapauttajana. Ei voi sanoa menneiltä vuosisadoilta perittyä käsitystä ihmisen kohtalosta muuksi kuin ahtaaksi vankilaksi, jossa sielu viimein nääntyy toivottomuuteen. Kenties se ei tunnu vankilalta niistä, jotka eivät ole koskaan koetelleet ajatustensa siipiä, mutta ken niillä on joskus tahtonut lähteä avarammille aloille, ne lyövät pian rikki kalterit.

Kuinka rajoitettu onkaan tämä yksi ihmiselämä! Kuinka keskeneräiseksi jää parhainkin työ, hartainkin ponnistus! Joka puolelta ihmistä piirittävät olosuhteet, joita voittaakseen hänellä ei ole riittävästi voimaa. Kuinka vähän hän saakaan tyydyttää tiedonhaluaan, kauneimpia kaipauksiansa, väkevimpiä vaistojansa. Hänen omassa sisässään on monenlaisia ennakkoluuloja ja haitallisia vikoja, jotka hankautuvat vain vähitellen elämän kuluessa rikki, ja kun hän niistä viimeinkin alkaa vapautua, lähenee jo hänelle hyvästijätön hetki. Ja itse elämän ylläpito vaatii useimmilta jo niin paljon työtä ja aikaa, ettei sen käyttämiseen jääkään paljon tilaisuutta. Mieli masentui tätä kaikkea huomatessamme.

Silloin jälleensyntyminen ikään kuin taikasauvalla avasi pimentomme portit ja näytti meille olemassaolon rajattomat kentät, missä lukemattomat tajuiset olennot elävät ikuista elämäänsä, rakentaen pilvilinnoja ja taas ne purkaen, iloiten ja surren, kärsien ja toivoen, lempien ja lempeä nauttien, kehittäen vapaasti omaa sisäistä olemustaan, uudistaen elämänsä aikakaudesta aikakauteen. Vaikka heidän pienet tekonsa kussakin elämässä eivät voikaan vaikuttaa mitään ikuisuuteen, eivät he silti ole vastuunalaisuudesta vapaat, sillä Suuri Laki valvoo kaikkea, Tutkimattoman Järjen ikuinen ilmennys. Jokainen päivä on heille kullekin tuomion päivä, mutta samalla uudestisyntymisen päivä. Kaikki mitä ihminen tahtoo kokea, kaikki mitä hän tahtoo tietää, kaikki mitä hän tahtoo omata ja nauttia, on hänen, jos hänen tahtonsa sitä saadakseen on vakaa ja vankka. Sillä hänen tahtonsa on yhtä itse luomisvoiman kanssa, joka ei koskaan toiminnasta lakkaa.

Jälleensyntymisen aate päästi meidät tuskallisesta painajaisesta heti, kun se ensin tuli meille rohkeana otaksumana. Se oli siksi luonnollinen ratkaisu, että häpesimme länsimaisia oppineita, jotka eivät sitä olleet ennemmin keksineet. Mutta kun se sitten sai kaikkialta yhä enemmän tukea, uusista tutkimuksista, historialta, uskontotieteeltä, niin se vähitellen varmistui meille vakaumukseksi, kunnes viimein opimme sisästämme kuulemaan sen Äänen, joka sanoi: minä tiedän, minä olen tämän kaiken ikuinen Todistaja. Mutta yksi kysymys meitä huolestutti: miksikä se tieto nyt vasta ilmestyi? Kerrotaan, että kun muinoin eräs pakanallinen päällikkö aikoi kääntyä kristinuskoon ja juuri oli astumaisillaan kaste-ammeeseen, hän kääntyi ja kysäsi: "Pääsenkö nyt varmasti taivaaseen, kun annan itseni kastaa?" "Usko vain vahvasti, kyllä pääset." Ja sielläkö on myös armas isävainajani?" "Ei suinkaan; hän nyt helvetissä tuskissaan." "Mitä?" kysyi päällikkö ja veti jo takaisin jalkansa, "entä isoisäni, kansansa kunnia?" "Hänkin samassa paikassa." "Mutta muut heimoni suuret päälliköt?" "He kaikki samassa kadotuksessa." Silloin kerrotaan, että hän heitti viitan yllensä, painoi lakin päähänsä ja kääntyi pois, sanoen: "Mitäpä minäkään teidän taivaassanne tekisin vieraiden keskellä."

Samanlaatuinen tunne meidätkin valtaa jälleensyntymisen suhteen, ja me ajattelemme: mitäpä me sellaisella uskolla teemme, kun sitä ei ole ennenkään tarvittu. Jos olisi sellaisia, jotka varmasti tietäisivät jälleensyntymisen, niin varmaan he jo ennenkin olisivat siitä ihmisille ilmoittaneet.

Mutta teosofinen tutkimus viimeisinä on vuosikymmeninä huomannut sen hämmästyttävän tosiasian, että kaikkina aikoina yhä uudelleen ja uudelleen on ihmisille esitetty samaa yksinkertaista totuutta, ja aina se on mennyt ohi enemmistön korvien tai joutunut häväistyksen ja pilkan alaiseksi. Ja jos sitä on joskus tuettu voimakkaammilla todistuksilla, on se piankin vääristynyt jonkinlaiseksi taikauskoksi ja menettänyt kaiken arvonsa. Mutta kaikkein hirveimmin ovat kristityt menetelleet. Ensimmäinen ristiretki, mikä saarnattiin, oli juuri niitä vastaan, jotka toivat jälleensyntymisen takaisin Eurooppaan ja heille itse "kerettiläisten" nimikin annettiin (kataarit 12. vuosisadalla). Se verilöyly, jolla nämä vihdoin juurineen hävitettiin, on historiassa vertojaan vetämätön. Vielä kolmesataa vuotta sitten kristikunnan pääpaikassa, Roomassa, poltettiin roviolla Giordano Bruno, kun tämä ei voinut luopua harhaopeistaan, joista yksi oli juuri jälleensyntyminen.

Ja kuitenkaan eivät tietäjät liene pelosta tätä totuutta salanneet vaan aina puhuneet siitä niille yksilöille, jotka ovat kyenneet käsittämään sitä. Joskaan sitä ei ole koskaan voitu yleisölle esittää niin selvässä, varmassa, voisi sanoa tieteellisessä muodossa kuin nykyaikana, on se varmaan kulkenut suusta suuhun pimeimpänä keskiaikanakin. Se on nykyäänkin "salaisena oppina" suurten tiedemiesten, kirjailijain, taiteilijain ym. keskuudessa.

On yksi syy, miksi ei jälleensyntymistä muinaisina aikoina esitetty aivan selvin sanoin. Niin kuin ennen olemme huomauttaneet, muodosti entisaikoina kukin heimo ja kansakunta oman kokonaisuuden, "joukkosielun", jossa ajatukset ja tunteet olivat enemmän tai vähemmän yhteisiä. Tällaiseen joukkosieluun ei silloin voitu vuodattaa muita aatteita kuin sellaisia, joita suuri enemmistö saattoi käsittää. Muuten olisi aikaansaatu verraton hämmennys heidän ajatuselämässään. Nykyään on toisin, kun ihmiset ovat enemmän yksilöityneet eivätkä ole niin paljon riippuvaisia toistensa uskosta.

