Alfred Vout Peters

Meedion kokemuksia

Sanotaan, että esivanhempamme vaikuttavat paljon luonteemme ja elämämme muodostumiseen, ja siksi otaksun, että minunkin esi-isilläni on ollut osansa luonteeni muovautumisessa. Isäni puolelta polveudun hollantilaisista maanpakolaisista, jotka tulivat Englantiin espanjalaisen hirmuvallan aikana 16. vuosisadalla, ja miespolvien kestäessä kaikki sukuni jäsenet ovat työskennelleet merellä, eläneet meren läheisyydessä, syntyneet vuoksen ollessa korkeimmalla ja kuolleet luoteen aikana.

Kuitenkin saatan sanoa perineeni suoraan äidiltäni psyykkisen lahjani. Kumma kyllä hänkin oli hollantilaista sukuperää ja toinen nimeni "Vout" on hänen perhenimensä, mutta hänen sukuunsa on samalla sekoittunut voimakas mustalaisveri, joka ilmenee monella tavalla ja varsinkin selvänäköisyytenä.

Muistan äitini kertoneen, että hänen ollessaan pieni tyttö hänen setänsä vei äitini veljen kerran mukaansa kaukaiseen osaan Englantia, kasvattaakseen ja kouluttaakseen häntä omana poikanaan. Kolmantena yönä sen jälkeen isoäitini näki unessaan, että hänen poikansa oli lähtenyt setänsä kodista ja oli tulossa Lontooseen. Seuraavina öinä hän näki pojan lähestyvän Lontoota. Neljännessä unessaan hän näki poikansa kadun kulmassa likaisena, nälkäisenä ja jaloissa haavoja, – ja seuraavana iltana hän tarttui äitini käteen ja sanoi: "Tule, mennään Samia (Samuelia) vastaan." Ja todellakin kaikki oli tapahtunut niin kuin hän oli unissaan nähnyt.

Äitini ja enoni olivat molemmat selvänäkijöitä. Ei ihme, että minä hänen ensimmäisenä poikanaan* perin tämän ihmeellisen lahjan.

Me asuimme Wandsworthin kaupungissa Lontoon lähellä, ja isäni ajoi joka päivä rattailla Lontooseen noin seitsemän mailia.

Kun eräänä päivänä saavuin koulusta kotiin, tapasin hämmästyksekseni äitini itkemässä. Mainittakoon, ettei hän suinkaan ollut mikään hysteerinen tai hermosairas nainen. Suuresti liikuttuneena kysyin, minkä tähden hän itki. Hän vastasi: "Jospa ne vain tulisivat kotiin."

Äitini tunsi, että jokin onnettomuus oli tapahtunut isälleni ja velipuolilleni, jotka olivat isäni seurassa. Kysyin silloin, jäisinkö minä äitini seuraksi kotiin. "Ei", hän vastasi, "mutta kiirehdi koulusta kotiin." Tein niin, ja hänen selvänäköinen pelkonsa ja aavistuksensa olivat ikävä kyllä käyneet toteen. Isäni ja veljeni olivat pudonneet rattailta, ja veljeni oli vähällä saada surmansa – ja tämän äitini tiesi samaan aikaan toisessa paikassa mailien päässä.

Muistan toisen tapauksen, joka koski enoani. Hän sanoi kerran matkustaneensa Walesissa mukanaan koira, joka katosi häneltä. Eräänä yönä nukkuessaan eräässä kestikievarissa hän näki unessaan koiransa kaupungin sillalla. Paikkakunta oli hänelle täysin vieras, mutta aamulla hän nousi, pukeutui, kulki tietä pitkin, tuli sillalle ja tapasi koiran – aivan niin kuin unessaan oli nähnyt.

* En ollut hänen ensimmäinen lapsensa, sillä hän oli synnyttänyt yhden tyttölapsen ennen minua, mutta tämä eli vain muutamia kuukausia.

*

Kylmä talviaamu klo 6.45 (ollakseni tarkka: tammikuun 6. pnä v. 1867) toi minut tähän aineelliseen maailmaan. Lumi ja pakkanen olivat sopivia vertauskuvia siitä vastaanotosta, joka tuli myöhemmin osakseni. Olin varhain kehittynyt lapsi, vanhempi ymmärrykseltäni kuin iältäni, ja niiden, joiden kanssa jouduin tekemisiin, oli vaikea käsittää minua voimakkaan ja kummallisen mielikuvitukseni takia. Armas, hellä äitini oli ainoa, joka minua käsitti, ja hän oli varmaan läpikäynyt itse jotakin samantapaista.

Muistan hyvin, kuinka aivan pienenä lapsena kerran kysyin äidiltäni:

"Äiti, ovatko ne Jumalan enkeleitä, jotka aina iltasin kumartuvat vuoteeni yli, sitten kun sinä olet jättänyt minut yksin?"

Uskonnollinen kasvatukseni oli nimittäin ollut sellaista, jota "Englannin kirkko" antaa. En tuntenut mitään pelkoa enkä kauhua, sillä olin niin pieni lapsi silloin, eikä minua koskaan oltu opetettu "pelkäämään Jumalaa", eikä minulle ollut kerrottu "perkeleestä", "helvetistä" eikä muista kauhuista, jotka saattavat tehdä lapsen elämän kurjaksi.

Äitini vastasi:

"Niin, kyllä Jumala suojelee pikku poikia. Hyvää yötä nyt."

Hän antoi suukon, ja menin taas unimaailmaan, sillä en muista aikaa, jolloin en olisi uneksinut.

Huomasin, että aina kaksi olentoa tuli hyvin näkyviksi minulle: poika ja tyttö, jotka olivat hieman minua vanhempia. Ne olivat niin läpeensä todellisia silmissäni, että leikkivät kanssani ja olivat alati luonani.

Olin elämässäni jo hyvin varhain unien eli näkyjen näkijä ja osasin ennustaa asioita, jotka epäilemättä kävivät toteen sanan täydessä merkityksessä. Näin esimerkiksi unissani paikan, jossa sitten jouduin käymään, ja luulen, että usein kun sanotaan "tämä paikka tai henkilö on minulle jollain tavalla ennestään tuttu" ollaan joko unissa nähty kysymyksessä oleva paikka tai henkilö tai ollaan muuten oltu poissa fyysisestä ruumiista ja astraaliruumiissa nähty sittemmin tuttu paikka tai henkilö.

Poikana ollessani näin kaksi unta, jotka hyvin painuivat mieleeni, ja nyt monen vuoden kuluttua kuvastuvat elävästi muistiani. Ensimmäinen oli tällainen:

Asuimme lähellä isoa Thames-virtaa, joka kevättulvan aikana tavallisesti nousi yli äyräittensä, ja minä uneksin, että vaelsin pitkin pienen joen rantaa, jonka vesi nousi silloin kun isompi joki tulvi. Oli keskipäivä, ja minä näin kivilohkareen, joka oli aivan kuution muotoinen. Pysähdyin ja otin kiven käteeni, mutta silloin ilmestyi eteeni eräs sukulaiseni ja sanoi: "Juokse kotiin ja kerro äidillesi, että joki tulvii ja että hänen pitää kerätä tavarat talteen." (Sillä kun joki nousi, vesi tunkeutui meidän rakennuksiimme.) Silloin minä tokaisin, että "tämän näin unissani". – "Mene", kuului vastaus, "sinä aina uneksit ja haaveilet, mutta nyt ei ole aikaa haaveiluihin."

Noin kuusi kuukautta myöhemmin tämä sama asia tapahtui todellisuudessa: näin, kuulin ja koin aivan samaa kuin mitä edellä kerroin.

Toisella kertaa olin Lontoossa Trafalgar Squarella, kun äkkiä tulin tietoiseksi jonkinlaisesta unitajunnasta, vaikka olin täysin hereillä, ja näin miehen kasvot ja kuulin äänen sanovan: "Muista."

Kului vuosia, ja kerran olin ystävän seurassa, joka vasta äsken oli saapunut Lontooseen. Kuljimme juuri Trafalgar Squaren poikki, kun hän sanoi:

"Kuinka minusta tämä kaikki tuntuu tutulta – enkä kuitenkaan ymmärrä miksi."

Minä vastasin:

"Me kaksi emme ole koskaan ennen olleet tällä paikalla yhdessä."

"Emme kai", hän sanoi.

Mutta kummallista kyllä muistimme molemmat samalla aiemmat kokemuksemme. Hän oleskeli siihen aikaan, kun minä näin tuon uneni, pohjoisimmassa Englannissa ja oli nukahtanut ja unissaan nähnyt minun kulkevan yli Squaren sekä sanonut: "Muista." Tästä hän sitten kirjoitti minulle ja osasipa kuvailla eriskummallisen hattunikin, jota käytin 1886 vuoden kuumana kesänä.

Täällä Englannissa uskonnolla on hyvin suuri vaikutus tapoihimme ja ajatuksiimme, ja puritaanisuuden hiljalleen haihtuva hyökyaalto painaa vielä suuressa määrin leimansa jokapäiväiseen elämäämme.

Olin vielä poika, kun minut lähetettiin vanhaan kalvinistikappeliin, joka oli lähellä kotiamme, ja siellä alkoi – vaikken sitä tietänyt – taistelu korkeamman, valoisamman elämän puolesta. Näen mielikuvituksessani tuon vanhan paikan – istuimet olivat korkeat ja karsinantapaiset heiluvine ovineen, ja pappi oli tavallisesti vanha mies, joka piti meille pienille lapsille täysin käsittämättömiä saarnoja. Ei ollut mitään instrumenttia eikä mitään hilpeyttä, vaan kaikki oli tyhjää ja raskasta ja minun mielestäni ikävää.

Mutta kun olin noin 13-vuotias poika, tapahtui uskonnollisessa käsityksessäni muutos... Eräänä päivänä kuljin aukiolle pystytetyn teltan ohi. Teltta oli pystytetty siihen sitä varten, että kansaa kutsuttaisiin Jumalan luo. Muistan lähestyneeni uteliaisuudesta teltan ovea ja kuulleeni siellä seuraavat sanat: "Teidän ulkonainen kunnianarvoisuutenne ei nosta teitä taivaaseen, teidän täytyy olla oikeassa suhteessa Jumalaan." Nämä kylläkin olivat jokapäiväisiä sanoja, mutta poistuessani päätin uhrautua Jumalan ja ihmiskunnan palvelukseen. Monta kertaa olen poikennut ja joutunut harhaan oikean tieltä, monta erehdystä olen tehnyt, mutta sen miehen sanat ovat kylväneet siemenen, joka toivoakseni on kantava hedelmän Jumalan valtakunnassa.

Pitkään aikaan en liittynyt mihinkään kirkkoon tai uskonnolliseen seurakuntaan, ja vaikka kasvoin baptistien keskuudessa, en tuntenut yhteyttä heidän kanssaan (nyt kyllä ymmärrän syyn). Lapsena oli minut kastettu Englannin kirkkoon, ja kun olin 15–16-vuoden ikäinen, minun täytyy tunnustaa, että tunsin vetovoimaa heidän jumalanpalvelukseensa sen kauneuden ja ihanan musiikin takia, ja olin päättänyt mennä ripille ja liittyä tuohon kirkkoon ulkonaisesti. Minua kuitenkin kiellettiin tekemästä niin, ja minusta tuli lopulta baptistikirkon jäsen, kun olin vähän yli 16-vuotias. Kerron näistä asioista, koska tahdon tuoda esille, miten henkiset aatteet ja kyvyt kasvoivat elämässäni.

Olin 16-vuotias, kun rakas isäni muutti korkeampaan elämään, mutta koska hän oli vanha mies, olimme jonkin aikaa odottaneet hänen kuolemaansa. Hän oli lempeä mies, täynnä hyvyyttä ja rakkautta kaikkia kohtaan. Kun olin 18 vuotta vanha, tuoni vei äkkiä minulta hempeän äitini, ja silloin tuli heräymys. Uskoin siihen aikaan tavalliseen oikeaoppiseen teologiaan sellaisena kuin baptistikirkko sitä opetti, ja uskoin täysin ikuiseen helvettiin ja kadotukseen – mutta nyt tuli kriittinen hetki elämässäni. Äitini ei ollut kristitty silloisen uskoni mukaan, ja hän oli helvetissä niiden ihmisten mukaan, jotka minua opettivat. Mutta oliko se totta? Kauhea, hirmuinen, todella helvetillinen oppi ikuisesta kadotuksesta syöksyi ylitseni koko voimallaan. Hellä äitini helvetissä! Hänen kaltaisensa vieno, hyvä sielu iankaikkisesti palamassa!! Lopulta minä sanoin: "Jos Jumala lähettää hänet sinne, sitten lähettäköön minutkin, sillä en tahdo palvella häntä kauempaa. Taivas kaikkine iloineen on minulle arvoton ilman äitiäni." Täten etenin kauas kaikesta uskonnosta, kuten silloin ajattelin.

Samoihin aikoihin minulla oli kuitenkin jo ollut toisenlaisiakin kokemuksia. Eräänä sunnuntaiaamuna kirkossa ollessani tuntui minusta, että menin tainnoksiin. Kaikki oli edessäni sumuista. Kirkko, kansa, kaikki hävisivät näkyvistä. Olin mielestäni pimeässä laaksossa. Edessäni oli mäki, jonka harjan takaa pilkisti aurinko näkyviin. Seurassani oli muukalainen, jonka kasvot olivat peitossa. Hän puhui minulle lempeällä ja ystävällisellä äänellä ja sanoi: "Tie on rosoinen ja hankala, mutta pian tulee auringon valo. Ole hyvässä turvassa, minä olen aina luonasi."

Samalla aurinko nousi mäen takaa, ja hän paljasti kasvonsa. Ja minä näin miehen, joka todella oli jumalien kaltainen.

Tietysti otaksuin, että hän oli Jeesus, mutta nyt tiedän, että hän oli ja on – henki-oppaani eli johtajani, joka on aina ollut luonani. Kuinka tosi tuo näkyni oli, kuinka suurenmoinen on henkiolentojen kumppanuus! Maalliset ystävämme voivat hylätä meidät ja laiminlyödä meitä, mutta ne, jotka ovat korkeammassa elämässä, eivät koskaan jätä eivätkä hylkää meitä.

Sitten alkoi surun aika. Isän ja äidin kuoltua meiltä lapsilta loppuivat pian rahat. Olimme usein pulassa saadaksemme välttämättömät ruokarahat. Kuulin silloin äiti- ja isävainaan monta kertaa puhuvan minulle. Luulin, että olin menettämäisilläni järkeni. Mutta huomasin, että mitä nämä äänet (sillä niitä oli toisiakin isäni ja äitini lisäksi) puhuivat, oli aina totta, ja siksi aloin ottaa vaarin äänistä ja näyistä.

Tässä minun täytyy mainita, että menin naimisiin. Vaimoni oli aikaisemmin 14-vuotiaana tyttönä elänyt lyhyen ajan muutamien spiritistien parissa, joiden opeista hän ei kuitenkaan kyennyt tekemään minulle paljoakaan selkoa, joten jäin yhä samaan pimeään tietämättömyyteen äänieni ja näkyjeni suhteen. Minulla ei ollut siihen aikaan tapana käydä missään kirkossa, enkä ottanut osaa mihinkään jumalanpalvelukseen.

