Viisasten kivi

Tanskalainen kirjailija J. Anker Larsen on kirjoittanut tämän nimisen romaanin ja sillä saavuttanut suuren palkinnon. Romaani käsittelee teosofisia ja okkultisia aiheita, kuvaten totuuden etsijän taisteluita, tappioita ja voittoja. Se on ilmestynyt suomeksikin Werner Söderströmin kustannuksella. [Ruusu-Risti — marraskuu 1923]

Olen lukenut ihmeellisen teosofisen teoksen, jota suositan kaikille totuuden etsijöille, että he katselisivat itseään kuin peilistä. Tämä on tanskalaisen kirjailijan J. Anker Larsenin romaani »Viisasten kivi», joka ilmestyi tänä syksynä yhtaikaa tanskan, ruotsin ja suomen kielellä, saatuaan kotimaassaan suuren Gyldendalske Boghandelin kirjailijapalkinnon, 70 000 kruunua. Jokainen teosofinen kirjailija voisi olla ylpeä sellaisesta teoksesta. Ei sen tähden, että sitä on suurella rahalla palkittu, eikä sen tähden, että sen kirjalliset ansiot olisivat erityisen huomattavia, vaan sen tähden, että se on tosi ja rehellinen kirja, joka perustuu kokemukseen ja tietoon. Se on tunnustuskirja. Sen tekijä on totuuden etsijä, ei tieteellisessä mielessä ainoastaan, vaan uskonnollisessa. Hän on tutustunut kaikkiin aikamme henkisiin liikkeihin, teosofiaan, spiritismiin, okkultismiin, christian science'iin, new thought'iin jne., eikä vain tutustunut, vaan syventynyt niihin, tutkinut niiden filosofiaa ja niiden empiirisiä lähtökohtia. Hän on kaikkialla jotakin löytänyt. Kaikkialla on hänen elämäntuntemuksensa ja kokemuksensa lisääntynyt. Mutta hän ei ole pysähtynyt muuhun kuin omaan todelliseen tietoonsa hengestä ja hengen elämästä. Kirjan tekijä itse on täten voimakas persoonallisuus, joka on säilyttänyt taiteellisen objektiivisuutensa ja arvostelukykynsä mahdollisimman kauan, so. aina siihen henkiseen kokemukseen saakka, joka hänelle on korkein.

Kirja ei ole minä-romaani eikä tekijän oma persoonallisuus välittömästi esiinny sen sivuilla. Päinvastoin se ei sinällään esiinny ollenkaan, niin kuin hyvä maku vaatii nykyajan kaunokirjallisuudessa. Tekijän persoonallisuus on pukeutunut niihin henkilöihin, jotka romaanissa näyttelevät pääosia. Ovatko ne sellaisina otetut todellisesta elämästä, emme tiedä. Se on mahdollista. Mutta mahdollista on myös, että ne ovat symboleja. Koko kertomus liikkuu voimakkaissa tunnelmissa enemmän kuin tapauksissa, vaikka tunnelmain puitteina on sarja tapauksia. Sen tähden kertomus joidenkuiden mielestä saattaa ehkä tuntua yliaistilliselta, astraaliselta, epätodelliselta, liiaksi »nähdyltä».

Kuitenkin se on vankkaa todellisuutta., vaikka päähenkilöiden sielunelämä arvatenkin suuresti poikkeaa tavallisuudesta. Kaikki päähenkilöt tahtovat totuutta, olisivat mielellään hyviä ja taistelevat omia heikkouksiaan vastaan. Jens Dahl, kirjan keskushenkilö, on totuuden etsijä par préférence, hänestä tulee teosofi, esoteristi, astraalinen vaeltaja jne. Hänellä on suuret edellytykset menestyä ja hän pääsee pitkälle, mutta hänellä on myös suuri heikkous: kykynsä nauttia aistillisesti yliaistillisistakin asioista. Hänen vaikutusvaltansa naisiin on suuri ja hän nauttii heidän rakkaudestaan antamatta mitään heille. Jos hän olisi kyennyt yhtä kokonaan rakastamaan, olisi hän pelastunut. Hänen kykenemättömyydestään koitui hänen elämänsä tragedia. Sillä itse hän oli rakastettava ihminen, vakava, rehellinen, puhdas.

Christian Barnes on toinen totuuden etsijä, joka nuoresta saakka on tietoinen omasta syntisyydestään ja sen tähden ajattelee, arvostelee, epäilee kaikkea ja kaikkia. Mutta hän löytää auttajan, amerikkalaisen naistietäjän, miss Dalen, joka saa hänet vakuutetuksi jumalallisen elämän olemassaolosta ja vie hänet kouluunsa Amerikkaan. Vuosien perästä Christian Barnes palaa toisena ihmisenä, terveenä, luonnollisena, henkisesti kokeneena.

Kolmas päähenkilö on Holger Enke, joka säilyttää sydämensä puhtauden läpi elämän ja lopulta pääsee syvimpään Jumalantuntoon ja -näkemykseen. Hän on kirjan suurenmoisin luonne, ja hän on kerran langennut — näennäisesti paljon syvemmälle kuin kukaan muu. Maailma tuomitsi hänet raiskaajaksi ja murhaajaksi, ja hän istui vuosikausia linnassa. Ehkä joku lukijakin nimittäisi häntä himomurhaajaksi (Lustmörder). Se olisi kuitenkin erehdys. Holger Enken persoonallisuus ei etsinyt nautintoa. Hänen heikkoutensa oli hänen kiivas, suuttuva luontonsa, joka sai hänet kadottamaan tasapainonsa ja kostamaan julmastikin sille, joka herätti hänen vihansa. Mutta hän ei koskaan suuttunut itsekkäästä syystä. Hänen vihansa heräsi, kun hän näki heikkoa loukattavan ja sorrettavan. Hän oli todella ihminen, joka ansaitsi nähdä Jumalan, kun hän oli itsensä voittanut.

Neljäs päähenkilö on kandidaatti ja hänen sieluelämänsä jää jonkun verran verhotuksi lukijalta, niin kuin se jäi hänen ympäristöltäänkin. Ehkä hän on lähimpänä tekijää. Joka tapauksessa hän on henkisesti sangen kokenut henkilö. Hän tuntee Jumalan, so. elämän sisällön ja tarkoituksen, eikä hänellä itsellään ole muuta harrastusta kuin toisten henkinen auttaminen, vaikka hän aina yrittää tehdä sitä peitetyssä muodossa, niin ettei kukaan näkisi hänen kättään.

Kirjassa esiintyy paljon muitakin henkilöitä — eikä ainoastaan miehiä, vaan naisiakin, jotka kaikki edustavat eri puolia totuutta etsivän ihmisen sielusta, ollen silti eläviä ihmisiä itse.
Tällä pitkällä selonteollani en ole tahtonut muuta kuin kääntää teosofien huomion kirjaan.

Pekka Ervast

Ruusu-Risti — joulukuu 1923

[takakansiteksti]

TANSKALAISEN PROFESSORI VILHELM ANDERSENIN LAUSUNTO

»VIISASTEN KIVESTÄ»

Vuonna 1921 julisti Gyldendendalin kustannusliike suuren romaanikilpailun, johon otti osaa 150 kirjailijaa ja jossa palkinnoksi parhaalle teokselle oli määrätty 70 000 kruunua. Kesällä 1923 toimitti asiantuntijoista kokoonpantu lautakunta teosten arvioimisen, jolloin siihen saakka verrattain tuntemattoman kirjailijan J. Anker Larsenin teos »Viisasten kivi» valittiin palkittavaksi. Tässä julkaisemme palkintolautakunnan puheenjohtajan professori Andersenin lausunnon, joka mielenkiintoisella tavalla esittelee itse teosta ja samalla osoittaa, mille ominaisuuksille teoksessa lautakunta erikoisesti on antanut arvoa.

Merkittävimmät niistä romaaneista, jotka ottivat osaa Gyldendalin kustannusliikkeen palkintokilpailuun, ovat osin historiallis-aiheisia, osin sellaisia, joissa tekijä pyrkii pakoon nykyaikaa menneen ajan turviin, joten niissä siis nykyaikainen kuva puetaan menneen ajan vaatteisiin. Mutta enimmät ovat nykyaikaiskuvauksia, joissa usein sankari on enemmän tai vähemmän idealisoitu sota-ajan tyyppi, tuo nerokas ja häikäilemätön keinottelija, joka kokee sekä voiton että häviön tahi saa keskellä voitonriemua tuntea, mitä se on maksanut.

Toiselle tielle on astunut palkinnon saaneen »Viisasten kiven» tekijä. Hän ei kuvaa sitä mikä nykyajan elämässä oli ulospäin kääntynyttä, vaan päinvastoin sitä mikä suuntautuu sisäänpäin. Kun suurta osaa romaaneista värittävät tekijäin uskonnolliset mielipiteet, on tällä teoksella ainoana kohteenaan itse uskonnollinen tunne eli vietti, sen kasvu ja sen hajalaukaukset kirkkoa ja uskonkappaleita vastaan, — siis itse »uskonnollinen levottomuus». — Uusi romaani on tanskalainen kirja sekä näyttämöönsä että henkilöihinsä nähden. Se on kokonainen tanskalaiskuva: sekä pääkaupunki, kauppala että maalaiskylä esiintyvät siinä. Parhain on kuvaus maalaiskylästä sekä koomisine että liikuttavine, jopa järkyttävine henkilökuvineen. Niissä on tekijä luonut todella runollisen mielikuvituksen hedelmöittämää ihmiskuvausta.

Mutta kirja ei liioin ole vähemmän tanskalainen ajatuskulkuunsa ja suuntaansa nähden. Kilpailun tarkoitus oli, että tulisi luoduksi teos, jonka aate oli esitettynä selkeässä, toiminnan elävöittämässä muodossa. Vaikkakin tässä uudessa romaanissa on viljalti ihmisiä ja vaikka se on toimintaa täynnä, on siinä kuitenkin selvästi esiintyvä aatteensa. Ja tämä aukenee ilman minkään ulkonaisen seikan apua lukijan silmäin eteen yhä laajentuvin taivaanrannoin.

Etualalla ovat kirjan kaksi sankaria, papin poika Christian ja lukkarin poika Jens. He muistuttavat vastaavia henkilöitä eräässä viime vuosisadan huomattavimmassa tanskalaisessa romaanissa, Egede Schackin Phantasternessa, jonka kanssa kirjalla on jäljittelemättä syntyneitä yhtäläisyyksiä. Heidät molemmat määritellään suhtautumisestaan uskontoon. Jens Dahlista sanoo kirja itse, että hän on tavattomassa määrin uskontoon taipuvainen ihminen, joka elää sellaisessa maassa ja sellaisella aikana, missä uskonto on menettänyt merkityksensä. Hän on kirjan varsinainen päähenkilö. Kertomuksessa hänen elämyksistään ja tilastaan hänen koettaessaan löytää tietä takaisin viattomuuden ja ikuisuuden maahan, jossa hän on lapsena elänyt, annetaan kuva teosofiasta ja okkultismista kohoavasta nykyajan mystiikasta, jonka vakavuuden ja totuuden pitäisi sekä asiantuntijain että maallikkojen tunnustaa. Hänen traagiseen kohtaloonsa, kun hän olemassaolonsa epätodellisuuden valtaamana — terävästi ja syvästi oli tämä kuvattuna hänen suhteessaan naisiin — luisuu pois elämästä, sisältyy kokeneen miehen varoitus leikkimästä tulella. Sama tuomio lausutaan myös toisen sankarin, Christian Barnesin, kohtalossa. Hän on terve haaveilija, samoin kuin hänen ystävänsä oli toivoton ja vailla mahdollisuutta pelastumiseen. Hän ei ole, kuten tämä, syntynyt uskonnolliseksi. Mutta kun hän jo lapsuudessaan on saanut tartunnan ajatus- ja tunne-elämäänsä, ei uskonnollisuus houkuttele häntä ainoastaan tunnekysymyksenä, vaan myös suojana sielun sairautta vastaan. Amerikassa saadun kovan koulutuksen jälkeen palaa hän takaisin ja saa paikkansa todellisuuden elämässä.

Syvemmällä esiintyy kolmas päähenkilö. Hän on tekijän puhemies. Häntä sanotaan — kuten saman tekijän aikaisemmissakin teoksissa — kandidaatiksi ja hän vastaa niitä, joita Kierkegaardin teoksissa sanotaan ironikoiksi tai humoristeiksi. Mutta kun Kierkegaardin ironikko kokeilee uskonnolla ja ihmissielulla, tahtoo kandidaatti Sokrateen oppilaana auttaa lähimmäisiään. Hänellä on, sanotaan romaanissa, se uskonto, mihin ne, joita on autettava, pyrkivät. Hän johdattaa heidät itse ajattelemaan niitä ajatuksia, joiden kautta he voivat päästä vapahdukseen.

Vain yhden ihmisen edessä, sanoo kandidaatti, kumartuu hän nöyränä maata kohti. Tämä yksi on rahvaanmies Holger Enke, joka syvimmin tulkitsee romaanin aatetta. Hänestä puhutaan samassa äänilajissa kuin missä Kierkegaard puhuu uskonnollisesta nerosta. Palvelijan ja kuritushuonevangin hahmossa hän edustaa ihmisluonnon alkuperäistä uskonnollista vaistoa. Se ei jähmety, kuten molemmilla ylioppilailla, uneksi kadotetusta paratiisista, vaan hänessä sitä vie eteenpäin elämä itse rikoksen, rangaistuksen ja sovituksen tietä. Keskustellessaan kandidaatin kanssa hän puhuu tiestä Jumalan luo, joka hänen viimeisen kokemuksensa mukaan — ei kulje valossa, vaan vielä syvällä pimeydessä — sanoin, joita Kierkegaard olisi voinut käyttää kuvassaan uskon isästä.

Tästä kai selviää, että palkittu romaani ei ole mikään ajanvieteromaani tavallisessa mielessä. Siinä suhteessa sen voittavat monet kilpailijoistaan. Se ei ole kirja lapsille eikä lapsekkaille sieluille. Tanskan kirjallisuudessa se on rinnastettava teoksiin, joissa tanskalainen romaani on saavuttanut varmimmat voittonsa. Sillä on, kuten kilpailun ohjelmaan kuului, viesti harvoille, mutta monet sen ymmärtävät.

Palkintotuomarit valitsivat sen palkittavaksi sisällöltään rikkaimpana kilpailevista teoksista. Siinä on huumoria ja ironiaa, mutta siinä on myöskin välitöntä lämpöä ja myötätunnetta, siinä on voimakkaita ja räikeitä kohtauksia, mutta siinä on myöskin, erityisesti kuvauksissa lapsuusmaailmasta ja nuorista naisista, harvinaista puhtautta. Ja kauneutta. Sen sielunkuvauksessa kokonaisuudessaan on lentoa ja suurpiirteisyyttä, joka kohottaa sen yläpuolelle tavallisen psykologisen erittelyn. Ja siinä esiintyvässä elämänkatsannossa ja sen tuomiossa ihmisistä on kypsyyttä ja oikeamielisyyttä. Tekijä on rohkealla kädellä kajonnut ajan sairauteen ja tuonut siitä esiin jotain tervettä.

(Professori Andersenin lausunto)

Katkelmia J. Anker Larsenin teoksesta Viisasten kivi

— — —

Hän oli päättänyt kuunnella ruumispuheen oikein tarkkaan, mutta unohti sen, kun hänestä näytti, että hänen isänsä, pastori Barnes äkkiä tuli suuremmaksi astuessaan kirstun luo. Näytti kuin hän olisi astunut ruumiin päälle ollakseen paremmin näkyvissä. Kun poika oli saanut mieleensä tämän vaikutelman, ei hän enää voinut siitä vapautua. Hänen isänsä tallasi sitä ruumista, josta hän puhui. Välillä pysähtyi hän puhuessaan ja oli sen näköinen kuin kotona kirjoituspöydän ääressä, kun kirjoitus ei tahtonut oikein sujua. Joka kerta, kun se tapahtui, loi hän silmänsä alas kirstua kohti silmänräpäykseksi, kohotti sen jälkeen päänsä taaksepäin ja puhui äänekkäästi, ja yhä useammat rupesivat itkemään. Christian ei kuitenkaan välittänyt niitä laskea, hänen mieltänsä jännitti enemmän nähdä, kuinka monta kertaa isän täytyi luoda katseensa kirstuun niin kuin poika, joka kurkistaa kirjaan.
Keskellä tätä puuhaa hämmentyi hänen mielikuvituksensa. Hänestä tuntui äkkiä, että hänen isänsä oli kuin suuri, musta lintu, joka nokki jotakin, ojensi kaulaansa ja nielaisi sen. Se, mikä oli isän edessä, oli ruumis, ja pahaksi onneksi oli Christian äskettäin lukenut suurista linnuista, jotka elivät haaskoista. Häntä ällötti, hän luuli tuntevansa ruumiin hajua kirstusta. Milloinkaan ei aamen ole kuulunut niin virkistävältä kuin nyt sen lähtiessä pastori Barnesin suusta samalla hetkellä, jolloin hänen poikansa nosti omalleen nenäliinansa siihen oksentaakseen.

Nyt kulki poika nolona puutarhassa ja pelkäsi tekevänsä syntiä neljättä käskyä vastaan »kunnioita isääsi ja äitiäsi». Hän hyppäsi aidan yli maahan, missä heinä oli koottu suoviin, kapusi yhdelle niistä, paneutui selälleen ja hengitti sisäänsä tuoksua.

