Orvo Raippamaa

Minän ongelma

Vaikka ihmisen fyysinen elimistö on hämmästyttävällä tarkkuudella toimiva kokonaisuus, ei sen kudoksista ole löydetty mitään sellaista elintä, joka olisi ns. minän olinpaikka. Näyttää kuin koko minää ei olisi edes olemassakaan. Mutta minän olemassaolon tosiasiaa ei voida kieltää. Minä on välttämätön jokin, jota ei voida ottaa pois, vaikka sen unohtaisimmekin. Minä on mysteeri, josta emme saa minkäänlaista mielikuvaa – ja kuitenkin minä minussa tietää, että minä olen minä.

Silmä näkee mikä on silmän ulkopuolella, mutta itseään se ei voi nähdä. Silmä näkee, sanotaan, mutta tosiasiallisesti silmä on vain konstruktio, jonka välityksellä jokin tuntematon näkee. Niin myös nenän limakalvot reagoivat erilaisille hajuille, korvan kalvot äänille, maku- ja tuntohermot vastaavalla tavalla, mutta se joka haistaa, maistaa, kuulee ja tuntee, on minä. Ihmisen sielunelämä on altis kaikelle, mitä tapahtuu, mutta ilman minää se ei voisi tietää mitään tapahtumista. Kun ruumis (keho) on väsynyt ja tarvitsee lepoa, niin minä ummistaa tietoisuutensa ja elimistö nukkuu "tiedottomana". Sama tapahtuu sellaisessa tuskatilassa, joka ylittää minän kestokyvyn. Unien näkeminen on jotakin, jossa minä on vain osittain poistunut ruumiista. Se tahtoo seurata sielun liikkeitä ia tarkkailla kokemuksia. Yön aikana minä on oma itsensä, sellaisena kuin se on "varsinaisessa todellisuudessaan". Heräämishetkellä, joka on minän joka-aamuinen jälleensyntyminen, tapahtuu muistin hälveneminen, sillä aivosolut eivät ole olleet mukana yöllisissä kokemuksissa. Mitä raskaampi uni, sitä vähemmän unia. Minä elää omissa maailmoissaan – "maailmoissa", joiden todellisuudesta päivätajunta ei tiedä mitään, sillä aivot eivät ole olleet seuraamassa minän yöllisiä retkiä.

Syyseurauksien kokemuksissa kasautuneet pyyteet – "sielun-elämä" – pystyy vetämään minän huomion puoleensa, joten minä voi käyttää "sielua" tietoisuutensa välineenä samaten kuin fyysistä ruumista. Mitä itsekeskeisempiä sielulliset tekijät (pyyteet) ovat, sitä voimakkaammin minä tiedoitsee olemassaoloaan. Itsekyys on olemassaolon edellytys. Epäitsekkyys on sen vastakohta. Varsinainen minä ei ole kumpaakaan. Se ainoastaan käyttää "välinettä" – olotilaa, jossa se elää ja on kuin käenpoikanen pikku-linnun pesässä. Varsinainen minä ei ole fyysinen eikä henkinen, jos hengellä käsitetään jotakin aineen vastakohtaa. Minä on eräs "tyhjä" kohta aineessa ja "täytetty" kohta aineettomassa. Se on "reikä" jumalassa eli idea hengessä. Se on abstraktio. Enempää siitä ei voi sanoa, koska sanoilla ei ole selitysmerkitystä sellaisesta, joka on kaikkien sanojen tulolla puolen.

Koska sielua ei löydy mistään, päätyy fysiologia toteamukseen, että sielu on yhtä kuin fyysisen ruumiin reaktioiden summa. Se on vain elimistön vuorovaikutuksissa kehkeytynyt minä eli tietoisuus sielullishenkisistä toiminnoista. Se elää (tiedoitsee) niin kauan kuin sillä on polttoainetta, ja kun aineellinen ruumis kuolee, häviää myös sielu, koska sillä fysikaalisen hajoamisen jälkeen ei ole paikkaa eikä polttoainetta elääkseen (ollakseen olemassa).

