SUPRAMATIN VIERAILU KAUKAISESSA TÄHDESSÄ

Episodi Kryshanovskajan kirjasta Planeetan kuolema
(jatkoa artikkeliin Muuan okkultinen romaanisarja)

     Auringon punertavat säteet valaisivat jylhää, ihmeellistä taulua. Autio seutu täynnä korkeita, jyrkkiä, sinertäviä vuoria, joiden rinteillä vain siellä täällä kasvoi tummia tiheitä viidakkoja.
     Teräväsärmäisten kallioiden ja syvien kuilujen välitse kiemurtelee kapea polku, jota pitkin kulkee kaksi tummapukuista miestä. Ulkomuodosta päättäen he kuuluivat eri rotuihin. Toinen oli korkeakasvuinen ja laiha, mutta jäntevä. Hän oli parraton, silmien väri oli epämääräinen ja kasvot olivat särmikkäät ja merkillisesti läpinäkyvän vaaleat, ikään kuin hänen suonissaan ei virtaisikaan punaista, vaan sinertävää verta. Pitkin jyrkkää, kivistä polkua liikkuu hän varmasti ja luontevasti, mikä ilmaisee nuoruutta ja terveyttä. Hänen seuraajansa oli nuori mies, noin 30-vuotias, vahva ja solakka. Silmät olivat suuret ja kirkkaat, kasvojen väri oli terve, kuten useimmiten maalaisilla, ja musta tuuhea tukka pilkisti esille otsan kohdalla kaavun alta. He puhuivat merkillistä kieltä, kansainvälistä planeettakieltä, yhteistä kaikille korkeasti vihityille.
     "Niin, veli Supramati, sinä olet nyt kylliksi perehtynyt paikalliseen kieleen, joten voit ryhtyä tehtävääsi. Luola, johon vien sinut, on täysin sopiva ensimmäiseen esiintymiseesi; se oli muinoin viimeinen Jumalalle pyhitetty paikka, mikä oli säilynyt pahassa ja onnettomassa maailmassamme."
     Tie kääntyi tässä kohden; Supramati ja hänen seuraajansa sivuuttivat pari kalliota ja astuivat sisään ahtaaseen notkoon, joka myöhemmin laajeni ja muodosti avaran maanalaisen pylväskäytävän, joka monin kääntein vietti alas vuorilta.
     Lopuksi he saapuivat suureen luolaan, jonka toisessa päässä oli uloskäytävä tilavalle vuoripengermälle. Tätä paikkaa oli nähtävästi käytetty kappelina, siitä päättäen, että taustassa, johon johti kaksi porrasta, sijaitsi ristillä koristettu safiirinsinisistä kivistä pystytetty alttari.
     Alttarilla oli kaksi yrttejä sisältävää kolmijalkaa, ja suuri metallinen malja, johon eläinradan merkit oli kaiverrettu.
     Pienessä sivuluolassa näkyi laudoista veistetty yksinkertainen pöytä ja penkki. Seinästä pöydän luota pulppusi esille lähde ja sen kristallikirkas safiirinvärinen vesi syöksyi poristen ovaalinmuotoiseen, syvään altaaseen.
     Supramatin opas saattoi hänet kuilun reunalle, kuilun, jonka pohjalla vaahtosi vuolas virta.
     Virran vastakkainen ranta oli huomattavasti toista alempana ja johti kauempana leveään laaksoon, jossa karjalaumoja oli laitumella.
     Kaukana etäisyydessä piirtäytyi epäselvästi taivasta vastaan suuren kaupungin muurien ja rakennusten ääriviivat.
     "Veljeni, näet pääkaupunkimme", sanoi tämän vieraan kiertotähden hierofantti palaten takaisin luolaan. "Suo minun siunata sinua ja rukoilla sen korkeimman olennon apua, jonka jalkojen juureen tahdot tuoda takaisin Hänen kadotetut lapsensa."
     Hän ojensi käsivartensa ja samassa hetkessä leimahti hänen päästään viisi häikäisevää sädettä ja rinnan kohdalta kimmelsi puku monivärisenä tulena. Hänen käsistään lensi kipinöitä kohti polvistuvaa Supramatia. Sen jälkeen hänet kietoi sinertävä sumupilvi ja Supramatin noustessa oli hän kadonnut.
     Jäätyään yksin otti Supramati pukunsa alta esille nahkalaukussa säilytetyn kristalliharpun ja laski sen penkille. Sitten hän astui alttarin eteen rukoilemaan.
     Hänen rukoillessaan syttyivät aluksi molempien kolmijalkojen yrtit, sen jälkeen kimmelsi pieni risti suurena valokimppuna ja vihdoin nousi maljasta, jonka täytti purppuranvärinen neste, loistava kullankeltainen liekki.
     Kun Supramati oli lopettanut hartaushetkensä, vallitsi yö. Hän asteli luolan edessä sijaitsevalle vuoripengermälle ja istuutui eräälle kivilohkareelle. Miettiväisenä katseli hän kuparinväristä taivasta, jossa lukemattomat tähdet loistivat kuin ruusuiset timantit. Etäällä sijaitsevan maapallon ja kodin kaipaus täytti hänen sydämensä, ja sinä hetkenä tuntui kuin olisi hänen tehtävänsä raskas ja tarpeeton.
     Mutta tämä heikkous ei kestänyt kauan, tahdonponnistuksella hän sen tukahdutti. Olihan tämä planeetta, kuten kaikki muutkin, asuinsija Taivaallisen Isän valtakunnassa, Isän, jonka rakkaus on yhtäläinen kaikkia hänen, luotujaan kohtaan. Täällä kuten tuolla maanpäälläkin täytyi hänen, Supramatin, tehdä työtä luojan kunniaksi ja suorittaa ilolla velvollisuutensa.
     Laaksoissa, jotka Supramati saattoi nähdä, oleskelupaikaltaan, oli vilkasta liikettä. Siellä olivat rikkaiden porvarien suunnattomat karjalaumat laitumella. Ja, katsokaa tuonne — lukuisat korkeavartaloiset, tanakat paimenet, jotka vartioivat karjalaumoja, kokoontuivat joukkoihin tai juoksivat ihmetellen osoittaen käsillään kohti ylänköä, joka kohosi notkon yli. Kaikki näkivät, että taivas oli ikään kuin suunnattoman suuren loiston valaisema ja että soihtuva tulikimppu, joka muodosti kuin jonkunlaisen merkin, nousi liekehtien vuoren huipulta. Samalla kertaa jyrisi ukkonen jossakin kaukana; mutta yöllä kiemurteli jyrkänteen yläpuolella säteilevä tulipiiri.

     Etäiseen tunturilaaksoon, jota kaikilla puolin ympäröivät korkeat kalliot ja syvät kuilut ja johon päästiin vain maanalaisia käytäviä pitkin, olivat vihityt rakentaneet itselleen olinpaikan. Siellä olivat viisaiden linnat, temppelit ja salaiset kirjastot, sinne oli myös tuotu tieteelliset aarteet ja siellä säilytettiin kiertotähden arkisto.
     Asukkaiden keskuudessa olikin tosiaan taru, joka kertoi, että vuoriin oli kätkeytynyt joukko salaperäisiä, suurta voimaa omaavia ihmisiä, jotka olivat jääneet hyljätylle Jumalalle uskollisiksi. Mutta kun ei kukaan milloinkaan ollut nähnyt mitään, säilyi tämä ajatus pääasiallisesti työtätekevien joukossa, jota vastoin ylimystö, oppinut sääty ja yleensä sivistyneistö ei vaivannut itseään tutkimalla asian todenperäisyyttä, vaan luonnollisesti nauroi sellaisille "lastensaduille".
     Tässä hierofanttien olinpaikassa oli Supramati herännyt maagillisesta unestaan ja huomasi olevansa huolenpidon ja rakkauden ympäröimä. Siellä vietti hän oleskelunsa ensi viikot uudessa ja tuntemattomassa maailmassa, noudattaen määrättyä järjestelmää totuttaakseen elimistöään uusiin ilmastollisiin ehtoihin. Samalla kertaa perehtyi hän paikalliseen kieleen, oppi täydellisesti tämän pienen, suuruudeltaan kuun kokoisen taivaankappaleen maantiedon, historian ja valtiolliset olosuhteet. Hän sai tietää, että kiertotähdellä asui vain kaksi rotua: Marautit, työväenluokka, oli pitkäkasvuinen, roteva ja toimelias kansa, mutta ymmärrykseltään varsin vähän kehittynyt ja kokonaan toisen heimon, Rudraasien orjuudessa. — Rudraasit oli ylimyksellinen, henkisesti kehittynyt heimo, jonka keskuudesta nousivat oppineet, taiteilijat, virkamiehistö ja koko muu sivistyneistö. Tämä hallitseva rotu oli ruumiillisesti heikko, hento ja sairastui helposti erinäisiin hermo- ja aivotauteihin, kuten esim. halvausta muistuttavaan hermokohtaukseen, äkkinäiseen mielenhäiriöön, sokeuteen ym.
     Perinnöllinen hallitsija omisti vallan planeetalla, mutta marautteja hallitsi hänen sijaisenaan varakuningas. Tämä kuninkaallinen hallitsijahuone oli siinä suhteessa erikoisasemassa, että ylpeänä väitti polveutuvansa jumalallisesta, dynastiasta, joka sivistyksen sarastusaikoina oli hallinnut maata ja asettanut tieteen ja taiteen peruskivet.
     Valmistautumisaikansa Supramati vietti täydellisessä yksinäisyydessä ja seurusteli vain joidenkuiden harvojen veljeskunnan jäsenten kanssa. Niiden joukossa oli näöltään nuorimies nimeltä Sarta, joka lupasi saattaa hänet esiintymistä varten valittuun paikkaan ja auttaa häntä uuden kielen oppimisessa.
     Toisena päivänä luolaan tulonsa jälkeen oli Supramatilla ilo saada vastaanottaa hyvän ystävänsä. Sarta toi hänelle lahjaksi hedelmiä, ja he istuutuivat keskustelemaan sisäänkäytävän eteen.
     "Minulla ei ole lupa usein käydä sinua tapaamassa, koska sinun täytyy tehdä kaikki itse. Mutta vaikea tehtävä on edessäsi, sillä meidän ihmiskuntamme on hyvin julma, itserakas ja aineelliseen kiintynyt", huomautti Sarta huokauksella.
     "Jumala on kyllä auttava minua herättämään heissä uskoa, sääliä, ja rakkautta", vastasi Supramati horjumattoman vakaumuksen täyttämänä. "Mutta ettekö, veljet, koskaan ole itse koettaneet kääntää näitä kadotettuja totuuden tielle?"
     "Tietysti on sitä koetettu, mutta kaikki kokeet ovat olleet turhia. Ehkäpä oikea aika ei ole vielä ollut käsillä; lisäksi vallitsevat lait ovat niin ankaria, että kansa pelkää kuunnellakin uskonnollisia esityksiä. Huolimatta siitä on meistä niin paljon tyhmiä ja naurettavia huhuja liikkeellä, että jos joku sattuisi näkemään vuorilaisen kuten. he meitä kutsuvat, juoksisi hän pakoon minkä ehtisi, sillä he ovat vakuutettuja siitä, että me saattaaksemme heidät takaisin vanhaan uskoon lähetämme heille vuorilta kaikenkaltaisia onnettomuuksia, salamaniskuja, tulvia, tarttuvia tauteja ja muuta sellaista hyvää."
     Ja molemmat ystävät nauroivat makeasti.
     "Sellainen on tavallisesti kohtalomme, — ettei meitä tunnusteta", huomautti Supramati leikillisesti. Mutta sanohan minulle, veli Sarta, mitkä syyt oikeastaan ovat voineet saattaa ihmiskuntanne sellaiseen raivoisaan vihamielisyyteen Jumalaa kohtaan, että he vieläpä vetäytymällä lakien turviin vastustavat taivaallista Isäänsä? Oletan, että se on minulle välttämätöntä tietää."
     "Tulisi liian pitkäksi tarkasti selostaa kaikkea, mutta mielelläni tahdon lyhyesti kertoa sinulle, mikä on johtanut tähän surkeaan tilanteeseen", vastasi Sarta miettivästi.
     "Lienee tarpeetonta kertoa, että meilläkin oli kultainen aikakautemme, jolloin vihityt hallitsivat, jotka kuten teilläkin kutsuttiin ’Jumalallisiksi dynastioiksi’. Tämä oli sivistyksen ja luonnollisesti myös henkisten ominaisuuksien kehittymisen alku. Pian sen jälkeen alkoi rappeutuminen, alkoi noituuden ja mustan magian väärin käyttö ja tapahtui vihittyjen hallituksen rikkoutuminen. Sitä mukaan kuin musta magia levisi, tunkeutuivat ihmisten alimmat vietit esille ja vaikuttivat tuhoa tuottavasti. Pahuus ja julmuus saavuttivat kauhistuttavia muotoja ja lopuksi otti villiytynyt kansa ihmisuhrinkin käytäntöön. Mutta kun siitä huolimatta oli vanhojen opettajien kannattajiakin, jotka säilyttivät ’Jumalallisten dynastioiden’ opetukset, niin koko väestö jakaantui kahteen leiriin, mustan ja valkoisen Jumalan puolueeseen, joita molempia hallitsi oma kuningas. Syttyi raivoisia sotia, jotka aikaa myöten muuttuivat yhä julmemmiksi ja verisemmiksi. Tällaisten intohimojen vaikutuksen alaisina säilyttivät valkoisen Jumalan puolustajat vain puolueensa nimen unohtaen täydellisesti alkuperäiset lait, joita niiden tuli suojata. Rosvous, ihmisuhrit ja kaikkien henkisten voimien käyttö pahoihin tarkoituksiin aikaansai mahdottomia olosuhteita. Silloin esiintyi näyttämölle ihmeellinen mies, jonka kohtalo oli suonut muuttaa maailman. Kosmilliset voimat, jotka olivat aiheutuneet pahan kehittymisestä, hävittivät melkein kokonaan kiertotähtemme; erään maanosan vedenpaisumus hukutti, ja väestöä tuhosivat kamalat taudit.
     "Tätä vaikeata onnettomuusaikaa käytti Ashorka hyväkseen, ottaen vallan käsiinsä. Hänen syntyperänsä oli hämärä, ja kuolemaatuottavana aikana, joka seurasi vedenpaisumusta, kadotti hän kaikki omaisensa; vahvistaakseen asemaansa otti hän pienen orpolapsen omakseen, jota pidettiin valkoisen kuninkaan jälkeläisenä.
     "Tarmokkaat, järkevät toimenpiteet, joihin hän ryhtyi palauttaakseen, järjestyksen, korvatakseen syntyneet vahingot ja kehittääkseen kauppaa ja teollisuutta, herättivät häntä kohtaan yleistä rakkautta ja luottamusta. Tultuaan varmaksi siitä, että hänellä oli rajaton vaikutusvalta, ryhtyi hän vielä suurempaan yhteiskunnalliseen uudistukseen, joka poisti kiertotähdestämme Jumalallisen nimenkin käytön.
     "Jokaisen korkeamman olennon palvominen, valkoisen tai mustan, kiellettiin. Ankarimpien rangaistusten uhalla kiellettiin kaikki uskonnolliset menot, kuten myös kaikki yhteys näkymättömän maailman kanssa, koska muka jokainen uskonto ja monet erilaiset yhdyssiteet fyysisen maailman ulkopuolella olevien olentojen kanssa aikaansaivat vain epäjärjestystä, vihamielisyyttä ja sotaa ja herättivät raivokkaita intohimoja. Jos oli olemassa näkymätön maailma, järjestykööt ruumiista vapautuneet henget mielensä mukaan ja hankkikoot itselleen vapautusta synneistään, miten itse haluavat, kunhan eivät häiritse eläviä. Tästä syystä käskettiin polttaa tai hävittää jokainen paikka, missä näkyjä ilmestyy, missä kuullaan selittämätöntä melua tai missä yleensä tapahtuu yliluonnollisia asioita; mitä taasen magiaan tulee, niin mustaan kuin valkoiseen, rangaistaan siihen syypäät heti kuolemalla.
     "Tämän kauniin ohjelman mukaisesti olemme eläneet jo noin tuhat vuotta ja nautimme mitä ihmeteltävimmästä sivistyksestä. Tosiaan ovat taide ja teollisuus saavuttaneet korkean kehitysasteen, mutta siitä huolimatta kukoistaa itsekkyys, julmuus ja vääryys yhtä suuressa määrässä.
     "Sivistyksemme läpikäyvänä periaatteena on utilitarismi. Jokaisella on oikeus puolustaa omia etujaan; mutta rikos valtioetuja vastaan rangaistaan ankarasti; lait ovat erinomaisen ankarat, mutta yleensä on käsitys oikeasta täydellisesti hämärtynyt."
     Sarta vaikeni ja huokasi raskaasti, mutta Supramatin, tarmokkaassa katseessa loisti, kuten ennenkin, uskoa ja luottamusta.
     Heidän edelleen keskustellessa ehdotti Sarta uudelle ystävälleen, että tuntemattomina kävisivät katsomassa kaupunkia, jotta tämä jonkunverran oppisi tuntemaan tulevaa toiminta-aluettaan. Supramati vastaanotti ehdotuksen kiitollisuudella. Muutamien tuntien kuluttua poistuivat he luolasta puettuina yksinkertaiseen kansan käyttämään pukuun ja lähtivät kohti kaupunkia.
     Tie oli hyvin hoidettu, viljavainiot mainiosti käytetyt; niiden moninainen kasvullisuus kerrassaan ihmetytti. Kasvullisuus oli ylipäänsä rehevää, ja Supramati kuunteli mielenkiinnolla Sartan selityksiä hedelmäpuista, joita kasvoi tien varrella. Ihmeellisimmältä näytti hänestä eräs puu, jolla oli suuret, arbuusien tapaiset hedelmät, jotka loistivat ikään kuin olisivat mehun peittämät.
     "Näetkö, Supramati, tuota puuta, jonka runko on paksu ja vihreä alhaalta, mutta musta ylhäältä? Syksyllä, kun hedelmät kypsyvät, kuivuu koko runko ja onttonee sisältä, jolloin se, hedelmien korjuun jälkeen, peitetään kokonaisuudessaan öljymäisellä taikinalla ja jätetään sellaisena talven yli. Keväällä alkaa puu kehittää lehtiä ja kukkia, ikään kuin se ei olisikaan kuollut."
     "Kaikkialla näyttää luonto meille esimerkkejä ylösnousemuksesta", huomautti Supramati hymyillen.
     "En sinulle vielä kertonut, että tämän ihmeellisen puun mahlasta valmistetaan mainiota likööriä, joka pysyy tuoreena sitä kauemmin, mitä vahvemmaksi se tehdään", lisäsi Sarta.
     Pääkaupunki osoittautui suunnattoman suureksi kaupungiksi, joka oli jaettu kahteen täysin erotettuun osaan. Toinen, suurempi osa oli marauttien hallussa; he nähtävästi rakastivat kirjavia värejä, siitä päättäen, että heidän puutarhoilla ympäröidyt talonsa suorastaan paloivat sinisissä, punaisissa ja keltaisissa väreissä; samaten olivat kankaatkin komeanvärisiä. Niitä myytiin pienissä huvimajan tapaisissa rakennuksissa, jotka olivat avonaisia kaikilta puolilta.
     Teattereitakin oli olemassa, koska marautit rakastivat huvitusta yhtä paljon kuin kauniita pukuja ja koristuksia, ja rudraasit, jotka käyttivät heitä palveluksessaan, järjestivät heille kaikenkaltaisia huvitilaisuuksia. Mutta seuraus siitä, että työtätekevä luokka oli tottunut saamaan kaiken rudraaseilta, joiden joukkoon kuuluivat poikkeuksetta kaikki oppineet, lääkärit, taidemaalarit ja muusikot, oli se että marautit katsoivat heidän puoleensa ikään kuin korkeampiin olentoihin, vieläpä pelkäsivät heitä ja pitivät suurena kunniana palvella heitä.
     Rudraasien kaupunki oli toista laatua, paljon erikoisempi ja taiteellisempi; he asuivat pienissä huviloissa, jotka koristettuina niin kuin jalokivirasiat, kätkeytyivät rehevän kasvullisuuden varjoihin; asukkaatkin olivat hyvin erilaiset verrattuina korkeakasvuisiin voimakkaisiin marautteihin. Rudraasit olivat päinvastoin lyhytkasvuisia. Heidän piirteensä olivat hienot ja älykkäät, mutta silmissä kätkeytyi jotain julmaa ja petollista, joka teki heidät itse asiassa epämiellyttäviksi.
     Useita kertoja huomasi Supramati muutamien, talojen ulko-oviin kiinnitettyinä leveitä, tummansinipunaisia kangaskaistaleita.
     "Sanohan veli, mitä tarkoittavat nuo kangaskaistaleet? Kaikissa on samanlainen punainen merkki, mutta kuitenkin tapaa niitä sekä rudraasien että marauttien taloissa, ja mikä on kummallisinta rakennuksien ovissa, joiden asukkaat omaavat aivan erilaisen luokka-aseman ja varallisuuden.
     Sartan kasvoissa näkyi tyytymätön ja katkeran ivallinen ilme.
     "Nämä kangaspalaset, rakas Supramati, ovat merkkinä maailmamme turmeluksesta ja tarkoittavat sitä, että sellaisessa talossa oleskelee parantumattomasti sairas tai rampa, joka on tuomittu kuolemaan tai yksinkertaisemmin sanottuna on murhattava häpeämättömän lain mukaisesti."
     Supramati ei ymmärtänyt, vaan loi toiseen kysyvän katseen.
     "Mitä? Murhataanko teillä sairaat? Millä oikeudella? Ja miten perheet alistuvat sellaiseen tavattomaan julmuuteen?"
     Sarta nauroi.
     "Millä oikeudella? Yleisen hyvinvoinnin tähden. Mutta olen velvollinen tarkemmin selittämään sinulle tätä, jotta ymmärtäisit sen lain koko hyötypuolisen hienouden, jota nimität julmaksi.
     "Sinä tiedät, että henkinen ihanne ja kaikki, mikä koskee jumalallisia lakeja, on keskuudessamme kiellettyä; tämä merkitsee sitä, että ihmiskunta vapaana kaikista eettisistä näkökannoista lopulta osoittautui olevansa vaistojensa vallassa. Siveys on heikonlaista, ja esim. sinun kannaltasi katsoen ei sitä ole olemassakaan; päinvastoin kukoistaa liiallisuuteen saakka kaikenkaltaiset hävyttömät intohimot ja tavat, ja kansaa, — etenkin rudraaseja, jotka olivat heikommat — alkoi hävittää erilaiset taudit, kuten äkkinäinen mielenvikaisuus, halvaus, kouristukset, jotka väänsivät jäseniä aivan epämuotoisiksi, teidän spitaalinne tapaiset haavat ja vihdoin näön täydellinen menettäminen. Kaikki nämä taudit ovat erinomaisen tarttuvia ja vaikeita parantaa. Mutta koska lääkärit oppivat tuntemaan ja ymmärtämään vain aineellisen puolen ihmisestä ja siis kykenevät parantamaan ainoastaan ruumista, ei milloinkaan tutkita taudin okkultista syytä, joten sellaiset taudit ovat heidän kykynsä tavoittamattomissa.
     "Sen lisäksi vetävät rikokset, siveettömyys ja paheet pahoja henkiä puoleensa, ja heidän lukumääränsä kasvaa päivä päivältä, mutta kun tylsistynyt ihmiskuntamme on suojaton pelottavien okkultisten voimien edessä, kasvaa alituisesti niiden aiheuttama hävitys Onhan kaikki mikä ylläpitää ja puhdistaa ihmistä, rukous, usko Jumalaan, luottamus hyviin voimiin, kiellettyä ja he ovat hävittäneet ymmärtämyksenkin sitä kohtaan. Siihen nähden, että koko hallitusjärjestelmämme on utilitarismin pohjalla, on ainoastaan sillä oikeutta elämään, joka on johonkin kykenevä, joka voi edistää omaa tai. toisten mielihyvää.
     "Siten on selvää, että parantumattomasti mielenvikaiset, sokeat, syöpää potevat, mielipuolilapset ja senkaltaiset olennot eivät ole miksikään hyödyksi yhteiskunnalle, vaan päinvastoin tuottavat turmiota valtiolle ja yhteiskunnalle, koska vaativat tarpeettomia menoja ja estävät ihmisiä nauttimasta elämästä ja hoitamasta toimiaan.
     "Kuitenkin aikaansaa ihmissydämeen kätketty jumalkipinä, tapojen raakuudesta huolimatta, rakkautta noihin onnettomiin sairaisiin ja surua siitä, että on pakko erota heistä.
     "Seurauksena monista voimakkaista vastalauseista on lakia vihdoinkin lievennetty niin, että määrätty ajanjakso on annettu sairaan parantamiseen; mutta jos ajan päätyttyä ei ole parantumistoivoa, on vahingollinen ja hyödytön olento hävitettävä."
     "Kaikkivaltias Jumala! Ja miten heidät murhataan?" kysyi Supramati.
     "Siinä ei ole mitään mutkikasta! Joka kuukausi määrättynä päivänä käy hallituksen valtuuttama henkilö kodeissa, joissa on sairaita, ja todentaa yhdessä lääkärin kanssa, että tauti jatkuu; ja jos suotu ajanlykkäys on päättynyt, määrää hän teloittamispäivän. Poistuessaan kiinnittää hän kangaspalasen merkiksi siitä, että siellä oleskelee kuolemaan tuomittu.
     "Kaikki kuluvan kuukauden tuomitut teloitetaan samana päivänä; päivän sarastaessa heidät viedään kuilun luo, jonka yläpuolella oleskelupaikkasi sijaitsee, ja siellä lukee sama virkamies, muutamien alempiarvoistensa seuraamina määräyksen, joka sisältää kuolemantuomion, sekä luettelee niiden "liikahenkilöiden" nimet, joita heidän omaisensa ovat saatelleet viimeiselle matkalle. Sen jälkeen heille annetaan juoma, joka saattaa heidät tajuttomiksi ja vihdoin heitetään heidät kuiluun."
     "Kuinka kauheata! Täytyyhän tuon kuilun olla melkein täynnä, jos sinne on vuosisatojen kuluessa heitetty niin monta uhria?"
     "Oh, ei! Virta, jonka pauhun kuulet kuilun pohjasta, juoksee näköjään pohjattomaan kuruun ja vie sinne ruumiit.
     "Muuten, veli Supramati, olet pian tilaisuudessa henkilökohtaisesti näkemään kaiken, koska huomenna alkaa aamun sarastaessa tällainen teloitus."
     Supramati oli vaiti ja mietiskeli.
     "Eikö koskaan ainoakaan äiti ole noussut vastustamaan jotain niin kauheata?" hän kysyi lopuksi.
     "Mitä siihen voi? Kaikki ovat lain alla, ja heidän on taipuminen, vieläpä itse kuninkaankin. Tietysti syntyy sekä itkua että huokailua, mutta kunnollista vastustusta ei kukaan ryhdy ajattelemaan."
     "Mutta jos täällä teidän luonanne ollaan niin ankaria sairaita kohtaan, vain siksi, että ovat tarpeettomia, millainenhan rangaistus on silloin määrätty rikollisille?", kysyi Supramati heidän palatessa luolaan.
     Sarta nauroi.
     "Heihin nähden on vielä vähemmän mutkikkaisuutta. Ne, jotka ovat syypäät valtiorikokseen, hyödyllisten ihmisten murhaan, rahojen varastamiseen, joita tarvitaan yleisiä asioita varten, heidät hirtetään lyhyen tutkinnon jälkeen. Mitä laiskottelijoihin, rosvoihin ja yleensä yhteiskunnasta eronneisiin henkilöihin tulee, jotka eivät tee työtä, vaan elävät muiden kustannuksella, viedään heidät autiolle seudulle; muuten ei ole mitään varsinaista määräystä heidän murhaamiseensa annettu, mutta jos jotain sellaista tapahtuu, ei syyllinen joudu rangaistavaksi."
     "Mikä surkea olotila!" huomautti Supramati huokaillen. "Rukoinen Jumalaa säilyttämään minua, jotta voisin hajottaa pimeyden ja johtaa nämä kadotetut sielut tielle, joka vie täydellisyyteen."

