Boy Marmut

Satu maan lapsesta, jonka sielussa asui ikävien ikävä

Maan päälle oli syntynyt pieni lapsi.

Jumala oli tulikirjaimin painanut hänen sieluunsa sanat: "Etsi iäisen elämän helmi, jonka omistamiseen olet luotu! Jos väistyt, valmistat itsellesi pohjattoman kärsimysten maljan. Jos pysyt uskollisena loppuun asti, jos olet valmis luopumaan kaikesta, ’hukuttamaan henkesi’, niin poistat yltäsi entisen elämäsi syntisyyden ja saat astua Jumalan huoneeseen."

Lapsi kasvoi hentona ja heikkona kuin henkäys, ja isä ja äiti katselivat häntä huolehtivin katsein ja sanoivat toinen toiselleen: "Katso tytärtämme, hän on vielä lapsi, mutta ei ilakoi kuin lapsi, ei naura kuin lapsi. Hän on varmaankin sairas ja muuttaa varhain pois luotamme." He sanoivat pienokaiselleen osoittaen naapurusten leikkivää lapsiparvea: "Katso, kuinka tovereillasi on hauskaa, mene sinäkin mukaan!"

Pikku Kay meni. Mutta hän kärsi. Hän tunsi, ettei hän osannut leikkiä kuten muut.

"Mikä minun on?" Niin huoahti pieni, tuskainen sydän. Hänen korviaan särkivät toverien meluavat äänet ja vallattomat puheet. Häntä värisytti, sydäntä palelsi. Hän hiipi hiljaa metsään ja puhkesi itkuun. Pieni lapsi itki ja kysyi: "Miksi itken, miksi Kay itkee?"

Hän kuunteli, kun metsä humisi, ja hän puhui sille: "Metsä, rakastan sinua. Sinä olet niin hyvä. Sinun luonasi saa olla sellainen kuin on. Ei tarvitse leikkiä ja nauraa, kun ei osaa. Ja sinä humiset niin hiljaa ja suloisesti. Sano minulle, mikä minulla on! Olenko tehnyt pahaa? Miksi minulla on niin ikävä? Ja Kay itki yhä, kunnes rauhoittui itkuunsa ja palasi hiljaisena, tyynenä isän ja äidin luo rinnassa ahdistus: "Nyt en saa olla enää sellainen kuin olen. Isä ja äiti eivät ymmärrä. Mutta metsä ymmärtää, iloiset linnut, pienet kultaiset kukat, siniset laineet ymmärtävät. Kay rakastaa niitä ja puhuu niille."

Lapsi kasvoi nuoreksi neidoksi. Hänellä oli nuoren vilkkaat ajatukset, vaihtuvat, kiihkeät tunteet, etäisyyksiin harhaileva mielikuvitus ja palava innostus kaikkeen, mikä hänen mieltään viehätti. Hän ei ollut muita parempi. Hänessä asui sekä paha että hyvä keskenään taistellen. – Mutta hänen sielunsa syvimmässä soi yhä sävel: "Miksi minun on niin ikävä?"

Hänen ystävänsä sanoivat hänestä: "Hän on haaveilija, hän ei osaa elää elämän todellisuudessa. Ystävämme Kay ei osaa elää elämää."

Mutta hiljaisina hetkinä, jolloin huvitusten pyörre lepäsi tyynenä ja värittömänä, "menivät" Kayn ystävät "itseensä" ja ajattelivat: "Nyt on Kay meitä onnellisempi. Meillä täytyy olla aina jotain ’hauskaa’, ainakin seuraa, niin että saamme ’tappaa’ aikaamme puheella ja naurulla. Nyt me olemme köyhiä, ja onneton Kay on meitä rikkaampi. Tiedämme, mitä hän tekee. Istuu huoneessaan ja kuuntelee, kun hiljaisuus hänelle puhuu. Hänen aikansa lentää siivillä, se käy hänelle aina liian lyhyeksi. Hän ei koskaan sano ehtivänsä kylliksi syventyä siihen, minkä täyteyttä hänen olemuksensa pyrkii käsittämään. Mitä Kay ajattelee, mikä hänen elämänsä täyttää?"