Taivas oli kaukana korkeudessa ja sangen sininen. Hän katseli sitä. Mahtoiko täti tosiaan olla siellä? Olisi ollut hauska tietää, oliko täti joutunut helvettiin. Hän tuli hymähtäneeksi sille ajatukselle, mutta hätkähti sitten. »Minä toivon, että en ole paha», sanoi hän pelästyneenä.

Hän katseli kauan kysyväisenä taivaan sineen, kunnes saattoi havaita olevansa hyvä.

Se oli suloista tietää, ja sen tähden tuijotti hän yhä taivaaseen. Kun hän oli maannut näin kotvan aikaa, alkoi heinäsuova liikkua. Se ei heilahdellut, vaan maa itse pyöri ympäri heinäsuova mukanaan. Maahan on irrallaan ilmassa ja liikkuu. Se opetetaan maantiedossa. Nyt saattoi hän havaita sen olevan totta. Sen sai hän tietää katsomalla taivaaseen. Sieltä tulee kaikkinainen hyvä ja kaikki viisaus. Se opetetaan raamatussa.

Kuta kauemmin hän tuijotti ylös sineen, sitä sinisemmäksi se kävi, lopulta luuli hän, että hänen silmänsäkin olivat siniset. Samassa ne väsyivät, hän sulki ne ja näki olevansa sisäpuoleltaan sininen. Sininen hänen sisässään oli samaa kuin taivaan sini, ja nyt tahtoi hän oikein yhtyä siihen, jotta hän kauttaaltaan tulisi siniseksi ja hyväksi — ja niin alkoi hän liidellä; heinäsuova liiteli mukana, sekin oli tullut siniseksi, värihän tarttui.

Korkeammalle ja korkeammalle, yhä vinhempää vauhtia nousi hän ilmaan heinäsuovineen — ja se oli totta, mitä sanottiin, että taivas oli avoimena äärettömiin — saattoi liidellä suoraan sisään — ja siellä oli sinistä ja autuasta joka puolella — tällaista siis oli autuaana-olo — mutta missä olivat muut — ja kuinka oli — autuaathan ovat kuolleita — — mutta hänhän oli autuas, ei suinkaan hän sitten ollut kuollut!

Hän säikähti, horjahti ja putosi syvälle, syvälle alas, pelkäsi satuttavansa itseään — mutta kun hän saattoi pudota, niin ei hän ainakaan ollut kuollut — ja ehkä heinäsuova lieventäisi törmäystä — nyt se tuli — siinä makasi hän maassa heinäsuovan vieressä pakarat hellinä, mutta sydän autuaana.

Kun hän vielä hieroi takapuoltaan, muisti hän äkkiä sen sivun raamatun historiasta, jossa puhutaan Stefanuksesta. »Minä näen taivaan avoinna.»

»Niin», sanoi hän, »sen minäkin näin. Minä näin taivaan avoinna. Minä en nukkunut, sillä minä ajattelin koko ajan sitä, mitä tapahtui. Eikähän sellaiseksi kuin nyt olen, niin siniseksi, tarkoitan, niin iloiseksi ja hyväksi, tule nukkumisesta. Minä en varmaankaan koskaan enää voi tulla pahaksi.»

— — —

»Mistä me mahdamme tulla? Missä olemme, ennen kuin olemme täällä?» Jens tuijotti pienokaiseen, joka heräsi hänen katseestaan ja aukaisi silmänsä. Ne eivät nähneet Jensiä, ne eivät nähneet mitään siitä, mitä oli huoneessa; niissä ei ollut mitään pohjaa, mutta niiden syvyydessä makasi pikkuveli itse ja katsoi toiseen suuntaan jotakin, josta hän juuri oli tullut takaisin, ja Jens kurkisti sinne myöskin pikkuveljen silmien kautta nähdäkseen, mitä se oli.

Kurkistaessaan hän tunsi, että hänen silmänsä koskettivat pienokaisen silmiä, ja samassa huomasi hän omissaan muutoksen, joka teki hyvää. Jotakin pikkuveljen silmistä oli tullut hänen silmiinsä ja saanut ne laajenemaan ihanalla tavalla, joka tuntui hyvältä. Ne tulivat iloisiksi. Suu oli myöskin tullut iloiseksi, sillä se hymyili, ja sisällä rinnassa oli kaikkein suurin riemu, varmuus joka nyt tuli hänen päähänsä, hän kun nyt tiesi nähneensä vilahduksen siitä, mihin pikkuveli maatessaan tähyili katsoessaan taaksensa ja mistä hän juuri oli tullut. Sehän oli taivas.

Niin on asian laita. Me tulemme taivaasta; siellä me olimme, ennen kuin tulimme tänne. Pikkuveli muisti sen vielä, oli kai siellä melkein, kun hän nukkui. Kunpa hän vain voisi puhua ja sanoa, mitä muisti.

Silloin pikkuveli hymyili, ja Jens tiesi, että hän ymmärsi, vaikkei osannut puhuakaan. Sillä heidän silmissään oli sama pilke, sama hymy heidän huulillaan ja sama ilo heidän kummankin sisässään. Siinä ei ollut eron häivettäkään. He muistivat yhdessä.

Ja sen vuoksi täytyy meidän oppia puhumaan, kun olemme syntyneet, sillä taivaassa ei puhuta samalla tavalla kuin täällä. Me olemme niin iloisia, että emme voi sanoa sanaakaan. Eikä tarvitsekaan, sillä me katsomme toisiimme ja tiedämme yhdellä kertaa kaikki. Taivaankieli on semmoista. Kaikki yhdellä kertaa, ja iloisena kaikesta. Muuta ei tarvita. Me osaamme sen itsestämme.

Me emme myöskään voi sitä unohtaa. Mutta me saatamme unohtaa, että osaamme sitä. Mistähän se johtuu?

Hän katsoi ympärilleen huoneessa ja näki, kuinka kummallinen se oli. Hän tunsi, että semmoinen se oli kerran ollut.

Mutta sitten tuli päivä ja toinen päivä — kaikki päivät tulivat tupaan, anastivat paikkansa ja muovailivat sitä. Viimeinen, joka tuli, oli tämä päivä, ja huone oli valmis; tuossa oli tuoli ja tuossa oli pöytä ja hänen nimensä oli Jens.

Siitä se johtuu, että me unohdamme, päivät tulevat ja muuttavat kaikki.

Hän unohti pikkuveljen näissä mietteissään. Hän meni ulos pähkinäpuu-aituuseen ja istui tuolilleen ja ajatteli, miten päivät tulevat ja muuttavat sen, mitä me näemme.

Mutta onkohan taivaassa aina samanlaista?

Hän iski nyrkkinsä tuoliin ja hypähti ylös.

»On», sanoi hän. »Niinhän on kirjoitettu. Yksi päivä on Herran edessä kuin tuhannen vuotta ja tuhannen vuotta kuin yksi päivä. Niin seisoo minun katkismuksessani. Niin se on kaikki yhdellä kertaa.»

Taivaankielen ilo täytti hänen pienen maisen olemuksensa, ja hän meni sen luokse, joka osasi puhua sitä hänelle, ainoan kaikista niistä, jotka hän tunsi.

Tämä ainoa oli sen tykkänään unohtanut. Pikkuveli itki onnettomana uudesta maailmastaan. Lukkari ja hänen vaimonsa puhelivat puhelemistaan ja koettivat lohduttaa ja keinuttivat kehtoa. Kuta enemmän he puhelivat ja keinuttivat, sitä hurjemmin pienokainen itki.

Tietenkin. Hänhän ei ymmärtänyt sanaakaan.

Jens meni kehdon luo.

»Antakaa minun», sanoi hän.

He laskivat kehdon irti ja tuijottivat häneen hämmästyneinä. Hän oli puhunut kuin aikuinen lapsille.

Hän seisautti kehdon ja kosketti pikkuveljen käteen. Hän oli aivan varma, sillä hänellähän oli taivaankieli sisässään.

Pikkuveli katsoi häntä, puristi kätensä hänen sormensa ympärille ja hymyili.

He hymyilivät molemmat ja keskustelivat toistensa kanssa sanattomalla taivaankielellä.

Pikkuveli ilmaisi iloansa koettamalla ensimmäisen kerran ääntää ihmiskieltä — hyrräten rrrrr...

»Mitenkä ihmeessä!» sanoi lukkari. »Äiti ei voinut saada häntä vaikenemaan. Ja minä...»

Hänen minässään oli niin suuri täysipainoisuus, että hän ei voinut keksiä sopivaa jatkoa, eikä hän myöskään tahtonut suoraan tunnustaa olleensa yhtä kykenemätön.

Jens vastasi kuivasti:

»Kun te puhuitte hänelle kielellä, jota hän ei vielä ole oppinut. Sehän on tuhmaa.»

Tämä oli oikeastaan vain sen toistamista, mitä lukkari oli eilen sanonut tanskan puhumisesta muukalaiselle; mutta vaikka ihminen joka päivä saa aihetta ylevän etevämmyyden tuntein sanoa »tuhma» toisille, on toisaalta törkeä riko, jos sitä sanaa käytetään hänestä itsestään.

Lukkari tarttui poikansa käteen ja antoi pampun opettaa häntä kunnioittamaan isää ja äitiä.

Vähän myöhemmin seisoi hän kankeana kuin keppi pähkinäpuu-aituuksessa. Äskeinen riemu oli kaikonnut hänen sydämestään, eikä se paikka, johon opetus oli annettu, sallinut hänen istuutua.

— — —

Joka kerta, kun Jens oli yksin pikkuveljen kanssa, siirtyi hän vaistomaisesti tuohon hiljaiseen, kaikkein ensimmäiseen osaan itsestään, joka oli kokonaan häntä itseänsä, ennen kuin hän tiesi, että oli semmoista, mikä on luvallista, ja semmoista, mikä on kiellettyä. Hän oli taivaankielen onnellisessa maailmassa, ja tunne siitä, että he kaksi tiesivät toisistaan kaiken, mitä ei voida sanoa, säilyi.

Se ei ainoastaan säilynyt, vaan laajentui ja tuli koskemaan enempää kuin heitä itseänsä.

Varhain eräänä kesäaamuna menivät he ulos, kun nurmessa kiiluva kaste vielä vilkutti heille.

Jens tuli katsomaan tietä ja huomasi pitävänsä siitä. Hän piti siitä samalla tapaa kuin piti pikkuveljestä, ja arveli huomaavansa tiestä, että sekin piti hänestä.

Hän tunsi sen suorastaan jalkapohjissaan, jotka kutisivat halusta saada koskettaa tietä. Hän riisui kengät ja sukat.

Pikkuveli, joka oli tottunut tekemään samoin kuin Jens, riisui myös ja juoksi edellä leikkikentän yli.

Jens seurasi perässä ja katseli pienien paljasten jalkain kosteita jälkiä. Niin eläviltä näyttivät jäljet, että hänestä oli kuin ei hän olisi niitä vain nähnyt, vaan myöskin kuullut ja tuntenut.

Jäljet kulkivat leikkikentän yli niin lähekkäin kuin hampaat suussa. Aurinko tuli esiin pilven takaa ja sirotti valoansa maahan. Leikkikenttä hymyili.

Kirkkomaan aidan luona olevan seljan edessä seisoi pikkuveli tenhon vallassa.

Jens meni katsomaan, mitä merkillistä siellä oli.

Ei siellä mitään ollut, mutta pikkuveljen silmät olivat pohjattomat. Jens kurkisti niihin ja näki, että pikkuveli oli avoinna. Jens saattoi nähdä, että hän oli semmoisena ja tiesi sen itse. Taivaankieli oli laajempi kuin hän oli tiennyt. Hän ymmärsi, kuinka Jumala saattoi olla kaikkitietävä.

Kun hän kääntyi seljaan päin, näki hän senkin olevan avoinna niin kuin pikkuveli ja tiesi tämän siitä tenhoutuneen. Hän saattoi nähdä, mitä selja oli ja kuinka se havaitsi sitä olevansa.

Oli kuin selja olisi henkäissyt häneen, ja kun seljan henki oli tullut häneen, huomasi hän tuntevansa suurta iloa, taivaankielen iloa. Seljakin puhui sisimmässään taivaankieltä. Sillä Jumalahan luonnollisesti senkin oli luonut.

Hänessä oli jotakin, joka vaati häntä istumaan sen alle. Pikkuveli oli juuri istuutumassa. Hänkin siis tiesi seljan kutsuvan heitä juurelleen.

Siinä olivat he yhdessä kolmisin ja he olivat siitä sanomattoman iloisia. He halusivat istua siinä lyhyen hetkisen.

He tekivät niin, ja aika seisoi alallaan heidän sydämissään lyhyen kotvan.

Mutta heidän vatsassaan, joka varmaankin kuului suljettuun maailmaan, kulki aika edelleen ja oli tällä välin jättänyt menostaan selviä jälkiä: heidän oli kova nälkä.

He nousivat. »Aika on varmaan mennyt tietämättämme», sanoi Jens.

He kulkivat leikkikentän poikki, mutta Jakob Hansenin portin luona pysäytti heidät haukunta ja kimakka naisen parahdus.

Kahlekoira oli päässyt irti ja syöksyi heitä vastaan. Piika näki sen, juoksi kirkuen sisään ja huusi, että nyt puree Hektor lapset kuoliaaksi.

Jakob Hansen ja miehet nousivat kesken ateriaansa, mutta eivät uskaltaneet lähteä koiraa vastaan ilman aseita. Eräs tempaisi pyssyn, eräs lapion ja eräs tadikon. Sillä välin huusi piika, että lapset varmaan jo ovat kuoliaina, hän oli nähnyt — koiran syöksyvän niitä vastaan, mutta ei uskaltanut mennä apuun, Hektorhan puree kuin susi.

Se syöksyi poikia vastaan juuri kun nämä tulivat seljan alta. Nälästä huolimatta eivät he vielä olleet päässeet täysin palaamaan sulkeutuneeseen maailmaan, missä ajatellaan ja ymmärretään, kuinka pahasti saattaa käydä.

Kun Jens näki koiran tulevan karvat pystyssä ja hampaat irvessä, ei hänen mieleensä johtunut, että sillä saattoi olla asiaa hänelle. Hän näki vain, että koira oli avoinna. Hän näki, minkälainen Hektor oli ja minkälainen se tiesi olevansa. »Sinä olet kyllä hyvä koira vartioimaan», sanoi hän, »sinun sivuitsesi ei mene kukaan, kun vain irti pääset.»

Ja hän ojensi kätensä ja taputti sitä.

Kun Jakob Hansen ja miehet tulivat aseineen, seisoi koira ja antoi rauhallisesti poikien taputtaa itseänsä.

Jakob kuivasi hikeä otsaltaan ennen kuin tointui niin että meni ja tarttui Hektorin kaulanauhaan.

»Tätä minä en ymmärrä», sanoi hän, »on ihme, ettei koira purrut poikia piloille.»

Mutta piika, joka oli tullut miesten perässä ymmärsi. Nyt oli hän nähnyt, mikä voima on viattomuudessa, sanoi hän, ja nyt oli hän kääntynyt tästä hetkestä.

Hän olikin kääntymisen tarpeessa, sillä siitä oli kauan, kun hän oli ollut viaton.

— — —

Hän lähti levottomana kävelemään. Hän tuli leikkikentälle. Tuolla nurkassa oli selja.

Selja, mikä sen oli? Oliko valossa jotakin erikoista vai oliko sen lehdissä todella jokin erikoinen ilme kuin kasvoissa, jotka puoliksi hymyillen odottavat tervehtimistä?

Pikkuveli! Pikkuveli, joka kerran nousi pinnalle kuin kupla omien silmiensä syvyydestä ja toi vastauksen siihen, mistä me olemme tulleet.

Hän tuijotti seljaa, joka yhä odotti tervehdystä.

Niin, niin, sinähän se olit avoinna ja otit minut ja pikkuveljen avoimen sisään.

Avoin! Siitä oli kulunut pitkät ajat, kun hän oli oikein siinä elänyt. Läksyjenluku oli huomaamatta työntänyt hänet siihen maailmaan, jossa opitaan ja koetaan kappale kappaleelta. Mutta taivaankielen heijastus oli kuitenkin valaissut hänen elämäänsä.

Mutta oliko se todellista? Eikö se ollut vain jotakin, jota hän kuvitteli.

Hän tuijotti seljaan.

Niin, hän saattoi nähdä, että se oli avoinna.

Kun hän vain voisi saada varmuuden siitä, että tämä oli jotakin todellista.

Hänestä tuntui, että hänen sielunsa autuus riippui siitä.

Hän katsoi seljaa ja muisti pikkuveljen pohjattomat silmät, kun ne ensi kerran aukenivat. Kaikki muut muistot häipyivät sen rinnalla. Ne kuihtuivat, kuivuivat.

Hän muisti pohjattoman syvyyden veljen silmissä ja kuinka ne ikään kuin olivat koskettaneet hänen omiansa ja avartaneet niitä.

Muisto oli niin eloisa kuin uusi elämys. Se tapahtui. Hänestä tuntui, että pikkuveljen silmät olivat hänen omissaan ja tekivät ne iloisiksi.

Hän ei voinut vastustaa, vaan antoi tunnelman levitä itseensä.

Se tunki kuin lempeä kosketus syvälle hänen sieluunsa. Hän avautui sille.

Hän ei siihen suorastaan uskonut, mutta hän antoi periksi tunteelle, että pikkuveli oli avoimessa ja että hän saattoi kohdata hänet siellä.

