Max Heindel

Kuolemaa ei ole

Hän istui vanhan luostarin puutarhassa ja katseli ympärillään olevaa kukkien ja rikkaruohojen sekasortoa. Hylättyinä ja laiminlyötyinä ne olivat päässeet valloilleen siitä lähtien kun sota oli ajanut alkuperäiset isännät pois, eikä sinne majoittuneilla sotilailla ollut aikaa eikä halua kukkien hoitoon.

Hän ei ollut yksi heistä, vaan vanki, vakooja, joka oli saatu kiinni juuri kun hän oli saamassa käsiinsä tärkeät asiakirjat. Tästä syystä hänet oli tuomittu ammuttavaksi. Täällä hän odotteli sotilaita, jotka tekisivät lopun kaikesta.

Mutta loppuisiko kaikki siihen? Mikä mieletön kysymys. Hänet oli kasvatettu uskomaan kuoleman jälkeiseen elämään, mutta yliopistossa hän oli kääntynyt uskomaan oppilaitoksen tieteellisen kannan mukaan, joka ei uskonut kuoleman jälkeiseen elämään.

Kaikkein kriittisimmät kriitikot olivat onnistuneet todistamaan, että raamattu oli väärässä.

Anatomia selitti ihmisruumiin puhtaasti materialistisen rakenteen, kemia elimistön toiminnan vastavaikutuksineen, psykologia antoi laajan ja riittävän selityksen ihmisjärjen ihmeistä. Lyhyesti sanoen, näytettiin mitä selvimmin toteen, ettei ihminen ollut muuta kuin täydellinen kone, jolla oli kyky toimia, ajatella ja jopa jatkaa sukuaan uusilla olioilla, jotka jatkavat toimintaa kun vanhempi kone kuluu loppuun ja heitetään roskiin, hautausmaalle. Jokainen ihminen, oli hän sitten hallitsija tai alamainen mestari tai oppilas, pyhimys tai syntinen, kaikki erottamatta olivat vain ajan näyttämölle kuvastuvia varjoja.

Näin ajatellessaan muistui hänen mieleensä satojen hänen kaltaistensa sotilaitten kuolemantapaukset taistelukentillä, juoksuhaudoissa, sairaaloissa. Heistä suurimman osan ehdoton vakaumus elämän jatkumisesta "post mortem" oli melkein tarttuva, tai pani ainakin ajattelemaan. Voisivatko olla totta vakuutukset, että he näkivät enkeleitä taistelukentällä tai kuolinvuoteittensa ääressä? Tyhmiä näköhäiriöitä ne olivat ja johtuivat luonnollisesti siitä kriittisestä hetkestä, jossa he silloin olivat. Ja kuitenkin luutnantti X ja kapteeni Y olivat vakavia ja tervejärkisiä miehiä, jotka varmastikaan eivät menettäneet järkeään viimeisellä hetkellä. Kaiken lisäksi kapteeni, joka oli hyvin tarmokas ja piti tapanaan kiroilla ratkaisevina hetkinä, oli tuon päivän jälkeen Marnella jättänyt kokonaan sen tavan. Hänet nähtiin usein rukouskirja kädessä, ja hän piti kauniin nuhdesaarnan aliupseerille, joka loukkasi toisia ilkeällä kielellään.

Pian hän saisi sen tietää; kello 17 hänet ammuttaisiin. Näin ajatellen hän palasi takaisin huoneeseen, jossa oli nukkunut edellisen yönsä. Ase kädessä vartija seurasi perässä katsellen kuinka vanki heittäytyi patjalle ja kohotti silmänsä erääseen huoneen maalaukseen. Se oli Leonardo da Vincin Viimeinen ateria. Hän ei ollut juuri miehiään panemaan arvoa tauluille ja taideteoksille, mutta nyt hän tunsi jonkinlaista sisäistä pakkoa katsella Kristusta. Varmaan tuo Kristus, kauniin aatteen marttyyri, oli ollut jalo luonne. Tämä taideteos pani ajattelemaan, että hänkin oli kerran nauttinut viimeistä kertaa maallista ravintoa ja hyvinvointia.