Sairastuin pahoin. Kaikki uskoivat, että kuolisin, ja itsekin uskoin niin. Silloin uudistin lupaukseni – jos Jumala nostaisi minut vuoteelta, tahtoisin työskennellä Hänen puolestaan. Paranin, mutta vanha uskonto ei palannut eikä voinut palata, vaikka näyt yhä jatkuivat.

Antaakseni esimerkin: Olin kerran astumassa puotiin ostoksille, ja näin erään herrasmiehen. Äkkiä kuulin aivan selvästi sanat: "Hänen on määrä kuolla viiden vuoden kuluttua", – ja niin kävi.

Toinen esimerkki psyykkisistä ilmiöistä: Minulla oli taskukello, joka tavallisesti riippui sängyn vieressä illalla, ja tämä taskukello rupesi joka ilta klo 10.30 heilumaan edestakaisin, tai jos ei se ollut naulassa riippumassa, se kaatui uuninreunuksella. Minulla oli runsaasti sangen kauniita kiinalaisia korutavaroita, ja näidenkin oli tapana liikahdella ja heilua, kun kaikki oli hiljaista. Myöhemmin saimme tietää hengiltä, että tällä tavalla he koettivat herättää huomiotamme. Mutta he eivät onnistuneet siinä, ennen kuin aika oli täyttynyt.

Eräänä päivänä satuin olemaan kveekarien eli "Ystäväin Seuran" kokoustalon ulkopuolella, kun nähdessäni naisten ja miesten rauhallisia kasvoja kuulin ääneni sanovan: "Näillä ihmisillä on rauha, jota sinulla ei ole – mistä se tulee?" Silloin päätin etsiä lepoa ja rauhaa, ja menin näiden hiljaisten ja hyvien ihmisten pariin, ja vähitellen palasi tyyneys rauhattomaan ja onnettomaan elämääni, ja minä sain kokea sitä rauhaa, joka tulee, kun ihminen seuraa korkeinta ja valoisinta elämässä – Jumalaa.

Mitä ja minkälaisia ovat kveekarit? He muodostavat uskonnollisen seurakunnan (eli lahkon), joka syntyi Oliver Cromwellin aikana, kun Englanti oli hädässä. Heillä ei ole mitään ulkonaista jumalanpalveluksen muotoa, vaan he istuvat hiljaisuudessa, ja välistä pidetään kokonainen kokous sanaakaan lausumatta. Toisinaan taas jotkut miehet tai naiset tuntevat sisäistä pakkoa puhua tai rukoilla. He eivät usko sotaan. Perustajat olivat ihmeellisiä meedioita, vaikkei nykyään hengen lahjoja viljellä heidän keskuudessaan niin kuin ennen. "Nytpä saan heiltä tietää näkyjen merkityksen", ajattelin. Sain sen kyllä tietää, mutta en näiden ihmisten parissa.

Äänettömänä istuminen on edullinen selvänäköisten kykyjen kehitykselle, ja mitä tyynemmäksi mieleni kävi, sitä suuremmaksi kasvoi selvänäköni voima ja valta.

Kerron pari kokemusta, jotka sattuivat minulle ollessani näiden ihmisten parissa. Yhteen aikaan ulkonainen asemani oli sellainen, että ansaitsin sangen vähän, vaikka sain tehdä pitkiä työpäiviä. Eräänä päivänä kulkiessani Lontoossa Regent Streetillä kuulin selvästi äänen sanovan: "Ole hyvällä mielellä. Ennen kuin kaksi viikkoa on kulunut, olet päässyt tästä." Käännyin ympäri ja kysyin: "Kuka puhuu?" Silloin ääni, jota olen oppinut sittemmin rakastamaan ja kunnioittamaan, sanoi: "Minä olen A. B." – nimi, joka on minulle nyt pyhä ihminen, jonka olen monta kertaa nähnyt selvänäköisesti ja joka todella on Jumalan pyhimys. Pääsin tukalasta asemasta vähemmässä kuin 10 päivässä.

Kerran olin ilman työpaikkaa, ja tämä merkitsi paljon minulle, joka olin nainut mies ja jolla oli kaksi lasta elätettävänä. Istuin iltapäiväkokouksessamme, oli talvi, ja kokoushuoneessa oli minun lisäkseni ainoastaan kolme muuta. Kaikki oli hiljaista ja tyyntä, mutta minä tunsin itseni sangen onnettomaksi ja surulliseksi, enkä kyennyt nousemaan sielussani hartauden tilaan. Äkkiä alkoi silmieni eteen kasaantua ikään kuin sumua, ja tästä sumusta alkoi muodostua epäselviä olentoja. Katsahdin ylös ja ympärilleni – kaikkiaan neljä henkeä oli saapuvilla. Nipistin itseäni nähdäkseni, olinko hereillä. Kuitenkin nuo olennot olivat hyvin todellisia ja vankkoja. Heillä oli ainoastaan toisenlaiset puvut kuin nykyään käytetyt. Yksi heistä lähestyi minua ja puhui minulle kertoen tulevasta työstäni vakuuttaen, että nykyinen ahdinkotilani päättyisi pian (niin kuin tapahtuikin). Erittäin ihana ekstaattinen tunnelma seurasi koko ilmestystä, jonka ymmärsin henki-ilmestykseksi. Perästäpäin opin myös tuntemaan nuo henkiystävät.

Sitten seurasi muitakin ilmiöitä. Muun muassa ympärilläni alkoi kuulua naksutuksia. Kerran istuin iltamyöhään kopioimassa vanhaa kveekarien asiakirjaa ja ajattelin, kuinka raskaalta käsivarteni tuntui ja kuinka läpeensä väsynyt olin, kun äkkiä käteni alkoi jonkin voiman liikuttamana kirjoittaa ja kirjoitti sanoman samalta olennolla A. B. Nimikin kirjoitettiin samalla käsialalla kuin A. B:llä oli ollut maan päällä.

Yhtä kaikki en vielä ollut spiritisti. Olin lukenut "The Medium and Daybreak" -teosta ja erästä spiritististä aikakauslehteä, mutta mitä jälkimmäisestä olin lukenut, oli minulle vastenmielistä, sillä lehden kirjotustapa oli erittäin arkista ja brutaalia, välistä pilkkaavaakin.

Lukuisien kveekari-ystävieni joukossa oli nuori mies, joka rakasti kirjoja. Hän oli innostunut psyykkisistä asioista erään sanomalehtikertomuksen luettuaan ja liittynyt Psyykkisen Seuran jäseneksi. Kerroin hänelle eräistä kokemuksistani, ja hän piti niitä kummallisina, mutta ei välittänyt niistä sen enempää.

Vihdoin oli määrä ottaa vastaan vaikutuksia taholta, josta en ollut uneksinutkaan. Kuten olen sanonut, olin äitini vanhin poika, mutta en isäni, jolla oli ensimmäisen vaimonsa kanssa muita lapsia. Vanhin veljenpuoleni yritti sekaantua naimapuuhiini, ja koska meillä ei ollut juurikaan tekemistä toistemme kanssa, suutuin hänelle siitä. Hän ei sen koommin puhunut minun kanssani. Seitsemän vuotta myöhemmin hän muutti henkien maahan, mistä kuulin aivan sattumalta. Hänen kuolemansa oli kuitenkin syynä siihen, että jouduin spiritistien pariin. Eräänä päivänä nuorempi veljeni (itse asiassa ainoa "oikea" veljeni, äitini poika) tuli luokseni ja ehdotti, että lähtisimme yhdessä kävelemään. Niin teimmekin, ja suureksi hämmästyksekseni päädyimme kälyni taloon, ja rupesimme tietysti heti juttelemaan spiritismistä, koska kälyni oli tullut spiritistiksi ennen miehensä kuolemaa.

Minä kerroin hänelle yhtä ja toista entisistä kokemuksistani, ja hän sanoi: "Sinä olet varmaan meedio!"

"Mikä se on?" kysyin.

Silloin hän selitti minulle, että meedio oli henkilö, jonka läsnä ollessa tapahtui psyykkisiä ilmiöitä. Ja samalla ehdotettiin ja päätettiin, että minä olisin mukana heti, kun seuraava istunto pidettäisiin talossa.

Niin tein, ja minun kauttani puhuivat veljeni ja äitini. Ensimmäiset sanat, mitkä äitini lausui, olivat: "Minä olen ylhäällä enkä helvetissä, kunnia olkoon Jumalalle!"

Siinä oli sanoma henkilöltä, jonka otaksuttiin olevan kuollut – ääni toisesta elämästä. Helvetti oli valhe, kuolema ei ollut kaikkea nielaissut. Ääni oli rakkaimman, suloisimman, lempeimmän äitini ääni – äitini, josta olin sanonut, että jos nämä asiat ovat tosia, silloin hän palaa luokseni. Ja hänen äänensä oli tosiaan ensimmäinen, mikä minulle puhui. Kuinka ihmeellistä! Ensin minut oli ohjattu baptistien pariin, sitten niiden luo, jotka ajattelivat itsekseen, ja sitten kveekarien yhteyteen voittaakseni mielen alistuvaisuutta ja vastaanottavaisuutta. Kaikki oli ylen tärkeää henkiselle kehitykselleni, enkä sinä maaliskuun kolmantena sunnuntaina aavistanut, että elämässäni oli alkanut uusi aika.

Sinä päivänä olin tarttunut kädellä auraan, joka pakottaa minua etenemään samalla tiellä...

Tekijän käsik. suom. P. E. – hieman lyhennetty, kieliasua nykyaikaistettu

Omatunto – 1905 (n:o 5-6)

V. H. V.

Englantilainen meedio Helsingissä

Suomessa kävi harvinainen vieras toukokuun alkupuolella, nimittäin ensimmäinen maassamme julkisesti esiintyvä "spiritistinen meedio" Alfred Vout Peters. Helsingin sivistyneissä piireissä on jo kauan virinnyt kiinnostusta nk. yliaistillisiin asioihin, mistä todistuksena on mm. Psyykkisen Seuran perustaminen. Tässä seurassa on enimmäkseen kokeiltu ajatuksensiirtoa ym. yksinkertaisia ilmiöitä, ja vaikka tällaiset kokeet kyllä aina jossakin määrin onnistuvat, ne eivät riitä vakuuttamaan skeptikkoa ylifyysisten voimien ja näkymättömien maailmoiden olemassaolosta. Ja useimmat tämän Seuran jäsenet lienevät skeptikkoja, epäilijöitä: älköön heitä siitä moitittako. Pääasia ei ole, mitä me uskomme, vaan onko meillä vakava pyrkimys totuuteen. Ja tätä totuuden etsintää näkyy löytyvän Psyykkisessä Seurassa, sillä siellä mielellään kuunnellaan ylisihteeriämme, milloin hän selittää esimerkiksi psyykkisen tutkimuksen suhdetta länsimaiseen ja itämaiseen käsitykseen, vertaillen niitä toisiinsa. Ja onhan hyvä merkki sekin, että kaikella kunnioituksella seurattiin insinööri K. Krohnin esitelmää astrologiasta, vaikka siihen aiheeseen viitattiin samaisen Seuran perustamistilaisuudessa hyvin pilkallisesti.

Seuran toiminta alkoi kuitenkin hieman laimeta, kun ei saatu nähdä tai kuulla mitään merkillisempää, ja silloin Petersin tulo sattui otolliseen aikaan. Hänen istuntonsa – Psyykkisen Seuran toimeenpanemia oli kaikkiaan kahdeksan – antoivat todella yllin kyllin todistuksia jokaiselle, joka saattoi seurata niitä ja joka todella tahtoi omin silmin nähdä. Toivottavasti tulokset istunnoista eivät jää Seuran arkistoihin homehtumaan vaan tulevat julkisuuteen kaikkien tiedoksi. Peters itse ei suinkaan ollut hämäryyttä ja epämääräisyyttä rakastava vaan hyvin iloinen siitä, että pikakirjoittajat merkitsivät paperille kaikki hänen sanansa. Hän vetosi usein näihin muistiinpanoihin ja kehotti ihmisiä niistä jälkeenpäin tarkistamaan, mitä tilaisuudessa todella oli tapahtunut.

Peters on Omantunnon vuosikerroissa kertonut siitä, kuinka hän vähitellen kehittyi meedioksi ja selvänäkijäksi. "Henkiä" hän näki aivan pienestä pitäen, mutta vasta monien vuosien kokemusten jälkeen on hän päässyt selville siitä, mikä hänen todellinen tehtävänsä ja kutsumuksensa on. Hän on nyt kokonaan spiritistisen (ja teosofisen) aatteen palveluksessa. Hänestä saa iloisen ja huolettoman ihmisen vaikutelman. Ja se, jolla on tilaisuus tutustua hänen todellisempaan luonteeseensa, voi nähdä, kuinka äärettömän vakavasti hän ottaa tehtävänsä – maailman vakuuttamisen näkymättömistä todellisuuksista. Tämän kirjoittajaa vakuutti se matalaääninen "hm", jolla Peters vastasi, kun joku ilmoitti selityksen sattuneen "kuin naulan kantaan". Odotin meedion ilmeikkäiden kasvojen osoittavan iloa ja ylpeyttä sellaisella hetkellä, mutta sen sijaan kuuluikin matala, tyyni, melkein alakuloinen "hm". En tiedä, olenko oikeassa, mutta minusta tuntui sen takana olevan tällainen ajatus: "Te luulette minun tekevän tätä työtä omaksi huvikseni tai hyödykseni. Minulle on onnistuminen tai epäonnistuminen samanarvoista: pääasia on, että kalsea epäusko häviäisi ja antaisi tilaa henkisemmälle maailmankatsomukselle."

Peters matkustaa ympäri maailmaa – minne häntä kutsutaan ja minne "henget" neuvovat häntä menemään. Tuskin hän ehtii muutaman viikon levähtää kotimaassaan, kun jälleen alkaa matka – Etelä-Afrikkaan kuukausiksi. Viime joulukuusta asti hän on kulkenut ympäri Eurooppaa, käyden Hollannissa, Ranskassa, Italiassa, Saksassa ja viimeksi Venäjällä, missä hän on herättänyt suurta huomiota ja tullut hyvin ystävällisesti vastaanotetuksi.

Mikä on sitten tämän meedion taito? Mediumistisia lahjoja on sangen monenlaisia, mutta ne kaksi kykyä, jotka Peters omistaa, ovat "psykometria" ja "selvänäkö". Psykometria on tiedemiesten antama nimitys sille merkilliselle lahjalle, joka tulee jonkin esineen välityksellä kosketukseen sen yhteydessä olleiden henkilöiden ja olosuhteiden kanssa. Tätä ilmiötä on vaikeaa – nykyisissä oloissa miltei mahdotonta selittää – mutta silti se on tosiasia. On ikään kuin jokainen esine olisi elollinen olento, jolla on havaitsemiskyky ja muisti, niin että siihen painautuu kuva kaikesta, mitä sen ympärillä tapahtuu. Tätä ilmiötä voitaisiin myös selittää kuvallisesti. Kun ihminen kantaa päällään jotakin esinettä, siihen tarttuu hänelle ominainen "haju", ja tätä seuraten pääsee meedio asianomaisen henkilön yhteyteen, vaikka tämä olisi pitkienkin matkojen päässä, jopa Tuonelan virran takana, aivan kuin koira haistettuaan nenäliinaa löytää vainullaan sen omistajan.