     Koko yön vietti Supramati palavaan rukoukseen vaipuneena ja vasta aamun koittaessa hän nousi alttarin portaalta ja katseli ympärilleen, kuullessaan lähestyvien joukkojen askeleita, valituksia ja itkua.
     Monilukuinen seurue kulki kaupungista tietä pitkin, joka johti kuilun partaalle, ja joku kantoi merkkinä kulkueen edessä samanlaista kangasta, jollaista Supramati oli nähnyt talojen oviin kiinnitettynä. Sitä seurasivat virkamiehet ja vihdoin ääretön jono paareja ja ajoneuvoja, joihin tuomitut olivat sijoitetut ja joita itkevät omaiset ympäröivät. Epätoivoisimmat olivat tietysti naiset, jotka sylissään kantoivat lapsia, rampoja ja kyttyräselkäisiä, jotka pienine käsivarsineen olivat takertuneet äitinsä kaulaan.
     Kun kauhea kulkue oli saapunut kuilun luo, seisahtui se ja järjestäytyi suunnattomaksi puoliympyräksi, jonka keskelle virkamiehet asettuivat. Heillä oli päässään kultaiset kypärät, jotka muistuttivat lintuja riippuvine siipineen, luultavasti ehdottoman vapauden vertauskuvana. Virkamiesten keskuudessa oli myös sihteeri, jonka tehtävä ole eräästä kirjasta poistaa onnettomien nimet, sitä mukaan kuin heidät kuolema kohtasi.
     Soittokuntakin oli mukana, mutta sen tarkoitus oli melulla voittaa läsnäolevien valitukset.
     Vieressä seisovan pöydän luona alkoi lääkäri jo pitää kupeissa esillä valmistamaansa huumaavaa ainetta.
     Eräs hallituksen valtuuttama valmistautui lukemaan tuomion julki; mutta sinä hetkenä näyttäytyi jyrkänteellä, joka kohosi kuilun toisella puolella, valkopukuinen mies kädessään harppu.
     Nousevan auringon ensi säteet valaisivat purppuralla hänen lumivalkoista pukuaan, hänen kauniita henkevöityjä piirteitään ja kristallista soittokonetta, joka välkkyi timantin tavoin.
     Minuutin verran tämän jälkeen kosketti arvoituksellinen mies sormillaan kieliä ja harpusta väreili ihmeen ihana sävel, joskus pehmeänä, joskus voimakkaasti sointuvana.
     Vastakkaisella puolella kokoontunut joukko hiljeni ikään kuin lumoutuneena, ja kaikkien katseet olivat kääntyneet tuntemattomaan soittajaan päin. Mutta tämä yhä jatkoi soittamistaan. Sävelet tulivat yhä valtavammiksi ja vaikuttivat sopusoinnullaan jokaiseen ruumiin säikeeseen, herättivät ennen tuntemattomia tunteita, kohottivat ihmismieltä ja pehmensivät sitä niin kuin vahaa.
     Kaikki ihmiset, niiden muassa virkamiehetkin, hypnotisoitujen lailla vähän väliä polvistuivat. Samassa saapui jyrkänteelle tuhansittain lintuja, jotka ympäröivät soittajaa, kokoontuivat hänen jalkojensa juureen ja istuutuivat hänen olkapäilleen.
     Mutta hän ei näkynyt mitään huomaavan, jatkoi vaan soittoaan. Nyt hänestä loisti hopeansininen välke, joka laajan auran tavoin hänet ympäröi. Siitä säteili valoa, joka liikkui kaarissa, kohtasi sairaita ja kietoutui heidän elimistöjensä ympäri.
     Silloin alkoi ihmeellinen näytelmä. Sairaiden ruumiista nousi tupruten mustaa sauvua, ja sitä mukaan kuin pahat höyryt katosivat elimistöstä, alkoivat lamautuneet jäsenet liikkua, sokeiden silmät nähdä, haavat kasvoivat umpeen ja verettömät, kuivuneet kasvot saivat uutta väriä ja eloa.
     Uskomatta silmiään katselivat ihmettelevät äidit lapsiaan, joiden juuri tuli kuolla, mutta nyt vapaina ja iloisina liikuttivat käsiään ja jalkojaan tai oikaisivat kyttyräistä selkäänsä. Ei tuntiakaan kulunut ennen kuin vaunut ja paarit jo hylättiin. Kaikki ne, jotka olivat valmistautuneet kuolemaan, mutta nyt olivat saaneet uutta voimaa elämään ja työtä tekemään, polvistuivat yhdessä kaikkien muidenkin kanssa ja suuntasivat kiitollisuutta hehkuvat katseensa kohti tuntematonta soittajaa.
     Yhtäkkiä taukosi soitto. Tuntematon laski alas harppunsa, loi tyytyväisen katseen polvistuvaan kansanjoukkoon ja katosi luolaan.
     Ikään kuin lumouksesta heränneinä nousivat ihmiset iloisin huudahduksin; kuolemaantuomitut ja heidän sukulaisensa ja ystävänsä syleilivät toisiaan.
     Ihmeissään tapahtumasta totesivat virkamiehet, ettei mitään sairaita enää ollut, eikä siis mikään mestaus ollut tarpeellinen. He päättivät sen tähden palata takaisin kaupunkiin.
     Ihmisjoukoissa vallitsi liikutus ja uteliaisuus, ja jokaista kiusasi kysymys, kuka tämä ihminen saattoi olla, joka vain harpun sävelillä kykeni parantamaan parantumattomasti sairaita. Ei kukaan tietänyt, kuka hän oli tai mistä hän oli tullut; mutta jo muutamien tuntien kuluttua oli pääkaupunki täynnä mitä erilaisimpia taruja salaperäisestä tuntemattomasta ja hänen tekemistään ihmeistä.

