Elian lähetyskirje n:o 1
Sä suret, ihminen, ja elämäsi tuntuu raskaalta. Sairaus sua vaivaa, köyhyys painaa sinua, ja murheet valtaa mielesi. Äiti on kadottanut lapsensa, mies rakastetun vaimonsa. Leski on ilman työnansiota, perheenisä makaa sairasvuoteella. Pienet lapset itkien halajavat leipää, oi, miten elämä on raskas.
Miksi suret? Sen vuoks' suret, ettet tunne elämää. Sinä et tiedä, minkä tähden tulet tänne kärsimään, niin paljon kärsimään ja niin vähän iloa nauttimaan. Sinä et tiedä, kuka sinut tänne on lähettänyt, ja mitä sinulla täällä on tekemistä. Sinä kuljet pimeydessä, kamala välttämättömyys sua painaa. Tekeekö Jumala väärin?
Ei, ystäväni, pois se. Jumala ei tee vääryyttä, Jumalako, joka on itse rakkaus, tekisi vääryyttä? Eihän toki, se on ainoastaan oman tietämättömyytesi syy, ettet tunne Jumalan oikeutta. Mutta Jumala on vanhurskas ja laupias, äläkä sen tähden sure.
Tiedätkö, mitä Jumala on sinulle antanut, sinulle niinkuin kaikille muille? Jospa sen tietäisit, jospa sen uskoisit, et silloin enää surisi, Jumala on antanut sinulle oman kuolemattomuutensa, ajattele, kuolemattomuutensa! Sinä olet kuolematon, olet olento, joka et koskaan voi kuolla.
Mutta kuolevathan kaikki ihmiset? Ei, eivät suinkaan, ainoastaan heidän ruumiinsa kuolee, mutta sielu, se elää. Sielu? Tunnetko oman sielusi? Tiedätkö, kuka se on? Oi, sillä on pitkä historia. Kuule nyt, niin tahdon kertoa sinulle suuren salaisuuden siitä.
Sinun sielusi on kuolematon. Mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa, että se tulee elämään iankaikkisesti, mutta myöskin, että se on elänyt äärettömän kauan. Sinä siis et syntynyt, kun ruumiisi syntyi? Ei sinnepäinkään. Sinä astuit ruumiiseen aivan samalla tavalla kuin muutetaan taloon tai pannaan ylle vaatepuku. Mutta kun talo on rappiolla, muutetaan pois, ja kun vaatteet ovat kuluneet, pannaan ne pois. Mutta mihinkä itse joudut? Muutat uuteen taloon ja hankit uuden puvun itsellesi.
Niin on myös sielusi laita. Luuletko nyt ensi kerran asuvasi ruumiissa? Ei niin, silloin sinä erehdyt. Monituisia kertoja ennenkin olet elänyt ruumiissa ja monta kertaa tämänkin jälkeen olet astuva alas lihaan. Eikö se ole kummallista? Sinun sielusi kuolematon ja se vaihtaa monituisia kertoja vaatteita. Sanoihan Jeesuskin Johannes Kastajasta: "hän on se Elias, jonka tuleman piti."
Ei sinun pidä uskoa, että Jumala tekee pilkkaa sinusta, että Jumala oikullisesti leikin vuoksi on sinut tänne lähettänyt tai että olet tullut tänne suotta kuljeksimaan. Ei suinkaan, elämälläsi on suuri merkitys. Varmaankin olet kuullut, että elämä on koulu. Ja itse olet kokenut, että se on jotensakin kova koulu. Niin, elämä on todellakin koulu. Mutta mitä on koulu? Koulu on laitos, jossa opitaan. Sellainen on myös elämä. Sinä olet maan päällä oppiaksesi. Ja mitä sinun tulee oppia? Oppia viisautta, sinun tulee oppia tuntemaan Jumalaa ja tulemaan hänen kaltaisekseen. Etkö muista, mitä Jeesus sanoi: "olkaa sen tähden täydelliset, niinkuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on." Luuletko sinä, että Jeesus turhia lörpötteli? Kyllä hän tarkoitti, mitä sanoi. Kyllä hän tarkoitti, että sinä ja että me kaikki tulisimme täydellisiksi. Ja kun hän sanoi, ettemme tekisi syntiä emme valehtelisi emmekä pettäisi, ettemme pitäisi pahaa elämää emmekä tappelisi, emme vihastuisi emmekä eläisi siveettömästi, luuletko sinä, että hän loruja lasketteli? Ja kun hän pyysi meitä rakastamaan toisiamme, tekemään hyvää toisillemme ja elämään rauhassa, liekö hän silloin puhunut ainoastaan kauniita sanoja? Sitä en minä koskaan usko. Minä uskon, että hän todellakin sanoi meille, että me koettaisimme tulla täydellisiksi.