"Selvänäkö" on puolestaan se lahja, jolla meedio näkee vainajia ympärillään aivan kuin hän fyysisillä silmillään näkee ihmisiä. Sen, että tämä on mahdollista, myöntänee jokainen teosofi, mutta että se jossakin erityisessä tapauksessa todella tapahtuu, sitä harva on valmis uskomaan, jollei todistus ole aivan selvä. Ja se, joka seurasi muutamia Petersin onnistuneimpia istuntoja, saattoi havaita useita epäämättömiä todistuksia. Viimeisissä psyykkisessä istunnoissa huone oli Petersin sanojen mukaan aivan täynnä "henkiä", jotka vaatimalla vaativat häntä antamaan jotakin tietoa heistä omaisille. Ja Peters koettikin noudattaa näiden tahtoa, vaikka hänen omalle maineelleen tietysti olisi ollut edullisempaa pysyä niillä aloilla, joilla skeptikko jää sanattomaksi. Sillä useimmat "henki-ilmoitukset" ovat asiaa tuntemattomalle tietysti "epäiltäviä". Ne eivät ole "eksaktisia", objektiivisia, sillä vaikka asianomainen henkilö aivan selvästi tuntee kuvatun hengen rakkaaksi omaisekseen, hänen vakuutuksensa eivät tehoa epäilijään, koska hän ei ole ennen istuntoa kertonut kaikkia tuota henkeä koskevia asioita ja jättänyt suljetussa kuoressa puolueettomalle tutkijalle!

Petersin lahjaa väittivät sanomalehdet "ajatuksenlukemiseksi", kun sen todenperäisyyttä ei voinut kieltää. Multa "ajatuksensiirto" on kerrassaan riittämätön niiden monenlaisten tiedonantojen ja ilmoitusten selitykseksi, joita istunnoissa esiintyi. Monesti tapahtui, että samassa istunnossa joku läsnäolija ei muistanut seikkaa, josta Peters puhui, mutta myöhemmin muilta kysyttyään havaitsi sen todeksi. Ja luulen, että hyvin harvoin asianomainen istui ajatellen samaa kuin mistä meedio puhui. Mutta sattui kyllä niinkin, että joku kuulijoista äänettömästi kysyi meediolta jotakin ja hän vastasi siihen.

Peters tuli yhteyteen sekä vainajien että elävien – läsnä- tai poissaolevien – ihmisten kanssa, kuvasi niiden luonteenpiirteitä usein hämmästyttävän tarkasti, kuvasi menneisyyttä ja välillä tulevaisuutta. Tämä on luonnollista, koska tiedämme, että elävät ihmiset ovat nyt jo asukkaita näkymättömässä maailmassa yhtä lailla kuin kuoltuaan. Meedio sanoi näkevänsä kahdenlaisia kuvia, objektiivisia ja subjektiivisia. Edellisten hän sanoi olevan todellisia, istunnossa läsnäolevia vainajia ja jälkimmäisten niitä elävien tai kuolleiden henkilöiden kuvia, joita löytyi läsnäolevien "alitajunnassa" eli aurassa enemmän tai vähemmän selvinä. Luonnollisesti meedion katse ei saattanut tunkeutua henkimaailman korkeampiin piireihin, ainakaan "taivasmaailmaan". Mutta manalle menneiden omaisten rakastavat ajatukset liitelevät kuitenkin elävien ympärillä rohkaisevina ja neuvovina, ja meedio voi tulkita näiden "henkisanomien" yleisen sisällyksen. Tavallisesti istunnossa oleva on huolissaan jostakin aikeestaan ja saa silloin kehotuksen: "Tee niin kuin aiot! Se on hyvä." Tällainen sanoma on aivan yksilökohtaiseksi avuksi, vaikka sillä ei ole tieteellistä todistusvoimaa. Tällainen sanoma ei myöskään sisällä yleistä eettistä totuutta, vaan ainoastaan asianomaiselle se on kehotuksena toimintaan ja epätietoisuuden jättämiseen. Tämä on muutenkin "henkien" vaikutus maan päällä eläviin, eikä mitään ehdottomia neuvoja ja varotuksia nähtävästi voi eikä saa antaa, vaan jokaisen yksilön on kuljettava sitä tietä, jonka hän näkee parhaimmaksi, kunnes hän näkee edessään yhä korkeamman tien ja toimintatavan. Mutta pelon aiheuttama toimettomuus ei kehitä sielua.

Peters on istunnoissa täysin hereillään, vaikka katse on kuin poissaoleva ja kasvojen ilme usein muuttunut. Hän on onnistuakseen suuresti riippuvainen kuulijakunnasta. Jos mieliala on kylmä, halveksiva tai vieläpä vihamielinen, eivät tulokset ole tyydyttäviä, kuvaukset ovat ylimalkaisia, pieniä erehdyksiä sattuu useammin, kaikki käy kankeasti. Mutta jos on innostusta ja myötätuntoa kuulijakunnassa, niin meedio voi saada enemmän voimia, ja silloin hän pääsee käsiksi kaikenlaisiin yksityiskohtiin, jotka ovat hämmästyttäviä. Usein meedio liikkeillä ja ruumiin asennoilla tulkitsee, mitä sanat eivät kykene ilmaisemaan, ja juuri tällaiset yksityiskohdat ovat vakuuttavia todistuksia. Lausuntonsa lopussa meedio tavallisesti kysyy, onko se sattunut kohdalleen, – ja hyvin harvoin on vastaus epäilevä tai kieltävä.

Peters piti kolme istuntoa T. S:n jäsenille, jolloin tulkkina toimi ylisihteerimme. Tahdon tehdä selkoa pikakirjoitettujen muistiinpanojen mukaan annetuista lausunnoista ja niiden todenperäisyydestä. Ikävä kyllä tällaiset selonteot antavat hyvin puutteellisen kuvan meedion taidoista siihen verrattuna, mitä istunnoissa oleva saattoi havaita. Monet lausunnot voisivat antaa epäilijöille paljon huomautettavaa, sillä ne tuntuvat hyvin ylimalkaisilta. Jos esimerkiksi sanotaan, että huone, missä esine pidettiin, oli erinomaisen "kodikas", voi siihen huomauttaa, että kukin pitää omaansa parhaimpana, mutta kuitenkin lähes aina jokainen oli ihmeissään, kuinka juuri sekin ja sekin asia sattui kohdalleen.

Ensimmäinen teosofinen istunto pidettiin 5. toukokuussa. Kuulijakunta odotti jännityksellä oudon vieraan saapumista. Hiiskaustakaan ei kuulunut, jottei häirittäisi mahdollisesti jo saapunutta meediota. Mieliala oli lämmin ja rohkaiseva, niin kuin meedio itsekin totesi.

Meedio pyyhki kädellään pari kertaa otsaansa ikään kuin karkottaakseen kaikki ajatukset näkyvän maailman asioista, ja samalla hän oli valmis "työhön". Pöydälle oli tuotu erilaisia esineitä, joiden joukosta meedio ensin sai käteensä kirjeen ja lausui siitä seuraavasti:

"Tämä kirje on jonkun henkilön kirjoittama, joka on tavattoman toimelias ja jolla on ollut paljon vaikeuksia varhemmassa elämässään. Vielä nytkään hänen elämänsä ei ole murheista vapaa. Kirje vie minut maahan, jossa ihmiset ovat vilkkaampia kuin täällä. Tällä henkilöllä on sangen vakava käsitys elämästä, ja hän on lähtenyt kotimaastaan siinä tarkoituksessa, että löytäisi jotakin parempaa. Missä hän onkin, hän koettaa aina saada kiinni jostakin paremmasta, fyysisesti, älyllisesti, henkisesti. Hän on käynyt monien huolien läpi näillä kolmella tasoilla. Seuraavina lähikuukausina, joko kirjeen kirjoittamisesta tai tästä hetkestä, tulee tapahtumaan muutos. Tulee olemaan menestystä, mutta sen puolesta on tehtävä työtä. Tämä henkilö on hyvin tunteellinen, vaikka päällisin puolin kylmä.

Näen nuoren miehen, noin 20–25-vuotiaan, pitkäkasvoinen vaaleatukkainen, näkyvät poskipäät jne. Vähäsen kumara, vaikka näyttää terveeltä ja vahvalta. Hän on tekemisissä kirjoittajan kanssa. Tunnetteko?"

"Tunnen, mutta hän on kuollut."

"Niin, hän on kuollut, vaikkei hän loistanut niin kuin kuolleet tavallisesti loistavat. Ennen kuolemaansa hän kärsi kovasti kylmästä. Hän tahtoo osoittaa tämän todistukseksi, että hän nyt on täällä. Muistatteko?"

"Muistan."

Seuraava esine, joka muistaakseni oli kello, aiheutti seuraavan selvityksen. Peters kysyi:

"Kuuluuko kuolleelle vai elävälle?"

Vastaus:

"Nykyään elävälle, ennen kuolleelle".

"Se henkilö, jolla on ollut tämä esine, on ollut hyvin hitaasti ja järjestelmällisesti ajatteleva ihminen, mutta varhemmassa nuoruudessaan hän ei ole ollut niin hidas ja säntillinen. Fyysisesti hän oli vahva, mutta kadotti voimansa pitkän sairauden takia, jota ei kukaan ymmärtänyt. Hänellä oli vahva tahto ja selvät tarkoitusperät. Elämän olosuhteet supistavat hänen työkykyään ja vaikutusalaansa. En näe tätä henkilöä, mutta tunnen, että hänellä on teihin vaikutusta ja että hän tahtoisi teitä auttaa. Teidän elämänne on ollut nuoren miehen elämä, mutta hyvin kummallinen. Te tulitte teosofian ja salatieteen yhteyteen sen tähden, että niin täytyi tapahtua, aineellistenkin olosuhteiden takia, puhumattakaan karmasta. Oma aineellinen elämänne on ollut vaikeaa. Nuoruudessanne, noin 15–16-vuotiaana, teidän täytyi raivata tienne ikään kuin jään läpi päästäksenne vapaaksi. Ympärillänne on aina ollut alakuloisuutta ja pettymystä. Ollessanne noin 18–20-vuotias tapahtui jotakin, joka muutti kokonaan elämänne. Silloin teissä alkoi syntyä henkinen jano, ja vähitellen fyysiset ja henkiset olosuhteet alkoivat järjestyä kohdalleen. Viimeisinä vuosina olette yhä enemmän löytäneet itsenne. Ja samalla kuin tämä on tapahtunut sielullisesti, ovat aineelliset olosuhteenne tulleet paremmiksi.

Luonanne on nyt vainaja, mies, joka kuoli noin 50 vuoden ikäisenä. (Ruumiinmuodon ja liikkeiden kuvaus.) Hän oli hyväluontoinen mies, joka koetti tehdä elämässään jotakin hyvää. Hän kuoli keuhkotautiin, ja verta tuli suusta. Te autoitte häntä. Luultavasti hän ei ollut sukulainen. Älkää huolehtiko, kyllä vielä muistatte hänet.

Viimeisinä kolmena kuukautena teillä itsellänne on ollut kummallisia kokemuksia valvomisen ja nukkumisen keskivälillä. Tämä on jotakin psyykkistä, mutta älkää jättäkö syrjään tervettä järkeä."

Tämä selitys oli alusta loppuun asti osuva, vakuutti asianomainen henkilö. Ensimmäiseksi kuvattu, jolle kello oli ennen kuulunut, oli läsnäolijan isä. Hän oli täysin sen luontoinen kuin meedio kuvasi. Hän oli vahva mies 30-vuotiaaksi asti. Sitten hän alkoi sairastaa vaikeaa tautia, jota kukaan ei ymmärtänyt ja tuntenut.

Kellon nykyinen omistaja oli itse läsnä istuen salin perällä ja hämmästyi suuresti kuullessaan itsestään kerrottavan moninaisia asioita aivan todenmukaisesti. Tuokin omituinen valveen ja unen välinen tila, josta Peters puhui, oli merkillinen seikka, koska sama henkilö jo Seuran viime vuosikokouksessa (aikamäärä siis vähän virheellinen) oli mm. allekirjoittaneelle kertonut näistä oudoista kokemuksistaan.

Kellon tuoja arveli, että se vainaja, josta viimeksi puhuttiin, oli kaikesta päättäen hänen vaimonsa isä. Hän itse ei ollut vainajan kanssa ollut juurikaan tekemisissä, mutta kuoleman jälkeen hän oli kieltänyt kotiväkeään liiaksi valittelemasta kuolemaa ja puhumasta vainajasta soimaavasti, koska hän teosofina tiesi, että se häiritsee kuollutta ja pitää häntä sidottuna. Nyt vainaja tahtoi meedion välityksellä osoittaa kiitollisuutensa!

Kolmas esine, hiuskihara. Meedio kysyi:

"Elävälle vai kuolleelle?" Vastaus: "Elävälle."

"Kysyn sen tähden, että jos se kuuluu kuolleelle, täytyy kaivaa syvemmältä. Tämä ihminen on kuin lumipeitteinen tulivuori, täynnä eloa ja voimaa, mutta kaikki on hillittyä. Hyvin toimelias sekä henkisesti että fyysisesti. Hän ajattelee itsekseen: 'tahdon parhainta ja minun täytyy se saada'. On ollut paljon taisteluita, aivan kuin olisi pitänyt murtaa rikki kahleita, ennakkoluuloja. Yksi niistä kahleista on ollut ahdas kirkollisuus. Henki tietää, mikä on oikein, mutta aivot ovat vastustaneet. Mutta se on murtunut, ja viimeisenä puolena vuotena on ollut vapauden tunne.

Tämä on iloinen luonne, joka etsii auringon paistetta ja tahtoo antaa sitä myös muille. Pienistä asioista hermostuva. Tämän ihmisen elämään tulee tyyntä onnellisuutta. Hän saa ikään kuin vastauksen kysymykseen, mitä hänen on tehtävä. Se tulee ja sellaisella tavalla, jota hän vähiten odottaa. Pieni pilvi on edessä, mutta se haihtuu pian ja tulee vakaa auringonpaiste. Tuossa on vanhan naisen kasvot, laihat ja ryppyiset, tukka valkoinen ja ohut. Sillä ei ole tekemistä hiusten kanssa. Se tulee hyvin lähelle, tahtoen rakastaa, auttaa ja suojella. Hänellä oli tapana silittää tukkaansa näin (näyttää). Hänellä oli paljon surua elämässään."

Tämänkin esineen omistaja oli itse läsnä ja vakuutti tuntevansa itsensä paljon sattuvammin kuvatuksi kuin hän itse olisi voinut tehdä. Viimeksi mainittu henkilö oli myös tunnettu ja oikein kuvattu.

