VALKOISEN LOOTUSKUKAN TARINA

"The Idyll Of The White Lotus"

Kirjoittanut

MABEL COLLINS

Tämä teos omistetaan

todelliselle tekijälle,

joka on sen inspiroinut.

Suomennos julkaistu alun perin 1911

Kieliasua nykyaikaistettu 2010,

vanhaa suomennosta on verrattu alkukieliseen versioon:

http://www.theosophy-nw.org/theosnw/books/white-lo/white-1.htm ja

http://www.tphta.ws/mc_idywl.htm

ESIPUHE

Näillä sivuilla oleva kertomus on toistunut aikojen alusta kaikkien kansojen keskuudessa. Se on sielun murhenäytelmä. Halun, ihmisen alempaa luonnetta hallitsevan voiman houkuttelemana sielu vajoaa syntiin; huomattuaan kärsimysten kautta erehdyksensä se etsii apua sisäiseltä lunastavalta hengeltään, ja viimeisessä suuressa uhrauksessaan yhtyessään jumaluuteen se tulee ihmiskunnalle siunaukseksi.

VALKOISEN LOOTUSKUKAN TARINA

PROLOGI

Katso, minä seisoin yksin — yksin suuressa ihmisjoukossa. Ja yksin sen tähden, että kaikista miehistä, minun veljistäni, jotka tietoa omistivat, minä olin ainoa, joka tietoa sekä omistin että julistin. Minä opetin uskovaisia portilla ja siihen minua velvoitti pyhätössä asuva voima. En muuta voinut, sillä kaikkein pyhimmän synkässä pimeydessä näin sisäisen elämän valon, jota julistamaan minua kehotettiin. Se tuki minua ja teki minut vahvaksi. Heitin kyllä henkeni sen takia, mutta vaadittiin kymmenen temppelin pappia sitä ottamaan ja sittenkin se oli ainoastaan heidän tietämättömyyttään, kun he uskoivat voittaneensa minut.

ENSIMMÄINEN KIRJA

I

Jo ennen kuin leuassani oli hienoa haiventakaan, tulin temppeliin aloittaakseni oppivuoteni pappien luokassa.

Vanhempani olivat paimenia ja asuivat kaupungin ulkopuolella. Olin ollut sen muurien sisällä vain yhden ainoan kerran, ennen kuin äitini otti minut mukaansa temppeliin. Sinä päivänä vietettiin kaupungissa juhlaa ja äitini, joka oli käytännöllinen ja ajatteleva nainen, aikoi näin ollen toimittaa kaksi asiaa yhdellä tiellä. Ensin veisi hän minut päämäärääni voidakseen sen jälkeen kaikessa vapaudessaan viettää juhlapäivää loistavassa ja väkirikkaassa kaupungissa.

Minua viehätti kaduilla vallitseva myllerrys ja ihmisvilinä. Luulen, että olin luonnoltani niitä, jotka tuntevat itsensä pieneksi osaksi suurta kokonaisuutta ja pyrkivät sulautumaan siihen voidakseen ammentaa siitä elämää ylläpitäviä voimia.

Meluavat joukot jäivät pian taaksemme. Eteemme aukeni suuri, vihertävä niitty, jonka syrjää kaarteli pyhä, rakastettu jokemme. Kuinka elävästi tämä näky kuvastuu vieläkin silmiini! Joen rannalla kirkkaassa aamuilmassa välkkyi temppeli ja siihen kuuluvat rakennukset veistoksellisine kattoineen ja loistavine koristekuvioineen. — Tällä hetkellä ei rinnassani kytenyt pienintäkään pelontunnetta, sillä minulla ei ollut selvää käsitystä siitä kohtalosta, mikä minua odotti, mutta kuitenkin mietin, josko elämä noiden muurien sisällä todellakin oli yhtä ihanaa kuin mielessäni kuvittelin.

Portilla seisoi mustiin puettu noviisi [Kokelas, vastatullut oppilas, joka ei vielä ole lupauksilla sidottu. — Suom. huom.] ja puheli erään kaupunkilaisnaisen kanssa. Tällä oli matkassaan muutamia vedellä täytettyjä pulloja, joita hän innokkaasti pyyteli jotakuta papeista siunaamaan. Siten hän saisi kaupaksi tavaraa, josta taikauskoinen kansa maksoi runsaasti.

Sillä aikaa kun odotimme vuoroamme, tulin katsahtaneeksi portista sisälle ja näin jotakin, mikä täytti mieleni pelolla ja kunnioituksella. Tämä tunne oli siksi valtaava, että se pysyi sielussani vallalla kauan, vielä silloinkin kun olin tullut melkein alituiseen tuttavalliseen yhteyteen sen miehen kanssa, jonka näkeminen sillä hetkellä minuun näin mahtavasti vaikutti.

Se oli eräs temppelin valkopukuisista papeista, joka leveällä lehtokujalla kulkien läheni verkalleen porttia. Minä olin nähnyt näitä valkeisiin puettuja pappeja ainoastaan yhden kerran ennen tätä. Se tapahtui ensimmäisellä kaupunkimatkallani, jolloin näin heitä useampia pyhässä veneessä, erään joella toimeenpannun juhlakulkueen keskellä.

Mutta nyt pappi oli aivan lähellä minua ja yhä läheni — tuskin uskalsin hengittää.

Ilma oli aivan tyyni, mutta papin liikkuessa lehtokujan siimeksessä tuntui siltä kuin mikään mainen vihuri ei olisi kyennyt puhaltamaan epäjärjestykseen hänen kauhtanansa raskaita, valkoisia poimuja. Hänen käyntinsä oli järkähtämättömän tasaista ja jokainen askel oli aivan yhtä pitkä kuin toinenkin. Hän liikkui, mutta se tuskin muistutti muiden vilkasluonteisten kuolevaisten kävelyä. Silmät olivat luodut maahan, joten en voinut nähdä niitä. Ja toden totta: minä pelkäsin hetkeä, jolloin nuo alas painetut silmäluomet nousisivat. Hänellä oli vaalea iho ja hiusten väri muistutti tummaa kultaa. Parta oli pitkä ja tuuhea, vaan sekin tuntui minusta yhtä omituisen liikkumattomalta, melkein kuin kiveen hakatulta enkä osannut kuvitella, että sitä olisi voinut puhaltaa sivulle — se oli kuin kultaan veistetty ja aiottu ikuisuutta varten. Mies kokonaisuudessaankin teki minuun saman vaikutuksen — ikään kuin olento, joka on kokonaan ulkopuolella tavallisten ihmisten maailmaa.

Noviisi katsahti taakseen, arvattavasti minun jännittyneen katseeni johdosta, sillä papin askeleista ei kantautunut mitään ääntä korviini.

"Ah", sanoi hän, "tuossa tulee pyhä Agmadh-pappi. Minä kysyn häneltä."

Hän sulki portin jälkeensä ja meni puhuttelemaan pappia, joka hieman päätään taivuttaen kuunteli. Sitten palasi noviisi takaisin, otti pullot vaimolta ja kantoi ne papin eteen, joka hetkiseksi laski kätensä niiden ylle. Sen jälkeen vaimo otti ne hartaasti kiitellen huostaansa ja meiltä kysyttiin asiaamme.

Hetkistä myöhemmin heitettiin minut yksin mustapukuisen noviisin seuraan. Minä en ollut alakuloinen, mutta vapiseva ja täynnä odotusta. En juuri milloinkaan ollut pitänyt entisestä toimestani, isäni lampaiden paimentamisesta ja luonnollisesti pyöri päässäni ajatus tulla joksikin muuksi kuin tavalliseksi ihmiseksi.

Tällainen ajatus saa heikon ihmisluonteen kestämään vaikeampiakin koetuksia, kuin ainiaaksi hylkäämään kotinsa ja taivaltamaan uudelle ja tuntemattomalle elämänuralle.

Portti takanani lyötiin kiinni ja mustapukuinen seuralaiseni lukitsi sen suurella avaimella, joka riippui hänen vyötäisillään. Tämän toimenpiteen kautta en kuitenkaan tullut ajatelleeksi vankeutta vaan yksinäisyyttä ja eristymistä muusta maailmasta. Ja kukapa olisikaan voinut sulattaa ajatusta vankeudesta näkyyn, joka avautui eteeni.

Temppelin ovet näkyivät leveän ja kauniin lehtokujan toisessa päässä. Se ei ollut luonnollinen lehtokuja, jonka olisivat muodostaneet luontoaan seuraavat ja vapaasti maassa kasvavat puut, vaan suuret kiviruukut, joihin oli istutettu suunnattomia, erittäin huolellisesti leikattuja ja kummallisiin kuvioihin taivutettuja pensaita. Jokaisessa kukka-astioiden muodostamassa välissä oli neliskulmainen kivijalusta, joka kannatti kivestä hakattua kuvaa. Minä näin, että ne, jotka olivat lähimpänä porttia, esittivät sfinksejä sekä suuria, ihmispäällä varustettuja eläimiä. Sitä vastoin kauempana olevia en uskaltanut katsella, kun kultapartainen pappi Agmadh säännöllisesti edestakaisin kulkiessaan jälleen lähestyi minua.

Minä seurasin silmät maahan luotuina opasta. Hänen seisahtuessaan seisahduin minäkin, jolloin katseeni sattui papin valkoisen puvun helmaan. Se oli kultakirjaimilla kauniisti kirjailtu. Hetkeksi kiintyi huomioni siihen, ja se riittikin täyttämään mieleni ihmettelyllä.

"Uusi noviisi?" kuului tyyni ja lempeä ääni. "Ottakaa hänet kouluun, hän on vielä lapsi. Katso ylös poikani, älä pelkää."

Kehotusta noudattaen minä katsahdin ylös ja kohtasin papin katseen. Hänen silmänsä — huomasin sen hämmennyksestäni huolimatta — olivat väriltään epämääräiset, vivahtaen siniseen ja harmaaseen. Mutta vaikka ne olivatkin kauniit, ne eivät rohkaisseet minua samoin kuin hänen äänensä sävy. Niissä kuvastui tyyneys ja tieto, mutta sittenkin ne saivat minut vapisemaan.

Hän laski meidät kädenliikkeellä menemään ja jatkoi tasaista kävelyään suurella lehtokujalla. Minä seurasin äänettömänä ja vieläkin enemmän vavisten hiljaista opastani. Menimme sisään temppelin suuresta pääkäytävästä, jonka seinät oli tehty suurista ja karkeasti hakatuista kivilohkareista. Pyhän papin tarkastelevat katseet olivat mahtaneet herättää minussa jonkinlaista taipumusta pelkoon, koskapa vielä näitä kiviseiniäkin katselin epämääräisellä kauhuntunteella.