Mistä me sitten ensinkään tiedämme, josko jälleensyntyminen muinaisaikoina oli tunnettuna? Me voimme sen löytää kunkin kansan vertauskuvastosta. Oli olemassa "mysteeriokieli", jolla kuvaannollisesti ilmaistiin korkeampia totuuksia kuin mitä kansanomainen jumaltarusto sisälsi. Vertauskuva ei ketään vahingoita, koska sen käsittää ainoastaan se, jolla on "korvat kuulla". Luontokin ilmaisee vapaasti suurimmat salaisuutensa kaikille, jotka osaavat lukea sen kuvakieltä.

Nyt on meillä erittäin mielenkiintoisena kysymyksenä: tunsivatko myös vanhat suomalaiset jälleensyntymisen? Tavataanko se heidänkin vertauskuvastossaan? Mutta tähän kysymykseen emme voi vastata umpimähkään ja arvaillen, vaan meidän on tarkasti syvennyttävä muiden kansojen vastaaviin vertauskuviin ja verrattava näitä omiimme.

Turvaudumme taas siihen kansaan, jonka keskuudessa atlantilaisen rodun viisaus löysi viimeisen tyyssijansa, egyptiläisiin. Olemme jo ennen huomauttaneet, että suomalaiset, kuuluen samaan juurirotuun kuin egyptiläiset, ovat säilyttäneet yhteisiä traditioita.

Historiantutkija Herodotos (synt. n. 500 eKr.) kirjoittaa egyptiläisistä: "Egyptiläiset ovat ensimmäiset, jotka esittivät teorian, että ihmisen sielu on häviämätön ja että kun ruumis kuolee, se siirtyy johonkin muuhun ruumiiseen ja käytyään läpi kaikki luontokappaleiden muodot maalla, vedessä ja ilmassa, se taas palaa ihmisruumiiseen ja että tämä olemassaolon kierros tapahtuu sieluille kolmessatuhannessa vuodessa. Muutamat kreikkalaisista omaksuivat heiltä tämän mielipiteen, muutamat varhemmin, toiset myöhemmin, ja esittivät sen ikään kuin omanaan." Herodotos, ensimmäinen kriittinen ja jumaluususkosta vapautunut tutkija, ei tahdo itse tätä "teoriaa" arvostella. Hän kertoo vain objektiivisessa alastomuudessaan sen käsityksen, joka oli yleisimpänä Egyptissä ajattelemattomien ihmisten keskuudessa. Hän ei ota huomioon sitä mahdollisuutta, että viisaampien joukossa tämä oppi saattoi olla paljon järkevämmässä muodossa. Monet nykyaikaiset tiedemiehet ovat tutkiessaan egyptiläisten muistomerkkejä menneet vielä Herodotosta pitemmälle ja väittävät, etteivät egyptiläiset inhimillistä "jälleensyntymistä" ensinkään ajatelleet vaan ainoastaan sielunvaellusta toisesta tajuttomasta eläinmuodosta toiseen. Tämä kaikki sen tähden, että he eivät ota huomioon egyptiläisten salaisia oppeja eikä koko vihkimyslaitosta, vaikka sen mahtavana muistomerkkinä ovat vieläkin jäljellä suunnattomat pyramidit.

Mutta turvautukaamme siihen teokseen, joka tunnustetaan olevan kaikkein tärkein muinaisaikainen lähde Egyptin uskonnon ja jumaltaruston tuntemiseen. Se on Plutarhkoksen (synt. v. 46 eKr.) kirja Peri Isidos kai Osiridos. Plutarhkos oli itse delfolainen pappi ja mysteerioihin vihitty sekä samalla aikansa kaikkein tietorikkaimpia henkilöitä. Siksi hän saattoi antaa seikkaperäisen selonteon egyptiläisten uskonnosta ja samalla pystyi tätä arvostelemaan oman tietonsa nojalla.

Hän lausuu teoksessaan heti aluksi, että uskonnot ovat ole massa, jotta ihmiset niiden kautta itse pyrkisivät tietoon. Sen tähden, sanoo hän, ei ole suinkaan oikea jumalien palvelija se, joka uskollisesti seuraa maansa uskonnollisia menoja, vaan ainoastaan se, joka "antaa jumalanpalveluksessa esiintyvien tapojen ja traditioiden opettaa itseään, järkevästi tutkii niitä ja mietiskelee niihin kätkeytyvät totuutta" (3. luku). "Ei ole mitään järjetöntä, ei mitään satumaista tai taikauskoista, niin kuin muutamat luulevat, egyptiläisten pyhissä tavoissa" (8. luku), vaan niihin on aina salaisesti kätketty siveellinen ja hyödyllinen totuus. "He itse asettavat temppeliensä ulkopuolelle sfinksejä osoittaakseen, että heidän jumaluusoppinsa sisältää arvotuksentapaista viisautta; siksi myös oli Sais-temppelin Minervan – Isiksenä pidettävän jumalattaren – kuva varustettu seuraavalla kirjoituksella: "Minä olen kaikki, mikä on ollut, mikä on ja tulee olemaan; ei ole kukaan kuolevainen huntuani paljastanut." (9 luku) "He myös pitävät ylintä Jumalaa samana kuin maailmankaikkeutta ja kutsuvat Häntä, koska hän on salattu ja näkymätön, Ammuniksi (joka merkitsee salattu, salaisuus). [Siitä Israelilaiset saivat "pyhän sanansa" Amen'in.] "Jos siis kuulet kerrottavan egyptiläisten taruja jumalista, heidän harhailuistaan ja paloituksistaan, ja monista tuollaisista tapauksista, niin sinun täytyy muistaa, mitä ennen on sanottu, tullaksesi vakuutetuksi siitä, ettei mikään näin kerrotusta ole todellisuudessa niin tapahtunut eikä ollut... Vaan kun tällä tavalla otat vastaan näistä... filosofisen selvityksen, niin pääset taikauskosta, joka on yhtä suuri pahe kuin uskottomuus." (11. luku) Ja sitten hän esimerkeillä osoittaa, kuinka selvästi kaikki tarut ovat vertauskuvallisia eivätkä koskaan kirjaimellisesti ymmärrettäviä.