Sisäinen ilo veti häntä eteenpäin kuin olisi se ollut aineellinen voima, veti seljaa kohti.

Hän ei uskonut sitä, mutta ei kuitenkaan voinut vastustaa tunnetta, että pikkuveli johdatti häntä avoimen sisään, niin kuin hän itse niin usein oli ottanut pikkuista kädestä ja kuljettanut häntä ympäri suljetussa maailmassa.

Kun hän seisoi seljan alla, oli hän avoimessa, epäilystä vapaana.

Syvässä levossa ja horjumattomassa varmuudessa katsoi hän avoimesta suljettuun maailmaan ja näki tavallisena huomiona liikkeen ja levon välisen suhteen.

Siinä oli ero avoimen ja suljetun välillä.

Suuri liike kulki kautta maailman, valtava liikkeellepaneva voima lähti avoimesta ja tunkeutui kaikkeen, pani kaikki liikkeeseen.

Voima oli sama kaikkialla ja kuitenkin aina erilainen; milloin oli se hidas ja unelias, milloin hurja ja villi, milloin hiljainen ja lempeä.

Kaikki elävä kulki sen levottomassa virrassa.

Myöskin niin sanotut kuolleet, liikkumattomat. Se tunki kaikkeen, kiviin, metalleihin ja antoi niille elämää ja liikuntaa, ei mikään ollut kuollutta.

Hän näki sen kasvien maailmassa ja eläinten, missä se vaihteli voimakkaammin.

Tuntui kuin olisi nähnyt maailman syntyvän. Se tapahtui nyt.

Alussa loi Jumala taivaan ja maan. Mutta me olemme vielä alussa.

Hän näki elävän voiman ihmisten maailmassa, ja siellä oli sekä »kuolleiden» että kasvien ja eläinten maailmassa oleva ja vielä yksi voima, se hiljainen henkäys, joka tuli suoraan avoimesta.

Liikkeellepaneva voima tempasi ihmiset mukaansa toimintaan. Ne pitivät sitä omana tahtonaan ja sanoivat tekoa omakseen.

Mutta kun liikkeellepaneva voima oli vienyt heidät kauemmas, saattoi tapahtua, että he silmäsivät taakseen ja kalliin kokemuksen opettamina kielsivät oman tekonsa.

Siitä syntyi mielle vapaasta tahdosta, he alkoivat valikoida ja hylkiä. He alkoivat tehdä eroa persoonattoman voiman ja oman itsensä välillä. Siitä syntyi luonne. Jumala oli luonut ihmisen.

Tämä tapahtui alussa, mutta me olemme vielä alussa.

Mutta sisällä avoimessa on ikuinen nykyisyys, jossa ei ole mitään alkua ja loppua.

Se on »seitsemäs päivä», jona Jumala levähtää, kun ihmisen luonne on luotu.

Sieltä etsiköön häntä se ihminen, joka haluaa häntä tuntea, kun hän nyt omin päin kamppailee luonteen kehittämiseksi.

Sillä sen vuoksi olemme me virrassa, persoonattomien voimien virrassa, että oppisimme eron itsemme ja sen välillä, tulisimme luonteiksi.

Luonteiksi, jotka sitten antautuvat Jumalan rakkauteen.

Hän meni kotiinsa syvässä rauhassa.

— — —

Inhon tunne tunki Dahliin. Hän ei voinut muistaa ainoatakaan ihmistä, jota kohtaan hän ei olisi ollut yhtä häikäilemätön. Mutta häntä itseään kohtaan olivat kaikki olleet hyviä ja palvelevaisia, ja hän oli sen vastaanottanut hajamielisesti kiittäen. Hän ei milloinkaan ollut tehnyt mitään hyvää, mutta joka kerta, kun hän oli kiusauksen kohdannut, oli hän siihen langennut.

Oliko hän ollut sellainen aina, vaiko vasta siksi muuttunut?

— — —

Holgerin iso hahmo jäi raskaana ja painostavana hänen mieleensä, tuo puiseva poika, joka ei koskaan ajatellut itseänsä, aina vain autteli pieniä koulussa, sitoi lyhteen ensin yhdelle, sitten toiselle aikuisista pellolla, aina käsi ojennettuna avuliaisuuteen — kunnes onnettomuus tapahtui.

Sen verran oli selvää, että ihmisarvossa oli hän itse paljoa tämän raiskaajan ja murhamiehen alapuolella. — —

Hän istahti sohvannurkkaan silmät kiinni; hengitys alkoi käydä hitaaksi ja säännölliseksi, tietoisuus tuntui terästyvän, vaikka ajatuksia lamasi syvä inho omaa itseänsä kohtaan. Yksitellen tulivat hänen eri ominaisuutensa hänen eteensä, tympäisivät häntä ja putosivat kuin kuihtuneet, arvottomat lehdet maahan.

Vihdoin loppuivat lehdet, ja hänestä tuntui kuin olisi hän kuollut pois omalta itseltänsä.

Syvästi tuntien oman viheliäisyytensä vaipui hän tyhjyyden pohjaan vapauttavassa tunnossa siitä, että hän oli lakannut olemasta.

Hänen päänsä oli takanojassa sohvan selkämystä vasten. Tulija olisi voinut luulla häntä kuolleeksi. Itse hän kyllä huomasi hengittävänsä verkkaan, syvään, säännöllisesti, alkoipa myös havaita jäsenissään sellaista vetreyttä, jota tuntee, kun tauti on menettänyt voimansa. Se kasvoi ruumiillisen nautinnon riemuisaan täyteyteen.

Pari kyyneltä vierähti hänen poskilleen, sillä ruumiillinen nautinto oli samassa hetkessä muuttunut sielulliseksi onnellisuudeksi.

Sanomaton hyvyys läikähti kuin valoaalto hänen olemuksensa läpi, eikä hän enää tuntenut eroa aallon ja itsensä välillä. Häntä kantoi lempeä valta, joka kantoi koko maailmaa, piti sitä yllä ja vei eteenpäin niin kiinteästi siihen yhtyneenä, ettei ollut mahdollista huomata eroa elämän ja tuon valtavan lempeyden välillä.

Hänen hartautensa oli niin syvä, ettei polvistuminen tai kätten ristiinpano olisi voinut johtua hänen mieleensäkään. Mutta hän avasi silmänsä, miltei liikanaisen sisäisen valon vaikutuksesta; ja silloin näki hän, että valoa oli myöskin hänen ulkopuolellaan.

Koko huone oli kirkkaassa valossa, joka ei luonut varjoa, joka tunki läpi pöytien ja tuolien, niin että hän hioi näkevänsä niiden sisään. Hän ei saattanut sanoa, oliko tämä kaiken läpitunkeva valo jumalainen rakkaus itse vaiko jotakin, joka kuuluu siihen niin kuin ruumis ihmisen sieluun.

Mutta — ikään kuin juuri tämän valon avulla — hän näki, että tämä valtava rakkaus on aina kaikkialla läsnäoleva.

Mutta että ihminen on saattanut irtautua sen tietämyksestä oman itseihantelunsa avulla.

Ja ettei kukaan ihminen aavista oman itseihantelunsa voimaa.

Niin lähellä meitä kuin oma hengityksemme ja kuitenkin niin kaukana, että saatamme epäillä sen olemassaoloa, on Jumalan rakkaus. — —

— — —

Pahinta oli, ettei Dahl enää saanut unta. Hän näki valonväikkeitä ja kuuli ääniä, joka kerta kuin oli nukahtamaisillaan.

Suurta apua ei ollut siitä, että hän antoi lampun palaa. Tosin saattoi hän silloin nukahtaa hetkeksi, mutta heräsi heti taas pelästyneenä, että joku oli kumartunut hänen vuoteensa ääreen hänet kuristaakseen.

Tämä joku oli sama, joka aina istui häntä odottamassa, kun hän oli ulkosalla.

Valveilla ollessaan saattoi hän pitää sitä kurissa asettamalla tahtonsa sitä vastaan.

Päivät menivät sen vuoksi jotakuinkin mukiin. Mutta sopimattomia mielikuvia alkoi tunkeutua hänen hartausharjoituksiinsa. Hänhän ei uskonut cappellanon pyhään kolminaisuuteen, hän käsitti sen jumaluusolemuksen vertauskuvalliseksi ilmaisuksi, mutta tämä herätti nyt äkkiä kaikkinaisia mietteitä, jotka hävittivät hartauden.

Paras hänen oli olla, kun hän oli poissa kotoa. Silloinkin saattoi mielikuvia, joita hän ei tahtonut tunnustaa omikseen tulla hänen ajatuksiinsa. Niiden joukossa oli voimakas himo rouva Emilie Peterseniin. Dahl ei sitä käsittänyt; sillä kun hän istui teosofisen ystävänsä luona ja katseli hänen nuorta vaimoansa, ei tämä herättänyt hänessä minkäänmoisia muita tunteita kuin sääliä. Mutta kiusaukset uusiintuivat, varsinkin hänen hartaushetkinään, ja eräänä päivänä havaitsi hän kauhukseen, että ne eivät olleet tämän kauniin naisen luonnollista himoamista, vaan pirullista halua nähdä hänen surunsa puhkeavan synniksi.

Ainainen unettomuus tärveli tietenkin hänen hermonsa. Kunpa hän vain saisi kerrankin sikeää, tervettä unta.

— — — 

Kun hän vain saisi viipyä näissä maalaiskuvissa, saisi hän kyllä unta.

Hän riisuutui ja meni levolle. Hän päätti ajatella pähkinäpuumajaa kotona koulun luona. Nyt näki hän selvästi jälleen leikkikentän ja kirkon ja seljan —

Aivan hänen korvansa vierestä kuului hiljaista naurua. Hän kääntyi ja tuijotti huoneeseen. Kylmä vavistus värisytti hänen ruumistaan; sillä nyt hän näki sen, joka häntä tavallisesti odotteli.

Näki hänet ja tunsi hänet.

— — —

Dahl näki hänet selvään, sillä huoneessa oli valoisaa, ei päivän eikä lampun valoa, vaan aivan toisenlaista valoa, joka tuntui ihan luonnolliselta, vaikka se ei valaissut itse huonetta, vaan ainoastaan siinä olevan ilman.

Hahmo oli musta, ympärillään myrkyllistä ainetta, joka muistutti hiilenhäkää ja verhosi olennon tiuhasti kuin karua mustan kissan. Kasvot ilmaisivat tahdonvoimaa, ilkkuvaa ilkeyttä ja oveluutta; itse piirteet olivat melkein kauniit, älykkään julmuuden »jalostamat», jos niin saa sanoa.

Olento tuntui lukevan hänen ajatuksensa, se vastasi niihin kohta, kun ne syntyivät.

»Minä se olen, niin», sanoi se. Ääni ei tuntunut käyttävän ilmaa välineenä, se kuului Dahlin korvaan selvään, mutta ilman kajahdusta, niin sanoakseni ilman äänenkaikua.

»Niin, niin, juuri minä. Viime kerralla pysyttelin hiukan syrjässä. Te olitte sillä kertaa ylen lähellä elämystä, joka olisi antanut teille aikamoisen voiman.

— Te petitte meidät sillä kertaa. Hän kuoli aivan oikein 'omana itsenään'. No, hänestä saivat ne 'korkeammat voimat', kuten te sanotte, jokseenkin laihan saaliin. Mehän olimme kynineet häntä aika hyvin ennakolta.

— Ettenkö muka minäkin tunnusta niitä voimia 'korkeammiksi'? Sitä en juuri hevin saata, me kun taistelemme niitä vastaan joltisellakin menestyksellä.

— Vai niin, vai yritätte te nyt oikein ajanmukaista temppua: että sellaisia olentoja kuin minä ei muka lainkaan ole! Minä voisin tietysti vastata, että te sekä kuulette että näette minut, mutta tehän voitte aivan oikein piiloutua sen väittämän taakse, että minä olen aistiharha. Luulen kuitenkin, että minun pian onnistuu saada teidät käsittämään, että meitä tosiaan on. Tehän uskotte — ainakin hiukkasen — 'korkeampien voimien' olemassaoloon. Minä en voi tunnustaa heidän 'korkeuttaan', mutta mukavuuden vuoksi voin käyttää ihmisten kesken käypää nimitystä. Uskovathan monet teistä suojelusenkeleihin. Minä en mene vahvistamaan sitä uskoa, mutta sen voin vakuuttaa, että teillä on, niin sanoaksenne, suojeluspiruja, jotka antavat teille monta hyvää mielijohdetta.

— Olenko minä sitten juuri teidän? En, sitä kunniaa ei teillä ole. Minä olen arvoasteissa hiukan ylempänä, mutta olen väliaikaisesti tarkkaamassa teitä erään elämyksen vuoksi, joka on kiinnittänyt meidän huomiotamme teihin. Voin sanoa teille suoraan: me emme voi suvaita niin sanotun 'jumalallisen rakkauden' ilmauksia ihmisten keskuudessa.

— Ettäkö siis tunnustan sen olemassaolon? Täytyy, ikävä kyllä. Minä vain en pidä sitä 'jumalallisena'. Ihan päinvastoin. — Minkä vuoksi? — Niin, nähkääs, jos se olisi jumalallinen, niin tottahan sen täytyisi voittaa kamppailussa, mutta sehän ei voita.

— Tiedä, näes — salli minun jo nyt sinutella; meiltähän lopulta toivoakseni tulee hyvät toverit.

— Ei, jätä nuo ponnistelut! Sinä et voi pakottaa minua poistumaan. Minulla on apuväkeä takanani. Kokonainen sotajoukko, joka tuo minulle voimaa — senkin tapauksen varalta, että vihollinen yrittäisi tulla sinun avuksesi. Anna vain olla. Tässä tulee käymään, niin kuin aina käy: me voitamme.

— Katso elämää. Eivätkö kaikki ihmiset kamppaile hyvän puolesta? (Minä käytän teidän sanontaanne, vaikka se on minusta tympäisevää). Kuka pitää sitten huolta, että tulokset ovat 'pahoja'?

— Me sen teemme! Niin pienessä kuin suuressakin. — Ajattele kahta ystävää, jotka tahtoisivat tehdä kaikki toistensa hyväksi. Eräänä päivänä tulee toinen sanoneeksi vähäpätöisen asian, joka sattuu toista juuri arkaan kohtaan. Asian voisi sopia silmänräpäyksessä, ja ystävyys kestäisi ikuisesti. Mutta loukattu tulee 'vastoin tahtoansa' vastanneeksi loukkaavasti ja niin edespäin. Molemmat tuntevat, että he pohjimmiltaan eivät lainkaan tarkoita sitä, mitä nyt sanovat, mutta vastustamaton vietti syytää haavoittavia sanoja ulos suusta, vaikka he sisimmässään siitä kärsivät. Ja he erkanevat lopulta vihollisina. Mistä tulee tämä mainitsemani vastustamaton vietti? Se tulee meistä.

— Tai kahta aviopuolisoa, jotka ovat luodut toisiaan varten. Pannaanko puita uuniin vai ei? Enempää ei tarvita. Pienet syyt ovatkin juuri parhaita. Ne synnyttävät sen herkän ärtymyksen, joka tarvitaan haavoittavaan purkaukseen. Onko koiran häntä leikattava vai ei? Niin mitättömältä alusta syntyy moni hyvä vihamielisyys, moni oiva avioero. Kuka kuiskaa ne myrkylliset sanat? Juuripa me.

— Mistä tulevat kaikki nuo pienet pistelevät äänenpainot, nuo totunnaiset tyytymättömyyden ilmaukset, jotka tekevät jokapäiväisen elämän rasitukseksi? Ne tulevat meistä. Pieniä asioita, mutta tehokkaita. Kenen sinä luulet toimittavan sen vikkelän raidevaihteen, joka muuttaa isänmaanrakkauden kansallisvihaksi, luokkatunteen luokkavihaksi? Se alkaa niin somasti rakkaudessa, mutta kun se päättyy vihaan, niin kai se on meidän voittoamme.

— Me olemme aina menetelleet niin ja tulemme menettelemään loppuun saakka, kunnes valtakunta on meidän. Silloin alkaa ihmisten todellinen onni.

— Siihen saakka teemme, kuten tähän asti olemme tehneet: tuhoamme jokaisen kulttuurin, jonka te rakennatte muulle kuin meikäläiselle perustalle.

— Me tuhoamme sen sisältäpäin, niin kuin mato kalvaa puun.

— Katso kristinuskoa. Etkö ole koskaan tullut havainneeksi, että parhaat papit ovat meikäläisiä? Minä en sano kaikki, mutta parhaat.

— Etkö usko minua? Sitä eivät papitkaan tee, mutta mitä sillä on väliä, kun he palvelevat meitä! Ottakaamme esimerkki, ketään erikoista mainitsematta — nomina sunt odiosa — ottakaamme jokin tyyppi: minä valitsen kaunopuheisen papin, taivaaseen katsovan, siroja, kuvaavia liikkeitä tekevän miehen, joka tekee kaikki hyvin somasti. Jumalahan on, rakastava isä, joka ei vaadi enempää kuin me voimme suorittaa, ja senkin vähän, mikä vaaditaan, silittää sametinpehmeä ääni melkein mitättömäksi. Aina kun hän mainitsee Jumalan yhden kerran, mainitsee hän itsensä yhdeksän ja olisi huoleti voinut mainita sen kymmenennenkin kerran; sillä Jumala on merkillisesti juuri sen näköinen kuin hän itse saarnastuolissa. Hän on tyytyväinen seurakuntaan, seurakunta on tyytyväinen häneen, ja tämä tunne liukuu luistavasti ylimalkaiseksi tyytyväisyydeksi. Kun se tapahtuu kirkossa, pidetään sitä hartautena.