Kun olimme tulleet sisälle, huomasin, että pääovelta vei käytävä läpi koko rakennuksen samaan suuntaan kuin lehtokuja ulkopuolella. Tiemme ei kuitenkaan kulkenut sitä pitkin, vaan poiketen syrjään kuljimme pienempien käytävien ja tyhjien huoneiden muodostaman sokkelon läpi.

Viimeinkin saavuimme suureen ja kauniiseen huoneeseen. Kutsun huonetta kauniiksi, vaikka se olikin aivan tyhjä ja kalustamaton lukuun ottamatta yhtä pöytää, joka seisoi eräässä nurkassa. Huoneen mittasuhteet olivat suurenmoiset, sen seinät ja katto olivat niin kauniisti kirjaillut, että minäkin, vaikka olin tottumaton arvostelemaan rakennustaiteellista kauneutta, tunsin outoa mielihyvää.

Pöydän luona istui kaksi poikaa, joko kirjoittaen tai piirtäen — en voinut nähdä, kumpaa he tekivät. He olivat innokkaasti syventyneet työhönsä, ja minua ihmetytti se, että he tuskin nostivat päätään meidän tullessamme sisälle. Mutta kun menin lähemmäksi, näin, että erään seinästä pistävän kiviulkoneman takana istui vanhanpuoleinen valkeaan puettu pappi ja luki suuresta kirjasta, joka oli hänen polviensa varassa. Hän ei huomannut meitä, ennen kuin saattajani seisoi kunnioittavasti kumartaen aivan hänen edessään.

"Uusi noviisi", sanoi hän katsellen minua tarkkaavasti himmeillä, väsyneillä silmillään. "Mitä sinä taidat?"

"Ei paljoa, arvelen", oppaani vastasi, tehden äänensä halveksivaksi puhuessaan minusta. "Hän on ollut ainoastaan lammaspaimen."

"Lammaspaimen", toisti pappivanhus, "silloin ei hänestä ole hyötyä meille. Parasta olisi, jos hän saisi puutarhassa työskennellä. Oletko opetellut lukemaan tai kirjoittamaan?" kysyi hän minuun kääntyen.

Minä olin sitä harjoitellut siihen määrin kuin tilaisuutta oli ollut tarjolla, mutta sellaiset tiedot olivat harvinaisia, paitsi pappiskouluissa ja jonkin verran sivistyneiden keskuudessa.

Pappi katseli käsiäni ja kääntyi takaisin kirjaansa.

"Sitä hänen täytyy joskus oppia", sanoi hän, "mutta nyt on minulla liian paljon tehtävää joutaakseni häntä opettamaan. Minä tarvitsen työssäni useampia auttajia, mutta nyt kun nämä pyhät kirjat on jäljennettävä, en voi tuhlata aikaani opettamiseen. Vie hänet puutarhaan, ainakin joksikin ajaksi. Ajattelen myöhemmin, mitä hänen hyväkseen voin tehdä."

Seuralaiseni kääntyi poistuakseen ja minä seurasin häntä, vielä viimeisen kerran silmäiltyäni huoneen kauneuksia.

Kulkumme kävi läpi pitkän ja pimeän käytävän, jossa ilma tuntui raikkaalta ja vilpoiselta. Sen toisessa päässä oli oven sijaan ristikolla varustettu portti, jolle tultuamme seuralaiseni soitti kovaäänistä soittokelloa.

Kun kellon ääni oli vaiennut, odotimme hetken hiljaisuuden vallitessa. Ketään ei näkynyt ja seuralaiseni soitti toistamiseen. Minä omasta puolestani en pitänyt kiirettä. Kasvot painettuina portin ristikkoon katselin lumoavan kaunista puutarhaa ja mietin itsekseni: "Eipä tosiaankaan olisi vahingoksi, jos tuo tihrusilmäinen pappi viivyttelisikin jonkin aikaa ennen kuin kutsuisi minut pois puutarhasta."

Tie kotoani kaupunkiin oli ollut sekä kuuma että pölyinen ja sittemmin oli katukivitys kovin rasittanut siihen tottumattomia jalkojani. Temppelissä olin kulkenut ainoastaan lehtokujalla, jossa kaikki oli omiaan herättämään pelkoani sen verran, että tuskin olin uskaltanut kohottaa silmiäni ylös maasta. Täällä sitä vastoin oli maailma ihana ja lumoava. En ollut koskaan eläessäni nähnyt tämän veroista puutarhaa. Täällä versoi tuorein vihreys, täältä kuului veden solina alituisesti pulppuavasta suihkukaivosta, joka samalla polttavassa kuumuudessa tarjosi virkistystä ja houkutteli esille puutarhan loistavat värit ja rehevän kasvillisuuden.

Kello kilahti jo kolmatta kertaa ja vihdoinkin näkyi mustapukuinen olento kävellen lähestyvän lehtevien pensaiden keskellä. Kuinka huonosti musta puku sopi tähän ympäristöön. Haikealla mielellä ajattelin, kuinka minäkin kohta mustapukuisena, niin kuin pimeyden valtakunnasta nousseena, tulisin kävelemään näiden täyteläisten kaunotarten keskellä.

Olento lähestyi meitä ja hänen karkean kauhtanansa helmat hivelivät kasvien hienoja, meheviä lehtiä. Äkillinen uteliaisuus pakotti minua katsomaan lähestyvää miestä kasvoihin., sillä otaksuin tulevani hänen hoidettavakseen. Ja siihen minulla olikin syytä, sillä ne kasvot olivat omiaan herättämään mielenkiintoa kenessä tahansa.

II

"Mistä on kysymys?" kysyi mies kärttyisästi katsellessaan meitä porttiristikon takaa. "Lähetinhän aamulla hedelmiä riittävästi keittiöön enkä voi tänään antaa enempää kukkia. Ne, mitä minulla on, tarvitaan huomenna juhlakulkueeseen."

"Minä en välitä hedelmistäsi enkä kukistasi", vastasi saattajani, joka näytti taipuvaiselta käyttämään ylimielistä puhetapaa, "tuon ainoastaan uuden oppilaan sinulle, siinä kaikki."

Hän avasi portin ja viittasi minua käymään sisälle ja pitemmittä puheitta kääntyi takaisin äskeiseen käytävään, joka nyt, kun puutarhasta sitä katselin, tuntui minusta kovin pimeältä.

"Uusi oppilas minulle. Ja mitä voin minä sinulle opettaa, maalaislapsi?"

Katselin äänettömänä tuota omituista miestä. Kuinka olisin minä kyennyt sanomaan, mitä hänen olisi minulle opetettava?

"Pitääkö minun opettaa sinulle kasvien salaisuus? Vaiko synnin ja petoksen lisääntymisen salaisuus? Ei, lapsi, älä katsele minua tuolla tavoin, vaan harkitse sanojani ja sinä tulet vähitellen ymmärtämään niiden tarkoituksen. Tule kanssani, äläkä pelkää."

Hän otti minua kädestä ja talutti noiden suurilehtisten kasvien alitse eräälle paikalle, josta kuului veden lirinää. Kuinka sointuisalta se kuuluikin!

"Tämä on kuningattaremme, Lootuskukan asunto", sanoi mies. "Istu tähän nurmelle ja nauti sen kauneudesta, sillä aikaa kuin minä käyn käsiksi työhöni, sillä minulla on paljon sellaista tehtävää, mihin sinusta ei ole minulle avuksi."

En tietenkään viivytellyt vaipumasta pehmeälle nurmelle katsellakseni — katsellakseni hämmästyksellä ihmettelyllä — kunnioituksella!

Vesi — tuo soliseva vesi — oli olemassa ainoastaan kukkien kuningatarta varten. Ja minä mietin itsekseni: toden totta olet kuningatar kukkien joukossa.

VALKOINEN LOOTUSKUKKA

Ja kun katselin haaveillen nuoruuden innostuksen vallassa tuota valkoista kukkaa kullankiiltävine kupuineen, mieleeni johtui vertauskuva puhtaasta, taivaallisesta rakkaudesta. Siinä katsellessani kukkaa, näytti siltä kuin se olisi muuttanut muotoaan, laajentunut ja ojentautunut minua kohden. Ja katso, minä näin kumartuneen, veden poreilevaan kalvoon huuliaan kostuttavan naisen, jolla oli häikäisevä iho ja tukka, joka muistutti kultahiukkasten kimmellystä. Pelästyksestä tuijottaen kurottauduin sitä kohden, mutta pyörryin, ennen kuin olin ehtinyt liikahtaa paikaltani. Olin nähtävästi mennyt tainnoksiin, sillä siitä lähtien muistan ainoastaan sen, että makasin nurmella ja tunsin kylmää vettä valellettavan kasvoilleni. Kun avasin silmäni, näin mustapukuisen puutarhurin omituisine kasvoineen kumartuneena ylitseni.

"Etkö sietänyt kuumuutta?" kysyi hän, ja hänen kasvonsa ilmaisivat kummastusta ja levottomuutta. "Sinä näytät minusta liian tukevalta pyörtyäksesi kuumuudesta ja vieläpä näin viileällä paikalla kuin tämä on."

"Missä hän on?" oli ainoa vastaukseni pyrkiessäni kyynärpäilleni voidakseni nähdä paikan, missä lilja kasvoi.

"Mitä?" huudahti mies ja hänen kasvonsa saivat lempeän ilmeen, jota en olisi luullut mahdolliseksi luonnostaan niin rumissa kasvoissa. "Oletko nähnyt hänet? Vaan ei, kuinka se olisi mahdollista! Poika, mitä olet nähnyt? — Kerro minulle kaikki."

Hänen ystävällinen ilmeensä ja lempeä äänensä auttoivat minua kokoamaan hämmentyneet ajatukseni. Kerroin hänelle, mitä olin nähnyt. Kun puhuin, katselin liljan vesikehtoa siinä toivossa, että äsken näkemäni kaunis nainen olisi uudelleen kumartunut juomaan veden läpikuultavasta pinnasta.

Sitä mukaan kuin kerroin, muuttui kummallisen opettajani käytös vähitellen. Kun olin lopettanut poikamaista innostusta uhkuvan kertomukseni näkemästäni kauniista naisesta — en ollut koskaan vielä nähnyt muita kuin rotuni tummaihoisia naisia — lankesi hän eteeni polvilleen.

"Sinä olet hänet nähnyt", huudahti hän syvää liikutusta ilmaisevalla äänellä. "Ole tervehditty, sillä sinut on määrätty meille opettajaksi — kansalle auttajaksi — sinä olet näkijä!"