     Huhu näin erikoisista tapahtumista joutui kuninkaan hoviinkin. Aluksi ei kuningas tahtonut uskoa mitään, mutta kun eräs mukana ollut virkamies vakuutti oikeaksi nämä tosiasiat, halusi hän nähdä jonkun entisistä sairaista, jonka hän persoonallisesti tunsi.
Silloin tuotiin palatsiin eräs, joka oli ollut halvautunut, eräs sokeaksi tunnettu nainen, eräs lapsi, jolla oli ollut kouristuksia ja jonka kasvoja ja kiertyneitä jäseniä oli ollut kamalaa katsella, sekä eräitä toisiakin.
     Kun kuningas omin silmin oli tullut vakuutetuksi siitä, että he kaikki nyt olivat täysin terveitä, pyysi hän heitä kertomaan, mitä tunsivat parantumisen tapahtuessa. Ja kaikki vakuuttivat yksimielisesti, että samassa, kun tuntematon alkoi soittaa tunsivat he vavistuksen koko ruumiissaan, sen jälkeen näkivät he sinertäviä valoliekkejä, jotka salaman tavoin laskeutuivat heidän ylitseen ja imeytyivät ruumiiseen. Samalla virtasi, läpi koko ruumiin tuli, joka ikään kuin kutoutui siihen hienoina säteinä, ja raikas, tuoksuva tuulahdus puhalsi sanomattoman autuuden tunteen.
     Miten heidät parannettiin, sitä eivät onnelliset ihmiset voineet sanoa, mutta heidän tuskansa taukosivat, kädet ja jalat saivat takaisin liikuntakykynsä, ja vihdoin katosi pieninkin taudin jälki.
     Kuningas, jäätyään yksin vanhan neuvoston puheenjohtajan, koetellun ystävänsä kanssa, ilmaisi rauhattomuuttaan ja kysyi, mikä mies tämä oikeastaan oli ja mistä hän oli tullut? Mikä oli hänen toimintansa tarkoitus ja mitä ylipäänsä oli ajateltava koko jutusta?
     Majesteetillinen vanhus mietti hetkisen ja sanoi sen jälkeen epävarmasti:
     "Toivon hallitsija, että näin erikoisten olosuhteiden vallitessa sallit minun puhua kielletyistä asioista."
     "Tietysti. Olemmehan yksin ja pyydän sinua rauhallisesti puhumaan kaikesta", vastasi kuningas.
     "Siis: itse paikka, jonka tuntematon on valinnut suorittaakseen näitä ihmeellisiä tekojaan, se jo johtaa minut jäljille. Luola, jonka hän on ottanut oleskelupaikakseen, oli viimeinen! valkoiselle jumalalle pyhitetty temppeli; tähän kuiluun, sanotaan, heitettiin viimeinen jumalallinen kuvapatsas ja uskollinen temppelinpalvelija, joka ei tahtonut hylätä pyhää paikkaa.
     "Taru kertoo, että hän ennen kuolemaansa ennusti, että tähän samaan paikkaan kohoaisi ensimmäinen Valkoisen jumalan temppeli ja valo voittaisi pimeyden . . . Tietysti ei tämä olisi suotavaa, koska se vastaisuudessa voi aikaansaada epäjärjestystä, mutta tätä nykyä oletan olevan epäviisasta osoittaa julmuutta henkilöä kohtaan, joka on pelastanut niin monta onnetonta."
     "Odottakaamme ja nähkäämme, mitä edelleen tapahtuu", huomautti kuningas miettiväisenä.

     Koko kaupungin väki oli sillä välin liikkeellä. Kuolemaantuomittujen kodeissa oli tungokseen asti vieraita ja kaikella oli juhlallinen leimansa. Sillä ne, jotka ennen olivat olleet sairaita, mutta nyt olivat terveitä, kertoivat väsymättä ystävilleen ja tuttavilleen kokemuksistaan ja vaikutelmista, joita olivat saaneet ihmeellisestä henkilöstä.
     Kaikkien näiden ihmisten sielussa taistelivat keskenään valtaanpäässyt suru ja pelastuksentoivo; sillä ihmisen sydän on kerta kaikkiaan sellainen, ettei mikään väärä laki kykene muuttamaan tai hävittämään sen tunnetta, tuota Luojalta saatua katoamatonta henkistä kipinää.
     Sen tähden aikaansaikin tämän kokonaisen kuolemaantuomittujen joukkueen pelastus melkein vallankumouksen, perheiden keskuudessa. Kaikki riensivät ottamaan selvää ihmeen yksityiskohdista ja tiedustelemaan mihin oli mentävä ja mitä oli tehtävä saadakseen samanlaista apua.
     Seuraavana päivänä lähti jälleen kulkue kuilun reunalle vieden mukanaan sairaita ja saavuttuaan perille heittäytyi koko joukko yhdellä kertaa polvilleen rauhattomana ja tietämättä mitä tehdä. Vuosisatoina ei kukaan ollut opettanut heitä kääntymään Jumalan puoleen, ja miten rukoiltiin, sitä eivät tietäneet. Pelästyneenä laumana olivat he tuolla polvillaan katsellen pelon, vavistuksen ja toivon sekaisilla tunteilla Supramatia, joka näkyi tasangolla, kuilun toisella puolella.
     Maagikon jalo sydän täyttyi syvällä säälillä näitä onnettomia kohtaan, joilta julmasti oli riistetty kaikki käsitys Jumalasta ja jotka eivät edes uneksineet siitä mahtavasti voimasta, joka uinui heidän sisässään ja joka uudestaan saattoi sytyttää heissä uskon tulen ja uudestaan yhdistää heitä Luojaan.
     Kyyneltynein silmin katseli Supramati näitä onnettomia, alakuloisia ihmisiä, jotka ikään kuin avuttomat lapset pelästyneinä vetäytyivät yhteen ja hädän ja ahdistuksen valtaamina katselivat häntä.
     Palava rukous kohosi hänen sielustaan kaikkivaltiaan Isän puoleen, pyyntö saada voimia pelastamaan näitä onnettomia ja antamaan heille takaisin kalleimman lahjan, uskon Jumalaan ja rakkauden hyvään. Sillä hetkellä heräsi tässä lähettiläässä toisesta maailmasta rakkaus vieraan tähden asukkaihin, ja hän näki selvästi sen veljessiteen, joka yhdistää kaikkien maailmoiden ja tasojen olennot atomista pääenkeliin saakka siteillä, joita ei voi katkoa, jotka ikään kuin tuliliekit pursuvat esille kaikkinäkevän sydämestä, läpäisevät kaikki järjestelmät ja palaavat takaisin alkulähteeseensä.
     Siinä se nyt oli — se jumalallisen hengityksen salaisuus, joka tulen tavoin sytyttää tuhat muuta', eikä koskaan itse sammu, vaan kulkee atomista atomiin, lahjoittaa elämää aineelle, luo protoplasmasta täydellistä viisautta omaavan maagikon. Tänä suurena hetkenä käsitti Supramati salaisen jumalallisen ajatuksen, joka asettaa itse luomishetkenä pieneen, heikkoon olentoon rakkauden mahtavan tunteen, joka yhdistää ihmiset ja maailmat, joka on Kaitselmuksen toimiva voima. Kaikki, joka siihen asti oli ollut hämärää, selveni nyt. Hänen lähetystyönsä ei enää tuntunut raskaalta, tehtävä, jonka hän oli ottanut suorittaakseen, ei ollut enää vain velvollisuus, vaan samalla onni saada tehdä hyvää niille, joita rakasti.
     Hänen ja näiden henkisesti kehittymättömien olentojen välillä syntyi säälin kautta voimakas side, joka yhdisti sen, minkä Jumala oli luonut. Syvä ilo täytti profeetan sydämen; hänen tekonsa tuli kauniiksi ja hän sai siitä palkintonsa.
     Koko Supramatin aura täyttyi kultaisilla liekeillä ja koko hänen olentonsa hengitti jättiläisvoimaa. Hän otti harppunsa ja säveleet, joita hän synnytti, olivat sfäärien soittoa — jonka mahtavat värähdykset hallitsevat elementtejä ja rakentavat maailmoita.
     Tulivirtana ympäröi hänen mahtava tahtonsa tietämätöntä joukkoa, kun hän rakkaudella sitä katseli. Kaikkien katseet kohdistuivat maagikon valkoiseen olentoon, silmät kyyneltyivät, mutta ei kukaan aavistanut, että se oli sielun heräämistä, joka elähdyttäisi heissä uskon Luojaan.
     Kaikki sairaat parantuivat ja elähdyttävä voimavirta oli niin valtava, että jyrkänteellä kasvava vanha kuivettunut puunrunkokin äkkiä sai uutta eloa ja sen kaarna täyttyi mahlalla.
     Tämä uusi ihme herätti tavattoman ihastuksen, ja kertomukset yliluonnollisesta ihmisestä, joka asui luolassa, tulivat yhä satumaisemmiksi.

     Tieto tästä hämmästyttävästä tapauksesta joutui jälleen kuninkaan palatsiin, varsinkin, koska pelastettujen joukossa oli Medha, nuori neiti, joka oli kuninkaan pojantyttären, prinsessa Vispalan ystävätär.
     Kuningas nimeltä Inkusadi oli jo vanha, ja kaksi hänen poikaansa oli joutunut kauhean lain uhreiksi. Molemmat prinssit potivat parantumatonta tautia, ja huolimatta korkeasta asemastaan päättivät he elämänsä toinen toisensa jälkeen kuilussa. Vanhan kuninkaan luokse jäi vain nuoremman pojan tytär, nuoremman pojan, josta hän oli erikoisesti pitänyt.
     Vispala oli kukoistava kaunotar ja herttainen tyttö, ja Medha oli hänen lapsuusystävättärensä. Ajatus kadottaa hänet oli maksanut prinsessalle paljon kyyneleitä; siksi hän ilostuikin sitä enemmän nähdessään ystävättärensä aivan terveenä. Vispalalta sateli kysymyksiä salaperäisestä miehestä, joka oli suorittanut sellaisia ihmetöitä, ja Medha iloisena parantumisestaan kuvasi Supramatia ihastunein sanoin.
     "En koskaan, en koskaan nähnyt kauniimpaa miestä, ja ihmeellistä on, ettei hän yhtään ole meidän miehiemme kaltainen. Vaikka hänellä onkin vaaleat kasvot, voisi uskoa, että hänellä on punaista verta, sillä hänen poskensa ovat ruusuiset; hänen tukkansa on kutrinen, epämääräistä väriä ja kimmeltää kuin kulta. Mutta kuvatakseen hänen silmiään täytyy ne nähdä. Ne ikään kuin säteilevät tulta ja ilmaisevat niin paljon voimaa ja samalla hyvyyttä, että koko elämänsä tahtoisi olla polvillaan ihastuksesta häneen", vastasi Medha.
     "Minun täytyy nähdä hänet", huudahti Vispala kiiltävin silmin. "Mutta missä ja miten?"
     "Ei mikään ole yksinkertaisempaa, prinsessani. Joka päivä kokoontuu väkeä kallion eteen, missä parantuminen tapahtuu ja hän itse seisoo jyrkänteen huipulla harppu kädessään, joten häntä voi vapaasti katsella. Tätini sanoo, että yöllä ympäröi luolaa ja jyrkännettä sinertävä valo ja hän istuu siellä sisällä soittaen ja laulaen. Ei kukaan ollut koskaan kuullut sellaista laulua. Tuntuu vavistus ruumiin jokaisessa säikeessä ja tuntui ikään kuin aivoissa ja sydämessä liikkuisi jotain, joka herättää mitä ihmeellisimpiä ajatuksia.
     "Vielä eläimetkin ovat ikään kuin lumottuina ja linnut istuutuvat ihmeellisen miehen olkapäille, polville ja jaloille. Se on kerrassaan uskomatonta."
     Muutaman päivän kuluttua lähtivät Vispala ja hänen ystävättärensä keskellä pimeintä yötä jyrkänteelle, jossa jo oli joukko ihmisiä, joihin yhtyivät. Aivan oikein, ihmeellinen sinertävä valo ympäröi maagikon asuntoa leveänä sädekehänä. Huippu oli tyhjä, mutta joukko lintuja täytti ympäröivät kalliot.
     Pian näyttäytyi Supramati, istuutui suurelle kivelle, jota käytti penkkinään, ja alkoi soittaa. Ympäröivässä puolipimeässä hänen voimakas, valkoinen vartalonsa, hänen ihanat henkevöidyt kasvonsa, ja ihmeelliset tuntemattomat sävelet, jotka hänen hienot sormensa synnyttivät, vaikuttivat hurmaavalla tavalla. Hiljaa ikään kuin lumottuna katseli Vispala häntä; koko hänen olentonsa vapisi liikutuksesta, jota hän ei itse ymmärtänyt; eikä hän saattanut poistua, ennen kuin maagikko oli lähtenyt takaisin luolaan.
     Supramatin maine levisi sillä välin ihmeteltävän nopeasti. Kaikilta puolilta maata vaelsi kansaa näkemään salaperäistä muukalaista, tullakseen parannetuksi ja kuullakseen hänen ihmeellistä lauluaan.

     Vanha kuningas, joka ei enää voinut vastustaa uteliaisuuttaan, päätti mennä luolaan urkkimaan ja kyselemään tuntemattomalta tulokkaalta, joka omisti tällaisen ihmeellisen parantavan voiman. Maanalaiset tiet luolaan olivat kuninkaalle tuntemattomia, mutta ulkopuolella oli säilynyt kallioon hakattu porraskäytävä, joka muinaisina aikoina johti kappeliin, ja tämä tie oli vielä käyttökelpoinen, vaikka se monen vuoden aikana oli jäänyt ilman hoitoa. Kuningas kiipesi suurella vaivalla näitä portaita ylös ja pysähtyi ihmeellisesti hämmästyneenä ja liikutettuna luolan sisäänkäytävän eteen.
     Koko luolan sisäosa oli sinisen valon täyttämä, niin kuin hänelle oli kerrottu, ja samalla erinomaisen ihanan tuoksun kyllästyttämä. Mutta taustalla loisti valokehän ympäröimänä, ristin kruunaamana graal-ritarien malja, kivipenkillä istui itse salaperäinen muukalainen ja luki pergamenttipalasta, hän, joka jo oli kuivannut niin paljon kyyneleitä ja lieventänyt niin paljon tuskia.
     Täynnä uteliaisuutta katseli kuningas miettiväisesti Supramatia, joka oli hänen saavuttuaan noussut paikaltaan. Hänen ensimmäinen vaikutelmansa oli, että edessään oli erinomaisen kaunis, aivan vierasta rotua oleva mies. Muutamia minuutteja kestävän molemminpuolisen tarkastelun jälkeen tervehtivät he toisiaan.
     "Ken olet, muukalainen ja niistä tulet sinä, joka et ole maapallomme muiden ihmisten kaltainen, ja mistä olet saanut voimaa tempaamaan kuolemalta olentoja, joita tiede on tuominnut perikatoon?" Inhasadi kysyi. Supramati astui eteen ja pyysi kuningasta istumaan, koska tämä selvästi oli väsynyt vaivaloisen nousun jälkeen. Sitten hän puhui rauhallisella äänellä:
     "Olen Luojamme lähettiläs, tulin levittämään valoa pimeyteen ja muistuttamaan tämän planeetan ihmisiä heidän jumalallisesta syntyperästään. Aika on tullut palauttaa liitto Jumalan ja hänen luomakuntansa välillä; kyllin kauan on ihmiskuntanne ollut ilman uskon siunausta. Minä tulin puhumaan ihmisten sydämille ja kuvaamaan heille Jumalan ääretöntä rakkautta; minä säilytän heille elämän ja annan heille terveyttä, jotta he kunnioittaisivat Jumalan nimeä ja siunasivat Herraa."
     "Onneton!" huudahti kuningas, ja hypähti ylös. "Se, minkä nyt olet sanonut, tuomitsee sinut jo kuolemaan. Etkö sitten tiedä, että planeettamme vapaasta tahdosta katkaisi kaiken yhteyden taivaan kanssa. Jokainen lähettiläs hänen luotaan, jota kutsut Jumalaksi, torjutaan takaisin; armahtamaton laki tuomitsee hänet kuolemaan."
     Supramati hymyili:
     "En pelkää kuolemaa ja veljieni pelastus on minulle kalliimpi kuin elämä. Ihmiselle on henkinen ravinto tärkeämpi kuin aineellinen, on vain annettava hänen ymmärtää, että hän on sokea ja että missä tiede on voimaton, hänen on polvistuttava ja palveltava näkymätöntä. Juuri sen tähden tulin muistuttamaan kansaanne unohdetuista totuuksista ja opettamaan heitä rukoilemaan. Ennustan sinulle kuningas, että yhtenä ensimmäisistä olet kumartava ikuisuuden ja pelastuksen suuren vertauskuvan edessä."
     Inhasadi kavahti pystyyn kalveten, ja hengitti raskaasti. Supramatin mahtavien katseiden vaikutuksesta hänen mielensä tuli liikutetuksi ja hänet valtasi äkkiä kiivas halu kuulemaan enemmän näkymättömästä, jonka puoleen saattoi kääntyä elämän raskaina hetkinä.
     Minuuttia myöhemmin istuutui hän jälleen penkille ja sanoi epäröivästi:
     "Sano minulle, mitä aiot opettaa alamaisilleni, minulla on oikeus ensimmäisenä kuulla. sitä."
     Kun Inhasadi tunnin kuluttua lähti luolasta oli hänen otsansa syvissä poimuissa ja katseeseen kätkeytyi pimeitä ajatuksia.