Mutta fysiologia ei kykene selittämään edes kaikkia psykologisia ilmiöitä. Esimerkiksi abstraktinen ajattelu on á priori – annettu tosiasia: aivokoneisto tosin todetaan, mutta sen loogiseksi ajatteluksi muodostuvaa systeemiä ei tunneta. Psykologia on kirjaimellisesti ottaen fysiologian filosofiaa. Sen vuoksi sitä rajoittavat samat lainalaisuudet kuin fysiologiaakin. Se johtaa siihen, että kaikki paranormaalit sieluntilat hylätään lääketieteellisinä pulmina. Samaa mielivaltaa tehdään transsendentaaliselle ajattelulle. Kuitenkin ihmisessä on jotakin sellaista, joka ylittää kaikki tieteen rajoitukset, jotakin, joka pelkällä oivalluksella tietää enemmän kuin mitkään todisteet. Oivallus ylittää järjen antinomiset paradoksit, joten se on epätieteellinen ja kuitenkin enemmän kuin tiede. Siinä, missä usko nöyrtyy ja tiede vaikenee, siinä inhimillinen oivallus näkee.

Tuntuu siltä, että ihmisen minä – tuo tuntematon "kontrolloiva" tekijä, joka ei "asu" missään eikä näytä olevan mitään – on joka tapauksessa niin ensiarvoinen tekijä, että ilman sitä ei olisi ihmistä eikä edes tajuntaa, joka minättömänä olisi tietoinen tajunnastaan.

Nykyään puhutaan paljon minättömyyden elämyksestä, jossa Pyyteet aivan kuin pysähtyvät tai häviävät. Tuollaista neitseellistä alkutilan kokemusta pidetään lähes kaikkien uskontojen mukaan tavoiteltavana taivastilana. Myös siinä lapsenkaltaisuudessa, josta Jeesus puhui, lienee tätä samaa psyykkistä autuutta. Lapsien yleensä uskotaan elävän enemmän tai vähemmän siinä tilassa aina 7-vuotiaaksi saakka, kunnes lapsi tulee tietoiseksi minästään. Kun lapsi käyttää omaa nimeään minä-sanan vastineena, käsitetään sen johtuvan siitä, ettei minä-tietoisuus ole vielä syntynyt. Todellisuudessa se johtuu vain siitä yksinkertaisesta syystä, ettei lapsi ole vielä oivaltanut aikuisten minä-sanan merkitystä. Tietenkin on olemassa suuri ero paratiisillisen lapsentilan ja aikuisen minä-tietoisuuden välillä, mutta toisaalta nykypsykologisen tutkimuksen mukaan lapsi on omalla symbolitajunnallaan täysin tietoinen minä jo syntymästään asti. Ero lapsen ja aikuisen välillä on vain minä-tietoisuuden laadussa. Ero eläimen ja ihmisen minä-tajunnassa on laadullisesti sama kuin aikuisen ja lapsen. Kysymys minästä muuttuu kysymykseksi minäisyydestä eli mielteistä. Minä, joka kirjaimellisesti tarkoittaa yksilön sisäistä alkuoliota, ei sellaisenaan sisällä mitään mielteitä. Se on puhdas minä-tietoisuus ilman minäisyyttä, samalla tavalla kuin luova toiminto tapahtumisen hetkellä. Jos minä poistetaan luovan tilan tapahtumasta, siinä ei olisi liioin tajuntaa.

Minän ja minättömyyden ongelma ratkeaakin näin ollen siten, että annamme minä-sanalle sen merkityksen mikä sille kuuluu. Sitä ei saa sekoittaa kaikkiin niihin pyyteisiin, joita ihmisessä havaitaan. Minä on tuntematon, tyhjältä näyttävä tosiasia – tosiolio, jota ei voida poistaa vaikka kaikki pyyteet poistettaisiin. Varsinainen minä ja ihmisen pyyteellinen mieli ovat kaksi aivan eri asiaa.