Mutta on hirveän vaikeata koettaa tulla täydelliseksi. Aina sitä voi teeskennellä ja olla tekopyhä ja näyttää jumaliselta ja sitten tehdä syntiä, kun luulee, ettei kukaan näe. Mutta surkuteltavia ovat tällaiset ihmiset. He koettavat pettää Jumalaa. Ei, todella puhdistaa sydämensä ja pyrkiä Jumalan täydellisyyteen on jotenkin vaikea seikka, ja pitkälle me emme ehtisi, jos meillä ainoastaan olisi yksi Iyhyt elämä käytettävänämme. Mutta Jumala on tämänkin asettanut niin viisaasti, ettei meidän tarvitse valitella eikä joutua epätoivoon. Meidän sielumme on kuolematon ja se tulee monta, monta kertaa tänne alas maan päälle oppimaan. Ja ikäänkuin rakentaisimme taloa ja illalla lähtisimme levolle, jotta huomenna voisimme jatkaa siitä, mihin eilen lopetimme, niin on myös sielumme laita. On raskasta oppia viisautta, sen olemme jo sanoneet. Sen tähden täytyy meidän saada lepoa. Ja sen tähden ei Jumala anna meidän olla yhtä haavaa täällä maan päällä, siksi kunnes olisimme oppineet koko läksyn. Ei, kun elämän ehtoo koittaa ja soitetaan levolle, niin saa meidän sielumme jättää ruumiin ja lähteä hetkeksi rauhaan, mutta kun aamutorvi kajahtaa, nousee se jälleen ylös ja jatkaa työtään siitä, mihin se viimeksi jäi. Ja tällä tavoin oppii sielu vähitellen tuntemaan Jumalaa ja tulemaan hänen kaltaisekseen. On ikäänkuin se siirrettäisiin luokalta toiselle ja joka kerta saisi vähän lisää oppia.
Ja katso, juuri tämän tähden ovat ihmiset niin erilaisia. Toinen on ollut vähän ahkerampi kuin toinen, toinen on oppinut vähän enemmän kuin toinen. Pidä sinä siitä huolta, ettet itse kuulu laiskojen joukkoon. Toinen on niin äärettömän kiltti ja hyvä, toinen voi olla niin hirveän ilkeä. Luuletko sinä, että Jumala on heidät sellaisiksi luonut? Pois se, silloinhan Jumala samalla olisi voinut luoda kaikki yhtä hyviksi — ja katso, niin hän juuri tekikin. Kaikkien sielut ovat niinkuin pienet lapset tai niinkuin enkelit, niin viattomat kuin Aatami ja Eeva paratiisissa, mutta kun koettelemuksen aika tulee, kun niiden tulee oppia olemaan hyviä keskellä elämän kiusauksia, silloin kyllä pahuus alussa voiton vie ja ne lankeavat synnin ansoihin, niinkuin nuoret, kokemattomat ihmiset ainakin. Mutta meidän kaikkien tehtävä on hankkia itsellemme voimaa ja viisautta, niin ettemme joutuisi pahuuden kahleisiin, ja jokaisen yksityinen asia on tehdä se niin hyvin kuin hän sen suinkin saattaa. Ja katso, kaikki eivät niinkään välitä ahkeruudesta, ne pyrkivät taivaallisen Isän täydellisyyteen hitaasti ja epätasaisesti, ja sen tähden on myös toinen viisaampi ja siveellisempi kuin toinen. Mutta, oma syy, jos jääpi muista jäljelle.
Sen tähden pitäisi käyttää jokaista elämää niin hyvin kuin vaan suinkin voi. Sillä sellainen kuin olet pannessasi illalla maata, sellainen sinä olet, kun huomenna nouset ylös. Ja sellainen kuin olet kuollessasi tästä elämästä, sellainen sinä olet, kun jälleen synnyt seuraavaan. Muistathan sinä Jeesuksen sanat: "minkä ihminen kylvää, sen hän myös saa niittää" — "sillä mitalla, kuin te mittaatte, tulee myös teille mitattaman." Aivan niin se onkin, jos pahaa kylvät, niität myöskin pahaa. Mahdollisesti saat sinä nyt kärsiä muiden kautta sen tähden, että jossakin edellisessä elämässä olet koonnut kärsimyksiä muiden niskoille. Ja jos sinä nyt kärsit nälkää, niin sinun veljesi kyllä ovat kovia ja sydämettömiä eivätkä ole ihmisnimen arvoisia, jos ne kieltävät sinulta apuaan — mutta ajattelehan, ehkä sinä itse viime elämässäsi kovilla ja sydämettömillä sanoilla työnsit luotasi nälkäisen kerjäläisen. Äläkä sen tähden syytä Jumalaa? Sillä Jumala on vanhurskas ja antaa sinun itsesi kokea sen, minkä sinä muille olet tehnyt. Rikkaus, köyhyys ja vaivat, siinäpä ne kirjat, jotka meille opettavat viisautta, ja köyhyys usein tekee Jumalan tahdon noudattamisen helpommaksi kuin rikkaus kaikkine viettelyksineen. Voit joskus syntyä kuninkaaksi, toisen kerran köyhäksi työmieheksi — ehkä olit laiska kuninkaana ollessasi ja nyt saat kokea mitä raskas työ merkitsee. Tänään voit olla miljoonan omistaja, mutta ellet käytä rahojasi muiden hyväksi, voi tapahtua, että seuraavan kerran syntyä kerjäläiseksi. Näin yksinkertainen on Jumalan oikeus. Sillä Jumala tahtoo, että tulisimme hänen kaltaisikseen ja että oppisimme rakastamaan toisiamme ja auttamaan toisiamme eikä olemaan itsekkäitä — ja se läksy maksaa moniakin kyyneliä, jos me sitä vastustamme.