Sitten meedio otti pienen vihkosen, joka sisälsi nuoren tytön runotekeleitä, ja alkoi kertoa siitä:

"Tahtoisin laulaa, laulaa, ei oppineesti vaan yksinkertaisesti kuin lintunen. Joku nuori henki tämä on ollut, ainakin hengeltään. Se on nainen, joka meni metsään, lintujen ja puiden keskelle laulaakseen siellä niiden seurassa. Vaikka hän oli nuori, hän oli paljon kokenut surua, ja hän vetäytyi pois ympäröivistä ihmisistä. Suuri heikkous ja suuret tuskat olivat ennen kuolemaa. Mutta nyt hän on iloinen. Tunnen hänen siunaavan teitä. Hän oli hyvin hurskas. Näen hänet valkoisissa vaatteissa. (Ulkomuodon kuvaus.) Tunnetteko?"

"Tunnen."

"Sanokaa vielä, miksi tässä on niin voimakas laulun tunne."

"Vihko sisältää runoja."

Tahtoisin kysyä: mitä on muistutettavaa esimerkiksi yllä olevan lausunnon todistavaisuudesta? Antaja vakuuttaa, että kukaan muu ei tiennyt vihkosesta kuin hän. Kun meedio otti esineen ja alkoi puhua siitä, antaja ei sitä ensin nähnyt, eikä siis kukaan läsnäolijoista ajatuksillaan auttanut meedion tunnustelemiskykyä. Tässäkin kuvauksessa yhdistyvät Petersin toiminnan kaksi puolta: yleisesti vakuuttava ja yksilökohtaisesti auttava. Kuinka iloiseksi tunsikaan itsensä esineen tuoja saadessaan manalle menneeltä hurskaalta äidiltään (pietistiltä) siunauksen! Se osoitti, että Tuonelan tuvilla ei katsota muotoja ja kaavoja vaan ainoastaan henkeä, joka pysyy yhtäläisenä kautta muotojen vaihdoksen. Ylhäältä katsoen teosofia on yhtä kristillinen kuin konsanaan dogmaattinen kirkollisuus. Mutta kuinka meedio osasi antaa äidillisen siunauksen niin nuorelta henkilöltä? Jos hän olisi arvannut asian, hän olisi tuskin tullut tätä tehneeksi. Antaja huomauttaa, että vihkonen oli kirjoitettu nuoruusvuosina ja sitä oli sen jälkeen säilytetty kätkössä tulematta uusien värähtelyjen yhteyteen.

Tämän jälkeen otti meedio pöydältä vihkisormuksen ja lausui siitä seuraavasti:

"Tämä ihminen oli hyvin magneettinen ja puoleensavetävä. Hänen luontoaan oli ensin vaikea oppia tuntemaan, mutta sitten se avautui. Hänellä oli aina joku rohkaiseva sana sanottavana, vaikka miten kävi. Luja ystävä ja ehdottoman totuudenmukainen. Hän oli uskonnollinen, olematta tekopyhä. Hänen muistonsa on valoisa. Hän kärsi paljon päänsärystä viimeisessä sairaudessaan, eikä näyttänyt voivan löytää sanoja. On aivan kuin olisitte kysynyt jotakin tämän sormuksen edelliseltä omistajalta, ja hän vastaa: 'olkaa aivan levollinen, kaikki hyvin'. Nyt on takananne nainen, 30–35-vuotias, mahdollisesti vähän vanhempi, vaaleaverinen, lihavahko. Hän hymyilee ikään kuin sanoakseen: 'sanokaa, että olen niin iloinen'. Näen vanhan naisen, joka tuo mukanaan lapsen ja tahtoo sanoa: 'älkää huolehtiko, lapsi on minun kanssani'. Kun se lapsi kuoli, se oli teille kuin surun huipentuma. Ymmärrättekö? On ikään kuin hän olisi kärsinyt kurkustaan. Se on tyttö. Se ei tunnu olevan kuoleman ennustus vaan mennyttä."

"Jos se koskee minua, se on totta", sanoi asianomaisen rouva.

Tämä kaikki piti täsmälleen paikkansa. Sormus oli ollut läsnä olevan miehen rouvavainajan. Lapsi oli hänen vieressään istuvan nykyisen puolison tyttö (edellisestä avioliitosta), joka oli kuollut kurkkutautiin.

Meedio otti sitten pöydältä Raamatun ja lausui:

"Se ihminen, jolle tämä Raamattu kuului, luki sitä paljon ja hurskaasti. Se vie minut ulos maaseudulle paikkaan, joka on likellä vettä. Talo ei ole iso, mutta siellä on kodikasta ja mukavaa, rauhan ja levon tunne. Tulen yhteyteen naisen kanssa, joka on sangen omituinen luonteeltaan. Hiljainen, eikä näytä paljon tunteitaan, mutta usko on vahva. Tämä hiljainen esiintymistapa näkyi kaikissa elämän pikkuasioissa. Alkupuoli elämästä oli valoista, kunnes tuli hitaasti ja vääjäämättä vaikeuksia. Sitten tuli rahaa – ja menetyksiä. Jonkun ihmisen kuoleman kautta kadotettiin rahaa ja kaikki meni mustaksi. Tässä on uskon tunne, jotakin todellista ja henkistä. Loppupuolella tuli tyynempää ja kirkkaampaa, niin kuin auringonlaskussa.

Näen 50–60-vuotiaan naisen, tukka vaalea, kasvot rypyssä jne. Hänellä on jotakin pään päällä, jokin päähine, joka menee sivuille. Hän seisoo luonanne pitäen oikean kätensä päällänne. Onko oikein?"

"Raamattu oli äitini. Luonne pitää paikkansa, mutta en muista ulkomuotoa."

"Jos hän olisi elänyt, teidän elämänne olisi ollut helpompaa kuin se nyt on ollut. Se on ollut fyysisesti ja mentaalisesti karkeata. On täytynyt olla kosketuksissa sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat olleet raakoja, mutta nyt se on ohi ja olette päässeet nousemaan fyysisesti, älyllisesti ja henkisesti. Te teitte aina ennen kirkollisille kysymyksiä, joihin he eivät voineet vastata. Siellä ympärillänne surisee ikään kuin pieni mehiläinen, se on aineellinen huoli, ei mentaalinen. Henki, jonka luulitte äidiksi, käskee sanomaan: ’ei pidä hätäillä, pitää odottaa, niin selkenee'."

Kaikki seikat olivat paikallaan, jotka koskivat Raamatun entistä ja sen nykyistä omistajaa. Mutta myöhemmin ajatellessaan sitä naisen muotoa, joka kesken kaikkea näkyi hänen sivullaan, arveli Raamatun tuoja, että se oli nähtävästi hänen äitipuolensa, päässään karjalainen päähine.

Hänen oma äitinsä oli siis varmaankin jo siirtynyt "devachaniin".

"Mehiläisen surina" herätti hymyn asianomaisen tuttavissa, sillä parempaa kuvausta ei heidän mielestään voinut antaa hänen silloisesta mielentilastaan.

Meedio otti sitten pöydältä rintaneulan ja lausui siitä:

"Tässä on alakuloisuuden ja kylmyyden tunne. On kuin tämä ihminen olisi tiennyt kuolevansa, mutta ei tahtonut kuolla. Hänellä olisi vielä ollut niin paljon tekemistä, ja monet toivoivat, että hän olisi elänyt. Tulen yhteyteen luonteen kanssa, joka oli herttainen ja kaunis. Välistä siinä saattoi olla paljon hilpeyttä, jopa ylimielisyyttäkin. Mitä merkitsee kolme kuukautta? On vaikea tulla yhteyteen, värähdykset ovat heikkoja, hän on mennyt kauas pois. Etupäässä väsymyksen tunne? Ymmärrättekö?"

"Kyllä."

"Te itse olette jossakin määrin selvänäköinen – unissa. Jos jotakin tapahtuu niille, joita rakastatte, tunnette sen edeltä käsin. Se tulee aivan itsestään, etsimättä. Joku henki on luonanne. Näkyy epäselvästi. Kasvot pitkulaiset, isot siniset silmät, jotenkin terävä nenä, tahtoo kiittää teitä ja sanoo: 'minä ymmärsin, vaikken voinut vastata'. Kun hän kuoli, sanoitte te jotakin hänelle ja henki kuuli, mutta ei voinut ruumiillisesti vastata. Hyvin herttainen sielullisesti. Tunnetteko?"

"En tunne."

"Hän seisoo vasemmalla puolellanne, nuori mies, kuoli noin 20–25-vuotiaana. Ei kuollut läheisyydessä eikä äskettäin vaan noin 10–15 vuotta sitten. Jotenkin pitkä, siniset silmät, hiukset vaaleat, luonne iloinen ja leikillinen. Hän on puettu työmiehen paitaan ilman kaulusta. Näyttää kirvestä. On elänyt kaukana ja ollut ikään kuin serkku. Hän kuoli äkkiä tapaturman kautta. Ette voi muistaa? Nyt hän näyttää talon kuvaa. Pienenpuoleinen talo, paljon maata, likellä vesiputousta, varakkaiden talonpoikien lapsia."

Petersillä näyttää olevan merkillinen kyky nähdä, kenellä ihmisellä on mediumistisia kykyjä. Tämä henkilö ei ainoastaan tilapäisesti näe "tosiunia", vaan varsin usein ja merkityksellisiä unia. Ja vaikka istunnossa näytti kuin se vainaja, josta meedio puhui, olisi ollut hänen mielikuvituksensa tuote, se sattuikin olemaan yksi parhaimpia henkimaailman todistuksia. Myöhemmin näet läsnä olleen avioparin mieleen muistui mies, taidemaalari Viipurin puolelta, joka oli ollut heidän tuttavansa ja sukulaisensa ja johon kaikki meedion sanat sopivat, paitsi kirvestä ja kuolintapaa, josta he eivät tietäneet mitään. He olivat hänen kuolemansa jälkeen tehneet hänelle kysymyksiä spiritistisen kokeilun avulla vastausta saamatta. Nyt tämä kaukainen asia johtui mieleen, kun vainaja sanoi "ymmärtäneensä, vaikkei voinut vastata". Hän oli puettuna sivulta napitettuun kudottuun paitaan. Hänen asuinpaikkansa kuvaus oli kaikessa lyhyydessään sattuva. Ajatuksensiirto ei voi tulla kysymykseen, koska kumpainenkaan avioparista ei silloin muistanut miestä. Olisi mukava saada kirveeseenkin selvitystä.

Tämän jälkeen meedio otti kirjan ja kertoi siitä:

"Levottomuuden tunne. Tehnyt paljon matkoja, lyhyitä ja pitkiä, vesiteitse. Sanoo suoraan totuuden, olkoon mieluista tai ei. Rehellinen, hyvä, näyttää vähän karkealla tavalla hyvyytensä. On kuin hän ei olisi oikein sietänyt teosofiaa. Tekee hyvää työtä, mutta ei tahdo, että siitä pidetään ääntä. Jotakuinkin pitkä, täyteläiset kasvot, liikkuu ja kirjoittaa nopeasti. Kirjaimet lyhyet ja terävät, käytännölliset. Jos hän sanoo pitävänsä jostakin, siihen voi luottaa, sillä hän ei laske leikkiä. Hän on vähän pikainen, mutta hänellä ei ole mitään pahaa tahtoa sisällään. Tunnen laivan hajua, onko hän merillä?"

"Ei vielä."

Tästä esineen tuoja kertoi myöhemmin: "Poikani oli todella kovin levoton siihen aikaan kuin kantoi kirjaa taskussaan. Muuten on osaksi oikein. Hänellä on kummallinen luonne, en itsekään ymmärrä häntä. Hän aikoi merille, mutta siitä ei ole tullut mitään."

Seuraavasta esineestä lausui meedio:

"Tämä kello kuuluu jollekin, jolla luonteessaan on kaksi puolta, toinen käytännöllinen, toinen teoretisoiva. Se kuuluu miehelle, jota tahtoisin pitää ystävänä. Hän on tarkka luonteenarvostelija, analyyttinen ja kriittinen. Ennen kuin hän tuli teosofiksi, hän punnitsi kauan asiaa joka puolelta. Hän otti sen vastaan, ei ainoastaan päällä vaan myös sydämellä. Hän on kärsinyt paljon, ollut kaksi kertaa lähellä kuolemaa. Viimeisellä kerralla hän tuli elämään takaisin toisten takia. Innokas, mutta ei kovin tunteikas. Hän kysyy itseltään kummastellen: olenko tehnyt oikein? Joku henki sanoo: olet tehnyt oikein, mutta tulet tekemään vielä enemmän työtä."

Tämä henkilö on teosofisessa liikkeessä hyvin tunnettu. Suppea luonteenkuvaus osuu kohdalleen. Tuo pikku kohta hengenvaaroista ja toisella kertaa tapahtuneesta paluusta "toisten tähden" on aivan todenmukainen, vakuutti asianomainen. "Suurempi työ" on tulevaisuuden asia.

Meedio ottaa pöydältä kamman ja kysyttyään sen tuojaa puhuttelee häntä:

"En tiedä, kuuluuko tämä kampa teille, (se kuului), mutta saan teistä levottomuuden tunteen. Te käytte läpi henkistä myrskyä. Se myrsky on ollut ympärillänne viimeiset 6–9 kuukautta. Välistä teistä tuntuu: 'minä luovun kaikesta'. Mutta ansaitsee kyllä nähdä vaivaa ja taistella. – Te olette kummallinen luonne. Sisässänne on kuin kaksi eri miestä, jotka eivät sovi keskenään. Antakaa korkeamman voittaa. Annan teille vastauksen kolmen kuukauden päästä. Nyt olen lopettanut."

Kamman omistaja ei voinut mitenkään kieltää näiden sanojen totuutta, ja henkilön hyvänä ystävänä minä voin ne myös taata niiden pitävän paikkansa. Nähdäkseni meedio ratkaisi usein muutamilla sanoilla sielutieteellisiä arvoituksia, joita ei edes likeinen, pitempiaikainen tuttava olisi voinut niin hyvin selvittää. Mitä vähemmän meedio itse ajattelee, ollen ainoastaan värähtelyille altis, sen paremmin hän pääsee käsiksi ihmisen sisäiseen sieluelämään ja sen historiaan, usein vieläpä tulevaisuuteenkin. Saamme myöhemmin nähdä, toteutuvatko myös ennustukset.

Olen kertonut kaikki tämän istunnon lausunnot järjestyksessä ja suoraan muistiinpanoista, jättäen joitakin pieniä yksityiskohtia pois. Jokainen voi miettiä näitä merkillisiä todistuksia näkymättömistä maailmoista. Onko ihmisen sisällä näkymätön henkiolento, paljon todellisempi "itse" kuin ruumiillinen olento? Onko totta, että meidän on mahdotonta saada minkäänlaisia tietoja kuoleman tuolta puolen?