Hänen sanansa saivat minut ymmälleni, enkä osannut muuta kuin katsella häntä äänettömänä. Lopulta rupesin pelkäämään, sillä aloin epäillä, että hän oli menettänyt järkensä. Katselin ympärilleni miettien keinoa, kuinka päästä takaisin temppeliin ja pelastua hänen käsistään. Harkitessani, josko uskaltaisin panna aikeeni täytäntöön, nousi hän ylös ja kääntyi puoleeni omituisella leppeällä hymyilyllään, joka näytti lieventävän ja peittävän rumuuden hänen kulmikkaissa kasvoissaan.

"Tule kanssani", sanoi hän. Nousin ylös ja seurasin häntä. Kulkumme kävi läpi puutarhan, joka oli täynnä viehätysvoimaa harhailevalle katseelleni ja sai minut jäämään jälkeen. Oi, mitkä kukat, mikä purppuran ja lämpimän karmosiinin rikkaus! Tuntui vaikealta, kun ei saanut seisahtua hengittämään kukkien vienoa tuoksua, vaikka ne äsken viehätetyissä silmissäni näyttivätkin ainoastaan heijastukselta valkoisen lootuskukan jumalallisesta kauneudesta.

Menimme kohti muuatta temppelin ovea — ei sitä, josta minä olin tullut puutarhaan. Ovelle saavuttuamme meitä vastaan tuli kaksi pappia, jotka olivat pukeutuneet samanlaisiin valkoisiin viittoihin kuin kultapartainen pappi Agmadhkin. Nämä miehet olivat tummaverisiä, ja vaikka he käyttäytyivätkin yhtä suurella juhlallisuudella ja arvokkuudella, olin kuitenkin huomaavinani, että heiltä puuttui yksi pappi Agmadhin ominaisuuksista — täydellinen tyyneys ja järkähtämätön varmuus. Minä huomasin, että he olivat häntä nuorempia ja ehkäpä ero olikin juuri siinä. Tummaihoinen opettajani vei heidät hieman tuonnemmaksi jättäen minut jylhäkupuisen holvikäytävän varjoon. Hän puheli heille innokkaasti, vaikkakin nähtävällä kunnioituksella, ja he puolestaan tuntuivat kuuntelevan suurella mielenkiinnolla, aina tuon tuosta silmäillen holvikäytävään, jossa minä seisoin.

Pian kääntyi mustapukuinen mies kulkemaan nurmikon poikki, ikään kuin palatakseen samaa tietä, jota olimme yhdessä tulleet. Valkopukuiset papit lähestyivät minua keskenään kuiskutellen. Päästyään porttikäytävälle he antoivat minulle merkin seurata heitä. Minä tein niin. Tiemme kulki kautta viileiden, korkeakupuisten käytävien, ja minä katselin kaikkea, mikä sattui tielleni, suurella uteliaisuudella, niin kuin yksinkertainen tapani oli. Papit kulkivat edelläni yhä kuiskutellen ja silloin tällöin heittäen minuun silmäyksiä, joiden tarkoitusta en ymmärtänyt.

Lopulta poikkesimme käytäviltä, jolloin tulimme suureen huoneeseen. Se oli näköään samanlainen kuin sekin, missä olin nähnyt vanhan papin kirjuriensa kanssa. Kirjailtu esirippu, joka raskaissa laskoksissa ylettyi katosta lattiaan, jakoi huoneen kahtia. Minun silmäni oli avoinna kaikelle kauniille, joten heti huomasin, että esiripun lattiaa hipova alaosa roikkui raskaana kultakoristeiden rikkaudesta.

Yksi papeista astui edemmäksi ja raottaen hieman esiripun syrjää kuulin hänen sanovan: "Herra, saanko tulla?"

Rupesin uudelleen vapisemaan. Vaikka he eivät olleetkaan katselleet minua vihamielisesti, en kuitenkaan voinut tietää, mikä kohtalo odotti minua. Sisäisellä ahdistuksella katselin kaunista esirippua yrittäen arvata, kuka sen takana mahtoi istua.

Minun ei kuitenkaan tarvinnut häilyä epätietoisuudessa kauaa, sillä hetken päästä palasi pappi takaisin seurassaan kultapartainen Agmadh. Hän ei puhunut minulle mitään, vaan hän sanoi papeille: "Odottakaa tässä hänen luonaan sen aikaa, kuin minä käyn puhuttelemassa veljeäni Kamen Bakaa."

Näin sanottuaan hän jätti meidät yksin suureen saliin.

Aloin pelätä yhä enemmän. Jos tämä kopea pappi olisi luonut minuun yhden ainoankaan ystävällisen silmäyksen, en olisi antanut sijaa pelolleni, mutta minut valtasi taaskin epämääräinen kauhuntunne yrittäessäni miettiä, mikä tästä lähtien tulisi osakseni. Sitä paitsi tunsin itseni vielä heikoksi äskeisen pyörtymiskohtaukseni jälkeen. Ja tummaihoisten pappien puhellessa keskenään lyyhistyin vavisten istumaan kiviselle penkille, joka kulki pitkin seinänvierustaa.

Epätietoisuus ja jännittynyt odotukseni olisivat varmaankin saaneet minut uudestaan pyörtymään, jollei Agmadhin äkillinen palaaminen olisi herättänyt rinnassani toivoa pian tapahtuvasta ratkaisusta. Hänen seurassaan oli eräs toinen pappi, jolla oli mitä uhkein ulkomuoto. Hänen ihonsa ja tukkansa olivat vaaleat, joskaan eivät yhtä vaaleat kuin Agmadhin. Yhteistä heillä kummallakin oli se tyyni arvokkuus, joka teki Agmadhin suurimman kunnioitukseni kohteeksi. Mutta tulokkaan tummat silmät osoittivat hyväntahtoisuutta, jollaista en ollut huomannut yhdessäkään toisista papeista. — Häntä katsellessani tunsin itseni vähemmän araksi.

"Tämä se on", sanoi Agmadh sointuvalla, mutta kylmällä äänellään.

Miksi minusta näin puhuttiin? Enhän ollut muuta kuin uusi noviisi ja jo aikaisemmin jätetty opettajieni holhoukseen.

"Veljet", huudahti Kamen Baka. "Eikö meidän ole puettava hänet näkijän valkoiseen pukuun? Viekää hänet kylpyhuoneeseen ja huolehtikaa, että hän tulee sekä kylvetyksi että voidelluksi, jonka jälkeen minä ja veljeni Agmadh tulemme pukemaan hänet valkoiseen pukuunsa, ja antakaa hänen levähtää sillä aikaa kuin me teemme selkoa korkeiden pappien kokoukselle. Tuokaa hänet tänne takaisin, kun hän on kylpenyt."

Nuo kaksi nuorta pappia saattoivat minut ulos huoneesta. Aloin ymmärtää, että he kuuluivat pappisluokan alempaan asteikkoon, ja heitä tarkemmin katsellessani huomasin, että heidän pukunsa olivat kauniin kultakirjailun sijaan koristeltu ainoastaan mustalla nauhalla.

Tuoksuva kylpy tuntui kerrassaan suloiselta. Sen rauhoittava ja vahvistava voima tunkeutui aina sieluun saakka. Kun nousin ammeesta, voideltiin ruumistani lauhkealla ja hienolla öljyllä, jonka jälkeen minut käärittiin liinaisiin hursteihin. Minulle tarjottiin virvokkeita — hedelmiä, leivoksia ja eräänlaista hyvänhajuista juomaa, joka vahvisti ja virkisti. Tämän tapahduttua vietiin minut takaisin siihen huoneeseen, missä papit odottivat minua.

He olivat siellä kumpainenkin sekä muuan alempiarvoinen pappi, jonka käsivarrella oli puhdas valkoinen liinapuku. Kun tulimme sisälle, papit ottivat sen häneltä ja toisten auttaessa hurstia yltäni he pukivat minut siihen. Sen tehtyään laskivat he kätensä pääni päälle ja muut papit polvistuivat paikalle, jolla olivat seisoneet.

Minä en ymmärtänyt, mitä tämä kaikki merkitsi — aloin taaskin tuntea itseni levottomaksi. Kuitenkin ruumiin voimistuminen oli auttanut minua rauhoittamaan mieltäni, ja kun he ilman sen pitempiä juhlallisuuksia lähettivät minut pois, seurassani nuo kaksi alempiarvoista pappia, joihin olin jo jotakuinkin tutustunut, tulin rohkeammaksi ja tuntui kuin raskas paino olisi vierähtänyt sydämeltäni.

Papit veivät minut pieneen huoneeseen, jossa oli liinahurstilla peitetty matala lepovuode. Muutoin huone oli aivan tyhjä, mutta minä tunsin, että silmäni ja ajatukseni voisivat jonkin aikaa vallan mainiosti tulla toimeen ilman työskentelyn aihetta, sillä miten paljon uutta olinkaan nähnyt sitten aamun, jolloin tulin temppeliin! Tuntui kuin olisi kulunut hyvin pitkä aika siitä, kun hyvästelin äitiäni portilla.

"Lepää rauhassa", sanoi toinen papeista. "Nuku kylliksesi, sillä sinut herätetään varhain aamuyöllä."

Sen jälkeen poistuivat he luotani.

III

Makasin pehmeällä vuoteellani, joka oli sangen tervetullut väsyneille jäsenilleni, ja ennen kuin huomasinkaan, minut yllätti sikeä uni huolimatta vieraasta ympäristöstä. Nuorekas terveys ja toivo syrjäyttivät ajatuksistani tilani outouden ja antoivat minun nauttia häiritsemätöntä lepoa. Jonkin aikaa tämän jälkeen tulin kerran tähän samaan huoneeseen. Katselin silloin tätä vuodetta ja mietin, minne viattoman lapsuuteni rauha oli paennut.

Herätessäni oli ympärilläni pilkkopimeää. Kavahdin istumaan vuoteessa, sillä minulla oli eloisa tunne siitä, etten ollut yksin huoneessa. Aistini olivat tyrehtyneet äkillisestä heräämisestä. Ensin otaksuin olevani kotona ja luulin, että se oli äitini, joka hiljaisena valvoi vieressäni.

"Äiti", minä huudahdin. "Mitä on tapahtunut? Oletko sairas tai ovatko lampaat karanneet?"