Sitten hän laveasti kuvaa sitä monimutkaista kertomusta, joka muodosti egyptiläisen uskonnon keskuksen. Hän kertoo, kuinka Osiris ja Isis syntyivät ja jo äidinkohdussa tulivat toistensa puolisoiksi. Osiris hallitsi hyvänä kuninkaana Egyptin maata. Hän sai asukkaat luopumaan raaoista elintavoistaan, kulki kaikkialla ympäri ja teki maan hyväntapaiseksi tarvitsematta mitään aseita, ainoastaan käyttämällä laulua, soittoa ja hyvää suositusta. Hänet otti Tyfoon ("tuuliaispää", epäjärjestyksen henki) salakavalasti kiinni, pani arkkuun ja heitätti virtaan. Kun Isis sai tämän tietää, leikkasi hän hiuksensa ja "harhaili kaikkialla lohduttomana ympäri eikä laskenut ketään ohitsensa kysymättä häneltä puolisoaan". Vihdoin sai hän kuulla, että arkku oli ajautunut maalle ja korkeat pensaat kasvaneet sen yläpuolelle. Isis silloin otti arkun talteen ja vei sen erääseen paikkaan. Mutta kerran metsästysretkellä yöllä sen löysi Tyfoon ja tunsi ruumiin ja hakkasi sen palasiksi, jotka hän sirotti kaikkialle virtaan. Nyt astui Isis veneeseen ja kulki pitkin Egyptin rantoja etsien ja kooten puolisonsa palasia. Osiris, joka nyttemmin oli tullut manalan kuninkaaksi, näyttäytyi pojalleen Horukselle ja innostutti tätä taisteluun pahuuden henkeä, Tyfoonia vastaan. Horus voitti Tyfoonin ja jätti hänet äidilleen, mutta tämä laski hänet vapaaksi. Sitten Horus kuitenkin lopullisesti kukisti Tyfoonin. Osiris piti vielä yhteyttä puolisonsa kanssa [Vaikka Plutarhkos ei nimenomaan sano, että Osiriksen heräsi ruumis jälleen eloon, näemme sen tästä, ja tiedämme sen muistakin lähteistä (ks. esim. Chantepie Lehrbuch der Religionsgeschichte, I, 204).], ja tämä synnytti hänelle toisen pojan, Harpokrateen.

Tässä on vain muutamia pääpiirteitä laajasta ja eriskummallisesta mytologiasta. Plutarhkos sanoo tästä: "Jos nyt on ihmisiä, jotka autuaallisesta ja kuolemattomasta Luonnosta – siksi näet täytyy Jumaluutta ajatella – uskovat, että sille todella on tällaista tehty ja tapahtunut, ja tässä mielessä siitä puhuvat, niin täytyy Aiskyloon sanoilla sylkäistä ja puhdistaa suunsa" (20). Plutarhkoksen mielestä on mitä halveksittavinta taikauskoa luulla Jumalia (tai Jumaluutta) tällaisiksi olennoiksi. Mutta samalla hän kumoaa sen materialistisen mielipiteen, että nämä tarut olisivat vain kertomuksia suurista kuninkaista ja sotapäälliköistä ja vailla syvempää merkitystä. "Oikeampi on niiden mielipide, jotka sitä, mitä Tyfoonista, Osiriksesta ja Isiksestä kerrotaan, eivät pidä jumalien kärsimyksinä eikä ihmisten vaan suurten daimonien" (25). Siitä, miten Plutarhkos tässä ja muissa teoksissaan selittää daimonien luonnon, huomaamme hänen tarkoittavan samoja mahtavia voimia, joita Uudessa testamentissa kutsutaan "valloiksi ja valtaistuimiksi" ja teosofisessa kirjallisuudessa "hierarkioiksi". Hän sanoo kuitenkin, että näistä ei puhuta joukoille vaan ainoastaan vihityille mysteerioissa. Samaten myös kristilliset kirkkoisät sanoivat, että se, mikä koski enkelivaltoja, voimia ja herrauksia, oli salaista ja mysteerioihin kuuluvaa (ks. Kristinuskon salaista puolta, s. 37, 38).

Mutta vertauskuvastolla on monta avainta, koska se ulottuu kaikille luonnon alueille. "Oppineempi pappien luokka käsitti Osiriksella kaikkeudessa olevaa hedelmöittävää prinsiippiä ja sitä voimaa, joka heidän mielestään aiheuttaa syntymisen ja siemenen olemassaolon." (33) "Isis taas niin kuin imettäjä kaikkia ravitsee ja kasvattaa." (34) Tyfoonista hän mainitsee useampia selityksiä ja lausuu: "Mikään näistä selityksistä ei ole yksin riittävä vaan kaikki yhdessä. Ei ainoastaan kuivuus eikä tuuli eikä pimeys vaan kaikki, mikä luonnossa on vahingollista ja katoavaista, kuuluu Tyfoonille." (45) Ja sielutieteellisesti: "Egyptiläisten oppien mukaan on tämä maailma syntynyt ja kokoonpantu vastakkaisista voimista. Sielussa järki kaiken parhaimman herrana ja haltijana on Osiris, ja se, mikä tuulissa, vesissä, taivaalla ja tähdissä on järjestettyä, lujaa ja tervettä... on Osiriksen vuodatusta ja näkyväistä ilmennystä. Tyfoon taas merkitsee sielun intohimoista, titaanista, järjetöntä ja hillitöntä puolta, ja ruumiillisissa olioissa kaikkea vahingollista, sairaalloista, järjestyksetöntä." (49) "Mutta Isis on luonnossa kaikki naisellinen, joka sisältää kaiken synnytyksen, jonka tähden Platon kutsuu häntä imettäjäksi ja kaikkikäsittäväksi, mutta useimmat häntä kutsuvat tuhatnimiseksi, koska hän ottaa itselleen kaikkien olentojen muodot ja kuvat. Luontoon on juurtunut rakkaus kaikkein ensimmäiseen ja korkeimpaan, joka on sama kuin HYVÄ. Sillä on kaipuu tämän puoleen, se ikävöi tätä, ja välttää taas osallisuutta pahan kanssa, työntäen sen luotaan (kuten Tyfoonin). Se on tosin kummallekin (hyvälle ja pahalle) tilavuus ja aine, mutta kuitenkin se itsestään vetäytyy paremman puoleen ja antaa itsessään siittää ja synnyttää parhaimman vuodatuksen ja kaltaisuuden, koska se siitä riemuitsee ja mielellään siitä hedelmöityy. Sillä se, mikä aineessa syntyy, on kuva jostakin (näkymättömästä) olemuksesta." (53)

Viimeisenä johtopäätöksenä lausuu Plutarhkos: "Sen tähden ei ole sopimatonta, että egyptiläisten mytologian mukaan Osiriksen sielu on ikuinen ja katoamaton, mutta hänen ruumiinsa joutuu usein Tyfoonin paloiteltavaksi ja hävitettäväksi, ja Isis sitten harhaillen ympäri, kokoaa sen yhteen ja taas panee kokoon. Sillä se, mikä on totta, henkistä ja hyvää, ei ole häviön eikä muutosten alaista. Sitä vastoin aistillinen ja ruumiillinen heijastaa siitä kuvia ja asettuu suhteisiin, muotoihin ja kaltaisuuksiin, jotka niin kuin vakaan painetut kuvat eivät ole pysyväisiä vaan epäjärjestyksen ja himmennyksen alaisia" (54). "Se, mikä näistä kahdesta syntyy, on maailma, Horus, joka ei ole ikuinen eikä muuttumaton vaan alati syntyy uudestaan ja tilanmuutosten ja kierrosten kautta aina koettaa uudistua ja säilyä häviöltä" (57).

Niin kuin näemme, on tässä Egyptin vertauskuvastossa yhtenä perusaatteena muotojen ainainen vaihtelu, hengen häviämättömyys. Kun muistamme, että mysteerioiden perusopin mukaan ihminen on "pieni maailma", mikrokosmos, niin huomaamme, että se, mitä maailmasta sanotaan, koskee myös ihmistä. Ihmisenkin ruumis alati häviää ja alati Luonto taas panee sen kokoon hänelle asumasijaksi. Egyptin pyhissä kirjoissa sanottiinkin vihittyä Osirikseksi. Jälleensyntymisen aate on ihan ilmeinen tässä vertauskuvastossa. Eikä tämä jälleensyntyminen suinkaan ole "sielunvaellusta" yhdestä eläinmuodosta toiseen, sillä Osiris ei muutu linnuksi tai kalaksi vaan pysyy omana itsenään sekä Tuonelassa että taas maan päälle tullessaan. Onpa tässä vielä ilmaistuna se aate, että hänen täytyy saada ruumis entisen ruumiin aineksista.