Mutta tiedätkö? Koeta ymmärtää, mitä Jumala elämälläsi tarkoittaa, koeta käsittää, kuinka suuri ja kaunis ja ihana se tarkoitus on, minkä hän on ihmiselle — kuolemattomalle ihmiselle — asettanut, ja kellä on silloin enää aikaa surra? Oi ei, iloitkaamme ja koettakaamme täyttää hänen tahtoansa. Elämä on raskas ainoastaan sille, joka ei täytä Jumalan tahtoa. Sillä, vaikkapa pyrkiminen Jumalan täydellisyyteen olisi kuinkakin vaikea tehtävä, niin maan päällä ei löydy mitään suloisempaa. Jumala ompi kanssamme — kukapa silloin voi meitä vastustaa?
Ja olemmehan kuolemattomat. Kun rakastamme, rakastamme iankaikkisesti. Kaksi, kolme, neljä, viisi — monta ihmistä rakastaa toinen toistaan, ja he ovat kuolemattomat. Kukapa sitten voi heidät erottaa? Ei kuolema. He tapaavat jälleen toisensa. He rakastavat uudelleen. Ja elämä on suloinen.
Ystäväni, ken oletkaan, joka tämän luet, ota vastaan tervehdys minulta. Ja jos olisitkin ainoa kodissasi, ympäristössäsi, joka kuulisit Jumalan kuiskeen sydämessäsi, niin älä säikähdy äläkä tunne itseäsi yksinäiseksi. Kuuntele sinä Jumalan ääntä ja seuraa häntä, sillä parempi on, että Jumala on puolellamme kuin koko maailma. — Ole tervehditty!
Elian lähetyskirje n:o 2
On olemassa suuri totuus, jonka moni meistä varmaan on kuullut lapsena, mutta sittemmin vanhemmaksi tultuaan unohtanut. Ja tämä totuus koskee Jumalan kaikkiallisuutta.
Kun Châteauneuf, josta sitten tuli suuri ja kuuluisa mies, oli pieni kymmenvuotias poika, tahtoi piispa kerran koetella pojan käsityskykyä ja sanoi hänelle: "Sinä saat minulta omenan, jos voit sanoa minulle, missä Jumala on." — "Ja minä annan sinulle kaksi", vastasi 10-vuotias poika kohta, "jos sinä voit sanoa minulle, missä Jumalaa ei ole."
Eikö tämä ollut viisas vastaus? Ja se tuli lapsen suusta. Lapsi näkee useimmin selvemmin ja kauemmas kuin täysi-ikäinen. Moni ihminen, joka on elänyt kymmeniä vuosia, luulee, että Jumala istuu jossain pilvien takana, jyristen ja tuomiten. Pieni lapsi tietää enemmän kuin hän. Lapsi ymmärtää, että Jumalan valo ja Jumalan elämä loistaa kesän päiväpaisteessa ja että kukkaset kedolla ovat kauniit, sen tähden että Jumalan kauneus niissä asuu. Lapsi ymmärtää, että Jumalan ilo laulaa linnun viserryksessä ja että Jumalan rakkaus loistaa äidin katseesta. Niin, mitä kaikkea lapsi ymmärtääkään!
Pitääkö meidän nyt hävetä omaa tietämättömyyttämme? Ei, tunnustakaamme, että olemme unohtaneet, vaikka mekin kerran tiesimme ja tunsimme, että Jumala oli kaikkialla.
Ajattele nyt tätä: Jumala on kaikkialla. Ajattele oikein, mitä se merkitsee. Silloinpa epäilemättä teet merkillisen huomion. Sinä huomaat, että koska Jumala on kaikkialla, hän myös on läsnä sinussa itsessäsi. Jumala on sinussa läsnä. Voitko sen käsittää ajatuksellasi? Hän on päässäsi, sydämessäsi, käsissäsi. Sinä olet oikea Jumalan temppeli, niinkuin apostolikin sanoi: "Te olette pyhän hengen temppelit."
Mutta millä tavalla nyt luulet, että Jumala osoittaa läsnäoloaan sinussa? Auringossa hän oli valona ja elämänä, kukissa kauneutena, linnun laulussa ilona, äidin katseessa rakkautena. Mitä hän on sinussa?
Oletko koskaan lyönyt väsynyttä vaimoasi, oletko koskaan torunut miestäsi, kun hän palasi kotiin päivän työstä? Oletko koskaan kärsimättömästi tiuskannut lapsillesi, kun he anoivat sinulta ystävällistä ja rohkaisevaa katsetta, oletko koskaan tuntenut vihan syttyvän sydämessäsi toveria, ystävää, kanssaihmistä kohtaan ja oletko ajatellut ilkeitä ja pahoja ajatuksia hänestä?
Tiedänpä kyllä, että kaikki olemme tehneet itsemme syypäiksi näihin synteihin, sillä inhimillistä on erehtyä. Mutta saatammeko väittää, että semmoisina hetkinä Jumala toimi meissä? Saatammeko väittää, että Jumala löi kädellämme, että Jumala loukkasi sanoillamme, että Jumala vihasi sydämessämme, että Jumala ajatteli pahoja ajatuksia päässämme? Emme, sitä en usko kenenkään tahtovan väittää, ei kukaan ole niin paatunut, että hän sen tekisi. Uskontohan opettaa meitä tunnustamaan omaa viheliäisyyttämme ja heikkouttamme. Se meille opettaa, kuinka hyvä ja suuri ja ihana Jumala on, jotta kykenisimme erottamaan, koska Jumala on meissä ja koska hän ei ole.
