Kuolinvuoteella

Liikkumattomana, mutta syvään hengittäen makaa sairas arkkitehti vuoteellaan.

Odotuksen jännitys hillitsee tuskat. Etevää lääkäriä odotetaan kaupungista tänne sairaalaan neuvottelemaan hoitavan lääkärin kanssa. Arkkitehdin poteman taudin syytä ja laatua ei ole onnistuttu selvittämään.

Siinä odottaessaan arkkitehti palaa takaisin elämänsä muistoihin.

Niin hän on usein ennenkin menneisyyteensä palannut ja ikään kuin elävöittänyt muistojensa kuolleilta näyttävät maisemat. Kaiken ruman ja pahan on hän tahtonut menneisyydestään poistaa. Mutta vaikea on ollut varjoja valaista. Raskasta ja vaivaloista on hänelle ollut menneisyyden muuttaminen mieleisekseen ja kuitenkin hänen on täytynyt usein kuin unessa luoda menneisyydestään sekä tulevaisuudestaan nykyisyyttä.

Silloin hän on kuin ylhäältä käsin katsellut aaltoina vyöryvää ajan virtaa.

Sellaisina hetkinä arkkitehti on vastoin arkisen järkensä todisteluja ikään kuin huomannut itsessään sielun elävän omintakeista ja omaperäistä elämäänsä.

Olisiko hän siis jo tässä elämässä henki-olento?

Hänen kuten kaikkien ihmisten kuolemattomasta sielusta oli lapsena, kotona paljon puhuttu. Sieluko se siis hänessä ja hänen kauttaan on menneisyyden ja tulevaisuuden rajalla itse kunakin hetkenä työskennellyt?

»Sieluko sisältä päin on pakottanut minun muuttamaan ulkonaisia olojani?» miettii arkkitehti.

»Sekö edellytyksiään ja mahdollisuuksiaan muovaten on yrittänyt toteuttaa ominaisinta voittamalla vastukset? Sieluniko on itsenäisenä tahtonut ja toiminut, kaivannut ja haaveillut?»

Näin tautivuoteellaan arkkitehti miettii hiljaisen sairaalan turvassa.

»Sieluniko on jotain minulle tuntematonta kauneutta, totuutta tavoittanut?»

Pari kertaa on arkkitehti elämänsä tehtävää muuttanut. Aluksi oli hän jonkun aikaa lukenut lääketiedettä. Hän oli pelännyt uppoavansa aineellisuuteen, ja yhtäkkiä hän oli antautunut kokonaan harjoittamaan maalaustaidetta, joka ennen oli ollut ainoastaan harrastuksena.

Silloin — kerran kulkiessaan kotikaupunkinsa vanhan tuomiokirkon ohi — oli hän yhtäkkiä nähnyt kappaleen menneisyyttä.

Keskiaikaisissa pukimissa oli kirkkokansaa virrannut vanhan temppelin ovesta sisään. Arkkitehti muistaa, miten oudoin tuntein hän oli heidän mukanaan kulkenut. Hämärässä, mahtavien holvien alla hän oli kaikessa ollut mukana.

Vielä hän voi tässä vuoteellaan kuulla sekä nähdä polvillaan rukoilevan kirkkorahvaan, urkujen huminan, messut.

Äkkiä hän oli herännyt tuomiokirkossa. Kuka oli hänet kirkkoon johtanut: hereillään ja harhanäkyään ihmetellen oli arkkitehti alkanut ihmetellä ja ihailla mahtavia pilareita ja holveja. Tutummat ne olivat nyt kuin ennen. Mutta ei ollut mahtava ristilaiva, eivät olleet kuorit eivätkä kappelit siinä kunnossa ja niissä koristeissa kuin keskiajalla. Olihan siihen aikaan kirkko ollut elämän sekä taiteen keskeisenä pyhäkkönä. Mutta niin oli arkkitehti päättänyt, että entinen kalkkivärein peitetty kauneus oli jälleen tuotava ilmi. Uudenaikaisen rumuuden takaa oli taas keskiajan taiteen sydämestä lähtenyt ihanuus hohtava. Ja hän itse, arkkitehti oli tuon aikaansaapa. Mutta ken se tuon määräyksen oli hänelle antanut — kuka oli häntä tuomiokirkkoon tämän kaiken keskelle tuonut? Eikä hän edes silloin vielä ollut arkkitehti.

Mutta nyt täytyi tuohon alaan syventyä, suorittaa tutkinto. Kaikki tuo oli hänelle onnistunut. Lujasti ja innolla oli sitten tuomiokirkossa töitä tehty. Päivän valoon olivat ilmestyneet kirkon seinien vanhat maalaukset. Koristelua ja vainajain leposijoja oli saatu entiseen kuntoon ja kunniaan.