Vielä selvemmin tämä näkyi, kun sama vertauskuvasto siirtyi Kreikkaan, sillä tässä maassa filosofit alati pyrkivät saattamaan mysteerioiden salaisuudet julkisiksi. Plutarhkos sanoo nimenomaan: "Että siis Osiris on yksi ja sama kuin Dionysos, täytyy sinun, oi Kleia, tuntea paremmin kuin muiden, koska Delfoissa olet määrätty thyadien [Dionysoksen salamenoissa palvelevien neitojen. – Suom. huom.] johtajaksi ja toiselta puolen isäsi ja äitisi on vihkinyt sinut Osiriksen palvelukseen; mutta muiden takia on tarpeellista tuoda esille todistuksia ja olla mainitsematta salaoppeja." (35) Plutarhkos siis tahtoo sanoa, että jokainen Dionysoksen salaoppeihin vihitty tiesi näiden olevan samoja kuin Egyptin salaopit. Kuuluisissa Dionysoksen eli Bakkhoksen mysteerioissa esitettiin samantapainen näytelmä kuin mikä Egyptissä kerrottiin Osiriksesta. Jumala Dionysos eli Zagreus tapettiin, hänen ruumiinsa paloiteltiin, mutta voitokkaana hän nousi kuolleista vihittyjen laulaessa voittolaulua.

Plutarhkos on muissa teoksissaan nimenomaan lausunut, että nämä mysteeriot kuvasivat jälleensyntymisen totuutta. Niinpä kirjoituksessa Peri tou Ei tou en belfois hän sanoo: "Luemme Jumaluusoppineiden teoksista, runopukuisista ja suorasanaisista, että Jumala on luonnostaan katoamaton ja ikuinen, mutta jonkun ikihorjumattoman päätöksen (eli taipumuksen Gnoomees) ja järkiperusteen (Logou) kautta joutuu muutoksiin, niin että se milloin sytyttää kaikki tuleen, tehden kaiken kaikessa samanlaiseksi, milloin erilaisten muotojen, mielentilojen ja voimien kautta muuttuu monenmuotoiseksi, ja sitä kutsutaan kaikille tunnetulla nimellä Kosmokseksi. [Tässä meillä on ensimmäinen alku kristilliseen Logos-oppiin, sillä Plutarhkos nimenomaan kutsuu yhdenluontoisesta (homogeenisesta) alkutilasta ilmennyttä Jumalaa Logokseksi ("Sanaksi" eli "järjeksi"), kuten Johanneksen evankeliumi.] Salatakseen tämän suurelta joukolta kutsuvat viisaat Jumalan tuleksi muuttumista Apollokseksi, koska se on yksin, tai Foibokseksi, [A-polys = ei moni; Foibos = puhdas.] koska se on puhdas ja tahraantumaton. Sitä vastoin sen muuttumista ja muodostumista hengiksi (pneumata) ja vedeksi ja maaksi ja tähdiksi ja kasvien ja eläinten lajeiksi, esittävät he vertauskuvallisesti jonkinmoisena hajalleen menona ja paloitteluna; tätä he kutsuvat Dionysokseksi, Zagreokseksi ja Nyktelioksi ja Isodaiteeksi ja pukevat häviön ja näkyvistä poistumisen, kuolemisen ja jälleensyntymisen (palin-genesias) näitä muutoksia vastaaviin vertauksiin ja myytteihin." (cap. 9)

Toisessa kirjoituksessaan "Lihansyömisestä" hän lausuu: "Tarunomainen sepitys Dionysoksen paloittelemisesta ja niistä pahoista teoista, joita Titaanit tekivät häntä vastaan, kun he söivät hänen ruumiinsa, saivat rangaistuksensa ja ruhjottiin salamalla – on vertauskuvallinen viittaus jälleensyntymiseen (eis teen palin-genesian). Muinaisaikalaiset näet tarkoittivat Titaanien (so. "rikollisten", sanasta tinein, kärsiä rangaistusta) nimellä järjetöntä, vastahakoista ja väkivaltaista ainesta meissä, joka ei ole jumalallista vaan daimoneilta saatua." (cap. 7) Hyvin kuvaava merkki siltä, kuinka salaista tämä vielä oli Plutarhkoksen aikana, on siinä, että meille ei ole säilynyt tämän jatkoa vaan että hänen kirjotuksensa katkeaa näihin sanoihin. Tutkijat ovat kaikki yksimielisiä siitä, että loppuosa on tavalla tai toisella joutunut kadoksiin. Se oli nähtävästi liian suuri salaoppien paljastus.

Näin todistaa Kreikan suuruudenajan viimeinen kirjailija kansansa pyhistä mysteerioista. Yhtenä perusoppina näissä mysteerioissa paljastettiin totuus Logoksesta, joka aikakautisesti astuu esiin iäti salatusta Avaruuselämästä, muodostaen omasta olemukseltaan tämän maailman moninaiset muodot, ja taas ajan tullen palaa takaisin alkulähteeseensä kaikkien ilmenneiden olentojen keralla. Tähän liittyi tieto siitä, että ihmisen Itse, ollen yhtä Logoksen kanssa, on samanlaisten muutosten alainen: milloin ilmenee näkyväisessä maailmassa, milloin katoaa näkymättömyyteen. Eikä tätä ilmoitettu minään teoreettisena oppina vaan pitkien paastojen ja puhdistusten jälkeen valmistettiin tutkija niin, että hänen sielunsa määrättynä hetkenä voitiin "nostaa haltioihin", hän vapautui ruumiista ja sai nähdä kaiken silmästä silmään. Siitä lähtien hän oli kuin toinen olento.

Siksipä ymmärrämme niin hyvin, mitä muinaisajan suurimmat kirjailijat sanovat mysteerioista. Jo homeroslaisessa hymnissä lauletaan niistä: "Autuas maan päällä asuvista ihmisistä on se, joka tämän on nähnyt. Mutta se, joka on vihkimätön ja pyhityksestä osaton, ei nauti samanlaista onnea, vaan hän menehtymistään menehtyy suuressa pimeydessä." (Eis Deem. säkeet 480-482)

Tai Pindaros: "Autuas se, joka tämän nähtyään menee maan alle. Hän tuntee elämän päämäärän ja sen jumalallisen alkuperän." Vieläpä kristillinen kirkkoisä Klemens Aleksandrialainen todistaa sanoilla, jotka eivät anna epäilykselle sijaa: "Suurissa mysteerioissa ei jää enää mitään oppimisen varaa, vaan siellä nähdään silmästä silmään (epopteuein) ja käsitetään luonto ja maailmanjärjestys."

