Ruotsalainen majuri O. Busch tuli tunnetuksi Skandinaviassa useiden näkymätöntä maailmaa käsittelevien teostensa vuoksi. Hän mainitsee erään kirjansa esipuheessa, että näkymättömän maailman olennot sanelivat hänelle tarinansa useiden elinkausien ajalta näin osoittaakseen, miten syyn- ja seurauksen laki toimii.


Oscar Busch

MARTTYYREITÄ JA USKONKIIHKOILIJOITA

Uskonkiihko on pahimpia niistä vitsauksista, jotka ovat koetelleet ihmiskuntaa. Miten paljon verta onkaan vuotanut ja miten monia julmuuksia on tehty sen varjolla, että "Jumala, tahtoo niin". Ihmisten kovuus ja pahuus on ilmennyt monin tavoin, mutta lieneekö mikään ollut niin harkitun julmaa kuin ne teot, jota on tehty uskonnon nimissä? Tuskin muut rikkomukset ovat aiheuttaneet tekijöilleen sellaisia kärsimyksiä ja niin pohjatonta kurjuutta kuin tämä intohimon muoto.

Puhun kokemuksesta, sillä olen itse syyllistynyt raskaisiin rikkomuksiin vedoten siihen, että palvelen pyhää asiaa. Vasta sanomattomien kärsimysten kautta olen lopulta vapautunut siitä taakasta, jonka nämä teot sälyttivät kannettavikseni.

Tahdon tässä kertoa pääpiirteittäin nämä tapahtumat, sillä kenties niiden antama opetus auttaa jotakin pyrkijää hänen ikuisuusmatkallaan. Ehkä ne saavat hänet näkemään, miten vääjäämättömät ovat tekojemme seuraukset ja miten ne taas puolestaan ovat tarkoitettu auttamaan ja ojentamaan erehtynyttä, niin että hän vapautuisi ja puhdistuisi. Kertomuksessani yritän olla mahdollisimman puolueeton ja nähdä asiat kuin itseni ulkopuolelta. Toivon nyt pystyväni siihen, koska olen itse vihdoinkin vapautunut yli kolmesataa vuotta sitten tekemieni erehdysten seurauksista.

Ennen kertomukseni alkua tahdon ilmaista sydämeni syvän kiitollisuuden ainoalle Suurelle auttajalle elämässäni, Isälle, joka on enemmän kuin kaikki se, mitä kykenemme isä-sanaan sisällyttämään. Kiitos kaikesta siitä, mitä olen kokenut ja mikä on asteittain auttanut minut kehitysasteelle, jolla nyt olen.

I

Elin aikana, jolloin intohimot kuohuivat erityisen voimakkaina ihmisten mielissä. Uskonpuhdistus oli taistellen murtautunut kahleista, joilla kaikkivaltias kirkko oli tahtonut tukahduttaa ajatuksen vapauden ihmisen jumalallisen oikeuden. Kirkko puolestaan vastasi tähän hyökkäykseen kovin ottein. Se pyrki palauttamaan uppiniskaiset lapsensa, kerettiläiset, takaisin helmaansa käyttäen aseinaan vankilaa, kidutuksia ja pannaa. Marttyyrit, jotka sen toimesta joutuivat kärsimään uskonsa puolesta, antoivat kuitenkin uskonpuhdistukselle vain lisää voimaa, ja liike kasvoi ja vahvistui.

Olin taistelussa "pimeällä puolella". Olin paavinuskoinen enkä valinnut keinoja taistellessani häikäilemättömästi kerettiläisiä vastaan. Olin silloin korkea-arvoinen virkamies pienessä Etelä-Saksan valtiossa. Etunimeni oli Bernhard, ja tämä riittäköön henkilötiedoikseni.

Jo lapsuudestani asti opin kunnioittamaan katolista kirkkoa. Siihen liittyi mielessäni kaikki pyhä ja kilvoittelun arvoinen, ja samalla sillä oli kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Tämä käsitys oli se onneton johtotähti, joka tuli ohjaamaan elämääni. Se oli myös monien rikosteni hurskas puolustus.

Sain kasvatukseni ensin luostarikoulussa ja sen jälkeen Heidelbergin yliopistossa. Opiskelin lakitiedettä ja teologiaa. Koska olin ylhäistä sukua, sain pian valmistuttuani hyvän viran ja ylenin nopeasti. Olin vielä suhteellisen nuori, kun jo sain maistaa sitä onnea, minkä valta tuo mukanaan. Huomaamattomana sisimmässäni piillyt hirmuvaltias heräsi nyt eloon ja johdatti minut välin-pitämättömyyden kautta julmuuteen ja julmuudesta suorastaan rikollisiin tekoihin.

Minulla oli nuoruuden ystävä, sinisilmäinen, vaaleatukkainen Ludvig, joka oli miltei suoranainen vastakohtani. Minä olin ruskeasilmäinen ja tummatukkainen, mutta todellinen vastakohtaisuus oli sisäistä laatua. Ludvig oli herkkä ja uneksiva, hänen luonteensa oli hieno, mutta lämminsydämisyydessäänkin hän oli hyvin voimakastahtoinen. Luonteittemme erilaisuudesta huolimatta sovimme hyvin yhteen ja opiskeluaikana hänen seuransa vaikutti minuun jalostavasti.

Myöhemmin välimme rikkoontuivat. Hän asui vanhempiensa kodissa, jossa olin mieluinen vieras. Ludvigin äiti huolehti minusta kuin olisin minäkin ollut hänen poikansa. Eräänä päivänä tapasin heidän luonaan vierailulle saapuneen sukulaistytön. Hänen nimensä oli Elsa. En koskaan unohda, miten säteilevä hänen hymynsä oli ja miten ujosti hän samalla katsoi minua, kun ensimmäisen kerran tapasimme. Olin tulossa Ludvigin luo, ja neito avasi minulle oven. Tervehdin häntä kohteliaasti ja mutisin hiljaa, että tulin tapaamaan Ludvigia. Hänen suloinen olemuksensa lumosi kuitenkin minut niin, että olin häkeltyneenä vähällä pysähtyä, enkä osannut lähteä hänen läheisyydestään.

Sen jälkeen tapasimme usein. Hän kohteli minua ystävällisen avomielisesti. Vastustamaton voima veti minua hänen puoleensa. Olen varma, että Ludvig huomasi selvemmin kuin Elsa, minkä tunteen neito oli minussa herättänyt. Tämä tieto kiusasi ystävääni. Hän tuli harvasanaiseksi ja hiljaiseksi ja lähti usein luotamme. Hän ei enää osoittanut minulle samaa luottavaista ystävyyttä kuin aikaisemmin. Lopulta kerroin hänelle, miten syvästi olin kiintynyt Elsaan, ja kysyin, miten hän ajatteli neidon suhtautuvan kosintaani.

— Hän itse saa sanoa sinulle, vastasi Ludvig lyhyesti ja kiiruhti pois huoneesta.

Niinkö asiat ovatkin, ajattelin. Hyvä, Elsa ratkaiskoon asian itse. En epäillyt hetkeäkään, etteikö neito valitsisi mieluummin minua puolisokseen. Olihan asemani yhteiskunnassa korkea, ja Ludvig oli vain vähäarvoinen kirjuri. Erehdyin. Sain rukkaset, jotka annettiin lyhyesti ja päättäväisesti. Jonkin ajan kuluttua kuulin, että Ludvig ja Elsa olivat kihlautuneet. Mustasukkaisuuden vaikutuksesta rakkauteni vaihtui vihaksi. Ajattelin vain, miten voisin kostaa näille kahdelle sen häpeän, minkä he mielestäni olivat minulle tuottaneet.

Kulkiessani eräänä yönä myöhään kotiin eräästä juhlasta, luulin kuulevani laulua syrjäisestä talosta. Pysähdyin kuuntelemaan. Mitä laulua se oli? Hiivin talon luo ja painoin korvani seinää vasten. Epäluuloni varmistuivat. Siellä sisällä laulettiin virttä, jota kerettiläiset lauloivat jumalanpalveluksissaan. Vaikka ikkunaluukut olivat suljetut ja virrenveisuu vaimeata, vaikutti siltä, että sisällä oli runsaasti väkeä.

Kerettiläisvainot olivat levinneet kaikkialle. Kirkko ja oma ruhtinaamme pitivät erittäin ansiokkaana, että ne ilmiannettiin, jotka toimeenpanivat luterilaisia jumalanpalveluksia. Päätin ottaa selvää, ketkä tuolla sisällä uskalsivat uhmata kirkkoa ja valtio-valtaa.

Laulu vaikeni, ja kuulin äänen, joka saarnasi. Ääni tuntui minusta tutulta. Olisikohan puhuja Ludvig? Hiivin lähemmäksi sinnepäin, mistä ääni tuntui tulevan. Minulla oli onnea. Löysin rikkonaisen ikkunaluukun, joka riippui vain toisen saranansa varassa. Vaikka lyijyikkuna sen takana oli huuruinen, enkä siis nähnyt sisälle, kuulin puheen selvästi. Ei epäilystäkään! Puhuja oli Ludvig. Kuulin hänen juuri sanovan: "...Paavillinen Anti-Kristus on estänyt meitä lukemasta Jumalan Pyhää Sanaa, joka opettaa meitä rakastamaan Jumalaa ja ihmisveljiämme. Sen vuoksi on pahuus levinnyt maailmaan ja aiheuttanut paljon kärsimystä. Mutta me tahdomme lukea tätä Sanaa ja vahvistaa itseämme sisäisesti evankeliumin avulla. Se on meidän oikeutemme ihmisinä, vaikka kirkko ja maallinen laki tahtoo meiltä kieltää sen oikeuden..."

Olin kuullut kylliksi. Kiiruhdin kaupungin päävartioon, joka oli määräysvallassani. Käskin vartioiden piirittää talon. Joukon johtajan ja muutamien miesten kehotin menemään sisään taloon. Ellei ovea vapaaehtoisesti avattaisi, heidän piti murtautua sisään. Puhuja oli vangittava. Vetäydyin itse puiden varjoon, ja pysyttelin piilossa.

Sisällä syntyi ensin hiukan hälinää. Mutta kohta miehet tulivat vankeineen ulos. He eivät kuitenkaan tulleet yksin. Vankiin tarrautuneena seurasi heitä nainen, jota vartijat turhaan koettivat työntää syrjemmälle. Hän pyysi ja rukoili sotilaita päästämään miehen vapaaksi tai ottamaan hänetkin vangiksi. Sotilaat kiskoivat lopulta naisen irti miehestä ja työnsivät hänet pois.

Tuo valittava ääni tunkeutui suoraan sydämeeni. Olihan se kerran ollut minulle niin rakas. Ja hetken aioin kiirehtiä esiin ja vapauttaa vangin. Mutta paadutin sydämeni ja raa'at sotilaat kuljettivat vangin pois.

Varhain seuraavana aamuna ilmoitti kamaripalvelija, että puheilleni pyrki nuori nainen. Hän oli Elsa. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että minä olin heidän onnettomuutensa aiheuttaja. Kun Elsa pyysi vetoavasti, että toimisin Ludvigin puolesta, oli olevinani täysin tietämätön tapahtuneesta. Hän sanoi – ja siinä hän olikin aivan oikeassa – että sanani olisi riittävä vapauttamaan hänen miehensä. Teeskentelin ystävyyttä, jota en tuntenut, mutta valitin, että minun oli virkamiehenä pakko toimia lain mukaan, enkä näin ollen voinut estää oikeuden kulkua, olihan Ludvig tavattu itse teossa. Elsa lähti luotani pää painuksissa. Hän ei sanonut minulle hyvästiä. Sisimmässäni raivosi myrsky, jota en kyennyt tyynnyttämään. Riensin hänen jälkeensä ja kutsuin hänet takaisin. Hän palasi vaiti huoneeseeni. Heittäydyin hänen jalkoihinsa ja kurotin käteni häntä kohti.

— Tule omakseni, Elsa, huudahdin. — Ja minä pelastan Ludvigin.

Hän katsoi minua pitkään, ja hänen ilmeensä vaihtui. Myötätunto muuttui halveksunnaksi.

— En koskaan, sanoi hän päättäväisesti, ja lähti pystypäin huoneesta.

Raivosin. Poljin jalkaani. Olin nöyrtynyt tuolla tavoin hänen edessään. Ja hän kehtasi hyljätä minut.

Kostoa, kostoa, kostoa, huusi ääni sisimmässäni.

Kutsuin luokseni sen tuomarin, joka oikeudessa käsittelisi asian. Vannotin pyhästi, ettei hän ilmaisisi minun osuuttani tapahtumaan. Kun hän oli luvannut vaieta, kerroin kaiken ja toistin sanat, jotka olin kuullut Ludvigin saarnassaan sanovan. Niissä olisi aihetta enemmänkin kuin tarpeeksi hänen tuomitsemisekseen.

— Jos Teidän korkeutenne ole itse todistamassa, meillä ei ole mitään keinoa, jolla voimme osoittaa, että syytetty todella on sanonut näin.

— Koettakaa! Olen varma, että hän todistajittakin tunnustaa sanomansa.

— Miten lienee? Vaikka kyllähän kerettiläiset ovat ihmeellistä joukkoa. He eivät käyttäydy muiden tavoin. Näin sanottuaan lakimies kumarsi ja lähti.

Oikeuden istunto pidettiin raatihuoneella. Vaikka olin läsnä, ei minua salista voitu nähdä, sillä istuin verhon takana. Kuulin kuitenkin kaiken. Ludvig esiintyi oikeuden edessä rauhallisena ja hillitsi itsensä hyvin.

— Mistä te syytätte minua? hän kysyi tuomarilta.

— Pitämällä luterilaisen jumalanpalveluksen olet johtanut ihmisiä harhaan, ja sanoillasi olet häväissyt kirkon ylintä johtajaa, Hänen Pyhyyttään Paavia.

— Kuka todistaa, että olen tehnyt näin?