Istunto oli loppunut. Mutta läsnäolijat olivat innostuneet, eikä kukaan alkanut tehdä lähtöä. Joku pyysi meediota vielä sanomaan muutamia sanoja Suomen kansasta. Hän lausui:

"Kullakin kansalla on omat psyykkiset värähtelynsä. Minulla on ollut täällä aikaisemmin kaksi istuntoa, mutta tulin niistä aivan epätoivoiseksi. Epäilin, voisinko ollenkaan tulla sielulliseen yhteyteen itse Suomen kansan kanssa. Ne värähtelyt, jotka nyt olen saanut, ovat olleet erinomaisen hyviä. Jos Teosofinen Seura Suomessa koostuu tällaisista ihmisistä, teosofia tulee leviämään kulovalkean lailla. Minä, joka olen herkkätuntoinen, tunnen ihmisjoukon värähtelyt. Ensimmäisen kerran olen nyt saanut kiinni jostakin suomalaisesta."

"Tuletteko takaisin Suomeen?" kysyi eräs kuulijoista.

"En tiedä, tunnen vain sen, että minun takanani on joku, joka määrää, minne minun täytyy mennä. Olen monta vuotta tehnyt tätä työtä, kutsuttakoon sitä sitten teosofiseksi tai spiritistiseksi tai miksi tahansa. Olen varma siitä, että joka tällaiseen työhön on kutsuttu, hänen takanaan seisoo myös voimia. Eräs selvänäkijä sanoi minulle 14 vuotta sitten, mitä työtä tulisin tekemään, ennen kuin vielä mitään itse ymmärsin lahjoistani. Enkä ole itse omasta tahdostani jättänyt Englantia ja lähtenyt maita kiertämään. Olot ovat pakottaneet, ja nyt näen, että siinä on ollut karma takana. On aina vaikeaa työskennellä uudessa maassa, mutta teosofien ja spiritistien kanssa on helpompaa, sillä he ovat jotakin tutkineet. Silloin jää sulaa ympäriltä ja voin tulla tekemisiin suoranaisesti yksilöiden kanssa."

Meedio oli mitä parhaimmalla tuulella lämpimän tunnelman johdosta. Mutta yö läheni ja täytyi erota. Vielä myöhemmin pidettiin kaksi istuntoa teosofeja varten, mutta tämä ilta jätti kuitenkin läsnäolijoihin kaikkein eheimmän ja sopusointuisimman vaikutuksen. Kaikki tunsivat iloa siitä, että todellinen "meedio" so. välittäjä oli tullut meitä kankeita suomalaisia vakuuttamaan korkeammista voimista kuin mitä itse voimme ottaa vaarin. Ja kullakin hetkellä on oma värähtelytapansa. Sitä ei voi keinotekoisesti enää toistaa.

On jo kulunut vuosi siitä, kun ensimmäinen varsinainen "meedio" kävi maassamme ja antoi täällä sysäyksen yliaistillisten asioiden harrastukselle. Meedio eli "välittäjä" on sellainen henkilö, joka erityisten lahjojen avulla kykenee näkemään, kuulemaan, tuntemaan sellaista, jota muut ihmiset eivät voi. Monella ihmisellä meidänkin maassamme on voimakas mediumistinen kyky, joka ainoastaan kaipaisi harjoitusta kelvatakseen uudeksi näkymättömien maailmoiden todistajaksi. Ihmisen omalle henkiselle kehitykselle voi olla vaarallista, jos hän alkaa ennen aikojaan herättää näitä "astraalisia" aisteja, mutta jos se tapahtuu muiden ihmisten hyväksi, henkisemmän maailmankatsomuksen valmistamista varten, "ansaitsee kyllä vaivaa antautua vaaroihin", kuten Annie Besant sanoi.

A. V. Peters, selvänäkijä ja "psykometristi" piti toukokuussa 1908 Helsingin Psyykilliselle Seuralle kahdeksan istuntoa, Teosofiselle Seuralle kolme ja yksityisesti yhden istunnon. Ikävä kyllä Psyykillinen Seura ei ole vielä julkaissut seikkaperäistä selontekoa istunnoista. Vaikka pöytäkirjaa pidettiin sekä englannin että ruotsin kielellä, ei näyttänyt ensin harrastus riittävän pöytäkirjojen tarkastamiseen ja tulosten järjestämiseen. Muutamat innokkaat jäsenet lopulta ottivat huolekseen vaivojansa säästämättä käydä jokaisen luona, jolle jotakin oli puhuttu, ja saada hänen nimenomainen todistuksensa pöytäkirjaan Mr. Petersin lausunnon rinnalle. Näin saadut paperit jätettiin sitten tri Erikssonin tarkastettavaksi, joka teki tämän vuoden helmikuussa niistä selkoa Psyykillisessä Seurassa.

Tri Eriksson oli tullut täysin vakuuttuneeksi Petersin yliaistillisten kykyjen todellisuudesta. Hän sanoi mm.: "Täytyy tunnustaa, että kun meedio työskentelee onnellisissa olosuhteissa, hän saa ilmi sattuvia yksityiskohtia ja persoonallisia piirteitä, jotka suuresti hämmästyttävät. Hän osoitti monesti tarkoin tietävänsä asioista, joista asianomaiset itse vasta myöhemmin (istuntojen jälkeen) saivat tietää." Viimemainitut tapaukset viittaavat siis henki-ilmoitukseen eikä ajatuksen siirtoon. Tri Eriksson mainitsi mm. pitkiä lausuntoja, jotka koskivat historiallisia henkilöitä von Döbelniä ja Magdalena Rudenschöldiä.

Psyykillisen Seuran kaksi ensimäistä istuntoa pidettiin kemiallisen laboratorion salissa, mutta kun meedio sanoi, että hänen oli mahdotonta työskennellä sellaisessa outojen hajujen täyttämässä huoneessa, siirrettiin myöhemmät istunnot Teosofisen Seuran saliin. Nuo kaksi ensimmäistä istuntoa olivatkin tuloksiin nähden köyhiä ja epäonnistuneita; tämä johtui osittain myös siitä, että yleisö oli pilkallinen, epäluuloinen ja liian lukuisa. Peters sanoi hyvästi jättäessään, että paras edellytys hyvien tulosten aikaansaamiseksi on se, että yleisö ei istunnon aikana kritisoi vaan ainoastaan tuntee myötätuntoa. Jäljestäpäin voi sitten arvostella kuinka ankarasti tahansa. Silloin istunnot onnistuvat hyvin, jos läsnä olevat koettavat auttaa meediota hyvää suovilla ajatuksilla.

Tri Eriksson oli jakanut eri lausunnot neljään luokkaan: hyvin onnistuneet, jokseenkin onnistuneet, ainoastaan osittain onnistuneet ja aivan epäonnistuneet. Jos otetaan huomioon ainoastaan kuusi viimeistä istuntoa eikä kahta ensimäistä, niin tri Erikssonin jaotuksen mukaan 39 lausuntoa oli hyvin onnistunutta, 16 jokseenkin hyvin, 9 vain osittain ja ainoastaan kolme täysin epäonnistunutta! Siis kahteen ensimmäiseen luokkaan kuului kokonaista 82 %. Eikö tällainen tulos ole todella hämmästyttävä?

Aiemmin kerroin ensimmäisestä istunnosta, jonka Peters piti T. S:n jäseniä varten. Jos tarkasti näitä lausuntoja katsotaan, niin ne olivat erinomaisen sattuvia ja sisälsivät usein hienon viittauksen ja neuvon henkilölle, jota asia lähimmin koski. Meedion ensimmäisestä lausunnosta, joka koski erästä kirjettä, ei ollut silloin vielä saapunut tietoa, missä määrin se oli oikea. Nyttemmin kirjeen tuoja on kirjoittanut siitä seuraavasti: "Kirje oli meilläkin tunnetun näyttelijättären rouva Wintherhjelmin kirjoittama, lähetetty Ruotsista, siis maasta, jossa ihmiset ovat vilkkaampaa kuin täällä." Erittäin sattuvasti kuvaa herra Peters kirjoittajan rakkautta totuuteen ja hyvyyteen. Hänen tunnussanansa taiteilijana oli: kukaan ei voi olla todellinen taiteilija uskomatta Jumalan olemassaoloon ja sielun ikuisuuteen. Muutos, jonka herra Peters sanoo lähimmässä ajassa tapahtuvan, tarkoittaa hänen kuolemaansa, joka tapahtui jonkin ajan kuluttua kirjeen kirjoittamisesta, ja hän siis "pääsi jostakin pahasta".

"Nuoren miehen kuvaus on erinomainen. Kun hän lämpeni jostakin, oli tapansa huudahtaa lyhyesti ja kertaamalla saman sanan useasti, niin kuin Peters kuuli nytkin hänen sanovan: menestystä, menestystä, menestystä!"

Näin kirjoittaa rouva H. P. Tuollaiset pikkupiirteet kuin saman sanan toistaminen, ovat erinomaisia henkilön tunnusmerkkejä. Ikävä kyllä pikakirjoituksellakaan ei voitu ottaa talteen jokaista sanankäännettä, puhumattakaan liikkeistä ja eleistä.

Sunnuntaina 10. pnä toukokuuta pidettiin toinen istunto teosofeja varten ja tällä kertaa se tulkittiin ruotsinkielelle. Pöydällä oli paljon esineitä, mutta meedio ei aloittanut puhumaan niistä, vaan kertoi aluksi muutamista hengistä, joita hän näki edessään. Ensiksi hän sanoi vanhalle rouva I. af H:Ile:

"Luonanne seisoo 60-65 vuoden iässä kuollut mies. Hän on kookas, harteva, kasvot pyöreät, otsa iso ja leveä, nenä suora jne. Viikset ja vähän partaa. Hyvä mies, hiljainen ja vaatimaton. Hänellä on vanhanaikainen takki päällään.

Luonanne on myöskin nuori mies, joka kuoli n. 25 vuoden ikäisenä. Pitkänlainen, tukka vaaleanruskea, viikset tuuheat. Hän kuoli sangen surkeassa tilassa. Hän istuu kädet tällä tavalla (näyttää). Tunnetteko?"

Rouva H.: "Nuoren miehen kyllä, mutta ei edellistä."

Peters: "Hän on kuollut kauan sitten. Hänellä oli poskiparta, hänellä oli hiljainen mekaaninen puhetapa. Hän lähettää teille rakkautensa, hänellä on oikeus rakastaa ja suudella teitä. On kummallista, ettette häntä tunne."

Myöhemmin samassa istunnossa meedio sanoi tältä hengeltä kuulevansa nimet Oskar ja Emma sekä kerakkeen K. Rouva H. on kirjoittanut seuraavasti: "Vanha mies muistuttaa isääni, paitsi ettei otsa ollut korkea eivätkä kasvot pyöreät. Poskiparta, kookkuus, luonne ym. ovat oikein. Jälkimmäinen kuvaus tuntuu koskevan veljeäni, jonka nimi oli Oskar. Hänen loppunsa oli traagillinen. Viiksiä hänellä ei ollut. Emma oli äitini nimi, hänen toinen nimensä Karoliina."

Kääntyen erään toisen henkilön, neiti K:n puoleen sanoi meedio: "Tässä seisoo vanhan naisen haamu – n. 60-vuotias, pienenlainen, pyöreät kasvot, silmät tummat, nenä ei iso, näyttää hyvinvoivalta. Istuu tällä tavalla (näyttää). Hän tahtoo sanoa: ’kerro, että olen täällä; minulla on kaikki hyvin’. Saan ajatuksen, vaikken sanoja.

Te itse olette käyneet läpi niin monia ikävyyksiä näinä vuosina, ja ne ovat olleet sellaisia, joiden kanssa olette saaneet yksin taistella. Välistä olette tunteneet koko rohkeutenne olevan sortumaisillaan, mutta ette kuitenkaan ole sitä sallineet. Nyt juuri kaikki näyttää tulevan valoisemmaksi. Tuntuu kuin kysyisitte: kestäneeköhän tämä vai tulevatko pilvet palaamaan? – Tulee kyllä kestämään. Vanha nainen, joka pitää kättään olkapäällänne, pyytää sanomaan, että aurinko tulee paistamaan."

Neiti K. sanoo tunteneensa kuvatun naisen äiti-vainajakseen, joka kuoli 65 vuoden vanhana. Hän oli paljon surrut äitiään ja halunnut häntä tavata. Äiti oli kerran hänelle näyttäytynyt unessa, valittanut kylmyyttä ja kolkkoutta ja moittinut, että tyttären kaipaus oli häntä vetänyt takaisin. Nyt äiti lähetti tyttärelleen meedion kautta sanoman, että hänen jo oli hyvä olla. Neiti K:llä oli itsellään ollut juuri sellaiset sisäiset vaikeudet, joista meedio puhui, ja nyttemmin ne ovat haihtuneet.

Sen jälkeen meedio puhutteli nuorta miestä, joka istui huoneen perällä:

"Teidän persoonallinen, sielullinen elämänne on ollut sellaista, että teidän on täytynyt seistä yksin. On kuin seisoisitte korkealla vuorella, tuuli puhaltaa ja pyryttää, mutta lumi ei teitä peitä. Teistä tuntuu kuin kaikki, joita rakastitte ja joihin luotitte, olisivat hylänneet teidät. Ennen kuin tulitte teosofiaan pariin, kysyitte usein itseltänne: 'onko totuutta maailmassa?' Ette ole koskaan voinut olla materialisti, sisässänne on aina ollut sellainen, joka on huutanut tyydytystä. Puhumatta sisäisistä taisteluista ovat aineelliset olosuhteenne olleet niin vaikeat, että ne ovat aivan kuin tahtoneet puristaa teistä kaikki korkeammat toivomukset. Ette saa levähtää, pitää jatkaa. Se mitä nyt olette saavuttanut, ei ole omaksi fyysiseksi tyydytykseksenne vaan muita varten. Näen takananne pitkän käden, joka pitää kynää. Te varmaankin osaatte kirjoittaa. Varhemmassa elämässänne on ollut kaksi kuolemantapausta, jotka kerrassaan ovat muuttaneet elämänne. Teidän on muistettava, ettette saa olla tyytyväinen, täytyy aina mennä eteenpäin. Teidän on työskenneltävä suomalaisten kesken."

Tämä henkilö, V. S., on hyvin tunnettu innokkaana ja uhrautuvana "ihanne-sosialismin" kannattajana. Juuri näihin aikoihin hän harjoitti kirjoittamista, ja kun hän sitten siirtyi ruumiilliseen työhön, seurasi siitä suuri pettymys. Ei suinkaan suotta meedio koettanut rohkaista häntä.

Huoneen ovella seisoi henkilö, jolle meedio puhui seuraavasti :

"Teillä on ollut kummallinen elämä. Teidän on täytynyt raivata tienne totuuteen kuin paksun sumun kautta. Olette saanut hyvän mutta ahdasmielisen kasvatuksen, ja teidän on täytynyt taistella ympäröivien vaikutusten läpi ja vapautua kietovista yhteiskunnallisista ja uskonnollisista kahleista. Te olette nyt tullut yhteen totuuden muotoon, tehnyt keksinnön, mutta ette vielä voi sitä muotoilla, saattaa ilmi. Teillä on ollut paljon tekemistä numerojen kanssa ja on ollut paljon hämärää teillä, mutta nyt on tähän keskelle tullut auringonsäde.