Näin miettivät Kayn ystävät.

Tuskin osasi Kay itsekään sitä selittää, sillä hän ei tiennyt, mitä Jumala oli hänen sieluunsa kirjoittanut. – – – Niin hän istui eräänä iltana meren äärellä juuri siihen aikaan, jolloin aurinko vaipui meren helmaan ja taivaalle syttyivät syyskesän valkeat tähdet. Hän katsoi niitä, ja hänen silmänsä kiinnittyivät erityisesti yhteen suureen, loistavaan tähteen. Hän katsoi siihen ja nukahti, ja tähti paistoi suoraan hänen sieluunsa. Silloin Kay näki unessa ne sanat, jotka oli hänen sielunsa lehdelle kirjoitettu.

Nyt hän alkoi ymmärtää elämää. Hän tiesi, miksi hän oli sellainen kuin oli, hän tiesi, miksi hänelle oli annettu kärsimykset ja taistelut, sillä hän oli saanut nähdä nykyisen elämänsä syyt.

Kauan aikaa – satoja vuosia sitten – hän oli elänyt planeetalla, joka on maata monin verroin ihanampi. Siellä oli tiede ja taide, siellä oli kaikki elämän ihanuus ja runsaus kukassaan. Jumala oli sanonut siellä hänelle: "Kay, katso, kuinka kaikki on kaunista ja suurta; tiedät, että se on sinun omistettavanasi, mutta minä, rakastava isäsi, sanon sinulle: vielä suurempaa on luopua kaikesta ja antaa itsensä. Itsensä antamisessa avautuu sinullekin rajaton hengen työ. Valitse se!"

Mutta Kayn hurmasi ihmeplaneetan ihana elämä. Hän hukkui näkyväisten riemuun ja unohti itsensä antamisen.

Siksi Kay on nyt maan päällä kaukana henkensä oikeasta kodista. Hän on jo elänyt ensi nuoruutensa päivät ja astunut kehitysvuosiin.

Hän on seisonut nuoruusriemunsa ja sydäntoiveensa haudalla. Hän on itse kantanut hautaan maallisen elämänsä aarteet, heittänyt multaa aarteilleen, luonut omin käsin haudan.

Hän on sen äsken luonut ja kysyy ikuisen elämän Herralta:

"Eikö ole jo kyllin? Joko avaat huoneeni oven?"

"Mitä olet tehnyt elämässä, Kay?" vastaa iäisyyden Isä.

"Olen luonut vain yhden haudan."

"Kay lapseni, en voi avata vielä. Olet ottanut vasta yhden askeleen elämän tiellä. Nyt alkaa varsinainen taival. Seuraa uskollisena jäljissäni, kulje hetki hetkeltä tahtoni tietä täyttäen käskyni, jotka sydämellesi kuiskaan. Ole uskollinen ja vilpitön! Puhdistukoon ikäväsi ensin itsekkyyden kuonasta."

"Elämän Herra, en jaksa, voimani vaipuivat luomaani hautaan."

Näin valittaa Kay. Sillä entistä voimakkaampana asuu hänen sielussaan ikävien ikävä.

Se on kasvanut suureksi ja sairaaksi. Kayn silmät ovat kuumat ja kuivat ikävästä. Jokainen solu hänen ruumiissaan sykkii vapautuksen ikävää. Maailma ja elämä on hänelle tyhjä autius ja rajaton yksinäisyys. Hän tuntee, kuinka hänen sielunsa hetki hetkeltä vieraantuu siitä, irtaantuu siitä, ja hän nostaa ikävänsä syvyydestä käsivartensa kohti iäistä Elämää, nostaa päivät ja yöt ja rukoilee: "Irrota painavin kahleeni, maan tomu, ruumiini!"

Ja hänen sielunsa rukoillessa täyttää vienosti sarastava toivo: maan tomua suurempi, voimakkaampi on sieluni koti-ikävä.

Se on kohta, piankin katkaiseva aineen kahleet.

Tietäjä — huhti-kesäkuu 1911

Kieliasua on uudistettu sisältöön puuttumatta.


Etusivu

Sekalaiset