— Mutta sinä olet itse kerran kokenut, että tyytyväisyys tekee todellisen hartauden mahdottomaksi.

— Kun pappimme jättää rakkaan seurakuntansa paremman paikan vuoksi, kootaan hänelle kiitollisuudesta lahjoja; kaikkihan ymmärtävät niin hyvin, että hänen herransa (se on: me) on suonut hänelle paremman palkan ja että hän ottaa sen. He tekisivät itse samalla tavalla ja iloitsevat hyvästä esikuvasta. Tämä pappi on meidän parhaitamme. Hän tappaa, hiljaa ja huomaamatta, Kristuksen veronaalilla.

— Sitten on toinen tyyppi, joka palvelee meitä suoranaisemmin. He suorastaan saarnaavat meistä. Sinä voit tuntea heidät siitä, että joka kerta kun he mainitsevat Jumalan yhden kerran, ovat he maininneet Pirun yhdeksän. He olisivat huoleti voineet mainita hänet sen kymmenennenkin; sillä kun he lausuvat 'Jumala', kuulee heidän vihaisesta äänestään, että on puhe pahuutta täynnä olevasta saatanasta. He antavat Kristuksen elävältä meidän käsiimme; sillä he antavat meille kaikki 'ne pienimmät', joiden sydämissä he herättävät pelkoa. Kirjoitettu on, että täydellinen rakkaus poistaa pelon. Mutta missä pelkoa on, siinä on rakkaus menettänyt ja piru voittanut pelin.

— Sinua kummastuttaa, että käytän raamatun sanoja? Raamattu on mainio kirja. Tosin kyllä muutamat meistä taistelevat sitä vastaan ja koettavat antaa 'valistuneille' ihmisille ajatuksia, että olisi laadittava uusi, ihmistekoinen raamattu. Aate ei ole huono, mutta he unohtavat, että sellainen raamattu ei voisi herättää hartautta eikä sen vuoksi myöskään pelkoa yliluonnollista kohtaan.

— Minä puolestani kannatan raamattua. Se on tosi kirja. Sitä on vain luettava ymmärryksellä. Se kuvaa taistelua valtojen välillä. Se kuvaa sitä todellisesti ja meidän eduksemme. Sillä mehän olemme olleet voitolla aina syntiinlankeemuksesta saakka. Kun se voima, jota te sanotte 'Jumalaksi', lähetti 'poikansa' Kristuksen maan päälle 'vapahtamaan' ihmisiä, niin me tapoimme hänet, eikä ihmisiä 'vapahdettu'. 'Valon' vallat myöntävät itse, että vain vähäinen joukko tuli vapahdetuksi. Mutta tuo lupaus, Kristuksen murha, on sakramentti, joka uudistuu joka päivä. Minä mainitsin, että eräät papit tappavat hänet lempeästi veronaalilla, ja toiset antavat hänet elävänä meidän käsiimme. Mutta katso minne tahansa maailmassa, kuinka siellä kohdellaan 'näitä hänen pienimpiänsä' — ja mitä te teette heille, teette te hänelle. Se on totuus. Voitko enää epäillä, etteikö Kristusta tapeta joka päivä? Voitko epäillä, etteikö valta ole meidän, meidän, jotka todellisuudessa olemme 'hyviä'.

— Kuinka palkitsee Kristus palvelijansa? Kärsimyksellä ja kuolemalla.

— Kuinka palkitsemme me omamme? Kunnialla ja menestyksellä. Rajattomalla itsetyydytyksellä. Emmekä me ole pikkumaisia. Katso pappejamme, jotka palvelevat meitä ihan tietämättään, mutta tietenkin saavat palkkansa yhtäkaikki. Eikö itsesäilytys ole voimakkaampi kuin itseuhraus? Ja järkevämpi. Se toinenhan on hulluutta. Onko 'hyvän' uhrattava itsensä huonomman vuoksi? Mutta niin täytyy käydä, sillä huonompi ei uhraudu paremman hyväksi. Silloinhan hän olisikin parempi, so. typerämpi. Onhan se loogista, vai? 'Viha' on voimakkaampi himo kuin rakkaus. Rakkaus voi odottaa, viha janoaa toimintaa.

— Sano nyt, haluatko kuulua voittavien vai tappiolle joutuvien joukkoon; sillä sitä varten minä olen tullut. Minä puhun sinulle rehellisesti. Sitä en uskaltaisi tehdä papeillemme. Heidän on petettävä itsensä ennen kuin he pettävät seurakunnan.

— Me annamme arvoa sinulle. Sinä olet saattanut avata itsesi 'jumalalliselle rakkaudelle'. Mutta silloin voit saavuttaa myöskin meikäläisen. Valitse meidät ja työskentele tietoisesti, mutta salassa meidän suunnitelmiemme hyväksi. Minä lupaan sinulle kaiken ruumiillisen ja henkisen tyydytyksen, mitä voit toivoa. Minkä alan valinnetkin, saavutat sillä korkeimman arvon. — Jää kirkkoon ja tule meidän piispaksemme. Sinun ilosi on oleva loppumaton. Usko minua, sinä saat tuntea, että 'synnin' nautinto on suurempi kuin 'viattomuuden'.»

Hän lähestyi hiljaa ja äänettömästi. Dahl tunsi myrkyllinen ilmakehän ulottuvan vuoteeseen saakka, sekaantuvan hengitykseen, tunkeutuvan läpi ruumiin, lainaavan tahdon, samentavan tietoisuuden kuin narkoosiin; tahto tehdä vastarintaa oli valveilla, mutta tehottomana. Tuossa tuokiossa täytyisi hänen tietoisuutensa hervahtaa, vastarinnan lakata, ja sen jälkeen olisi hän ainaiseksi muuttanut tahdonsuuntaa, tullut toiseksi ja pahaksi. Ponnistuksella, joka tuntui voimakkaammalta kuin hän itse — samanlaisella kuin se, joka voi antaa hukkuvalle pienen ylimääräisen hengenvedon vedessä käsittämättömällä tavalla uudistamalla ilmaa hänen keuhkoissaan — irrottautui hän lamauttavasta, myrkyllisestä vaikutuksesta ja huusi sisimmän olemuksensa syvyydestä:

»Ei! Ikinä en tahdo kuulua teille, vaan vastustaa teitä tuhoutumiseen saakka!»

»Se siitä tulee», vastasi paha. »Sinä olet nyt valinnut. Valinnut ainaiseksi. Minä en odottanut, että voisit; olin ajatellut, että pelästys vaikuttaisi, mitä järki ei voinut.

— Mutta sen verran on totta teidän kehutussa 'vapaassa tahdossanne', että me emme voi pakottaa teitä tietoisesti tahtomaan 'pahaa'.

— Muuten ei — kuten tulet kokemaan — teidän 'vapaa tahtonne' ole juuri mistään kotoisin.

— Sinulla oli nyt tilaisuus — ja jätit sen käyttämättä. Seuraukset tulevat varmasti. Mitä on helvetti sille, jonka halut ovat siellä, muuta kuin paratiisi? Vain sille, jonka sisäisin halu on muualla, on se 'helvetti'. Sinun paikkasi on kyllä varma. Sillä älä usko, että me jätämme työmme keskeneräiseksi.

— Kautta kaikkien avaruuksien käy kamppailu kahden periaatteen välillä — se kamppailu, minkä te tunnette, on vain pieni välähdys avaruuksien salamoista. Siinä kamppailussa ei oteta eikä anneta armoa. Periaate on periaatetta vastassa. Järkevä itsetyydytys itseuhrauksen järjettömyyttä vastassa. Etkö näe, että se on taistelua terveyden ja sairauden, elämän ja kuoleman välillä? Mitä on Kristus-ajatus muuta kuin mielen sairautta? Mikä nurinpäinen halu valita kärsimys ja kuolema elämän ja onnen asemesta! Luuletko sinä, että semmoinen voittaa elämän terveyden? — Katso ympärillesi. Jo nyt riemuitsevat isät pikkulastensa väkivaltaisista vaistoista. 'Se perhanan poika suoriutuu kyllä elämässä' — — ja niin käy. Ei, isät eivät usko meihin, mutta mitä sillä on väliä, kun he elävät meidän lakiemme mukaan. Me emme ole niin kuin ne toiset, jotka vaativat, että teidän on tunnustettava heidän nimensä.

Hän kumartui vuoteen yli ja kuiskasi:

»Palvele siis meitä niin kuin nuo isät ja meidän pappimme tiedottomasti palvelevat, sillä totisesti sanon minä sinulle, että meidän on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. Katso.»

Hän heitti valon, joka häntä ympäröi, ihmisten elämän ylle. Valonheittäjän tavoin näki Dahl sen tunkevan läpi ihmisten mielen ja paljastavan ajatusten pienet käänteet ja tuhannet harhat, jotka saavat ihmiset hyvässä uskossa toimimaan pahan hyväksi.

Ääretön toivottomuus varasi hänet, sillä hämmennys oli niin suuri, ja kaikki olivat niin hyvässä uskossa, että ei näyttänyt olevan mitään pelastuksen mahdollisuutta keskinäisestä hävityksestä.

Hän tunsi sydämessään tarvetta rukoilla, rukoilla koko elämänsä: 'päästä meitä pahasta'.

— — —

Hänellä oli poikasena ollut tapana istuskella ulos kurkistelemassa, sattui hänen silmäänsä eräs pensaikko savikuopan takana toisella puolen tietä olevalla pellolla.

Hän istui pari tuntia katsellen sitä pensaikkoa, kunnes hänestä tuntui, että se osasi puhua, mutta hän ei osannut kuunnella.

Seuraavana päivänä meni hän pellolle ja istui pensaikkoon ollakseen lähempänä.

Pelto oli kynnetty, ja hän muisteli sen olleen kyntömaata jo silloinkin, kun hän oli sen ensi kerran nähnyt tai käynyt siellä.

Hänen teki mielensä penkoa pehmeää, ruskeaa multaa, ja hän teki sen.

Se antoi hänelle ihmeellisen muinaistutun ja samalla uuden aavistuttavan tunnelman.

Hänellä oli se tuntu, että nyt ei pitäisi yrittää olla »viisas».

Oli leppoisan riemullista tässä istua ja tulla köyhäksi hengessä.

Hän jäi istumaan, kunnes riemu ei enää voinut tulla suuremmaksi.

Sitten nousi hän ja meni kotiinsa se muassaan ja karttoi huolellisesti sen erittelemistä.

Seuraavana päivänä istui hän pensaikossa taas.

Päivästä päivään istui hän siellä ja sormeili multaa.

Sama tunnelma palasi aina ja oli joka päivä kasvanut.

Lopulta ulottui se kauas hänen ulkopuolelleen, hän istui sen keskessä eikä tiennyt, oliko se alkujaan hänen vai pellon ja pensaikon. Nyt se oli kaikkien kolmen.

Hänestä tuntui, että tässä oli seikkailumaisia mahdollisuuksia, ja seikkailua oli hän aina seurannut, milloin se kutsui; mutta tämä tässä oli ihan toisenmoista kuin kaikki muut.

Pensaikko ja pelto tulivat mukana. Joka päivä olivat niiden kasvot entistä selkeämmät.

Hän päätti jäädä katselemaan niitä viimeiseen saakka.

Ihmiset näkivät hänen istuvan multaa hyppysissä ja ajattelivat omiansa. Hänhän oli oppinut mies ja oli kai keksinyt jotakin merkillistä maan kokoonpanossa.

Pellon omistaja alkoi vähitellen unelmoida omaisuuksista, kun Kandidaatti vain on saanut selville, mitä maassa on. Kultaahan se ei hevin saattanut olla, mutta ehkä jotakin »kemiallista».

Kandidaatilla oli yhä se tunne, että pensaikko ja pelto osasivat puhua, ja lopulta arveli hän olevansa oppimaisillaan sitä ymmärtämään.

Hän piti tarkoin varalla, etteivät hänen omat ajatuksensa tulleet esiin.

Ajatukset ovat hyviä siinä, missä niitä tarvitaan. Monessa tapauksessa selvittävät ne asian. Toisissa paremmin lihasvoima ja keuhkot.

Tässä oli hänen meneteltävä intuition mukaan.

Hän teki niin, ja eräänä päivänä hän kuuli.

Hän kuuli sanat »Paratiisin yrttitarha».

Ja hän näki sen.

Pensaikko ja pelto oli sitä. Se oli niissä.

Mutta kun hän katsoi laajemmalle, oli se kaikkialla.

Ei ollut turhaa tarua, että se oli ollut olemassa. Sehän oli olemassa vielä. Koko maassa oli sitä.

Mutta koko maa ei ollut Paratiisin yrttitarhaa. Maa kätki sen — kuinka sanoisi — sisäänsä, salakammioonsa.

Mutta hän saattoi nähdä sen sisään.

Niin kuin ihmistenkin. Hän saattoi nähdä heidän suhteensa Paratiisin yrttitarhaan. Siellä olivat he enkeleitä, mutta täällä kulkivat he kummallisissa valepuvuissa, eivätkä itse aavistaneet olevansa pohjimmiltaan enkeleitä, eivätkä juuri muistakaan semmoiselta näyttäneet.

Mutta hän saattoi nähdä, mitä kukin erikseen tarvitsi tullakseen pikkuisen lähemmäksi enkeliänsä ja Paratiisin yrttitarhaa.

Niinpä oli pastori Barnes oikeassa sanoessaan Kandidaatilla olevan sen uskonnon, johon juuri se, joka hänen kanssaan keskusteli, pyrki.

Omastaan ei hän puhunut koskaan, sillä hän tiesi, että sitä saattaa ymmärtää vain se, joka sen elää.

Pastori Barnesille oli hän kuitenkin kerran koettanut selittää outoa maantieteellistä Paratiisi-löytöänsä.

Mutta Barnesin mielestä oli maa sentään murheen laakso, ja Kandidaatti sanoi, että sehän ei kaipaa todistelua.

»Maa on, miksi sen silmä näkee», sanoi hän, »ja hyvin monet silmät näkevät sen pahana, ja onkin vaikeaa nähdä sitä puhtaana, nähdä Paratiisin yrttitarhaa.

— Ihminen on todellakin sieltä karkotettu — tai, kuten minä arvelisin — mennyt sieltä vapaaehtoisesti.

— Mutta miltä näyttää maa meistä, kuka näkee oikeammin?»

— — —

»Se, jonka mieli on viaton, näkee viattomuuden yrttitarhan», sanoi Kandidaatti.

»Minä ymmärrän, mitä tarkoitatte», sanoi Barnes, »mutta en voi nähdä sitä.»

»En minäkään aina», sanoi Kandidaatti. »Missä paljon ihmisiä on koolla, ei voi hengittää puhdasta ilmaa. Missä pahat intohimot raivoavat, paiskahtaa Paratiisin portti kiinni.

— Mutta te ja kaikki teikäläiset uskotte, että Paratiisi kerran on ollut olemassa. Toiset uskovat, että se on tuleva, ja pyrkivät reformeilla sitä kohti.

— Luuletteko te, että sitä yhä unelmoitaisiin, ellei sitä olisi todellisuudessa tai ellei sitä ainakin tunnettaisi aavistuksena, toivona.

— Se on olemassa. Sinne pääsee — yksi kerrallaan, kukin omalla avaimellaan, ei massoittain määrätyn reformin yhteisellä pääsylipulla.» — —

— — —

Nuori mies, jonka elämänpyrkimys ei ollut paljaalle silmälle näkyväistä niin kuin joku mestaruus urheilussa tai elinkeino, vaan sellainen »Jumalan valtakunta», jonka sanotaan olevan meidän sisässämme, käveli metsässä yksinäisyyden synkissä tunteissa. Hän oli lähtenyt Katharinan luota avuttoman säälin masentamana. Hän olisi kernaasti mennyt takaisin sanomaan ne sanat, joita Katharina odotti, jos se vain olisi voinut mitään hyödyttää. Mutta ennemmin tai myöhemmin kohtaisi häntä pettymys, sillä Dahlilla ei ollut antaa hänelle muuta kuin tasaista ystävyyttä ja rakastumista, joka ei koskenut Katharinaa, vaan ainoastaan sitä sukupuolta, johon hän kuului.

— — —

Hänen yllään kaartui pyökin leveä latvus. Hän tunsi sen eikä tuntenut. Tämä oli Pyökki, muut pyökit olivat vain sen näköisiä niin kuin kuollut valokuva voi olla elävän luonnon näköinen. — — —

Uni oli vielä hänen jäsenissään, mutta ajatukset alkoivat herätä ja liikkua lakiensa mukaan. Hän asettui sitä vastaan. Hän tahtoi jäädä makaamaan ja keinumaan leppoisasti niiden epämääräisillä mainingeilla puolitietoisuuden alhossa. Sen, mitä hän nyt eli, oli hän kerran nähnyt. Hän oli itse ollut ulkopuolella ja katsellut sitä. Siinä oli ollut jokin silmä. Se oli pikkuveljen silmä. Nyt tiesi hän sen: hän oli siellä, missä pikkuveli oli ollut sinä päivänä, jolloin hän näki hänen nousevan kuplan tavoin silmien pohjattomasta syvyydestä päivänvaloon.