Te kysytte itseltänne: 'pitääkö se saattaa julkiseksi puhumalla tai kirjottamalla?' On vähän vaikeata ja vähän hävettävää alkaa julkaista, mutta yhtä kaikki teidän pitää se tehdä.

Vieressänne on henkilö, jota ette tunne. Se on kuin maagikko tai astrologi, valkoisessa itämaisessa puvussa. Hänellä on tumma parta ja kädessään taivaanpallo, jossa on eläinradan merkit. Hän sanoo: ’Minä olen teitä sysännyt eteenpäin, vaikka teillä ei aina ole ollut haluakaan.’ Te koetatte viedä yhteen kaksi erilaista tiedettä, jotka eivät oikein tahdo sopia toisiinsa."

Tämä henkilö, L. K. oli juuri näihin aikoihin pitänyt julkisia luentoja astrologiasta, josta hän pitempien tutkimusten jälkeen oli tullut vakuutetuksi.

Sen jälkeen Mr. Peters näytti kädellään ja sanoi:

"Tässä on nainen, 60–65-vuotias. Tukka jakauksessa, tuli loppuiällään vapisevaksi ja kasvot kävivät laihoiksi. Hän tulee takaisin sanomaan: 'Tiedän, ettette unohda, minäkään en unohda, mitä teitte minulle.' Hänellä on myssy tällä tavalla (näyttää) ja koettaa aina sovittaa tukkansa sen alle. Hänellä oli tapana sanoa: 'Älä huoli, sinä olet niin hyvä, Jumala siunatkoon sinua.' On jotakin, josta huolehditte viimeisinä 3 kuukautena, josta ette puhu kellekään. Joskus seuraava ajatus tulee päähänne: ’Minä en tahdo ollenkaan sitä ajatella.’ Mutta asia on sittenkin yhä alitajunnassa.

Vanha nainen sanoo: ’Älkää huolehtiko, sillä se ei tule tapahtumaan sillä tavalla, vaan se tulee selviämään.’ Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän", vastasi puhuteltu, rouva M. R., vähän epäröiden.

Vähän myöhemmin meedio tavoitteli tämän saman naisen nimeä:

"Maria Doona..."

"Ahaa, Maria Spiridonovna", huudahti rouva R. Olen myöhemmin tiedustellut, mitä perää oli tuossa päähineessä, ja kuulin, että se oli karjalainen myssy, jota vainajalla oli tapana alituisesti pitää päässään. Rouva R. kertoi myös, että hänellä juuri ennen tätä aikaa oli ollut erityisiä huolia, mutta ne selvisivät myös pian meedion käynnin jälkeen.

Sen jälkeen kuvasi meedio kahta haamua, mutta aloitti kuvauksensa näillä sanoilla: "Minä en ollenkaan ihmettele, jollette näitä henkilöitä tunne, mutta kerron kuitenkin." Asianomainen, tri S., jonka vieressä haamut näkyivät, sanoo, ettei hän mitenkään saata tuntea kumpaakaan.

Sitten kääntyi meedio herra A. R:n puoleen ja sanoi:

"Te olette meedio, selvänäkijä. Teihin vaikuttaa niiden ihmisten aura, joiden läheisyyteen tulette. Mutta teidän pitää harjoittaa vastustuskykyä, eikä vain vetää sisään negatiivisesti. Sillä tavalla tulette säästämään itseltänne paljon huolta. Te otatte paljon vaikutuksia ympäristöstänne."

Tästä alkaen herra R. alkoi yhä enemmän panna merkille sitä selvänäkökykyään, jota hän siihen asti ei ollut huomannut.

Sen jälkeen eräälle rouva G. U:lle meedio puhui seuraavasti: "Tämän naisen yhteydessä tulee minulle tunne: älkää olko levoton! Viime torstaina tai perjantaina teitte kysymyksen itsellenne tai oikeastaan hengille ja tämä on vastaus siihen kysymykseen.

Joku henki sanoo vielä: ’Te ette ole yksinänne, sillä minä olen mukananne yhtä hyvin kuin jos olisin lihassa.’ Tämä on nainen, joka rakasti teitä paljon. Jotenkin pitkä, vaalea, hellä luonteeltaan. Hän oli sangen käytännöllinen, häneltä saatoitte mennä pyytämään apua ja myötätuntoa. Hän oli 60 vuotta vanha, vaaleaverinen, poskipäät ulkonevat, kasvot jokseenkin laihtuneet, silmät hyvin loistavat. Välistä hänellä saattoi olla kuivaa huumoria. Hän saattoi olla palvelijatar, mutta piti paljon teistä.

Hän suojelee teitä. Joskus voitte saada häneltä sanomia. Välistä kun huolehditte pikkuasioista ja istutte neuvottomana, saatte kuin salaman iskulla vastauksen. Se tulee silloin tältä naiselta. Nyt voitte tietää mistä se johtuu."

Rouva U. kirjoittaa: "Petersin sanat sattuvat pääasiassa oikeaan. Levottomuuteni oli ollut sangen suuri, ja istunnon aikana oli minulla kiihkeä toive, että Peters puhuisi tästä huolesta. Siksipä oli hämmästykseni ja iloni suuri, kun hän juuri lausui sanat: ’älkää olko levoton’. Hän mainitsi myös torstain ja perjantain, jolloin olin ollut erittäin levoton. Kaikki se, mikä silloin minua painosti, kääntyi onnelliseen suuntaan. (Tämä oli erityinen tärkeä asia eikä ainoastaan sisäinen huoli.)"

Itse henkeä rouva U. ei sano oikein tuntevansa. Mutta juuri tuo neuvottomana istuminen ja vastauksen tuleminen kuin salaman iskulla oli hänelle hyvin tuttu kokemus.

Vasta nyt meedio meni pöydän ääreen ja otti sieltä pienen laatikon, josta hän lausui seuraavaa:

"Tämä laatikko antaa sen tunteen, että kolmas henkilö pitää sitä nykyään. Se tehtiin erityistä tarkoitusta varten, ehkä syntymäpäivälahjaksi, ja tekijä pani rakkautta siihen. Se on tätä tilaisuutta varten otettu esille kätköstä. Sen omistajalla on paljon muistoja sen yhteydessä, sekä iloisia että surullisia. Paljon valoa oli ensin, sitten tuli pimeys ja kärsimys. Kuului jollekin, joka oli täynnä nuoruutta, iloa ja onnea. Sitten kuolema tuli odottamatta, ei tavallinen kuolema. On kuin itse olisitte sanonut: ’En voi koskaan tästä nousta.’ Kolme vuotta oli tämän surun taakka musertamaisillaan teidät. Ennen tätä istuntoa olitte kahden vaiheilla, ottaisitteko tämän mukaan. Ajattelitte: ’Tahtoisin niin mielelläni saada häneltä sanoman, mutta onko se oikein?’ Te saatte sanoman: ’Jaa, minä olen täällä, olen nyt onnellinen, koska surunne on kadonnut. Minä olin mukana, kun yksin menitte huoneeseen, tuntematta valoa. Minä suutelin teitä tietämättänne. Kerran näyttäydyin teille unessa. Olen täällä ja lähetän rakkauteni teille ja noille muille.’"

Rouva B., joka oli tuonut laatikon, kertoo: "Laatikko on todellakin nyt kolmannella henkilöllä, sillä se oli ensin äidilläni ja isälläni ja nyt minulla. Siihen oli pantu paljon rakkautta, sillä se oli tehty sormusta varten, omin käsin. Ei ollut mitään huolia siihen aikaan. Sitten tuli ankara tauti, kova keuhkokuume ja tappoi isäni. Minä olin monta vuotta äärettömän surullinen. Tunsin kyllä, että joku minua sitten lohdutti ja ajattelin usein: kukahan tuo hyvä suojelushenki on? Olin todellakin kahden vaiheilla ennen istuntoa, ottaisinko tämän laatikon. Meedion sanat olivat paikaIlaan."

Nyt otti meedio pöydältä pienen hiustupsun ja alkoi puhua:

"Mikä vaikea lapsi, vaikea ymmärtää. Toisinaan hän saattaa kävellä pitkin lattiaa näin (näyttää) eikä mikään puhe tehoa häneen, hän on kuin rauta. Mutta toisinaan hän tanssii ja panee koko talon ylösalasin. Hyvä on, jos voitte häntä kohdella rakkaudella, mutta häntä on mahdotonta pakottaa mihinkään. Hän on hyvin tunteellinen. Se on hyvin kummallinen luonteentuntija tämä lapsi. Se voi sanoa äidilleen esimerkiksi näin: ’Siitä miehestä en pidä, sillä hän ei puhu totta.’ Ja lapsi on silloin oikeassa. Hän ei ole tavallinen lapsi, ja häntä pitäisi suojella. Teidän pitäisi katsoa, ettei hänen voimansa saa vaahtoilla hukkaan. Älkää huolehtiko koulusta. Hän oppii niin kuin meediot aina oppivat – ties kuinka. Jos voitte, antakaa hänen oppia soittoa tai laulua, sillä laulaessa hänen parempi itsensä tulee esille. Hän lienee n. 10 vuoden ikäinen. Kahdessa vuodessa hänen vilkkautensa tulee tyyntymään, hän saavuttaa tietoa ja ymmärrystä. Onko hän oma lapsenne?"

"Lapsipuoli", vastasi hiustupsun tuoja, rouva A. H.

"Mutta hän rakastaa teitä aivan kuin omaa äitiään ainakin. Hän riippuu teistä vielä enemmän kuin isässään. Kun menitte naimisiin, hän katsahti uutta äitiään ja tuli sitten äkkiä luoksenne ja te tunsitte rakastavanne häntä.

Teillä on talossa lapsen äidin valokuva. Muutamat sukulaisista sanovat: ’Minä en tahtoisi pitää sitä esillä.’ Mutta te sanotte: ’Se on lapsen äiti, ja hänen pitää se tuntea.’ Äitivainaja tahtoo kiittää teitä siitä. Jokin aika sitten lapsi oli sairas ja te hoiditte sitä hellästi, ja nyt sen äiti tahtoo kiittää teitä siitä."

Lapsen vanhemmat vakuuttivat ihan ihmeissään, että meedion sanat olivat osuneet aivan kuin naulan kantaan. He olivat erityisesti halunneet kuulla jotakin heille niin rikkaasta lapsesta. Tämä Petersin lausunto olikin kaikkein osuvimpia onnistuneiden kuvausten joukossa.

Sitten puhui meedio eräästä "mitalista", mutta en ole onnistunut saamaan selville, kenen tämä mitali oli. Seuraava esine oli kello, josta meedio sanoi:

"Tämä kello on ollut minulla jo ennen, nyt tahdon koettaa kertoa enemmän. Henkilö kuoli äkkiä. Hän eli maalla, ei tässä kaupungissa. Hän oli luonteeltaan iloinen ja hyräili usein itsekseen. Hän oli aikeessa tulla kotiin, valoisaan onnelliseen kotiin. Hän oli pitkä ja fyysisesti vahva. Hän tuli ammutuksi. Kaksi miestä oli murhaajina. Itsemurhaa ei hän koskaan ollut ajatellut. Kaksi miestä murhasi hänet ja pois mennessään he heittivät pois revolverin. Murha ei ollut aikomuksella tehty. Se tapahtui lähellä rautatieasemaa. Satoi lunta ja lumi peitti miesten jäljet. Vasta myöhemmin revolveri löydettiin jokseenkin kaukaa ruumiin luota. Murhaajat riitelivät hänen kanssaan ennen murhaa. Ei tule koskaan todistetuksi, ketkä olivat murhaajia. Äiti sanoi asiasta kuullessaan: ’Hän ei koskaan ole tehnyt itsemurhaa. Sitä hän ei olisi voinut tehdä.’"

Vainaja, jolle kello oli kuulunut, oli tavattu kuoliaaksi ammuttuna lähellä Viipurin asemaa radan varrella ja revolveri jonkin matkan päässä. Tapaus herätti juuri näihin aikoihin paljon huomiota ja yleinen mielipide sanomalehdistössä oli se, että hän oli tehnyt itsemurhan. Kello oli eräässä Psyykillisen Seuran istunnossa tuotu näytteille, ja Peters oli silloin saanut hyvin elävän kuvan kuolintapauksesta, kuinka kolaus sattui päähän ja tajunta himmeni. Hänelle oli silloin kerrottu, että tuo henkilö oli löydetty kuolleena, mutta lähempiä tietoja ei oltu annettu. Tässä annettu kertomus kuolemasta ei voi tietenkään tulla todistetuksi, mutta asianomaisen ystäville ja omaisille se epäilemättä oli rauhoittava. Merkillistä oli, että äiti todellakin oli huudahtanut juuri niin kuin meedio sanoi, kun tapauksesta oli hänelle kerrottu. Lopuksi meedio puhutteli neiti I. F:ää ja sanoi:

"Tässä seisoo vanha nainen (60-65 v.) hyvin heikko ja vapiseva. Tukka ohut, keskeltä jaettu. Hän oli suloinen ja hurskas ja sanoo: 'Jumala siunatkoon teitä; siitä ei tarvitse huolehtia. Se käy paremmin kuin ajattelettekaan.' Viime perjantai-iltana olitte sangen alakuloinen ja huolehditte jostakin, joka tapahtui sinä päivänä. Tämä pikku huoli on kätkettävä sydämeen. Vanha nainen sanoo: 'se tulee aikanaan hyväksi'. Tunnetteko naisen?"

"Tunnen".

"Perjantai-iltana", kertoo asianomainen, neiti F., "myöhästyin eräästä junasta ja istuin tuntikausia pikkuasemalla huolehtien yhtä seikkaa, joka sinä päivänä oli tullut mieltäni vaivaamaan. Se onkin nyt selvinnyt paremmin kuin silloin luulin. Luulen, nainen on
äitini sisar, joka kuoli puoli vuotta aikaisemmin 65 v. ikäisenä." Tämä oli viimeinen lausunto tänä iltana. Monet meedion sanoista jättivät pysyvän jäljen niihin, joille ne lausuttiin. Ne
antoivat usein vastauksia sisäisiin ajatuksiin, ja usein ne myös sisälsivät tietoa erityisistä ulkonaisista seikoista. Usein ne viittasivat johonkin tapaukseen, jolloin läsnä oleva henkilö oli ollut jossakin yhteydessä henkimaailman asukkaiden kanssa. Vaikka selonteko kokouksesta voikin tuntua epämääräiseltä, niin istunnossa olijat saattoivat tulla suorastaan vakuutetuiksi siitä, että henkimaailma on todellinen ja että poismenneet vainajat eivät ole lakanneet olemasta vaan yhä ovat olemassa omalla tasoltaan ja saattavat sieltä lähettää ajatuksia tähän maiseen maailmaan.

Tietäjä – heinä-elokuu 1908, touko-kesäkuu 1909

Hieman lyhennetty. Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.

Useimmat lukijat tietänevät, että Mr. Peters on se selvänäköinen meedio, joka kävi Helsingissä viime toukokuussa. Hän on nyt [v. 1909] Teosofisen Seuran jäsen.