     Seuraavina viikkoina ei tapahtunut mitään erikoisempaa. Parantamista jatkettiin ja joukko, joka kokoontui kamalalle jyrkänteelle, joka jo oli vallannut niin monta uhria, se joukko kasvoi yhä edelleen. Mutta tunnelma oli nyt jonkun verran muuttunut; musiikki, ihmeellinen laulu ja liikutus, terveyden palatessa saattoi sielun vavistukseen.
     Näissä ihmisissä, jotka olivat kadottaneet kaiken käsityksen hyvästä, henkisestä täydellistymisestä, jotka elivät vain himojensa tyydyttämiseksi ja nykyisyyden nautinnossa, heräsi pyrkimys kohota siihen kirkkaaseen ja puhtaaseen ilmapiiriin, joka huokui parantajasta, ja jos mahdollista tutustua hänen ihmeelliseen tietoonsa.
     Seuraus siitä oli, että seitsemän henkilöä, jotka halusivat päästä Supramatin oppilaiksi, eräänä yönä kapusivat vanhaa kiviporrasta ylös, mutta pysähtyivät epäröivinä luolan sisäänkäytävän eteen. He olivat syvästi järkytettyjä nähdessään alttarin ja säteilevän ristin; heidät valtasi ihmeellinen aura, joka täytti maagikon asunnon, ja heitä hämmensi tämä puhtauden ilmapiiri.
     Supramatin näyttäytyessä sisimmän luolan kynnyksellä, polvistuivat nämä uskalikot ja ojensivat rukoilevina kätensä. Supramati astui nopeasti heidän, luokseen, nosti heidät ylös ja sanoi ystävällisesti:
     "Olkaa tervehdityt, te, jotka ensiksi etsitte Totuuden valoa. Tahdotte tulla oppilaikseni? Mielelläni vastaanotan teidät, sillä onneton maapallonne kaipaa kipeästi profeettoja, jotka voisivat opettaa teitä uudestaan löytämään tien täydellisyyteen. Mutta ystäväni, pidän velvollisuutenani jo etukäteen ilmoittaa teille siitä, että tehtävä, johon olette ryhtyneet, on raskas. Opetuksen, jonka teille annan, on teidän ilmoitettava veljillenne, ja silloin panette itse henkenne alttiiksi, sillä usko ilman tekoja on kuollut. Ajatelkaa sitä, tunnetteko itsenne kyllin voimakkaiksi omistamaan itsellenne ja teossa toteuttamaan minun oppini?"
     Hetken neuvottelivat he toistensa kanssa, sitten astui yksi heistä esille ja lausui vakaumuksella:
     "Opettaja, olemme niin heikkoja, tietämättömiä, sokeita, että meistä tuntuu liian rohkealta luvata sellaista, jota emme ehkä kykene täyttämään. Mutta ole jalomielinen, koettele meitä, ja lupaamme tehdä kaiken, minkä voimme tullaksemme sinun opetuksesi arvoiseksi."
     Kaunis hymyily valaisi, Supramatin kasvot.
     "Teidän vastauksenne antaa minulle mitä parhaimpia toiveita. Joka tunnustaa olevansa sokea, hänellä on oleva tulevaisuudessa onni nähdä ikuinen valo, jotavastoin ylimielinen aina jää sokeaksi, koska hän ei näe muuta kuin omaa suuruuttaan . . . Vielä kerran sanon teille, — olkaa tervehdityt! Saatte jäädä minun luokseni; mutta ensiksi täytyy minun puhdistaa teitä ja poistaa pahat miasmat, pahat höyryt ja tartunnat, jotka peittävät teidät."
     Hän vei heidät luolan sisäosaan, pyysi heitä riisuutumaan, menemään vesialtaaseen, ja polvistumaan sinne, jonka he myös tekivät. Silloin ojensi Supramati kätensä, teki kabbalistisen merkin, ja heti vuosi leveinä juovina valoa avaruudesta, ja kumartuneille päille virtasi vihurin tavoin erivärisiä tulia, jotka ikään kuin imeytyivät heidän olentoihinsa.
     Kun Supramati huomasi heidän kasvoissaan pelon ja ihmetyksen ilmeen, sanoi hän ystävällisesti:
     "Älkää pelätkö, tämä on puhdistavaa tulta avaruudesta, joka tunkeutuu teihin ja hävittää ne vahingolliset aineet, jotka teitä peittävät."
     Sen jälkeen antoi hän kullekin heistä puhtaan valkoisen vaipan ja oljista palmikoidut jalkineet ja vei heidät alttarin luo, jossa he polvistuivat, ja Supramati antoi heidän suudella kalkkia ja ripusti heidän kaulaansa pienet, hyvälle tuoksuvasta puusta tehdyt ristit.
     Siitä päivästä lähtien olivat aamutunnit ja ehtoot omistetut opetukselle. Ennen kaikkea Supramati selitti heille ihmisen kaksinaisluonteen, aineellisen ja astraalisen — ja sen järkähtämättömän lain, joka yhdistää näkyväisen näkymättömään maailmaan, josta ihmiset syntymän kautta tulevat ja johon kuoleman kautta palaavat.
     Hän näytti heille avaruuden näkymättömiä asukkaita ja selitti mitä vaaroja sieltä uhkasi kuolevaisen sielua ja ruumista.
     Edelleen osoitti hän johdonmukaisena loppupäätelmänä tarkoituksenmukaisen aseen näiden vaarojen torjumista varten ja alkoi opettaa heille suuren rukoilemisen taidon,
     Tämä mahtava voima sytyttää salaman tavoin jumalallisen tulen alttarilla, hedelmöittää maan, läpäisee valtameren syvyyden, kulkee hirmumyrskynä avaruuden läpi, eikä tunne mitään esteitä. Rukous on ensimmäinen tieteistä, suurin voima, maagillinen taikakalu, joka panee liikkeelle tuntemattomia voimia. Eikä ainoastaan maagikko, vaan jokainen, joka vain omistaa palavan ja puhtaan uskon, voi käyttää tätä jättiläismäistä voimaa, vallita luonnonvoimia, rauhoittaa ukkosta, lopettaa tautiepidemiat, koota ja yhdistää mitä hienoimpia ja arimpia aineita tautien parantamiseksi.
     Ihmettelevät ja ihailevat opetuslapset kuuntelivat hartaudella maagikon puheita, ja nämä ihmiset, jotka tähän asti olivat eläneet hetken nautinnoissa, kumarsivat nyt uskossa ristin edessä ja koettivat rukoilla.
     Usein he epäonnistuivat ja tunsivat masennusta, sillä helposti ei opita rukoilemaan. Tämä taito on kolminkertainen, koska se ensikädessä vaatii keskitystä, toiseksi kaiken aineellisen karttamista, aineellisen, joka tekee sielun raskaaksi ja painaa sen maahan, ja kolmanneksi mahtavaa tahtoa, joka nostaa sielun ja sytyttää pyhän tulen, joka puhdistaa syntisen ihmisen auran, jotta tämä täydellisesti voisi vastaanottaa korkeita, jumalallisia virtauksia.
     Kuitenkin tekivät opetuslapset nopeita edistysaskeleita, sillä he olivat innostuneita ja maagikko auttoi heitä; he tiesivät nyt, että heillä oli katoamaton sielu ja että olemassaolon sisin merkitys oli täydellistymisessä.
     He oppivat tuntemaan olemassaolon salaisuuden ja rakkauden suuren lain, joka määrää ihmisen velvollisuuden lähimmäisiään kohtaan. Vähitellen valmisti Supramati opetuslapsiaan heidän tehtäväänsä valaa uskon valoa veljiensä pimitettyihin sieluihin.
     "Velvollisuudentunne on opettaa muille, mitä itse olette kokeneet. Ei ole tietystikään helppoa istuttaa ihmissydämiin hyvän suuria lakeja ja estää heitä kulkemasta paheiden raivattuja teitä. Tullaan vihaamaan teitä, maksetaan hyvä pahalla, mutta se ei saa pelottaa teitä; ja jos kruunaatte tehtävänne verellänne, on se oleva kunniakkain voitoista. Tietäkää, että verenne on elähdyttävä neste, joka virtaa epäuskon ja itsekkyyden hedelmättömään maaperään; ja muisto teistä on kuolemattomana tulena sytyttävä uskon monessa. Ja siis, rakkaat ystävät, älkää pelätkö kuolemaa, sillä marttyyrin kuolema on taivaallinen tuoksu, joka hajottaa ne tukahuttavat miasmat, jotka täyttävät rikollisen ihmiskunnan ilmapiirin."
     "Mestari, jos oikein olen ymmärtänyt opetuksesi", huomautti eräs opetuslapsista, "emme koskaan saa maksaa pahaa pahalla, siis puolustaa itseämme; mutta koska kerran lakimme kehottavat rankaisemaan ja hävittämään sellaisia kuin me, niin tullaan tietystikin teloittamaan meidät, ja aivan hyödyttä."
     Supramati hymyili.
     "Teidän ilmoituksenne tarkoituksena on juuri hävittää epäinhimilliset ja väärät lakinne, mutta älkää uskoko, että olisitte aseettomia. Joka saarnaa totuutta rakkauden ja velvollisuuden innoittamana ja ristin suojaamana, on voittamaton."
     "Opettaja, ole hyvä ja selitä, miksi mielestäsi risti omistaa erikoisen voiman. Tiedän hyvinkin, että tämä symboli ennen muinoin oli keskuudessamme erittäin arvossapidetty; mutta minulle on syy tähän aivan selittämätön", sanoi Haspati, eräs Supramatin innokkaimpia oppilaita, joka oli häneen hyvin kiintynyt.
     "Kun tulette pitemmälle ja tunkeudutte tieteeseen, opitte ainakin osaksi ymmärtämään tämän ikuisuuden ja pelastuksen symbolin lukemattomia hyviä ominaisuuksia. Risti, poikani, on pelottavan vallan merkki, hyökkäys- ja puolustusase. Se on ikään kuin kompassi vihitylle, samalla kertaa rakentava ja hävittävä. Kaikkialla, kaikissa niissä maailmoissa, jotka voimme nähdä, osoittaa risti voimaansa, sillä ristin haarat, jotka ulottuvat neljään suuntaan läpäisevät kaikkeuden."

     Eräänä iltana istui Supramati jyrkänteen reunalla opetuslastensa kera ja neuvoi heitä tahdon kehittämisen taidossa. Esimerkeillä hän osoitti heille, mikä voima tässä liikuntamuodossa piilee. Hänen tahtonsa vaikutuksesta alkoi kuiva pensas kukkia ja syntyi ukkosilma, joka sitten hänen käskystään lakkasi.
     "Näitte, lapseni, että kehittynyt ja tietoisesti suunnattu tahto laskee valtansa alle kosmiset alkuaineet ja tekee ne pehmeiksi kuin vaha. Tietysti tarvitaan paljon aikaa ja vaivaa päästäkseen sille voima-asteelle, jolla nyt olen, mutta se on mahdollinen saavuttaa, kuten näette, kestävyydellä ja tietoisuudella päämäärästä."
     Opetuslapset katselivat häntä ihastuksella ja melkein taikauskoisella kauhulla. Sen jälkeen Haspati kysyi epäröiden:
     "Opettaja, sano meille, kuka olet ja mistä olet tullut ja keneltä olet saanut näin suunnattomat tiedot? Selitä, miksi niin monen vuosisadan kuluessa ei kukaan ennen sinua ole paljastanut niitä totuuksia, joita julistat?"
     Supramati mietti hetkisen, katsahti taivasta ja sanoi sen jälkeen:
     "Olen kaukaa, eräs tieteen nöyrä palvelija, hyvyyden ja totuuden soihtujen lähettämä hajottamaan harhaanjohdetun ihmiskunnan keskuudessa vallitsevaa pimeyttä ja palauttamaan Jumalan luokse hänen kadotetut lapsensa; koska te kaikki olette hänen lapsiaan, katoamattomia jumalallisia osia Hänen säteilystään. Kun ihmiskunnan suuret soihdut näkivät teidät eksyksissä tietämättömyyden läpipääsemättömässä viidakossa, himojen orjuuttamina ja julmuuteen ja pahuuteen vaipuneina, lähettivät he erään uskollisen palvelijansa. luoksenne ristillä ja rakkaudella varustettuna käännyttämään teidät totuuden tielle. Ja saapumisen ei ole ollut turhaa en ole yksin, minulla on jo uskollisia oppilaita, jotka vievät edelleen veljilleen opetuksiani ja jatkavat tekoani, jos itse kukistun.
     "Mitä sanotkaan, opettaja! Sinä, joka olet niin monen onnettoman auttaja, — sinä kukistuisit? Sehän olisi kauheata! Mitä tulee meistä ilman sinua, ilman opetustasi? Emme kykene jatkamaan työtäsi!" Haspati huudahti silmät kyynelissä ja hiipi opettajansa luokse.
     Supramati katseli ystävällisesti hänen kumartunutta päätään.
     "Usein saa maksaa omalla hengellään sen, että pelastaa sieluja tietämättömyyden ja epäuskon perikadosta. Mutta se ei mitään merkitse, sillä ne totuuden siemenet, jotka olen kylvänyt ja antanut veljille, ne tulevat vapauttamaan vuosisatojen karkeasta ateismista, ne tulevat elämään minun ruumiillisen olemassaoloni, jälkeen; mutta Luoja on suuressa armossaan lukeva hyväkseni kaikki vaivat, sallien minun päästä askelta lähemmäksi jumalallista valoa. Teidänkään, lapseni, ei tarvitse pelätä, että jäisitte ilman johtoa. Kutsukaa luoksenne erakot, jotka asustavat vuoristoissanne, ja he kyllä tuovat teille yllin kyllin sitä henkistä leipää ja viiniä, jota sielunne kaipaa."
     "Miksi eivät tulleet aikaisemmin valistamaan ja parantamaan meitä?" kysyi eräs nuorukaisista tyytymättömänä.
     "Varokaa tuomitsemasta menemättä asian ytimeen ja tuomitsemasta sellaista, jota ette ymmärrä", vastasi Supramati. "Kuinka voi sitä tietää? Mutta ehkä heidän esiintymisensä aikaisemmin olisi johtanut vain turhaan ja tarkoituksettomaan kuolemaan? Minä tulin valmistamaan tietä ja asettamaan perustan sille työlle, jonka veljeni sitten lopullisesti päättävät; he tulevat uudestaan elähdyttämään aikaisemman uskonne ja palauttamaan sen, mikä oli kielletty tai unohdettu vuosisatojen kuluessa. Mutta sen jälkeen, jos on tarpeellista, tulee esiintymään toisiakin, jotka puolustavat totuutta, ja heidän tiensä tulee olemaan täynnä valoa. Kuten minä, niin hekin tulevat täyttämään tehtävänsä jakaa veljilleen niitä totuuksia ja sitä valoa, jota he vuorostaan ovat saaneet muilta."
     Supramatin huomautus liikutti paljon Haspatia.
     "Kiitos opettaja, vastedes olen oleva varovaisempi ja pidättäydyn liian nopeista päätelmistä."
     Ilolla huomasi Supramati opetuslastensa nopeaa edistymistä ja niitä henkilökohtaisia erikoisuuksia, jotka alkoivat esiintyä heissä. Joku heistä harrasti yksinomaan musiikkia, toinen parantamisen taitoa, jotkut kiertotähtien okkultisten voimien tutkimista, toiset tähtitaivaan ihmeitä. Kuitenkin eräässä kohdassa yhdistyivät kaikkien pyrkimykset, kaikki tahtoivat oppia tahdon salaperäistä, mahtavaa voimaa, tätä kosmisten voimien liikkeellepanijaa, tätä jättiläismäistä dynamoa, joka hallitsee alkuaineita; tahto, joka kehitettynä ja kurissa pidettynä itse on alkuvoima.
     Supramati lähti joskus luolasta yhdessä opetuslastensa kanssa parantamaan kylissä ja ympäröivissä kaupungeissa, mutta saarnasi samalla ja juurrutti kuulijoihinsa miten tarpeellinen oli rakkaus Jumalaan, jotta elämän koettelemuksissa ja kärsimyksissä voisi etsiä apua Häneltä.
     Maine, joka ympäröi tätä erinomaista ihmistä, kasvoi alati, eikä kukaan uskaltanut estää häntä rohkeasti uhmaamasta lakia, joka kielsi vieläpä lausumasta Jumalan nimeäkään.
     Siten kaikki olivat vaiti, mutta hiljaisuudessa punoivat maagikon vihamiehet juoniaan, ja heidänkin lukumääränsä kasvoi nopeasti.
     Ensi kädessä kuuluivat näihin lääkärit, joille mielestään oli tehty taloudellisesti väärin, minkä lisäksi heidän loukattu tieteellinen ylpeytensä oli herätetty. Eivät nekään olleet vähemmän tyytymättömiä, joista tuntui epämiellyttävältä olla sidottuja minkäänlaisiin siveellisiin lakeihin, omaantuntoon tai velvollisuuteen. Siksi heitä loukkasi itse käsite Jumala ja hänen lakinsa. Ja sellaisia vihollisia oli tuhansittain.
     Supramati, joka näki ihmissieluihin ja luki toisten ajatuksia, huomasi kyllä kasvavan katkeruuden, mutta ei kiinnittänyt mitään merkitystä siihen, vaan jatkoi parantamistaan ja saarnaamistaan.
     Kerran, kun opettaja ja opetuslapset olivat paluumatkalla pitkältä retkeltä, kulkivat he tiheän metsän halki. Ja koska olivat väsyneitä istuutuivat he lepäämään ja aterioitsemaan. Tiheästä pensaikosta, kaatuneiden puunrunkojen alta Supramati löysi rauniokasan.
     "Näettekö näitä hävitetyn temppelin jäännöksiä? Toivon, että pian on kohoava uusi ja että sen holvin alla on kaikuva pyhiä lauluja ja että yhteinen rukous on tuova uskoville lukuisia jumalallisen armon mahtavia aaltoja."
     "Opettaja, sinä tosiaan tiedät kaiken ja näet kaukaiseen menneisyyteen. Sillä kuinka saatoit muuten arvata, että nämä surkeat rauniot ovat jäännöksiä eräästä maailman suurimmista temppeleistä!" Haspati huudahti liikutettuna.
     "Kaikki karttavat tätä paikkaa, sillä temppelin hävityksen yhteydessä surmattiin suuri joukko temppelipalvelijoita, jotka olivat sinne kätkeytyneet", jatkoi nuori opetuslapsi. "Vieläpä sanotaan, että paikka on noiduttu, mutta ei kukaan uskalla siitä huomauttaa rangaistuksen pelosta."
     "Mikä hirveä aika tuo oli! Toivon, ettei se koskaan palaja", huomautti eräs toinen nuorista miehistä. "Mutta sano minulle, opettaja, tuleeko jälleen olemaan henkinen sääty, kun Jumalan palvominen uudestaan alkaa?"
     "Tietysti. Jokainen palvelus vaatii palvelemista, ja oletan, että te ystäväni ensimmäisinä otatte hartioillenne tämän velvollisuuden, joka on suuri ja vastuunalainen", Supramati vastasi vakavasti.
     "Älkää uskoko, että kaikki tapahtuu taistelutta", hän jatkoi, "hyvällä on aina vastustajia ja pimeys vihaa valoa."
     Haspati kumarsi ja suuteli opettajan kättä.
     "Emme koskaan tule uhohtamaan sanaasi, kunnioitettu opettaja, ja rukoilemme Jumalaa, että tulisimme todellisiksi temppelipalvelijoiksi — sellaisiksi kuin heidän sinun mielestäsi on oltava."