Hän oli valveilla vain syvää rauhantunnettansa varten. Hän tiesi olevansa olemassa, paljoa pitemmälle ei hänen tietoisuutensa ulottunut. Maailma saattoi olla luotu vain silmänräpäys sitten. Siinä oli puita ja pensaita ja ruohoa — ja hän. Hän oli yksin. Kun hän olisi maannut hieman kauemmin, neljännestunnin, tunnin, vuoden, saattaisi hän toivoa jonkun tulevan, jolle hän voisi sanoa, että kaikki oli hyvää, sangen hyvää.

Tuolla tulikin todella joku — liian aikaisin; hänen täytyi herätä ja liikuttaa sääriänsä.

Hän veti ne pois polulta, nojautui kyynärpäitään vasten ja katsahti ylös.

Eräs nuori ruskeatukkainen tyttö tuli kävellen, unelmiensa ympäröimänä; hän luuli näkevänsä niiden hulmuavan tytön vartalon ympärillä kuin kullanruskeat suortuvat ohimoilla.

Juuri hänen kohdallaan pysähtyi tyttö hiukan. Ei, ei seisahtunut, mutta pysähtyi kuitenkin ja katsoi hänen silmiinsä ikään kuin jotakin etsien.

Kuinka pitkä sentään yksi silmänräpäys saattaa olla! Tyttö ei ollut pysähtynyt, korkeintaan hidastuttanut käyntiään, ja kuitenkin tuntui hänestä, että hän oli seisonut siinä kauan ja katsonut ja etsinyt ja mennyt hiljaa ilosta huudahtaen niin kuin se, joka on löytänyt, mitä etsi, olkoon sitten pientä tai suurta.

Nyt vasta johtui hänen mieleensä katsoa tytön jälkeen.

— — —

Hän koetti muistella tytön kasvoja, hän saattoi muistaa vain silmät, ne olivat tytön omat, eivät muistuttaneet kenenkään muun silmiä, mutta johtivat mieleen sen, mikä oli lähinnä kaikesta maailmassa. Ne katsoivat hänen silmiinsä ja löysivät, mitä etsivät: sen kodin, josta me tulimme ja jonne meidän on mentävä jälleen, sen haihtumattoman hetken, jossa mieleen, sydämeen eivät uurra merkkiä haihtuvat tunnit, vuodet ja päivät.

Tyttö oli nähnyt kaiken hänessä — niin kuin hän pikkuveljessä — nähnyt sen ja mennyt se mukanaan sisässään eikä milloinkaan siitä luopuisi. Sellainen on niin pientä, sen vaikutus on niin suurta, että se ei milloinkaan voi kulua pois. Siinä oli yksi, joka sen tiesi, paitsi häntä. Heitä oli kaksi. Vaikkapa he eivät koskaan näkisi toisiansa, oli heitä kaksi. Se tietoisuus oli hänelle riittävä apu. Niin lähelle ei hän ollut koskaan tullut ketään ihmistä kuin sinä hetkenä, jolloin tyttö näki hänen sisimpänsä, alastoman elämän hänessä, ja tiesi sen näkevänsä ja tiesi hänenkin näkevän, että hän näki.

Hän nousi.

Tuota polkua pitkin oli tyttö mennyt. Hän ei tahtonut kulkea sitä tietä. Lapsellinen mielettömyys, joka näytti olevan täynnä viisautta, sanoi hänelle, että se polku oli jo käytetty. Siitä oli tyttö pitänyt huolen.

Hän alkoi kävellä kotiin päin. Hän käveli koko matkan kotiin. Eikä minkäänlaista halua tavata tyttöä herännyt hänen mielessään. Tuo haihtumaton hetki jäi olemaan hänessä; hetki, jolloin hänen alaston elämänsä oli peittämättömänä ja tunsi tytön mielen auringon.

— — —

Dahl ilmoitti haluavansa ilmoittautua teosofisen yhdistyksen jäseneksi.

Valtioneuvos kysyi hitaasti:

»Mitä te etsitte teosofiasta?»

Dahl ei ollut valmistautunut siihen kysymykseen, mutta vastasi empimättä, ehkäpä sen vaikutuksen nojalla, jonka valtioneuvoksen kasvot olivat häneen tehneet:

»Rauhaa ja iloa Pyhässä hengessä.»

Valtioneuvoksen epäröivä ja tutkiva katse muuttui kirkkaaksi lempeydeksi. Hän istui liikahtamatta, ja hänen päänsä ympärillä oli juhlallinen, melkein kuolemanhiljaisuus.

»Rauhaa ja iloa Pyhässä hengessä», toisti hän verkalleen. "Niinpä lausun teidät sydämellisesti tervetulleeksi. Enempää ei ole saavutettavissa tässä maailmassa — eikä missään muussakaan. — — —

— Te etsitte nyt uskonnollista seuraa löytääksenne siitä tukea ja ohjausta. Mutta älkää unohtako, että se, mitä etsitte, piilee teidän omassa elämässänne — eikä missään kirjassa tai yhdyskunnan uskossa. — — —

— Kun saan nimenne ja osoitteenne, niin lähetän hakemuksen, ja myöhemmin sitten saatte yhdyskunnan Adyarissa Intiassa olevan esimiehen allekirjoittaman jäsenkirjanne.»

— — —

»Minä perustin loosin kun mieleni teki kertoa työmiehilleni jotakin siitä, mitä olin elämässä havainnut. — — —

— No, mutta sitten aloimme me saada yhä useampia jäseniä. Ymmärrättehän, ihmisiä, jotka olivat liian viisaita ja valistuneita uskomaan Jumalaan ja Jeesukseen ja raamattuun — sanomalehdethän ovat paljon parempia.

— Mutta nyt istuvat nämä samat ihmiset ja uskovat joka ainoan sanan ja kirjaimen, jonka rouva Blavatsky on kirjoittanut, vain sen vuoksi, että se on niin hämärää ja etteivät he voi ymmärtää siitä juuri mitään.

— Ja nyt ovat he, Herra varjelkoon, alkaneet syödä minunkin huomautukseni raakana.

— Nyt en minä enää halua, en halua istua siellä minkäänlaisena profeettana.»

— — —

»Saanko yksin tein kysyä valtioneuvokselta», sanoi Dahl, »teosofisessa yhdistyksessähän on myöskin esoteerinen koulu?»

»Ettehän toki aikone mennä siihen? Mitä te siitä tahdotte?»

Dahl mainitsi jotakin henkisestä kehityksestä.

»Henkinen kehitys», toisti valtioneuvos, »elämähän on, piru vieköön, ihan teidän nenänne edessä ja voi antaa teille kaiken sen henkisen kehityksen, mitä haluatte.

— Eläkää käytännöllistä ja hyödyllistä elämää sillä tavoin, että kaikki, mihin ryhdytte, tulee henkiseksi toiminnaksi. Te olette liian hyvä istumaan ja katsomaan napaanne ja harjoittelemaan keinotekoista hengitystä.

— Kaipa niitäkin on, jotka ovat omiansa tulemaan joogiksi. Oletteko te, sitä en tiedä, ettekä te varmaan tiedä sitä itsekään.

— Mutta minä tunnen erinäisiä esoteerikkoja, jotka totisesti minun vaatimattoman eksoteerisen ajatukseni mukaan eivät siihen sovellu ensinkään. He 'opiskelevat' ja harjoittelevat, kunnes tulevat hulluiksi. He mietiskelevät ja mietiskelevät, kunnes lopulta eivät näe elämää itseänsä pelkkien kuvittelemiensa elämänsyiden vuoksi. He ovat vähitellen saaneet niin herkän hermoston, että eivät voi hengittääkään tavallisten kuolevaisten parissa. He eivät voi mennä lihakaupan ohi tekemättä salaisia poppakonsteja manatakseen alempia 'alkeishenkiä', joiden sanotaan asustavan verisessä ilmakehässä. — — —

— Sellaiseksi ei teidän pidä pyrkiä.

— Te olette nuori ja lahjakas. Teillä on kaunis elämä edessänne.

— Eläkää sitä niin hyvin ja puhtaasti kuin voitte.

— Ja antakaa sitten Jumalan antaa teille armostaan, mikä hänen tahtonsa on. Mutta älkää menkö itse esittämään vaatimuksia, kuinka paljon ja millä tavalla —

   

— — —

Ja kun Dahl tuli, kysyi Maj avoimesti ja suoraan, niin että Dahl saattoi huomata, että se oli ajatus, jota Maj oli miettinyt koko päivän:

»Ettekö tahtoisi kertoa minulle jotakin itsestänne?»

Dahl tunsi, että luottamus heidän välillään nyt oli päivänselvä ja halusi, että Maj saisi tietää hänestä kaiken.

Mutta kun hän käänsi huomionsa omaan elämäänsä ilmoittaakseen Maj'lle kaiken, mitä siitä tiesi, tuntui hänestä äkkiä, ettei hänellä ollut juuri mitään sanomista.

»Mielelläni kerron teille kaiken», sanoi hän, »mutta oikeastaan en minä ole elänyt erikoisen kauan.

— On ihmeellistä, kun nyt — kun sitä kysytte — katson itseäni. Sillä havaitsen, että minä olen ollut poissa kauan.

— Minä. Minusta tuntuu, nähkääs, että se, joka eli, en ollut minä, vaan joku, joka etsi minua.

— On mennyt monta vuotta, jotka eivät lainkaan tunnu kuuluvan minuun.

— Se kuulostaa typerältä.»

»Ei minusta», sanoi Maj. »Minun laitani on samoin. Minä en ole ollut hereillä sen koommin kun tulin kouluun. Siitä pitäen olen vain käynyt unissa. Minä luulen, että meidän on käynyt kummankin samalla tavalla, mutta kertokaa kuitenkin.»

»Mitäpä minä osaisin kertoa», sanoi Dahl hymyillen. »Oli kerran pieni poika, jonka nimi oli Jens — ja se olin minä. Eräänä päivänä hän katosi, ja sitten tuli nulikka, jonka nimi oli Dahl ja minä luulin, että se olin minä. Eräänä päivänä sitten hän nukahti, ja siitä heräsi nuori mies, jonka nimi oli Jens — ja se olen minä, joka tässä istun. Kaikki muu on luullakseni ollut vain ilkeää unta. Minä en koskaan voinut oikein tulla toimeen sen Dahlin kanssa.»

»Kertokaa minulle kuitenkin jotakin hänestä.»

»Sitä en voi tehdä kertomatta teille ensin vähän siitä pikkupojasta», sanoi Dahl.

»Hänestä tahtoisin kaikkein mieluimmin kuulla», sanoi Maj.

»Paljoa kertomista ei pojasta ole», alkoi Dahl. »Ei ollut mitään matkaa minun ja sen taivaan välillä, joka oli minussa. Minä käyskentelin Paratiisissa.

— Mutta eräänä päivänä se pantiin lukkoon, ja siitä päivästä olin rauhaton ja tunsin tarvetta vapahtaa sieluni. Minusta tuli uskonnollinen. Minusta tuli teologi. Teologia karkotti minut kristinuskosta. Mutta minulla oli yhä sielu, joka piti vapahtaa. Minä etsin jotakin. Luulin että se, jota etsin, oli Jumala. Minä ymmärrän nyt, että se olinkin minä itse.

— Olkoon. Sillä nyt, kun tunnen itseni jälleen, ei ole mitään välimatkaa minun ja minun oman taivaanvaltakuntani välillä. Minä en tarvitse uskontoa — ainoata, mitä ennen tarvitsin.

— Uskonnollisuus on kukaties epäsointuisen mielen pyrkimystä sopusointuun, ja uskonnot perustuvat niiden ihmisten kertomuksiin, jotka ovat pyrkineet ja päässeet perille.

— Omasta puolestani tuntuu minusta, että olen elänyt — ja joutunut yli — koko kristinuskon.

— Minä käyskentelin viattomuuden paratiisissa, missä en tarvinnut mitään uskontoa. Minut on, yhdessä erään Eevan kanssa, ajettu ulos ja syösty maahan. Minä elin Abelin kuoleman tuntiessani, että se, jonka tunsin omaksi itsekseni, oli kuollut. Minä olin itse tappanut hänet. Me olemme kaikki veljenmurhaajia.

— Siitä saakka olen ollut yksin, kenen seurassa lienenkin ollut.

— Ja ihmisen ei ole hyvä olla yksin.

— Mutta eräänä päivänä heräsin ja näin ennen syntiinlankeemusta kasvaneen puun, samanlaisen puun kuin muistin nähneeni poikana. Joku kulki ohi, ja minä näin ihmisen silmään, joka etsi samaa elämää kuin minä.

— Siitä päivästä en ole ollut yksin.

— Minä ymmärrän, että jos ihminen ajetaan ulos paratiisista Eevan kanssa, palaa hän sinne Madonnan kanssa.

— Hänen kauttaan tulee lapsi ja vapahtaa ihmisen. Niin on käynyt minulle. Pikku poika on palannut. Täysikasvuinen palvoo Madonnaa.

— Enempää minulla ei ole kertomista. Minä etsin Jumalaa. Jos Jumala on rakkaus, niin on Jumala siellä, missä minä nyt olen, eikä minussa ole mitään, mitä tuntisin tahtovani salata. Miltään Jumalalta, keltään ihmiseltä, tai teiltä. Mitä nyt tunnen, sen tunnen olevan omaa itseäni olemukseni joka osalta. Taivas ja maa on yhtä eikä ole mitään eroa ruumiin ja sielun välillä.»

   

— — —

Maj'n silmät sulkeutuivat sanomattoman riemuisaan rauhaan, joka orasti hänen sydämessään. Hän toivoi voivansa olla ajattelematta, jotta tulisi enemmän tilaa ihmeelliselle, elävälle rauhalle, jonka täyteys yhä paisui. Hän toivoi voivansa antautua siihen kokonaan, nukkua siihen. »Jos nukahtaisin nyt», ajatteli hän, »niin luulisin todellakin nukkuvani enkelien parissa.» Hän ravisti itseään, sillä hän oli menossa horroksiin, vaikka ei ollut yksin huoneessa. Hän vilkaisi nopeasti Miss Daleen päin.

Tämä ei ollut enää kirjoituspöydän ääressä.

Hän oli mahtanut nousta perin hiljaa, sillä hän istui nyt toiselle puolen pöytää ja katseli Maj'ta. Kun Maj katsahti häneen, hymyili hän:

»No, Miss Maj — miltä teistä tuntuu?»

Maj saattoi havaita, että Miss Dale tiesi, kuinka ihanalta hänestä tuntui. Niinpä ei tehnyt mitään, vaikka hän antautui siihen. Hän nojautui taaksepäin ja luuli nukahtavansa.

Silloin havaitsi hän olevansa täydellisemmin hereillä kuin milloinkaan ennen.

Hän istui nojatuolissa isän huoneessa suuren pöydän vieressä. Hän tiesi sen hyvin. Ja toisella puolen pöytää istui Miss Dale. Mutta koko taivaan autuus oli Maj'ssa, ja hänen tajuntansa, joka ei ajatellut ja joka vain eli ja huomioi meni kauas yli tavallisen rajansa. Taivas ja huone olivat yhtä todellisia ja molemmat häntä yhtä lähellä.

Kun hän alkoi kummastella tätä ja ajatella, kuinka se saattoi olla mahdollista, häipyi taivas vähitellen, mutta rauha ja autuus jäivät hänen sydämeensä.

Hän käänsi kasvonsa Miss Daleen päin, joka vielä silmäili häntä kuin äiti, joka näkee lapsensa heräävän.

»No, Maj — miltä teistä tuntuu?» sanoi hän kuten ennen.

Maj kuiskasi kiitollisena: »Mikä autuuden hetki.»

Miss Dale hymyili:

»Kauanko luulette olleenne autuudessa?»

Maj harkitsi.

»Noin neljännestunnin kaiketi.» Kun otti lukuun myöskin ajan ennen sen alkamista.

»Tiedättekö, mitä kello oli, kun tulitte sisään?» kysyi Miss Dale.

»Viisi minuuttia yli kaksi.» Hän katsoi rannekelloansa ja tuijotti sanattomana Miss Dalea.

Kello oli neljännestä vaille neljä.

Miss Dale hymyili hiljaa:

»Taivaan aika ei pidä yhtä maan ajan kanssa.»

»Oliko se taivas?» kysyi Maj. Hän ei voinut epäillä, mutta tahtoi kuitenkin kernaasti kuulla maisenkin äänen sen sanovan.

»Oli», sanoi Miss Dale, »mikäli teidän silmänne saattavat sitä nähdä.»

»Minä en nähnyt mitään», sanoi Maj, »minä vain tiesin — vaikka», lisäsi hän hetken kuluttua, »oli minulla sentään tuntu kuin olisin nähnyt elävää, loistavaa ainetta, jota oli kaikkialla ja joka tuli minuun.»

— — — 

— — —

»Minä en yleensä mielelläni puhu näistä asioista», sanoi Miss Dale. »Lukuun ottamatta muutamia, joista tiedän, että minun on heille puhuttava.— Mutta teille tahdon sanoa, että kautta avaruuksien käy kamppailu, armoton kamppailu kahden periaatteen välillä; valon, hyvyyden, rakkauden kamppailu pimeyttä, kaiken kustannuksella tapahtuvan itsetyydytyksen pahuutta vastaan. Ja missä pahuuden voimat huomaavat ihmisen sielussa hyvän kasvua ja menestystä, koettavat ne tuhota sen, usein vain kääntämällä sen vaaraan suuntaan — esimerkiksi panemalla siihen sirun omahyväisyyttä: sen jälkeen tulee itsetyydytys, sitten halu pahaan pahan itsensä vuoksi — usein ilman, että ihminen huomaakaan ennen kuin jo on liian myöhäistä.»