Viime aikoina on voitu saada jonkinmoinen käsitys Kreikan "pienemmistä mysteerioista", kun on koottu yhteen kaikki viittaukset, mitä löytyy sirotettuina muinaisaikaiseen kirjallisuuteen. Niinpä laajassa teoksessa Grekisk Fornkunskap" (kirj. V. F. Palmblad, painettu Upsalassa 1844) antaa tekijä hyvin perusteellisen selonteon kaikesta, mitä on tullut tietoomme mysteerioista. Hän kertoo, kuinka niissä voimakkaalla, mieltä kuohuttavalla tavalla esitettiin Zagreos-Dionysoksen vaiheita, kuinka Titaanit hyökkäävät hänen päälleen, tappavat hänet ja palottelevat. Zeus "polttaa salamallaan Titaanit ja näiden tukasta syntyvät ihmiset, joilla siis on itsessään Dionysoksen henki ja ruumis, koska Titaanit olivat syöneet hänen jäsenensä" (s. 524). Mutta sen jälkeen Dionysos pelastuu ja syntyy ihmeelliseltä tavalla uudestaan (s. 538) ja juhlallinen hymni kaikuu: "Olkaa rohkaistut, mystit, sillä kun Jumala on pelastunut, on meillä vaivoista vapahdus."

Tekijä lausuu tästä: "Kuka ei tässä Zagreoksessa, Bakkoksessa eli Dionysoksessa tuntisi kaikissa vanhoissa kansoissa elänyttä aavistusta Osiriksesta, Adoniksesta, Messiaasta, Buddhasta, Balderista?... Kansanomainen uskonto opetti, että kaikki, niin pahat kuin hyvätkin, vaipuvat Tuonelaan ja elävät siellä sellaista elämää, joka ei ole eloa eikä kuoloa, mutta ’pyhien menojen’ uskonto lupasi valituilleen vapahdusta, asteittaista nousua autuuteen ja valon valtakuntiin" (s. 542). On luonnollista, ettei se sielu voinut Tuonelassa koskaan joutua epätoivoon, joka jo maan päällä oli oppinut, että olemassaolo on jakso uudestaansyntymisiä, henkisiä ja ruumiillisia, asteittaisia nousuja yhä korkeampiin tiloihin.

Tekijä vertaa kreikkalaisten kansanomaista uskontoa mysteerioiden oppiin ja havaitsee niiden välillä tuntuvan eron. Niinpä mysteerioissa puhuttiin vain yhdestä Jumalasta, joka käsitti koko kaikkeuden. Kansan n.k. "jumalat" olivat vain tämän Yhden asteittaisia vuodatuksia eli "emanaatioita", suuria Maailmanelemettejä ja persoonattomia voimia. Ihminenkin kuuluu yhtenä jäsenenä näihin "emanaatioihin", ja siksi tekijä johtopäätöksinä seikkaperäisestä tutkistelusta lausuu:

"Panteismin kanssa on tekemisissä emanaatio-oppi ja tämän kanssa taas sielunvaellus (so. jälleensyntyminen). Me jo tiedämme, että sielunvaelluksen omaksuivat useat muinaisuuden kansat sekä useat kreikkalaisten suurimmat ajattelijat. Mutta sama aate löytyi jo kauan, ennen vanhimmilla orfeolaisilla... Heiltä johtui eli levisi sitten helleeneille tieto sieluja saattelevasta Dionysoksesta, hänen kärsimyksestään ja uudestisyntymisestään, hänen samaisuudestaan Haadekseen (so. Tuonelan) kanssa, hänen naimisestaan Kuolonkuningattaren Persefonen kanssa jne. Samalta lahkolta sekä varmaan yhteisestä lähteestä, Egyptistä, jonka hautaseinillä sielujen tuomio usein on kuvattuna, sai Pythagoras oppinsa sielujen vaelluksista; sama mielipide oli myös Empedokleella, Pindaroksella, Euripideella, ja se tavataan useissa Platonin kirjoituksissa, tavallisesti Sokrateen mielipiteenä. Mutta Platon huomauttaa, että tämä oppi ei ollut uusi vaan että jo sitä ennen Musaios ja hänen poikansa (Eumolpos), siis itse mysteerioiden perustajat, olivat niin opettaneet; hän ei varmaan uskaltanut vedota mysteerioihin itseensä.

Sittemmin sama aate, niin kuin tunnettu siirtyi myös kansanomaiseen uskontoon" (559). "Voimme siis pitää todistettuna, että eleusiniläisten salaisuuksien ydin koski sielun kuolemattomuutta, sielunvaelluksen muodossa".

Näin kirjoitettiin vuosisadan alkupuoliskolla. Ja myöhemmät löydöt ja tutkimukset ovat vain yhä täydellisemmin samaa todistaneet. Otamme kaikkein viimeisimmän tieteellisen esityksen The religion of ancient Greece (kirj. tri J. E. Harrison, sarjassa Religions, Ancient and Modern). Siinä sanotaan: "Me tiedämme, että kreikkalaisilla 6. ja 5. vuosisadalla eKr. oli aivan selvä tulevaisen autuuden toivo ja vähemmän selvä (!) tulevaisen kärsimyksen pelko Nämä toiveet ja pelot saavutettiin mysteerioissa... On selvää, että mysteerioissa ei ainoastaan kosketeltu ja pidelty pyhiä kappaleita vaan saatiin myös jonkinmoinen ilmoitus ihmisen jumalallisesta syntyperästä ja hänen päämäärästään." Ja tekijä todistaa, että tämä "ilmoitus" tuli Egyptistä kahden mysteerio-jumalan, Demeterin ja Dionysoksen (= Isiksen ja Osiriksen) kautta. Tradition mukaan nämä jumalat saapuivat Attikaan n. 1500 eKr. Pandionin hallitessa. Kreeta oli se astinlauta, jonka yli ne kulkivat. Isokrates sanoo Demeterin tuoneen kaksi lahjaa: viljan ja vihkimyslaitoksen. Mutta ne olivat yhteydessä keskenään, sillä siemen kuvasi ihmisen kuolemaa ja uudestaansyntymistä. Nämä lahjansa sai Demeter Isikseltä, joka myös oli sekä maanviljelyksen että samalla Tuonelan haltia. Historioitsija Diodorus sanoo "koko Tuonelan taruston" tulleen Egyptistä Kreikkaan ja Osiriksen mysteerioiden olevan samat kuin Dionysoksen.