     Sitä mukaan kuin Supramatin kannattajat lisääntyivät, hän toimi yhä avoimemmin. Hän saarnasi vieläpä pääkaupungissakin ja yhdisti uskovaiset seurakunnaksi, joka kokoontui yhteiseen rukoukseen ja jonka jäsenet kantoivat kaulaan ripustettuina pieniä hyvälle tuoksuvasta puusta tehtyjä ristejä, jotka he saivat rakastetulta opettajalta.
     Selvää on, että Supramatin kaikki kadehtijat ja niitä oli joukoittain, kiehuivat raivosta nähdessään hänen rankaisemattomuutensa. Muutamat kuninkaallisen neuvoston jäsenet vaativat avonaisesti eräässä kokouksessa, että noita oli vangittava ja vietävä oikeuteen, katsoen siihen, että hänen röyhkeytensä kasvoi päivä päivältä ja "tyhmät" saarnat uhkasivat saada aikaan epäjärjestyksiä ja sivuuttivat vahvistettuja lakeja.
     "Jos neuvoston enemmistö kannattaa vangitsemista en tahdo sitä vastustaa", Inhasadi vastasi. "Punnitkaa kuitenkin tarkasti päätöstänne, ettette juuri aikaansaa sellaisia epäjärjestyksiä, joita pelkäätte, vangitessanne tuon ihmisen, joka on pelastanut kuolemasta niin monta sataa kansalaista. Muukalainen omistaa sen lisäksi mahtavia tuntemattomia parantamiskeinoja; ja kuka meistä voi vakuuttaa, ettei hän jo huomenna ole pakotettu kääntymään avunpyynnissä tämän puoleen?"
     Seurakunta oli vaiti. Äskeinen ehdotus hylättiin ja lopullinen päätös lykkääntyi.

     Sillä välin teki sellainen asianratkaisu leppymättömät aivan raivoisiksi. He päättivät toimia kaikessa hiljaisuudessa ja joka tapauksessa tuhota "noidan". Eräs tapahtuma, joka sattui juuri silloin, vahvisti heitä ilkeissä aikeissaan.
     Aina siitä saakka, kun Vispala sai nähdä Supramatin syttyi hänessä myrskyinen intohimo, sitä lajia, jota tämän vinoon väännetyn maan asukkaat itsessään kehittivät. Joka yö hän tuli Medhan kera kuilun reunalle ihailemaan maagikkoa, kun tämä puhui opetuslapsilleen, lauloi tai soitti. Ikään kuin lumottuna, ei hän saattanut kääntää katsettaan Supramatin kauniista kasvoista, joita ihmeellisesti valaisi sinertävä hohde, joka ikään kuin säteili hänestä itsestään, ja tytön hillitsemätön intohimo kasvoi joka päivä. Vispala käytti hyväkseen maagikon käyntiä kaupungissa ja onnistui lähettämään hänelle sanan. Kirjeessä hän tunnusti hillittömän rakkautensa ja ilmoitti, että hän valitsee Supramatin puolisokseen, mikä antaisi tälle oikeuden valtaistuimeen.
     "Isoisälläni ei ole mitään miehistä perillistä ja minä olen hänen ainoa jälkeläisensä," — hän kirjoitti, — ja minun puolisostani tulee kuningas, koska minulla itselläni ei ole oikeutta hallita, vaan ainoastaan valita kansalle päämies".
     Tämä kirje, kuten myös toinen samankaltainen jätettiin vastauksetta; ja niiden seuraus oli vain se, että Supramati lakkasi yöllä näyttäytymästä avonaisella paikalla.
     Vispala luuli kadottavansa järkensä. Yöt ja päivät hän ajatteli vain tuntematonta profeettaa. Hänen verensä poltti kuin tuli suonissa, ja toinen suunnitelma toistaan rohkeampi syntyi hänen tärisevissä aivoissaan.
     Kerran hänen onnistui päästä maagikon luokse kun tämä oli kaupungissa. Supramati ei näyttänyt huomaavan häntä, mutta kun Vispala tahtoi koskettaa hänen kättään, tunsi hän vahvan sysäyksen, ikään kuin voimakkaan tuulenpuuskan, joka heitti hänet sivulle.
     Vispala kadotti unen ja ruokahalun ja joutui sellaisen epätoivon valtaan, että sairastui. Alituiset, keskeytymättömät mielenliikutukset aikaansaivat erään näitä kauheita hermotauteja, joihin lääkärit eivät tunteneet mitään parannuskeinoa. Nuori tyttö menetti näkönsä ja hirveät kouristukset melkein taittoivat hänen jäsenensä.
     Inhasadi oli epätoivoinen, mutta kansakin otti osaa hänen suruunsa, koska pitivät paljon suloisesta, nuoresta tytöstä. Seuraus siitä oli, että lähetystö edustajia kansakunnan eri luokista saapui luolaan; jos joku kykeni pelastamaan prinsessaa, oli tämä tietysti Supramati.
     Maagikko lupasi tulla ja käskettyään opetuslapsia rukoilemaan hänen poissaollessaan lähti hän palatsiin ja vietiin heti sairaan huoneeseen.
     Kauheasti taudista vääristyneenä makasi Vispala vuoteessaan, ja Supramati katseli surun ja säälin täyttämänä nuorta olentoa, joka oli tuhoutumaisillaan oman epäpuhtaan säteilynsä vaikutuksesta.
     Hänen selvästi huomattavat myrskyisät rakkaustunteensa vaikuttivat epämiellyttävästi maagikkoon, mutta eihän hän ollut tullut tähän maailmaan halveksiakseen alempana olevia veljiään. Hänen täytyi rakastaa heitä, niin sanoakseen hioa karkeat timantit ja esimerkillä puhtaasta kiintymyksestä jalostaa sitä tunnetta, jota oli herättänyt ja jota silloinkin, kun sitä himmensi pimeät varjot täytyi nimittää suureksi intohimoksi ja kutsua rakkaudeksi.
     Ensi näkemältä huomasi Supramati, että tumma pahantapainen höyry, kokoonpanoltaan tahmea, ympäröi ruumista. Inhottavia olentoja, jotka hänen aistilliset himonsa olivat astraalimaailmasta vetäneet puoleensa, imeytyivät kiinni sairaaseen ja tyhjensivät hänen elinvoimaansa niin kuin vampyyrit.
     Supramati käski jättää hänet yksin sairaan kanssa. Kun kaikki olivat poistuneet, täytti hän pienen astian vedellä ja pudotti siihen sormuksen, jonka oli ottanut sormestaan.
     Vesi tuli sinertäväksi ja hopeahohteiseksi. Hän kasteli erästä liinaa vedessä ja hautoi sillä nuoren tytön käsiä ja jalkoja. Sen jälkeen hän sulki sairaan maagiseen ympyrään ja teki ristimerkin, jolloin ympyrä, jonka hän oli piirtänyt, alkoi suihkuta tulta valaisten vuodetta monivärisellä valolla.
     Räiskyen ja kipinöitä sirotellen alkoi kosminen tuli hajottaa mustaa tahmeaa ilmapiiriä, joka ympäröi Vispalaa. Suhisten ja kierrelleen itseään lensivät kamalat olennot pois, tai paloivat tulessa. Vähitellen katosi musta höyry kokonaan ja sen sijalle tuli ihmeellinen pienoinen valo, joka täytti koko huoneen ja valaisi Vispalaa, joka makasi siellä niin kuin kuollut. Jälleenrakentavien voimien vaikutuksesta oli hän tullut tiedottomaksi.
     Nyt erosi sairaan omasta ruumiista mustia höyrypilviä, jotka pian hajosivat punaisessa valossa.
     Kun tämä ilmiö loppui, kasteli Supramati vielä erään liinan, joka näytti olevan ikään kuin timanttihiekan peittämä ja kostutti sillä sairaan ruumista, jonka jälkeen hän peitti tämän.
     Sitten otti hän harppunsa, istuutui päänaluksen viereen ja alkoi soittaa.
     Kuului ihmeellisiä sopusoinnun säveliä, ja huone täyttyi miellyttävillä tuoksuilla; ihmeellinen punainen valo ikään kuin sammui ja muuttui sinipunertavaksi puolihämäräksi. Ja tummalla ametistinvärisellä taustalla näyttäytyi läpinäkyviä olentoja ikään kuin kudottuja samoista höyryistä, ja ympäröivät liikkumattomana lepäävän prinsessan vuodetta; heidän ilmavat muotonsa heiluivat ihmeellisen harpun rytmissä; ja läpinäkyvät kädet syleilivät Vispalan liikkumatonta ruumista. Vähitellen alkoi näky vaaleta ja katosi sumuun.
     Mutta Supramati jatkoi soittoaan ja hänen kasvoilleen levisi vilpitön ilon ilme. Hän nautti vaivansa hedelmiä sinä hetkenä, jolloin hän vielä kerran oli onnistunut palauttamaan takaisin elämään kärsivän ja kuolemaan tuomitun olennon.
     Autuus siitä, että voi aikaansaada sellaisia sopusointua ja että kykeni käyttämään tuoksun ja värin mahtavia voimia, täytti hänen sydämensä ilolla ja kiitollisuudella.
     Antautuessaan tunnelmilleen Supramati ei huomannut, että Vispala aukaisi silmänsä ja nousi hitaasti pystyyn tarkastaen häntä aralla ja rakastuneella katseella.
     Tyttö tunsi itsensä terveemmäksi, mutta koko hänen olennossaan tapahtui ihmeteltävä muutos. Tulinen polttava intohimo, joka tuskaisesti oli kaivanut hänen sydäntään, katosi ja antoi sijaa tietoisuudelle kuilusta, joka erotti hänet siitä korkeammasta ihmisestä, jota hän rakasti, ja tämä tietoisuus esiintyi hänelle kaikessa selväpiirteisyydessään.
     Silloin täyttyi hänen olentonsa rajattomalla kiintymyksellä ja syvällä onnella nähdessään maagikon vieressään.
     Hän nousi vuoteesta, heittäytyi polvilleen ja nosti ylös ristissä olevat kätensä kuiskaten kyyneleet silmissä:
     "Opettaja, kuinka on minun kiitettävä sinua elämäni pelastuksesta."
     Supramati lopetti soittonsa, siunasi häntä, nosti hänet ylös ja sanoi lempeästi:
     "Et minua saa kiittää, vaan Jumalaa, Luojaasi ja Taivaallista Isääsi. Ole sen henkisen ja ruumiillisen terveyden arvoinen, joka sinulle on annettu. Älä unohda, että ruumiin vankilassa palaa kuolematon tuli, joka johtaa sinut majakalle, kaiken olemassaolevan valaisijan, ylläpitäjän ja säilyttäjän luo."
     Supramati kohotti kätensä ja osoitti loistavaa ristiä, joka kimmeltävänä niin kuin timantti näyttäytyi ilmassa.
     "Sinä, joka olet kaikkien kärsimysten lohduttaja, opeta minulle suuri taito uskoa ja rakastaa ei ruumiilla, vaan sydämellä!" kuiskasi Vispala.
     "Usko Luojaasi ja toivo, että Hän armahtaa, rakasta Häntä koko sielullasi ja sinä olet löytävä tien pelastukseen. Sitä mukaan kuin puhdistat sieluasi, opit rakastamaan sydämellä ja voittamaan epäpuhtaat aistilliset intohimot. Mutta nouse nyt ja mene syleilemään isoisääsi, joka on kokenut monta vaikeata hetkeä sinun sairautesi aikana."
     Vispala tarttui rajusti Supramatin käteen ja kosketti sitä huulillaan. Sitten hän nousi pystyyn ja kiiruhti kuninkaan huoneeseen, jossa tämä muutamien ystävien ympäröimänä kiihkeästi odotti parantamisen tulosta. Kuningas oli sanomattoman onnellinen nähdessään poikansa tyttären aivan terveenä; kun hän ja hänen läheisimpänsä tahtoivat kiittää maagikkoa, oli tämä kadonnut.

     Seuraavan päivän sarastuksessa Inhasadi saapui luolalle ilmaisemaan Supramatille syvän kiitollisuutensa Vispalan parantamisen johdosta. Vanha kuningas oli hyvin liikuttunut; hän keskusteli kauan vakavasti maagikon kanssa, jonka jälkeen hän, – kuten Supramati oli ennustanut — rauhallisesti polvistui alttarin eteen ja palvoi sitä Jumalaa, jonka nimeä laki ei sallinut mainittavan.
     Valtaistuimen perijättären parantaminen vaikutti suunnattomasti, ja maagikon kansansuosio kasvoi vielä suuremmaksi, mutta melkein samassa määrin suureni myös hänen vihamiestensä kateus. Vihdoin joutuivat he todellisen raivon valtaan määrättyjen huhujen johdosta, joita levitettiin kansan keskuudessa, — miltä taholta, oli tuntematonta. Itse asiassa keskusteltiin tulevasta kuninkaasta, koska Inhasadi oli vanha ja hänen loppunsa läheni, ja yleinen mielipide piti Supramatia hänen seuraajanaan.
     "Voiko prinsessa löytää sopivampaa puolisoa kuin tämä kaikkien kärsivien hyväntekijä on!", sanottiin kansan keskuudessa. "Hän on nuori ja kaunis; hänen syntyperänsähän kyllä on hämärä, mutta prinsessa on sen sijaan ylhäistä sukua. Hän on köyhä, mutta se osoittaa vain hänen epäitsekkyyttään. Sillä muuten, jos hän olisi enemmän käytännöllinen, hän helposti voisi tulla tämän kiertotähden rikkaimmaksi ihmiseksi."
     Hänellehän olisi maksettu mitä tahansa siitä, että oli pelastanut kauheasta kuolemasta niin pidetyn ja ylhäisen olennon kuin prinsessa Vispalan.
     Lopputulos tällaisista keskusteluista näytti olevan se, että tätä hyvää, kaunista ja viisasta ihmistä eniten toivottiin tulevaksi hallitsijaksi.
     Mutta vaikkakin kansa innokkaasti toivoi saavansa Supramatin kuninkaakseen, herätti pelkkä ajatus tällaisesta asiain ratkaisusta toiselta puolen kokonaisen vihanryöpyn maagikkoa vastaan ja johti hänen vihamiestensä puolueeseen useita vaikutusvaltaisia henkilöitä. Heidän joukossaan oli eräitä nuoria miehiä, jotka syntyperänsä ja asemansa johdosta toivoivat Vispalan valitsevan heidät puolisokseen. Mutta hänen intohimoinen rakkautensa maagikkoa kohtaan ei ollut enää mikään salaisuus, ja sen kautta oli mahdollista että kansanomainen suunnitelma onnistuisi.
     Varmin keino ikävyyksien välttämiseksi oli poistaa tuo vaarallinen ihminen elävien joukosta, ja niin päättivätkin hänen vihamiehensä salaisessa kokouksessa tavalla tai toisella lopettaa hänen elämänsä.
     Seuraus tästä päätöksestä oli murhayritys Supramatia kohtaan juuri, kun hän tuli eräästä maalaiskartanosta, jossa pahantapainen tauti oli raivonnut. Murhaajan isku ei kuitenkaan sattunut rintaan, vaan hipaisi olkapäätä. Pahantekijä pakeni, mutta kiukustuneet paimenet ottivat hänet kiinni ja toivat hänet takaisin. Hän osoittautui olevan eräs niistä, jonka hengen Supramati oli pelastanut.
     Epäilemättä olisi joukko repinyt hänet kappaleiksi, jollei maagikko olisi astunut väliin ja vakavasti ja päättävästi sanonut, ettei kellään ole oikeutta rangaista, kun hän itse on antanut syylliselle anteeksi. Siitä huolimatta oli hän tulla jonkun raivoisan vartijan murhaamaksi, mutta Supramati varoitti häntä ja auttoi häntä pakenemaan.
     Toinen murhayritys oli viekkaammin keksitty, ja välikappaleeksi valittiin järjetön eläin. Tämä oli villipeto, joka eli soissa, puoleksi jalopeura, puoleksi härkä, tavattoman voimakas ja petollinen eläin. Tämä Ura, kuten sitä nimitettiin oli kasvultaan sitkeämpi kuin meidän maapallomme härkä, mutta varustettuna samankaltaisella harjalla kuin meidän jalopeuramme. Sillä oli kolme terävää sarvea ja leveä kita täynnä vahvoja hampaita ja sen jalat muistuttivat apinoiden käsiä.
     Tätä eläintä oli mahdoton kesyttää, mutta yleisöä suuresti huvitti katsella muodissa olevia Urojen välisiä taisteluja. Tämä näytelmä kiinnitti mieliä varsinkin sen tähden, että oli erittäin vaikeata elävinä vangita näitä petoja, puhumattakaan siitä, että niitä oli hyvin harvassa. Tähän aikaan tuotiin soilta kaksi erikoisen kesytöntä eläintä, ja toinen niistä valittiin Supramatin murhaajaksi.
     Petoja säilytettiin rautahäkeissä, jotka olivat avonaisessa vajassa. Sinä hetkenä, jolloin Supramati kahden opetuslapsensa ja suuren ihmisjoukon seuraamana kulki sen ohitse kadulla, murtautui yksi pedoista ulos häkistä, ryntäsi huutojen pelästyttämänä maagikkoa kohtaan ja taivutti päänsä valmiina keihästämään hänet sarvillaan. Vaara oli silminnähtävän uhkaava. Ärsytetty peto juoksi suoraa päätä hänen kimppuunsa ja pelästynyt joukko pakeni eri suuntiin. Mutta päästyään kahden askeleen päähän Supramatista pysähtyi eläin äkkiä, nuuski ja kääntyi sitten erästä opetuslasta kohtaan, mutta Supramati kohotti käsivartensa ja samassa Ura vaipui polvilleen ikään kuin päähän lyötynä. Silloin kuulivat hämmästyneet katselijat, että maagikko lausui muutamia vieraita sanoja painostaen ne omituisella tavalla ja alkoi soittaa harpullaan.
     Ura kuunteli ensin musiikkia niin kuin lumottuna, astui sitten hitain askelin Supramatin luokse ja laskeutui pitkäkseen hänen jalkojensa juureen. Maagikko taputti sitä päälaelle, antoi sille leipäpalasen, jonka otti taskustaan, ja eläin söi hänen kädestään. Sen jälkeen Supramati jatkoi hiljaista soittoaan ja lauluaan kulkien Uran seuraamana vajalle ja hänen käskystään se rauhallisesti meni häkkiinsä. "Olkaa toinen kerta varovaisempia ja olkaa jättämättä häkin ovea auki. En yksin kulje kadulla, ja monet viattomat voivat saada kärsiä minun sijastani", hän huomautti rauhallisesti hämillään oleville vartijoille.
     Tämä tapahtuma herätti tavatonta huomiota ja myös tyytymättömyyttä kansassa, joka aavisti että se oli murhayritys heidän hyväntekijäänsä kohtaan. Salaliittolaiset vaikenivat, ja luopuivat joksikin aikaa verisistä hankkeistaan, mutta vihasivat vielä enemmän maagikkoa ja päättivät odottaa sopivampaa hetkeä.