Hänen mieleensä muistui kuinka Leonardo oli pyytänyt erästä ystäväänsä arvostelemaan rehellisesti tätä tauluaan. Ystävä oli vastannut, että pikarit, joista Apostolit joivat, olivat tilaisuuteen ja ympäristöön nähden liian komeat. Leonardo oli huoaten pyyhkinyt ne pois. Hän oli pannut koko sielunsa ja sydämensä Jumalallisen Vapahtajan kasvojen maalaamiseen ja toivoi tämän sädehtivän muodon vakuuttavan niin syvästi katsojaan, että kaikki muut sivuseikat olisivat sen rinnalla joutuneet toisarvoisiksi. Mutta hän oli pettynyt, ystävä ei ollut edes huomannut tuota Kunnian Kuninkaan muotoa.

Kunhan tämä ei olisi minunkin laitani? ajatteli vanki. Minäkin ehkä olen pitänyt silmällä koko elämäni ajan toisarvoisia asioita ja unohtanut tärkeimmät. Liian monta kertaa olen katsonut kuolemaa läheltä, että osaisin sitä enää edes pelätä. Kuitenkin nyt ajattelen, että elämä tarjoaisi niin paljon toiminta-alaa ja nautintoa, että ajatus olemattomiin haihtumisesta melkein loukkaa.

Kristus jätti meille sanat: "Yksi on tarpeellinen", ja jos Hän on oikeassa, niin olen minäkin kuin tuo Vincin ystävä. Olen rajoittanut huomioni tarpeettomiin asioihin ja laiminlyönyt ikuiset.

Hohoi, mitä joutavia mietiskelen. Jos vielä jatkan, niin saatan itseni siinä määrin epävarmaksi, että olen vaarassa vapista, kun hetkeni koittaa.

Hän lähti uudelleen ulos vartija kintereillään. Tällä kertaa hänen huomionsa kääntyi aurinkokelloon, jossa oli sanat "Oras non numero nisi serenas" (en pidä lukua muista kuin valoisista hetkistä). Ah, kuinka kauniisti sanottu, unohtaa kaikki elämän pienet kurjuudet ja muistaa vain hyvän, toden ja kauniin.

Käydessään läpi omaa elämäänsä, joka nyt oli niin lähellä loppuaan, hän kysyi itseltään oliko hän koskaan seurannut käytännössä tuota niin syvämietteistä tunnuslausetta. Haikein mielin täytyi hänen tunnustaa omalletunnolleen, että kovin kaukana oli hänen tyhjänpäiväinen elämänsä ollut tuosta kauniista säännöstä. Ja nyt oli liian myöhäistä. Hän tuijotti tuijottamistaan tuohon varjoon, joka läheni peruuttamattomasti tuota kohtalokasta viiden numeroa, hänen viimeistä hetkeään. Kuolema ei häntä kauhistuttanut, mutta tuo yhä uudelleen mieleen palaava Elämän ja Kuoleman arvoitus herätti hänen sielussaan polttavan ratkaisun tarpeen. Mutta varjo aurinkokellon ympyrässä kulki kohtalokasta kulkuaan. Mitä hän antaisikaan, jos voisi ratkaista tuon suuren ongelman nyt, ennen lähtöään!

Sotaoikeuden tuomiot pantiin tavallisesta täytäntöön auringon noustessa, mutta jostain odottamattomasta, syystä oli hänen tuomionsa tullut siirretyksi ja se tapahtuisi tänä iltana. Saadessaan aamulla tämän ilmoituksen, hän oli kohauttanut olkapäitään. Mitäpä hän välitti, jos se tapahtuisi muutama tunti ennemmin tai myöhemmin, mutta nyt, kun ongelma oli alkanut kiduttaa hänen aivojaan, olisi hän antanut vaikka mitä saadakseen takaisin nuo häneltä varastetut tunnit; kukaties olisi hän löytänyt ratkaisun.