Kas siinäpä sen nyt sanoin. Jumala on niin suuri ja kaunis ja hyvä. Hän rakastaa maailmaa, hän antaa aurinkonsa koittaa kaikkien elävien olentojen, niin hyvien kuin pahojenkin ylitse. Hän on kuin henki, joka on paljasta totuutta, hän on kuin loistava valo ja kuin ihanin soitto. Hänen olemuksensa on rakkautta, hänen nimensä on autuutta, hänen elämänsä on kuolemattomuutta. Kauneimmat sanat eivät ilmaise, mitä hän on.
Kun hän on meissä elävä, silloin emme saata lyödä kädellämme, emme huutaa ja torua suullamme, emme vihata sydämessämme, emme suuttua mielessämme, emme hautoa pahoja tahi saastaisia ajatuksia aivoissamme. Vaan kun hän on meissä, silloin on kaikki sulaa päivänpaistetta ja linnun laulua ja kukkastuoksua. Silloin kätemme tekee ilolla työtä vaimon ja lasten, ystäväin omaisten, tuttujen ja tuntemattomien puolesta. Silloin kielemme puhuu lohdutuksen sanoja niille, jotka surevat, silloin rakastamme täydestä sydämestä kaikkia niitä, jotka ponnistavat ja pyrkivät ja kärsivät, silloin ajattelemme vain iloisia ja onnellisia ja toivorikkaita ajatuksia. Maailman suru ei meihin koske, mutta tunnemme halua keventää sen raskasta taakkaa, ja tämä halu kasvaa päivä päivältä voimakkaammaksi. Niin se on, kun Jumala on meissä elävä. Jumala ihmisessä — mikä suuri ja ihmeellinen totuus! Tiedätkö, minkä nimen voisimme sille antaa? Kutsuimme Jumalaa auringon paisteessa valoksi ja elämäksi, kukassa kauneudeksi, linnun laulussa iloksi, äidin katseessa rakkaudeksi. Kuinka meidän nyt tulee kutsua Jumalaa ihmisessä? Meidän täytyy löytää nimi, johon sisältyy kaikki muu. Sillä eikö ihminen ole kaunis, kun hän ajattelee kauniita ajatuksia, eikö hän anna elämää, kun hän auttaa nälkäistä ystävää; eikö hän ole sulaa riemua, kun hän saa ylistää Jumalan isällistä rakkautta, eikö hän ole paljasta rakkautta, kun hän työskentelee raskautetun maailman puolesta? Onpa kyllä, ihminen on kuin mykiö eli linssi, joka yhteen kohtaan kokoaa kaikki eri säteet, ja sen tähden ei riitä, jos me vain sanomme, että Jumala ihmisessä on kauneus tahi että hän on elämä tahi että hän on rakkaus, sillä hän on kaikkea tuota yhtaikaa. Ja sen tähden tahtoisin sanoa, että Jumala ihmisessä on veljeys.
Kuvittelepa mielessäsi ihmistä, jossa Jumala elää. Eikö semmoinen ihminen ole totinen Veli kaikkia kohtaan? Hän ajattelee kauniita ajatuksia, jotka auttavat hänen veljiään lähemmäksi Jumalaa, hän puhuu lämpimiä sanoja, jotka antavat uutta rohkeutta horjuville veljilleen, hän tekee semmoisia tekoja, jotka herättävät eloon ihmisten uupuneen uskon ihmisessä asuvaan Jumalaan, Veljeyteen.
Sillä veljeys on elävä todellisuus. Jumala on kaikkialla, Jumala on ihmisessäkin. Sitä et voi kieltää valehtelematta itsellesi. Sitä et voi kieltää, jos mielit kuunnella, mitä omatuntosi sanoo. Mutta sinä voit tulla siitä vakuutetuksi, jos etsit sitä Jumalaa, joka asuu omassa sielussasi, ja sinä olet sen tietävä, niin pian kuin löydät hänet.
Niin, veljeys on syvällinen todellisuus, mutta nytpä kuulen sinun kysyvän: missä ovat veljet?
Ja minä vastaan: älä kysy niin, sillä katso, sinä itse olet tuleva veljeksi. Vai etkö koskaan ole kuullut Jumalan ääntä sydämessäsi? Etkö koskaan ole kuullut sen äänen puhuvan sinulle samoja sanoja kuin suuri opettaja Jeesus, kun hän sanoi:
Älä vihastu.
Ole puhdas ajatuksissasi.
Älä sitoudu valalla.
Älä vastusta pahaa.
Elä sovussa kaikkien kanssa.
Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi; ja ole täydellinen niinkuin taivaallinen isäsi täydellinen on.
Elian lähetyskirje n:o 3
Matteuksen evankeliumin seitsemännessä luvussa luemme nuo tunnetut Kristuksen sanat: "rukoilkaa, niin teille annetaan; etsikää, niin te löydätte kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä se joka rukoilee, hän saa; ja se joka etsii, hän löytää; ja joka kolkuttaa, hänelle avataan." Aivan samat sanat esiintyvät Luukkaassakin, ll:ssä luvussa.