     Pian Inhasadi kuoli aivan odottamatta. Vanha kuningas oli hyvin rakastettu, ja siksi tuotti hänen kuolemansa surua koko maalle; vain ne, jotka syyttivät häntä heikkoudesta esiintymisessään Supramatia kohtaan, iloitsivat hallitsijan kuoleman johdosta.
     Vispalalle oli tämä raskas tappio. Hän jäi aivan yksin ja tietoisuus tästä yksinäisyydestä painoi hänen mieltään. Parantumisensa jälkeen oli nuori tyttö paljon muuttunut. Hän vältti huvituksia ja vietti useita tunteja rukouksessa tai yksin omissa ajatuksissaan.
     Suruaikansa hän eli aivan eristettynä, vain muutamien ystävättärien seurassa, jotka myös olivat kokeneet herätyksen.
     Vihdoin lähestyi päivä, jolloin lain mukaan Vispalan oli ilmoitettava, kenet hän valitsee puolisokseen ja kuninkaaksi; sillä kuningatar ei saanut, kuten jo mainittiin, itse hallita, mutta hänellä oli oikeus valita kuningas korkeasukuisten nuorten miesten joukosta.
     Hallitusneuvosto oli kokonaisuudessaan koolla, kun Vispala saapui, ja vaatimattoman arvokkaana astui kuninkaalliselle paikalle. Sen jälkeen hän ilmoitti, että ainoa mies, joka hänen mielestään oli kyllin arvokas seuraaja hänen rakkaalle ja unohtumattomalle isälleen, oli Supramati, kansan hyväntekijä, joka oli antanut takaisin elämän ja terveyden niin monelle tuhannelle ihmiselle.
     Läsnäolevat hämmästyivät eivätkä tienneet mitä sanoa. "Valintasi, kuningatar, on vastoin kaikkia lakeja", sanoi neuvoston vanhin, joka vihdoin selviytyi hämmennyksestä. "Sinä tahdot asettaa meitä hallitsemaan henkilön, joka epäilemättä on kyllin arvokas, mutta jonka syntyperää ei tunneta ja joka lisäksi kuuluu vieraaseen tuntemattomaan rotuun; mutta tämä ehkä voisi tuoda jälkeläisillesi epäpuhdasta verta ja alentaa vanhaa kunniakasta dynastiaa, jonka viimeinen edustaja sinä olet. Ajattele sitä, rakastettu Valtiattaremme, äläkä päätä mitään, ennen kuin olet tarkasti harkinnut."
     "Olen kaikkea tuota ajatellut ennen kuin tänne saavuin, ja päätökseni on järkkymätön", Vispala vastasi varmalla äänenpainolla. "Tiedän myös, että neuvostolla on oikeus hyväksyä tai hyljätä päätökseni. Epäilyksenne ovat ehkä oikeutettuja; vaikkakin minusta tuntuu siltä, että Supramatin lukuisat hyvät teot ovat parhaina todistuksina hänen jalosta sukuperästään. Olen valmis alistumaan neuvoston päätökseen, mutta, jos se on hylkäävä, luovun kaikista vaatimuksista valtaistuimeen nähden ja vetäydyn yksityiselämään. Valitkoon neuvosto ja kansa lain mukaan kuninkaan kansalle onneksi. Kolmen päivän kuluttua odotan vastausta."
     Neuvosherrojen keskuudessa vallitsi täydellinen hämmennys, ja sillä välin Vispala jätti salin ja vetäytyi huoneistoonsa.
     Salissa alkoi nyt myrskyinen neuvottelu. Mielipiteet erosivat toisistaan; muutamat eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan Supramatin valinnasta, toiset pelkäsivät rauhattomuuksien syntymistä, jos ehdotus hylättiin, kun otettiin huomioon kansan rakkaus nuoreen kuningattareen ja sen kunnioitus profeettaa ja parantajaa kohtaan.
     Mielet kiihottuivat yhä enemmän. Maagikon vihamiehet huusivat, että jos tuntematon "noita" nousisi valtaistuimelle alkaisi jälleen vanhat uskonsodat; sillä tietysti hän tahtoo ottaa uudelleen käytäntöön vanhan uskonnon, pystyttää jälleen jo kauan unohduksissa olleen vertauskuvan: ristin, ja vaatii unohdetun Jumalan palvomista, jota ilman voidaan elää aivan hyvin, kiitos "viisaiden lakien".
     Toiset vastasivat heille, että heidän esi-isänsä olivat useampana vuosisatana eläneet uskossa Jumalaan ja nuo ajat olivat parempia, lait vähemmän julmia ja enemmän oikeudenmukaisia ja että joka tapauksessa ennustusten mukaan vanha usko syntyisi uudestaan.
     Rauhoittaakseen kiihottuneita intohimoja ehdotti eräs virkamies, että valittaisiin hallitsijaehdokas, joka vastaisi kaikkia vaatimuksia, ja siten lopetettaisiin turhat kinastelut.
     Aluksi hyväksyttiin tämä ehdotus yksimielisesti, mutta kun jouduttiin valitsemaan, heräsi näissä täydellisen itsekkyyden merkeissä kasvatetuissa ihmisissä sellainen kunnianhimon ja intohimojen ryöppy, että heidän oli mahdotonta tehdä mitään valintaa.
     Lopen uupuneina, hermostuneina ja vihoissaan päättivät neuvoston jäsenet vihdoin pienellä enemmistöllä lähettää Supramatin luokse lähetystön, joka tarjoaisi hänelle kruunua. Tällöin olivat useat vaiti, koska mieluummin näkivät hallitsijana tuntemattoman kuin jonkun omistaan, jonka korotus loukkaisi heidän itserakkauttaan.
     Tämän päätöksen johdosta saapui luolaan saman päivän iltapäivänä lähetystö korkeita virkamiehiä.
     Rauhallisena ja miettiväisenä kuunteli Supramati heidän pyyntöään, ja nauroi vain, kun he alkoivat kuvailla sitä kunniaa, joka häntä odotti.
     Arvokkaasti hän vastasi heille, että tämä ehdotus oli ylen tärkeä, joten hän ei voinut tehdä päätöstä, ennen kuin oli miettinyt asiaa; sen tähden hän pyysi lähetystöä odottamaan huomiseen saadakseen silloin lopullisen vastauksen. Kun hän jäi yksin, käski hän opetuslapsia poistumaan pienempään luolaan, jonka jälkeen hän itse polvistui alttarin eteen ja vaipui hartaaseen rukoukseen.
     Koko sielullaan hän halusi päästä yhteyteen opettajiensa kanssa saadakseen heiltä neuvoa, — sillä tulihan hänen nyt ratkaista, ottaisiko suorittaakseen erittäin vastuunalaisen tehtävän.
     Jo kauan oli hänen puhdistunut sielunsa ollut vapaa pienimmästäkin kunnianhimon varjosta; mutta nyt ei hän tietänyt, oliko hänen korotuksensa mahdollisesti toivottava ja hyödyllinen hänen tehtävälleen. Koko mielellään hän janosi neuvoja tai jonkunlaisia määräyksiä johtajiltaan.
     Ja äkkiä kuului hänen korvissaan Ebramarini (korkea adepti, Supramatin opettaja maan päällä) rakas ääni, ikään kuin kaukainen suloinen musiikki. "Kulje eteenpäin epäröimättä, valon kunniakas poika. Saavuttaaksesi lopullisen päämääräsi on sinun vastaanotettava hallitsijakruunu, ehkä sitten pian vaihtaaksesi sen marttyyrikruunuun."
     Supramati rukoili kauan, ja noustessaan pystyyn hän oli rauhallinen ja päättäväinen ja tiesi tehtävänsä.

     Aamun sarastaessa hän kutsui kokoon opetuslapsensa ja ilmoitti olevansa pakotettu jättämään heidät, koska hänestä tulisi kuningas, ja sitten hän antoi heille viimeiset neuvonsa.
     Vuorotellen hän asetti kätensä jokaisen päälle, siunasi heidät ja antoi jokaiselle puusta tehdyn ristin.
     "Kaikkialla missä kuljette, ystäväni, pystyttäkää pelastuksen ja ikuisuuden vertauskuva kolminaisessa suunnassaan: korkeus, leveys ja syvyys. Tämä korkein merkki, Jumalan oma sinetti, — Risti — täytyy olla huoneenne ovella ja käsissänne. Sillä on teidän parannettava tauteja, ajettava pois pahoja henkiä, vaimennettava myrskyjä ja autettava kaikenlaisissa maan vaivoissa. Mutta älkää unohtako, että tämän salaperäisen merkin ihmeellinen voima vaikuttaa vain yhtyneenä uskoonne ja rakkauteenne jumalaan. Mitä vahvempi uskonne on, sitä suurempi on ristin voima. Tuntekaa ja osoittakaa toiminnassa rakkautta jokaiseen luotuun olentoon, sillä rakkaus tappaa vihan ja rikoksen, jalostaa ihmisen ja lisää voimaamme satakertaisesti. Rakastakaa jumalaa yli kaiken ja rakastakaa jokaisessa olennossa jumalkipinää, joka sitä henkevöittää.
     Kun lähetystö seuraavana päivänä saapui, selitti Supramati, että hän oli valmis vastaanottamaan hänelle uskotun vallan, ja saapuneet virkamiehet tervehtivät häntä petollisilla, orjamaisilla kunnianosoituksilla ja ilonhuudoilla. He eivät aavistaneet, että maagikon läpitunkeva katse saattoi lukea ja nähdä heidän sydämiensä vihamieliset ja kateelliset ajatukset ja heidän petolliset suunnitelmansa.
     Mutta Supramatin kauniit ja kirkkaat silmät eivät näyttäneet, mitä hän tiesi. Hän vastasi herttaisesti kohteliaisuuksiin, antoi pukea itsensä lyhyeen valkoiseen, kullalla koristettuun pukuun ja siniseen viittaan ja hänen päähänsä asetettiin kultainen kruunu jalokivikoristeineen. Sen jälkeen hän lähti kuninkaalliseen palatsiin.
     Pääkäytävän luona odotti häntä morsian. Vielä niiden mielenliikutusten täyttämä, joita oli kokenut, Vispala arasti kohotti häntä kohtaan kyyneltyneet silmänsä ja katsoi häneen rakkautta uhkuvalla katseella; ja kun Supramati kohteliaasti hymyillen ojensi hänelle kätensä, hän suuteli sitä, ja kuiskasi nöyrästi muutamia sanoja; hänen silmänsä loistivat ilosta ja täynnä onnea lähti hän yhdessä Supramatin kanssa kesteihin.
     Häät määrättiin vietettäviksi kuuden viikon kuluttua, mutta hallitushuolet olivat heti asetetut uuden kuninkaan hartioille ja Supramati vetäytyi huoneisiinsa neuvoteltuaan ensiksi etevimpien neuvosherrojen kanssa.
     Hän otti henkilökohtaiseen palvelukseensa kaksi opetuslasta, ja tämä toimenpide hankki hänelle uusia vihamiehiä.
     Ne hovimiehet, joilla mielestään oli ehdoton oikeus näihin virkoihin, harmistuivat tavattomasti tästä nousukkaan uudesta oikusta, hän kun uskalsi pitää heitä parempana samanlaisia epäilyttäviä merkityksettömiä henkilöitä kuin hän itse oli.  

     Supramati ymmärsi, että hänen näennäinen hallitsijavaltansa ei kestäisi kauan; sen tähden hän tahtoi niin tarkasti kuin mahdollista käyttää hyväkseen sitä aikaa, joka oli hänelle suotu uudistusten aikaansaamiseen, ja ennen kaikkea laskea perustuksen uskonnolle, joka oli vievä kansan takaisin Luojansa luokse, jota se niin kauan oli kieltänyt.
     Suuren tarmokkuutensa avulla onnistui hänen vihdoin aikaansaada muutos erikoisen vastenmielisessä, sairaiden kuolemaan tuomitsemista koskevassa laissa, ja sen jälkeen poistaa muutamia vähemmän tärkeitä, mutta yhtä julmia ja vääriä lakeja.
     Huonosti peitetyllä tyytymättömyydellä kuuntelivat virkamiehet tämän heille melkein tuntemattoman henkilön puhuvan säälistä, anteeksiantavaisuudesta ja hyvyydestä, ja näkivät hänen, heidän mielestään inhottavalla tavalla koettavan kumota valtakunnan yleisen poliittisen perustan, joka oli pysynyt muuttumattomana jo monen vuosisadan ajan. Huolimatta siitä, olivatko lait hyvät tai huonot, kaikki olivat kuitenkin tottuneet niihin, ja monelle oli niiden säilyminen edullista.
     Yleinen tyytymättömyys etuoikeutetun luokan keskuudessa kasvoi ja vastustus voitti puolelleen yhä useampia kannattajia, mutta Supramati ei näkynyt huomaavan mitään, vaan jatkoi väsymättömänä uudistustyötään.
     Joka päivä iltasin hän vietti muutaman tunnin Vispalan luona, opettaen häntä ja kehittäen hänen ymmärrystään.
     Nyt nuori kuningatar käsitti täydellisesti, kuinka vähäpätöinen hän oli valitsemaansa puolisoon verrattuna, ja hänellä oli palava halu lähestyä häntä henkisesti. Hän rukoili Supramatia tutustuttamaan häntä siihen uskoon, jota tämä tunnusti, ja luonnollisesti ei Supramatilla voinut olla innostuneempaa, vakuutetumpaa ja tulisempaa oppilasta.

     Sillä välin levitettiin kansan keskuudessa inhottavia ja mieltä kuohuttavia huhuja uudesta kuninkaasta. Ensi sijassa syytettiin häntä noituudesta, jonka avulla hän oli murhannut kuninkaan ja sitten lumonnut kruununperijättären saadakseen vallan omiin käsiinsä. Harppu, jolla hän suoritti parantamisensa, osoittautui myöskin taikakaluksi, ja itse hän epäilemättä oli eräs vaarallinen kätyri vuoristolaisille, jotka pyrkivät hänen kauttaan uudestaan tuomaan maailmaan vanhan taikauskon ja kuolemantuomion uhalla kielletyn noituuden. Kaikki nämä kertomukset levisivät sellaisella nopeudella, että Supramatin ystävät katsoivat velvollisuudekseen valmistaa Vispalaa lähestyvän vallankumouksen varalta.
     Supramati työskenteli huoneessaan, kun hänen morsiamensa ryntäsi hänen luokseen vaaleana ja vapisevana niin kuin kuumeessa. Liikutuksesta murtuneella äänellä ilmoitti hän opettajalleen, mitä oli kuullut. "Tiedän tämän kaiken", Supramati vastasi rauhallisesti ja sai liikutetun Vispalan istuutumaan.
     "Tiedät sen, etkä tee, mitään torjuaksesi vaaraa, joka uhkaa sinua?"
     Hän polvistui ja ojensi nyyhkyttäen kätensä Supramatille.
     "Pakene, Supramati, piiloudu, kunnes vihollisesi ovat hävitetyt. Minä kyllä ymmärrän paljastaa ja rangaista roistot, ja kun he ovat heitetyt kuiluun, voit heti palata tänne."
     Supramati kiiruhti nostamaan hänet ylös ja sanoi päätään pudistaen:
     "Enpä juuri siten antaisi hyvää esimerkkiä siitä, miten opetukseni toteutetaan käytännössä. Sano sitten mieluummin minulle, uskotko itse, että olen noita?"
     "En tietystikään. Mutta sinulla on paljon vihollisia ja ne ovat niin täynnä vihaa" -
     "Sinun täytyisi ymmärtää, että suuret totuudet, joita saarnaan ja jotka ovat teihin juurrutettavat, herättävät raivoa helvetin asukkaissa; mutta kaikeksi onnettomuudeksi löytävät he monta tarkoituksiinsa sopivaa, joskin sokeaa välikappaletta tietämättömän kansan keskuudessa. Olisi minun puoleltani arvotonta paeta kohtaloa ja raukkamaisesti piiloutua ja sitten jälleen näyttäytyä, kun kaikki vaara on ohi. Ole rauhallinen, Vispala, äläkä mitään pelkää; ainoastaan se mikä täytyy tapahtua, tapahtuu."
     Surullisena, synkät aavistukset sydämessään poistui nuori kuningatar.