Kirje A. V. Petersiltä

Etelä-Afrikassa, marraskuun 17. pnä 1908

Minä olen nyt Natalin Durbanissa käytyäni Kapkaupungissa ja muualla Kapmaassa. Tarkoitukseni on levittää tässä maassa tietoa siitä, ettei ole kuolemaa, sillä tässäkin kansassa on kuolemanpelkoa ja epätoivoa.

Natalissa asuu yksi hienoimpia mustia kansanheimoja – zulut. Etelä-Afrikassa on ollut kolme mustaa rotua, bushmannit, hottentotit ja kafferit. Bushmannit ovat miltei kaikki hävinneet, sillä he olivat sangen alhaisella sivistystasolla ja elivät jotakuinkin sillä tavalla kuin meidän esi-isämme kivikaudella. He olivat pieniä ja hyvin rumia ja käyttivät jousta ja myrkytettyjä väkäpäisiä nuolia ja kiviä aseinaan. Bushmanni-raukat kävivät sotaa kaikkia muita ihmisiä vastaan, varastivat karjaa sekä mustilta että valkoisilta ja heitä hävitettiin maan pinnalta niin kuin vahingollisia elukoita. Hottentotteja löytyy vielä, mutta nekin ovat pieniä, rumia, likaisia ihmisiä. Ne ovat paljolti sekoittuneet muihin rotuihin ja sulautuvat vähitellen vahvempiin hallitseviin kansoihin, kaffereihin ja valkoisiin. Täkäläiset kafferit sitä vastoin ovat nk. zulujen heimoa, pitkää komeata kansaa. Ne ovat osoittaneet suurta urheutta taistellessaan maahan tunkeutuvia englantilaisia vastaan.

Meille teosofeille nämä mustaihoiset ovat sen takia kiinnostavia, että lähetyssaarnaajista huolimatta heidän keskuudessaan on vielä paljon sekä mustaa että valkoista magiaa. Muuten valkoisetkin huomaavat, kuinka paljon haittaa lähetystyö tuo mukanaan, sillä se kääntää puhtaan villin "sivistyneeksi" ja antaa hänelle kaikenlaisia valkoisten kansojen käsitteitä ja aatteita, eivätkä nämä käsitteet aina ole kaikkein korkeimpia.

Seuraavat tapahtumat minulle kertoi eräs ystävä, joka on elänyt muutamia vuosia läheisessä kanssakäymisessä alkuasukkaitten kanssa viiden peninkulman päässä valkoisten asuinsijoilta. Aina kun kaivattiin jotakin kadonnutta esinettä, mentiin "tietäjän" luokse, joka tiesi kertoa kysyjälle mitään kuulemattakin kysyttävän asian laadun. Kun kafferit käyvät toistensa luona, he eivät aluksi puhu mitään toisilleen. Kun lähetti tuli "tietäjän" asunnolle, hän tervehti vaieten "tohtoria" ja jäi hänen läheisyyteensä odottamaan. Silloin vähän ajan päästä "tietäjä" kääntyi hänen puoleensa ja sanoi: "Sinä tulet valkoisen miehen luota, joka on kadottanut sen tai sen tavaran, hän tulee löytämään sen sieltä ja sieltä." Aikanaan eivät valkoisetkaan koskaan vedonneet oikeuteen, kun heiltä jotakin katosi, vaan turvautuivat aina poppamiehiin.

Vielä nytkin on näillä mustilla taikakykyjä. Äskettäin tapahtui tämän kaupungin lähettyvillä, että kolme mustaa tyttöä tuli "riivatuiksi", ja he tanssivat ja lauloivat kuin hullut monta vuorokautta, kunnes toinen poppamies heidät paransi. Minun ystäväni on nähnyt erään "elementaalihengen" jalanjäljen. Se kävi ihmisten taloissa ottamassa heiltä ruokaa. Jalanjäljet olivat aivan selvät, mutta aivan toisenlaiset kuin kaikkien muiden ihmisten. Siihen aikaan ystäväni ei vielä uskonut lainkaan yliaistillisiin asioihin.

Kafferit uskovat, että kuolleiden henget voivat ottaa asuntonsa käärmeeseen, joka on noin 7 jalkaa [n. 2 metriä]  pitkä ja vihreä väriltään. Jos tällainen sangen myrkyllinen käärme tulee johonkin majaan, sitä ei tahdota tappaa vaan sille uhrataan kukko tai lammas, että se ei jättäisi tautia jälkeensä. Ystävälläni oli maillaan suuri pensas, jonka hän tahtoi poistettavaksi, mutta hänen kafferipalvelijansa ei tahtonut täyttää käskyä, koska hän sanoi siinä asuvan isänsä hengen käärmeen muodossa.

Kun nämä ihmiset muuttavat paikkaa, kokoavat he yhteen kaikki tapettujen eläinten luut ja puhuttelevat kuolleita eläimiä ja kertovat heille muuton syyn.

Asiassa on myös musta puoli. Tapahtui ennen vanhaan, että jos joku henkilö oli tullut liian mahtavaksi tai muulla tavalla joutunut tietäjän epäsuosioon, niin hänet tapettiin noituudella ja hänen omaisuutensa joutui heimon päällikölle, jolta tietäjä peri ison osan. Jokin aika sitten tapahtui täällä muutamia salaperäistä murhia, joissa ei ollut minkäänlaista merkkiä murhaajasta. Kerran erään tietäjän teltalle tuli mies pyytämään suojaa. Hänen annettiin jäädä sinne, mutta tietäjä sanoi: "käsissänne on verta", ja lähetti sanan viranomaisille. Mies huomattiin murhiin syypääksi ja kärsi kuolemanrangaistuksen.

Tietäjä – tammikuu 1909

Alfred Vout Peters

Muutamia kokemuksiani Mrs. Cornerin (Florie Cookin) kanssa

Tapasin ensimmäisen kerran Mrs. Elgie Cornerin kesällä v. 1898 eräässä talossa Shepherd Bushin kaupunginosassa Lontoossa. Paikkakunnan spiritistisen seuran jäsenet olivat panneet toimeen istunnon, mutta olosuhteet eivät olleet varsin edulliset. Ensinnäkin oli saapunut enemmän väkeä kuin oli odotettu ja oli hyvin lämmin ilta. Ilmanpuute ja yleinen epämukavuus huoneessa oli tehnyt meedion hyvin ärtyneeksi. Minut esitettiin Mrs. Cornerille; hän ainoastaan nyökkäsi päätään eikä edes ottanut kädestä. Minä istuuduin vähän matkan päähän hänestä.

Mrs. Cornerin istunnot pidettiin täydessä valossa, ja jos kuvailen järjestelyjä, on helpompi ymmärtää kertomustani. Tässä tapauksessa oli kaksi verhoa kiinnitetty yhteen huoneen nurkkaan tangosta riippumaan. Täten muodostui nk. "kabinetti" [jollaista aina käytetään aineellistumisistunnoissa. – Suom. huom.]. Verhojen taakse oli pantu tuoli, ja tähän sidottiin meedio kiinni. Mrs. Corner ei vastustanut sitomista, mutta ei tahtonut sidottavan itseään kaulasta, jottei hän sattuisi tukehtumaan ollessaan transsissa (horroksessa). Sitominen toimitettiin niin, että meedion oli mahdotonta päästä vapaaksi tavallisilla keinoilla. Tässä tapauksessa sitomisen teki muuan merimies. Esirippu vedettiin esiin ja pian ääni ranskankielellä pyysi minua tulemaan lähemmäksi, ja tein niin. Mrs. Corner ei tiennyt minua meedioksi, eikä hän silloin minua ensinkään tuntenut. Se, joka puhui ranskankielellä, oli muuan henki, jonka oli tapana aineellistua Mrs. Cornerin välityksellä ja jonka nimi oli Maria. Me emme kuitenkaan saaneet nähdä juuri muita ilmiöitä kuin että käsiä ja jalkoja pistäytyi ulos esirippujen välistä, ja Maria sanoi: "osia hengistä on aineellistunut". Odotimme vähäsen, mutta Mrs. Corner tuli tajuihinsa ja pyysi verhoja nostettavaksi pois, koska huoneessa oli niin kuuma. Seuraavaksi kerron yhden varmimmista todistuksista, joita minulla on ollut "henkien palaamisesta".

Kahta päivää aikaisemmin olin ollut toisessa aineellistumisistunnossa, jossa meediona oli Cecil Husk. Siinä istunnossa henkiystäväni (Moonstone), jonka niin monet ystäväni ympäri maailmaa tuntevat, aineellistui ja lupasi näyttäytyä Mrs. Cornerin luona. Kuitenkin nyt luulin, että se oli mahdotonta huonojen olosuhteiden vuoksi. Mrs. Corner istui selkä esirippua vastaan ja nojautui Mrs. H. Boddingtoniin. Me istuimme kaikki hiljaa, kun äkkiä esirippu vedettiin syrjään, ja siinä seisoi Moonstone. Me kaikki näimme hänen vartalonsa ja kasvonsa, tummine hiuksineen ja viiksineen, mutta ainoastaan muutamia minuutteja. Silloin meedio heräsi ja alkoi nauraa: "Oh, mikä mukava henki täällä on, niin vanha ja ryppyinen ja hän katselee minua." Moonstone oli tunnettu kaikille huoneessa oleville, sillä olin jo jonkin aikaa toiminut meediona. Kaikki halusivat nähdä hänet, ja siksi häntä pyydettiin taas näyttäytymään, ja hän teki niin. Tällä kertaa näkyi kuitenkin vain kasvot, jotka olivat vanhat ja ryppyiset, sillä hän oli 102-vuotias jättäessään maisen ruumiinsa, kuten hän on meille kertonut.

Ennen istunnon loppua näin ilmiön, joka minun kokemuksissani on ainoa laatuaan. Esiripun ulkopuolella – ei verhojen välisessä aukossa – alkoi kokoontua sumua. Se muodostui pian oikeaksi käsivarreksi, nähtävästi naisen. Kun minulle sanottiin, että henki tahtoi kosketella minua, tartuin siihen kiinni ja tunsin lämpimän ihmiskäden omassani.

Sitten istunto loppui, ja muutamien ystävien kanssa me saatoimme meediota vähän matkaa hänen kotiinsa. Hän pyysi minua tulemaan luokseen seuraavana lauantaina. Tein niin, ja meillä oli istunto, josta nyt tahdon kertoa.

Tämä toinen istunto tapahtui Mrs. Cornerin omissa huoneissa, ja koska oltiin vain ystäviä, so. istunto ei ollut maksullinen, olivat puitteet paremmat. Huoneena oli vain keittiö, jotta se ei olisi meluisan kadun puolella. Kabinettina oli astioiden pesusoppi. Lattia oli kivinen, ja me levitimme sille maton, jottei meedion jalkoja paleltaisi, ja ovea peitti esirippu. Huone ei ollut aivan pimeä, sillä pieni kaasuliekki paloi kaiken aikaa, niin että hyvin saattoi katsoa aikaa kellosta. Sitten meitä pyydettiin puhumaan, mutta ei laulamaan, sillä tavallinen laulu istunnoissa ei ole niinkään miellyttävää. Äkkiä kuului syvä miehen ääni. Tämä mies kertoi olleensa merikapteeni ja kuolleensa samassa talossa. "En ole kuollut", hän lisäsi, "mutta olen suuressa pimeydessä." Hän ei näyttäytynyt tässä eikä muissakaan istunnoissa, ainoastaan puhui. Myöhemmin kerron, kuinka omituisella tavalla saatiin todistetuksi tämän miehen todenperäisyys.

Mutta palatkaamme istuntoon. Ennen pitkää Maria näyttäytyi, kohottaen esirippua. Tunnustan, että vaikka itse olen meedio ja olin ollut läsnä useissa istunnoissa, mielessäni oli aina piillyt epäilys aineellistumien todellisuudesta. Olin pitänyt mahdollisena, että ne olisivat vain nerokkaita temppuja. Mutta Mrs. Cornerin istunnot olivat aina niin luonnollisia, niissä ei ollut mitään eriskummallisuuksia. Maria tuli minun puolelleni esirippua ja veti minua esille pyytäen minua katsomaan itseään. Tein niin ja sillä hetkellä minä syleilin häntä, niin kuin hän oli pyytänyt minua tekemään ja tunsin sylissäni elävän, hengittävän naisen, minun pituiseni (Mrs. Corner oli minua lyhempi). Maria oli nuori 25–27 vuoden ikäinen nainen, tummatukkainen ja kaunisihoinen. Mrs. Corner oli silloin 43–44 vuoden ikäinen, lyhyenläntä, mutta lihavahko ja hänen tukkansa oli aivan toisenlainen kuin Marian, jota pidin sylissäni. Olen aivan varma Marian samaisuudesta, meediosta riippumatta.

Noina päivinä saimme usein välittömän kirjoituksen avulla neuvoja siitä, kuinka pidettäisiin istuntoja Mrs. Cornerin kanssa. Paperia ja kyniä oli kabinetissa, saattoi kuulla hengen jotakin kirjottavan, ja sitten meille ojennettiin kirjoitus. Se ei ollut Mrs. Cornerin käsialaa. Minä olen säilyttänyt näytteitä sekä hänen kirjoituksestaan että tämän hengen kirjoituksesta.

Kerron nyt muutamista istunnoista Mrs. Cornerin kanssa. Olin pyytänyt häntä antamaan istunnon vähän matkan päässä Lontoosta Forest Gatessa, missä minä asuin, pienelle piirille, jota olin pitänyt koolla kolme kuukautta. Meedio pelästyi jostakin tapaturmasta ennen istuntoon tuloa, ja me huomasimme, että pelko oli vaikuttanut häneen häiritsevästi. Kuitenkin saimme hauskan yllätyksen: Moonstone oli luvannut näyttäytyä minulle, vaikken luullut sen olevan mahdollista näissä olosuhteissa. Keskustelin vieruskumppanini kanssa, kun tunsin kättäni puristettavan ja pehmeä, rakas ääni sanoi: "medi, medi" (lyhennys "meediosta"). Ja siinä seisoi Moonstone, kädessään valo (kynttilä?), joka valaisi hänen kasvojaan ja piirteitään. Sitten hän näyttäytyi koko pituudeltaan, kaikkien läsnä olevien suureksi iloksi, sillä he kaikki tunsivat hänen. Mainittakoon omituinen seikka: Mrs. Cornerin omat henget eivät voineet aikaansaada tuota mainittua valoa, jollei Moonstone ollut läsnä.

Toisella kertaa istuimme Mrs. Cornerin talossa ja ennen istuntoa olimme nauraneet ja käyttäytyneet hyvin vapaasti ja kevyesti. Kun meedio oli mennyt kabinettiin, eivät henget saaneet häntä transsiin, ja minua pyydettiin istumaan hänen jalkojensa juuressa kabinetissa. Tein niin, ja hyvin pian meedion ruumis kumartui eteenpäin, ja hän olisi pudonnut lattialle, jollei hän olisi ollut tuoliin sidottu. Hän hengitti raskaasti ja oli transsissa. Äkkiä kuulin äänen sanovan: "mene ulos, mutta älä katso taaksesi". Nopeasti menin entiselle paikalleni, ja välittömästi minua seurasi täysin muodostunut henki.