Käsitys, että minästä voidaan luopua ja tulla minättömäksi, on minä-sana väärinkäyttöä. Ihmisen mieli ei ole mikään pyyteitten kasautuma. Minä on olemassa, oli pyyteitä tai ei. Minä voi olla pyyteettömyyden tilassa, mutta minätön ei voi tietää tai kokea pyydettä eikä pyyteettömyyttä. Ilman minää ei ajatuskoneella (aivoilla) ole mitään merkitystä. Sama suhde on minällä myös tunne-elämään ja sen pyyteisiin. Niin perinnölliset tekijät kuin kokemuksen havainnot ja niiden hyväksikäyttö eivät ole mahdollisia ilman minää. Minä erittelee ja ymmärtää ja kokee ja tekee niistä olemassaolon tietoista elämää. Mutta mieli ja minä eivät ole sama asia. Mieli on vain eräänlainen fyysisen ruumiin lainalaisuuksien mittaaja – ulkonaisen yksilöllisyyden itsesuojelua edustava toiminto. Minä valvoo mielen liikuntoja ja puolustaa niitä niin kauan, kunnes mieli osoittautuu minän olemassaololle vaaralliseksi. Silloin syntyy konflikti, ristiriita, joka johtaa etsimään pelastajaa, parantajaa, vapauttajaa eli psykologista apua ristiriidan poistamiseksi. Mitä enemmän mieli saa hallitusvaltaa, sitä voimakkaammaksi tulee minän tietoisuus. Ja mitä voimakkaampi minän tietoisuus, sitä selkeämmin minä alkaa taistella mieltä vastaan. Minä, joka on korkeampi instanssi kuin mieli, huomaa, miten järjetöntä on alistua kaikkiin mielen vaatimuksiin. Mieli on fyysisen lainalaisuuden (kuuman, kylmän jne.) synnyttämä refleksi ja kokonaan fyysisen lainalaisuuden armoilla ja tavallaan sen uhri. Minä "näkee", ettei mieli ole kuolematon, vaan jotakin, joka häviää fysikaalisen lainalaisuuden mukaan, ja se alkaa kapinoida mielen pyyteitä vastaan. Täten syntyy kummallinen tilanne: minä yrittää "selittää", ettei pyyteillä ole kuolemattomuutta, mutta mieli, joka on pyyteitten kasautuma, joutuu tuskatilaan ja minässä, se keksii uuden keinon ja pyrkii pyyteettömyyden tilaan minässä. Tämä valhepyyteellisyys on pyyteellisen mielen viimeinen oljenkorsi, ja minä lopulta voittaa, koska vain minä voi "nähdä" pyyteellisen mielen kuoleman välttämättömyyden. Minä voi elää mielen kuoleman jälkeen ja se voi oivaltaa sen tosiasian, ettei mieli ole kuolematon.

Jos jokin arvo on olemassa, täytyy arvoista suurimman olla sen, joka ylittää kaiken kuolevaisen. Muuten elämällä on vain kuolemisen arvo. Syntyä kuollakseen on järjetöntä, ja elää vain synnyttääkseen jälkeläisiä on julmuutta. Siispä arvo, jolla on olemassaolon sisäinen merkitys, on ulkonaisia arvoja suurempi, koska ulkonaiset arvot voidaan osoittaa arvottomiksi. Arvo, joka ylittää ihmisen pyyteet, on suurempi, koska se on ainoa, jolla voi olla merkitystä.

Edellä olevan perusteella tulemme siihen, että jos elämällä yleensä on jokin arvo, sen koko merkityksen täytyy olla minän yksilöllisyydessä, sillä olemassaolo ilman minää olisi jotakin "tyhjää". Mutta jos "jokin tyhjä" olisi olemassaolon tarkoitus, olisi olemassaolo tarpeeton. Minä kuitenkin tietää olevansa olemassa, ja niinpä se, mikä näyttää olevan ei-mitään, kuten Minä, on juuri Se, joka on olemassaolon ja koko olevaisen tarkoitus. Ristiriitakin on vain toiminto, jonka välityksellä minä ilmaisee itsensä: Minä on kaiken aikaa kuolematon jokin, joka elää Jumalassa – Olevaisessa – X:ssä. Ja se "tyhjä" on koettavissa sekä todettavissa.

Elonpyörä – 1964 n:o 2


Etusivu Artikkelit