— Omat sanasi ovat todistajina sinua vastaan. Olet sanonut, että paavillinen anti-kristus on estänyt teitä lukemasta Pyhää Raamattua, mutta että teidän pitää lukea sitä välittämättä kirkon ja lain kiellosta.

Ludvig kalpeni.

— Syytetty, minä kysyn sinulta, oletko puhunut näin?

Ludvig seisoi hetken hiljaa. Sitten hän vastasi rauhallisesti ja päättäväisesti.

— En kiellä sanojani. Ja olen valmis ne uudelleenkin toistamaan. Mutta kuka on kertonut niistä sinulle?

— Mitä se merkitsee, kuka sen on tehnyt. Kun ihminen uhmaa lakia, saa olla valmistautunut siihen, että seinilläkin on korvat.

Ludvig tuomittiin viideksi vuodeksi vankeuteen. Tuomiossa luvattiin kuitenkin, että vanki pääsee heti vapaaksi vain, jos hän kieltää uskonsa. Tuomion toimeenpaneminen oli Pyhän Inkvisition tehtävä. Sen tuli kaikin keinoin pyrkiä käännyttämään hänet kerettiläisestä harhaopista takaisin pyhän kirkon helmaan. Jokainen tiesi, mitä tällainen tuomio tiesi. Ludvigia odottivat kidutuskammion kauheudet. Kuultuaan tuomion hän painoi pään käsiinsä ja vaipui istumaan läheiselle penkille. Elsa, joka oli tungokseen asti täyden salin nurkassa kuunnellut oikeudenkäyntiä, raivasi nyt tiensä joukon halki Ludvigin luo ja syleili tätä. Seuraavassa hetkessä hän suoristautui ja kääntyi tuomarin puoleen sanoen varmalla äänellä:

— Tämä epäoikeudenmukainen tuomio tulee sinun ja sen henkilön kannettavaksi, joka on ilmiantanut meidät. Mutta sinun tulee tuomita myös minut, sillä minä olen käännyttänyt mieheni siihen uskoon, jonka vuoksi sinä häntä rankaisit. Olen hänen vihitty aviopuolisonsa, ja minulla on oikeus saada jakaa vankilan kärsimykset hänen kanssaan.

— Viekää pois tuo hullu nainen.

Minun on vaikea jatkaa kertomustani. Vieläkin tuottavat nämä muistot minulle tuskaa, vaikka näistä tapahtumista on kulunut yli kolmesataa vuotta. Jatkan kertomustani vain, koska on välttämätöntä kuvata tapahtumia siten, että niiden yhteys myöhempiin kohtaloihini käy ymmärrettäväksi.

Ludvig, jonka ruumis oli yhtä hento kuin mitä hänen sielunsa ja tahtonsa olivat vahvat, kuoli kidutukseen ja hoidon puutteeseen. Hänen kuoltuaan Elsa murtui täysin. Hän riutui nopeasti ja vuoden kuluttua Ludvigin kuolemasta hänkin siirtyi pois. Ludvigin äiti, joka oli lämpimästi kiintynyt poikaansa, tuli surusta mielisairaaksi.

Minulla itselläni ei koko tänä aikana ollut rauhallista hetkeä. Yksin ollessani kärsin ankaria omantunnon tuskia. Päivisin vaimensin sen äänen ankaralla työnteolla tai remuavilla juhlilla. Öisin koetin huumata itseni uneen väkijuomilla ja huumausaineilla.

Tänä aikana aloin järjestelmällisesti vainota kerettiläisiä. Sain ansaan uhrin toisensa jälkeen ja annoin heidän kokea samoja kauhuja, mitä Ludvig oli kokenut kuin olisin mielessäni kuvitellut, että rikos, jonka häntä vastaan tein, tuli sitä vähäisemmäksi, mitä useammat muut saivat kokea saman kohtalon. Vastustamattomasti ajauduin näin yhä syvemmälle petoksien ja rikosten tiellä.

Luonteeni muuttui. Tulin tunteettomaksi ja kovaksi. Mutta ulkonainen asemani parani jatkuvasti. Hallitsevat piirit pitivät minua kirkon kuuliaisena poikana ja valtaistuimen luotettavana tukena.

Kuluttava elämä, jota vietin, turmeli terveyteni, enkä vielä ollut täyttänyt viittäkymmentä vuotta, kun jouduin paneutumaan sille sairasvuoteelle, jolta en enää noussut. Sairauteni aikana pelkäsin kuolemaa. Yritin kyllä turvautua siihen toivoon, että kuolema olisi kaiken loppu, mutta se ei onnistunut, sillä olin teologisten opintojeni aikana saanut vakaumuksen siitä, että elämä on ikuinen. Koetin myös vakuuttaa itselleni, että saisin osakseni autuuden kruunun, sillä olinhan minä saattanut tuhoon niin monta kerettiläistä ja kaikin tavoin toiminut kirkon hyväksi. Tuskin kukaan olisi voinut ansaita autuuden paremmin kuin minä. Tuo ajatus ei kuitenkaan suonut minulle rauhaa. Epävarmuus painoi pelottavana ja omantunnon kiduttavat tuskat yhdessä ruumiillisten kipujen kanssa eivät antaneet minulle hetkenkään lepoa. Helvetti alkoi kohdallani jo maan päällä. — Onneksi minulle, sillä siten murtui pahin kärsimyksen oka jo nyt. Muuten olisin kaksin verroin kärsinyt kuolemani jälkeen.

Sairasvuoteella maatessani sattui pieni tapahtuma, jolla myös oli vaikutusta tulevaan kohtalooni. En ollut mennyt naimisiin, vaan elin yksin. Tilanne, joka nyt lisäsi asemani tukaluutta. Vanha äreä taloudenhoitaja hoiti minua. Hänellä oli apunaan typerä nukkavieru munkki, jolla piti olla tietoa lääkitsemisestä. Nämä kaksi vuorottelivat sairasvuoteeni äärellä. Sattui kuitenkin usein, että molemmat olivat yhtaikaa poissa ja makasin yksin pitkiä aikoja.

Kerran tällaisena hetkenä tuli huoneeseeni aivan hiljaa vanha harmaahapsinen eukko. Hän pysähtyi ovelle ja katseli poissaolevan näköisenä ympärilleen. Sitten hän tuli vuoteeni luo ja silmäili minua ymmällään.

— Etsin Ludvigia. Oletko sinä Ludvig? He sanoivat minulle, että Ludvig on täällä... Tiedätkö, hänellä on niin kauniit vaaleat kiharat ja hänen silmänsä ovat niin siniset... Mutta sinä olet niin musta... Et sinä voi olla Ludvig. Mutta kerro, mitä sinä olet tehnyt hänelle. Piilotitko sinä hänet ja mihin?

Vanhus kulki ympäri huonetta etsien kaikkialta. Makasin siinä kykenemättä liikkumaan. Olin järkyttynyt sieluni syvimpään asti.

— Äiti Annika, sanoin lopulta. — Etkö enää tunne minua?

— En, en minä sinua tunne... Sinä olet niin musta. Näetkös Ludvig on aivan vaalea... Voi Annika-rukka, joka ei enää löydä poikaansa.

Hän istahti tuolille vuoteeni viereen ja keinutteli itseään edestakaisin.

— Äiti Annika, katso minua tarkkaan. Minä olen Bernhard, etkö tosiaan tunne minua?

— Bernhard – Bernhard – – Kuka se olikaan? Sen niminen oli poika, josta Ludvig niin paljon piti. Oletko sinä Hän?

— Olen, minähän tässä olen.

— Sinä valehtelet. Bernhard oli kunnon poika, mutta sinä näytät niin ilkeältä... Ja katso, sitten hän meni pois, ja minä en tiedä minne hän meni... Elsa sanoi minulle, että Bernhard antoi ilmi Ludvigin, mutta sitä minä en usko. Eihän sellainen voi olla mahdollista. Mitä sinä siitä ajattelet?

Hirveä katumus valtasi minut. Vaistomaisesti ojensin käteni häntä kohden.

— Voi, äiti Annika. Minä tunnustan sen. Minä, Bernhard, ilmiannoin Ludvigin. Olihan hän kerettiläinen.

— Voi Pyhä Jumalan Äiti! Siis sinä hänet otit minulta! hän huusi ja hyökkäsi kimppuuni. — Anna hänet minulle takaisin tai muuten tapan sinut.

Ehkä hän olisi toteuttanut aikeensa, mutta samalla tuli munkki sisään ja vei hänet väkisin pois.

Olin kauhuissani. Tuo voimakas järkytys aiheutti taudissani kohtalokkaan käänteen. Muutamien päivien kuluttua kuolin.

Niin ihmeelliseltä kuin tuntuukin, oli tämä pieni tapahtuma erittäin tärkeä minulle. Se, että hetken pelästyminen sai minut tunnustamaan Ludvigin äidille, että olin ilmiantanut hänen poikansa, helpotti myöhemmin kuoleman jälkeisessä maailmassa minua tunnustamaan rikoksen. Siellä en enää puolustanut tekoani sillä, että Ludvig oli kerettiläinen.

Näin ihmeellisiä ovat Kaitselmuksen keinot, kun se johtaa sielun vapautumista entisten rikkomuksiensa takomista kahleista.

II

Kuvailen aluksi muutamin sanoin, miltä kuoleminen tuntuu.

Tunsin jäisen kylmyyden leviävän ruumiiseeni. Se alkoi jaloista ja kohosi vähitellen ylemmäksi. Samanaikaisesti himmeni näköni, niin että kykenin vain epäselvästi erottamaan ympärilläni olevat esineet. Tajusin kuitenkin, että olin kuolemaisillani ja että pelätty siirtyminen rajan yli tapahtuisi nyt. Koko olemustani vapisutti kauhistuttava pelko. Ruumiilliset tuskat, joita olin kärsinyt, haihtuivat vähitellen, mutta psyykkinen kidutus lisääntyi hirvittävästi. Silmissäni sumeni nyt lopullisesti, en enää nähnyt mitään, mutta olin kuitenkin tajuissani, ja tunsin, miten tuo jäinen kylmyys vähitellen ulottui sydämeeni. Tahdoin huutaa apua, mutta en saanut ääntäkään. Yritin liikuttaa jäseniäni ja taistella tuota vääjäämätöntä vastaan, mutta ruumiini oli täysin lamaantunut. Minulla oli tunne siitä, että joku olemuksessani kahlitsi minua, ja tahdoin vapautua sen otteesta. Sitten en muista enää mitään. Vaivuin tiedottomuuteen. Irtautuminen maisesta asunnosta oli tapahtunut.

Kun heräsin, tunsin ensimmäiseksi, että palelin — palelin niin, että tärisin. Ympärilläni oli niin pimeätä, etten nähnyt mitään. En vielä käsittänyt, että olin kuollut. Luulin vain, että hoitajani olivat laiminlyöneet minut, etteivät he olleet sytyttäneet valoa eivätkä panneet tulta takkaan. Luulin heidän myöskin siirtäneen makuupaikkani jonnekin samalla, kun he olivat ryöstäneet vaatteeni. Tunsin makaavani miltei alastomana, päälläni oli vain joitakin ohuita riekaleita.

Olin vihainen. Huusin munkkia ja sitten taloudenhoitajaa. Huomasin ilokseni, että nyt taas saatoin puhua. Mutta ketään ei tullut. Hapuilin pimeässä soittokelloa, mutta en löytänyt. Mitä tämä oikein merkitsi? Minne minut oli viety? Ja miksi minut oli jätetty yksin? Huusin uudelleen, mutta en saanut vastausta.

Hädissäni yritin kohottautua. Ja huomasin hämmästyksekseni, että vaikka olinkin hyvin heikko, kykenin kuitenkin kääntymään ja pääsin istuallenikin ilman apua, enkä tuntenut tuskia, jotka tähän asti olivat estäneet minua liikkumasta. Mutta tunsin kuitenkin itseni tavattoman avuttomaksi ja olin raivoissani siitä, että nuo ihmiset, joille olin kuitenkin maksanut niin hyvän palkan, olivat jättäneet minut tällä tavalla sanaakaan sanomatta.

Ryhdyin hapuilemaan ympärilleni saadakseni selville olinpaikkani. Pimeys, joka aluksi oli tuntunut aivan läpitunkemattomalta, vaihtui vähitellen hämäräksi, jossa kykenin jotenkuten erottamaan lähimmän ympäristöni. Tilanne oli kauhea. Makasin paljaalla kalliolohkareella, joka lisäksi oli kostea ja limainen — eipä siis ihme, jos palelin. Mitä tämä merkitsi? Olinko joutunut vankilaan, ja minkälaiseen vankilaan? Ei edes pyhällä inkvisitiolla ollut näin inhottavaa luolaa käytössään.

Kun olin huutanut itseni väsyneeksi saamatta muuta vastausta kuin oman ääneni kaiun, joka tuntui tulevan syvältä vuoren onkalosta, heittäydyin epätoivoisena surkealle makuupaikalleni ja aloin itkeä. Makasin kauan nyyhkyttäen enkä tiennyt, missä olin. Äkkiä kuulin jonkun nauravan vieressäni. Kohotin päätäni, ja näin kaapuun pukeutuneen munkin. Päässä hänellä oli kalotti ja köysi vyönään. En oikein kyennyt erottamaan hänen piirteitään, mutta näin, että hän hymyili minulle ivallisesti.

— Vai niin, sanoi hän. — Sinä olet nyt tullut tänne. Se ei tapahtunut liian aikaisin. Olemme jo kauan odottaneet sinua. Sinä olet ollut toimelias. Monet kerettiläiset olet lähettänyt helvettiin, ja nyt olet tullut varmistumaan, että he ovat hyvässä turvassa. Ha, ha!

Hän purskahti ivanauruun, joka kävi luihin ja ytimiin.

— Kuka sinä olet? kysyin.

— Olen palveluksessasi, arvoisa herra, hän pilkkasi.