Dahl tuijotti häneen sanattomana. Tuossa hän istui levollisena ja selkeänä, keskellä kirkasta päivää ja kertoi hänelle melkein sanasta sanaan, mitä »paha» oli sanonut hänelle tuona kiihtymyksen yönä. Eikö se sitten ollut harha-aistimus? Miss Dale istui tyynenä ja lujana. Hän katsoi läpitunkevasti Dahliin. Itse tuona mielenvikaisuuden yönäkin oli hän epäröinyt, näkikö. Nyt tunsi hän sen kaameaksi totuudeksi.

»Mutta minkä tähden?» huudahti hän, »minkä tähden niin on?»

»Sitä en tiedä», vastasi Miss Dale ihmeen neutraalilla äänellään. »Mitä tiedän vain, mitä näen, että niin on. Minä en voi vastata teille kysymykseen minkä tähden. Minä en tiedä, minkä tähden elämä on, tiedän vain että se on; en tiedä, minkä tähden kamppailu valon ja pimeyden välillä on, tiedän vain että se on, ja että täytyy valita oma paikkansa siinä ja että minä olen valinnut.

— En tiedä edes, kumpi valta lopulta voittaa.

— Ei — kyllä sittenkin sen tiedän, sillä ymmärrän, että paha itsepalvonta tuhoamalla muut johtaa lopulliseen itsetuhoon.

— Mutta teidän, herra Dahl, ei pidä ajatella näitä asioita. Teidän on elettävä omien rajojenne piirissä.

— Meidän aikanamme tahtoo moni nähdä ja tietää asioita, jotka ovat heidän aistintensa ulkopuolella, ja pyrkii kehittämään itsessään toisia aistimia. Se ei ole terveellistä.»

»Entä te itse?» sanoi Dahl.

»Minä en ole etsinyt sitä», vastasi hän. »Se tuli minuun. Minun silmäni avattiin — ei itsetyydytystäni varten, vaan jotta ne voimat, joita palvelen, voisivat paremmin minua käyttää. Jotta voin opettaa niille, joita tapaan, minkä lakien mukaan se, mikä itsekussakin on sisäisintä, jumalaista — siis jumalainen hänen olennossaan — luontaisesti kasvaa.

— Te katsotte minuun. Minä tiedän, mitä tahdotte kysyä. Kysytte iankaikkista elämää.

— Mutta iankaikkinen elämä ei ole vuosilla ja päivillä mitattavaa elämää. Iankaikkinen elämä on eräs ihmisen sielun tila. Siinä ei ole mitään elämisen jatkumisen toivoa. Siinä on itse iankaikkisuus itsessään, ja iankaikkisuus ei laske vuosilla ja päivillä.

— Niin, on elämää kuoleman jälkeen. Mutta kuolemanjälkeinen elämä ei ole iankaikkisuutta enempää kuin tämä elämä maan päällä. Iankaikkinen itse on iankaikkinen elämä. Ilman häntä on kaikki taivaassa ja maassa katoavaista. Sen vuoksi, että hänen elämänsä on meissä, olemme me eläviä. Käytännöllinen tieto siitä, sen kokemus on iankaikkista elämää. Se, jolla on tämä elämys, on iankaikkisuudessa eikä huolehdi kuolemasta ja siitä, niitä sen jälkeen tulee.

— Mutta teille, herra Dahl, tahdon sanoa sen, että teidän ei pidä tähystellä enkeleitä ja avaruuksia, jotka ovat aistintenne ulkopuolella.

— Käyttäkää valppaasti niitä aistimia, jotka teillä on, nähkää, kuulkaa, tuntekaa.

— Se iankaikkisuus, jota te kaipaatte, on teitä yhtä lähellä tässä maailmassa kuin missään muussa. Se on teissä itsessänne, ja te voitte saavuttaa sen hyödyllistä arkityötä tehdessänne.

— Älkää koskaan etsikö 'ilmoituksia' toisesta avaruuspiiristä. Te olette joka askelella alttiina pettymyksille. Karttakaa kaikkinaista spiritismiä ja okkultismia. Vaikka joskus luulette saaneenne jotakin tietoa, voitte joutua ennen kuin tiedättekään täydelliseen hulluuteen. Minä voisin kertoa teille paljon näistä asioista, sillä minä näen ne, mutta en tahdo kääntää teidän ajatuksianne niihin.

— Niin pitkälle voin mennä, että sanon, että vaikka enkeli taivaasta tulisi tuoden teille ilmestyksen, niin älkää luovuttako omaa arvostelukykyänne — kuinka sanoisin — sitä, mitä me tarkoitamme sanalla 'common sense'.

— Meidän aikanamme lepattelevat monet ihmiset spiritismiä ja okkultismia kohti kuin koit lamppua kohti ja luulevat että ne ovat itse valo. It is truly 'occult': se on todella salatietoa. Se on pimentävää pimeyttä.

True wisdom arises from the eternal life of the human soul.

That wisdom and your common sense should be your guide — and goal. [Alaviite: Todellinen viisaus tulee ihmissielun iäisestä elämästä. Se viisaus ja teidän tervejärkisyytenne olkoon teidän oppaanne ja — päämäärä.]

— Sillä siinä on iäinen kasvu.»

 

— — —

Holger Enke oli matkalla pappilaan.

Hän kulki niin kuin ainakin se, jolla on hyvää aikaa. Aina oli jotakin, mikä kiinnitti hänen katsettaan, harmaa tie hänen allaan, sininen taivas yllä, vihreät vainiot ympärillä.

Silloin tällöin pysähtyi hän ja katseli salaviin ja pähkinäpuihin.

Ne olivat tuossa, ja tässä oli hän.

Ne olivat ulkopuolella häntä ja syvällä hänen sisässään niin kuin rannan puut, jotka kuvastuvat syvään ja tyyneen järveen. Hän ei niitä mietiskellyt, otti ne sisäänsä ja antoi takaisin sellaisina, miksi hän ne tunsi.

Vapaita kasveja. Ihmeen vapaita. Ne kuvastivat vapauttansa hänen silmissään. Oli hyvä helpotus nähdä niiden siinä seisovan ja kasvavan.

Jos pitäjäläiset olisivat nähneet hänen kasvonsa, kun hän tässä seisoi — he eivät olisi ymmärtäneet niiden ilmettä.

Niiden takana eli syvä sisäinen elämä.

— — —

Hänen silmiensä hymy levisi suulle. Kiitollinen hymy.

Milloin tämä kiitollisuus alkoi? Siitä oli kauan. Hän ei laskenut, kuinka kauan. Siitä oli vain kauan. Kuukausiako vai vuosia, sitä ei hän ajatellut. Mutta hän muisti sen silti selkeästi.

— — —

Sinä talvi-iltana, jolloin hän otti oman tahtonsa pois sekä rangaistuksesta että armosta ja jätti sen Jumalan tahtoon, otettiin pelko hänestä pois.

Eihän se, joka tahtoo Jumalan tahtoa, voi enää tuntea pelkoa.

Hän tiesi kykynsä olevan pienet ja rajoitetut, mutta hän taisi ja hän tahtoi ottaa kuuliaisesti vastaan, mitä hänelle tapahtui. Hänhän oli tuhma, eikä hänen kannattanut yrittää ymmärtää. Hän saattoi vain saada tietää. Ja mitä hän saisi tietää, sen määräsi tuomari, se suuri tuomari, joka ymmärsi Hänen ajatuksensa kaukaa.

Kandidaatti oli jättänyt testamentin auki 139. psalmin kohdalta. [Herra, sinä tutkit minut ja tunnet minut. Sinä tunnet istumiseni ja nousemiseni, sinä ymmärrät kaukaa ajatukseni. — Käymiseni ja makaamiseni sinä tarkkaan tutkit, ja kaikki minun tieni tarkasti tunnet. —]

Sitä hän luki joka aamu ja joka ilta, kunnes ei sitä ainoastaan osannut, vaan myöskin oli.

Oli helpotus tietää, että kaikki hänessä ymmärrettiin — sekin, mitä hän vielä ei tuntenut.

Niin kuin hän ponnistuksella, joka ensi hetkessä oli vähällä murtaa hänet, mutta joka sitten ei herpautunut, oli antanut oman tahtonsa haihtua Jumalan tahtoon, luopui hän nyt yrittämästäkään ymmärtää luottaen siihen, että oli olemassa se, joka ymmärsi, ja että Jumala kyllä antaisi hänen »saada tietää», mitä hänen tuli tietää.

Kaikki hänen tiensä olivat tietyt. Ei ollut sanaakaan hänen kielellänsä, jota ei tuomari täysin tuntisi.

Kuritushuoneessa hän oli. Edestä ja takaa oli hän piiritetty ja vanginvartija piti kättänsä hänen päällänsä. Hänen silmänsä vartioi häntä, kun hän nukkui, ja kun hän heräsi, oli se hänen luonansa.

Hän ei halunnut vapauttansa, hän ei pyrkinyt pakenemaan vartijan kasvojen edestä. Suuren tuomarin vallassa oli hänen munaskunsa, hänen sydämensä, hänen keuhkonsa, hänen kätensä ja jalkansa ja koko ruumis. Ei ollut jäljellä mitään, joka oli hänen. Sillä hänen sielunsa kuului Jumalalle. Hänen ruumiinsa oli vain vanginpuku, joka oli vankilan oma.

Tämän hän »sai tietää» eläytyessään tuohon psalmiin, joka tuli olemaan melkein koko hänen raamatuntaitonsa.

Kaikesta muusta, minkä hän »sai tietää», sai hän tiedon esineiden kautta. Mutta kesti kauan, kunnes hän sen ymmärsi.

Se alkoi eräänä päivänä Hans Olsenin vajassa.

Hän meni noutamaan kuokkaa käyttääkseen sitä vainiolla. Hän meni sitä ottamaan niin kuin niin usein ennenkin, mutta kun hän näki sen, säpsähti hän ja vaipui ajatuksiinsa. Se oli toisten työkalujen joukossa, mutta merkillisesti erillään niistä, näytti hänestä. Siinä oli jotakin omituisen elävää. Niin, juuri elävää, ikään kuin se olisi ollut matkalla häntä vastaan, niin kuin joku olisi ojentanut sen hänelle ja sanonut: »sinun tulee kuokkia».

Niin, se oli totta, hänen tuli kuokkia. Hän otti kuokan, ja syvä onni täytti hänet, kun hän sitä kosketti. Se virtasi häneen kuokanvarresta.

Tämä ei ollut hänelle outoa. Kun joku siihen aikaan, kun hän palveli renkinä, oli ojentanut hänelle jonkun työaseen, seurasi aina antajasta jotakin mukana. — — —

Mutta tämä kuokka? Se oli siinä niin kuin joku olisi sen siihen häntä varten asettanut. Asettanut se käsi, joka aina piti hänestä kiinni. Sen käytteleminen oli pyhä toimitus. Herran ehtoollisella käynti ei olisi voinut herättää hänessä suurempaa hartautta kuin työ sinä aamupäivänä vainiolla.

Mutta kun hän iltapäivällä meni noutamaan työntökärryjä oli nekin kuin häntä varten siihen asetettu.

Hänestä tuntui, että hänen katseensa oli teroittunut, ja hän katsoi velvollisuudekseen huolehtia, ettei se tylsynyt.

Hän ei ajatellut muuta kuin minkä milloinkin näki, mutta tästä alkaen sai hän aina tietää enemmän.

Kaikki, minkä hän näki, oli »siihen asetettu». Se käsi, joka piti häntä kiinni, oli toimessa kaikkialla. Kaikkiin esineisiin tuli syvä elämä.

— — —

Kun hänen näkönsä oli teroittunut kaikkien esineiden suhteen, alkoi hän »saada tietää» omien ajatustensa kautta.

Se tapahtui eräänä päivänä, kun hän oli töissä Jakob Hansenin talossa ja veti takiaisen piikkiä pois sormestaan ja korkeat tikapuut kaatuivat juuri hänen jalalleen. Se koski tavattomasti, mutta samassa »sai hän tietää», että niin piti tapahtua syystä, jota hän ei tuntenut. Niin piti olla, ja kun miehet juoksivat katsomaan, oliko hänen jalkansa mennyt poikki, näkivät he hymyä keskellä tuskaa. Se syvä elämä, joka oli tullut esineisiin, levisi siihen, mitä tapahtui.

Hän ei voinut sille mitään. Se tuli itsestään, niin myötä kuin vastoinkäymisessä. Vastoinkäymisessä hän sen ensin ymmärsi; olihan mitä kohtuullisinta, että se »asetettiin» hänen eteensä.

Mutta kun hän eräänä pilvisenä sunnuntaina äkkiä tunsi auringonvalon kasvoillaan ja lämpeni äkillisestä ilosta, kun kaikki esineet hymyilivät hänelle niin kuin ennen, kun hän vielä ei ollut tehnyt pahaa, ajatteli hän ensin äkkiä: »ei, ei — minä en ole siihen arvollinen». Mutta kaikki vain hymyili edelleen, ja ilo asui hänessä yhä. Se oli niin asetettu. Sen piti olla niin. Siinä hengessä otti hän sen vastaan.

Ja siitä pitäen ei hän tehnyt suurta eroa myötä- ja vastoinkäymisen välillä. Käsi, joka ne hänelle asetti, oli sama ja kuului sille, joka tiesi.

— — —

Tietämättä, mistä se tuli, katsoi hän nyt ihmisiä levollisesti silmiin ja näki, että heidät oli siihen asetettu.

Sekä heidän itsensä että toistensa vuoksi. — —

    

— — —

Nyt oli jo niin myöhä iltapäivä, että Kjellström varmaan oli mennyt töistään ikiliikkujansa luo, ja hän päätti sen vuoksi mennä Norrebron rakennustontilla olevaan vajaan.

Vajan ovi oli auki, mutta hän ei nähnyt Kjellströmiä, hän näki vain koneen. Tuo suuri hirviö täytti koko vajan.

Mutta kun hän lähti kiertämään sen ympäri tutkiakseen sitä lähemmin, kohtasi hän Kjellströmin itsensä.

Tämä pieni, tanakka mies istui kolmijalkaisella suutarintuolilla ja tuijotti eteensä.

Hän oli suuresti muuttunut. Hänen valtavalla otsallaan oli syviä ryppyjä, suupielissä terävät uurteet aina leukaan saakka, posket olivat painuneet sisään. Hän näytti mieheltä, joka ei koskaan saanut tarpeeksi unta eikä ruokaa. Hänen laihuutensa säälitti, mutta silmät herättivät pelkoa. Ne olivat liian selkeät, terveiden ihmisten silmissä ei loisto ollut niin läpitunkeva. Se oli kirkkautta, joka oli häikäistä sokeaksi oman itsensä ja sammua hulluuden pimeyteen.

Dahl laski kätensä hänen olalleen, ja Kjellström katsahti häneen ikään kuin koko ajan olisi tiennyt Dahlin olevan vajassa.

»Miten on koneen laita?» kysyi Dahl.

»Tuossa se seisoo», sanoi Kjellström.

Niin, siinä se oli, suurena ja jykevänä; kaameana ja kuolonhiljaisena seisoi se syöden koko huoneen. Ilmassa oli niin mykkä hiljaisuus, että tuntui melkein luonnonvastaiselta puhua ääneen. Dahlin täytyi pakottaa itsensä sanomaan jotakin.

»Milloin arvelette sen rupeavan käymään?» kysyi hän.

Kjellström oli hetken vaiti.

»En voi sitä ihan tarkalleen sanoa», sanoi hän kypsän harkinnan jälkeen, »mutta ei siihen enää voi mennä pitkää aika, siitä puuttuu vielä yksi pyörä.

— Kun keksisi sen, niin se käy.»

»Luuletteko sen keksivänne?» kysyi Dahl.

»Minä tiedän keksiväni», vastasi Kjellström levollisesti. »Minä olen nähnyt sen — — sen puuttuvan pyörän.»

»Mutta kun te olette sen nähnyt — » alkoi Dahl, mutta Kjellström keskeytti hänet:

Minä olen nähnyt sen sisäisesti. Minä en vielä voi nähdä sitä ulkonaisesti. Mutta tulen sen näkemään.»

»Niinkö luulette?»

»Minä tiedän sen. — Älkää pitäkö minua hulluna, joka vain liittää pyörän toiseen ja rakentaa sillä tavoin ikiliikkujaa, joka ei ikinä liiku.

— Ikiliikkujaa ei voi keksiä. Sen on tiede todistanut.

— Mutta entäpä jos sen voi nähdä?

— Minä olen nähnyt sen hengen silmillä.»

»Millaisena te sen sitten näette?» kysyi Dahl.

»Siinäpä se, jos voisin selittää sen teille ajatuksilla ja sanoilla, jotka seuraavat toisiansa ja täydentävät toinen toistansa — niin silloinhan myöskin voisin tehdä koneen valmiiksi», sanoi Kjellström.

»Mutta sen voin teille sanoa, miten menettelen, ja mitenkä olen sen nähnyt.

— Silloin ehkä uskonette, että en ole mielenvikainen.

— Minä upotan itseni syvälle itseeni — syvemmälle ja syvemmälle, kunnes tulen sen kohdan alle, missä ajatukset seuraavat toisiansa jonoina, minä jatkan upottautumistani, kunnes tulen sille kohdalle, missä en tiedä mitään muuta kuin että ei ole rajan ääriä.