Mutta kesken kiireimmän touhun arkkitehtiin oli iskenyt jokin ihmeellinen tauti. Ja sairaalaan hän oli joutunut. Siellä ei ollut lääkäri päässyt hänen taudistaan perille. Niinpä hän nyt lepää tässä hievahtamatta. Itse on hän innolla kerran lääketiedettä tutkinut ja odottaa nyt alistuvana toisten neuvottelua.

Sydän sykkii kuuluvasti. Valtimo yhä kiihtyy. Hengityselimet palkeina huohottavat. Ei arkkitehti jaksa enää valtimoaan tarkata.

Yhä keskittyneemmin hän mielestään elää — yhä raukeammalta hänen ruumiinsa tuntuu. Niin — hän tietää elävänsä, rakastavansa. Elämää itseään kaikkinaisissa muodoissa hän rakastaa. Sitä elämää hän ihailee, jossa hänen sielunsa ajan ja paikan rajoituksessa kaipasi, kokeili, toimi. Eivät enää esineet ja asiat häneltä toinen toistaan varjoon kätke. Suurempina ja syvempinä ne nyt saapuvat häntä vastaan.

Kaikkiallisuuden häikäisevä valo lähestyy häntä avaruudesta. Se hyväilee hänen sairasta ruumistaan. Se antaa virikettä tuolle elämälle, joka hänen sisimmästään kumpuaa esille kuin ehtymättömästä lähteestä. Hän huomaa kaikki pikkuseikat.

Kuin ihana runoelma on pöydälle asetetun kukan tuoksuava tarina syntymästä, kukoistuksesta, kuihtumisesta ja kuolemasta. Yhä hänelle on elämän varsinaisin olemus arvoitus. Kuitenkin hän tajuaa elämän väreilyalueen rajattomuuden. Niin ihanan kirkkaan huomaa hän elämän kruunun olevan — ihmissielun, — joka on hänelle itselleen annettu. Niin mahtavana ja syvänä hän tajuaa elämän näköalan. Jokaisen, vähäpätöisimmänkin esineen merkityksen ymmärtää sairas mies. Sisältäpäin hän tarkkaa kaikkea ympärillään olevaa.

Ennen hän oli nimittänyt henkistä elämää ylimielisesti haaveiluksi. Nyt hän miettii, josko se ei sittenkään ollut sielu, joka oli aina saanut toiminnan kärjen, ajan ja paikan risteymään. Kuin kartiona tuosta kärjestä oli hänen minuutensa tajuton osa kohonnut. Sinne oli paljon siirtynyt unhoon jäänyttä kokemusta. Mutta väläyksittäin sieltä oli hänen päivätajuinen minänsä tuonut käyttöpiiriinsä vertauskuvia sekä tosiseikkoja.

Näin ajattelee arkkitehti kuumeen yhä lisääntyessä.

Jos hän on henkiolento, joka sieluna tahtoo, tuntee, toimii — mikä silloin on siltana yliaistilliseen, tietoisen minuuden ja aineellisten aivojen välillä? Niin hän miettii ja vastaa itse itselleen: sehän on muisti.

Todellinen elonvirta ei ole suunnattu ympäröivistä esineistä meihin, vaan päinvastoin meistä meitä ympäröivään paikallisuuteen. Eivät oliot meille elämää anna. Me annamme päinvastoin elämän niille. Mikäli esineet ovat kiintoisia ja saavat mielikuvituksemme lentoon nousemaan, sikäli niillä on merkitystä meille itsellemme. Kaikki kasattu hyvyys ja rikkaus sinänsä on merkityksetöntä, miettii sairas mies.

Elämän tyhjyys ja turhuus yhtäältä, toisaalta puute pakottavat ihmisen sisäisellä silmällään ikuisia arvoja tarkkaamaan. Nuoruus kaataa maljaamme ilon helmeilevää viiniä. Kuoleman varjon suurentaen se ei saata meitä tyydyttää. Me alamme nähdä, me alamme kuunnella salattujen virtojen kohinaa.

Jo kuuluvat odotetun lääkärin askeleet. Hän saapuu sairasvuoteen luo. Syvään katsovat miehet toisiaan silmiin. Arkkitehti jo tietää. Se vain helpottaa. Hän huokaa syvään kuin kilpajuoksija maaliin päästyään.

Vielä herää tutkijan uteliaisuus ja hän tekee kysymyksen.