Sitten tekijä aivan samoin kuin äsken mainittu tutkija tekee vertailun mysteerio-uskonnon ja kansanomaisen uskonnon välillä. Jälkimmäistä hän kutsuu olympolaiseksi, koska kansan jumalat asuivat Olympos-vuorella, sitä vastoin Dionysosta ei tavata näiden jumalien joukossa, vaan hän tulee maata myöten Intiasta, niin kuin kerrottiin. Siten Bacchus saapui Kreikkaan pohjoisesta Traakian kautta samalla kuin samat aatteet muita nimiä käyttäen tulivat Egyptistä yli meren Kreetan välityksellä. Kreikassa nämä sulautuivat yhdeksi ja niistä tuli sama jumala. Tekijän sanoilla:

"Kreikkalainen jumala Dionysos on olentoonsa sulattanut kaksi vierasta jumalolentoa, jotka olivat alkuaan erillään, erään traakialaisen orgioiden ja haltioissa olemisen jumalan, ja mysteerio-jumalan Zagreoksen, joka olennaisesti on sama kuin egyptiläinen Osiris... Zagreos on aivan erilainen kuin traakialainen haltioihin nostava jumala ja samaten erilainen kuin olympolaiset, varsinkin kolmella tavalla. Kaikissa kolmessa suhteessa hän muistuttaa Osirista, vieläpä on aivan sama. Ensiksi: mysteerio-jumala on kuolevainen: hänet revitään palasiksi, hän kuolee ja herää eloon uudestaan. Mutta kuten kristityille, ainoastaan se jumala, joka kuolee ja tulee eloon uudestaan, voi tuoda kuolemattomuuden toivon. Sellaisen jumalan esikuva on Osiris, joka leikattiin 14 palaseen, pantiin taas kokoon ja herätettiin... Toiseksi: palvelija tuli yhdeksi jumalan kanssa ja siten kuolemattomaksi. Kuka kreikkalainen koskaan uneksikaan yhtäläistymistä Zeukseen tai Atheeneen tai Apolloon? Mutta kreetalaisen Zagreoksen palvoja tuli Bacchukseksi (Eur. Frg. 475). Sekä Demeterin että Dionysoksen mysteerioissa oli päämääränä yhtyminen, aina yhtyminen, jumalaa syömällä, sen kanssa avioon menemällä tai vertauskuvallisesti syntymällä uudestaan jumalana. Eräässä orfilaisessa taulussa vihittyä sielua tervehditään sanoilla: ’Sinä olet tullut jumalaksi oltuasi ihminen.’ Myös egyptiläisten manalassa puhtaasta sielusta tuli Osiris... Kolmanneksi: mysteeriojumalan palvelus on itsensäkieltämistä. Ei mikään olympolainen vaatinut palvelijaltaan kieltäymystä; olympolaiset olivat tämän maailman jumalia eikä tulevan. Sitä vastoin egyptiläinen uskonto, toisin kuin kreikkalainen, kohdistui tulevaan elämään. Tämä elämä oli oleva yhtä ainoata pitkällistä puhdistusta." (pag. 56)

Edempänä: "Orfilaisiksi me kutsumme kaikkia niitä aineksia, jotka niin selvästi puuttuvat Homerokselta ja joita yleinen kirjallisuus, ainakin otti tietoisesti vain vähäsen huomioon. Tällaisia ovat: pahan tunto, puhdistuksen tarve, ruumiillistuneen ja kärsivän ihmis-jumalan aate, ja näihin läheisesti liittyvänä aate ihmisen kuolemattomuudesta ja hänen lopullinen pääsemisessä pahasta uudistuvilla puhdistuksilla toisessa maailmassa." (s. 59) Ja tekijä selittää, että juuri näistä mysteerioista saivat Kreikan suurimmat filosofit ja runoilijat aatteensa eikä niin paljon kansanomaisesta uskontotarustosta.

Meillä ei tässä ole tilaisuutta osoittaa, kuinka nämä mysteerioiden perustotuudet siirtyivät kristinuskoon ja kuinka tuo uusi uskonto voitti jalansijan vain omistamalla vanhojen ainekset omiin uskonkappaleisiinsa, vaikka ne sitten surkeasti muuttuivat myöhempinä pimeinä aikoina. Mutta erinomaisen mielenkiintoista on meidän verrata tähän suomalaisten vertauskuvallista tarustoa, sillä täten saamme kiistattoman todistuksen, että meidänkin kansamme tietäjille jälleensyntymisen aate oli yhtä hyvin tunnettuna kuin muinaisuuden viisaille.

Jokainen lukija sanomattakin huomaa, että kertomus Lemminkäisen paloittelusta ja hänen henkiin herättämisestään on aivan sama kuin egyptiläisten kertomus Osiriksesta tai kreikkalaisten Dionysos-mysteerio. Mysteeriokielen luonnosta riippuu, että yksityiskohdissa saattaa olla paljon eroavaisuuksia. Mutta paljon suurempi on sittenkin ero kreikkalaisen ja egyptiläisen taruston välillä (vaikka tiedetään, että ne ovat yhtä) kuin suomalaisen ja egyptiläisen välillä. Tämäkin seikka osoittaa, että suomalaisten tarusto on ikivanha, yhteisestä emämaasta, Atlantiksesta kotoisin, eikä mikään satunnainen, myöhempien kansojen välityksellä saatu "laina".

Niin kuin Plutarhkos mainitsee, egyptiläisten tarustossa kohdistuu tunteiden paino Osiriksen "paloitukseen" ja Isiksen "harhailuun." Juuri näihin samoihin seikkoihin kiintyy huomio myös suomalaisten kertomuksessa. Liikuttavasti kuvataan, kuinka Lemminkäisen äiti harhailee ympäri etsien kadonnutta poikaansa.

Kerrotaan tarkasti myös Lemminkäisen ruumiin eri kappaleista, kuinka nämä joutuvat mättähiksi, haarukoiksi, lahoiksi puiksi, karpaloiksi, ja kuiviksi kuloiksi (V. K. 7:635-639) ja kuinka äiti vihdoin virrasta (kuten Isis) kokoaa nämä kappaleet, liittää ne toisiinsa ja saa hänet heräämään henkiin. Sama ihmeellinen mysteerio painetaan kuulijan mieleen: että ruumis, joka on pilkottu pieniksi pirstoiksi ja jo muuttunut muuksi luonnoksi, jälleen voi kokoontua yhteen saman sielun käyttövälineeksi luonnon väsymättömän toiminnan kautta. Korppihan vaakkui pilkallisesti: "Ei ole miestä mennehessä, eikä tuiki tullehessa, jo silt' on siika silmät syönyt, hauki hartiat halaissut; sie päästä merehen miestä, työnnä Tuonelan jokehen, ehkä turskaksi tulisi, valahaksi vahvistuisi." (15:287-294) Tämä on juuri se alempi tieto, että ihmisessä ei ole muuta kuin näkyväiset ainekset, jotka siirtyvät alempaa luomakuntaa elähdyttämään (nk. sielunvaellus), mutta vertauskuvasto tahtoo esittää sen suuren ja ihmeellisen totuuden, että ihminen itse on kokonaisuutena jäljellä ja vain odottaa uuden inhimillisen, entisen kaltaisen ruumiin saamista, voidakseen taas jatkaa elämäänsä maan päällä.

Missä oli Lemminkäinen silloin kun hänen ruumiinsa oli silvottu ja Tuonelan jokeen peittynyt? Vanhassa Kalevalassa vastaa päivyt kysyvälle äidille:

Siis hän ei ollut silloinkaan olematon vaan viihtyi salaperäisessä maassa keskellä kymmenettä merta. Tämä on se ihmeellinen sananparsi, joka heti osoittaa, kuinka korkeasta lähteestä vertauskuvasto on syntynyt. Aivan niin kuin kreikkalaisten kesken kansanomainen uskonto ei tuntenut muuta olotilaa kuoleman jälkeen kuin sen yhteisen varjomaisen välitilan, joka Palmbladin sanoilla "ei ollut elämää eikä kuolemaa", niin oli myös suomalaisten ylimalkainen usko sama. Niin ikään juutalaisilla oli yhtäläinen toivoton kuva Tuonelasta, kuten näkyy psalmeista ja esimerkiksi Saarnaajasta: "Elävät tietävät itsensä kuolevan, mutta kuolleet eivät mitään tiedä"; "heidän rakkautensa ja vikansa ja vainonsa ovat rauenneet"; "haudassa ei ole työtä, taitoa, ymmärrystä tai viisautta" (9:5,6,10). Ja kaikki vainajien ilmestykset ja unikokemukset todistavat, että todella on olemassa tällainen kuolemanjälkeinen tila, varjomainen elämä, missä elämän katkerat muistot esiintyvät pahojen unien, hellittämättömien painajaisten muodossa.