Tuo varjo, joka eteni aurinkokellon ympyrällä, oli vakuuttavampi kuin paras saarna elämän lyhyydestä ja kuoleman ehdottomasta varmuudesta. Ajatuksissaan keskittyneenä tuohon suureen ongelmaan, hän heittäytyi vuoteelle. Puolessa tunnissa hän tulisi tietämään kaiken tai ei mitään. Kaikki joko häviää elämän valon mukana kun tuo kohtalokas luoti iskee, tai hän pääsee vapaaksi hengeksi, riippuen kuitenkin siitä kumpi noista kahdesta teoriasta on oikea. Tämä tuskallinen epävarmuus lisääntyi ja lisääntyi melkein kouristukseksi kiihottaen hänessä polttavan halun tähän elämään, joka niin pian häneltä riistettäisiin.

Kaikkien tuttaviensa joukosta, jotka vakuuttivat uskovansa sielun kuolemattomuuteen, ei hänen mielestään kenelläkään yhtä poikkeusta lukuunottamatta, ollut täyttä varmuutta tästä vakuuttamastaan uskosta. Hänen kidutettuun mieleensä kuvastui muisto kohtauksesta erään oudon ja olemukseltaan lumoavan henkilön kanssa eräässä kylpylässä, jonne hän oli mennyt etsimään lepoa ja palauttamaan takaisin liian innokkaassa ja rasittavassa tieteellisessä työssä menetettyjä voimiaan. Tuo rauhallinen henkilö voitti heti hänen myötätuntonsa vaikuttaen valtavasti äänensävyllään ja sellaisen henkilön ylevyydellä ja luotettavuudella, joka tietää. Eräässä heidän väittelyssään kuoleman jälkeisen elämän ehtojen mahdollisuudesta oli tuo muukalainen vastustanut häntä voittamattomilla todistuksilla, ja nyt muistellessaan taas sitä valtasi hänet kiihkeä uteliaisuus.

Olikohan tuo mies todellakin tietänyt? Hän oli puhunut henkilöistä, jotka jättävät ruumiin, niin kuin me jätämme vaatteet nukkumaan mennessämme. Niin tekivät myöskin ne, jotka astuivat näkymättömään maailmaan. Hän kutsui tuota maailmaa "Elävien kuolleitten valtakunnaksi" ja vakuutti, että siellä niin kutsutut kuolleet toimivat eetteriruumiissa, omistaen kaikki kykynsä sekä täyden tuntemuksen ja muiston niistä elämän ehdoista, jotka heitä ympäröivät maallisen elämän aikana. Mitä olisi hän antanutkaan, jos olisi saanut puhua tuon miehen kanssa näinä viimeisinä hetkinä, jotka hänelle vielä suotiin, keskustella näistä hänelle nyt niin tärkeistä kysymyksistä.

Nostaessaan silmänsä hän luuli näkevänsä eräässä huoneen pimeässä nurkassa epämääräisen muodon, melkein kuin pilven, ja hän kuuli sisällään nämä sanat: "Tulen sinua vastaan, kun jätät ruumiisi". Sitten tuo olento hävisi. Hämmästyksen, melkeinpä pelon vallatessa hänet, toipui hän kuitenkin heti paikalla pitäen ääntä sekä muotoa näköhäiriönä, syntyneenä hänen omasta kiihkeästä toiveestaan. Hän pudisti hartioitaan ja lähti kävelemään aurinkokelloa kohti, joka nyt osoitti hetken olevan vieläkin lähempänä.

Aurinkokellon luona häntä vastaan tuli tuomion toimeenpaneva upseeri aseistetut miehet mukanaan. Hymy huulillaan hän pyysi, että häneltä säästettäisiin tuo halpamainen sivuseikka, side silmien päälle. Yhdessä he kaikki menivät puutarhan perälle. Äkkinäisellä liikkeellä kääntyi vanki ympäri, kasvot lippuun kohotettuina. Upseerin antaessa kuivalla komentoäänellä merkin, luodit lävistivät hänen sydämensä.

Hän kuuli laukauksen ja tunsi kirpeän tuskan, kuin tulisella raudalla olisi lävistetty hänen sieluaan, sitten valtavan repäisyn, joka sai hänen kohottamaan tahtomattaan kätensä sydämelleen, mutta omituista kyllä, ennenkuin hän ehti painaa sitä rintaansa vasten, oli tuska jo haihtunut, ja hän antoi kiireesti käsivartensa pudota luonnolliseen asentoon. Hänen isänmaansa viholliset eivät saaneet sanoa häntä raukkamaiseksi. Hän kohotti katseensa uudelleen tiukasti ampujiinsa ja odotti luodin saapumista, sillä omasta mielestään hän oli vain kärsinyt etukäteen. Muuten hän ei osannut selittää repäisyä ja tuntemaansa kirpeää tuskaa.

