Muinaisegyptiläinen aurinkolaulu

Aurinko, terve, kaikkein alkulähde,
koin, laskun kaksoisnäköpiirin Herra,
pyhässä totuudessa joka elät,
kaikk' olennot mi loit, ja kasvatat
inehmot, eläimet.

Kuin kultasilmänä hän siintää julki,
taivaiden herra, herra maailmoiden;
korkeuden, kuilun asukkaiden alku,
kaikkeuden herra, jumalien juuri.

Kuningas korkeuden, mi joukkojansa
johdattaa, jumalien eessä astuu,
hän, kaksoiskiertäjä ain alust' aikain,
mi itsensä loi aikain aamunkoissa,
ja aina täyttää luomistehtävänsä.

Koi, sua kiittää jumaljoukot kaikki,
sua, jok' oot luonut puhtaat ihmissielut;
korkeimman rakkauden ikihenki,
min säteet elämän suo ihmisille.

Ylistän sua elon iltaan asti,
kun mailles käyt, ja kanssasi ma vaivun
elämään jälleen.

Aurinkopurret kaikk' mi riemumielin,
kun kanssasi ne kiertää valtamerta,
ja autuuden kun palvella sua saavat;

mut eessä silmäs sädehtivän lepää
se lyötynä, ken uhmata sua tohti,
Apophisormenin tien valo tukkii.

Ihana laskus on. Syän lohtua löytää,
kun ehtoon rusko yli vuorten valuu;
vanhoille siinnät silloin, luoja lempee,
säteilee valo vainajille silloin,
ja heidän silmäns' ihanuutes näkee;

asukkaat syväin, äänettömäin hautain
ojentaa kätensä sua kiittääksensä;

ne, jotka länness' uottaa, riemuitsevat,
kun sädehtien lähenet sa länttä,
asukkaat Manan maiden iloitsevat,
kun sinut näkevät he päänsä päällä.

Jumalat syntyä ei itsestänsä
saattaisi, sin' oot heidät yksin luonut.

Kun nouset, kärsimyksens' unhoittaa he,
kun lasket, hyväilemään heitä laskeut,

ja lähetessäs sua he kiittää alkaa,
kätensä kurkoittaa he purttas kohti.

Aurinko, ah, kuink' ihana on aina
sun laskus iltaruskon kumpuin keskeen!

Suo, että henkeni ain viipyis siellä,
ett' iäisesti valos ylläin loistais;
ett' aurinkoa katsella ma saisin

joukossa kirkastettujen, jotk' käyvät
maill' lännen eteen jumalan ja luojan,
min lahjaa kaikk' on kaunis, hyvä, jalo.

Kirjoittanut Thebalainen temppelikirjuri Apherumenes v. 1400 eaa.

Suomennos Aarni Kouta

Etusivu

Runoja