Vastausta ei kuulunut ja sydämeni alkoi sykkiä rajusti, kun samalla sysimustassa yössä muistin, etten ollut kotona, vaan vieraassa paikassa, jossa huonettani vartioi joku minulle tuntematon henkilö. Ensimmäisen kerran elämässäni kaipasin pieneen vaatimattomaan huoneeseeni — kaipasin kuulla äitini ääntä. Ja vaikken luullakseni ollut kovinkaan taipuvainen naiselliseen heikkouteen, heittäydyin kuitenkin takaisin vuoteelleni ja itkin kuuluvasti.

"Tuokaa lamppu sisälle", kuului tyyni ääni sanovan, "hän on valveilla."

Kuulin jalkojen töminää ja tunsin, kuinka huone täyttyi väkevällä tuoksulla. Kohta sen jälkeen tuli kaksi nuorempaa noviisia kantaen hopealamppuja, jotka äkkiä valaisivat huoneen kirkkaalla valolla. Katselin hämmästyneenä ympärilleni ja pelästyksestä unohdin itkun ja koti-ikävän, sillä huone oli täpötäynnä valkopukuisia, liikkumattomia pappeja. Toden totta ei ollut ihme, jos minut oli vallannut tunne ihmisten läsnäolosta. Minua ympäröi joukko miehiä, jotka alas luotuine silmineen ja rinnalle ristittyine käsineen muistuttivat marmoripatsaita. Valontulva ja nuo lukuisat kasvot järkyttivät mieltäni, ja kun olin ensimmäisestä säikähdyksestäni hieman tointunut, olin miltei uudelleen purskahtaa itkuun. Tuoksu kävi yhä väkevämmäksi ja minusta tuntui siltä, että huone olisi ollut täynnä palavaa suitsutusta. Kun avasin silmäni, näin kaksi nuorta pappia, jotka seisoivat toinen toisella, toinen toisella puolen vuodettani käsissään palavat suitsutusastiat. Niin kuin jo sanoin huone oli täynnä pappeja, mutta sisimpänä vuoteeni ympärillä seisoi erityinen piiri heitä. Vavisten katselin miesten kasvoja. Joukosta tunsin Agmadhin ja Kamen Bakan. Kaikkien kasvot ilmaisivat samaa omituista elottomuutta, joka minuun teki vaikutuksen. Katseeni harhaili kasvoista kasvoihin, minkä jälkeen minun täytyi peittää silmät käsilläni. Tunsin itseni ikään kuin vangiksi ahtaassa, läpipääsemättömässä aitauksessa, mutta näiden miesten ympäröimänä olin suljettu johonkin, jonka syleilystä pääseminen olisi ollut tuhannesti vaikeampaa kuin tunkeutuminen kivisten muurien läpi. Hetken kuluttua katkaisi Agmadh hiljaisuuden.

"Nouse ylös, lapseni", sanoi hän, "ja seuraa meitä." Nousin totellen ylös, vaikka totisesti olisinkin mieluummin tahtonut jäädä yksin pimeään huoneeseeni kuin seurata tuota kummallista, äänetöntä joukkoa. Mutta kun kohtasin Agmadhin kylmän, läpitunkevan katseen, oivalsin, että minulla ei ollut valinnan varaa. Nousin ylös ja menin heidän kanssaan sisemmän piirin minua herkeämättä ympäröidessä. Edestä, takaa ja sivuilta se minua piiritti ja toiset olivat järjestyneet kehään sen ympärille. Kuljimme pitkää käytävää pitkin, kunnes saavuimme temppelin suurelle pääportille. Se oli auki. Ylläni kaareutui taivas tuikkivine tähtineen, jonka nähdessäni tunsin vilkastuvani, kuin olisin äkkiarvaamatta kohdannut vanhan ystävän. Mutta tätä kesti ainoastaan silmänräpäyksen. Seisahduimme hetkeksi porteille, jotka muutamat papeista sulkivat ja salpasivat. Lähdimme uudestaan liikkeelle kohti suurta pääkäytävää, jonka olin nähnyt jo temppeliin tullessani. En ollut ennen huomannutkaan, että siellä suuruudestaan ja kauneudestaan huolimatta ei löytynyt ainoatakaan ovea lukuun ottamatta erästä syvää holvia aivan käytävän päässä, vastapäätä lehtokujaa. Mielessäni kummastelin, minne tuo yksinäinen ovi mahtoi johtaa.

Keskelle käytävää kannettiin tuoli, jolle minut käskettiin istumaan, kasvot oveen päin käännettyinä. Mukauduin siihen vastustelematta, vaikka olinkin rauhaton. Mitä mahtoi merkitä tämä kummallinen toimenpide? Miksi täytyi minun istua tällä tavoin kaikkien noiden korkea-arvoisten pappien seisoessani ympärilläni? Mikä minua odotti? Päätin kuitenkin olla rohkea enkä pelätä, tapahtui mitä tahansa. Olinhan puettu hohtavan, valkoiseen liinapukuun. Vaikkei se ollutkaan kullalla koristeltu, ei se liioin ollut reunustettu mustalla niin kuin alempiarvoisten pappien. Se oli aivan valkoinen ja ajattelin ylpeästi, että se mahtoi olla erityinen huomionosoitus yrittäen tällä ajatuksella pitää rohkeuttani vireillä.

Pääni kävi raskaaksi sakeasta suitsutuksesta. Olin tottumaton kaikenlaisiin tuoksuihin, joita papit niin auliisti käyttivät. — Äkkiä sammutettiin kaikki tulet, ilman käskyä tai valmistavaa viittausta. Olin taaskin pilkkopimeässä oudon ja äärettömän ihmisjoukon ympäröimänä.

Yritin pitää ajatukseni koossa voidakseni tehdä selvää itselleni olinpaikastani. Tajusin joukon olevan takanani sekä pappien edessäni jakautuneina siten, että vaikka sisempi piiri vielä erottikin minut muista, saatoin kuitenkin valojen sammuttua esteettömästi nähdä suoraan käytävän lävitse tuon syvään holvatun oven. Minä pelkäsin ja tunsin itseni onnettomaksi. Köyristyin kokoon paikalleni ja päätin vielä kerran osoittaa tarpeen vaatiessa rohkeutta, mutta siihen saakka pysytellä niin hiljaa kuin mahdollista. Minua pöyristytti, kun ajattelin joka taholla ympäröivien ylipappien taipumattomia kasvojen juonteita, ja hiiskumattomassa hiljaisuudessa seisova joukko takanani vaikutti minuun lamauttavasti. Tuon tuostakin kasvoi tuskani niin suureksi, että ajattelin nousta ylös ja hiipiä tieheni pitkin käytävää, sillä tavoin päästäkseni pakoon jos mahdollista. Mutta en kuitenkaan uskaltanut panna aikomustani täytäntöön, sitä paitsi savu, äsken nauttimani juoma sekä ympärilläni vallitseva hiljaisuus tekivät minut omituisen hervottomaksi.

Silmäni olivat puoleksi ummessa, ja luultavasti olisin pian nukahtanut, ellei käytävän päässä olevan oven ympärille olisi ilmestynyt valojuova, jolloin uteliaisuuteni äkkiä heräsi. Siristin silmiäni paremmin nähdäkseni, kun samalla huomasin, kuinka ovea hiljaa ja verkalleen aukaistiin. Kun se oli puolittain auki, käytävään tunkeutui omituinen himmeä valo, joka ei kuitenkaan ylettynyt meihin saakka, missä oli pimeätä niin kuin ennenkin. Ei kuulunut ääntä, ei liikettä, paitsi ympärillä seisovien miesten hengitystä.

Tuokion kuluttua suljin silmäni, sillä ne olivat väsyneet keskittyneestä pimeyteen tuijottamisesta. Kun ne taas avasin, seisoi oven edessä olento, josta en kyennyt erottamaan muuta kuin selvät ääriviivat, sillä valo lankesi takaapäin. Minut valtasi sanomaton kauhu, niin aiheeton kuin se nähtävästi olikin. Selkäpiitäni karmi, ja minun täytyi pakottaa itseni olemaan kirkaisematta ääneen. Tuskastuttava pelko kasvoi kasvamistaan, sillä ilmestys lähestyi minua hitaasti, liikkuen liukuen yliluonnollisella tavalla. Vasta sitten kun se oli tullut lähemmäksi, saatoin nähdä, että sen verhona oli tumma vaate, joka peitti vartalon ja kasvot melkein kokonaan. En voinut kuitenkaan nähdä selvästi, sillä ovesta tuleva valo oli liian heikko. Tuskani yltyi yhä, kun olento lähestyi keinuen ja sytytti jonkinlaisen valon, jota se kantoi kädessään mutta joka ei kuitenkaan valaissut muuta kuin hänen tummaa viittaansa. Suurella vaivalla riistin tähän saakka vastustamattomasti kahlehditun katseeni tuosta salaperäisestä olennosta ja käännyin ympäri, toivoen näkeväni jonkun papeista vieressäni. Mutta ketään ei näkynyt — pimeys oli läpitunkematon. Tämä seikka vapautti kauhusta herpaantuneet jäseneni, ja minä parahdin äänekkäästi — se oli kauhun ja tuskan hätähuuto — ja hautasin kasvot käsiini.

Kuulin Agmadhin sanovan: "Älä pelkää, lapseni." Hänen äänensä oli tyyni ja sointuva.

Sanat tyynnyttivät minua hieman ja koetin pakottaa itseni levolliseksi. Ne muistuttivat minua jostakin inhimillisestä ja vähemmän pelottavasta kuin verhottu olento edessäni. Tuossa se seisoi — ei lähellä — mutta kuitenkin tarpeeksi lähellä, täyttääkseen sieluni yliluonnollisella kauhulla.

"Puhu, lapsi", kuului Agmadhin ääni uudestaan, "sano mikä sinua pelottaa."

Minä en uskaltanut olla tottelematta, vaikka kieleni tuntui tarttuvan kurkkuun, ja hämmästys, jonka hänen sanansa minussa herättivät, vaikutti siihen määrin vapauttavasti, että kykenin puhumaan.

"Mitä", huudahdin minä, "ettekö näe ovesta virtaavaa valoa, ettekö näe tuota hunnutettua olentoa? Oi, ajakaa se pois — se pelottaa minua!"

Kumea, tukahdutettu mumina kuului kaikkien huulilta. Nähtävästi sanani kuohuttivat heidän mieltään. Sitten Agmadhin tyyni ääni puhui taas:

"Kuningattaremme on tervetullut, kaikki kunnioitus hänelle."

Verhottu olento taivutti päätään ja tuli lähemmäksi. Kului hetki syvässä hiljaisuudessa, minkä jälkeen Agmadh sanoi:

"Eikö kuningattaremme voi tehdä palvelijoitaan selvänäköisemmiksi ja antaa heille käskyjään niin kuin ennenkin?"