Mutta Kreikan mysteerioissa tarjottiin tieto korkeammista mahdollisuuksista. Platon on mysteerioiden mukaan kuvannut (esim. Faidonissa), kuinka puhdistunut ja jumalalliseen totuuteen päässyt sielu kohoaa kuoltuaan korkealle yläilmoihin ja viipyy siellä jumalien parissa, kunnes se viimein taas rakkautensa takia painuu takaisin harhan maailmaan ja syntyy uudestaan. Samaten kalevalaisten salaopeissa puhutaan tästä korkeammasta mahdollisuudesta juuri Lemminkäisen mysteerio-draaman yhteydessä. "Yhdeksän meren takana" sijaitsee "jumalien koti", sillä toisinnoissa puhutaan menemisestä "ylitse meren yheksän, saarehen selällisehen, metisehen manterehen, Tuurin uutehen tupakan, Palvosen laettomahan". ["Palvonen" on itse Ukko Ylijumala, korkein palveltava, kuten Loitsuista näkyy: "Satoi Ukko uutta lunta, viskoi Palvonen vitiä" (71 b). Mutta samalla sen selitetään olevan samaa kuin palava, eli polttava, tarkoittaen aurinkoa. Tuuri on sama kuin Thor, joka taas on Jupiter. (Torsdag = Jeu-di, Jupiterin päivä).] Ja kristinuskon alkaessa lauseparsi ainoastaan vähäsen muutettiin: "päälle taivosen yhdeksän", "kamarihin Kaikkivallan".

Lönnrot näyttää tässä kohdassa pahasti hämmentyneen, sillä uudessa Kalevalan laitoksessa hän ei anna runon ensinkään kertoa, missä Lemminkäinen on, vaan ainoastaan mehiläinen lähetetään "yheksän meren taakse" voiteita tuomaan. Kolmeen paikkaan lähetetään mehiläinen, mutta ainoastaan ensimmäinen paikka on luonnollinen, kun se käy Tapiolan kedolla kukkasista mettä hakemassa. Toisella kerralla se lähetetään muka "ylitse meren yheksän" ja kolmannella kerralla "päälle taivosen yheksän" eikä Lönnrot näy huomaavan, että nämä viimeksi mainitut ovat samaa, kuten ne loitsuissakin toisiinsa vaihdetaan. [Katso Loitsurunojen toisintoja medenha'usta, joita on kokonaista 16 ja joissa yllä mainitut lausetavat esiintyvät rinnakkain. Nämä on Lönnrot tahtonut sovittaa kertomuksen lomiin, vaikka hän siten on sekoittanut alkuperäisen aatteen.]

Itse tuo luku "yhdeksän meren takana, meripuolen kymmenettä" on huomattava. Se ei voi olla satunnainen, koska toisinnoissa se ei milloinkaan muutu ja koska nämä säkeet eivät ole syntyneet alkusointua tavoitellen vaan päinvastoin sitä rikkoen. Mme Blavatsky Salaisessa opissaan osoittaa, että kymmenluku edustaa täydellistä maailmankaikkeutta, koska Luonnon seitsenluvun yläpuolella on vielä kolminainen Jumaluus, yhteensä kymmenen. Siksipä "kymmenluku tuhansine yhdistelmineen tavataan joka osassa maan piirtä" (S. O. engl. I, 341). Pythagoraan pyhä kolmio sisälsi kymmenen pistettä, juutalaisten Luojia, Sefirotheja, ja hindulaisten Rishejä oli kymmenen. Koko laskutaito perustuu kymmenlukujen käytäntöön, ja siinä luonto itse ilmaisee kokoonpanonsa.

Me voimme siis nähdä, että suomalaisten salakielessä Palvosen laeton tupa kymmenennessä taivaassa tarkoitti olemassaolon äärimmäistä rajaa, jonka yläpuolella ei enää ole mitään "lakea". Se tupa on aina "uusi", koska itse aikakin on siinä tuntematon. Sitä nimitetään toisinaan myös "niemeksi nimettömäksi, saareksi sanattomaksi" (ks. V. K. 18:160-163), koska se on kaikkien muotojen ja nimitysten, itse ihmistajunnankin yläpuolella. Täällä on ihmisen ikuinen, häviämätön juuri, josta aikakautisesti kasvaa ulos katoavia persoonallisuuksia.

Oikeastaan ei voisi sanoa, että joku ihminen kuoltuaan pystyisi itsetietoisesti kohoutumaan omaan juuriperäänsä, olemassaolon alkurajalle asti, mutta tällaista sanatarkkuutta ei voi eksoterisissa taruissa säilyttää. Siksi tapaamme edempänä Kalevalassa kertomuksen, kuinka Lemminkäinen lähti "ylitse meren yheksän, meripuolen kymmenettä" (U. K. 28:281-282) eli "niemelle nimettömälle, saarelle sanattomalle" (29:573-574) piilemään omia pillojansa ja Pohjolan väen vihoja. Jos voitaisiin seurata Kalevalan runon juuria, varmaankin huomattaisiin, että tämäkin on osa surmatarinasta. Oikeastaan Lemminkäinen oleskeli juuri täällä "saaressa", kun äitinsä häntä kuolleeksi kaipaeli ja viimein kokoili hänen ruumiinsa kappaleet yhteen. Vielä näkyy runosta, että tämä on "autuaitten saari". Siellä sulottaret ympäröivät väsyneen sankarin, siellä oli lupa uinua ja maata huolettomassa ilossa, "siell' oli meret metenä, juoksi olvena jokoset, vuoret kaikki voita juoksi, kalliot sian lihoa" (V. K. 18:167-171). Siellä oli "sijaa sa'alle veneelle, tuhannelle purrelle", laajat avaruuden kentät aukenivat maan päältä tulleelle. Kaikki nämä piirteet osoittavat, ettei tämä ollut mikään inhimillinen saari. Ja tästä saa myös selityksensä, miksi täällä oli lupa satoja syleillä, tuhansia armastella, vaikkei maan päällä. Näemme, että suomalaisetkin tunsivat devakhanin, eikä ainoastaan Manalan pimeitä seutuja.

