V. J.

MIETTEITÄ KALEVALAISESTA KULTTUURISTA

Kulttuuripäivillä Helsingissä fil. kand. Tuomas Anhava sanoi: "Ne verraten harvat klassikot, joilla välittömästi tehoavina taideteoksina on yhä lukijoita; ovat elävää maailmankirjallisuutta: ne joilla on enää vain tutkijoita, ovat kivettymiä, kuten meidän Kalevalamme".

Eino Jutikkala "Suomalaisessa Suomessa" sanoo sattuvasti, että toisen maailmansodan jälkeisen sivistyneistömme mielipiteet ovat seuraavia: "Olisi toki maineikkaampaa ja turvallisempaa olla skandinaavi tai anglosaksi eikä jumalan hylkäämä suomalainen Ultima Thulessa (roomalaisten kirjailijoiden käyttämä nimitys äärimmäisestä pohjoisesta seudulta), josta suuren maailman kulutukseen saatamme ehkä tuottaa erinomaista kondensaattoripaperia tai mainiota kuparia, mutta emme kulttuuria."

Olipahan tuossa mielipiteitä kerrakseen.

Mutta koska kenelläkään ei ole oikeutta vaatia, mitä toisen ihmisen pitää ajatella tai puhua, en niihin puutu sen enempää.

Katseltakoon näitä asioita kuitenkin myös toiselta näkökannalta.

Suurmiehemme J. W. Snellman sanoi M. A. Castrenin haudalla: "Kaitselmuksen määräykset ovat tutkimattomat. Mikään ihmisviisaus ei voi edeltäpäin tietää Jumalan teitä ihmisyyden ja kansojen suhteen. Mutta jos suomalainen mies koko sielunsa syvyydestä antautuu työskentelemään isänmaansa kielen ja kirjallisuuden, Suomen kansan tulevaisuuden puolesta ylipäänsä, mikä varmuus antaa hänelle tiedon menneen tarkastelusta, silmäyksen nykyisestä tulevaisuuteen. Ken elää, joka rinnassaan kantaa vakaata luottamusta siitä, että tämä aika on tuleva. Sellainen luottamus jo olisi enemmän kuin toivo — se olisi todistus. Myöntävä vastaus olisi onni. Mutta pelkään,— ei kukaan vastaa. — Ei kukaan. Eikö tätä luottamusta ollut hänellä, siinä sydämessä, jossa rakkaus oli niin voimakas? Ei Suomi, isänmaani. Sinun jaloimmat poikasi polkevat maatasi alasluoduin, surun painamin katsein, ja kun heidät kätketään helmaasi, on vain murtunut eräs sydän, joka jo oli murtunut. (Joukahainen, 1864)

Tässä Snellman puhuu osittain peitettyä kieltä, luultavasti tuntiessaan kuulijakuntansa. Hän tarkoittaa, että kysyttäessä heimomme menneisyyttä tai sen kulttuurin nousevaa tulevaisuutta, kukaan ei siitä tiedä. "Mutta pelkään — ei kukaan vastaa. — Ei kukaan". Miksi ei kukaan vastaa? Siksi että ei ole kyllin laajakatseista näkijää. Snellman sanoo, että tämän näkökyvyn saavuttaa vain se, joka työskentelee kansansa hyväksi "koko sielunsa syvyydestä".

Näihin suurmiehemme lauseisiin kätkeytyy syvä totuus. Suuri näkemys kuuluu ihmisen henkisiin, kuolemattomiin ominaisuuksiin, kuten tietokin. Materialistin näköpiiri taas on hyvin ahdas johtuen siitä, että hänen ajatuksensa työskentelee kylmässä ja itsekkäässä älymaailmassa. Hän ei ole vielä kehittänyt henkisiä kykyjään. Mainittakoon, että kerrotaan Pythagoraan sanoneen: "Jos ihminen puhuu viisaasti, merkitsee se sitä, että hän on itse tuo viisaus."