— Minne minut on viety?

— Paikkaan, jonka itse olet valmistanut, kunnianarvoisa.

— Lakkaa pilkkaamasta, roisto, ja sano, miten pääsen pois täältä kolosta.

— Jos teidän armonne suvaitsee tarttua käteeni, niin vaellamme yhdessä pienen hetken huviksemme näissä vilpoisissa holvikäytävissä, joissa taide ja luonto yhteisvoimin ovat valmistaneet kaiken meidän mukavuudeksemme. Täällä meidän on hyvä olla. Kuka nyt haluaisi päästä täältä pois.

— Vaikene, kiusanhenki, ja mene pois, huudahdin suuttuneena.

— Varjelkoon! Jos olen vaivaksi, niin häviän heti. Minä vain olin kuulevinani, että teidän ylhäisyytenne kutsui apua. Ja kun olen hyväntahtoinen sielu, niin halusin ottaa selvää, miten oli laitanne, mutta en toki halua olla vaivaksi.

Hän ojensi kätensä ylitseni.

— Pax vobiscum, sanoi hän ja katosi nauraen ivanaurua.

Hirvittävää! Vaivuin maahan aivan menehtyneenä. Tämäkö oli palkkani kaikista niistä palveluksista, joita olin tehnyt kirkolle. Saisin maata voimattomana kosteassa kallioluolassa ja inhottava munkki pilkkaisi minua. Ei, minun oli saatava selvyys, mitä tämä pilanteko merkitsi, sillä eihän kyseessä voinut olla mikään muu kuin pila. Se oli varmaa.

Nousin työläästi ja ryhdyin hapuilemaan eteenpäin pimeässä. Vuoroin kompastuin kiviin, vuoroin löin itseni kallioseinään löytämättä ulospääsyä. Kauhistuneena vaivuin polvilleni.

— Pyhä Jumalan äiti, rukoilin. Auta nöyrää palvelijaasi näissä ansaitsemattomissa kärsimyksissä!

Tunsin, miten lämmin käsi tarttui käteeni ja kuulin äänen, joka kuiskasi:

— Bernhard, älä sano, että kärsimyksesi ovat ansaitsemattomia. Sinä kärsit nyt ansiosi mukaan. Koko elämäsi on ollut Jumalan pilkkaa.

Koetin katsoa ympärilleni, mutta en nähnyt ketään ja kuitenkin tunsin lujan otteen kädessäni.

— Mitä tämä merkitsee? Kaiken lisäksi kummitteliko täällä kauhun tyyssijassa? Kuka sinä näkymätön olet? kysyin tuntien salaista pelkoa.

— Minä olen se, jonka on ollut määrä valvoa sinua. Olen seurannut sinua koko elämäsi ajan ja itkenyt monia harha-askeleitasi, ja olen johtanut sinut kuolemanportin kautta tähän asuntoon, jonka itse olet itsellesi valmistanut.

— Kuoleman portin. Sanotko, että minä olen kuollut?

— Kyllä. Olet jättänyt loppuunkuluneen maisen verhosi, ja olet nyt henkien valtakunnassa.

— Mutta en ymmärrä. Onhan minulla ruumis niin kuin ennenkin. Ja kaikki täällä on yhtä aineellista kuin maan päällä. Seisonhan kovalla kalliolla.

— Henkien maailmalla on aineensa samoin kuin maanpäällisellä on omansa. Molemmat ovat yhtä todellisia. Kun ihminen jättää maisen ruumiinsa, hänellä on sen lisäksi toinen, joka sopii tämän tason olosuhteisiin.

— Olisinko todella kuollut? Nyt muistan kyllä, että makasin ja tunsin kuoleman tulevan – mutta sitten minä nukahdin ja heräsin täällä. Merkillistä! Olen siis nyt kiirastulessa. Minun on myönnettävä, että ajattelin sitä lämpimämmäksi paikaksi.

Ystäväni irrotti otteensa. En saanut enää vastausta.

Olin jälleen yksin omine ajatuksineni. Olinkin saanut paljon ajateltavaa... Tämä oli siis se maailma, joka oli kuoleman toisella puolella. Oliko kaikilla täällä näin surkeaa, vai minkä tähden tällainen kohtalo tuli juuri minun osakseni? Olihan taivaaseen asti huutava vääryys, että minä, joka olin elänyt niin pyhää elämää, uurastaen palavasti kirkon hyväksi, että minä, joka olin lahjoittanut suuria summia luostareille ja saattanut monen vääräoppisen oikeudenmukaiseen rangaistukseen, sain nyt kärsiä näin hirvittävästi. Miten Jumala voi tehdä näin minulle – vai eikö – ehkei Jumalaa ollutkaan. Ajatukset harhailivat sekaisina mielessäni.

Äkkiä kuulin laulua. Se kuulosti messulta. Hapuillen eteenpäin onnistuin lopulta löytämään pitkän käytävän, joka oli heikosti valaistu. Nyt kuului laulu selvemmin. Kuljin siihen suuntaan, josta ääni tuntui tulevan. Kompastelevin askelin etenin, kunnes saavuin kallion sisällä olevaan korkeaholviseen luolaan. Täällä oli joukko ihmisiä kokoontunut yhteen, suurin osa oli munkkeja ja nunnia. Pysähdyin ja kuuntelin. He lauloivat tosiaankin Ave Mariaa, mutta räikeän epäpuhtaasti. Lähelläni seisoi mustien veljesten munkkikuntaan kuuluva munkki. Kysyin häneltä:

— Mitä tämä merkitsee? Missä me olemme?

— Oletko sinä raukka noviisi, kun et tiedä, että olemme katakombeissa. Mutta pidä suusi kiinni, sillä jumalanpalvelus alkaa juuri.

Alttarilla seisoi pappi kädessään ristiinnaulitun kuva ja lateli pitkiä latinankielisiä rukouksia. Olin tuntevinani hänet. Tosiaan, se oli pater Ambrosius, joka oli kuollut joitakin vuosia ennen minua. Hän oli kuulunut jesuiittaveljeskuntaan ja oli maan päällä kerettiläisten kiihkeä vainooja. Olimme siellä tavanneet usein toisemme, ja monasti olimme yhdessä laatineet suunnitelmia siitä, miten meidän tuli taistella vääräuskoisuutta vastaan, mutta jopa minustakin oli tuntunut, että pater joskus toimi liian julmasti. Työnnyin nyt lähemmäksi kuullakseni, mitä hän sanoi.

Hän puhui vainosta, jonka kohteeksi oikeaoppiset olivat joutuneet ja joka nyt pakotti heidät etsimään turvapaikkaa näissä kallioluolissa, mutta oli tuleva aika, jolloin kerettiläiset saisivat palkkansa, kun heidät käristettäisiin helvetin tulessa. Silloin olisi koston hetki lyönyt. Silloin ainoan autuaaksi tekevän kirkon uskolliset kannattajat saisivat riemuita. He saisivat olla läsnä kantamassa polttoainetta rovioon ja saisivat riemuita ja tanssia helvetin tulen ympärillä, ja sitten he perisivät taivaan autuuden.

Tätä puhuessaan pater joutui keskeyttämään, koska joku joukosta taputti käsiään ja huusi: Eläköön Ambrosius! Sitten läsnäolevat muodostivat piirin ja tanssivat hänen ympärillään karjahdellen villisti ja tehden hirvittäviä eleitä. Vastoin tahtoani minut laahattiin mukaan, kunnes vaivuin uupuneena maahan.

Mitä näin, oli minulle liikaa. Kauhistuneena käännyin pois tästä helvetillisestä menosta ja hapuilin takaisin omaan luolaani.

Oliko tämä tosiaankin jatkoa sille, mitä maan päällä pidettiin pyhänä elämänä? Kaikki nämä munkit ja nunnat, jotka tosin — sehän tiedettiin — olivat eläneet lihallisissa nautinnoissa, mutta olivat kuitenkin käyneet hartaudenharjoituksissa ja katumusharjoituksissa. Eikö heidän elämänsä ollut enemmän arvoista, kuin että heidän täytyi päättää se tuollaisessa surkeudessa? Entä sitten minä? Olisiko tosiaan loistavan urani loppuna joutuminen tällaiseen surkeuteen? Pääni tuntui sekoavan. Mietin niin, missä vika että olin tulla hulluksi. Että vika oli omassa itsessäni, sitä en vielä tajunnut.

Mutta oli vielä tuleva aika, jolloin kankeat polveni taipuisivat rukoukseen. Yksinäisyys oman sairaan omantuntoni kanssa, kidutus, jota ei sanoin voi kuvata ja ehkä myös tuo sietämätön ihmiskunnan sakan läheisyys, sen sakan, jolla oli täällä kotipaikkansa ja joka täällä viihtyi, herätti vähitellen paremman itseni, joka sitten sai herruuden sisimmässäni. Kehitys ei ollut nopea, mutta sitä tapahtui, vaikka jatkuvasti sain kamppailla ylpeyteni kanssa, joka vaati, että minua kohdeltaisiin oikeudenmukaisesti tämän vääryyden sijasta, johon minut oli alistettu. Mutta minua auttoi sisäisessä itsessäni yhä voimakkaammin ja voimakkaammin kaikuva kehotus: Taivu polvillesi ja rukoile.

Niinä hetkinä, jolloin parempi itseni oli vallassa, sain usein kosketuksen hyvään suojelushenkeeni, joka loppumattoman kärsivällisesti koetti saada minut koko sydämestäni tunnustamaan syyllisyyteni. Mutta silloin myös ylpeys nosti päänsä ja tahtoi puolustautua: En minä ollut sen huonompi kuin toisetkaan. Olinhan syntynyt ja kasvanut uskossa, että se mitä tein, oli Jumalalle mieluinen teko. Miten tämä silloin olisi minun syytäni? Niiden syy se oli, jotka olivat minulle näin opettaneet. Jos kirkko opetti väärin, eihän se toki ollut niiden vika, jotka kuuluivat tähän kirkkoon, eivätkä koskaan olleet saaneet kuulla mitään parempaa. Voi, miten jauhoinkaan tätä aihetta uudelleen ja uudelleen kaikissa mahdollisissa muodoissa. Mutta heti kun aloin puolustautua, katosi hyvä henkeni. Aluksi yritin selittää tämän katoamisen siten, että hän ei kyennyt puolustautumaan tosiseikkoja vastaan ja että hän poistumisellaan tunnusti, että olin oikeassa. Mutta vähitellen tajusin, että minä vain ajoin hänet pois inttämiselläni.

Vähitellen tilanne kuitenkin kehittyi niin pitkälle, että saatoin nähdä hyvän henkeni. Hän oli hyvin kaunis. Lempeistä sinisistä silmistä loisti suuri hyvyys. Suu oli päättäväinen mutta silti lempeä. Hänen kätensä olivat hienomuotoiset ja kun hän joskus siveli otsaani, niin hänen kosketuksestaan säteili ihmeellistä lämpöä. Ja hän oli niin kirkas, hänestä suorastaan loisti valo, kun hän tuli luokseni, luolani tuli valoisaksi.

Hänen käyntinsä, jotka aluksi olivat minulle vastenmielisiä, tulivat vähitellen kallisarvoisiksi hetkiksi. Kapinointini vaimeni hänen tullessaan ja sain esimakua siitä rauhasta, jota puolittain tiedottomasti kaipasin. Lopulta kävikin niin, että kaipasin häntä niin paljon, etten enää kehdannut esittää kuluneita puolustelujani, jotta en karkottaisi häntä luotani. Mutta vielä en ollut valmis, en ollut vielä voittanut itseäni.

— — —

Monien vuosien sanomattomien kärsimysten jälkeen sain lopulta siirtyä toiseen asuinpaikkaan, jossa vapauduin niiden inhottavien olentojen käynneistä, jotka olivat tähän asti olleet ainoita seuralaisiani. Tämäkin asunto oli vain vaivainen koju, mutta sen yläpuolella kaartui taivas. Täälläkin oli kylmää eikä aurinko paistanut alakuloisen yksitoikkoisen maiseman yllä, mutta oli kuitenkin helpotus, kun sain vaihtaa vankiluolani tähän puolittain rappeutuneeseen asuntoon.

Täällä vietin pitkän aikaa todellista erakkoelämää. Minulla ei ollut muuta tehtävää kuin tarkastella maaelämäni tuskallisia muistoja. Yritin kyllä torjua menneisyyden kuvat, mutta ne palasivat yhä uudelleen, enkä voinut vapautua niistä. Maaelämäni sain käydä tarkasti läpi päivän toisensa jälkeen ja tutkiskella niitä. Mieleeni kohosi muistoja, jotka kauhistuttivat minua. Kaikkialta irvisteli vastaani oma paha minäni, joka alhaisille pyyteilleen oli uhrannut toisten onnen, hyvinvoinnin ja elämän. Kauheita olivat kuvat, jotka nousivat sieluni silmien eteen. Istuin yksin ja tuijotin omaa itseäni ja sen tekoja. Oli hirvittävää nähdä, millaisia kärsimyksiä ihminen pahuudessaan voi aiheuttaa.

Vähän matkan päässä majastani oli pieni kylä, jonne kaltaiseni yksineläjät olivat asettuneet asumaan auttaakseen toisiaan viljelemään ympärillä leviävää nummea. Ainoa huvini oli ottaa osaa heidän työhönsä, mutta sitäkin tehdessäni kalvava tuska pysyi luonani. Kun kuljin siellä lapio kädessä kääntäen karua maata, tuntui minusta kuin olisin samalla kaivanut esiin maanpäällisen elämäni synkkiä muistoja. Kivi, johon lapioni karahti, muuttui silmissäni pääkalloksi, ja kun hetken tuijotin sitä, tunsin sen piirteissä jonkun uhreistani. Kun pieni vesilätäkkö tuli esiin lapion pistämääni, näytti se minusta vereltä. Nyt tiedän, että oma sairas omatuntoni aiheutti nämä mielikuvat, mutta henkimaailmassa on mielikuvilla sellainen voima, jota maan päällä elävät eivät kykene aavistamaan. Ne luovat todella kuvitelman niin uskottavaksi, että hän, joka ei ole erikoisesti perehtynyt sen tason olosuhteisiin, pitää niitä todellisina.