Olento kumartui ja näytti kirjoittavan jotakin maahan. Minä katselin alas ja näin seuraavat sanat tulikirjaimina, jotka katosivat sitä myöten kuin ilmestyivätkin:

"Kyllä, vaan lapsen täytyy yksin seurata minua pyhättöön."

Sanat nähtyäni koko ruumiini tärisi kauhistuksesta. Selittämätön vastenmielisyyteni tuota olentoa kohtaan oli niin suuri, että olisin mieluummin antanut henkeni kuin totellut hänen käskyään. Papit pysyivät äänettöminä, mistä arvasin, että tulikirjoitus oli heille näkymätöntä samoin kuin olentokin. Tuossa tuokiossa päähäni pälkähti, etteivät he niin muodoin tienneet käskystä mitään, niin kummalliselta ja uskomattomalta kuin se tuntuikin. Ja kuinka olisinkaan, pelästynyt kun olin, saanut suustani sanoja, jotka olisivat tuominneet minut kaikkein pöyristyttävimpään asemaan.

Pysyin äänettömänä. Äkkiä olento kääntyi kiivaasti puoleeni ja näytti katselevan minua, jonka jälkeen hän taaskin sukkelasti haihtuvilla tulikirjaimilla kirjoitti:

"Ilmoita sanomani!"

Mutta minä en voinut. Sen oli pelko tehnyt tuiki mahdottomaksi. Kieleni oli kuin turvonnut ja tuntui täyttävän koko suuni.

Olento kääntyi minuun hurjaa kiukkua osoittavin elkein ja repäisten verhon kasvoiltansa syöksyi minua kohden nopealla, liukuvalla liikkeellä.

Minusta tuntui siltä kuin silmäni olisivat tahtoneet tunkeutua ulos kuopistaan, kun näin nuo tuijottavat kasvot aivan edessäni. Ne eivät olleet rumat, mutta silmät paloivat teräskiiltävinä vihasta — vihasta, joka ei polttanut, vaan jääti. Vaikkeivät ne myöskään olleet muodottomat, tunsin kuitenkin niitä katsellessani sellaista pelkoa ja inhoa, jota en koskaan olisi luullut mahdolliseksi. Niiden ilme oli kerrassaan kauhea. Ne näyttivät olevan lihaa ja verta, mutta eivät ne kuitenkaan olleet muuta kuin ihmisen naamio — julma epätodellisuus — jotakin lihasta ja verestä luotua, vaikka vailla lihan ja veren elämää. Yhdessä hetkessä olivat kaikki nämä kauhistavat seikat minulle selvinä ja kiljahtaen läpitunkevalla äänellä menin tajuttomaksi, toistamiseen sinä päivänä — ensimmäisenä päivänä temppeliin tultuani.

IV

Herätessäni olivat jäseneni aivan voimattomat ja ruumiini yltä päältä kylmässä hiessä. Jäin avuttomana makaamaan, ihmetellen, minne olin joutunut.

Kaikkialla oli hiljaista ja pimeää, ja aluksi tämä häiritsemätön lepo tuntui miellyttävältä. Kuitenkin ajatukseni alkoivat pian työskennellä äskeisissä tapahtumissa, joiden kautta kulunut päivä minusta oli tuntunut vuoden pituiselta. Valkoisen lootuskukan kuva, sellaisena kuin näyssä olin sen nähnyt, päilyi yhä selvempänä silmissäni, kunnes se katosi äkkiä antaakseen tilaa myöhemmälle, sieluani kauhistuttavalle näylle — viimeiselle, jonka olin tajunnut ennen kuin heräsin pimeässä.

Näin sen jälleen — mielikuvituksessani näin aavemaisen luonnottomat kasvot — edessäni vilkkuivat julmat, kylmästi tuijottavat silmät. Olin väsynyt ja järkyttynyt enkä oman itseni herra, ja parahdin kauhusta, vaikka näky olikin tällä kertaa ainoastaan mielikuvituksen luoma.

Heti näin valon, joka lähestyi huoneen ovea, ja sisälle astui muuan pappi kantaen hopealamppua.

Sen loisteessa huomasin olevani huoneessa, jossa en ollut ennen käynyt ja joka näytti minusta viihtyisältä. Pehmeihin laskoksiin taipuvat verhot erottivat sen muista huoneista ja miellyttävä tuoksu täytti ilman.

Pappi lähestyi ja tultuaan luokseni taivutti päätään.

"Herra, tahdotko jotakin?" kysyi hän. "Käyn hakemassa vettä, jos olet janoissasi."

"Minua ei janota", vastasin. "Mutta minua pelottaa — pelkään äskeistä näkyäni."

"Ei ole ihmekään", hän vastasi, "että sinun ikäisesi pelästyisi. Mahtavan valtiattaremme katse on kylliksi huumaamaan miehenkin. Älä pelkää, sillä me tulemme kunnioittamaan sinua täällä, koska silmäsi kykenevät näkemään. Voinko tehdä jotakin, että rauhoittuisit?"

"Onko nyt yö?" kysyin vääntelehtien levottomana pehmeällä vuoteellani.

"Kohta on aamu", vastasi pappi.

"Voi, jospa aamu koittaisi pian", minä huudahdin, "jospa armas aurinko voisi haihduttaa näyn mielestäni. Minä pelkään pimeyttä, sillä nuo ilkeät kasvot vaanivat pimeässä."

"Minä jään luoksesi", virkkoi pappi rauhoittavasti. Hän pani hopealampun pöydälle ja istui viereeni. Samassa hetkessä kävivät hänen kasvonsa liikkumattomiksi ja muutaman hetken kuluttua muistutti hän kivipatsasta. Hänen silmänsä olivat kylmät ja puhe lämmötöntä, huolimatta lempeistä sanoista. Minä vetäydyin kauemmaksi hänestä, sillä katsellessani häntä tuntui kuin käytävässä näkemäni näky olisi ollut välillämme. Koettelin pysyä tyynenä sen aikaa kun hän oli luonani, mutta lopulta puhkesin sanoihin kerrassaan unohtaen pelkoni, että olisin voinut häntä loukata.

"Minä en kestä tätä kauempaa", huudahdin. "Päästäkää minut menemään. Antakaa minun mennä — puutarhaan — tai minne hyvänsä. Tuo näky täyttää koko huoneen. Minä näen sen kaikkialla, voimatta sulkea silmiäni siltä. Voi, päästäkää minut — antakaa minun lähteä täältä."

"Älä nouse ilmestystä vastaan", vastasi pappi. "Se tuli luoksesi pyhätöstä, kaikkein pyhimmästä. Se osoittaa, että olet erilainen kuin muut, ja me tulemme sinua rakastamaan sekä pitämään sinua kunniassa. Mutta ensin täytyy sinun kukistaa kapina sydämessäsi."

Minä en vastannut. Sanat jähmettivät sieluani kuin kylmä jää. En tajunnut niiden tarkoitusta — se oli mahdotonta. Mutta olin riittävän herkkä kauhistuakseni niistä. Kului pitkä aika hiljaisuudessa. Ponnistelin kaikin voimin vapautuakseni synkistä mietteistä ja pelosta. Äkillinen muistuma toi miellyttävää helpotusta.

"Missä on se tumma mies, jonka näin eilen puutarhassa?" minä kysyin.

"Kuka? Puutarhuri Sebuako? Hän on luultavasti nukkumassa huoneessaan. Aamun sarastaessa nousee hän ylös ja menee puutarhaan."

"Pääsenkö silloin hänen luokseen?" kysyin kuumeentapaisella vilkkaudella ja panin käteni ristiin ikään kuin rukoillen, sillä pelkäsin kovasti, ettei pyyntööni suostuttaisi.

"Puutarhaanko? Jos olet rauhaton ja tunnet ahdistusta, on sinulle virkistävää päästä kukkien joukkoon raikasta aamuilmaa hengittämään. Kunhan aamu valkenee, käsken Sebuaa sinua noutamaan."

Minulta pääsi syvä helpotuksen huokaus, kun kuulin miten kernaasti pyyntööni suostuttiin. Käänsin selkäni papille ja koetin vapautua kaikista hirvittävistä näyistä ja mielikuvista ajattelemalla, kuinka suloista olisi päästä hajusteiden täyttämästä huoneesta raittiiseen ulkoilmaan.

Sanaakaan sanomatta odotin kärsivällisesti papin istuessa liikkumattomana vieressäni. Vihdoinkin, minusta tuntui että monen tunnin kärsivällisen odottamisen jälkeen, hän nousi ylös ja sammutti lampun, jolloin kapea valojuova tunkeutui korkeista ikkunoista huoneeseen.

"Minä menen kutsumaan Sebuaa ja lähetän hänet luoksesi", sanoi hän puoleeni kääntyen. "Älä unohda, että tämä huone on sinun ja että se tästä lähtien kuuluu sinulle. Palaa tänne ennen aamuhartauden alkua. Noviisit ovat odottavat kylvettääkseen ja voidellakseen sinut."

"Mistä tiedän", sanoin minä, pelästyen suuresti ajatusta, että joku selittämätön kohtalon oikku olisi minusta äkkiä tehnyt tärkeän, henkilön, "mistä tiedän, milloin minun on palattava tänne?"

"Sinun ei tarvitse palata ennen aamiaista. Se ilmoitetaan kellonsoitolla, ja sitä paitsi Sebua kyllä sanoo." Näin sanottuaan hän poistui huoneesta.

Ajatus raittiista ilmasta, joka elvyttäisi luonnottomasti rasittunutta ruumistani, teki mieleni iloiseksi sekä sai minut kaipaamaan Sebuan omituisia kasvoja, joiden rumuuden lempeä hymy tuon tuostakin peitti. Minusta tuntui kuin olisivat hänen kasvonsa olleet ainoat ihmiskasvot, jotka olin nähnyt äidistä erottuani.

Annoin katseeni kulkea pitkin ruumistani vakuuttuakseni siitä, että liinavaate vielä oli päälläni voidakseni viipymättä seurata häntä. Oli, se oli yhä päälläni, ja katselin sitä ylpeydellä, sillä en ollut koskaan ennen ollut puettuna mihinkään, joka olisi vetänyt sille vertoja. Ajatus Sebuan luokse pääsemisestä rauhoitti minut kerrassaan ja loikoen huolettomana katselin pukuani miettien, mitä äitini mahtaisi ajatella, jos hän näkisi minut puettuna tähän kauniiseen ja hienoon vaatteeseen.