— Silloin alkaa herätä tietoisuus, josta en enää tiedä, onko se omani vai itse maailmankaikkeuden.

— Ja silloin minä tunnen kaikkeuden ihmeellisen koneiston.

— Ja minä viivyn siellä ja odotan, kunnes näen koneen. — Minä näen sen valmiina, täydellisenä.

— Eikä ole mitään eroa sen ja minun välillä.

— Mutta kun sitten tulen takaisin se sielussani ja saavun sille paikalle, missä ajatukset tulevat ensin yksitellen ja sitten joukoittain kuin työmiehet tehtaaseen — silloin menee kone hajalle kaikkine eri osineen.

— Ja ajatukset alkavat koota niitä kokoon. Kukin ajatus omaa asiaansa.

— Mutta kun minun sitten on pantava kokoon kaikki ne osat — niin yksi pyörä on hukkunut.

— Enkä minä tiedä, onko se suuri vai pieni. Enkä myöskään, mille kohtaa se olisi pantava.»

»Eikö niin ollen olisi parasta luopua koko koneesta?» kysyi Dahl varovaisesti.

»Onko se mahdollista?» sanoi Kjellström. »Voisinko siis lakata olemasta itseäni? Voinko puhua muulla äänellä, kuin omallani?

— Tämä konehan on minua itseäni.

— Se käy, se käy kerran täydellisesti — taikka sitten luhistuu minä sen mukana silloin kun palaan jälleen sille paikalle, missä ajatukset kulkevat peräkkäin yhtä jonoa, joka kenties myöskin silloin murtuu ja luhistuu.

— Mutta minä tiedän onnistuvani. Sillä minä olen tehnyt niin kuin pyhät tekevät. Minä olen uhrannut kaikkeni.

— Minä olen tehnyt kuin Buddha. Minä olen jättänyt vaimoni, lapseni ja kotini yksinomaan tämän koneeni vuoksi.

— Minä tiedän sen onnistuvan.»

— — —

Kone seisoi siellä suurena ja kuolleena. Kolmijalkaisella suutarintuolilla istui Kjellström ja katseli sitä hiljaa hymyillen. Hän katsoi suurta hirviötä sillä silmällä kuin sakinpelaaja, joka on tehnyt vastapuolestaan matin juuri sillä hetkellä, jolloin tämä katsoi pelin voitetuksi.

»Kuinka kone voi?» kysyi Dahl.

Kjellström katsoi häneen, silmissä harvinainen seos terävänäköisyyttä ja veitikkamaisuutta.

»Se voi hyvin», sanoi hän.

»Mitä sanotte?» huudahti Dahl, »käykö se?»

Kjellström hymyili tyynesti.

»Ei. Se ei käy.»

— Se ei voi käydä.

— Eikä sen pidä voida käydä.

— Se on salaisuus, jonka perille olen päässyt.»

Hän naurahti hiukan ääneensä nähdessään, että Dahl luuli hänen menettäneen järkensä.

»Minä sanoin teille kerran», jatkoi hän, »että sen, joka tahtoo rakentaa ikiliikkujan, täytyy ensin nähdä maailmankaikkeuden ihmeellinen mekaniikka.

— Ja minä sanoin nähneeni sen.

— Mutta en koskaan kokonaisuudessaan. Siitäkin puuttui yksi pyörä, jota en saattanut nähdä, vaikka saatoinkin tuntea.

— Nyt olen nähnyt sen.

— Minä en ole seppä, vaan ainoastaan pyörä — pikkiriikkinen pyörä.

— Mutta minä tiedän, millä paikalla sen tulee olla.

— Sillä se pyörä, jonka nimi on Kjellström, on suutari.

— Yksinkertaisesti suutari. Mutta siinä on jotakin täydellistä, kun se on sillä paikalla, missä sen tulee olla.

— Sen on oltava suutarintuolillaan ja lastensa ja vaimonsa parissa. Minkä tähden, sitä en tiedä, sen vain, että siinä sen paikka on.

— Minä jätän nyt koneen ja menen työhöni.

— Minä teen sitä, kun se on minun tehtäväni.

— Ja kestänkö vai katkean, se ei kuulu minulle vähääkään.»

Hän nousi ja katsoi Dahlia levollisesti silmiin.

»Herra Barnesin oli tapana sanoa — niin kuin totuus on — että te ja minä ja Bjarne etsimme viisauden kiveä.

— Minä sanon, mistä se löytyy.

— Viisauden kivi on virstantolppa maantien varrella.

— Ja jos tahdotte tietää, mikä niistä, niin se on — lähin.

— Kävelkää vain edelleen: se on aina muuttumattomasti lähin.

— Ja jos tahdotte tietää, mitä Nirvana on, niin se on tämä: tehdä hilpeällä mielellä, mitä kulloinkin vaaditaan, ja kestääkö vai kukistuu, se ei ole meidän asiamme.

— Tulkaa, lähtekäämme molemmat sille paikalle, mihin suuri seppä on meidät sijoittanut.»

— — —

Hänellähän oli nyt opettaja, jolta hän saattoi kysyä neuvoa, ja hän meni levolle lujasti päättäen saada häneltä valaisua asiaan.

Ryhdyttyään tavanmukaisiin huolellisiin valmistuksiin ja pakotettuaan aivonsa olemaan ryhtymättä automaattiseen unitoimintaan liiti hän, kuten tavallista, illalla ulos ruumiistaan ja oli henkimaailmassa, joka oli tullut hänelle yhtä kotoiseksi kuin fyysinen.

Suoritettuaan työnsä ja saatuaan opetuksensa, esitti hän kysymyksen, miksi korkealle pyrkivät sielut jäävät niin turvattomasti alttiiksi kaikkinaisille pahoille vaikutuksille.

Hänen opettajansa vastasi: »Me annamme sitä apua, minkä itse kukin kykenee vastaanottamaan. Mutta muista, että tässä on kysymys itsekehityksestä ja omasta kasvamisesta. Me emme halua oppilaita, joita kuljetetaan talutusnuorassa ja kansikopassa kaikkien vaarojen ohi. Me tarvitsemme henkilöitä, joilla on valveutunut tietoisuuselämä, jotka itse kykenevät näkemään ja erottamaan, suojelemaan itseänsä — ja sitten varjelemaan toisia, jotka aloittelevat. Henkimaailmoiden lait ovat samat kuin fyysisenkin. Tylsä pysähtyy, heikko lankeaa. Selvänäköisyys ja voima ovat välttämättömiä.

— Minä näen, mitä sinä mielessäsi pelkäät: sitä viettiä, joka ylläpitää itse elämää ja jota kaikki uskonnot eräällä asteella ovat vastustaneet. Ne eivät ole tehneet sitä moraalisista syistä. Vietti ei sinänsä ole mitään pahaa, ja siinä on moraalisen kehityksen mahdollisuus. Se jatkuu ja se saa siveellistä arvoa perhe-elämässä ja jalostuu tai vajoaa sen mukana. Mutta uskonnollinen kehitys korkeammilla asteillaan vastustaa sitä, sillä vietti sitoo yksilön kohteeseensa, ja pyhän tulee olla vapaa kaikista siteistä, paitsi Jumalan. Siitä johtuu kaikkien uskontojen munkkilaitos. Kuinka kristityt kamppailivat viettiä vastaan, sen tiedät. He vihasivat lihaansa ja kiduttivat sitä. Mutta vietti ei anna pieksää itseään kuoliaaksi.

— Minä näytän sinulle nyt lahkokunnan, joka käytti toista tietä. Se ei vastustanut viettiä, vaan käytti sitä. Lahkoa ei ole enää — nimittäin fyysisessä maailmassa, mutta minä voin näyttää sinulle sen maisen elämän kuitenkin. Tule mukaan, niin saat nähdä.»

He liitivät pois, kuinka kauas, sitä ei Dahl saattanut sanoa, sillä välimatkojen suorittaminen näissä sfääreissä tuntui pikemminkin olevan sisäisen tilan muutosta kuin todellista liikuntaa tilavuudessa. Äkkiä tuntui hänestä kuitenkin kuin olisivat he liukuneet alaspäin, ja hänestä oli kuin olisivat he seisseet maan päällä, mutta hänen opettajansa sanoi:

»Tämä ei ole maa, vaan sen kuva. Kaikella, mitä on maan päällä, on vastineensa hienommassa sfäärissä, joka on sen ympärillä niin välittömästi kuin ihomyötäinen puku vartalon yllä, ja niin ollen myöskin sen muoto.

— Tässä näet erään temppelin rauniot. Se oli kerran erään uskonnon pyhättö. Sillä aikaa, kun selitän sinulle sen laatua, saat nähdä tässä temppelissä eletyn elämän kuin olisit katsomassa eläviä kuvia. Katso nyt vain temppeliä, kun minä puhun.»

Dahl katsoi raunioita, mutta niiden sijalla näki hän nyt itse temppelin seisovan.

Hänen opettajansa sanoi:

»Tämän jumalanpalveluksen perustana oli usko valtaisaan maailmanluojaan. Häntä palveltiin kaksineuvoisena. Mutta älä luule, että hänen palvelijansa pitivät häntä ihmisenmuotoisena. Kaksineuvoisuus oli vain vertauskuva, sen jonka avulla ilmaistiin, että Jumala oli kaiken elämän sekä siittäjä että synnyttäjä ja ylläpitäjä.— Ennen munkiksi vihkimistä — minä voin hyvin nimittää heitä munkeiksi — oli suoritettava alokaskausi, valmistava luokka, jossa heitä opetettiin katsomaan kaikkea osaksi luojan elämästä ja ruumiista. Sillä koko hänen olentonsa kuvastuu läpi kaikkien sfäärien siinä maailmassa, jonka hän loi kuvakseen. Kaikkialla nähdään joku osa hänen olemustaan. Täydellisimpänä ilmenee, niin tämä lahko opetti, hänen kuvansa siinä vietissä, joka sisältää luovan voiman. He seurasivat sitä tiedottoman elämän kasvielämän ja eläinvaltakunnan siittymisestä ihmiseen saakka. Elämän tarkoitus on tietoisuuden, minuustunnon kehittäminen. Mutta uskonnolliselle tietoisuudelle tulee hetki, jolloin se pyrkii oman itsensä yläpuolelle, pois minuudesta takaisin luojansa luo. Siinä syntyy kamppailu sen vietin kanssa, joka on erottamattomasti kiinnitetty itse elämään. Nämä munkit eivät taistelleet sitä vastaan, vaan käyttivät sitä; he tunnustivat sen olevan peräisin luojasta itsestään ja pyrkivät sen avulla hänen tykönsä takaisin. Näin!»

Dahl näki temppelissä huoneen, missä nuoria miehiä ja naisia istui yhdessä kuuntelemassa vanhemman opetusta.

Hänen opettajansa sanoi:

»Nämä ovat nuorta väkeä, jotka papisto on valinnut käymään sisäistä, pyhää koulua. Siihen valittiin vain nuorukaisia ja koskemattomia neitsyitä, joissa viettielämä ei ollut vielä alentunut itsenäiseksi olemukseksi. Se on vielä sydämessä, ujon tunteen umpussa. Katso heidän kasvojansa, kuinka ne loistavat ensimmäistä orastavaa rakastumista, joka vielä ei pyydä muuta esineeltänsä kuin sen läsnäoloa. He oppivat täällä olemaan milloinkaan vaatimatta enempää, katselemaan palvoen sitä, joka herättää jumalaisen tunteen heissä. He saavat tietää, että ihminen ei koskaan voi omistaa toista ihmistä, vaan ainoastaan saada hänen läheisyydestään vahviketta omalle sisäiselle elämälleen. He uskovat, että se tunne, joka heissä syntyy, on heidän taivaaseen johtava tikapuunsa, joka heidän on nostettava ylös eikä kaadettava maahan. Jo nyt harjoitetaan heitä keskeyttämään yhdessäolo, kun heidän tunteensa on saavuttanut huippukohtansa, kokoamaan koko olemuksensa siihen ja suuntaamaan kaikki sielunsa voimat halajamaan sitä jumaluutta, jota heidän ajatuksensa ei tajua, mutta jonka olennon he tuntevat elävänä itsessään. Selvänäköisten vanhempien silmät tarkkaavat heitä, ja jos heidän joukossaan on joku, jonka tunteen himo kiinnittää siihen, joka sen on herättänyt, erotetaan hänet koulusta ja palautetaan arkielämään. Mutta sielläkin hän valvoo lempeänsä, ettei se milloinkaan menetä jumalaisen alkuperänsä leimaa.

— Tässä luokassa pannaan paljon painoa ruumiinhoidolle. He eivät opi halveksimaan, vaan kunnioittamaan ruumista oman sielunsa ja erään suurta jumalolentoa edustavan ominaisuuden ilmaisuna. Kun he ovat yksissä, ovat he aina alasti.

— Seuraavalla luokalla kulkevat he alastomina yksissä. Toinen sukupuoli näkee toisessa Jumalan olennosta sen puolen, joka heiltä puuttuu ja joka saa heidät häntä halajamaan. Nuorille miehille on naisen ruumis niin pyhä kuin alttariliina kristityille. He tietävät voivansa omistaa ainoastaan sen tunteen, jonka se herättää. Kun se on tullut voimakkaaksi, menevät he kiitollisina hartauteensa: luopumalla tykkänään ajattelemasta sitä, joka heidän tunteensa herätti, valtaa heidät kokonaan tämä tunne, joka luo heihin uutta ja voimakkaampaa hengellistä elämää. Katso tuota nuorukaista pylvään luona.»

Dahl näki erään nuoren miehen istuvan selkä pylvästä vasten. Silmät olivat kiinni, mutta suu hymyili ja kasvot loistivat ihastusta.

»Hänen hurmiotaan ei seuraa vähinkään herpautuminen», sanoi opettaja. »Hänen sielunsa kohoaa korkeammalle kuin ennen on kyennyt, ja kun se palajaa ja tuntee jälleen ulkomaailman, on tämä tullut rikkaammaksi ja kauniimmaksi. Hän näkee Jumalan kuvan selkeämpänä kaikkialla. Voit itse huomata sen heidän kasvoistaan ja muodostaan.»

Se oli totta. Nämä nuoret miehet ja naiset näyttivät jo olevan enemmän kuin ihmisiä. Jos oli rakkauden jumalia ja jumalattaria, mahtoivat he olla tuonnäköisiä. Syvä elämäntäyteys säteili heidän kasvoiltaan, vastustamaton viehkeys leimasi jokaista heidän liikettään. Tuolla näki hän erään parin käyvän käsikkäin alttarin luo ja istuutuvan. He sulkivat silmänsä, hymyilivät ja istuivat yhä käsikkäin.

»Kumpikin heistä antautuu kokonaan omaan tunteneensa», sanoi opettaja, »mutta näissä on jo jotakin muuta lisäksi. Heillä on yhteistietämys. Keskellä omaa innoitustaan tietävät he toinen toisensa innoituksen ja ymmärtävät olevansa kumpikin puolestaan toisensa innoituksen syynä. Tässä tietämyksessä on läheinen yhteys, joka muodostaa siirtymisen seuraavaan luokkaan, joka on sisäisin ja korkein.

— Siellä harjoitetaan heitä tähän yhteishartauteen, kunnes sielullinen yhteys on niin tiivis ja syvä, että mikään ulkopuolinen halu ei voi sitä saavuttaa ja vähentää.

— Kun se on saavutettu tulee viimeinen, suuri sakramentti, jossa heidät yhdistetään täydellisesti, ja ruumiillinen yhtyminen vain vahvistaa sielullista. Siinä ei tapahdu fyysistä luomista, kaikki heidän elinvoimansa on kohdistunut sisäänpäin, heidän ruumiillinen yhtymisensä merkitsee vain Jumalan koko olemuksen täyttä ilmaisua.

— Itse väittivät he, ettei se ainoastaan merkinnyt, vaan myös oli sitä. Sillä he selittivät siten yhtenä tietoisuutena uppoavansa itse olevaisuuden keskustuleen, luovaan, jumalaiseen rakkauteen. He sanoivat, että he sen jälkeen tiesivät, että tätä tulta käryää kaikessa maisessa palossa; tuli on aina puhdas ja pyhä, käry tulee palavasta puusta; mutta tulen lämpö voi jalostaa puun niin, että liekki on puhdas ja kirkas.

— Tämän yhtymisen jälkeen näkivät he Jumalan kaikkialla, eivät muuta voineet. Joka olennossa, vanhoissakin, ajan leimaamissa, näkivät he ikuisen nuoren Jumalan ja Jumalattaren. Ja kysymystä vietistä ja puhtaudesta ei ollut, sillä he olivat sydämissään niin läheisesti yhdistetyt kaikkinensa, että ei ole tilaa lähemmäksi tulemisen toivolle. Autuudessa ei ole tilaa nautinnolle. Missä itseantautuminen on kaikki, ei ole mitään omistamista.

— — —

»Mutta miksei tätä lahkoa ole enää olemassa?» sanoi Dahl.

»Se tuomittiin kadotukseen», sanoi opettaja, »niin kuin jokainen kulttuuri joutuu kadotukseen kuljettuaan huippukohtansa ohi. Se tuhoutuu omasta voimastaan, joka äkkiä ilmeneekin sen heikkoutena.