Mitähän Jeesus tällä rukoilemisella ja etsimisellä tarkoittaa? Jättääkö hän kunkin ihmisen ratkaistavaksi, mitä on rukoiltava ja mitä etsittävä, vai määritteleekö hän jollain tavalla sen asian itse? Jos tarkastamme evankeliumia, huomaamme, ettei Jeesus tässä suhteessa jätä meitä ilman johtoa ja johdatusta, vaan päinvastoin selvin sanoin ilmaisee, mitä se kaikkein tärkein on, jota ihmisen ennen muita asioita tulee etsiä ja rukoilla. Heti seuraavista värsyistä kuuluu kolmas Luukkaassa näin: "jos nyt te, jotka olette pahat, voitte antaa lapsillenne hyviä lahjoja, kuinka paljon enemmän antaakaan teidän taivaallinen isänne pyhää henkeä niille, jotka sitä anovat?" Pyhää henkeä Jeesus siis kehottaa oppilaitaan etsimään. Matteuksen evankeliumissa kuuluvat nämä sanat vähän epämääräisemmin näin: ". . . kuinka paljon enemmän teidän isänne, joka on taivaissa, on antava hyvää niille, jotka häneltä anovat?" Ettei Matteuskaan tarkoita mitä "hyvää" tahansa, näkyy edellisen luvun 33:sta värsystä, jossa hän ennen kaikkea käskee etsimään "Jumalan valtakuntaa". Voi siis hyvällä syyllä otaksua, että nämä kolme asiaa, "pyhä henki" ja "hyvä" ja "Jumalan valtakunta", ovat jossain läheisessä yhteydessä keskenään.
Mitähän Kristus tarkoittaa "pyhällä hengellä"? Hän antaa sille kaksi muutakin nimeä: "lohduttaja" ja "totuuden henki", ja selvemmin hänen tarkoituksensa näkyy seuraavasta värsystä: "Mutta lohduttaja, se pyhä henki, jonka isä on lähettävä, hän opettaa teille kaikki ja muistuttaa teille kaikki, mitä minä teille sanonut olen."
Totuuden henkeä, joka kaikki opettaa, siis toisin sanoen viisautta, Kristus käskee meitä etsimään ja vakuuttaa meille, että me sen löydämme, että isä taivaissa antaa meille, mitä me pyydämme. Aivan samaan tapaan lausuu apostoli Jaakob epistolassaan (1:5): "Mutta jos joltakin teistä viisautta puuttuisi, hän anokoon sitä Jumalalta, joka jokaiselle antaa yksinkertaisesti eikä soimaa; ja se hänelle annetaan."
Kristuksen sanat "etsikää niin te löydätte" eivät niin muodoin ole ainoastaan korupuhetta, jota meidän tulisi ihailla ja — unohtaa. Ne ovat merkillisiä sanoja ja ovat tärkeänä avaimena sille, joka tahtoo syventyä uuden testamentin henkeen ja ylipäänsä oppia tietämään, mitä nk. uskonto on.
Näillä sanoillaan todistaa Kristus, ettei totuus eli viisaus ole jokaisen saavutettavissa millä ehdoilla tahansa eikä liioin poikkeuksetta tarjolla kaikille valmiiksi laadittuna uskontona. Näillä sanoillaan hän kohottaa uskonnon ulkonaisen ja jokapäiväisen yli ja tekee siitä jotakin suurta, korkeata ja salaperäistä — tekee siitä Jumalan valtakunnan, jonka portti avataan ainoastaan sille, joka kolkuttaa. Totuuden löydämme ainoastaan, jos sitä etsimme. "Taivaitten valtakunta otetaan väkirynnäköllä" — se on omilla ponnistuksilla. Näillä sanoilla Kristus myös osoittaa, missä suhteessa tosi viisaus oikeastaan on ihmiseen. Se ei ole oppi tai ajatusjärjestelmä, jota koulutettu ymmärrys koska tahansa voi käsittää ja arvostella, vaan se kuuluu näkymättömään maailmaan. Jokaisen täytyy itse ponnistaa voimiaan ja rukoilemalla etsiä sitä omasta itsestään; silloin hän saa palkakseen oman henkisen valistuksen, oman lohduttavan tiedon "kaikesta".
Samalla kun Kristus huomauttaa, ettei ihminen voi saavuttaa totuutta vaivatta ja ponnistuksitta, samalla hän lausuu, että elävänä vakaumuksenaan, että totuus on olemassa. Tosi viisaus on luonnon henkinen, näkymätön puoli, "Jumalan valtakunta". Sentähden se on ala, joka on tutkimukselle avoin, ja Kristus oli sanoillaan tehnyt uskonnon henkiseksi tieteeksi. Niinkuin tiedemies etsii luonnon lakia kokeilemalla ja tekemällä loogisia johtopäätöksiä, niin uskonnonkin oppilaan tulee etsiä totuutta tekemällä kokemuksia sisäisen eli henkisen elämän alalla, ajattelemalla ja rukoilemalla. Erotus on siinä, että edellisen tutkimusalana on ulkonainen luonto, jota vastoin jälkimmäisen tutkimusalana on se näkymätön maailma, johon sielu kuuluu. Yhtäläisyys on vielä suurempi.