Tuokion kuluttua kuulin askelten kolinaa, joka herätti minut ajatuksistani. Ovella näkyi Sebuan omituiset kasvot — hänen tumma hahmonsa lähestyi minua. Hän oli ruma ja kömpelö, mutta kun hän tuli sisään ja katseli minua, muistamani hymy valaisi taas hänen kasvojaan. Hän oli ihminen, rakastava ihminen.

Kohottauduin vuoteellani, ja ojensin käteni häntä kohden.

"Voi, Sebua", sanoin minä, ja kyyneleet kohosivat minun — typerän pojan — silmiini, kun huomasin lempeän ilmeen hänen kasvoillaan. "Sebua, minkä tähden olen täällä? Minkä tähden he sanovat, että minä olen erilainen kuin muut? Sebua, sano minulle, täytyykö minun uudestaan nähdä tuo kamala hahmo?"

Sebua tuli ja polvistui viereeni.

"Poikani", sanoi hän, "taivas on antanut sinulle näkemisen lahjan. Anna tietoisuuden siitä, että omistat näkevät silmät, rohkaista itseäsi, ja sinä tulet valkeudeksi siinä pimeydessä, joka hyökkää onnettomaan maahani."

"Tuollaisesta minä en välitä", vastasin ärtyisästi. Minä en pelännyt häntä, ja minun täytyi purkaa sisuani. "Tuollaiset kummalliset asiat eivät liikuta minua vähääkään. Miksi näin nuo julmat kasvot, jotka yhä vaivaavat minua?"

"Tule kanssani", sanoi Sebua, joka vastausta antamatta nousi ylös ja ojensi kätensä minulle. "Tule, menkäämme kukkien sekaan. Ja puhutaan näistä asioista, kunhan raitis ilma on ensin vilvoittanut päätäsi."

Minä nousin viipymättä. Käsikkäin kävi kulkumme käytävien läpi, kunnes saavuimme puutarhaan vievälle portille.

Kuinka voisinkaan kuvata ilon tunnetta hengittäessäni aamuilmaa? Moista en ollut koskaan ennen tuntenut. Nyt vapauduin ummehtuneesta ilmasta, joka oli keinotekoisten tuoksujen täyttämä ja johon en ollut tottunut. Ja nähdessäni, että maailma ja luonto temppelin ulkopuolella oli kaunis niin kuin ennenkin, rauhoittui pelästynyt ja liiaksi kiihottunut mieleni.

Sebua tarkasteli kasvojani, hän näytti ymmärtävän ajatukseni ja tulkitsi ne minulle.

"Vielä nousee aurinko kaikessa kauneudessaan", hän sanoi. "Vielä aukaisevat kukat nuppunsa tervehtiäkseen häntä. Avaa sinäkin sydämesi ja iloitse."

Minä en vastannut. Olin nuori ja kokematon, enkä osannut pukea ajatuksiani sanoiksi. Mutta puutarhassa kävellessämme katselin häntä kasvoihin, ja luulen, että ajatukseni olivat luettavissa silmistäni.

"Poikani", sanoi hän, "olit yöllä pimeydessä, mutta silti ei tarvitse epäillä, ettei valoa enää olisikaan. Kun iltaisin menet levolle, ethän epäile näkeväsi auringonnousua seuraavana päivänä. Olet ollut yötäkin mustemmassa pimeydessä, ja tulet näkemään auringon, joka on kirkkaampi kuin tämä."

Minä en ymmärtänyt häntä, vaikka pohdin hänen sanojaan mielessäni. En virkannut mitään, sillä raitis ilma ja tieto jonkun ihmisen osanotosta olivat minulle kylliksi. Minulla ei ollut halua kuunnella selityksiä tai rasittaa aivojani yrittämällä ymmärtää, mitä olin kokenut — ei ainakaan nyt, kun olin raittiissa ulkoilmassa. Olin ainoastaan lapsi ja voimien palaamisen tunne sai minut unohtamaan kaiken muun. Täällä ulkona oli kaikki luonnollista ja tänään minusta tuntui kuin kaikki luonnollinen olisi ollut kukkuroillaan viehätystä. Mutta tuskin olin ennättänyt palata luonnollisuuden maailmaan, ennen kuin tulin temmatuksi siitä pois, äkkiä ja odottamatta.

Minne? Kuinka voisinkaan sen ilmaista? Ei mistään maailman kielestä löytyisi sanoja kuvaamaan sitä todellisuutta, joka on ulkopuolella todelliseksi kutsuttua maailmaa.

Kuitenkin on varmaa, että seisoin omilla jaloillani, vihreällä nurmella, ja samoin sekin, etten liikahtanut paikaltani. Tiesin varmasti, että Sebua seisoi vieressäni. — Minä puristin hänen kättään. Niin, siinä se oli. Ja kuitenkin tuntui minusta kuin olisin poistunut luonnollisuuksien maailmasta ja joutunut siihen, jonka näkyjä, tunteita ja ääniä sanomattomasti pelkäsin.

En nähnyt mitään — enkä kuullut mitään, mutta kuitenkin vapisin kauttaaltani kuin lehvä ennen myrskyä. Mitä saisin nähdä? Mitä löytyi läheisyydessäni? Mikä oli se, joka sumensi silmäni, kuin olisivat ne hunnulla peitetyt? Minun täytyi pakosta sulkea ne, uskaltamatta katsella ylös, sillä ympäröivä todellisuus hirvitti minua.

"Avaa silmäsi, poikani", sanoi Sebua. "Sano, onko kuningattaremme läsnä."

Avasin silmäni ja odotin näkeväni pahansuovat kasvot, jotka öisenä aaveena minua seurasivat. Erehdyin — tällä hetkellä en nähnyt mitään ja helpotuksen huokaus kohosi rinnastani.

Samassa värähti ilo kautta koko olemukseni. Huomaamattani oli Sebua johtanut minut lootuskukan vesikehdolle, ja näin taas, vaikka hänen kullanhohtoinen tukkansa melkein kokonaan peitti hänen kasvonsa, tuon kauniin naisen, joka kuten ensi kerrallakin kumartui juomaan kirkkaasta, läpikuultavasta vedestä.

"Puhu hänelle", sanoi Sebua. "Minä näen kasvoistasi, että hän on edessäsi. Oi, puhuttele häntä. Siitä on kauan, kun hän viimeksi puhui papeilleen. — Puhu hänelle, sillä totisesti me tarvitsemme hänen apuaan."

Sebua oli langennut polvilleen viereeni kuten edellisenä päivänäkin. Hänen kasvonsa ilmaisivat totisuutta ja intoa, ja hänen silmänsä näyttivät rukoilevilta. Kun katselin niihin, vaivuin voimattomana maahan, tietämättä miksi. Mutta minusta tuntui kuin kultakutrinen nainen olisi kutsunut minua luokseen ja kuin Sebua olisi pakottanut minua menemään. Ja vaikken fyysisesti häntä lähestynytkään, olin kuitenkin nousevinani ja menevinäni lähteen partaalle, jossa lilja kasvoi, ja kumartuen kosketin hänen veden pinnalle levinnyttä pukuaan. Katsoin ylös hänen kasvoihinsa, kuitenkaan näkemättä niitä. Valo säteili niistä, ja saatoin vain katsoa niihin kuin olisin katsonut aurinkoon. Tunsin hänen kätensä koskettavan päälakeani, ja hänen sanansa hiipivät sieluuni, vaikken ollut varma, olinko edes kuullut niitä.

"Avosilmäinen lapsi", hän sanoi, "sielusi on puhdas, mutta sille on annettu vaikea tehtävä. Turvaudu kuitenkin minuun, joka olen valo, ja minä osoitan sinulle tien, jota sinun on kuljettava."

"Äiti", sanoin, "entä pimeys?"

En uskaltanut selvemmin esittää kysymystäni. Näytti siltä, että jos puhuisin noista toisista kasvoista, ne olisivat vihapäissään ilmaantuneet eteeni. Kysymyksen esittäessäni tunsin, kuinka väreily hänen käsistään virtasi lävitseni. Ensin otaksuin hänen suuttuneen, mutta hänen sanansa läpäisivät tietoisuuteni suloisina kuin sadepisarat ja tuntuivat olevan kotoisin taivaasta. Ne tuntuivat ihanilta kuin virkistävä sade korvessa kulkijalle.

"Älä pelkää pimeyttä, sillä sitä mukaa kun sielu voimistuu valon palveluksessa, pimeys on voitettava ja pakotettava väistymään. Poikani, tämän temppelin kaikkein pyhimmässä hallitsee pimeys, sillä ne, jotka siellä rukoilevat, eivät siedä valoa. Maallinen pimeys on sieltä suljettu, jotta hengen valo voisi siellä valaista. Mutta sokaistut papit ovat oman luulottelunsa eksyttäminä mieltyneet pimeyteen. He loukkaavat nimeäni sitä käyttäessään. Poikani, sano heille, että pimeyden valtakunnissa ei heidän kuningattarellaan ole mahtia. Heillä ei ole muuta kuningatarta eikä valtiatarta kuin sokeat pyyteensä. Tämä on ensimmäinen sanoma, joka sinun on ilmoitettava — eivätkö he ole sitä pyytäneetkin?"

Minusta alkoi tuntua kuin minua olisi vedetty pois hänen luotaan. Tartuin hänen vaatteensa helmaan, mutta käteni olivat voimattomat. Otteeni heltisi sitä mukaa kun kadotin tietoisuuteni hänen läsnäolostaan, ja lopulta kaikki katosi sietämättömään tunteeseen aistinten kiihottuessa äärimmilleen. Silmäni olivat sulkeutuneet itsestään, kun etäännyin hänestä. Voimiani ponnistaen sain ne vaivoin auki, nähden edessäni ainoastaan lootuslammen täynnä upeita, kelluvia kukintoja. Niiden kultaiset sisukset hohtivat auringossa, ja tuossa hohteessa olin näkevinäni kullalta kimaltelevat hiukset.

Mutta vihaa uhkuva, vaikkakin arvokas ja hillitty ääni teki lopun unelmistani. Katsoin sivulle ja ihmeekseni näin Sebuan seisovan pää painuksissa ja käsivarret ristissä kahden noviisin välissä. Agmadh ja Kamen seisoivat vieressäni. Agmadh puhui Sebualle. Oivalsin heti, että hän oli joutunut minun tähteni epäsuosioon, mutta en voinut ymmärtää, mitä hän oli tehnyt.

Agmadh ja Kamen asettuivat kahden puolen minua. Ymmärsin, että minun oli kuljettava heidän välissään. Menimme ääneti temppeliin ja astuimme sisälle sen synkeistä porteista.