Jos joku on uhrautunut kansansa puolesta, niin juuri Snellman. Kun hänet erotettiin yliopistosta dosentin toimesta ja myönnetty kirjallisuusmääräraha peruutettiin hänen olevia oloja koskevan arvostelunsa ja kansallisuusaatetta innoittavan toimintansa vuoksi, hänen oli pakko vastaanottaa tavallinen konttoristin toimi Borgströmillä leipänsä hankkimiseksi. Tässä toimessa hän oli useita vuosia. Vaikka Snellmanille tarjottiin opettajan tointa kahdessa Ruotsin yliopistossa, niin hän kieltäytyi. Miten olisi sellainen palava sielu kuin Snellmanin, voinut jättää isänmaansa? Kuinka hän olisi voinut lähteä siitä maasta, jonka äidinmaitoa hän oli lapsena imenyt, jonka kansaa hän rakasti kaikesta sydämestään ja jonka onni ja tulevaisuus olivat hänen unelmansa ja kallein asiansa ja jonka hyväksi hän oli jo kamppaillut monta kovaa kamppailua.

Useissa puheenvuoroissa kulttuuripäivillä todettiin, että suomalainen kulttuuri on Euroopan nuorin. Mutta Suomen suuret pojat, Elias Lönnrot, K. A. Gottlund, Yrjö-Koskinen ym. sanoivat kyllin selvästi, että kulttuurimme on Euroopan vanhimpia. Vuosisadan vaihde tuonee taas meille, niin kuin monelle muullekin maalle miehiä, joilla on kotkan laaja näköala. Ehkä sitten taas voimme katsella asioita muustakin kuin materialismin ahtaasta näkökulmasta.

Onko Kalevala kivettynyt? Kyllä, suureksi osaksi, mutta vain väliaikaisesti. Koulussakin sitä nyt luetaan melkein koneellisesti, kuten ennen katkismusta kinkereillä.

Platonin filosofia on nykyään tunnustettu länsimaisen ajattelun perustaksi ja kulmakiveksi jopa kristinuskonkin aatteita muovaavaksi, olihan mm. Paavali kreikkalainen. Mutta n. 1300 vuoden pituisen kauden aikana Platonin teokselle ei annettu juuri minkäänlaista arvoa. Vasta 1800-luvulla hänen aatteitaan alettiin ymmärtää ja hänet korotettiin suurimmaksi länsimaiseksi ajattelijaksi.

Kalevalan tieto, kuten yleensä mytologisten teosten, on vaikeimmin löydettävissä, koska niiden opetukset on puettu vertauksien vaikeasti tulkittavaan muotoon. Tri Iivari Kemppinen on uraa uurtavissa teoksissaan osoittanut, että Kalevalan myyttien ainekset ovat yhteisiä muiden maiden muinaiselle eepoksille. Hänen pääteoksensa "Suomalainen mytologia", Helsinki 1960, on mainio opas vanhoihin jumalmyytteihin tutustuttaessa. Länsimainen ihminen alkaa jo nyt yhä enemmän ymmärtää Platonin aatteita, mutta ei vielä muinaista viisautta, jota Kalevalankin myytit hajanaisina katkelmina sisältävät.

Mitenkä sitten sellainen maa, jonka kansanrunouden aarteisto on harvinaisen suuri, on kiinnostanut tiedemiehiämme? Prof. Oiva Ketonen sanoi kulttuuripäivillä: "Meikäläinen lukija kokee shokintapaisen havaitessaan, että esim. kansanrunouden perustavaa tutkimusta selostettaessa (Encyclopaedia Britannica'ssa) mainitaan lukuisia nimiä, mutta ei yhtäkään meikäläistä. Lönnrot mainitaan omassa lyhyessä artikkelissaan."

Jos Suomesta joskus löytyisi kansanrunouden tutkija, joka esim. tri Kemppisen teosten pohjalta jaksaisi perehtyä muinaisten eeposten vertauskuvakieleen, olisi meillä silloin Kalevalan veroinen kulttuurivientiartikkeli. Tämä vaikuttaisi sen, että kansalliseepoksemme ja -runoutemme alkaisi kiinnostaa myös yleisöä eikä vain tutkijoita. Kulttuuripäivillä tosin todettiinkin, että Kalevala on kuitenkin ollut suurin sivistysvientiartikkelimme.

