Sven Krohn

"Suurin niistä on rakkaus"

Esitin eräässä hautajaistilaisuudessa runon*, joka loppuu sanaan rakkaus. Silloin nuori virkaintoinen pappi nousi seisomaan ja sanoi: "Niin rakkaus, ihmisen rakkaus on aina itsekästä, vain Jumala voi rakastaa epäitsekkäästi. Vain Jumalalla on se, mitä nimitämme agapeeksi, täydelliseksi rakkaudeksi."

Tämä väite ihmetytti minua. Yhtä lailla minua oli ihmetyttänyt toinenkin väite, joka on liitetty sanaan rakkaus. Sen on esittänyt kaksi filosofia. Nämä filosofit sanoivat, että vain seksuaalinen on rakkautta, mitään muuta rakkautta ei ole. He siis väittivät, ettei ole olemassa äidinrakkautta lapsiin tai lasten rakkautta vanhempiin. He myös unohtivat sen, ettei seksuaalinen välttämättä ole tekemisessä rakkauden kanssa, vaikka se voi olla tärkeäkin ilmaus rakkaudesta. On myös olemassa seksuaalisuutta, joka pyrkii toisen osapuolen alistamiseen ja siihen saattaa liittyä jotakin, jota ei missään tapauksessa voida nimittää rakkaudeksi. Ihmettelin pappia nimenomaan sen vuoksi, että hänen olisi pitänyt tietää, mitä Uudessa testamentissa esimerkiksi Paavali sanoo rakkaudesta. Paavali nimenomaan puhuu agapeesta, taivaallisesta rakkaudesta. Hän sanoo 1. Korintolaiskirjeen 13. luvussa — oman muistiversioni mukaisesti:

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin vain kumiseva vaski tai kilisevä kulkunen. Ja vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja tietäisin kaikki salaisuudet ja omaisin kaiken tiedon, ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi. Ja vaikka minä lahjoittaisin kaiken omaisuuden nälkää näkeville, ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä sillä mitään saavuttaisi. Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee kun totuus voittaa. Kaikki se kestää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa. Profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa ja myöskin tietoni katoaa, sillä minun tietoni on vajavainen ja profetoiminen on vajavainen. Ja kun se tulee, joka on täydellistä, se katoaa mikä on vajavaista. Kun olin lapsi, puhuin niin kuin lapsi; minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Kun tulin mieheksi, hylkäsin sen mikä lapsen on. Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, kuin arvoituksena, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin olen tunteva täydellisesti niin kuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan. Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo ja rakkaus, mutta suurin niistä on rakkaus.

Ilman muuta huomaamme, ettei Paavali ajattele, että rakkauden ihanne on Jumalan asia. Huomaamme sen sijaan, että rakkaus on jotakin, mikä ihmisen tulisi saavuttaa. Se kuuluu siihen ihmisihanteeseen, jonka saavuttamiseksi olemme olleet Tiellä jo ennen nykyistä elämäämme ja Tiellä tulemme kokemaan rakkauden saavutuksenamme. Muistakaamme Jeesuksen sanat: Uuden käskyn minä annan teille, rakastakaa toinen toisianne sillä rakkaudella, jolla minä olen teitä rakastanut. Tämäkin näkemys osoittaa, että kysymyksessä on rakkaus, joka ihmisen tulisi saavuttaa ja jonka saavuttaminen on hänen henkisen kehityksensä puitteissa mahdollista.

Kun nuori pappi puhui Jumalan rakkaudesta, nousi esille kysymys, mitä se olisi. Usein kuulemme uskovaisten sanovan saaneensa osakseen Jumalan rakkauden, koska ovat uskoneet, sanokaamme, Jeesuksen lunastuskuolemaan. Tämä merkitsee, että uskovainen ajattelee Jumalan erityisesti suosineen häntä sen vuoksi, että hänellä on tietynlainen näkemys, joka sopii myös Jumalalle. Kuitenkin on muistettava, että Jumala ei ole yksinomaan tiettyjen ihmisten Jumala. Hän on myös niiden lasten Jumala, jotka nykyään kuolevat nälkään tai jäävät kehityksessään vajavaisiksi ja myös niiden lasten Jumala, jotka ehkä ovat joutuneet jo pieninä kidutettaviksi, eivätkä ole koskaan kuulleet opeista, joiden avulla yksinomaan niiden omistajat katsovat etuoikeudekseen saavuttaa esimerkiksi syntien anteeksiantamisen ja ikuisen autuuden.