V

Minut vietiin erääseen saliin, jossa papit olivat äskettäin olleet syömässä. Nyt melkein kaikki olivat poistuneet huoneesta. Agmadh ja Kamen seisahtuivat erään ikkunan äärelle puhellen matalalla, hillityllä äänellä sillä aikaa, kun kaksi noviisia osoitti minulle paikan pöydässä, tarjoten minulle leipää, hedelmiä ja maitoa. Minusta tuntui oudolta saada palveluksia näiltä nuorukaisilta, jotka eivät puhutelleet minua ja joita minä katselin kunnioituksella — he kun olivat enemmän perehtyneet noihin kammottaviin temppelisalaisuuksiin. Syödessäni leivoksia kummastelin, miksi yksikään noviiseista, joiden kanssa olin ollut tekemisissä, ei ollut puhutellut minua, mutta ajatellessani sitä lyhyttä aikaa, jonka olin viettänyt temppelissä, muistin, että minua ei oltu kertaakaan jätetty yksin heidän kenenkään seuraan. Nytkin Agmadh ja Kamen jäivät huoneeseen, ja minä näin mykkää pelkoa minua palvelevien nuorukaisten kasvoissa. Olin huomaavinani, ettei heidän pelkonsa ollut sellaista, jota tunnetaan tavallisten ihmisten silmillä katselevaa koulun opettajaa kohtaan, vaan sellaista, mitä tunnetaan kaikkinäkevää ja kaikkitietävää olentoa kohtaan, jota ei voi pettää. En nähnyt heidän kasvoissaan mitään muuta ilmettä — he liikkuivat kuin automaattiset koneet.

Se raukeus, joka oli minut vallannut, väheni minun syötyäni vähäsen, ja nousin heti innokkaasti ylös katsellakseni korkeasta ikkunasta, oliko Sebua puutarhassa. Mutta Agmadh astui esille ja asettui minun ja ikkunan väliin, katsellen minua samalla järkähtämättömällä katseella, jota niin syvästi kammoksuin.

"Tule", sanoi hän, kääntyi ja lähti. Pää kumarassa seurasin häntä ja vastaherännyt rohkeuteni ja toivoni katosi — miksi, sitä en tiennyt. En myöskään tiennyt, miksi hänen valkoisen pukunsa kirjailtua helmaa — joka laahautui niin rauhallisesti pitkin lattiaa edessäni — miksi katselin sitä sellaisella tunteella, kuin olisin odottanut tuomiotani.

Tuomiotani! Agmadh, temppelin pääpappi, monien korkeiden pappien todellinen johtaja. Tuomioni.

Kuljimme monien käytävien läpi, kunnes tulimme siihen leveään käytävään, joka vei temppelin portilta kaikkein pyhimpään. Vielä nytkin kauhistuin, vaikka päivänvalo tunkeutui ovenraosta ja karkotti sen oudonnäköiset varjot. Pelkäsin niin paljon Agmadhia, että jäätyäni tällä tavoin kahden kesken hänen kanssaan seurasin häntä kuuliaisesti ja hiljaa. Kuljimme pitkin käytävää — jokaisella vastahakoisella askeleellani tulin lähemmäksi tuota pelottavaa ovea, josta yön pimeydessä olin nähnyt tuon kamalan olennon liukuvan sisään. Katselin seiniä samanlaisella tuskalla, kuin ahdistettu sielu katselee henkisen inkvisition hirmuisia kidutusvälineitä. Seisoessa uhkaavan vaaran edessä on mahdotonta olla tuijottamatta sitä alituisella tarkkaavaisuudella. Sokeassa pelossani katselin tällä tavoin seiniä pitkässä käytävässä ja kuvittelin niiden sulkeutuvan meidän taaksemme kulkiessamme eteenpäin ja erottavan meidät siitä valoisasta, ihanasta maailmasta, jossa tähän asti olin elänyt.

Tällä tavoin tuijotin lakkaamatta noihin sileisiin ja kauhistuttaviin seiniin. Silloin huomasin edempänä käytävässä pienen oven, joka oli suoraan sivullepäin edessä olevasta pyhätön ovesta. Se olisi jäänyt huomaamatta, jollei katseeni olisi ollut niin luonnottomasti terävöitynyt, sillä tämä käytävän toinen pää oli aivan pimeä verrattuna siihen säteilevään päivänpaisteeseen, josta tulimme.

Lähestyimme tuota ovea. Kuten jo sanoin, oli se suoraan sivullepäin pyhättöä erottavasta seinästä. Se oli aivan pyhätön vieressä, mutta käytävän seinässä.

Nyt minua veti eteenpäin tahto toinen kuin omani. Itse olisin todella mieluimmin palannut päivänpaisteeseen, joka maailman tuolla ulkona kaunisti kukillaan — ja joka sai elämän näyttämään ihanalta todellisuudelta eikä kaamealta, selittämättömältä houreelta.

Mutta siinä se oli — ovi — ja Agmadh laski kätensä ovenrivalle. Hän kääntyi ja katseli minua.

"Älä pelkää", hän sanoi tyynellä, tasaisella äänellään. "Pyhättö on kotimme keskus ja sen läheisyys on kylliksi antamaan meille voimaa."

Minä tunsin samaa kuin silloin, kun Agmadh rohkaisi minua ensimmäistä kertaa puutarhassa. Vaivoin kohotin silmäni nähdäkseni, olisiko hänen kauniissa kasvoissaan ollut sama kehotus. Mutta näin ainoastaan sietämättömän tyyneyden noissa sinisissä silmissä, ne olivat säälimättömät, taipumattomat. Nyt säikähtänyt sieluni näki niissä selvästi petomaisen julmuuden.

Hän kääntyi pois minusta, avasi oven ja mennen sisälle piti sitä auki minua varten. Seurasin häntä, vaikkakin mielestäni kuljin kadotusta kohti.

Tulimme matalaan huoneeseen, jonne valo pääsi yhdestä ainoasta ikkunasta katonrajassa. Se oli sisustettu kallisarvoisesta kankaasta tehdyillä esiripuilla, eräässä nurkassa oli lepovuode. Sen huomatessani säpsähdin — en tiedä miksi — mutta minä olin siinä tuntevinani saman vuoteen, jolla olin maannut edellisenä yönä. En voinut kääntää silmiäni siitä, vaikka huoneessa oli muita kauniita huomiota herättäviä esineitä, sillä huone oli upeasti koristettu. Ihmettelin sydäntä kouristaen ainoastaan sitä, miksi vuode oli siirretty siitä huoneesta, missä olin ennen nukkunut.

Katsellessani sitä arvailuihin syventyneenä, huomasin äkkiä, että ympärilläni oli hiljaista — aivan hiljaista ja minä olin yksin. Käännyin kauhistuneena ympäri.

Olin yksin... niin, yksin! Hän oli mennyt — pelätty Agmadh pappi — hän oli mennyt sanaakaan sanomatta ja jättänyt minut yksin.

Mitä tämä merkitsisi? Menin ovelle ja yritin avata sen. Se oli lujasti kiinni ja salvattu!

Olin vanki! Mitä se merkitsi? Tähystelin paksuja kivimuureja ympärilläni, katselin korkealla olevaa ikkunaa, ajattelin pyhätön läheisyyttä — ja heittäydyin vuoteelle peittäen kasvoni.

Luulen maanneeni siten useita tunteja. En uskaltanut katsella ylös enkä liikuttaa itseäni. Minulla ei ollut mitään, minkä puoleen kääntyä, vain Agmahdin siniset, säälimättömät silmät. Visusti ummistetuin silmin makasin vuoteellani uskaltamatta edes katsella, miltä vankilani näytti, rukoillen ettei yö tulisi koskaan.

Kuitenkin tunsin olevani varma, että oli vielä varhainen päivä, vaikken tiennytkään, kauanko olin ollut Sebuan luona puutarhassa. Aurinko paistoi sisälle ylhäällä olevasta ikkunasta. Tämän huomasin, kun kauan maattuani käänsin päätäni ja annoin katseeni hätäisesti harhailla ympäri huonetta. Minusta tuntui kuin huoneessa olisi ollut joku — mutta jollei joku ollut piiloutunut esirippujen taakse, huoneessa ei ollut ketään näkyvissä.

Ei, minä olin yksin. Rohkaisin itseäni katsomaan auringonvaloa, joka teki ikkunani niin kauniiksi. Aloin ymmärtää, että päivä paistoi vielä ja etten hirvittävästä kokemuksestani huolimatta ollut muuta kuin poika, joka rakasti auringonpaistetta.

Vetovoima kävi yhä houkuttelevammaksi herättäen lopulta toiveen voida kiivetä ylös ikkunalle ja katsella ulos. Nyt en enää kykene tekemään selkoa halusta, joka sai minut toivomaan tätä, enempää kuin voisin selittää suurinta osaa uteliaan poikapahasen päähänpistoista. Olkoon miten hyvänsä, nousin kuitenkin vuoteeltani ja heitin pelkoni mielestäni, sillä nyt minulla oli riittävän lapsellinen ajatus, joka vei kaiken huomioni. Seinä oli aivan sileä, mutta asiaa pohtiessani huomasin, että jos nousisin eräälle pöydälle, joka oli ikkunan alla, ylettyisin käsilläni ikkunalaudalle. Siitä olisi helppo nousta ylös ja katsella ulos. Kohta kiipesin pöydälle, mutta yletyin kohotetuin käsin töin tuskin ikkunareunukselle. Ponnahdin hiukan ylös, ja onnistuin saamaan otteen ikkunalaudasta ja kiepsautin itseni ylös. Luullakseni tämä oli yritykseni hauskin puoli, sillä en odottanut näkeväni muuta kuin temppelipuistikon.

Se, mitä ulkopuolella näin, ei säikähdyttänyt minua, kuitenkin se hillitsi iloani.

Siellä ei ollut puutarhaa. Ikkunani vietti pienelle neliskulmaiselle pihamaalle, jota ympäröivät korkeat, paljaat muurit. Ne nähtävästi kuuluivat itse temppeliin, eivätkä ulkomuureihin. Tuo piha oli keskellä suurta rakennusta, sillä minä saatoin nähdä sen pilarit, ympäriinsä kohottautuvan katon ja ikkunattomat seinät. Ainoa ikkuna, jonka saatoin huomata, oli oma ikkunani.

Mutta samassa kuulin huoneesta hiljaista ääntä. Kiireesti hypäten alas jäin pöydälle seisomaan, ja katselin hämmästyneenä ympärilleni. Ääni tuntui tulevan paksun esiripun takaa, joka puolittain peitti peräseinän. Seisoin henkeä pidättäen, ja vaikka oli valoisa päivä, olin kauhuissani ajatellessani, mitä mahdollisesti tulisin näkemään. Koska en tiennyt, oliko huoneeseen muitakin sisäänkäyntejä kuin se, mistä olin tullut, en uskaltanut toivoa saavani nähdä ketään ihmisolentoa.