     Supramatin näennäisen tietämättömyyden ja toimettomuuden rohkaisemina tulivat liittoutuneet yhä uskaliaammiksi ja tunsivat itsensä pian niin voimakkaiksi, että päättivät valita päivän, jolloin kuninkaalliset häät tapahtuisivat, suunnitelmansa suorittamiseen. Mutta, koska kaikista heidän pyrkimyksistään huolimatta Supramatilla yhä vieläkin näkyi olevan voimakas kannattajajoukko alempien kansankerrosten keskuudessa, päättivät salaliittolaiset valmistaa vahvaa narkoottista ainetta ja tarjota sitä juhlan kunniaksi.
     Sillä tavoin vaipuisivat Supramatin puolustajat uneen eivätkä olisi tilaisuudessa estämään suunnitelman toteuttamista; ja kun he sitten heräisivät ja saisivat asiasta vihiä, ei heidän rakas profeettansa enää olisikaan elävien joukossa.
     Vihdoin saapui hääpäivä. Vihkiäismuodollisuudet suoritettiin suurenmoisella komeudella, ja sen jälkeen ajoi kuninkaallinen pariskunta juhlallisesti kansan tervehtimänä kaupungin halki. Sitten kansa hajaantui eri paikkoihin, joihin oli järjestetty juhlia ja tarjoilua. Kuninkaan ja kuningattaren palatsissa odotti juhla-ateria. Eräälle korokkeelle oli järjestetty pöytä ja kaksi tuolia vastavihityille. Kultaiseen, hienosti koristettuun maljaan oli kaadettu vanhaa kallista viiniä.
     Supramati oli keskittynyt ja rauhallinen, kuningatar surullinen ja hajamielinen.
     Juuri kun he istuutuivat, nojautui Supramati nuoren vaimonsa puoleen ja kuiskasi hiljaa:
     "Älä juo tätä viiniä, muuten joudut vaaralliseen unitilaan."
     "Onko siinä myrkkyä?", sammalsi Vispala pelästyneenä.
     "Ei ole. Se on voimakasta unilääkettä", vastasi Supramati, joka oli juovinaan ja vastaili ystävällisesti vieraiden maljoihin.
     Juhla oli täydessä käynnissä. Supramati käytti hyväkseen sitä hetkeä, jolloin musiikki ja keskustelu esti hänen sanojaan kuulumasta, ja kääntyi uudelleen vaimonsa puoleen puhuen hellästi, mutta päättäväisesti:
     "Kokoa voimasi, Vispala, ja ympäröi itsesi naisen ja kuningattaren arvokkuudella. Raskas hetki lähestyy", hän puristi voimakkaasti Vispalan kättä. "Meidät tullaan luultavasti erottamaan toisistamme, ja minun tuntini ovat varmaankin lasketut."
     "Silloin minä kuolen kanssasi", Vispala kuiskasi niin kuin kuumeessa.
     "Ei niin! Elä ylläpitääksesi ja jatkaaksesi minun työtäni. Säilytä rakkaudella muistosi minusta, ja minä vaikkakin näkymättömänä aina vastaan sinun kutsuusi."
     Ulkoa tullut äänekäs melu ja huuto katkaisi hänen puheensa ja pian sen jälkeen ryntäsi saliin joukko aseistettuja miehiä, johtajanaan prinsessan entinen kosija ja valtaistuimen tavoittelija.
     "Ottakaa kiinni tuo noita, joka kurjalla taikuudella on anastanut kruunun, murhannut Inhasadin ja lumonnut kuningattaren sydämen", hän huusi ja osoitti, Supramatia, joka oli noussut pystyyn, Vispalan pitäessä kouristuksen tapaisesti hänestä kiinni.
     Salissa syntyi hurja mellakka. Supramatin puoluelaiset juoksivat esille puolustamaan häntä, ja syntyi taistelu kuninkaallisen korokkeen luona. Mutta vallankumouksellisten lukumäärä oli suurempi ja he saivat apua salissa olevilta, joten he pian pääsivät voittajiksi ja liittoutuneiden päämiehet astuivat sitten ylös korokkeelle.
     Sillä välin Supramati asetti pois kuningaskruunun ja sanoi rauhallisesti:
     "Miksi tämä taistelu? Minähän en puolusta itseäni."
     "Se ei mitään merkitse. Nyt ei ole kyseessä taistelu tai noituus, vaan tuomioistuimen edessä puolustautuminen", vastasi nauraen liittoutuneiden johtaja.
     Vispala huudahti kolkosti, polvistui ja alkoi nyyhkyttäen rukoilla puolisonsa vapauttamista. Supramati nosti hänet nopeasti pystyyn ja kuiskasi hänen korvaansa:
     "Häpeä rukoilla minulle armoa."
     Minuutin kuluessa alkoi Vispala rauhoittua maagikon voimakkaan tahdon vaikutuksesta, ja Supramati käytti sitä hyväkseen suudellakseen ja siunatakseen häntä.

     Kun aikoivat viedä pois köysillä sidotun kuninkaan, Vispala tarttui uudelleen kiinni häneen, mutta nuori kuningatar erotettiin väkivallalla puolisostaan, sen jälkeen hän vaipui tajuttomana maahan ja hänetkin kannettiin pois.
     Neuvoston suureen saliin kokoontui tilapäinen korkein tuomioistuin, johon kuului profeetan innokkaimmat vastustajat.
     Tämän vihaa ja intohimoa hehkuvan seuran edessä Supramati seisoi rauhallisena; surumielisenä ja miettiväisenä hän katseli vihamielisten tuomariensa julmia kasvoja, näiden, jotka eivät ymmärtäneet antaa arvoa tälle korkeammalle olennolle, jonka kohtalo oli antanut heidän käytettäväkseen.
     Ihmetellen ja epäillen katseli johtaja sinertävää säteilyä, joka ympäröi Supramatia; mutta sitten hän ikään kuin palasi tasapainoonsa ja huudahti raivokkaasti:
     "Puolustaudu, häikäilemätön kapinoitsija, niitä kauhistuttavia syytöksiä vastaan, jotka sinua painavat. Noitavoimaasi hyväksi käyttäen uskalsit korottaa meidän kiertotähdellämme ristin vertauskuvan, joka jo monien vuosisatojen aikana on ollut syöstynä keskuudestamme. Sinä uskalsit kääntyä meidän kieltämämme Jumalan puoleen, jonka palvominen kuolemanrangaistuksen uhalla on kiellettyä. Sinä kiihotit joukkoja antautumaan rikolliseen yhteyteen näkymättömän maailman kanssa ja tunkeutumaan esiripun taakse, joka peittää niin monta vaarallista, kätkettyä salaisuutta. Kummallisen musiikkisi ja myrkyllisten tuoksujen avulla, jotka olet ilmakehästä vetänyt luoksesi, lumoat ja viettelet ihmisiä siinä määrin, että kuningattaremmekin on menettänyt sydämensä ja vastoin yleistä tapaa sivuuttaen useita arvokkaampia miehiä valinnut sinut puolisokseen ja kuninkaaksi, sinut, tuntematonta sukuperää olevan maankiertäjän. Ja nyt tunnusta ennen kaikkea, kuka olet, sinä ihminen tuntematonta rotua, jota ei koskaan aikaisemmin ole nähty? Missä synnyit? Ketkä ovat vanhempasi? Missä opit vahingollisen tieteesi, jota käytät meidän perikadoksemme, sillä oppisi johdattavat meidät epäilemättä kansalaissotaan."
     Supramati kuunteli vaieten tuomarinsa kiihottunutta ja raivokasta syytöspuhetta ja kun tämä oli lopettanut, hän vastasi rauhallisesti: "Olen suuren valon poika, joka on teidän isänne, niin kuin minunkin. Olen saman jumalallisen kipinän synnyttämä, joka teitäkin elähdyttää, ja ainoa noituuteni sisältyy siihen valtaan, mikä tiedolla on tietämättömyyden yli. Heikko, sokea ja tietämätön on sattumien ja kokemansa kurjuuden orja, viisas näkee edeltäkäsin tapahtumat ja osaa valmistautua niiden seurauksien varalta."
     "Silloin olet huono näkijä, koska et osannut ennustaa mitään meidän suunnitelmistamme ja niiden sinulle kylläkin vaikeista seurauksista", huomautti eräs itsevalituista tuomareista pilkallisesti irvistellen.
     "Erehdyt, Ragaddi. Samana päivänä, jona paransin ainoan poikasi, tiesin jo, että kuuluit salaliittoon, jossa minun kuolemaani suunniteltiin. Kuka meistä kahdesta on kylvänyt epäsopua? Mutta se ei merkitse mitään — olen täällä opettajani pyynnöstä kylvämässä keskuuteenne rakkautta ja uskoa; ja valo, jolla pimeyttä olen valaissut, ei enää tule sammumaan. Tehtäväni on suoritettu. Ja täyttäkää te nyt omanne, katkaiskaa ketjut, jotka sitovat minut tähän maailmaan. Sellainen on profeetan kohtalo; hänen tulee verellään vahvistaa sitä oppia, jota on saarnannut."
     "Olet aikalailla nöyrempi nyt, suuri noita. Miksi et puolustaudu jonkunlaisilla taikakeinoilla? Koska voit saada petoeläimet lempeiksi karitsoiksi, niin miksi et nyt käytä omistamaasi voimaa? Tai ehkä kaipaat harppuasi ja ehkä koko valtasi sisältyykin juuri tähän esineeseen?"
     "Eikö ole samantekevää, missä minun voimani piilee, sillä en sitä käytä? Toistan vielä, täyttäkää tehtävänne, joka on vanha kuin maailma, mutta kuitenkin aina uusi, surmatkaa profeetta, jotta hänen verensä puhdistaisi likaisen ilmakehän."
     "Silloin emme tahdo menettää aikaa, jottemme estäisi tätä ’ilmakehän puhdistamista’", vastasi nauraen johtaja, samalla lausuen tuomion, jonka mukaan Supramati ensiksi tulisi nuolilla ammuttavaksi ja sitten poltettavaksi."
     "Päivän sarastuksessa on tuomiosi pantava täytäntöön, ja kun tuuli on puhaltanut pois tukkasi, eikä mitään ole sinusta jäljellä, ryhdymme juuriaan myöten kitkemään pois kaikki hullutukset, joita olet kylvänyt", hän lisäsi kasvoissaan julma ilme.
     Supramati, yhtä rauhallisena kuin ennenkin, antoi sitoa itsensä ketjuihin, jonka jälkeen hänet vietiin maanalaiseen vankilaan.

     Jätettynä yksin, hän heittäytyi olkitukolle, joka virui nurkassa. Kuinka terävä vastakohta hänen komeaan, kallisarvoiseen pukuunsa olikaan tämä pimeä ja kostea luola.
     Hänen miettiessään alkoi omituinen tunnelma vallita hänen sielussaan.
     Hän oli kuullut, että korkeimmat vihkimykset vaativat adeptin kuolemaa, todistuksena henkisyyden voitosta lihan ja oman persoonallisuuden yli. Mutta hänhän oli kuolematon, ei kai hän voinut kuolla?
     Mutta oli totta, hänhän nyt oli toisessa maailmassa, jonka kemiallinen kokoonpano oli toinen, ja jossa hänen maanpallonsa alkuaineella ei olisi tavallista vaikutustaan. Ensimmäisen murhayrityksen kauttahan hän haavoittui, ja haava aiheutti tuskiakin, vaikkakin se parantui ihmeteltävän nopeasti.
     Tulisiko hän kuoleman sattuessa myöskin ruumiillisesti erotetuksi opettajistaan esim. Ebramarista, sen kautta menettäen mahdollisuutensa muuttaa uudelle planeetalle, johon hänen veljensä saapuisivat lainantajina? Missä ja miten hän käyttäisi sitä tietoa, jota oli saavuttanut?
     Epäilemättä hänen opettajansa tieteensä avulla kykenisi kokoamaan uutta ainetta hänen astraaliruumiinsa ympärille; mutta se olisi jotain aivan toista; sanalla sanoen tulevaisuus oli hämärä, ja tie ei ollut selvästi määrätty ja kirkas.
     Supramati tuli liikuttuneeksi; hänessä heräsi jonkunlainen rauhaton tuskainen tunne. Hänen sieluaan rasitti käsittämätön paino, ja hän joutui houreisiin. Ilma tuntui hänestä tukahduttavalta, ja äkkinäisen heikkouden valtaamana hän nojautui seinään. Tässä puoleksi unitilassa oli hän kuulevinaan kaukaisia ääniä:
     "Miksi olet hyljännyt Himalajassa sijaitsevan oleskelupaikkasi? Mihin on sammumaton pyrkimyksesi täydellisyyteen johtanut sinut? Ohimenevän näennäisen kunnian tähden: olla profeetta, täytyy sinun nyt kuolla ja jäädä puolitiehen. Ne, jotka olet pitänyt johtajinasi ovat yksinkertaisesti pettäneet sinut saattaessaan sinut vaikeaan tilanteeseen, samalla kun itse korjaavat palkinnon hedelmät. Ja mikä vastenmielinen kuolema odottaakaan täydellisesti heikontunutta ruumistasi! Tuuli on sirotteleva sen atomeja, jotka sitten katoavat kaaokseen."
     Supramatin ruumista värisytti. Hänestä tuntui äkkiä kuin olisivat terävät neulat lävistäneet häntä, synnyttäen kauheita tuskia; samalla paloi vieressä rovio, joka säteili sietämätöntä kuumuutta ja tulenliekit matelivat hänen luokseen ja hipaisivat jo hänen jalkojaan, jotka värisivät tulen vaikutuksesta.
     Naurava ääni kuiskasi hänen korvaansa:
     "Tunnetko, miten nuolet painuvat ruumiiseesi ja miten tuli sitä polttaa? Sinulla on valta käskeä luonnonvoimia, ja kuitenkin on sinun kielletty tekemästä sitä. Katsohan, et uskalla käyttää tietoasi omaksi puolustukseksesi! Mikä mielettömyys! Ha, ha, ha!"
     Yli-inhimillisen tuskan kauhusta peittyi Supramatin ruumis kylmällä hiellä; jotain hänessä kiihottui ja joutui kuohuksiin.
     Hän tarkasti hämmästyneellä katseella roviota, joka katosi ikään kuin syvään kuiluun, joka avautui hänen allaan, ja syvyydessä, ikään kuin yläpuolella mustaa pilveä liiteli Sarmielin onnettomuutta tuottava olento; epäilyksen lohikäärme kauheine seuralaisineen, jotka synnyttävät pimeyttä ja tavallisesti ympäröivät sellaista ihmistä, joka on lihansa orja. Siellä virui myös inhottava, alhainen intohimo ja heikkous, joka alentaa inhimillisen tahdon, siellä virui masentava tuntemattomanpelko. Kynnyksen lohikäärme, epäilys, on pelottava vastustaja, joka helposti huomaa ruumiillisen heikkouden ja lähestyy yhtä rohkeasti valon voittoisaa poikaa kuin tavallista kuolevaista.
     Täydellistymisen alimmista portaista aina ihmishengen arvoitukselliseen loppupäämäärään saakka seuraa epäilyksen lohikäärme alati sieluja, hidastuttaen heidän kohoamistaan ja valaen katkeruutta voiton paikkaan.
     Hurjalla, alkuperäisellä voimalla heittäytyy tämä pelottava villipeto niin pienien kuin suurien sielujen kimppuun; tämä on kaiken elämän väistymätön varjopuoli, ja tämä varjo se on kohtalokas niin nerolle kuin tavalliselle ihmiselle. Jokaisena raskaana pettymyksen ja tuskan hetkenä houkutteleva ääni kuiskaa:
     "Tule minun siipieni suojaan. Minä tahdon antaa sinulle kaiken, vapauta itsesi siitä tiedosta ja niistä omantuntosi turhista arveluista, jotka sinua rasittavat; minä puhallan näkymättömiin silmiesi edestä kaikki harhat, jotka sinua ahdistavat."
     Supramatin heikkous yhä lisääntyi; sietämättömät huolet kalvoivat häntä ja hänen ajatuksensa himmentyivät. Kuitenkin hän kyllä huomasi vaaran ja koetti ihmeteltävällä tahdonvoimalla pudistaa päältään pettymyksen tunteen ja murhaavan epäilyksen, joka jo oli tunkenut hänen mahtavaan ja puhtaaseen sieluunsa.
     Hänen opettajansa eivät olleet turhaan varoittaneet häntä tästä petollisesta, vaarallisesta rämeiköstä, jolla oli valtaa syöstä hänet kadotukseen ja hävittää kokonaisten vuosisatojen vaivat.
     "Opettajani ja johtajani, älkää hylätkö minua", hän huudahti ajatuksissaan, ja samassa hetkessä syttyi luolan pimeydessä loistava risti.
     Niin kuin sähköllä iskettynä Supramati hypähti pystyyn. Tuntui kuin olisi raskas kivi pudonnut hänen hartioiltaan. Käsi pystyssä hän huudahti käskevänä:
     "Katoa, poistu, sinä hornan sikiö! Taisit kiduttaa, mutta et kyennyt minua vangitsemaan. Uskolla ja rakkaudella jätän kohtaloni johtajieni käsiin ja sieluni Luojalleni. Tapahtukoon Hänen tahtonsa."
     Hän heittäytyi polvilleen ja rukoili niin tulisesti, ettei hän huomannut, miten ketjut irtautui hänen käsistään ja jaloistaan; sen jälkeen hävisivät kaikki tuskat, ja kadotuksen ja epäilyksen tummat sumupilvet hälvenivät.
     Äkkiä lempeä, hopeahohteinen valo täytti luolan ja Supramatille näyttäytyi Graalritarien johtaja. Hänen pukunsa oli niin kuin timanteilla koristettu ja olkapäiltä riippuva valkea vaippa loisti hämärässä hopeisena sumuna. Kädessään hän piti maljaa, johon risti oli kaiverrettu:
     "Meidän Herramme lähettää sinulle jumalallista vertaan, jotta voimistuisit ja kykenisit Päättämään aloittamaasi työtä. Vastaanota ikuisen elämän lähde."
     Onnellisena, liikuttuneena ja uskon täyttämänä Supramati maistoi purpuranväristä juomaa, joka tulivirtana kulki hänen suonissaan ja lahjoitti hänelle takaisin sanomattoman rauhan tunteen.
     Näky katosi, ja hän alkoi jälleen rukoilla innolla, joka irrotti hänen sielunsa maallisen yhteydestä ja vei sen rauhan ja sopusoinnun maailmaan.