— — —

Olin väsynyt työhöni, olin väsynyt kärsimään, olin itse itselleni sietämätön taakka.

Kerran istuessani majani ulkopuolella ja katsellessani alakuloisena autiota nummea edessäni, näin ihmisolennon lähestyvän nopein askelin. Hän oli nainen, ja hän näytti suuntaavan kulkunsa suoraan luokseni. Kuka hän mahtoi olla? Tällä seudulla olivat vaeltajat hyvin harvinaisia ja ne harvat, jotka kulkivat ohi, olivat tummia ja harmaita kuten minäkin, mutta tulija oli valoisa, miltei yhtä valoisa kuin suojelushenkeni. Hän oli jo aivan lähellä, mutta hänen kasvojaan peitti huntu, joten en voinut erottaa hänen piirteitään.

— Rauha sinulle, hän sanoi, pysähtyen kohdallani.

— Minulle ei ole olemassa rauhaa, vastasin.

— Rauha on jokaiselle, joka vain kykenee ottamaan sen vastaan. Jumalan rakkaus on suurempi kuin ihmisten pahuus, ja se on myös pahuutta voimakkaampi, eikä kukaan ajan oloon voi taistella tätä rakkautta vastaan tulematta voitetuksi.

— Olet ehkä oikeassa, eikä minulla olisi mitään sitä vastaan, että minut voitettaisiin, mutta... mutta minussa on jotain, joka ei tahdo taipua. Kohtalo on mielestäni kohdellut minua väärin. Vaikka väliin olenkin erehtynyt keinoista, on toki päämääräni ollut hyvä — ainakin olen itse ymmärtänyt niin. Olen tahtonut tukea kirkkoa, johon kuuluin ja johon olin oppinut luottamaan ainoana autuaaksi tekevänä.

— Mutta nythän itse näet, millaisen autuuden se on valmistanut sinulle palkkana niistä palveluksista, jotka sille teit. Opi siis siitä aluksi, että kirkko samoin kuin uskosi siihen on erehtynyt. Mutta vastaahan yhteen kysymykseeni, Bernhard. Oliko ainoana tarkoituksenasi kirkon paras, kun teit kauhutekojasi?

— Mainitsit nimeni. Miten sinä tunnet minut? Kuka olet? Sano minulle nimesi, ennen kuin vastaan.

Vieras kohotti huntunsa ja katsoi minua läpitunkevasti, mutta kuitenkin lempeästi.

— Pyhä Jumalan Äiti! Sinäkö se olet!

— Niin, olen Elsa, jota kerran rakastit, mutta jolle myös valmistit mitä hirvittävimmät kärsimykset. Käsitätkö, miltä tuntuu, kun mies, jota rakastaa, ryöstetään pois, ja kun tietää, että hänet on vangittu ja annettu inkvisition kidutettavaksi, eikä edes saa ottaa osaa hänen kärsimyksiinsä.

— Armahda, armahda! vaikeroin ja painuin polvilleni hänen eteensä.

— Vastaa nyt kysymykseeni, Bernhard. Teitkö tämän meille todellakin vain kirkon takia?

— Anna minulle anteeksi! Mustasukkaisuus sai minut toimimaan, haavoittunut itserakkaus, oma paha sydämeni, joka hallitsi minua. Olin lurjus – sitä juuri olin, vaikka syytin kirkkoa. Elsa, voitko koskaan antaa minulle anteeksi?

— Nouse Bernhard, olen jo kauan sitten antanut sinulle anteeksi. Minua sinun ei tarvitse lepyttää...

— Niin, Ludvig, entinen ystäväni Ludvig. Miten koskaan uskallan katsoa häntä silmiin? Voi minua! Ymmärrän, ettei hän koskaan voi antaa minulle anteeksi.

— Hänkään ei kanna sinulle kaunaa. Hän on valmis sulkemaan sinut syliinsä heti, kun vain saat rauhan itsessäsi. Bernhard, omassa sisimmässäsi olevaa Jumalan Pyhää Henkeä, sitä kipinää Hänestä joka on omassa olemuksessasi, olet verisesti loukannut. Oman sisimpäsi kanssa sinun on tehtävä sovinto. Itsellesi sinun on syvän ja aidon katumuksen tuntein tehtävä sama tunnustus, jonka äsken teit minulle.

— Ymmärrän sinua, Elsa, ja olen jo itse asiassa kauan sitten käsittänyt, että se on tie, jota minun on kuljettava, vaikka polveni ovatkin tähän asti olleet liian jäykät notkistumaan. Mutta nyt olen valmis. En enää kykene vastustamaan ääntä, joka sisimmässäni kuuluu. Olen rikkonut Jumalan pyhää lakia vastaan ja omatuntoni on ensi hetkestä asti soimannut minua siitä, vaikka aina olen vaientanut sen äänen. Olen suuri rikollinen – jätä nyt minut, minun täytyy olla yksin oman itseni kanssa.

— Jumala siunatkoon sinua ja vahvistakoon sinua taistelussa, jossa voitto kuitenkin jo on näköpiirissäsi.

Hän kumartui ja suuteli minua otsalle. Sitten hän kääntyi ja lähti yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin.

Aika, joka sitten seurasi, ei juuri herätä toisten mielenkiintoa, vaikka se itselleni oli mitä tärkein. Olen siis lyhytsanainen.

Kun todellinen katumus ja sitä seurannut murtuminen oli tapahtunut, valkeni olemiseni kuin taikaiskusta. Sain siirtyä synkästä olinpaikastani kauniille seudulle, jossa Ludvig ja Elsa aluksi huolehtivat minusta ja opettivat paljon sellaista, mikä koski uutta elämääni. Mikään ei olisi voinut paremmin vakuuttaa minulle rakkauden jumalallisesta voimasta kuin hellyys, jolla nämä ystävät vastaanottivat minut, ystävät, joita vastaan olin syvästi rikkonut, ja joita olin julmasti kiduttanut.

Oli liikuttavaa nähdä, miten Ludvig tuli vastaani avosylin. Kun tahdoin pyytää häneltä anteeksi, hän keskeytti minut.

— Rakas ystävä, hän sanoi. — Älä puhu enää siitä. Onhan se jo aiheuttanut sinulle suurempia kärsimyksiä kuin minulle, sillä psyykkiset kidutukset ovat tuskallisemmat kuin fyysiset. Mitä silloin sain kärsiä, on muuttunut iloksi, jota en edes voi kuvata. Olkaamme nyt ystäviä aivan kuten entisinä aikoina, silloin kun olimme nuoria ja iloisia ja elämä hymyili meille.

Tiedustelin hänen äitiään, jolle olin myös aiheuttanut niin paljon surua.

III

Kertomuksen päähenkilö on jälleensyntynyt Venäjälle Peter-nimisenä. Saamme seurata, millaisen kohtalon hänen aikaisemmat tekonsa hänelle valmistavat ja miten ne kytkeytyvät yhteen niiden henkilöiden uuden ruumiillistuman kanssa, joille hän oli edellisessä elämässään tehnyt vääryyttä. Ihmiskohtaloita ymmärrämme harvoin yhden elämän puitteissa. Mutta kun saamme seurata jonkun yksilön kohdalla usean elämän tapauksia, voimme niiden avulla vertailla oman tai jonkun muun yksilön elämän pulmia yhdenmukaisuuden lain perusteella. [— Elonpyörän toim.]

Jotkut pidätetyistä saivat lyhytaikaisia vankeusrangaistuksia, mutta Sasha ja minut tuomittiin karkotettaviksi kymmeneksi vuodeksi Siperiaan. Tuo kylmä pohjoinen seutu oli siis oleva paikka, jonne nuorekas vapaudenhalumme meidät johti. Kuuntelimme tuomiotamme ilmettäkään muuttamatta.

Lähes kuukauden ajan olimme vielä pidätettyinä, jotta eri seuduilta saataisiin kootuksi ne vangit, joiden tuli jakaa kohtalomme. Odotusaikaa lisäsi myös kuljetuksen järjestely.

Täyttäisi kokonaisia nidoksia, jos yksityiskohdin haluaisin kuvata edes niitä kärsimyksiä, jotka liittyivät siihen hitaaseen vaellukseen, joka vei meidät halki Venäjän aavikoiden ja Siperian erämaiden. Meitä oli noin 50–60 onnetonta, jotka raahauduimme eteenpäin solmuruoskan iskujen ajamina. Päivämatkat olivat 15–20 virstan pituisia ja veivät meidät halki Uralin metsien ja Länsi-Siperian tundrien Tobolskiin ja sieltä Kolyvaan, joka oli vaelluksemme päämäärä.

Päivämarsseja pahempaa, niin raskaita kuin ne jo olivatkin, olivat meistä surkeat kojut, joita oli tien varressa vankikulkueiden majapaikkoina. Saattoi tuskin ajatella mitään sen kurjempaa kuin sulloutuminen yhteen noihin löyhkääviin epäterveellisiin pesistä, joihin saimme kyyristyä lattialle allamme vain hieman likaisia olkia. Se tuntui koettelemukselta jopa musikkaparastakin, joka kuitenkin oli tottunut elämään ilman minkäänlaisia mukavuuksia, ja vielä sietämättömämpää oli meille, mutta miten vaikealta se mahtoikaan tuntua mukana seuraavista naisraukoista! Ruoka oli huonoa, heikoista aineksista huonosti valmistettua, ja lisäksi saimme sitä riittämättömästi. Tarvittiinkin koko se sudennälkä, minkä pitkät marssit aiheuttivat, että kykenimme nielemään ruuan.

Vankikulkueemme oli pääasiallisesti koostunut poliittisista vangeista. Heidän joukkoonsa kuului sellaisiakin, jotka epätoivoissaan olivat lyöneet jotakin santarmia taikka vastustaneet piirituomaria. Joukossamme oli vanhoja, raskaassa työssä karaistuneita, harmaantuneita musikoita ja hentojäsenisiä nuorukaisia, joiden kädet olivat valkoiset ja joiden silmissä paloi innon tuli. Joukossamme oli lisäksi 10–12 naista, iältään 20–30-vuotiaita, useimmat ilmeisesti porvarissäätyä. Heidät oli vangittu nihilistisistä nuorisoklubeista, kuten Sasha ja minut, missä he omalla innostuksellaan olivat innoittaneet monen miehen mielen ja saaneet nämä ryhtymään vapauden asian palvelukseen.

Sitä mukaa, kun matkamme jatkui, liittyi joukkoomme uusia onnettomien ryhmiä, jotka tulivat maan muista osista ja yhtyivät kolonnaamme. Nischnij Novgorodissa kiintyi huomioni nuoreen tyttöön, joka muutamien nuorukaisten kanssa sysättiin joukkomme keskelle. Hänellä oli paksu tummanruskea tukka, tiukasti sulkeutunut suu ja suuret haaveelliset silmät, joista jo saattoi arvata että hän kuului siihen nuorisoryhmään, jotka välittämättä perheestään tai asemastaan oli innolla liittynyt kumoukselliseen liikkeeseen saadakseen olla mukana suuressa vapaustaistelussa, jonka toivottiin pian alkavan.

Merkillinen sisäinen pakko sai minut liittymään hänen seuraansa. Hivuttauduin hänen rinnalleen ja kysyin kohteliaasti, voisinko auttaa häntä jollakin tavoin.

— Kiitos, hän vastasi, kykenen kyllä kantamaan kohtaloni omilla hartioillani, ja te itsekin olette yhtä avuton kuin minä.

Kuri marssimme aikana ei ollut erikoisen ankara, kun vain piti huolen siitä, ettei jäänyt jälkeen. Saimme puhella keskenämme, ja ellemme puhuneet niin kovaa, että joku vartijoista saattoi kuulla, voimme kertoilla toisillemme aikaisemmista kohtaloistamme ja syistä, jotka olivat johtaneet karkotukseen. Jotkut olivat tässä suhteessa varsin avomielisiä, kun taas toiset sulkeutuivat niin, etteivät kertoneet itsestään sanaakaan. Uusi tuttavani kuului ilmeisesti jälkimmäisiin, hän oli harva-sanainen ja torjuva olematta silti epäystävällinen. Hän kiinnosti minua kuitenkin niin paljon, että mahdollisimman usein etsin hänet ja yritin keskustella hänen kanssaan. Vähitellen hänen pidättyvyytensä väheni ja hän kertoi jotakin. Hänen nimensä oli Sonja, hän oli rikkaan aatelismiehen tytär. Isä omisti suuren kartanon Kostroman lähellä. Sonjan karkotuksen syyn olin arvannut oikein. Kohtalomme muistuttivat toisiaan. Kiinnostuneena hän kuunteli, kun kerroin kumouksellisesta – tai kuten sanottiin – nihilistisestä toiminnasta Moskovan ylioppilaiden keskuudessa. Hänen silmänsä muuttuivat tummemmiksi, kun keskustelimme aiheesta, joka oli lähellä kummankin sydäntä.

Miten minua säälittikään tämä lahjakas ylellisyydessä kasvanut nainen. Miten vaikeaa hänelle mahtoikaan olla kaikki, mitä hän joutui kestämään tämän hirvittävän marssin aikana. Samalla ihailin sitä urheutta, jolla hän kesti kärsimyksensä. Ihailuni sai minut unohtamaan omat vaikeuteni. Kuljetuksemme oli alkanut syksyllä. Jatkuvat sateet olivat liottaneet tiet liejuvirroiksi. Olimme usein niin läpimärkiä, ettei meillä ollut kuivaa rihmaakaan yllämme, ja sellaisina saimme sulloutua yöpymispaikkoihimme, joissa toki pystytulen ääressä saimme kuivattaa vaatteemme. Millainen oli silloin hengitettävä ilma näissä ahtaissa ihmistalleissa, se lienee helpommin arvattavissa kuin selitettävissä. Parissa paikassa oli miehille ja naisille eri huoneet, mutta useimmiten sullouduimme kaikki samaan huoneeseen.