Mutta mitä tapahtui? Upseeri miehineen meni matkoihinsa. Olisivatkohan he ampuneet ilmaan? Ei, sillä vaatteitaan tarkastaessaan hän löysi niissä kolme pientä koloa siinä kohdassa missä ne peittivät sydämen. Hän työnsi niihin sormensakin, mutta veti ne takaisin ihmeissään, kun ei nähnyt verta eikä tuntenut tuskaa. Silminnähtävästi häneen oli sattunut kolme luotia ja olisi hänen luonnon lakien mukaan pitänyt maata kuolleena. Kuitenkin hän oli nyt tässä elävämpänä kuin koskaan ennen ja täydellisesti valveilla! Kuinka tämä oli selitettävissä? Vaiston pakottamana lähti hän yhtäkkiä juoksemaan upseerin perään. Tarttuen tämän käsivarteen hän pyysi selitystä, mutta upseeri ei osoittanut huomiota käsivarrellaan lepäävään käteen tai tuohon tuskalliseen kysymykseen, vaan seurasi miehiään aivan kuin tietämättömänä niin kädestä kuin äänestä.

— Joko minä uneksin tai olen tullut hulluksi, ajatteli ystävämme.

— Ei kumpaakaan, vastasi ääni hänen vierellään. Käännettyään päätään hän näki tuon muukalaisen, jota muutama minuutti sitten oli niin hartaasti halunnut tavata. Tämä kutsui itseään "Ruusuristiläiseksi" ja sanomattomalla helpotuksen tunteella kääntyi ystävämme hänen puoleensa.

Varmasti hän saisi tältä jonkinlaisen selvityksen siihen, mitä parhaillaan tapahtui.

— Mistä sinä tulit, kysyi hän; hetki sitten en nähnyt sinua.

— Hetki sitten silmäsi eivät vielä olleet kehittyneet henkiseen näkemiseen. Hetki sitten omistit vain fyysis-materiaalisen näön ja henkinen näkökykysi ei huomannut mitään.

Tämä vastaus ei selvittänyt paljoakaan ystävämme ymmärrystä.

— Näen, ettet ymmärrä ja että vastaukseni vain lisää hämmästystäsi, jatkoi vieras. Syy on siinä, ettet huomaa olevasi kuollut ja materiaalisuuden toisella puolella, tasolla joka on niin eetterinen, että lähenee henkistä tilaa.

— Kuinka voit väittää minun olevan kuolleen, kun seison tässä aivan elävänä edessäsi ja puhun kanssasi, sanoi ystävämme.

— Sanoin väärin, vastasi vieras, minun olisi pitänyt sanoa "Ruumiisi on kuollut", mutta ruumishan ei ole kaikki mitä olemme.

— Sanot, että ruumiini on kuollut, mutta puhun kanssasi liikuttaen huuliani ja kävelen liikuttaen jäseniäni. En osaa selittää miten ihmeessä olen näin täynnä elämää todettuani, että sydämeni on kolmen luodin lävistämä.

— Tätä selittääkseni, pyydän sinua seuraamaan minua puutarhan perälle. Siellä löydät jotain hyvin mielenkiintoista.

Saavuttuaan puutarhan perälle siihen paikkaan, johon tuomiota toimeenpanevat kiväärien luodit olivat tähdänneet, näki ystävämme maassa kasvot ruohoon kätkeytyneinä jonkun, joka näytti hänen omalta kuvaltaan. Hän tarttui tähän elottomaan ruumiiseen toivossa päästä edes hiukan selville asiasta, mutta huomasi, että hänen kätensä kulkivat kuolleen ruumiin läpi, aivan kuin olisi se ollut kokoonpantu ilmasta eikä lihasta ja luista. Ihmeissään hän katsoi vieraaseen ja huudahti:

— Jumalan nimessä, selittäkää tämä minulle tai pelkään tulevani suoraa päätä hulluksi.