Säveltäjä Ingel'in ajatuksia lainaten totesi säveltäjä Olavi Pesonen Helsingin ylioppilaskunnan järjestämässä juhlatilaisuudessa 21. 2. 59 seuraavaa: "Ei mikään muu teos kuin Kalevala ole innoittanut maailman taiteilijoita niin paljon ja tulevaisuudessa se tulee innoittamaan vielä enemmän. Tähän asti Kalevala vasta on kokenut läpimurtoaikaa".

Jean Sibelius kertoo Karjalan matkastaan: "Tapasin Shemeikassa (kuuluisaa runolaulajasukua) niin miehekkään ja ylvään muinaishengen, että tuo käyntini ja oleskeluni hänen luonaan on ollut minulle arvokkaampi kuin parhainkaan opintomatkani." Samana kesänä Sibelius sävelsikin Sadun, jossa soivat Karjalan sävelet. (Lainaus Haavion kirjasta: "Viimeiset Runonlaulajat"). Hänen sävellyksensä Finlandia on erikoisesti kansallishengen läpitunkema.

Mitä merkitsee innoitus ja mistä se tulee? J. W. Snellman sanoi, että kaikki kulttuuri on kansallista ja syntyy kansallishengen ilmaistessa itseään. Kansallishengen innoittama sielu, Yrjö-Koskinen sanoi: "Mutta kansallishenki ei ollut vielä kuollut, se oli vain uupunut ja tainnoksissa, se saattoi vielä jälleen virota; se kokosi vihdoin kaiken voimansa ja synnytti miehiä, jotka nyt ovat kunniamme ja kerskauksemme". (F. A. Heporauta ja Martti Haavio: Kalevala Kansallinen Aarre).

Ei voi olla mitään innoittavaa kansallishenkeä, ellei sen takana ole joku korkea jumalallinen olento. Pekka Ervast sanoi, että Väinämöinen on loistava enkeliolento, Suomen kansallishaltija. Vastaavasti Danielin Kirjan 11. ja 12. luku kertoo Persian, Jaavanin ja Israelin enkeliruhtinaista. — Suomen kansallishengen muodostavat Väinämöinen ja kansamme keskuudessa eläneet suuret tietäjät. He ovat yhä olemassa kansamme sielullisessa ja henkisessä voimakentässä ja innoittavat kansamme suuria yksilöitä. Niin kuin tähän viitaten on Shemeikkain ja Vornasten muistoksi pystytettynä kivessä Tolvajärvellä kirjoitettu:

"Matkamies pysähdy
Sukukuntasi parhaitten henget haastavat muinaisuudesta."

Ja jos matkamies, joka on uurastanut kansamme henkisen kulttuurin hyväksi, pysähtyy nöyränä kunnioittamaan kansamme suurten tietäjien jättämää kallisarvoista perintöä, niin voi tapahtua, että hän tuntee mahtavien jumalallisten olentojen läsnäolon ja ylimaalliset sävelet voivat soida hänen sielunsa sisimmässä. Ja kun hän ottaa käteensä kynän, siveltimen tai taltan, niin hän ehkä kykenee luomaan kuolemattoman tieteellisen tutkielman tai taideteoksen, koska tietäjien innoituksen luova ja polttava tuli lepää hänen yllänsä.

Onko Suomen kansa todellakin henkisesti niin käpertynyt, että ei ole enää mitään toivoa? Prof. Jutikkalan edellä mainituista sanoista päätellen meillä ei ole paljon toiveita sivistyksemme tulevaisuuteen nähden. Mutta pitemmällä tähtäimellä katsoen eivät asiat sentään liene niin huonosti. On jäljellä myös Suomen tavallinen kansa. Se on vanhaa tietäjäkansaa. Sen olemus on elävä ja kehittyvä. Ja Kalevalan viimeisessä runossa Väinämöinen lupaa vielä palata.

Suomi on hakenut esimerkkinsä ja ihailunsa kohteen Euroopan valtioilta, joilla aina on ollut periaatteena: hajota ja hallitse. Suuri osa nykyisestä kulttuuristamme on lainatavaraa. Kulttuuripäivillä pohdittiin keinoja, miten kulttuurimme panos tulisi tunnetuksi muissa maissa? Miten voisimme harjoittaa kulttuurivientiä? Mitä vientiä voisimme harjoittaa lainatavaralla?

Elonpyörä — n:o 1, 1962