»Te olette elämäntyönne uhri», virkkaa kuuluisa lääkäri. »Kirkon holveissa on myrkky takertunut elimistöönne. Myrkyn teho lamauttaa pallean toiminnan.»

Arkkitehti nyökkää. Hän näkee taas tuomiokirkon. Korkeina kaareutuvat holvit, ihana valo moniväristen ruutujen kautta tulvehtii niiden hämäryyteen. Kaikuu kuoropoikien laulu. Urut hymninä huminoivat. Suitsutus tuoksuu. Ihanat kukat sekä kynttilät alttarilla hohtavat. Polvillaan rukoilee kaukaa saloilla saapunut hurstipukuinen kansa. Pappi lukee alttarilla latinankielistä rukousta.

Kaikessa sairas on mukana. Kuin toiselta tasolta hän näkee lääkärit vuoteensa ympärillä. Valtimoaan ei hän pääse tunnustelemaan. Muuten hän on virkeä ja uuden todellisuustunnelman vallassa. Eivät ne voi olla hänen keuhkonsa, jotka palkeina puhaltavat. Niin leppoisa rauha vallitsee täällä hänen tuomiokirkossaan. Hyvä, etteivät soita tornissa kelloja.

Yhtäkkiä selviää hänelle, että tämä kirkko on vain vertauskuva. Se todellinen kirkko on jotakin paljon suurempaa ja ihanampaa. Nyt hän näkee sen todellisen kirkon.

Ne olivat vain yrittäneet tavoitella, nuo menneet polvet. Olivat yrittäneet hahmotella tätä todellista kirkkoa. Täällä arkkitehti on sen entisaikain kirkkokansan seurassa. Tämä ei ole näky, vaan todellisuus.

Lääkärit poistuvat lepoon päässeen luota. Sairaanhoitajatar hiljaa toimissaan askartelee.

U. E. G.

Ruusu-Risti — marraskuu 1925


Kaksi munkkia

He olivat kaksi kerjäläismunkkia.

Toisen viitta oli ruskea, toisen musta. He olivat vuosikymmeniä kulkeneet almuja anomalla monet maat, kaupungit ja kylät. He olivat käännyttäneet uuteen oppiin asukkaita. He olivat rakennuttaneet ristin merkin koristamia kirkkoja. Yksi oli luoteessa kulkenut, toinen oli koillisessa vaeltanut. Nyt he olivat vanhuksina saapuneet oman kotikylänsä kirkolle yhteisestä päätöksestä. Heillä kummallakin oli ollut monia seikkailuja. He kumpikin olivat kestäneet monia kärsimyksiä, mutta jo nuorina he olivat sydämensä käskyä noudattaen lähteneet vaeltamaan.

Niin he kertoivat toisilleen vaiheistaan.

He tarkkasivat nyt kotikyläänsä. Lumipeitteiset vuoret rajoittavat yhtäällä näköpiiriä, toisaalla laaja, aukea tasanko viljellyin peltotiluksin ja viinitarhoin todisti asukkaiden ahkeruudesta.

Oli syyspäivä. Puutarhoista korjattiin parhaillaan hedelmät, viinitarhojen rypäleet survottiin isoihin ammeisiin kannettuna. Nuoriso oli iloissaan elonkorjuutoimissa. Illalla sitä odotti iloiset karkelot.

Maailmalta palanneet pitkäviittaiset munkit olivat itsekin kerran olleet nuoria. Nyt he katselivat tonsuuripäisinä päivän kehrän mailleen kallistumista.

Kirkkomaalla ja pellonpientareilla nuokkuivat kukat. Manalle menneiden polvien alkuosaset ikään kuin eloon heräsivät tähkäpäissä.

» Koko elämä on kukkaan aukeamista ja kuihtumista», virkkaa mustapukuinen munkki.

»Kukat syntyvät elämään auetakseen ja jälleen kuihtuakseen», lisää ruskeaviittainen munkki, »kuitenkaan ne eivät häviä, ei mikään elämään syntynyt häviä, joskin se kuolee», hän jatkaa.