— Kärsivällisyyttä ystäväni, vastasi veli. Kuulkaahan kuinka asian laita on. Kun luodit tunkeutuivat sydämeesi sellaisella voimalla, ettei tuska kestänyt kuin pienen hetken, niin eetteriruumiisi erkani rajusti fyysisestä kuvastaan, joka kaatui maahan. Nyt eetteriruumiisi palvelee sinua paljon paremmin kuin tuo fyysinen, josta se kuoleman hetkellä erkani.

— Eetteriruumiini, mutisi ystävämme.

— Aivan niin. Jokaisella ihmisellä on eetteri- eli eloruumis, eikä sen pitäisi kummastuttaa sinua. Tiedehän otaksuu, että kaikki kappaleet kiinteimmästä mineraalista aina ohuimpiin kaasuihin, ovat eetterin läpäisemät ja tässä olettamuksessa se onkin oikeassa. Ihmisruumiskaan ei tee tässä poikkeusta vaan sekin on eetterin läpäisemä. Kun eetteri lähtee aineellisesta ruumiista ulos niin kadottaa viimeksimainittu eloisuutensa ja kuolee. Lääkärit ja tiedemiehet eivät tiedä, että tämä eetteri säilyttää kuolleen kiinteän ruumiin muodon ja ulkonäön, ja se näin jää ihmishengen asumukseksi, vaikkakin näkymättömänä toisille vielä aineellisessa ruumiissa oleville.

Kuultuaan tämän selityksen ystävämme kasvot kirkastuivat, kuitenkin hän jatkoi edelleen kyselyjään.

— Kuinka on mahdollista, että eetteriruumiini kantaa näitä samoja vaatteita kuin kuollut ruumiini ja että siinä on nuo kolme luotien tekemää reikääkin?

— Tämä on alitajunnan työtä, rakas ystäväni, vastasi Ruusuristiläinen. Vaikka et muista sitä hetkeä kun luodit lävistivät ruumiisi, rekisteröityi se alitajuntaasi sinä hetkellä, jolloin vedit viimeisen henkäyksen. Jokainen hengenveto joka tunkeutuu keuhkoihimme, sisältää eetteriä ja tuo mukanaan tarkan jäljennöksen kaikesta mitä ympärillämme tapahtuu samalla tavalla kuin valokuvattaessa objektiivin eteen asetetut kuvat muodostavat negatiivin. Tämä elämän eetteri tunkeutuu verenkiertoon kulkien sen mukana sydämeen, jossa on siemenatomi johon jokainen hengenveto muodostaa uuden maalauksen. Näin tähän atomiin kuvastuvat kaikki elämämme tapaukset kehdosta hautaan asti määräten kohtalomme kuoleman jälkeen. Tästä tulee sanonta: "Niin kuin ihminen ajattelee sydämessään sellainen hän on". Kun niin sanotut "kuolleet" astuvat ulos fyysisestä ruumiistaan muodostuvat heidän vaatteensakin eetteristä. Tämä eetteristä muodostuva fyysisen ruumiin jäljennös on ehdottoman tarkka viimeisen sydämen siemenatomissa olevan kuvan mukaan jopa vikoineen ja erikoisuuksineenkin.

Nämä selitykset tuntuivat ystävästämme loogisilta ja mahdollisilta. Ne olivat hänen mielestään sopusoinnussa tieteen saavutusten kanssa, eikä edes tuon atomin pienuus, johon niin monta kuvaa tuli sopia, ollut hänestä haitallinen. Eikö kärpäsen monipintainen silmä synnyttänyt lukemattomia kuvia? Ja eikö mikroskoopilla oltu keksitty lukemattomien, paljaalle silmälle näkymättömien olioiden ja asioiden olemassaoloa? Kuinka voi tietää mihin oli vedettävä uskon ja uskomattomuuden raja?

— Veli, täytyykö minun nyt kantaa ikuisesti näitä reikäisiä vaatteita sekä haavoja rinnassani?