Jumala ei ole ainoastaan ihmisten jumala. Tiedämme nyt, että Linnunradalla on miljardeja aurinkokuntia, jotka kiertävät yhtä jättiläismäistä aurinkoa, jonka olemassaolo vastikään todettiin. Linnunratakin on vain yksi lukemattomista galakseista eli — kuten joskus on sanottu — maailmankaikkeuksista. Tämä Jumala, josta toisaalta nämä etuoikeutetut mielestään puhuvat, on ajallinen jumala. Ajallinen vielä siten, että hän juuri sillä hetkellä siirtyy suorittamaan jonkin tietyn teon jonkun tietyn ihmisen puolesta. Kuitenkin Jumala tällä maapallolla on yhtä hyvin hyttysten kuin kärpästen tai yksisoluisten olioiden, kasvien ja vesien jumala. Mitä siis voi olla tämä jumalan rakkaus?

Jumalan rakkaus? Se on lopultakin jotakin, jota me voimme kokea itsessämme. Se on sitä, mitä syvimmän kokemuksen perusteella sanomme luottamukseksi tämän elämän järjellisyyteen, siihen, että elämässä on järjellisyyden mahdollisuus, että voimme toimia järjellisinä olentoina. Tässä ilmenee ns. Humen ongelma: voimme uskoa, että tulevaisuus vastaa menneisyyttä niin suuressa määrin, että me voimme suunnitella jotakin tulevaisuuteen nähden. Mutta vielä syvemmin se on tietoisuutta siitä, että koko ajan kaaos eli epäjärjestys vähenee ja järjellisyys lisääntyy maailmassamme ja kaikkeudessa. Tämä merkitsee, että jumala ei ole ajallinen olento. Jumala on sama katsoessamme biljoonia vuosia taaksepäin tai eteenpäin. Jumala on se kaikkeuden täydellisyys, joka tämän luomakunnan päivän aikana vallitsee ja on siten järjellisyytemme takeena.

Tämä on kuitenkin samalla jotain suunnattoman suurta. Huomaamme, kuinka tämä tietoisuus jumalan täydellisyydestä ei ole ainoastaan meissä vaan me koemme, että on olemassa olentoja, jotka ovat meitä paljon ylempänä tässä ajallisessa merkityksessä ja että on myös niitä, jotka tulevat meidän jälkeemme sille tietoisuuden asteelle, jolla me nyt olemme. Tästä perusnäkemyksestäni voisin puhua paljon enemmän.

Ihmiselämä on merkillinen mysteerio. Me koemme olevamme yhdessä ja jokainen kokee olevansa ainoalaatuisena samalla yksin. Kaikki muut ovat ulkokohtaisten merkkien avulla koettavissa, mutta jokainen meistä samalla tajuaa, että tämä, tässä, nyt, minä, on jokaisen olennon ainoalaatuisuus ja yksinäisyys. Yksinäisyys, jossa elämän syvin järjellisyyden ilmennys saattaa tulla koetuksi. Se on nimittäin äärimmäisen yksinäisyyden takana. Eräät psykologit ja filosofit ovat puhuneet yksinäisyyden kokemisesta putoamisena tyhjyyteen, joka samalla on jotain muuta, kun tyhjyyden kokemisen jälkeen löydämme todellisen itsemme. Olen sanonut runossani: "Jollet voi pohjata itsessäsi, ei sinua pohjaa toinenkaan. Siis etsiös omaa ydintäsi, saat avaimet Eedenin puutarhaan."

Turun lukioiden elämänkatsomustiedon (ET) tunnilla


*
Ystävät kalliit, on ihmisten suku
kuin sielujen kohtaus toiviotiellä.
On määrätön elämänlankojen luku,
jotka kulkevat siellä.
Salaperäinen side yhdistää meitä,
kun tunnemme toisemme aikojen takaa,
kun koemme yhteisen sävelmän
ja löydämme toisessa ystävän,
joka vuodattaa kanssamme kyyneleitä
ja yhdessä kanssamme ilomme jakaa.
Ja kun kuu on valon vetten päällä,
on rinnassa yhteinen kaipaus
ja me kysymme miksi me olemme täällä
tämän hetken kuin punainen leimahdus,
on vastaus silloin kuin ilmestys, Rakkaus.


Etusivu

Sekalaiset