Rohkeudesta huolimatta ei Sonjan terveys ajan oloon kyennyt kestämään rasituksia. Hän sairastui kuumeeseen, ja hänet kuljetettiin eteenpäin katoksellisessa kuormavaunussa, joka seurasi joukkoamme. Eräs ajajistakin oli matkan varrella sairastunut niin vakavasti, että hänet oli jätettävä hoidettavaksi ohittamaamme kylään. Minut käskettiin hänen tilalleen ja sattui että jouduin ajamaan vaunuja, joissa Sonja sairaana makasi. Näin sain tilaisuuden omistaa hänelle kaiken sen huolenpidon, mikä näissä alkeellisissa oloissa oli mahdollista. Tunsin itseni sen johdosta sanomattoman onnelliseksi. Merkityksettömiä olivat minulle ne vaikeudet, joita itse sain kokea. Ilolla kestin ne. Olivathan ne johtaneet minut yhteyteen sen naisen kanssa, joka yhteisten kärsimystemme aikana oli vähitellen käynyt minulle vapauttakin rakkaammaksi. Jos olisin joutunut valitsemaan armahduksen ja vankisaattueessa edelleen kulkemisen en olisi epäröinyt hetkeäkään. Hän, joka makasi oljilla vaunuissa päällystakkini peitteenään, oli käynyt minulle kaikkea muuta rakkaammaksi.

Mutta en sanallakaan paljastanut sydämeni salaisuutta, tuskinpa katseellakaan. Olin päättänyt, ettei turha tunkeilevaisuus saisi häiritä häntä, pyhän asiamme marttyyria. Niin kuljin hiljaa ja onnellisena vaunujen kupeella ohjakset kädessäni.

Parin viikon kuluttua hän kuitenkin toipui sen verran, ettei enää saanut ajaa vaunuissa, vaan hänen piti palata paikalleen saattueeseen. Minä sen sijaan olin edelleen vankkurin ajajana. Hoidin tehtäväni päällysmiehen tyydytykseksi. Olin kuitenkin täysin erossa Sonjasta. En ollut koskaan kuvitellut, että voisin olla pahoillani rakkaan ystävän parantumisesta, mutta jos olen rehellinen, täytyy minun myöntää, että näin tapahtui.

Uralin vuoristossa kohtasi meidät talvi, sen kylmyys ja lumi. Mutta sittenkin se tuntui melkein paremmalta kuin ikuinen sade ja pohjattoman liejuiset tiet. Marssin aikana pysyimme sentään melko lämpiminä ja yöpymispaikoissa meillä oli tarpeeksi polttopuita.

Mutta nyt kohtasi minua uusi koettelemus. Sain tietää, että Tobolskissa saattueemme jakaantuisi, joukossamme oli muutamia, Sonja heidän joukossaan, jotka oli tuomittu Omskin kaivoksille, kun sen sijaan useimmat oli määrätty Kolyvaan, heidän joukkoonsa kuuluisimme Sasha ja minäkin. Suunnattoman suruissani odotin päivää, jolloin minun ikuisiksi ajoiksi pitäisi erota hänestä, joka oli kaikkeni maailmassa, enkä lopulta kyennyt pidättäytymään, vaan ilmaisin suruni hänelle. Hän kuiskasi tuskin kuuluvasti: "Kiitos"! ja ojensi kätensä, jota intohimoisesti puristin.

Kauhistuttava päivä koitti. Seisoimme koottuina torille Tobolskissa. Saattue oli jakaantumassa. Hevosia riisuttiin ja valjastettiin, huudettiin ja kiroiltiin. Vartijat olivat saaneet paloviinaa ja olivat tavallista raaempia ja vaikeasti hallittavia. Kansliasta tuli poliisikomisaari kädessään suuri paperi. Hän ryhtyi huutamaan nimiämme ja jakoi meidät kahteen ryhmään.

Kun Sonjan nimi luettiin, hän meni poliisin luo, tämä oli punakka mies, jonka kasvoilla oli hyväntahtoinen ilme, ja sanoi tälle päättäväisesti:

— Isäseni, antakaa minun seurata saattuetta, joka on matkalla Kolyvaan.

— Ei, pikku sokeripalani, se ei käy. Minä voisin siitä hyvästä menettää virkani, enkä minä aio sitä vaarantaa. Ja sanonpa muuten että Omskiin sijoitetuilla vangeilla on paljon paremmat olot. Olkoon hän vain tyytyväinen, kun sinne pääsee.

— Siitä minä en välitä. Koettakaa nyt ajatella jokin keino, että voisin päästä Kolyvan saattueen mukaan.

Sonja oli puhunut niin äänekkäästi, että kaikki kuulimme sen. Oliko se mahdollista Tahtoisiko hän? Jokin sisimmässäni riemuitsi. Seisoin hengittämättä ja jännittyneenä. Punakasvoinen haroi tukkaansa ja näytti epäröivältä.

Sitä asiaa minä en kuitenkaan voi päättää, kyyhkyläiseni. Minun täytyy kysyä kuvernööriltä. Mutta silloin hänen on sanottava, minkä vuoksi hän tahtoo vaihtaa karkotuspaikkaa. Kas, sellaiseen ei suostuta, jollei ole hyvää syytä.

— Syyni on se, että olen naimisissa hänen kanssaan, joka seisoo tuolla, Peter Ivanovitchin, ja hänet on tuomittu Kolyvaan. Kai te ymmärrätte!

Huudahdin riemusta ja juoksin Sonjan luo.

— Niin, sanoin, — me emme eroa toisistamme. Olemme yhdistäneet tiemme ajaksi ja ikuisuudeksi. Voimme työskennellä paremmin yhdessä kuin erillämme. Autahan nyt meitä, isäseni ja Jumala on sinut palkitseva.

Vankitoverimme olivat liikuttuneita. He tunkeutuivat eteenpäin ja yhtyivät meidän pyyntöömme. Olimme ilmeisesti heidän suosiossaan, ja nyt he vakuuttivat kuin yhdestä suusta:

— Totta se on, he ovat naimisissa, antakaa heidän pysyä yhdessä.

— Vai niin, vai niin! vastasi punanaamainen. — Olkaapas hiljaa, minä se täällä puhun. Uskokaapas, hyvät ystävät, ei ole helppoa tehdä vastoin kaikkein armollisimman määräyksiä. Kun saattue tulee perille määräpaikkaansa, tulee siinä olla oikea lukumäärä vankeja. Ei saa olla enempää eikä vähempää. Mutta nyt tahdotte, että Kolyvaan tulisi yksi liikaa ja Omskyyn yksi liian vähän. Sellainen ei käy, ymmärrättehän sen. Minä menetän virkani, ai, ai!

Silloin astui esiin eräs niistä naisista, joka oli tuomittu Kolyvaan ja tarjoutui vaihtamaan paikkaa Sonjan kanssa.

— Tuo ei ollut niinkään tyhmä ehdotus, sanoi komisaari, — mutta, mutta kun te sitten tulette perille, ja he lukevat teidän nimenne ja huomaavat, että he ovat saaneet väärän henkilön, niin silloin minä raukka olen pulassa.

— Ei, vastasi Sonja, — voimmehan me toki vaihtaa nimiäkin. Hän katsoi toiseen naiseen, joka nyökkäsi myöntymykseksi.

Komisaarilta pääsi hörönauru.

— Siinä näkee, miten viekkaita naiset ovat. Voi, voi, miten viekkaita. Mutta sehän käy hyvin... — Nyt minä voin päättää asian itse, hän sanoi tärkeän näköisenä. — Ei meidän tarvitse vaivata kuvernööriä sellaisella pikkuasialla. Menkää nyt paikoillenne, ystäväni, mutta muistakaa uudet nimenne! hän lisäsi nauraen ja uhkasi meitä sormellaan.

— Sinä vanha humalainen kunnon mies! Olkoon siunattu suurpiirteinen tapasi, jolla tulkitsit keisarillista käskykirjettä.

Näin yhtyivät Sonjan ja minun tiet Tobolskin torilla vankitovereittemme riemuhuutojen kaikuessa. Muulla tavoin ei meitä vihitty, emmekä sitä tarvinneetkaan.

Ei kukaan sulhanen ole lähtenyt häämatkalleen onnellisempana kuin minä kun jatkoimme marssiamme kohti Kolyvaa. Olisin halunnut tanssia tietä eteenpäin, niin voimakkaana kuohui ilo sisimmässäni. Sonja oli rauhallisempi, mutta hänkin oli onnellinen. Hän ei ollut ottanut tätä askelta harkitsematta. Päätös oli hiljalleen kypsynyt hänen sisimmässään, ja nyt kuljimme käsi kädessä kohti tuntematonta kohtaloa. Mutta sydämissämme asui rauha ja ilo.

Lopultakin oli vaelluksemme lopussa. Nyt alkoi kärsimyshistoriamme uusi luku. Saavuimme perille helmikuussa. Oli jäätävän kylmä ja kärsimme suunnattomasti sortumaisillaan olevassa majassa, jonka saimme asuttavaksemme. Vaatteemme olivat miltei loppuunkuluneet ja muutenkin riittämättömät. Meitä odotti vieras, raskas työ. Minut lähetettiin työskentelemään muutamien muiden kanssa kaivokseen, jossa pimeässä ja kosteassa saimme seisoa paikallamme päiväkaudet kiskoen malminkuljetusvaunujen vaijeriköyttä. Työtä pidettiin raskaimpana kaivoksen tehtävistä ja sen vuoksi vastatulleet joutuivat siihen. Keskipäivällä saimme ainoan ateriamme, riittämättömän ja kylmän ruuan. Se oli niin kurjaa, että edeltänyt nälkä olikin tarpeen, jotta sai sen niellyksi. Iltaisin olin kuolemanväsynyt ja epätoivoinen, kun lopultakin päivän raadannan jälkeen sain nousta jälleen maanpinnalle ja laahustaa kotiini. Mutta siellä oli minua vastassa Sonja, aina avosylin ja huulillaan rakastava hymy, jolla hän ainakin hetkeksi pyyhki pois katkeruuden mielestäni.

Miten voimakas Sonja olikaan ja miten hyvä! Hänen työnsä oli ainakin yhtä raskasta ja vaivalloista kuin omani. Alueella oli suuri yhteiskeittiö, jossa kaivosvankien ruoka valmistettiin, sanomattoman likainen luola, jonka lattialla rotat juoksivat miltei kesyjen kotieläinten tavoin, ja jonka seinillä vilisi torakoita. Sonjan tehtävänä siellä oli pestä astiat, kun ne tuotiin takaisin kaivokselta. Vastenmielisempää työtä saattoi tuskin ajatella, mutta hän alistui kohtaloonsa osoittaen mielenlujuutta, jota ihailin. Kun itse usein olin niin epätoivoinen, että mieluummin olisin halunnut kuolla vaikka oman käden kautta, ei Sonjan huulilta milloinkaan kuulunut tyytymättömyyden sanaa. Hän yritti rohkaista minua suunnittelemalla tulevaisuutta, joka seuraisi karkotusaikamme loputtua. Hänet oli tuomittu kahdeksaksi vuodeksi karkotettavaksi, mutta hän oli päättänyt viipyä vielä vapauduttuaan lisäksi ne kaksi vuotta, jotka minun rangaistukseni kestäisi. Mitä olisinkaan tehnyt, ellei rinnallani olisi ollut Sonjan kaltaista enkeliä.

En kuitenkaan saanut pitää häntä kauaa luonani. Miksi kuitenkaan valittaa sitä, kun minun olisi pitänyt olla iloinen ja kiitollinen siitä, että hän pääsi vapaaksi. Puolentoista vuoden uljaasti kestettyjen kärsimysten jälkeen hän sortui — ehkäpä pikemminkin valtavan sielullisen jännityksen kuin ruumiillisten ponnistusten ja kärsimysten seurauksena. Toisena kesänä saapumisemme jälkeen puhkesi rangaistussiirtolassamme kulkutauti, joka vapauttavana enkelinä kulki joukossamme. Sonja oli yksi niistä onnellisista, joiden kahleet se kirvoitti. Viime hetkeen asti istuin hänen luonansa. Hänen kauniit silmänsä loistivat kuumeisina, kun hän vielä kerran puristi kättäni ja kuiskasi:

— Ole rohkealla mielellä Peter. Minä uskon kuolemanjälkeiseen elämään, jossa saamme korvauksen siitä, mitä täällä olemme kärsineet. Siellä tapaamme taas toisemme onnellisemmissa, paljon onnellisemmissa oloissa. Kalleimpani, kiitos siitä, mitä olet ollut minulle! En olisi koskaan jaksanut kantaa kohtaloani, ellet sinä olisi ollut rinnallani. — — Ja vielä, Peter, älä milloinkaan ajattele, että uhri, jonka olemme antaneet rakkaan isänmaamme tulevaisuuden puolesta, olisi turha. Se, mitä olemme hiljaisuudessa kärsineet ihmisten sitä näkemättä, se on kylvö Venäjän pyhään multaan ja kerran se on tuova satona vapauden kansallemme.

Hän hymyili ja piti kättäni omassaan. Näin, miten hänen voimansa vähenivät. Pään liike sai minut ymmärtämään, että hän tahtoi vielä sanoa minulle jotain. Painoin korvani aivan hänen suunsa kohdalle ja tajusin tuskin kuultavat sanat:

— Minä menen nyt pois, Peter... enkä saa koskaan nähdä maatani... mutta kun sinä kerran uudelleen poljet Venäjän kamaraa, niin polvistu ja suutele sitä maata Sonjasi tervehdyksenä.