— Kaikki järjestyy, rakas ystäväni. Tämän kuolemanjälkeisen tason laki määrittelee, että niin kuin ihminen ajattelee sydämessään sellainen hän on. Tämän sodan aikana kun tuhansittain sotilaita kuoli saapuen tänne pelottavan surullisissa olosuhteissa, oli meillä veljeskunnan jäsenillä ja kaikilla muilla hyväntekijöillä, jotka toivat apua uusille tulokkaille, täysi työ saada heidät ajattelemaan sydämessään itsensä terveiksi niin kuin olivat olleet ennen kuolemaansa, sekä vakuuttaa heille, kuinka välttämätöntä tämä oli, että he voisivat päästä eetteriruumiiseensa hyvinvoivina ja tervein jäsenin. Vähitellen onnistuimme, ja nämä taas puolestaan parantuneina olivat meille suureksi avuksi toisten tulokkaiden auttamisessa.

— Mainiota! huudahti veli. Sinähän olet oivallinen oppilas; näen että silmänräpäyksessä olet jo saanut haavasi umpeutumaan ja vaatteesi korjatuiksi.

— Niin, vastasi ystävämme, ja olen sinulle suuresti kiitollinen opetuksestasi. Kuinka suurta lohdutusta olen löytänytkään näistä selityksistäsi, mutta vielä on minun kysyttävä eräs asia. Kuinka on selitettävissä, että tämä eetteriruumiini tuntuu minusta kiinteältä, ja koskettaessani elotonta, fyysistä ruumistani, kulkee käteni sen läpi — eikö se juuri ollut kiinteä?

— Tämä on melkein huvittavaa, sanoi veli. Fyysisessä maailmassa ihmiset kuvittelevat, jos edes välittävät vaivautua näillä ajatuksilla, että ns. kuolleet ovat aineettomassa olotilassa ja he pitävät todellisina vain kiinteitä ruumiita. Kuoleman rajan toiselle puolelle päästyään he ihmeekseen huomaavat, että elävät näyttävät nyt yhtä aineettomilta kuin kuolleet näyttivät eläville. Kuolleet voivat kulkea fyysisen ruumiin läpi yhtä helposti kuin elävä voi läpäistä kädellään kuolleen eetteriruumiin. Sinä olet nyt henkimaailman kansalainen. Tutustukaamme nyt ympäristöön täällä. Jos sinulla on joku henkilö, jolle haluat puhua, niin sinulla on vielä kyky ilmestyä tälle henkilölle, sillä ajan kuluessa eetteriruumiisi käy yhä ohuemmaksi.

— Minulla on sisar, vastasi ystävämme, mutta hän asuu X-kaupungissa, viiden tai kuuden tuhannen kilometrin päässä täältä. Häntä lukuunottamatta ei ole ketään, joka pitäisi lukua asioistani.

— Välimatkan pituus ei tee esteitä hengelle, vakuutti veli. Sinun ei tarvitse muuta kuin mennä sinne ajatuksissasi niin olet heti siellä.

Näin syöksyivät he yhdessä tuota paikkaa kohden. Vaikka ystävällämme oli hyvää aikaa katsella maita, kaupunkeja, kyliä ja vesiä jotka riensivät heidän ohitseen, ja vaikka hänen kykynsä olivat elävämmät kuin koskaan ennen, tuntui hänestä kuin aikaa ei olisi ollut olemassa. Eräs asia ihmetytti häntä kovin. Hän huomasi nimittäin harvinaisen suuren joukon itsensä ja oppaansa kaltaisia henkiolentoja. Nämä kuitenkaan eivät estäneet heidän kulkuaan vaikka ilmaantuivat lukemattoman suurissa joukoissa. Hän toverinsa kanssa kulki heidän lävitseen, niin fluidisia olivat nämä eetterimuodot ja hänen oppaansa selitti, että fluidisuus tuolla tasolla oli niin suuri, että toinen olento voi läpäistä toisen menettämättä kuitenkaan omaa identisyyttään.

Saapuessaan ystävän sisaren luo tapasivat he tämän istumassa salissaan ajatuksiinsa vaipuneena. Ystävämme ryntäsi kiihkeästi syleilemään häntä, mutta joutui taas hämmästyksen valtaan nähdessään, että hänen käsivartensa kulkivat sisaren ruumiin läpi ilman että tämä huomasi hänen läsnäoloaan.