Jos vertaamme niitä tunnusmerkkejä, jotka tutkijoiden mukaan erottivat Dionysos-mysteeriot tavallisesta kansanomaisesta uskonnosta, huomaamme, että ne samat myös esiintyvät Lemminkäisen kuolindraamassa. Ensiksi "synti" ja "paha": olemme ja ennen käärmeestä puhuessamme nähneet, että tämä liittyi Lemminkäisen kuolemaan. Sitten puhdistuksen tarve: Lemminkäinen edustaa juuri sitä astetta, jossa ihminen pyrkii puhdistukseen. Hän aina kotoa lähtiessään "varaelihe, turvaleiksen, oven suussa, orren alla, pihalla kujasen suussa, veräjissä viimeisissä". Tieto ei ollut hänellä valmiiksi saavutettuna, niin kuin Väinämöisellä, ei hän myöskään elänyt suloisessa huolettomuudessa niin kuin yhteinen kansa. Kolmanneksi kuolemattomuuden aate ja "uudistuvat puhdistukset toisessa maailmassa": olemme juuri nähneet, kuinka Lemminkäinen kävi piilemässä yheksän meren takana ja palasi takaisin uutena ihmisenä, vihansa ja kaipauksensa unohtaneena. Koko Lemminkäisen luonteensa on jotain, joka ehdottomasti tuo mieleen ihmisjumalan Dionysoksen, hurmauksen, haltioissa olon, "pyhän hulluuden" synnyttäjän. Siksi Lemminkäisellä ei ollut poikaa, kuten ei Dionysollakaan, sillä häntä ei voi ajatella isänä, vaan nuorukaisena, kaikkien rakastamana.

Lemminkäisen äiti taas läheisesti muistuttaa Egyptin Isistä. Isis oli myös Osiriksen äiti, vaikka hän tavallisemmin on puoliso. Lemminkäisen äiti pidätti poikaansa lähtemästä taisteluun Pohjolaa vastaan. Ja Isis taas laski vapaaksi vihollisen, Tyfoonin, kun hänen poikansa oli tämän vanginnut. Tämä on aivan tutunomainen, voisi sanoa jokapäiväinen tapahtuma. Luonto ei kehota taisteluun, se vain hellii ja kasvattaa, suosii hyvää ja pahaa avarassa helmassaan. Mutta kun jumalihminen on tullut kyllin voimakkaaksi, ei mikään voi häntä pidättää vaatimasta pahaa kaksintaisteluun. Niinpä myös Lemminkäinenkään ei löydä rauhaa kotonaan, ennen kuin hän on voittanut Pohjolan isännän.

Niin kuin Isis on "tuhatniminen, tuhatmuotoinen", niin Lemminkäisen äiti poikaansa etsiessään muuttuu milloin minkäkin luonnonolennon muotoon. Tämä nähtävästi kuvaa, kuinka luonto moninaisten ilmennystensä kautta tavoittaa sitä täydellistä tyyppiä, joka itsessään sisältäisi kaikki ominaisuudet, täydellistä ihmistä. Muistakaamme, että tämä vertauskuvasto ei tarkoita ainoastaan yksityistä ihmistä vaan itse maailman kokonaisuutta.

Lemminkäisen surma ja eloon saattaminen on se salaperäinen tarina, joka epäämättömästi osoittaa meidän esi-isillämme olleen samaa tietoa kuin muillakin muinaisuuden kansoilla luonnon yhdestä perustotuudesta: hengen syntymisestä yhä uudelleen tähän maailmaan, kullakin kerralla "pikkuista parempanakin, ehompana entistänsä" (U. K. 15:607-608). Tämä mysteerio jäi jäljelle silloinkin, kun sen merkitys jo oli unohtunut. Milloin unohtuminen tapahtui, emme voi tietää, kun emme kykene seuraamaan Karjalan kansan uskoa edes muutamia vuosisatoja taaksepäin ajassa. Nykyisessä Lönnrotin kokoamassa Kalevalassa on vain muutamia viittauksia samaan jälleensyntymisoppiin löydettävissä, tätä tarinaa lukuun ottamatta.

Niinpä kysyessäni kerran englantilaiselta selvänäkijältä Petersiltä, luuliko hän kalevalaisten tunteneen jälleensyntymisen, hän vastasi: "Onhan se nimenomaan mainittu, kun sanotaan Kullervoa uudestaan syntyneeksi Kalervoksi." Ja todellakin Untamo kuullessaan Kullervon kasvusta arveli: "Tästä saa (tulee) sukuni surma, tästä kasvavi Kalervo." (31:115-116) Toisinnoissa vielä sanotaan: "Tästä kasvavi Kalervo, viipyvi vihan pitäjä." Ensi kuulemalta tuntuu, että tämä vain on runollinen lauseparsi ja ettei Untamon mielessäkään ollut luulla Kullervoa samaksi Kalervoksi. Mutta on huomattava kaksi seikkaa: että Kullervon luultiin syntyneen isänsä väkivaltaisen kuoleman jälkeen ja toiseksi että hän heti syntyessään oli täysin itsetietoinen, niin kuin ennen elänyt ihminen. Siksi voi sen takana todella piillä Untamon pelokas usko, että hän vielä saisi nähdä silmästä silmään saman veljensä, jonka hän oli lähettänyt pois tästä maailmasta.

Selvä viittaus "autuaitten saareen", jossa sulottaret asuivat, on Aino-tarussa. Kun hän yön oli rannalla itkenyt suurimmassa toivottomuudessa, näkee hän aamulla kangastuksen: "Katsoi tuonne niemen päähän, kolme oli neittä niemen päässä, ne on merta kylpemässä". Hänen mieleensä nousi tarina "niemestä nimettömästä" kaukana tämän maailman suruista ja taisteluista, eikä hän voinut vastustaa kiusausta vaan heittäytyi mereen hukuttaakseen itsensä ja päästäkseen sinne. Mutta runo tahtoo sanoa: se oli hänen loppunsa, ei hän ollut vielä kypsynyt siihen tilaan, "lintu kuoli liian surman". Hän ei voinut vielä kohoutua tajuttoman luonnon yläpuolelle itsetietoiseen kuolemattomuuteen.

Aino-taru päättyy tähän. Mutta myöhemmin on sen jälkeen liitetty uusi jakso, joka pahasti loukkaa kuulijan saamaa liikuttavaa loppuvaikutelmaa ja kokonaiskäsitystä. Seuraa näet tuo epärunollinen kuvaus (U. K. 5. Runo), kuinka Väinämöinen lähtee Ainoa merestä pyytämään ja saa hänet oudonlaiseksi kalaksi muuttuneena onkeensa. Tämä on "sielunvaellusta" sen myöhemmässä turmeltuneessa muodossa. Kenties oli tietäjien pakko se varta vasten lisätä, jottei Aino-taru kehottaisi kärsiviä seuraamaan hänen esimerkkiään ja pyrkimään samaan kultamaahan, joka ei ole sillä tavalla saavutettavissa. Se antoi opetuksen, että ihmisellä ei ole itsestään persoonallista kuolemattomuutta: hänen on se voitettava!

Ainoastaan suurista sankareista saatettiin sanoa, että he jäivät itsetietoisina elämään, kuten olivat eläneet ennen tätä syntymäänsä. Väinämöinen oli vanha, vaka ja viisas heti syntyessään maailmaan, ja kun hän lopuksi lykkäsi purtensa vesille lähteäkseen "saarehen selällisehen", saattoi hän sanoa: "Annapas ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla, taas minua tarvitahan." Ja Lönnrot kertoo runolaulajain tavallisesti tähän lisäävän: "Siellä hän vieläkin elää, ja sieltä hän kerran vielä palajaa tänne."

Tietäjä – heinä-elokuu 1911

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.