— — —

Yksin, yksin! Mitä nyt tekisin? Laahautuako eteenpäin kahdeksan ja puoli vuotta, siihen en kykenisi. Heittäytyisinkö alas kaivoskuiluun? Se toisi varman vapauden, monet olivat ennen minua tehneet siten. Mutta näin ajatellessani tuntui, kuin minua olisi hävettänyt Sonjan edessä. Miten hän kärsisikään, jos näkisi minun toimivan pelkurin tavoin, sillä tunsin itsekin, että sellainen teko olisi pelkuruutta.

Mutta pakenemaan vankeudesta takaisin elämään ihmisen arvoiseen olemiseen ja hyödylliseen toimintaan, siihen minulla oli täysi oikeus, — sen Sonjakin hyväksyisi. Kuitenkaan pako ei ollut helposti toteutettavissa. Siihen oli ensin valmistauduttava ja sitten kyettävä vaeltamaan tuhansia virstoja tiettömiä taipaleita kokien kärsimyksiä, joiden täytyi olla ihmisen sietokyvyn rajoilla koko ajan peläten kiinni joutumista, ruoskimista ja hirttotuomiota — se ei juuri tuntunut houkuttelevalta.

Tähän asti olen tuskin maininnut sanaakaan Sashasta, sillä olen siinä määrin paneutunut Sonjan ja minun yhteiseen kohtaloon, ja kuitenkin Sasha oli koko ajan kulkenut rinnallani sekä vaelluksella että työssä. Hän oli koko ajan uskollinen ystäväni ja onnettomuustoverini. Nyt olin entistäkin enemmän hänen seurassaan, mutta hetket, jolloin saatoimme puhua avoimesti toisillemme, olivat harvat. Työn aikana me emme saaneet keskustella ja yhtä vähän saimme vapaa-aikoina kokoontua yhteisiin neuvonpitoihin. Mutta miten ankarasti meitä vartioitiinkin, ei mikään voinut estää kahta liittoutunutta, jotka tarkkasivat jokaista hetkeä, tapaamasta toisiaan ja keskustelemasta.

Ryhdyimme vähitellen laatimaan suunnitelmia. Tarkoituksemme oli päästä Sveitsiin, poliittisten pakolaisten luvattuun maahan. Mutta miten voisimme onnistua? Aluksi meidän olisi pakko seurata samaa tietä, jota tänne tulimme, varsinaisella tiellä emme tosin voisi kulkea, silloin joutuisimme varmasti kiinni. Ei — meidän oli kuljettava tien läheisyydessä, mutta pidettävä aina huoli siitä, ettemme eksyisi siltä, koska muuten joutuisimme harhailemaan loputtomissa erämaissa, jotka matkallamme sivuuttaisimme. Kun sitten lopulta pääsisimme Venäjälle, täytyisi meidän ryhtyä seuraamaan jotain etelään johtavaa tietä päästäksemme Pensan, Tambowin ja Pultavan kautta Odessaan tai johonkin muuhun Mustan meren satamakaupunkiin. Niistä saisi aina pestin johonkin laivaan tai voisimme piiloutua ruumaan ja päästä siten ensin Italiaan ja sieltä Sveitsiin.

Oli helppoa laatia suunnitelmia, mutta vaikea toteuttaa niitä. Miten pysyisimme hengissä pitkän vaelluksen ajan, kun näyttäytyminen kylissä tai kaupungeissa olisi vaarallista, ainakin Siperian alueella? Siellä annettiin huomattava palkinto karanneiden vankien kiinniottamisesta. Oli tarpeetonta etukäteen huolehtia siitä, olihan nyt keskikesä ja metsät olivat täynnä marjoja ja syötäviä yrttejä. Tärkeintä oli vain päästä matkaan ennen kuin kesä loppuisi. Miten pääsisimme lähtöön? Pakoon pääseminen olisi vaikeinta, vähitellen vaarat ja vaikeudet pienenisivät, mitä kauemmaksi etääntyisimme karkotuspaikaltamme. Nyt oli toimittava viisaasti ja nopeasti. Olosuhteet olivat meille suotuisat. Minun onnistui varastaa viininassakan talonpojalta, joka oli ollut kaupungissa ja sieltä hankkinut sen itselleen. Tämä nassakka oli liittolaisemme. Panimme sen syötiksi vartiopolulle, jossa lähin vartija suoritti tarkastuskierrostaan. Juoni onnistui. Kun keskiyöllä hiivimme ulos, näimme vartijan nukkuvan syvää unta nassakan vieressä.

Sydän jyskyttäen hiivin hänen luokseen, otin lakin, joka oli pudonnut hänen päästään ja aseen, jonka hän oli pannut viereensä, lyhyen tikarin, josta olisi meille hyötyä sekä puolustusaseena että veitsenä. Vastalahjaksi hän sai vanginmyssyni, ainoan ilmiantavan vaatekappaleen.

Näin alkoi seikkailurikas matkamme. Vielä nytkin minusta tuntuu ihmeeltä, että suoriuduimme yrityksessämme. Mitä vaivoja ja vaaroja se sisälsikään! Millaisia kärsimyksiä ja millaista nälkää siihen liittyi! En yritäkään kuvailla niitä, tarinani vain venyisi väsyttävän pitkäksi. Vain muutamia väläyksiä matkaltamme.

Kun ihminen vaikeissa olosuhteissa taistelee elämästään ja vapaudestaan, ei hän ole tarkka keinoja valitessaan. Voimiimme luottaen menimme moneen yksinäiseen mökkiin rohkeasti sisään. Kerjäsimme aluksi, mutta ellei siitä ollut apua, otimme ruokaa ja vaatteita väkisin. Toivottavasti nämä metsäseutujen turvattomat asukkaat ovat antaneet meille anteeksi, ja toivon, että joskus tällä tai jollakin toisella planeetalla kohtaisimme uudelleen nämä velkojamme ja voisimme korvata heille sen pahan, mitä teimme.

Kun vähitellen olimme täten vaihtaneet vanginvaatteemme tavallisiin talonpoikaisasuihin ja samalla etääntyneet karkotuspaikoiltamme, uskaltauduimme kyliin ja esiinnyimme siperialaisina työnhaussa olevina talonpoikina joissakin paikoissa saimme jäädä muutamiksi päiviksi auttamaan viljankorjuussa tai syyskynnöissä, ja saatoimmepa tällä tavalla ansaita jonkin ruplankin. Jouduimme kyllä monasti maalaispoliisin tai kylänvanhimman ankaraan ristikuulusteluun, mutta selviydyimme esiintymällä typeryksinä. Vaarallisinta oli, ettei meillä ollut passia, mutta tämäkin haitta tuli lopulta korjatuksi. — —

Jekaterinenburgissa santarmi pidätti meidät ja kuljetti poliisipäällikön kuulusteluun. Vapisevin sydämin astuimme santarmin seuraamina poliisin kansliaan, jossa sillä hetkellä ei ollut ketään. Poliisipäällikkö ei ollut vielä tullut. Hän odotuttikin kauan itseään, niin että meillä oli hyvä tilaisuus katsella ympärillemme. Pöydällä huoneessa oli papereita, joiden joukossa huomasimme muutamia passilomakkeita. Tuossa, kätemme ulottuvilla, olivat nuo kaivatut paperit, jotka merkitsisivät meille turvallisuutta, mutta miten saisimme ne haltuumme?

Äkkiä kuului naapurihuoneesta kovaa kolinaa. Tuntui, että siellä oli käynnissä tappelu, siellä huudettiin ja tuolit kaatuilivat. Santarmi hyökkäsi huoneesta. Samassa silmänräpäyksessä nappasin pari lomaketta, taitoin ne ja piilotin saappaanvarteeni. Kun olin sen tehnyt, tajusin vasta, minkälaiseen vaaraan olin joutunut. Ruumiintarkastus — ja olisin hukassa. Kauhun hiki helmeili otsallani.

Santarmi palasi takaisin ja heti sen jälkeen saapui poliisipäällikkö. Hän oli joutunut todistamaan tappelun loppuvaiheen ja oli vielä niin kuohuksissaan siitä, ettei hän jaksanut kiinnostua meistä. Santarmi selitti, että meidät oli pidätetty passittomina, mutta se ei tuntunut liikuttavan hänen esimiestään.

— Anna noiden puupäiden mennä ja hanki minulle heti raportti siitä, mitä tuolla tapahtui, hän karjui tyytymättömänä santarmille.

Olimme pelastuneet. Oli helppoa nähdä kaupungin raatihuoneen oveen kiinnitetystä tiedonannosta poliisipäällikön nimikirjoitus ja sitten itse täyttää passiamme. Sasha ihaili ripeätä päättäväisyyttäni. Hän sanoi, ettei hän koskaan olisi kyennyt edes keksimään saati sitten toteuttamaan sellaista suunnitelmaa.

Sasha ystäväni! Hän oli todellakin enemmän innokas kuin käytännöllinen, mutta ilman hänen tukeaan en koskaan olisi kyennyt selviämään pakomatkallani. Monasti, kun olin valmis luopumaan kaikesta väsymyksen ja masennuksen valtaamana, auttoi Sashan joustava luonne ja loputon kärsivällisyys minua. Meidän veljesliitossamme hän oli kannattava voima. Ja miten palvelusaltis ja luotettava hän olikaan. Kerran kun äärimmäisen väsyneenä ja epätoivoisena olin päättänyt, etten enää jatkaisi lohdutonta taistelua elämästä, vaan yksinkertaisesti paneutuisin maahan ja kuolisin nälkään, Sasha kokosi viimeisin voimin syötäviä yrttejä, marjoja ja pakotti minut nielemään ne. Tämä hänen tekonsa sai minut häpeämään heikkouttani, ja niin vaelsimme eteenpäin.

Jekaterinenburgin jälkeen saavuimme Euroopan puoleiselle Venäjälle. Polvistuin ja toin Sonjan tervehdyksen isänmaalle. Liikutus valtasi minut. Itkin kuin lapsi rakkaan maani kärsimyksiä. Se varmaan olisi vielä vuosisatojen ajan vertavuotava ja vaikeroiva, ennen kuin vapauden aurinko valaisisi sitä. Muistin myös Sonjan sanat, etteivät kärsimyksemme olisi turhia, että ne jonakin päivänä kantaisivat siunatun sadon kansamme vapauden hyväksi.

Passimme hyväksyttiin kaikkialla ja niin saatoimme turvallisesti jatkaa matkaamme. Teimme työtä siellä, missä sitä saimme, ja kykenimme nyt elättämään itsemme rehellisesti. Matka ei tosin tällä tavoin sujunut nopeasti. Talvi tuli ja meni, kun olimme vasta päässeet Pensaan asti. Mutta kevään kera virtasi olemukseemme uutta elinvoimaa ja mielemme rohkaistui. Vaelluksemme lopputaival sujui seikkailuitta hetkittäin jopa melko mukavastikin. Niinpä saimme lauttureina matkata pitkän taipaleen Dnjepr-jokea.

Saavuimme Odessaan elokuun alkupuolella. Pakomatkamme oli kestänyt kokonaisen vuoden. Vaatteemme riippuivat päällämme riekaleina, tukkamme oli pitkä ja parta takkuinen. Vaikka olimme nuoria, Sasha 27 ja minä 25 vuoden ikäinen, olivat kasvomme ryppyiset, selkämme kumara ja käyntimme laahustava, niin näytimme tosiaankin vanhoilta ukoilta. Matkamme viimeisellä taipaleella säästöön saaduilla ruplilla ostimme uudet vaatteet ja saimme tukkamme ja partamme ajetuiksi. Otimme pestin italialaiseen laivaan, joka oli lähdössä Genovaan.

On helpompi arvata kuin kertoa ne tunteet, joita koimme, kun alus irtautui satamalaiturista ja liukui täysin purjein Mustalle merelle. Me poljimme nyt vapaan maan tannerta. Olimme venäläisten santarmien vainukoirien saavuttamattomissa. Olimme jälleen vapaita ihmisiä. Venäjän rannikko katosi taivaanrannan taa. Iloiten mutta samalla kummallista kaihoa tuntien jätimme jäähyväiset katoavalle rannikolle.

Saisimmeko vielä joskus nähdä isänmaamme?

— — —

Tuohon aikaan Sveitsissä oli paljon venäläisiä pakolaisia. Siellä olivat monet saaneet turvallisen suojapaikan ja lisäksi todellisen kodin hyväsydämisten ihmisten luona, joita Venäjän vapaustaistelu kiinnosti. Näiden ihmisystävien joukossa oli myös varakas tilanomistaja Baselin lähellä — tässä kertomuksessa nimitän häntä Eberhardiksi. — Hän harjoitti puolisonsa kanssa laajaa hyväntekeväisyyttä. Molemmat olivat tunnettuja köyhien venäläisten pakolaisten auttajia. He koettivat saada näille hankituksi töitä. Olimme kuulleet puhuttavan heistä tavatessamme Bernissä muita venäläisiä pakolaisia. Pyrimme nyt näiden jalojen ihmisten luo pyytääksemme heidän tukeaan ainakin lähintä tulevaisuutta varten.

Omituinen rauha laskeutui mieleeni, kun astuin heidän kotiinsa. Meidät otettiin ystävällisesti vastaan, ja kerroimme merkilliset vaiheemme. Huomasin, että Käthe-rouva useita kertoja katsoi meitä epäluuloisesti, ilmeisesti ihmetellen mielessään, miten paljon totta tarinassamme mahtoi olla, mutta me jatkoimme kohtaloittemme kuvaamista jokseenkin yksityiskohtaisesti. Tilanomistajan kauniit, uskolliset silmät olivat täysin luottavat. Kun lopetimme, hän tarttui käsiimme ja puristi niitä sydämellisesti.

— Toivottavasti löydätte turvapaikan maassamme. Te tarvitsette lepoa ja tointumisaikaa sellaisten kärsimysten ja rasitusten jälkeen. Miten voin auttaa teitä?