Opas selitti silloin, että valon eetteriväreilyjen ollessa voimakkaammat kuin ne, joita ystävämme kykeni aikaansaamaan, ei sisar voinut huomata häntä. Nyt kehotti hän tätä menemään huoneen pimeimpään nurkkaan ja keskittymään mitä suurimmalla tarkkuudella mielessään siihen, mitä halusi antaa sisarelleen tiedoksi.

— Ystäväni, jatkoi opas, ainoastaan innokas halusi tavata minua saattoi minut jättämään muutamaksi hetkeksi kotini ja fyysisen ruumiini ollakseni luonasi ammunnan hetkellä. Jos sinä nyt kykenet ajattelemaan samalla voimalla, niin sisaresi saa vastaanotetuksi sanomasi ja hänen silmänsä kääntyvät siihen kohtaan, missä olet.

Näiden neuvojen mukaan muovaili ystävämme sanomansa: "Olen mennyt rajan toiselle puolelle; olen nyt henkimaailmassa." Seisten liikkumattomana ja katsoen tiukasti sisareensa kertasi hän useampia kertoja tuon lauseen. Yhtäkkiä sisaren silmät kääntyivät nurkkaan missä hänen veljensä oli. Huomatessaan hänen muotonsa, alkoi hän vapista ja kaatui sitten pyörtyneenä maahan. Samassa ystävämme ryntäsi tukemaan sisartaan, mutta jo ennenkuin hän ehti tämän luo, huomasi hän sisarensa olevan jo hänen sylissään huutaen ilosta: "Kuinka kumman olet täällä Robert? Vastikään sain kirjeesi, jossa ilmoitit muuttavasi paikkaa ja matkustavasi hyvin vaaralliseen tehtävään. Miten ihmeessä olet täällä? Mitä on tapahtunut?"

Taas ystävämme haki selitystä oppaaltaan. Hän oli nähnyt sisarensa kaatuvan maahan, jossa hänen ruumiinsa yhä vielä makasi, mutta toisaalta piti hän tätä sylissään ja näytti se hänestä ilmi elävältä niin kuin hän itsekin: "Kukaties olisiko tämäkin kuollut ehkä mielenliikutuksesta?"

— Ei, selitti Ruusu-Risti -veli, mutta hänen fyysisen ruumiinsa maatessa elottomana tuossa maassa, on hän itse astunut siitä hetkeksi ulos. Kohta hänen täytyy palata siihen takaisin, eikä hän edes tule muistamaan olleensa yhdessä sinun kanssasi tai puhuneensa sinulle. Hän luulee nähneensä sinun haamusi ja arvelee, että sinulle on tapahtunut jotain vakavaa, jos et olisi onnistunut panemaan hänen mieleensä sanomaa, jonka halusit antaa hänen tietoonsa. Joka yö kuitenkin hänen nukkuessaan on sinun mahdollista lähestyä häntä ja puhella hänen kanssaan, niin kuin nyt tällä hetkellä. Sillä öisin, ruumiimme nukkuessa, astumme siitä ulos eetteriruumiissa ja nousemme sille tasolle, jossa ns. kuolleet oleskelevat.

Tällä hetkellä sisar alkoi hitaasti vaipua kuin uneen ja näytti vastustamattomasti vetäytyvän maassa makaavaa fyysistä ruumistaan kohden ja alkoi asteittain haihtua samalla kun fyysinen ruumis rupesi liikahtelemaan päästellen heikkoja valituksia.

— Lähtekäämme, sanoi opas. Puhellessanne vaikutin hänen ruumiiseensa siten, että hänen on helpompi palata tajuihinsa. Emme voi hänelle enää muuta tehdä. Ystäväni, sinun on nähtävä ja opittava vielä paljon voidaksesi menestyksellä viipyä tässä maailmassa, jossa rakkaus kaikkiin ja keskinäinen avunanto ovat yhtä välttämättömiä jokaisen kehitykselle ja onnelle kuin maan päälläkin.

{Ruusu-Risti 1923 s. 181-193, korjattu suomennos}

Etusivu Muut