     Aseistettu vartio, joka tunkeutui vankilaan, herätti Supramatin hurmauksestaan, mutta miehet näkivät sokaisevan valon, joka ympäröi vankia ja katselivat häntä silmittömän pelon valtaamina. Vartion johtaja käski epävarmalla äänellä Supramatia seuraamaan häntä ja sotilaat huomasivat kauhulla, että ketjut irtaantuneina lojuivat lattialla.
     Alkavan päivän aamunsarastus täytti maan vaalealla, uneksivalla valolla. Vanki vietiin pienelle lähellä vankilaa sijaitsevalle pihalle, jota ympäröi korkeat muurit, ja ovi suljettiin hänen jälkeensä.
     Mutta tuskin hän oli kulkenut muutaman askeleen, kun varjosta kiiruhti esille vaippaan pukeutunut nainen, joka nyyhkyttäen heittäytyi polvilleen ja syleili hänen jalkojaan.
     Nainen oli Vispala. Supramati nosti hänet pystyyn, suuteli ja koetti lohduttaa häntä iloisena siitä, että vielä kerran sai hänet nähdä.
     "Minun sallittiin ottaa sinulta jäähyväiset, mutta en tahdo elää sinua kauemmin. Siihen ei minulla ole voimia! On liian kauheata menettää sinut, sinä hetkenä kun meidät yhdistettiin koko elämän ajaksi. Ymmärrän koko mitättömyyteni sinun edessäsi ja myönnän, että leveä on kuilu, joka meidät erottaa, mutta rakkaudelle ei ole mitään välimatkaa olemassa. Kuinka huono olenkaan, rakastan sinua enemmän kuin elämää."
     Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä.
     Supramati kohotti hänen painuneen päänsä ja katsoi häntä ystävällisesti ja hellästi kyynelten peittämiin silmiin.
     "Se on oikein. Puhdas rakkaus, jota olen sinulle opettanut, ei tiedä mitään välimatkoista ja esteistä, ja henkisesti et voi minua menettää sillä rakkautesi minuun on erottamattomasti yhdistänyt meidät toisiimme vuosisadoiksi. Tämä jumalallinen side on aina vievä sinun ajatuksesi luokseni ja tuo sinulle vastaukseni. Sinun ei siis tule tänä juhlallisena hetkenä tuskastuttaa minua itsemurhan rikollisilla ajatuksilla. Sellainen kuolema johdattaisi sinut kauemmaksi minusta. Päinvastoin, elä ja kunnioita muistoani säälin teoilla, hyödyllisellä työllä, levittämällä oppiani, ja jokainen sinun kauttasi Luojan puoleen kääntynyt sielu on minulle verrattoman kallis lahja sinulta."
     Inspiroitu usko loisti Vispalan kauniissa silmissä.
     "Elän, Supramati, tullakseni arvoiseksi lähestymään sinua ihmeellinen olento, jota Jumala hyvyydessään on antanut minun oppia tuntemaan ja rakastamaan. Koko elämäni tahdon pyhittää sinun oppisi levittämiselle."
     Hän syleili Supramatia ja suuteli häntä, mutta pelästyi samassa.
     "Sinun huulesi ovat kuivat, rakas, sinua vaivaa jano? Nämä roistot ovat riistäneet sinulta vedenkin. Ajattelin juuri sitä. Katsohan tässä."
     Hän otti taskustaan punaisen, raikkaan ja mehevän hedelmän, ja antoi sen Supramatille, joka todellakin tarvitsi juoda. Hän söi sen, ja hetken kuluttua hänen käteensä jäi suuri omenan kokoinen siemen, jonka hän kaivoi maahan.
     "Muistoksi tästä hetkestä ja siitä tunteesta, joka johti sinut ajatukseen voimistuttaa minua, istutan tänne puun, jonka hedelmät tulevat olemaan terveyslähteenä kärsiville ja onnettomille. Ja nyt, rukoile kanssani."
     Hän kohotti käsivartensa sen paikan ylitse, johon hän oli kätkenyt siemenen. Ja hänen käsistään säteili eriväristä valoa ja höyrypilviä, jotka laskeutuivat maahan, jonka multa imi ne itseensä. Hän ikään kuin muuttui ja hänen silmänsä säihkyivät häikäiseviä säteitä; ja samalla kuului jossain kirkasta soittoa.
     Vispala oli polvillaan ja katseli vapisevin sydämin, lumouksen valtaamana tätä erikoista näkyä, joka tapahtui hänen edessään. Hän näki, kuinka maa vapisi ja sekoittui, ja kuinka näyttäytyi ensimmäinen korsi, joka kasvoi hänen silmiensä edessä ja muuttui omituiseksi, pieneksi puuksi, jota ei koskaan aikaisemmin oltu nähty. Sen lumivalkoinen runko loisti fosforin valoisana ja oli läpikuultava, joten saattoi nähdä, miten sen punainen mehu virtasi kaarnan alla.
     Supramati laski alas käsivartensa ja sanoi Vispalan puoleen kääntyneenä:
     "Puu kukoistaa ja antaa hedelmiä kautta koko vuoden. Olen antanut sille hyviä parantavia ominaisuuksia; kaikki, jotka saapuvat sen luokse uskon ja rakkauden täyttäminä, saavat sen puhtaassa säteilyssä henkisen ja ruumiillisen terveyden. Mutta nyt, omani, jää hyvästi tai oikeammin näkemiin; minut tullaan heti hakemaan", Supramati sanoi ja nosti ylös surun ja liikutuksen valtaaman Vispalan.
     Hän suuteli ja siunasi häntä ja ripusti hänen kaulaansa ristin, jota itse oli kantanut.
     "Se tulee olemaan sinulle tukena ja suojana. Luovutan sinulle myöskin harppuni, jonka opetuslapset ovat piilottaneet. Lahjoittakaa se ensimmäiseen temppeliin, joka kohotetaan Jumalan kunniaksi. Tahtoni ja ajatukseni ovat kätkettynä soittokoneessa ja sen kielet tulevat soimaan, kun niin vaaditaan; ja siitä tulee kaikumaan vain rauhanlauluja, jotka suovat henkistä ja ruumiillista voimaa . . . "
     Hänet keskeytti melu, joka syntyi oven avautuessa ja sisään astui aseistettu saattojoukko. Kaksi sotilasta vei kuningattaren pois, sillä hän oli mennyt tainnoksiin, ja muut ympäröivät Supramatia, joka kulki rauhallisena ja iloisena niin kuin juhlaan, eikä niin kuin mestaukseen.

     Lähellä vankilaa odotti hänen saapumistaan pieni joukko opetuslapsia ja läheisiä ystäviä ottaakseen jäähyväiset hyväntekijältään. Pyynnöillään he saivat taivutetuksi saattueen johtajan ja tämä antoi heidän lähestyä tuomittua. Supramati suuteli ja siunasi vuorotellen jokaista ja sanoi sitten lujalla äänellä jäähyväiseksi:
     "Itkemisen sijasta, katselkaa, miten tulen kuolemaan. Varsin moni teistä on ehkä pakotettu vahvistamaan verellään niitä totuuksia, joita saarnaa. Valmistautukaa sen tähden arvokkuudella kestämään sitä hetkeä."
     Niin kuin julmana pilkkana pystytettiin rovio pengermälle, joka sijaitsi luolan edessä, jossa hän oli asunut. Mestauspaikka hallitsi, niin sanoakseen, sitä kuoleman pesää, josta hän oli pelastanut tuhansia ihmisiä. Ja kuilun pohjassa kuohuva virta ei ollut koskaan mylvinyt niin voimakkaasti, eikä vaahdonnut sellaisella raivolla kuin nyt; tuntui kuin olisi se asettanut vastalauseensa siihen kauheaan inhimilliseen vääryyteen, jota valmistettiin.
     Supramati ei vastustanut, kun hänet sidottiin paaluun; mutta hänen kasvoistaan loisti syvä hiljainen ilo ja jalo usko. Ei mikään kyennyt enää häiritsemään hänen sielunrauhaansa. Voitettu oli nyt kauhea petollinen epäilys, joka kohoaa kuolevan eteen, kiusaa häntä ja luo varjon siihen juhlalliseen hetkeen, jolloin olemassaolon arvoitus hänelle paljastuu. Maagikko vastaanotti ruumiillisen kuoleman valittamatta, syntyäkseen jälleen ikuiseen valoon.
     Kun rovio räiskähdellen syttyi, vaipui hänen sielunsa syvään intensiiviseen rukoukseen, ja sitä mukaan kuin rukous saavutti valon asuinsijat, katosi ja peittyi häneltä näkyväinen maailma. Hän ei tuntenut, miten nuolet painuivat hänen ruumiiseensa ja veri, joka ruiskusi hänen haavoistaan, oli vaaleaa ja läpikuultavaa, eikä raskasta ja tiivistä, jollaisena se virtaa pilaantuneen ihmiskunnan suonissa. Näkymätön maailma avautui hänelle, ja valoisat olennot ympäröivät Supramahtia, samalla kun pehmeillä tuoksuilla täytetyssä ilmassa soi sfäärien musiikki.

     Äkkiä tummanharmaat pilvet peittivät taivaan, voimakas, jättiläismäinen salama kimmahti pimeydessä, ja maa tärisi. Purppurainen tähti lensi ylös roviosta, kohosi niin kuin raketti ja katosi sumuun.
     Minuutin kuluttua pursui erakon luolasta pauhaten kiehuva, sinertävä vesisuihku, joka syöksyi kuiluun temmaten rovion mukanaan.
     Myöhemmin huomattiin, että missä aikaisemmin oli ollut vuoristolähde, maa nyt muodosti leveän raon, josta ruiskusi safiirin sininen vesisuihku, joka ikään kuin heitti fosforisia säkeniä.

     Kun Vispala oli kannettu ulos vankilasta, hän pian virkosi, mutta hän ei palannutkaan linnaan, vaan peitti kasvonsa liinalla ja seurasi kauheaa kulkuetta. Matkalla hän tapasi joukon opetuslapsia ja ystäviä, pysäytti heidät ja pyysi heitä nostattamaan kansanjoukot pelastaakseen kuninkaansa ja hyväntekijänsä.
     Vaikkakin tämä toive oli varsin heikko, innostuivat kuitenkin kaikki, ennen muita kaksi heistä, ajatukseen vapauttaa opettajansa, ja kiiruhtivat kaupungin eri osiin. Kansa sillä välin nukkui uniaineen vaikutuksesta aavistamatta, että samaan aikaan heidän ystäväänsä ja auttajaansa kohtasi kauhea kuolema. Mutta huumaus oli ja loppumaisillaan ja tieto tapahtumasta levisi, synnyttäen kaupungissa tavattoman kiihottuneen mielialan.
     Kuningattaren ja Haspatin pyynnöstä syöksyivät muutamat heistä kuilun reunalle ja toiset lähtivät Supramatille vihamielisten neuvostojäsenien luokse, jotka he tappoivat.
     On mahdotonta kuvata kansanjoukkojen raivoa, kun ne tultuaan mestauspaikalle huomasivat, että kaikki oli lopussa.
     Ensimmäiset, jotka tulivat Vispalan ja Haspatin kanssa näkivät vielä hetken profeettaa liekkien ympäröimänä, mutta sitten ukkonen jyrisi, tulitähti kohosi ilmaan ja vihdoin kuohuva vesisuihku luolasta huuhtoi viimeisetkin jäljet tapahtuneesta häpeämättömästä murhasta.
     Ensi hetkenä ihmiset olivat jäykkinä pelosta, mutta pian sen jälkeen purkautui heidän vihansa raivoisaan puuskaan; ihmiset repivät tukkaansa ja heittäytyivät maahan, vaikkakaan meluavassa myrskyssä kimakkaita huutoja ei voinut kuulla.

     Sillä välin, kun Supramatin puoluelaiset olivat näin sotaisella mielellä, eivät hänen vihollisensakaan, joita oli kokoontunut suuri joukko, aikoneet antaa kansan vihan purkautua heidän ylitsensä. Syntyi verinen tappelu ja vain suurella vaivalla onnistuttiin pelastaa Vispala. Polvistuneena kuilun reunalla hän rukoili, eikä tuntunut näkevän eikä kuulevan mitään.
     "Kuningatar, koeta saada tämä taistelu taukoamaan, ensimmäinen seuraus mestatun noidan lainvastaisesta toiminnasta", huusi eräs neuvoston jäsen.
     "Olette itse sytyttäneet tulipalon, sammuttakaa se myös itse", kuningatar vastasi halveksivasti. Mutta sitten hän kääntyi Haspatin puoleen kysyen, eikö opettaja ollut jättänyt hänelle mitään keinoa millä rauhoittaa inhimillisiä intohimoja, kun hän itse oli poissa.
     Haspati mietti hetkisen.
     "Kiirehtikäämme luolaan! Siellä, kuningatar, on opettajan harppu piilotettuna, ja hän sanoi minulle kerran, että jos rukoilee innokkaasti ja lausuu muutaman sanan vieraalla kielellä, jonka hän minulle opetti, niin harppu soi, ja kaikki tulevat sitä kuuntelemaan, niin kuin hän itse soittaisi, siinä määrin on hänen äänensä ja musiikkinsa siihen yhtynyt."
     Nopeasti he riensivät sivupolkua myöten toiselle rannalle, kiipesivät portaita ylös ja välittämättä vedestä, joka nyt rauhallisesti virtaili luolasta, he tunkeutuivat sisään. Kun he sitten olivat löytäneet kristalliharpun, joka oli sinne kätketty, astui Haspati ja Vispala tämä mukanaan vuoripengermälle.       Toisella rannalla taistelua vielä jatkui, mutta rajuilma oli jo asettumaisillaan.
     Palavan rukouksen jälkeen Haspati otti harpun, lausui salaperäiset sanat, jolloin sinertävä pilvi heti ympäröi soittokoneen, ja Vispalasta tuntui kuin näkisi hän epämääräisen muotoisia, läpikuultavia olentoja.
     Äkkiä, oi ihmettä! kielet sointuivat ihanasti ja maagikon mahtava ääni kuului sellaisena kuin se oli ennen hänen laulaessaan ihmeellistä lauluaan. Sitä mukaan kuin tämä ihana laulu sointui, taistelevien kiihottuneet intohimot lauhtuivat, ja taistelu lopuksi taukosi, kun pelokkaat ja uupuneet kansanjoukot heittäytyivät polvilleen. Kun laulajan ääni vaikeni, palasivat ihmiset rauhoitettuina ja syviin ajatuksiin vaipuneina kaupunkiin, missä kertomus tapahtuneesta myöskin aikaansai vastavaikutuksen.

     Seuraavana päivänä kokoontuivat jäljettä olevat neuvoston jäsenet ja pyysivät Vispalaa nimittämään hallitsijan, kunnes olisi ehtinyt rauhoittua niin paljon, että saattoi valita puolison ja kuninkaan.
     "En tahdo hallita. Suruaikani kestää, niin kauan kuin elämäni", hän vastasi varmana. Mitkään taivuttamisyritykset eivät onnistuneet. Vispala lähti luolaan, jossa Supramati oli elänyt, ja siellä hän rakennutti ensimmäisen temppelin Jumaluudelle, niin kuin vanha pappi pyhätön aikaisempi vartija oli ennustanut.
     Rauhaton aika alkoi. Epäuskon puolustajat koettivat palauttaa aikaisemman "käytännöllisen" järjestyksen; mutta viimeaikaiset tapahtumat olivat vaikuttaneet puhdistuttavasti yhteiskuntaan.
     Supramatin kuolema sai aikaan liian voimakkaan vastavaikutuksen; niiden lukumäärä, jotka seurasivat profeetan oppia, kasvoi päivä päivältä, ja tätä auttoi lisäksi paljon ihmeelliset ilmiöt, jotka tapahtuivat erakon luolassa. Vesi, joka siellä virtasi maasta, näyttäytyi parantuvaksi, ja pyhiinvaeltajia kokoontui sinne joukoittain etsimään apua ja kuulemaan Vispalan ja profeettavainajan opetuslasten saarnoja.
     Muutama kuukausi profeetan kuoleman jälkeen rakennettiin temppeli metsään, ja hiukan myöhemmin useampia muita.
     Taistelu epäuskoa vastaan ei kylläkään loppunut samalla, sillä pahalla oli liian voimakkaat juuret; mutta siemen oli kuitenkin kylvetty, uskon liekki uudelleen sytytetty ja tie Jumalan luo löydetty.

Ven. käänt. Leo Krohn