Toisella kertaa Maria tuli kabinetista ja pyysi yhtä läsnäolijoista, Mrs. D:tä, menemään kabinettiin ja nostamaan meedion pystyyn, koska hän oli pudonnut eteenpäin ja saattaisi loukkaantua. Mrs. D. kertoi minulle silloin ja monesti jälkeenpäin, että Maria pysyi aineellistuneena koko ajan kun hän oli kabinetissa. Mrs. D. ei ole spiritisti eikä hänellä siis pitäisi olla mitään ennakkoluuloja.

Yksi merkillisimmistä istunnoista Mrs. Cornerin talossa, jossa olin läsnä, pidettiin Mrs. Cornerin syntymäpäivänä. Maria toi hopeaisen rannerenkaan kabinetista ja sanoi sen olevan Katylle. Kun häneltä kysyttiin, kuinka hän oli sen saanut, hän sanoi: "Oi, minä otin rahat meedion kukkarosta, jätin ne puodin laatikkoon ja toin sijaan sieltä rannerenkaan." Mrs. D. ja Mr. Robert King olivat tässä istunnossa läsnä. Maria käski kaikkien miesten asettua huoneen toiseen päähän ja sijoitti naiset kabinetin lähistölle. Sitten hän pyysi, ettei häneen koskettaisi, ja kun lupasimme sen, hän näyttäytyi puettuna vain lyhyihin alushousuihin. Kuinka kaunis hän oli, tämä pitkä, solakka nainen, jonka ruumis ei milloinkaan ollut korsettiin puristettuna ollut, kaunis kuin kreikkalainen kuvapatsas! Se, joka seisoi edessämme ei voinut mitenkään olla meedio, vaan tämä oli kaunis nuori nainen ja meediota pitempi.

Tällä kerralla tapahtui hyvin omituinen seikka. Meitä pyydettiin ensin koskettamaan meediota. Me teimme niin, ja Mrs. Corneria varotettiin olemaan huutamatta. Hän lupasi ja sitten näimme verhot vedettävän syrjään ja niiden välissä seisoi Mrs. Corner käsi painettuna rintaa vastaan ja silmät ummessa. Hän näytti olevan puoleksi transsissa ja toisti matalalla äänellä: "laskekaa minut ulos, laskekaa ulos". Sitten ikään kuin takaapäin vedettynä hän peräytyi kabinettiin. Verhot vedettiin uudestaan syrjään, ja me näimme parrakkaan miehen kasvot. Sitten verhot vedettiin vielä enemmän syrjään, jolloin näimme miehen ruumiin vyötäröstä ylöspäin ja kiinni meedion oikeassa kyljessä tämän seisoessa siinä molemmat käsivarret rinnoilla. Kaikki läsnäolijat näkivät molemmat yhdessä, miehen ja meedion. Miehen kasvot olivat kalmankalpeat ja silmät suljetut. Useita minuutteja kului. Sitten meedio näytti heräävän. Kääntäen kasvonsa hän näki miehen seisovan vieressään, kirkaisi ja oli syöksyä ulos kabinetista, mutta kaksi kättä taaksepäin otti häntä vyötäröstä kiinni ja verhot suljettiin. Muutamien minuuttien kuluttua hän oli taas täysin hereillä ja meidän keskuudessamme. Olimme kaikki nähneet molemmat yhdessä, meedion ja nuoren parrakkaan miehen, jota ei tunnettu.

Muutamat merkillisimmistä istunnoista, joissa olen ollut läsnä, pidettiin Mrs. Effie Bathen vieraanvaraisessa talossa. Hän koetti piirin jäseniä huolellisesti valikoimalla saada aikaan parhaita puitteita, ja tulos oli sangen tyydyttävä. Erääseen näistä istunnoista Mr. Abraham Wallace toi vähän kirurgien käyttämää silkkiä meedion käsien ja vyötärysten sitomiseksi. Tämä silkki ei veny, joten Mrs. Cornerin oli mahdotonta irrottaa siitä käsiään tai jalkojaan. Talon rouva oli pyytänyt meitä päivälliselle, ja meitä oli koolla iloinen seurue. Istuntoon ryhdyttäessä tri sitoi Mrs. Cornerin kädet ja jalat, meedio meni sitten kabinettiin ja melkein heti silkkinauha ojennettiin ulos eikä ainoakaan solmu ollut aukaistuna.

Toisella kertaa aineellistui johtajana Moonstone vasemmalle sivulleni, ja kaikki lähelläni istuvat saattoivat hänet nähdä. Mrs. Bathe pyysi häntä tulemaan omalle puolelleen. Henki tuli ja seisoi aivan selvänä vähän matkan päässä kabinetista. Emäntämme pitkä vartalo ja henkiystävämme tumma ja pienempi muoto näkyivät meille selvästi.

Kerran Mr. Robert King ja minä istuimme lähellä kabinettia siten, että pystyimme näkemään sen sisäpuolelle. Molemmat tunsimme hyvin epämieluista hajua, ja samalla näimme miehen kasvot, joista puuttui toinen puoli, ikään kuin pois syötynä – todella mitä hirvittävin näky. Kuiskaten tästä puhuimme toisillemme, mutta vähitellen haju kasvoi niin, että kaikki läsnäolijat huomasivat sen. Äkkiä meedio kirkaisi ja pakeni kabinetista. Kun kysyttiin, mikä oli hätänä, hän sanoi nähneensä kauhean näyn. Me huomasimme sittemmin, että erään läsnäolijan veli oli äskettäin kuollut kasvosyöpään ja että se haju, joka oli istunnossamme niin inhottava, oli sama kuin miehen kuolinhuoneessa.

Eräällä kerralla näyttäytyi Florence Marryatin tytär ja sanoi Mrs. Bathelle, että meedion pitäisi mennä hänen äitinsä luo ja nopeasti. Mrs. Cornerilla oli siihen aikaan paljon tekemistä, eikä hänellä ollut siihen tilaisuutta, ja kohta sen jälkeen Florence Marryat kuoli.

Mrs. Corner ei ainoastaan kyennyt aikaansaamaan aineellistumisia vaan sai myös suoranaista kirjoitusta, jota nykyään harvemmin käytetään. Hänen tarvitsi vain panna pöydän alle paperia ja kynän, niin henget kirjoittivat heti. Kerran minä olin jossakin pulassa enkä saanut neuvoa henkiystäviltäni. Kun kaipasin sitä kipeästi, kysyin Mrs. Cornerilta, voiko hän saada sitä suoranaisen kirjoituksen avulla. Hän lupasi koettaa. Muistan, kuinka oli kaunis kesäpäivä ja päivänvalo tulvi huoneeseen. Meedio pani ainoastaan muutamia paperiarkkeja ja pienen kynänpätkän pöydän alle, jonka ympärillä me istuimme puhelemassa. Pian kuului koputuksia pöydältä. Tällä tavalla henget ilmoittivat, että kirjoitus on valmis. Otin ylös paperiarkit: ensimmäinen oli tyhjä, mutta toisella arkilla oli kauniisti kirjoitettu lyhyt lause kreikaksi, toistettu Euripidelta ja tarkalleen minun asiaani koskeva.

Minulla on vielä jäljellä näytteitä peilikirjotuksesta, jota Mrs. Corner sai "automaattisesti". Tämä nainen oli myös ihmeen selvänäköinen. Eräänä päivänä hän seisoi ystävämme Mrs. D:n huoneessa, josta näkyi osa Clapham Commonia, kun hän äkkiä huudahti: "Katsos tuota nuorta miestä. Oi, nyt hän kaatui." Mrs. D. ja Mrs. Corner juoksivat molemmat ulos kadulle, mutta ei ketään näkynyt. Silloin Mrs. D. muisti, että tarkalleen 12 kuukautta aikaisemmin nuori mies, puettuna aivan Mrs. Cornerin kuvauksen mukaan, oli tullut Commonista ja oli kaatunut portin ulkopuolella. Hän oli tehnyt itsemurhan ottamalla myrkkyä ja oli heittänyt henkensä juuri siinä samassa Mrs. D:n huoneessa. Kaikki tämä tapahtui ennen kuin Mrs. Corner asui lähistöllä, eikä hänellä ollut mitään keinoa saada tapahtumasta tietoa.

Olen jo maininnut, että omituisten olosuhteiden takia me saimme yllättäen todennetuksi sen kapteenin, joka ilmaantui Mrs. Cornerin kautta. Kun meedio ensin asettui taloonsa, se oli täysin tyhjä eikä hän puhunut kenenkään naapurin kanssa, ennen kuin hän tapasi meidät, sillä me englantilaiset emme ole niin naapurirakkaita. "Kapteeni" sitten näyttäytyi ja sanoi meidän olevan hänen talossaan. Hän ei sanonut voivansa ymmärtää, miksi hän oli yksinään ja pimeydessä, mutta kun tyttö (Mrs. Corner) oli läsnä, saattoi hän puhua. Tuntui siltä kuin hän olisi itse tietämättään aineellistunut tai kuin häntä olisivat käyttäneet korkeammat henget. Kerran hän pyysi minua tuomaan sanomalehden, jota hänen oli ollut tapana lukea. "Mikä lehti se oli?" kysyin minä. "Reynolds", kuului vastaus. Täytin hänen pyyntönsä ja lehti katosi, mutta saman illan kuluessa se putosi alas katosta toisessa Lontoon kaukaisessa osassa, missä juuri pidettiin istuntoa.

"Kapteeni" kertoi, ettei hän ollut uskonut Jumalaa eikä pirua olevan eikä elämää kuoleman jälkeen. Aluksi hänen oli tapana kirota mitä kauheimmin, mutta myöhemmin hänen kielensä tuli siivommaksi.

Eräänä päivänä muuan tunnettu pappismies tuli käymään Mrs. D:n luona ja Mrs. Cornerista tuli puhetta. "Asuuko hän siinä ja siinä talossa?" kysyi pappi. Saadessaan myöntävän vastauksen hän lisäsi: "Kummallista! Minun oli tapana käydä siellä katsomassa vanhaa kapteenia, joka kuoli syöpään. Hän ei uskonut kuolemanjälkeiseen elämään ja käytti hyvin karkeata kieltä. Aina näin hänellä kappaleen Reynolds-lehteä vuoteensa ääressä."

Kun tämä tieto tuli aivan ulkopuolelta, pidimme sitä hyvänä todistuksena.

Koputuksia kuului alituisesti, kun istuimme pöydässä. Henget tahtoivat yhtyä keskusteluumme ja sanoa joskus sukkeluuksia. Esimerkiksi kerran istuimme puhumassa erään naisen iästä. Mrs. Corner kysyi hengiltä, tiesivätkö he. Kyllä, vastasivat he, 53. Mutta me tiesimme, ettei se ollut sinnepäinkään.

Ehkä ihmeellisin istunto tapahtui, kun me olimme kolmisin, Mrs. Corner tyttärineen ja minä. Olimme käyneet yhteisen tuttavamme luona ja koettaneet saada aikaan joitakin pöytäilmiöitä. Mutta jonkun levottoman poikasen takia ei tapahtunut mitään, ja Mrs. Corner sanoi minulle: "menkäämme kotiin". Niin teimmekin ja istuimme ruokapöydän ympärille. Ensin saimme vähän peilikirjotusta, sitten pöytä kohosi ylös ja kuului äänekkäitä koputuksia, jonka jälkeen pöytä nousi ja kääntyi kallelleen, niin että sen kaikki jalat ympäröivät Mrs. Cornerin. Kaikki pidimme toisiamme kädestä, ja olimme liian pelästyneitä voidaksemme liikkua. Minun takanani oli pieni pöytä ja Mrs. Cornerin takana sohva tyynyineen. Saimme sanomia pikkupöydän nousemisella ja laskemisella. Sohva ja tuolitkin liikkuivat, ja sitten tuli äänetön tauko. Kaukana meistä eräässä nurkassa alkoi muodostua jotakin varjomaista. Se muodostui Mariaksi, joka puhui meidän kanssamme. Näin loppui istuntomme. Kun täysi valo sytytettiin, huone oli täysin sekaisin: tyynyjä riippui kaasutorvissa, tuolit olivat siirtyneet paikoiltaan, mutta ei mitään vahinkoa ollut tapahtunut.

Kukaan ei voinut viipyä kauaa Mrs. Cornerin seurassa tuntematta henkien läsnäoloa. Eräässä tilaisuudessa muuan herra oli syömässä meidän kanssamme. Tällöin Mrs. Corner ei tahtonut olla meediona. Ihmeeksemme kuulimme kuitenkin pöydältä koputuksia, ja Mrs. Corner ja minä tiesimme molemmat, että jotakin tulisi tapahtumaan. Äkkiä Mrs. Corner laski kätensä pöydälle, ja se kohosi ylös ilmaan kaikkine tavaroineen vieraamme suureksi kummastukseksi.

Olen joskus tuntenut näkymättömän käden puristavan nilkkaani ja tuntenut selvästi jalassani sormet. Olen kuullut välittömän äänen puhuvan meille silloin, kun ei ole pidetty istuntoa. Esineitä on henkien voimalla viety pois ja tuotu takaisin. Kuinka vähän me silloin panimmekaan arvoa ilmiöihin! Ne olivat niin jokapäiväisiä asioita, että totuimme niihin, emmekä ihmetelleet niitä. Mrs. Cornerista kaikki oli niin luonnollista. En ole koskaan tavannut meediota, joka olisi niin vähän ymmärtänyt mediumisuuttaan. Hän oli valoisa ja leikkisä luonteeltaan, rakasti kaikkea kaunista, oli aina iloinen ystävien seurassa, miellyttävä ja sukkela emäntä, joka todellisella ilolla otti vastaan tarjotun kukkaisvihon, ja aina hyväntahtoinen ja avulias. Mutta toisinaan tämä jalo ja hyväsydäminen pieni nainen sai hirveästi kärsiä nk. "kriitikkojen" takia. Muistan, että hänen kerrankin viikkokausia täytyi pitää vyötäröllään sidettä, koska siihen oli kaadettu sulaa sinettivahaa, kun istunnossa joku oli huolimattomasti häntä sitonut kiinni. Toisella kerralla oli hänelle pantu käsiraudat, ja kun toista rengasta kiristettiin, jäi paljon ihoa väliin ja syntyi vaikea haava. Mutta hän kärsi hyvänsuopeasti kaikki.

Olen koettanut kirjoittaa muististani muutamia kokemuksiani mitä merkillisimmän meedion seurassa, jota ei ymmärretty ja joka ei itsekään ymmärtänyt itseään ja ihmeellisiä kykyjään.

Jää hyvästi, kallis ystävä, minä tiedän, että elät. Ja sinä tulet vieläkin takaisin luokseni, etkä unohda vanhaa toveriasi ja tosi ystävääsi Alfred Vout Petersiä.

Tietäjä – syyskuu 1911

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.