— Aluksi olisimme kiitollisia, jos voisimme jäädä lyhyeksi ajaksi työhön tilallenne tai saisimme muuta työtä, kunnes opimme paremmin kieltänne. Sitten toivonkin meidän jo selviävän omin voimin.

— Puhun asiasta tilanhoitajan kanssa ja luulenpa asian järjestyvän. Mutta teidän on ymmärrettävä, että silloin myöskin jaatte muiden työmiestemme olot. Toivottavasti ette pidä niitä liian vaatimattomina.

— Olen varma, vastasin, että ne tuntuvat todelliselta paratiisilta verrattuna siihen, mistä olemme paenneet.

Näin tapahtui. Meidät pantiin työhön viinitarhaan. Oli myöhäinen syksy, mutta viininkorjuu jatkui vielä. Sanomattoman iloisina ryhdyimme työhön. Saimme pian kiitosta. Sanottiin, että ahkerampia työntekijöitä saisi hakea. Kun sato oli korjattu, saimme kutsun tilanomistajan luo. Hän kiitti meitä työnteostamme, jota tilanhoitaja oli kehunut. Myös Käthe-rouva näytti nyt voittaneen epäluulonsa ja kohteli meitä erittäin ystävällisesti.

Kiitimme heitä kaikesta saamastamme hyvästä ja lähdimme eteenpäin. Tarkoituksemme oli mennä Baseliin. Sieltä toivoimme löytävämme sopivaa työtä.

— Odotan tänään vieraakseni Baselista venäläistä aatelismiestä, joka jo parin vuoden ajan on elänyt vapaaehtoisessa maanpaossa. Kenties olisi teille hyötyä hänen tapaamisestaan. Toivottavasti voitte viipyä siihen asti.

Luonnollisesti olimme hyvin kiitollisia ystävällisestä kutsusta. Istuuduimme työpukuisina terassille odottamaan.

Pihalle ajoivat vaunut ja niistä astui ulos tuskin 30-vuotias hienopiirteinen mies. Isäntä meni häntä vastaan ja johdatti hänet terassille. Meidät esiteltiin maanmiehinä, jotka olivat kärsineet Venäjän vapauden puolesta. — — — Mutta mikä Sashaa vaivaa? Ennen kuin isäntämme oli ehtinyt sanoa nimiämme, hän hyökkäsi esiin ja heittäytyi vastatulleen kaulaan.

— Aleksander, sinäkö siinä todellakin olet?

Jälleennäkemisen riemua on mahdotonta kuvata. Itse en ollut varsinaisesti tuttu yliopistotoverimme kanssa, mutta kun hän kuuli nimeni, muisti hän, että olin ollut muuan niistä uhreista, jotka pidätettiin hänen puheensa jälkeen. Ystävällinen isäntämme ja hänen puolisonsa olivat erittäin hämmästyneet tästä odottamattomasta tapaamisesta ja pyysivät meitä joiksikin päiviksi vieraikseen, jotta saisimme Alexander-ystävämme kanssa muistella yhteisiä vaikeuksiamme. Otimme mielihyvin heidän kutsunsa vastaan. Ne olivat unohtumattomia ilon ja onnen päiviä, milteipä ensimmäiset neljään vuoteen, ja ne toivat mieleemme rauhan, joka kuin balsami lievensi kirveleviä haavojamme.

Muutaman päivän kuluttua erosimme Eberhardista ja Käthestä ja seurasimme Alexanderia Baseliin. Siellä hän tutustutti meidät moneen Venäjän vapautumispyrkimyksistä kiinnostuneeseen henkilöön. Saimme melko pian työtä, joka takasi meille siedettävän toimeentulon. Sasha sai paikan suuressa kauppakamarissa, ja minut hyväksyttiin työhön sanomalehteen. Ensimmäisenä tehtävänäni oli laatia sarja kuvauksia vankeudestamme ja pakomatkastamme. Nyt olimme lopultakin vapaan maan vapaita kansalaisia, emme tosin oman maamme, mutta sellaisen maan, jota voimme osaksemme tulleen myötämielisyyden vuoksi pitää kotinamme. Maan kieli, jota jo yliopistossa olimme opiskelleet, ei tuottanut meille vaikeuksia.

— — —

Sivuutan kertomuksessani seuraavat kymmenen vuotta. Ne kuluivat hiljaisina ja rauhallisina työn ja miellyttävän seurustelun merkeissä. Olin kotiseudultani saanut tiedon, että vanhempani olivat kuolleet. Heidän perintönsä oli jaettu sukulaisten kesken, koska minua pidettiin jäljettömiin kadonneena. Se ei minua surettanut. Minun oli hyvä olla. Kynälläni ansaitsin elantoni, ja ympärilläni oli pieni läheisten ystävien piiri. Usein olin vieraana Eberhardin ja Käthen luona, joihin yhä enemmän kiinnyin.

Siihen aikaan oli Baselissa venäläisten pakolaisten klubi, johon lisäksi kuului joitakin muita asiastamme kiinnostuneita henkilöitä. Alexander oli klubin johtaja. Tämä klubi oli yhteydessä useisiin samoin ajatteleviin salaisiin klubeihin Venäjän suurissa kaupungeissa. Se oli kanava, jonka välityksellä olimme jatkuvasti yhteydessä isänmaahamme, ja saatoimme seurata sikäläisiä suunnitelmia. Monasti tunsin kiihkeätä halua palata takaisin ja heittäytyä uudelleen siihen salaisena kuohuvaan toimintaan, jota oli varsinkin nuorten opiskelijoiden piirissä. Alexanderin ja Sashan yhteiset ponnistelut saivat kuitenkin minut luopumaan siitä, mitä he pitivät tyhmän rohkeana yrityksenä.

Vuodet olivat kuluneet ja olin nyt parhaissa työvoimissani. Kaipasin saada tehdä muutakin kuin kirjoittaa sanomalehtiin. Mutta tapahtui sellaista, joka lopullisesti teki tyhjäksi kaikki tämäntapaiset toiveet.

Tein usein pitkiä kävelymatkoja Baselin kauniiseen ympäristöön ja silloin tällöin ulotin ne aina Eberhardin maatilalle saakka, viidentoista kilometrin etäisyyteen Baselista. Lähellä maatilaa kulkivat maantie ja rautatie jonkin matkaa rinnakkain. Kerran kun olin ehtinyt tiellä juuri tälle paikalle, kiiti juna ohitse matkalla Baseliin ja samanaikaisesti näin vauhkoontuneiden hevosten vetämien vaunujen ryntäävän minua kohti. Tie teki takanani jyrkän mutkan ja sitä reunustavat ojat olivat erittäin syvät. Tuolla vauhdilla matkustajat olivat ilmeisessä hengenvaarassa. Päätin yrittää pelastaa heidät. Heittäydyin hevosia kohti ja sainkin kiinni niiden suitsista hilliten niitä mutta samassa kaaduin ja jouduin vaunujen alle saaden vaikeita vammoja. Tajuntani sammui.

Kun jälleen tulin tajuihini, makasin paareilla, joita kaksi miestä kantoi. Paarien vieressä kulkivat Eberhard ja Käthe. Olin siis onnistunut pelastamaan juuri heidän henkensä. Tunsin alaruumiissani ankaria kipuja, enkä voinut liikkua. Minut kannettiin vierashuoneeseen ja paikalle kutsuttiin lääkäri. Hän totesi, että jalkani oli poikki ja sen lisäksi olin saanut vaikean sisäisen vamman. Hän näytti huolestuneelta, ja kuulin hänen puhuvan ankaran sisäisen verenvuodon vaaroista. Joitakin päiviä häilyin elämän ja kuoleman välillä, mutta elämä voitti.

Seurasi pitkä ja tuskien täyttämä toipilaskausi. Sen aikana ystäväni, erikoisesti Käthe, hoitivat minua mitä hellimmin. Lisäksi oli hoitajani Ursula, baselilainen sairaanhoitaja. Hoitoni ei ollut helppoa, sillä lääkäri oli erittäin ankarasti kieltänyt minua yrittämästä auttaa, kun minua käännettiin taikka nosteltiin. En olisi voinutkaan, sillä jos tein pienenkin sen suuntaisen yrityksen tunsin ankaria kipuja. Käthe ja Ursula olivat väsymättömiä hoitaessaan minua, etenkin alkuaikana vuorotteli Eberhard heidän kanssaan.

Ursula, tuo hurskas sielu oli harras katolilainen. Hän keskusteli mielellään kanssani uskonnollisista kysymyksistä, kun olin hieman vahvistunut. Hartaasti hän koetti käännyttää minua roomalaiskatoliseen uskoon. Hän kuului ranskalaiseen hyväntekeväisyysjärjestöön, joka rakkaudentyönsä ohella ja erikoisesti sairasvuoteiden ääressä pyrki levittämään katolista uskoa. Isäntäväkeni, kumpikin olivat itse reformoidun kirkon jäseniä, piti näitä hänen yrityksiään sopimattomina, mutta hän oli innossaan parantumaton. Muissa suhteissa he suuresti arvostivat Ursulaa. Ursula oli sitä mieltä, että kun kerran olin jo katolilainen, vaikka vääräuskoiseen kreikkalaiseen kirkkoon kuuluva, olisi minun helppo liittyä ainoan autuaaksitekevän kirkon piiriin.

Minun oli myönnettävä, etten ollut oikeastaan omistanut ainoatakaan ajatusta uskonnollisille kysymyksille, eikä minua viehättäneet Ursulan innokkaat käännytysyritykset. Mutta sen sijaan minulle oli vähitellen syntynyt vakaumus siitä, etteivät käsityksemme kuolemasta ja elämästä tämän elämän jälkeen olleet oikeat. Tähän vakaumukseen olivat erikoisesti vaikuttaneet Sonjan sanat kuolinvuoteellaan: "Uskon jatkuvaan olemassaoloon, jossa saamme korvauksen kärsimyksistämme ja jossa tulemme tapaamaan jälleen toisemme onnellisemmissa olosuhteissa." Nämä sanat antoivat minulle uskoa tulevaisuuteen. Kenties siellä saisimme myös selvyyden maanpäällisen elämämme synkkiin arvoituksiin, kenties saisimme tyydyttävän vastauksen siihen, miksi meidän oli täällä maan päällä kärsittävä niin paljon. Tämä ja muut samantapaiset ajatukset askarruttivat minua sinä pitkänä aikana, jolloin olin kahlehdittu ensin vuoteeseen ja sitten pyörätuoliin. Keskustelin Eberhardin ja Käthen kanssa näistä mietteistäni ja edellinen olikin halukas kuuntelija. Kätheä sen sijaan tällaiset uudet aatteet pelottivat. Hän piti kiinni reformoidun kirkon opista ja arveli, että jokainen vapaampi ajatussuunta oli syntiä. Keskustelimme näistä asioista kuitenkin suvaitsevaisesti ja sen vuoksi ajatuksenvaihtomme oli hedelmällistä ja miellytti meitä kaikkia kolmea. Ursula sen sijaan lähti mielellään pois, kun keskustelu kääntyi näihin asioihin.

Eräänä päivänä Eberhard tuli kotiin kaupungista mukanaan vasta ilmestynyt kirja, joka antoi uutta vauhtia pohdinnallemme. Kyseessä oli Allan Kardecin "Le Livre des esprits". Eberhard oli nähnyt kirjan kaupassa ja huomannut, että se käsitteli juuri niitä aiheita, joihin tunsimme kiinnostusta. Tutkimme sitä ahkerasti, luimme ääneen ja keskustelimme lukemastamme. Sekä Eberhard että minä olimme heti vakuuttuneita siitä, että lukemaamme sisältyi totuus. Käthellä oli sen sijaan aina vastahuomautuksia, mutta hänen oli lopulta myönnettävä, että tuohon yksinkertaiseen oppiin sisältyi todennäköisyyden logiikkaa.

Aika, jonka olimme yhdessä, oli sanoinkuvaamattoman rikas ja miellyttävä. Tapahtuma, joka aluksi näytti minusta hirvittävältä onnettomuudelta, muodostui todellisuudessa uuden ajatustavan ja uusien tutkimuksien alkulähteeksi. Sen seurauksilla oli suuri merkitys koko kehitykselleni.

Eräänä yönä, kun makasin valveilla, ja ajattelin, olisiko mahdollista saada yhteyttä aisti- ja henkimaailman välille, havaitsin äkkiä vuoteeni jalkopäässä valoisan hahmon. Ensimmäinen tunteeni oli hämmästys ja pelästys. Vaikka olin toivonut, että saisin kokemuksen mystiseltä alueelta, pelästyin kuitenkin, kun se näin yllättäen tapahtui. Olin vähällä huutaa, mutta hillitsin itseni ja tuijotin ihmetellen merkillistä ilmestystä. Hahmo oli naisen, kokonaan valkeaan verhoutunut. En voinut erottaa hänen piirteitään, sillä kasvoja verhosi ohut huntu. Hän oli niin valoisa, että huoneen pimeys hälveni täysin.

— Kuka sinä olet? uskalsin lopulta kuiskata.

Hän kohotti hitaasti huntunsa ja vastaani loistivat Sonjan säteilevät silmät.

— Rakkaani, huudahdin, ja ojensin käteni häntä kohti.

Hän kohotti sormen huulilleen kuin pyytäen hiljaisuutta. Hän astui lähemmäksi, vei kätensä ensin sydämelleni ja painoi sen sitten keveästi hiuksilleni. Istuin jännityksestä hengittämättä. En uskaltanut liikahtaakaan, en uskaltanut puhua. Hän vetäytyi sitten takaisin poispäin, kohotti kätensä, kuin kieltäen minua seuraamasta ja haihtui vähitellen silmistäni.