Kun tiedemies tuhannen onnistumattoman kokeen perästä keksii lakinsa, tapahtuu se äkkiä, aivan kuin sattumalta; yksi ainoa onnistunut koe on äkkiä todistanut oikeaksi sen totuuden, jonka hänen neronsa aavisti; ja nyt hänen vain tarvitsee varmistua vakaumuksessaan. Sama on uskonnollisen totuuden etsijän laita. Hän etsii ja rukoilee ja kolkuttaa, kunnes on epätoivon partaalla; ainoa, mikä hänet taistelussa ylläpitää on etäällä tuikkiva toivon tähti, joka ennustaa tulevaa valoa. Ja sitten äkkiä, ikäänkuin taikaiskusta joutuu etsivä oppilas keskelle totuuden valoa. Ilmestys ylhäältä päin on äkkiä suonut hänelle hänen kaipaamansa tiedon "kaikesta". Sekä tiedemies että oppilas ovat "löytäneet". Eivät he tiedä millä tavalla, he vain tietävät, että ovat rukoilleet ja kolkuttaneet. Ja sitten yhdellä kerralla on heille kaikki annettu, on heille avattu totuuden valtakunnan portit.
Mutta nämä merkilliset sanat ilmaisevat vieläkin enemmän. Niiden kautta Kristus todistaa, ettei hän ole uskonnollinen kiihkoilija, joka kaupittelee uskoaan kuin mitäkin tavaraa ja jonka ainoana silmämääränä on käännyttää niin paljon ihmisiä kuin mahdollista, vaan että hän päinvastoin on syvämietteinen ajattelija ja mies, jolla on selvä tieteellinen näkökanta. Kristus ei puhu ainoastaan tunteille, hän ei ainoastaan herätä nukkuvaa omaatuntoa, hän vetoaa järkeenkin. "Minä olen tullut lausumaan totuutta, ja jos sinä vilpittömällä sydämellä sitä etsit, olet sinä huomaava, että minun puheeni on totuus." Sillä tavalla puhuu mies, joka tietää. Ja se herättää luottamusta.
Tässä on mies, joka väittää, että hänen tehtävänsä on julistaa totuus, ja hän pyytää ihmisiä uskomaan sanoihinsa luvaten heille pelastusta ja autuutta. Hän väittää, että ainoa tie autuuteen on häneen uskominen; uskominen, että mitä hän puhuu on totta. Mutta hän ei esiinny käskijänä, joka vaatii että hänen omaa persoonallista tahtoaan on noudatettava; hän ei puhu itsestään. Hän on löytänyt totuuden ja hän kärsii siitä, että hänen veljensä vaeltavat pimeydessä ja tietämättömyydessä. Sentähden hän sydämensä syvyydestä heille huutaa "etsikää niin te löydätte. . . Ja silloin ymmärrätte, etten minä puhu itsestäni, vaan totuudesta".
Tämä todella herättää huomiotamme — sekä välinpitämättömän että ylpeän ja epäilevän. Mies kärsii vihaa, vainoa ja kaikenlaisia tuskia ja lopulta marttyyrikuoleman, sentähden että hän julistaa totuuden. Hän todistaa elämällään ja hengellään, että totuus on olemassa. Välinpitämättömiä hän herättää, ylpeitä hän varottaa, epäileviä hän rohkaisee. Hän lohduttaa murheellisia, hän kutsuu luokseen toivottomia ja raskautettuja. "Tulkaa minun luokseni, te kaikki, minä tahdon teitä virvoittaa. Autuaat olette, jotka nyt surette, ilonne on oleva suuri. Sillä katsokaa, on olemassa totuus tässä kärsimyksen, taistelun ja vääryyden maailmassa. Tämä totuus loistaa valona teissä itsessänne, vaikka vaellatte sokeudessa ettekä sitä näe. Mutta minä olen sen valon löytänyt, kuunnelkaa minun sanojani."
Ja ensimmäinen neuvo, jonka hän antaa niille, joilla "korvat kuulla on: etsikää — kaikesta sydämestänne, koko sielullanne".
Eikö tämä kehotus herätä vireille sielunne voimia? "Kääntykää pois turhista pyrinnöistänne! Herätkää välinpitämättömyytenne horrostilasta! Astukaa sille uudelle elämän tielle, joka teille viitotaan, ja etsikää totuutta! Sillä totuus on olemassa ja se on todellinen elämä."
Nämä sanat ovat varottavia, mutta lupaavia. Me jäämme ihmettelemään niitä uusia näköaloja, jotka avautuvat silmiemme eteen. Koko elämämme saa äkkiä ylimaallisen kirkkauden.
Me ihmiset etsimme kaikenmoista, mutta harvoin me etsimme totuutta. Useimpien mielestä koko elämän tarkoitus on siinä, että taistelemme aineellisesta olemassaolosta ja etsimme aineellisen elämän tarjoamia nautintoja . . . Kuinka toisenlainen on Kristuksen elämänkatsomus! Näin kuuluu hänen kantansa:
"Älkää siis murehtiko sanoen: mitä syömme? tai: mitä juomme? tai: millä vaatetamme itsemme? Kaikkea tätähän pakanat havittelevat. Sillä taivaallinen isänne tietää, että tarvitsette tätä kaikkea. Vaan etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin tämä kaikki siinä sivussa annetaan teille."