— Niin kuin kristityt kulkivat kärsimyksen ja ristin tietä, vaelsivat nämä munkit nautinnontunteen tietä ylös jumalten tykö. Mutta sattui, että eräässä niitä, jotka olivat saavuttaneet koulun korkeimman asteen, nautinnontunne tuli tietoiseksi ja oman itsensä tarkoitusperäksi. Siitä johtui nautinnon ja valtiuden halu; ja siitä kallistuu tie jo alaspäin. Hänen suhteensa johti se sellaiseen elämään, joka tälle lahkokunnalle merkitsi samaa kuin synti Pyhää Henkeä vastaan kristityille. Hän myrkytti koulun ja muutti sen hartauden synniksi. Jumalainen rakastuminen muuttui pirullisuudeksi.

— Jokaisella uskonnolla on langennut enkelinsä, joka keksii oman suuruutensa ja muuttuu oman itsensä ainoaksi tarkoitusperäksi ja kaikkien muiden perkeleeksi. Kaikkialla syntyy valontuoja, josta tulee pimeyden ruhtinas.»

»Minustakin tuntuu», sanoi Dahl, »että se tie, jota nämä vaelsivat, on yhtä vaarallinen kuin ihana.»

»Jokainen tie jumalten luo on vaarallinen, jos se vie ihmisen ulkopuolelle normaalia elämää», sanoi opettaja. »On vaarallisempaa tavoittaa pyhimyskehää tai salakykyjä kuin etsiä maan napoja. Jälkimmäisessä tapauksessahan voi korkeintaan vain kuolla.»

»Näinkö minä», kysyi Dahl, »ne ihmiset itse vaiko vain oman fantasiani kuvia?»

»Et kumpaakaan», vastasi hänen opettajansa. »Ne olivat eläviä kuvia, jotka tosiaan olivat sinun ulkopuolellasi. Minä olen nähnyt ja puhutellut itse näitä olentoja ja voin esittää heidät kuvissa, sillä aine tässä sfäärissä on niin plastillista, että voin muovata sitä tahtoni mukaan.

— Jos sinä suoriudut kokeista eikä luonteesi horju, tulet itse kerran siihen pystymään.»

»Mutta jos horjun?» sanoi Dahl.

»Silloin kuulut uhrien joukkoon.»

— — —

»Niin», sanoi Dahl, »sitä en ollut ajatellut, että sinä päätyisit kristityksi.»

»En tiedä, onko mitään seurakuntaa, joka tahtoisi tunnustaa minua kristityksi», sanoi Barnes, »eikä se mieltäni kiinnitä. Muuten lienee tuskin sellaista lautakuntaa, jolla olisi oikeus ratkaista, suvaitseeko Kristus vastaanottaa minut omaksensa. Siitä asiasta voin sanoa ainoastaan, että vanhat virret ja raamatunlauseet, joita lapsena vastahakoisesti opin ulkoa, herättävät minussa syvää hartauden tunnetta.

— Minä sanoin kerran, että eri uskontomuodot olivat nahkoja, jotka käärme itse, uskonnollinen tunne, oli jättänyt jälkeensä. No niin, ne ovat enemmän kuin yltä luotuja nahkoja, muutamissa niistä, esimerkiksi kristinuskossa, elää käärme vielä; ja ihmiselle, joka on kasvanut — kuinka sanoisin — kristillisessä ilmanalassa, antaa kristinusko parhaat edellytykset uskonnolliseen kasvuun. Sen tilalle ei ole vielä ilmestynyt mitään parempaa. Minä näen, minkä kysymyksen aiot tehdä, heti, kun saat sananvuoron: entä dogmit? Minä en niistä välitä. Mutta en voi ajatella Kristusta tuntematta — enemmän tai vähemmän — sitä harvinaista hengellisen voiman virtaamista sisääni jonka tunsin huoneessani Los Angelesissa ja pajan edustalla Montanassa. Se on se, jonka vallassa olen. Mitä minä välitän siitä, mikä mielipide ihmisillä on Kristuksesta, onko hän neitseestä syntynyt, onko hän todella elänyt sinä taikka tänä aikana Palestiinassa. Vain siitä on minulla kokemusperäinen vakaumus: Kristus-ajatus on ilmaus jumalaisesta voimasta, jota on mahdollista kokea. Minun käsitykselläni, muiden käsityksellä Kristuksen olemuksesta ja persoonasta ei ole mitään muuta merkitystä kuin että se osoittaa meidän uskonnollisen kehityksemme nykyistä astetta. Se antaa kuvan meistä itsestämme, mutta ei Jumalasta. Ainoa ratkaiseva on mielen antautuminen hartauteen. Olen vakuutettu siitä, että tästä hartaudesta orastaa viisaus, jota ei voida saavuttaa tutkimisen tietä. Niin, luulenpa vielä, että valistumaton ja jokseenkin yksinkertainen ihminen, jonka luonteessa on kylliksi syvyyttä ja temperamentissa kylliksi voimaa empimättömään antautumiseen, voi kasvaa olevaisen näkemykseen, josta — 'ei ole nähty untakaan teidän filosofiassanne'.

— — —

»Mitä sitten oli tapahtunut?» kysyi Kandidaatti.

Niin — mitä oli tapahtunut», toisti Holger, »mitä oli tapahtunut jota minä kykenen kertomaan? Ei mitään. Kaikki. Näky. Uni. Suurempi todellisuus kuin se, minkä muuten näemme.»

Hän katsoi Kandidaattiin ikään kuin tahtoisi koettaa sovittaa puhettansa hänen käsityskykynsä mukaan.

»Niin, se oli kai uni», sanoi hän, »sanokaamme, että se oli uni.

— Mutta siinä tapauksessa näin ensin unta, että olin valveilla.

— Minä näin unta, että istuin valveilla vuoteellani ja minun piti avata silmäni ja saada näkemisen kyky. Sillä minusta tuntui, että olin tähän saakka ollut sokea, mutta nyt avattaisiin minun silmäni.

— Minä avasin ne ja näin taivaan sisään.

— Ja siellä elivät ihmiset yhdessä niiden kanssa, joista he pitivät; eikä ollut mitään väärinkäsitystä eikä mitään mahdollisuutta riitaan eikä mitään erotusta voinut syntyä. Ja elämä oli: että he tulivat toisiaan lähemmäksi ja joka hetki tiesivät paremmin miten he voisivat pitää toisistansa. Ja minun sydämeni kävi lämpöiseksi ja minä sanoin: 'Tämä on onnen maa'!

— Ja minä tulin surumieliseksi, sillä ihmisen onnea en ole koskaan kokenut.

— Mutta minä etsin sitä, missä minun onneni oli, ja kysyin: 'Missä on Jumala?'

— Sillä hän ei ollut tässä onnen maassa.

— Paitsi — jos niin sopii sanoa — kiitoksena onnesta heidän sydämissään.

— Sitten oli kuin vielä olisin ollut sokea ja minun silmäni pitäisi avattaman, ja sen jälkeen näin sen taivaan, jossa ne ovat, jotka palvelevat Jumalaa.

— Suuri armo vyöryi heidän ylleen, niin paljon kuin heidän sydämissään oli tilaa. Enkelit ympäröivät heitä ja opettivat heille syvempää palvomista, joten he saivat tilaa vielä suuremmalle armolle.

— Minä ajattelin: 'Tämä on autuus.

— Mutta missä on Jumala?'

— Sillä hän ei ollut autuasten taivaassa.

— Siellä ei voinut olla muita kuin he itse, sillä he rukoilivat Jumalaa itsensä vuoksi, tullakseen täyteen hänen armoansa.

— Ja taas oli kuin olisin ollut sokea ja minun silmäni piti avattaman, että voisin nähdä.

— Silloin näin minä sen taivaan sisään, jossa ne ovat, jotka tutkivat elämää ja ymmärtävät, mistä se tulee, mikä se on ja minne se menee.

— Siellä istui ihmisiä, jotka tiesivät kaikki, mitä minä en milloinkaan saa tietää enkä myöskään kaipaa.

— Itse kunkin edessä oli pallo, joka oli elävä ja liikkui, samalla kuin elämä syntyi ja kasvoi heidän silmiensä edessä, ja he tarkkasivat sitä niin hartaasti, että siellä ei ollut mitään muuta kuin he ja se, mitä he näkivät. Tässä taivaassa oli niin hiljaista että sen, joka saattoi ymmärtää, täytyi voida kuulla heidän ajatuksensa.

— Jokaisen pallon edessä oli pieni kultainen aurinko, niin sanoakseni peili, mutta elävästä kullasta, joka ei kuvastanut sitä, joka siihen katsoi, vaan näytti pohjattoman kultaisen syvyyden.

— Minä näin eräiden kasvojen liukuvan yhden tämmöisen elävän auringon pinnalla, ja se, joka istui sen edessä, nousi, ja minä tiesin, että hänen vaimonsa elämä maan päällä oli päättynyt.

— Minä näin hänen odottavan, minä näin vaimon tulevan, näin miehen tarttuvan vaimon käteen ja johtavan hänet siihen taivaaseen, missä hänen sydämensä oli.

— Minä tiesin että tämä ei ollut vaimon taivas, mutta että se tuli siksi, kun se oli miehen, ja minä ajattelin: 'Sellainen on rakkaus'.

— Mutta minä kysyin taas: 'Missä on Jumala?'

— Sillä Jumala ei ollut siinä taivaassa, missä opittiin ymmärtämään kaikki — paitsi häntä.

— Sitten oli taas kuin siihen saakka olisin ollut sokea ja minun silmäni avattiin, niin että saatoin nähdä.

— Minä näin sen taivaan, jossa ne ovat, jotka palvelivat Jumalaa hänen itsensä vuoksi.

— Mutta minä en voi sanoa, mitä näin, sillä kun katsoin, kävi se aina suuremmaksi, säteilevä sai säteitä ikään kuin se ennen olisi ollut himmeä, valtava kasvoi ikään kuin se ennen olisi ollut pientä, autuus sai täyteyttä ikään kuin se ennen olisi ollut kaipuuta.

— Se oli loisto. Se oli ihanuus.

— Kaikki, mikä maan päällä meidän silmäämme säteilee, saa loistonsa siitä, aamuaurinko kirkkautensa, ilta-aurinko ihanuutensa, elämä itse elämänsä. Ilman sitä olisivat kaikki silmät sameat, kulta keltaista, muttei kultaista.

— Niin, niin — juuri niin se on.»

Hän vaikeni ja katseli eteensä. Hänen silmänsä olivat loistaneet ikään kuin vielä olisivat nähneet sen, mistä hän puhui. Nyt muuttui niiden ilme, haltioitumisen sijaan tuli syvä rauha, joka oli suurempi kuin kuoleman rauha, se oli samalla sekä elämän että kuoleman, ikään kuin nämä vastakkaiset vallat olisivat tässä sulaneet yhteen kolmanneksi, joka oli mahtavampi kuin kumpikaan niistä.

Kandidaatti tunsi kylmänväreitä melkein kuin pelosta ja kunnioituksesta: Holger alkoi jälleen puhua:

»Siellä oli moninaisuus, ylenpalttinen moninaisuus. Mutta yksi oli yhteistä kaikki eli suuressa kohotuksessa, hengitti helpotuksessa, jolla ei ollut äärtä.

— Mutta kummallista oli, että tämä iankaikkinen kohotus tuli minulle kuin ikeeksi, vaikka se ei koskaan voinut väsyttää, ja helpotuksen, joka alinomaisesti tuli suuremmaksi, tunsin kuin taakaksi. Minä tähystin ihanuuteen, mutta en löytänyt ketään muuta, jonka laita oli semmoinen, ja kun tähystin, kuulin äänen — vaikka en ulkopuolellani — joka sanoi:

— 'Mitä sinä tähystelet Jumalan ihanuudessa?'

— Minä vastasin — vaikka en käyttänyt mitään sanoja — 'Minä tähystän Jumalaa.'

— Ääni sanoi: 'Tämä on Jumalan ihanuus.'

— Minä kysyin taas:

— 'Missä on Jumala itse?'

— Ääni vastasi:

— 'Sinä, joka rohkenet kysyä täällä, avaa silmäsi ja katso!'

— Ja samassa oli minut suljettu pois ihanuudesta. Se oli niin sanoakseni minun takanani.

— Minun edessäni oli jonkinlainen — miksi sitä sanoisin — tila.

— Siinä ei ollut mitään iloa, minä ajattelin, vaikka en voinut mitään nähdä: 'Kaikki, mikä on ilon vastakohtaa, on täällä.'

— Mutta tämän tilan takana näin toisen.

Ei ole mitään semmoista, millä sitä voisin nimittää. Jokainen nimi on liian suuri.

— Minä voin sanoa sitä erämaaksi, voin sanoa vankikopiksi; kumpikin nimi on liian suuri, sillä ne merkitsevät jotakin.

— Täällä ei ollut mitään, mille olisi voinut laskea kätensä, nimittää sitä ja sanoa omakseen.

— Mutta kaipuu veti minua sen puoleen, ja vaikka en enää kuullut mitään ääntä enkä nähnyt mitään tienviittaa edessäni, tiesin, että sinne minä pyrin.

— Sillä siellä oli Jumala.

— Mutta kun yritin kulkea sen ilottoman tilan läpi, joka oli Jumalan köyhyyden edessä, pysähdyin ja kauhistuin.

Kauhistus oli sade, joka satoi minun päälleni ja tunki minuun kuin kalvava myrkky, joka hajotti ja teki tyhjäksi kaikki, mikä oli minua. Minä en arvannut mennä ihan sisään, minä en uskaltanut lakata olemasta itseäni, olla elämättä edelleen ja olematta itseäni.

— Mutta sitten näin minä taas sen tilan, joka oli niin vähäpätöinen, että siinä ei voinut olla mikään muu kuin Jumala, ja kaipuu veti minua eteenpäin, ja minä ajattelin:

— 'Kun lakkaat olemasta, olet lähempänä Jumalaa kuin jos pysähdyt tähän ja olet itseäsi.'

— Minä menin sisään ja kuolin kuoleman, joka on meidän ruumiimme kuolemaan verrattuna kuin painajainen rauhalliseen uneen.»

Silmäluomet painuivat alas, kasvot sulkeutuivat. Hän istui liikkumattomana.

— — —

Kandidaatti istui katsellen varjoja, jotka pitenivät, ja hänestä tuntui kuin hänen oma mittapuunsa kaiken suhteen lyhenisi.

Hän kääntyi Holgerin puoleen sanoakseen jotakin, mutta vaikeni syvästi kummastuneena, sillä Holgerin suurissa kasvoissa näki hän elämän arvon uudelta puolelta, johon nähden hänen käytettävissään ei ollut mittoja eikä painoja.

Kasvot olivat liikkumattomat, ja kuitenkin näki hän hymyä, säteilemätöntä, esineetöntä hymyä, itse hymyn.

Näillä kasvoilla oli luontainen suuruus, joka ei välittänyt omasta olemuksestaan, niillä loisti vähäisyyden valta, Olemattomuuden ylenpalttisuus — itsensä poispyyhkimisen voitonriemu.

Holger kääntyi katsomaan päivän painumista, istui näin, kunnes hänestä tuntui, että elämä itse oli häipymässä ja vei mennessään hänet ja hänen tekonsa — jotakin joutavaa, joka liukui kaikkeuden syvään unholaan.

»Jumala on siis — Olemattomuus», sanoi hän hitaasti, »teidän unenne mukaan?»

»Voi niinkin sanoa», sanoi Holger.

»Sitten ei Jumalaa ole.»

»On.»

»Täytyyhän hänen olla joko oleva tai olematon.»

»Ei.»

Kolmatta mahdollisuutta ei ole.»

Holger harkitsi hiukan. — — —

»Minä en tunne hiuksiani omikseni, mutta vain, että ne ovat; enkä tunne, että silmäni näkevät, vaan ainoastaan, että nähdään; enkä että korvani kuulevat, vaan pelkästään, että kuullaan; että en tunne hengitystäni omakseni, vaan ainoastaan, että se tapahtuu; en että minun jalkani kävelevät ja minun käteni toimivat, vaan ainoastaan, että se tapahtuu.

Kuka sitten olen minä, joka tein ristiriitaisuuksia? Joka rakasti ja tappoi, vihasi ja antoi anteeksi, joka ei rakasta eikä vihaa enää. Jota ei vedetä luo eikä työnnetä pois. Joka ei tiedä pyrkimyksestä tai päämäärästä?»

»Tarkoitatteko sillä, että ette ole olemassa?»

»Sopii niinkin sanoa.»

»Mutta olettehan te tässä.»

»Silloinpa on se 'kolmas mahdollisuus'.»

»Minä olin aina joidenkin voimien vallassa enkä tiennyt paljoa itsestäni. Sattuipa semmoistakin, että vihasin rakkaudesta, että löin hellyydestä. Elämän voimat menettelivät minun suhteeni, miten tahtoivat.»

»Elämän 'voimat' menettelivät — mikäs sitten te olitte?»

»Minä olin niiden välinen taistelu. Siinä minä opin tuntemaan itseni ja sen, joka voi vapauttaa minut siitä taistelusta.»

»Ja mikä se oli?»

»Se oli Jumala.»

»Ja nyt?»

»En tiedä mistään muusta kuin vapautuksesta.»

— — —

»Jokainen ajatus, jonka me teemme itsellemme hänestä, vie meitä tuumaa kauemmaksi hänestä.

— Häntä ei voi ajatella, vaan elää.

— Hänestä ei voi sanoa mitään muuta kuin että hän on.

— — —

---

Etusivu

Sekalaista