Näin vanhukset keskustelevat. Miten hyvin he muistavat nuoruutensa päivät, jolloin he tutustuivat toisiinsa. Lapsuudestaan saakka he kumpikin olivat kulkeneet kotikylässään outoina ihmisten keskellä. Se oli vienyt heidät yhteen paimenmatkoillaan vuoristossa, että he kumpikin olivat nähneet semmoista, jota ei silmin nähdä. Siinä missä muut kylän asukkaat olivat nähneet valkoisten pilvien liitävän tummia vuorien seiniä vasten, siinä olivat he kangastuksena nähneet siivin liitäviä olentoja. Heidän aavikolle päin katsoessaan taivaanranta ei ollut loppunut siinä missä sen muut näkivät. Tyyninä kesäiltoina kylät ja kaupungit kaukaa taivaanrannan takaa olivat heille kangastaneet. He olivat voineet nähdä legioonien marssin yli heidän kotikylänsä läpi virtaavan vuolaan joen. Monia vuosisatoja oli jo kulunut siitä ajasta, jolloin uusi oppi oli tuotu heidän kyläänsä ja kirkot ja luostarit oli sinne rakennettu.

Mutta he eivät olleet nuorina tyytyneet siihen, yksistään siihen, mitä papit olivat krusifiksi kädessään opettaneet, heille ei ollut riittänyt viinin ja leivän ohella muuntaminen. He olivat kyllä tietäneet kaiken tämän kuvaavan sitä, mikä tapahtui jossakin korkeammalla tasolla. Mutta he olivat tahtoneet nuorina yhdessä saada tietää enemmän. Niin olivat he oppineet kuuntelemaan sydämensä hiljaista kieltä. He eivät olleet pelänneet sitä suhteettomuutta, joka vallitsi herkän ihmissydämen ja tähtitarhain välillä. Päinvastoin he kumpikin olivat tarkoin noudattaneet sydämiensä antamia ohjeita, sen mukaan kun olivat voineet niitä ymmärtää kaikkisuusväreilyjen kantamina. Toimiessaan kaukana toisistaan he olivat lähettäneet toisilleen tiedonantoja. Niinpä he olivat nyt tulleet tänne kotikyläänsä kuolemaan.

»Miten paljon onkaan täällä muuttunut sillä aikaa, kun olemme olleet poissa », sanoo mustaviittainen mies.

»Niin on», vastaa ruskeaviittainen munkki, »ennen täällä ilmaisi joka talon katolla tuuliviiri tuulen suunnan, ennen täällä niin moni tarkkasi vuolaana laskevaa virtaamme.»

»Ymmärrettiin aaltojen nousua ja laskua, ymmärrettiin metsän huokaavaa huminaa. Ei pelätty vuoristossa puhaltavaa, vinhaa myrskytuulta, ei pelätty itse elämää. Emme ole mekään elämää pelänneet», sanoo toinen vanhuksista, »olemme antautuneet sen aaltojen vietäviksi, olemme velvollisuutemme täyttäneet ja kohta on hetkemme lyövä.»

Pieni poika saapuu ihmettelemään rumia, elämäntaistelujen uurtamia miehiä.

»Tule luoksemme pelkäämättä», sanoo toinen vanhuksista, ja samassa toinen loihtii pojan silmien nähtäväksi valkovillaisia lampaita. Mikään ei voi pidättää pelästynyttä poikaa. Hän rientää kertomaan korjuumiehille oudoista tulokkaista. Väkijoukko kerääntyy uhkaavana vanhusten ympärille. Niin vieras on uusi polvi kieleltään ja mieleltään. He uhkaavat vanhuksia kerettiläisinä kuolemalla.

Vanhukset katsovat toisiaan hymyillen päivän kehrän ollessa mailleen menossa. »Olemme valmiit astumaan noitina polttoroviolle», he sanovat kumpikin. »Kuitenkin tahdomme itse saada määrätä, miten ruumiimme tuhkan kanssa on meneteltävä.»

Tähän suostuivat tuomarit.

Ruskeapukuinen munkki tahtoo, että hänen tuhkansa on nostettava kirkon kellotapuliin, siellä hän tahtoo aina katsella auringon nousua ja laskua, siellä hän tahtoo joka päivä tarkata tuulen suunnan ja siellä hän tahtoo kuoltuaankin tarkistaa oman tahtonsa ikitahdon mukaiseksi.

Mustapukuinen munkki virkkaa: »Mikä minusta pelastuu liekeiltä, sen tahdon kannettavaksi kylämme korkeimmalle kukkulalle. Sieltä tuhkani on siroteltava neljään ilmansuuntaan. Tahdon, että tomumajani yhtyy kotiseutuni maaperään. Kun katselette uusia viljasatoja, ajatelkaa silloin, että kaikki elämä on uhria.»

Tapahtui niin kuin munkit määräsivät. Usein kylän asukkaista tuntui kuin tuuliviirien pyöriessä olisi elämää kuolemaan menneet vanhat munkit.

U. E. G.

Ruusu-Risti — joulukuu 1926


Etusivu

Sekalaista