Elian lähetyskirje n:o 4
Kuolema on kaikista varmin tapaus ihmiselämässä, jokainen ihminen tietää kerran kuolevansa, ja kuitenkin kuolema samalla on kaikista salaperäisin tapahtuma. Paitsi sitä, ettemme tiedä hetkeä milloin se tulee, on kaikki se, mikä sitä mahdollisesti seuraa, verhottuna mitä salaperäisimpään hämäryyteen. Halusta ihminen tahtoisi tietää, mitä kuoleman jälkeen tulee, sillä semmoinen tieto olisi ylen tärkeä hänen nykyiselle elämälleen. Eikä olekaan mahdotonta saavuttaa sitä tietoa. Uskonto, joka tahtoo olla ihmiselle apuna ja ohjauksena elämässä, on julistanut yhtä ja toista kuolemasta ja haudantakaisesta olosta; ja kun muistamme, että uskontojen perustajat ovat olleet ihmisiä, joilla on ollut tietoa näistä tavallisilta kuolevaisilta salatuista asioista, ymmärrämme, ettei ole mahdotonta saavuttaa niistä tietoa; sillä kaikkien saavutettavissa on se, minkä yksi on saavuttanut.
On erittäinkin kaksi kohtaa, jotka kuolemasta puhuttaessa kaipaavat selitystä. Toinen koskee sitä luultua tietoa, jonka muutamat uskovat omistavansa, sanoessaan, että kuolema on kaiken loppu. Nämä nk. materialistit väittävät, että ihminen kuolee niinkuin puu kaatuu — ruumiin hajotessa haihtuu koko sieluelämäkin. Vaikkei enää ole ajanmukaista olla materialisti, koska on alettu ymmärtää, ettei kuoleman arvoitus ole noin helposti ratkaistu, on meidän kumminkin oltava kiitolliset materialismille siitä, että se on selvittänyt meille tärkeän kysymyksen elämän ja aineen suhteesta toisiinsa. Se on itse asiassa näyttänyt, että elämä ja aine kulkevat rinnakkain — että kaikki elämä on ainehiukkaisten värähtelyä. Värähtelyn lakkautuminen on siis kuolemaa ja kuolema elämän häviö!
Mutta materialismi ei tietänyt, että aine eli materia on olemassa toisissakin olomuodoissa kuin fyysisesti näkyvässä, materialismi ei aavistanut, että elämä, lakatessaan värähtelemästä näkyvässä ruumiissa, vain vetäytyi pois fyysiselle silmällemme näkymättömään henkiruumiisen ja että ihmisen tajunta kuolemassa siirtyi fyysisestä ruumiista tähän henkiruumiisen.
Sillä kuolemaa ei ole. Kaikki on elämää. Kuolema on vain elämän poistuminen kuluneesta muodosta ja sen pukeutuminen uuteen muotoon. Meille ihmisille kuolema vain on tilan muutos. Me emme häviä emmekä muutu. Me olemme sieluja, eläviä, kuolemattomia henkiolentoja. Me olemme sieluja nyt eläissämme ja me olemme sieluja kuolemankin jälkeen. Heitämme ainoastaan päältämme näkyväisen ruumiin, joka välitti meidän yhteytemme näkyväisen maailman kanssa, ja olemme puettuina henkiruumiisen, joka taas välittää yhteytemme henkimaailman kanssa. Eikä henkimaailma silloin enää ole näkymätön; peite on pudonnut silmiltämme ja me näemme, että olemmekin oikeastaan koko ajan olleet jäseniä toisessa maailmassa eikä suinkaan yksinomaan fyysisessä. Sillä me olemme sieluja ja me olemme nyt jo jäseniä henkimaailmassa, vaikka se maailma tavallisesti on meille näkymätön.
Toinen kohta koskee erästä henkistä sairautta, joka on laajalle levinnyt ja jota kutsutaan kuolemanpeloksi. "Luurankoinen viikatemies, ihmiskunnan vitsaus" — tämänkaltaisia nimiä on kuolemanpelko antanut sille totuuden sanansaattajalle, jonka pitäisi olla meille kaikille pyhä ja rakas.
Sillä kuolemanpelko johtuu tiedottomuudesta, ja tämä tiedottomuus pukeutuu useimmin siihen luuloon, että kuolemaa saattaisi seurata ikuinen kadotus, ikuinen tuska ja kärsimys ja helvetti. Luullaan, että Kristus on sitä opettanut, että uusi testamentti sitä opettaa. Tämä on erehdys, sillä kreikan ja latinan samoinkuin nykyisissä kielissä käytetään usein sanoja semmoisia kuin "ikuinen, ääretön, mahdoton, loppumaton", vaikka vain tahdotaan ilmaista, että jokin on hyvin pitkä, suuri, ihmeellinen jne. Sanotaanhan puhekielessäkin esim. "tästä minulla on ikuista harmia". Se on luonnollista liioittelua. Sitäpaitsi ei kreikan kielessä ole sanaa, joka täysin vastaisi käsitettä "ikuinen". Uudessa testamentissa käytetty sana "aionios" merkitsee "yhtä pitkä kuin aioni" ja "aioni" on "aikakausi". Korkeintaan tarkoitetaan siis uudessa testamentissä "pimeyttä", joka kestää yhden aikakauden eli maailman iän. Pois siis kaikki semmoinen väärä usko, että Jeesuksen taivaallinen isä, joka antaa lempensä auringon paistaa sekä hyville että pahoille, olisi julmuri, joka antaisi yhdenkään ihmissielun kärsiä loppumattomia tuskia! Päinvastoin hän, meidän jumalamme, tahtoo että me kaikki "tulisimme autuaiksi", so. että kaikki kehittyisimme täydellisiksi, täydellisiksi rakkaudessa ja täydellisiksi tiedossa, jotta meillä olisi voimaa ja kykyä häntä palvella ja auttaa ja hänen suureen luomistyöhönsä ottaa osaa.