Makasin jälleen pimeässä. Olinko todella hereillä, vain oliko kaikki ollut vain kaunista unta? Nipistin käsivarttani todistaakseni itselleni, etten nukkunut. Olin valveilla. Oli siis totuus, suloinen ihana todellisuus, että oma Sonjani eli, ajatteli ja rakasti minua yhä. Oliko hänen tarkoituksensa myös valmistaa minua siihen, että pian saisin tulla hänen luokseen. Oliko hänen kätensä liike tarkoittanutkin: seuraa minua, odotan sinua?

Mikään ei olisi ollutkaan minulle mieluisampaa kuin saada heti jättää tämä maanpäällinen elämä, joka oli aiheuttanut minulle niin paljon kärsimyksiä, mutta vielä ei aikani ollut tullut.

Kerroin Eberhardille ja Käthelle näystäni, ja se sai myös Käthen uskomaan henkimaailmaan.

— — —

Kun olin sairastanut kolme kuukautta, olin siinä määrin toipunut, että saatoin jälleen muuttaa kaupunkiin omaan kotiini. Lääkäri määräsi edelleen lepoa, ettei sisäinen vamma aukeaisi. Kaivaten jätin ystäväni, jotka olivat tulleet minulle yhä rakkaammiksi. Käsitin, etten enää tämän jälkeen voisi niin helposti vierailla heidän luonaan.

Kestetty sairaus oli johtanut ajatukseni aivan uudelle alueelle ja saanut minut katselemaan elämää aivan toisesta näkökulmasta, antanut uuden maailmankatsomuksen, uskon, jonka varassa voisin elää ja kuolla. Olin alkanut ymmärtää, että olemassaololla oli tarkoitus, ei vain sen kokonaiskululla vaan myös niillä pienillä tapahtumilla, joista ihmiselämä koostuu. Tämä vakaumus antoi minulle sisäisen tasapainon, jollaista en koskaan aikaisemmin ollut tuntenut. Palasin kotiin mukanani uusi varasto elämisen rohkeutta ja kalleimpana muistonani kuva Sonja käynnistä.

Myös ystäväni olivat kiitollisia saamastaan uudesta näkemyksestä, ja he pyysivät minua tulemaan usein luokseen, niin että saisimme jatkaa yhteisiä tutkimuksiamme.

Mutta kohtalo oli päättänyt toisin. Jonkin aikaa sairauteni jälkeen minun oli pakko lähteä pienelle matkalle, jonka aikana minulla oli epäonnea; vaununi menivät rikki, ja minun oli pakko kävellä muutamia kilometrejä. Ponnistus oli kuitenkin suurempi kuin mitä elimistöni sieti. Sisäinen verenvuoto alkoi uudelleen ja jouduin taas vuoteeseen. Sasha, jonka kanssa olin asunut koko Baselissa olomme ajan, istui vuoteeni vieressä. Voimani vähenivät nopeasti. Tunsin, että loppu oli lähellä ja pyysin häntä lähettämään kutsun Eberhardille ja Käthelle. He tulivat, sain vielä kerran puristaa heidän kättään ja kiittää heitä kaikesta heidän osoittamastaan ystävällisyydestä ja huolenpidosta.

Kuolin Sashan käsi omassani.

— — —

Vain muutamia sanoja lopuksi.

Oli ääretön ilo saada kohdata Sonja uudelleen. Hänessä tunsin jälleen entisen Veran. Kokemukset, joita kuolemani jälkeen hänen kanssaan teimme, eivät kuulu tämän kertomuksen piiriin. Nyt tahdon vain kertoa pienen välähdyksen myöhemmältä jaksolta.

Aika oli kulkenut ikuista kulkuaan neljännesvuosisadan eteenpäin. Maan päällä olivat ihmiset valmiit kirjoittamaan uuden vuosisadan. Nykyisestä olinpaikastani, astraalimaailman valoisalta kentiltä olin seurannut kiinnostuneena tapahtumia aineen maailmassa ja erikoisesti kehitystä viimeisimmässä isänmaassani. Eri tasoilta olivat useat Venäjän vapautumisesta lämpimästi kiinnostuneet sielut täällä liittyneet yhteen ja tukeneet vapauden liikkeen toimintaa. Maan päällä se oli saamassa yhä kiinteämpiä muotoja. Jokin aika sitten meitä istui joukko läheisiä ystäviä pohtimassa voisiko Venäjä selviytyä voittajana todennäköisesti pian alkavasta taistelusta Japanin kanssa? Tuleeko tsaarivalta lujittamaan asemaansa ja siirtyykö päämäärä, johon olemme pyrkineet vielä kauemmaksi, vai onko tuo kuohunta oleva alkusysäyksenä uudelle kansanliikkeelle? Useimmat olivat jälkimmäisen olettamuksen kannalla. Ainoastaan Alexander, joka näki mielellään asiat synkin värein, pelkäsi edellistä vaihtoehtoa. Sasha – tai jos kutsumme häntä aikaisemmalla nimellä Ivan – uskoi sen sijaan, että tällainen sota olisi hyväksi ja siksi sen puhkeamista oli mahdollisuuksien mukaan kiirehdittävä, ennen kuin Venäjä saisi yhä enemmän vahvistettua valtaansa Itä-Aasiassa.

Keskustellessamme tuli paikalle entisten aikojen vanha ystävä. Hän ei ollut viimeksi ruumiillistuessamme mukana maan päällä. Hänellä oli käsky korkeammalta tasolta, että olisimme kaikki valmiita tarpeen tullen ilmoittautumaan henkimaailman palvelukseen, jotkut Pietariin, toiset Port Arthuriin ja että kaikin tavoin koettaisimme auttaa sodan puhkeamista, koska sitä ei kuitenkaan voitaisi välttää. Sen merkitys olisi ratkaiseva Venäjän tuleville kohtaloille. Sasha katsoi tyytyväisenä minuun.

— Saat nähdä, olen oikeassa, hän sanoi.

Saamamme käsky otettiin vastaan tyydytyksellä. Lopultakin tapahtuisi jotakin! Vaikka sota vaatisi lukemattomia uhreja, olisi sekin parempaa kuin ikuinen lohduton nääntyminen ikeen alla. Olihan tuo hidas näännytys ikuisessa odotuksessa kuitenkin vaatinut monin verroin enemmän uhreja, kuin mitä sota vaatisi. Eihän kuolema ollut pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua, ei varsinkaan silloin, kun se tapahtui hyvän asian puolesta.

Kerron tästä vain osoittaakseni, miten elävä kiinnostus henkimaailmassa on kaikkeen siihen, mitä maan päällä tapahtuu. Meilläkin on täällä omat valtiomiehemme. He voivat nähdä laajemmalle ja pitemmälle, kuin maanpäälliset valtiomiehet ja heitä innoittaa todellinen pyrkimys hyvään ja oikeaan. He eivät kuitenkaan epäröi valitessaan tarvittaessa ankariakin keinoja, jos pitävät niitä välttämättöminä.

Sonja, joka aina innokkaasti otti osaa neuvotteluihimme, oli istunut kauan vaiti. Nyt hän nousi:

— Niin ystäväni, hän sanoi, kenties olette oikeassa, sitähän en tiedä, mutta minut valtaa sanoinkuvaamaton kauhistus, kun ajattelen, millaisia kuvaamattomia kärsimyksiä, miten paljon valitusta ja tuskaa on levittäytyvä kahden laajan valtion ylle vain, jotta meidän pyhänä pitämämme asia edistyisi. Ajatelkaahan, miltä täältä katsoen on näyttävä, kun tuhannet kaatuneet ruumiit makaavat taistelukentällä, samalla kuin heidän henkensä ponnistelevat kouristuksenomaisesti vapautuakseen silvotuista käyttövälineistään vailla selvää käsitystä siitä, mitä heille on tapahtunut. Ajatelkaa niitä onnettomia, joita vielä viha ja murhanhimo vallitsee, vaeltamassa mielettöminä ympäri huutaen ja raivoten kykenemättä vastaanottamaan sitä hellää huolenpitoa, jota he tarvitsisivat. Eikö toisiaan tunnu epäiltävältä, onko oikein vaatia ihmisiltä niin suunnatonta uhria heiltä, jotka ovat täysin syyttömiä rikokseen, joka on aiheuttanut tämän epätoivoisen tilanteen. Mutta jos sota on väistämätön, silloin on myös meidän velvollisuutemme hyvissä ajoin järjestää suuria sairaaloita vastaanottamaan kaatuneiden henkiä. Siinä työssä tahdon olla mukana.

— Mutta meidän on kuitenkin muistettava, huomautti Sasha, että joskin sodan uhrit ovat syyttömiä tsaarinvallan aiheuttamiin rikoksiin, he ovat kuitenkin syyllisiä muihin virheisiin. Ne he ovat tehneet aikaisemmissa elämissään, ja näin syntyneen huonon karmansa he voivat tällä tavoin voittaa. Kukaan ei kärsi syyttömästi. Minä sain kärsiä paljon viimeisen maaelämäni aikana, mutta olen täällä joutunut toteamaan, että kärsimykseni oli ainoastaan välttämätön seuraus niistä erehdyksistä, joita olin tehnyt paljon aikaisemman maaelämäni aikana. Olin saanut säästää niiden sovituksen viime ruumiillistumaani, jolloin kärsimykseni saivat liittyä silmukkoina niiden uhrien ketjuun, joka oli tarpeen Venäjän vapautumiselle, mutta olen myös valmis auttamaan sodan uhreja.

— Niin, te miehet olette aina niin valmiita laskemaan syitä ja seurauksia, kaiken tulee olla niin lainmukaista ja järkkymätöntä: ei kärsimystä ilman edeltänyttä rikosta eikä rikosta ilman sitä seuraavaa kärsimystä. Etkö usko, rakas Sasha, että on olemassa myös kärsimyksiä, joihin ilolla alistuu, vaikka ne eivät kuulukaan asianomaisen omaan karmaan, vaikka ne eivät olisikaan välttämättömiä? Tällaiset kärsimykset ihminen ottaa päälleen vain, koska hän ei voi muuta, nähdessään, miten muut kärsivät.

— Tiedän kyllä, vastasi Sasha vakavana, ja näiden todellisten marttyyreiden edessä kumarran pääni.

Hän kumartui ja suuteli Sonjan kättä.

Tässä neuvottelumme keskeytti nainen, joka etsi minua. Menin hänen luokseen. Voitte arvata hämmästyksen, kun tunsin hellän hoitajan, sisar Ursulan.

— No, lopultakin minä tapaan sinut, hän sanoi. Olen etsinyt sinua kaikkialta tällä seudulla. Minulla on tärkeä tieto sinulle. Ystäväsi Eberhard, hän joka kerran oli Ludvig, on nyt maan päällä viimeisillään. Oletan, että haluat olla vastaanottamassa häntä.

— Tietysti tahdon. Mutta mitä sinä sanoitkaan? Oliko hän sinun Ludvigisi? Olet siis äiti Annika?

— Olen. Sinä aikana, jolloin olen täältä seurannut hänen kohtaloaan, olen saanut tietää, että olin kerran hänen äitinsä, mutta muistoni tuolta ajalta ovat vielä hiukan hämäriä.

— Ja sinä siis pidit minusta huolta? Miten merkillinen kohtalo!

Olin iloinen, että sain tehdä sen. Sinähän uhrasit tällä kertaa elämäsi pelastaessasi Ludvigin ja hänen Elsansa. Mutta nyt ei ole aikaa hukattavana.

Kiiruhdin ystävieni luo ja kerroin heille sisar Ursulan viestin.

Eberhard oli meidän kaikkien ystävä. Monet meistä olivat henkilökohtaisesti tavanneet hänet ja nauttineet hänen kotinsa vieraanvaraisuudesta, ja kaikki tunsimme hänet lämminsydämisenä vapaustaistelun ystävänä. Vaikkei hän itse ollut syntyään venäläinen, oli hän pannut Venäjän vapautumisen elämänsä suurimmaksi tavoitteeksi.

Kaikki olivat sen vuoksi valmiit tulemaan mukaan, että saisivat olla läsnä, kun rakastamme henkilö vapautuisi. Saisivat näin yhdessä tuoda hänet uuteen kotiinsa.

Niin tapahtuikin. Tulimme perille ajoissa saadaksemme todistaa juhlallisen tapahtuman. Hänen ruumiinsa lepäsi vuoteella kauniina ja hänen huulillaan viipyi heikko hymy. Silmät olivat painuneet syvälle, päälaki oli paljas ja valkoinen tuuhea parta valui hänen rinnoilleen. Kuolintapahtuma oli jo alkanut. Kaikki sujui helposti ja tuskattomasti. Vain muutamia syviä hengähdyksiä, pieni värähdys kasvoilla, ja hänen kirkas henkensä vapautui maallisesta ruumiistaan ja oli edessämme.

Eberhardin korkea eetillinen taso ja sen lisäksi hänen oikea käsityksensä kuolemasta aiheutti sen, että hän heti sopeutui uuteen ympäristöönsä. Hän pyyhkäisi kädellä otsaansa ja katsoi hiukan hämmästyneenä ympärilleen. Oli hauska nähdä, miten iloiseksi hän tuli, kun hän tunsi jälleen toisen toisensa jälkeen meistä. Toivotimme hänet kukkien kera tervetulleeksi luoksemme.

Ursula oli suunniltaan ilosta. Hän syleili Eberhardia ja kuiskasi: Rakas Ludvig, oma poikani.

Tämä katsoi hieman hämmästyneenä Ursulaa, mutta samalla näytti vanha muisto heräävän ja hän sulki äidin hellästi syliinsä.

Hän suuteli maan päälle jäävää itkevää Kätheä hyvästiksi ja kuiskasi tämän korvaan muutamia sanoja. Sen jälkeen panimme hänet istumaan ruusuilla koristettuun kantotuoliin ja veimme hänet pois huoneesta ylös kirkkaaseen eetteriin.

Juhlava oli riemusaatto, kun Eberhard palasi kotiin.

LOPPU

Elonpyörä — 1964-66

Suomennettu teoksesta Såd och skörd


Etusivu Sekalaista