Pelästykseni katosi kuitenkin pian, sillä esirippu vedettiin syrjään ja eräs mustaan puettu noviisi — jota en ollut nähnyt aiemmin — hiipi esille sen laskoksista. Ihmettelin hänen salaperäistä tapaansa tulla esiin, mutta en pelännyt, sillä hän piteli kädessään upean lootuskasvin kaunista kukkaa. Hyppäsin alas pöydältä, ja menin häntä vastaan silmät kukkaan kiinnittyneinä. Kun hän tuli lähemmäksi, hän sanoi kiireesti ja hiljaa:

"Tämä kukka on Sebualta. Hoida sitä, mutta älä anna yhdenkään papeista nähdä sitä. Hoida sitä, ja se tulee sinua auttamaan hädän hetkellä. Sebua toivoo, että muistat kaiken, mitä hän on sanonut sinulle ja että ennen kaikkea luotat rakkauteen, totisesti kauniiseen ja luonnolliseen tietoosi hyvästä ja pahasta. Tämä on sanomani", hän sanoi mennessään takaisin esiripun luo. "Tehdäkseni Sebualle mieliksi olen vaarantanut oman henkeni. Varo koskaan lähestymästä tätä ovea tai näyttämästä, että tiedät sen olevan olemassa. Se vie korkean pappi Agmadhin yksityiseen huoneeseen, johon ei kukaan astu sisälle altistumatta mitä kauheimmalle rangaistukselle.

"Kuinka olet saattanut kulkea sen lävitse?" minä kysyin hyvin uteliaasti.

"He ovat parhaillaan aamujuhlallisuuksissa — kaikki papit — ja minun onnistui poistua kenenkään huomaamatta ja tulla sinun luoksesi."

"Sano minulle", huudahdin minä tarttuen häneen juuri, kun hän oli aikeessa kiiruhtaa ulos ovesta, "miksi Sebua itse ei tullut?"

"Hän ei voi. Häntä vartioidaan huolellisesti, joten hän ei voi yrittääkään päästä luoksesi."

"Mutta miksi niin?" kysyin minä pelästyneenä ja ihmetellen.

"Sitä en voi sanoa", vastasi noviisi irrottaessaan käsiäni itsestään. "Muista, mitä olen sanonut."

Hän meni nopeasti ulos ovesta ja sulki sen mennessään. Minä olin puoleksi raskaan esiripun tukehduttama, ja niin pian kuin olin tointunut tämän hätäisen käynnin herättämästä hämmästyksestä, vedin esiripun syrjään ja menin takaisin huoneeseen, kukka kädessä.

Ensimmäinen ajatukseni — vieläpä ennen kuin olin harkinnut niitä sanoja, jotka minun oli muistettava — oli se, mistä löytäisin varman paikan, jonne voisin kätkeä kallisarvoisen kukkani. Pitelin sitä hellästi käsissäni, niin kuin se olisi ollut jokin elävä olento, jota rakastin. Huolestuneena tähystelin ympärilleni miettien, missä voisin säilyttää sitä, jottei sitä huomattaisi.

Nopeasti tarkasteltuani huomasin juuri vuoteeni päädyn vieressä nurkan, jossa esirippu työntyi seinästä hieman esiin. Tuohon ainakin voisin panna sen joksikin aikaa, siinä oli sille tarjolla ilmaa eikä se näkyisi, jollei esirippua vedettäisi syrjään, ja siinä huomatuksi tulemisen vaara oli pienempi kuin muualla. Kiiruhdin panemaan sen sinne, ettei Agmadh, jos sattuisi tulemaan sisälle, kohtaisi minua kukka kädessä. Piilotettuani sen katselin ympärilleni etsien jotakin vesiastiaa ja vettä, sillä ymmärsin, että se lakastuisi pian eikä kykenisi suojelemaan minua, jollen voisi hankkia sille hiukkasen vettä, jota se kaipasi.

Löysin pienen, vedellä täytetyn saviastian, ja panin kukan siihen miettien, mitä vastaisin, jos papit sattuisivat panemaan merkille sen katoamisen ja kysyisivät minulta sitä. En tiennyt ollenkaan, mitä sellaisen sattuessa olisin tehnyt, ja jos kukka keksittäisiin, osasin ainoastaan toivoa jonkin äkillisen päähänpiston avulla päästä vierittämästä Sebuan niskoille enempää syytä. Sillä vaikken tiennytkään syytä, oli selvää, että hän oli saanut moitteita jostakin, millä oli yhteyttä minuun.

Istuin vuoteelle ollakseni lähellä rakasta kukkaani. Mitenkä toivoinkaan voivani asettaa sen auringonpaisteeseen ja nauttia sen kauneudesta!

Sillä tavalla kului päivä. Kukaan ei tullut luokseni. Näin auringon vähitellen katoavan ikkunasta ja yön varjojen alkavan himmentää sitä. Olin yhä yksin, mutta luulen, että yön lähestyminen ei enää herättänyt pelkoa minussa. Mieleni oli rauhallinen, mikä johtui joko päivän pitkistä ja häiriöttömistä tunneista tai sitten tuosta kauniista, joskin näkymättömästä kukasta, sillä näin sen yhä hengessäni kaikessa loistavassa ja herkässä kauneudessaan. En nähnyt ainoatakaan noista sietämättömistä näyistä, joita en ollut kyennyt vastustamaan edellisenä yönä.

Oli aivan pimeää, kun käytävään vievä ovi avattiin ja Agmadh astui sisälle seurassaan nuori pappi, joka kantoi minulle ruokaa sekä pikarin, täynnä jotakin kummallista imelää juomaa. En olisi liikahtanut paikaltani, ellen olisi kaivannut ruokaa. Sitä en ollut aiemmin tullut ajatelleeksi, mutta nyt tunsin itseni väsyneeksi ja nälkäiseksi. Siksi nousin innokkaasti ylös, kun pappi toi ruuan luokseni, ja ensiksi join halukkaasti juoman, jonka hän minulle tarjosi.

Agmadh katseli minua juodessani. Kun olin tyhjentänyt pikarin, katsoin häneen uhmakkaasti.

"Minä tulen hulluksi", sanoin uskaliaasti, "jos te jätätte minut yksin tähän huoneeseen. Minua ei koskaan koko elämässäni ole jätetty näin kauaksi aikaa yksin."

Puheeni johtui äkkinäisestä päähänpistosta. Monta tuntia kestänyt pitkästyttävä yksinäisyyteni ei ollut ennen minua pelottanut, mutta nyt juolahti mieleeni tämän yksinäisyyden kaameus, jonka vuoksi puhuin ajatukseni suoraan.

Agmadh sanoi seurassaan olevalle nuorelle papille: "Aseta ruoka maahan, ja mene noutamaan kirja, joka on vuoteella etuhuoneessani."

Pappi meni toimittamaan asiaa. Agmadh ei puhutellut minua ja minä, joka olin sanonut ajatukseni tulematta rangaistuksi niin kuin melkein odotin, otin tarjottimelta leivoksen ja jatkoin huolettomana syöntiäni.

Viisi vuotta myöhemmin en olisi uskaltanut puhutella Agmadhia tällä tavoin. Silloin en, häntä vastikään uhmattuani, olisi voinut syödä rauhallisena. Mutta nyt nuoruuden kokemattomuus ja huolettomuus teki minut ylimieliseksi. En kyennyt arvioimaan papin ajatusten syvyyttä, eikä myöskään sitä, miten pitkälle hänen ankara julmuutensa ulottui. Kuinka sitä olisinkaan voinut? Olin epätietoinen. Ja vieläpä lisäksi minulla ei ollut käsitystäkään hänen julmuutensa laadusta tai sen tarkoituksesta ja päämäärästä. Olin täysin tietämätön. Mutta ymmärsin kuitenkin, ettei elämäni tässä temppelissä tulisi olemaan sellaista, joksi olin sitä kuvitellut, jos se tällä tavalla jatkuisi, ja lapsellisessa mielessäni haudoin jo pakosuunnitelmia siltä varalta, että minun olisi elettävä tällä onnettomalla tavalla. Vähänpä tätä miettiessäni tiesin siitä, miten visusti minua vartioitiin.

Syödessäni ja juodessani Agmadh ei virkkanut sanaakaan. Nuori pappi palasi takaisin tuoden suurta, mustaa kirjaa. Hän asetti sen pöydälle, jonka hän Agmadhin käskystä siirsi vuoteeni viereen. Eräästä huoneen nurkasta hän otti lampun ja pani sen pöydälle. Sitten hän sytytti sen, ja kun se oli tehty, Agmadh sanoi:

"Sinun ei tarvitse tuntea itseäsi yksinäiseksi, jos luet tätä kirjaa."

Tämän sanottuaan hän poistui huoneesta papin seuraamana.

Avasin kirjan heti. Nyttemmin tuota aikaa ajatellessani huomaan nähtävästi olleeni yhtä utelias kuin useimmat pojat; joka tapauksessa jokainen uusi esine veti puoleensa huomioni ainakin hetkeksi. Avasin kirjan mustat kannet, ja tuijotin sen ensimmäistä sivua. Se oli kauniisti väritetty, ja katselin sitä jonkin aikaa mielenkiinnolla, ennen kuin aloin tavata kirjaimia sanoiksi. Ne oli piirretty harmaalle pohjalle loistavilla väreillä ja näyttivät minusta hohtavilta kuin tuli. Nimenä oli — — "Magian taito ja voimat."

Tämä oli joutavanpäiväistä minulle. Olin varsin oppimaton poika ja kummastelin, mitä seuraa Agmadh otaksui tuollaisesta kirjasta olevan minulle.

Selailin ylimalkaisesti sen sivuja. Niiden sisältö oli minulle käsittämätöntä, ei aiheen puolesta vaan käytettyjen sanojen takia. Oli naurettavaa antaa minulle tällainen kirja luettavaksi! Haukotellen suljin sen. Olin juuri aikeessa paneutua vuoteelleni, kun huomasin, etten ollut yksin. Toisella puolella pientä pöytää, jolla kirja ja lamppu olivat, seisoi mustiin puettu mies. Hän katseli vakavana minua, mutta kun katselin häntä takaisin, hän näytti hiukan etääntyvän minusta. Ihmettelin, kuinka hän oli päässyt sisälle ja niin lähelle minua äänettömästi.

Jatkuu . . .