Yhtäkaikki on suuri totuus kätkettynä tuohon uskoon kärsimyksiin kuoleman perästä — ja yhtä suuri totuus on usko äärettömään onneen ja autuuteen haudan tuolla puolen.
Sillä kun ruumiista erotessamme joudumme henkimaailmaan, astumme samalla elämään, jossa surut ja ilot ovat erillään ajassa, ei niinkuin maan päällä alituisesti vaihdellen, vaan siten, että kaikki suru tulee ensin ja kaikki ilo sen jälkeen. Kuolema on suuri ja ankara kasvattaja. Se johtaa meitä paratiisin onnelaan, mutta se johtaa meitä omien syntiemme ja vikojemme luomaa tietä pitkin, ja se tie on jyrkkä ja ohdakkeinen, sillä meidän täytyy luopua synnistä, ennenkuin taivaan portit meille avautuvat. Kuolemanjälkeinen olo on täten jaettuna välitilaan ja taivaiseen elämään.
Välitila on useimmiten kiirastulta, jossa itsekkyytemme, pahat halumme ja himomme poltetaan pois, ja saattaa välistä olla vaivan ja tuskan helvettiä. Kadottaessamme fyysisen ruumiin joudumme pois maallisen elämän piiristä emmekä saata tyydyttää maallisia haluja ja mielitekoja, ja jos sielumme on semmoisia täynnä, on kärsimys kova, kun himojen täytyy kuolla omaan kykenemättömyyteensä. Samalla kuitenkin ymmärrys ja omatunto heräävät ja katkerasti kadumme, että olemme päästäneet käsistämme monta tilaisuutta parannukseen, kääntymykseen ja kehitykseen.
Vaan kukaan ihminen ei ole yksinomaan paha. Olkoot harvassa puhtaat ja hyvät ihmiset, kaikissa on kuitenkin hyvän siemen, kaikissa on jumalallisen elämän alku. Kaikki ovat johonkin määrin osanneet rakastaa ja kieltää itseään, kaikki ovat joskus kammoksuneet pahaa ja tunteneet ikävöimistä hyveeseen ja puhtauteen — ja tämä se on valmistanut heille sijan taivaissa. Kun kiirastulessa ovat puhdistuneet, astuvat sielut, "loistaviin häävaatteihin puettuina", taivaiseen kotiinsa ja viettävät siellä sanomattoman autuaallista elämää. Mitä hyvää he ovat oppineet ja kokeneet maan päällä, sen he nyt täällä ikäänkuin sulattavat omaan olemukseensa, sitä he ajattelevat ja nauttivat opetusta niiltä jumalallisilta opettajilta, joita he maan päällä ovat rakastaneet.
Ikuisesti ei kuitenkaan taivas kestä. Jonkun ajan — sanotaan: tavallisesti 1500 vuoden — kuluttua ihminen taas ikävöi takaisin maan päälle uutta kokeakseen ja uutta oppiakseen, sillä vielä hän on koonnut hyvin vähäsen niitä "taivaallisia aarteita, joita ei ruoste raiskaa eikä koi syö". Niin hän on tehnyt tuhannesti ennen ja niin hän on tekevä vielä pitkinä aikajaksoina. Hänen elämänsä on alituiseen tämmöistä vaihtelua tilasta toiseen — ainoastaan tilasta toiseen eikä paikallisesti, sillä ei kiirastuli eikä taivas ole paikallisesti erillään näkyvästä maailmasta, vaan kaikki ovat samassa paikassa, kiirastuli on vain ikäänkuin taivaan kuori ja näkyväinen maailma niinkuin sekä taivaan että kiirastulen kuori. Aivan samalla tavalla on nykyinen fyysinen ruumiimme vain ulkonaisin kuoremme eli verhomme, joka peittää meiltä henkiset ruumiimme ja tekee sielumme aivan näkymättömäksi.
Itsessämme olemme sieluja ja sieluina ei kuolema meitä kohtaa. Kuolemassa heitämme verhon eli ruumiin toisensa perästä, mutta aikoinamme pukeudumme taas uusiin verhoihin eli ruumiisin. Tämä on elämän ihmissieluja kehittävä kiertokulku ja siitä puhutaan suurissa uskonnoissa, niiden joukossa alkuperäisessä kristinuskossakin.
Kuolema on mahtava nimi ja se tuo mieleemme majesteettisen tunteen. Ylevä ja opettava onkin se hetki, jona eroamme maallisesta elämästä; opittava sekä meille että jälkeenjääville. Sinä hetkenä totuus vilahtaa mieleemme. Sinä hetkenä ymmärrämme paljon, näemme äkkiä, missä olemme erehtyneet, missä kulkeneet oikeata tietä. Jospa kuoleman ajatus opettaisi meitä kuolemaan kaikesta pahasta ja itsekkyydestä nyt jo eläessämme!
Pekka Ervast kirjoitti nimellä Elia v. 1904 – 09 yo. neljä 'lentolehtistä'.