Elia Vera

TUONELAN TUVILLA

I

Muuan runoilija

Saavuin kerran astraalisilla retkeilyilläni yksinäiseen metsäseutuun, jossa puiden lomasta näkyi kaunis ja sirotekoinen talo. Se oli rakennettu melkein kuin goottilainen temppeli suippopäisine kattoineen, korkeine ikkunoineen ja taivasta tavoittelevine torneineen. Suuntasin uteliaana askeleni sinne, nähdäkseni kuka niin runollisessa majassa asuskeli vai seisoiko talo tyhjänä.

Tyhjä se ei ollut, sen pian huomasin. Eräässä ikkunassa näkyi vilaukselta pää ja kohta sen jälkeen ilmestyi suippokaariselle ovelle harmaaseen yönuttuun puettu pieni, keski-ikäinen mies, sangen huolestunut ilme kasvoilla.

Ennen kuin ehdin tervehtiäkään, hän sanoi:

"Ah, tuletteko taloani katsomaan? Suokaa anteeksi, minä olen hyvin pahoillani, mutta en voi ottaa teitä vastaan. Nähkää, asuntoni ei ole vielä aivan kunnossa... ihmeellistä kyllä", hän lisäsi ikään kuin itsekseen.

"En suinkaan tahdo teitä millään tavalla häiritä, vastasin kohteliaasti, vaikka miehen hieman naurettava ulkomuoto ja käytös lisäsi uteliaisuuttani, – tulin todella muuten vain katsomaan, kuka olisi tämän kauniin temppelin omistaja, mutta ellen voi olla teille miksikään hyödyksi tai iloksi, niin...."

Aioin juuri lisätä jotakin poismenostani, kun samalla kuulin oppaani (joka tällä kertaa pysyi näkymättömänä) kuiskaavan sydämeeni: "mene sisään ja ota opiksesi". Muutin siis mieleni ja lopetin puheeni näillä sanoilla:

"Toivon, että te kuitenkin suostutte näyttämään minulle asuntonne minun tähteni. Teidän talonne on siksi omituinen ja komea ja te olette itse siksi etevännäköinen mies, että minulla varmaan olisi paljonkin oppimista teiltä."

Nyt miehen ulkonäkö muuttui. Hän ojentautui suoraksi ja huolestunut ilme katosi hänen kasvoiltaan. Ylpeän arvokkaana hän lausui:

"Te tunnette minut?... Niin, miksikä ette minua tuntisi... tuntevathan kaikki. Olen runoilija, Adalbert R., kuten tiedätte, ja palvelen kauneutta. Kauneus on jumalattareni."

Hän teki mahtipontisen liikkeen kädellään ja samassa hänen katseensa kohtasi yönutun kuluneen hihan.

"Tuokin!" hän mutisi itsekseen ja ajatuksen nopeudella heitti päältään vieraita vastaanottamaan sopimattoman nuttunsa sekä seisoi nyt edessäni puettuna mallikelpoiseen mustaan bonjour-pukuun:

"Te olette lukenut runojani? Te ihailette niitä?" hän jatkoi puhettaan. "Niin. Entä tämä asuntoni? Se on taiteen temppeli. Se on työhuoneeni ja samalla inspiraationi ja nerokkaan luomiskykyni herättäjä. Niin, tehän sanoitte jo, että piditte sitä kauniina. Olen rakennuttanut sen aivan itseäni ja taidettani varten. Mutta käykäähän sisään."

Hän avasi oven ja kulki edellä. Astuimme avaraan ja valoisaan eteiseen, jossa oli kivinen mosaiikkilattia. Seiniä koristivat suuret maalaukset, jotka kuvasivat keskiaikaisia metsästysretkiä. Siinä oli ritareita ja ihania naisia, palvelijoita jouset olalla ja poikia haukkoineen.

Isäntäni tarkkaili kasvojeni ilmettä ja huomatessaan siitä kiitosta itselleen, hän hymähti tyytyväisenä:

"Eikö teidänkin mielestänne keskiaika ole paljon runollisempi kuin meidän aikamme?" hän kysyi. "Minä olen aina rakastanut sitä aikaa ihmiskunnan historiassa ja useimmat runoni kuvailevatkin keskiaikaisia tapoja ja tapahtumia."

Minun ei tarvinnut vastata myöntävästi hänen kysymykseensä keskiajan suuremmasta runollisuudesta, sillä lyhytkasvuinen ja vilkasluontoinen isäntäni puheli itse yhtä mittaa.

Olettehan lukenut runoni Erik Glippingin viimeisestä metsästysretkestä, joka päättyi hänen murhaansa Finnerupin ladossa? Olette tietenkin. Siinä runossa keskiaikainen tunnelma on erittäin onnistunut. Hyvä ystäväni, kuuluisa ruotsalainen runoilija H. on monta kertaa sanonut minulle, että se on runoistani paras. No niin, käydään nyt vastaanottohuoneeseeni.

Isäntäni astui taas edellä kynnyksen yli ja minä hänen perässään. Olin jo itsekseni ihmetellyt, mistä hänen äskeinen huolestunut ilmeensä oli johtunut, kun en ollut huomannut mitään puolitekoista tai puutteellista eteisessä, mutta pian ymmärsin syyn.

Huone, johon astuimme, oli tilava, korkea ja valoisa. Siinä oli pöytiä ja sohvia ja mukavia nojatuoleja ja seinillä komeita tauluja ja peilejä. Mutta en joutanut niitä tarkastamaan, sillä huomioni kiintyi heti muutamaan kummalliseen seikkaan. Lattia oli nimittäin tehty maalaamattomista ja höyläämättömistä, likaisen näköisistä laudoista, jotka huojuivat kulkiessa, sillä niitä ei oltu kiinnitetty pölkkyihin, vaan ne lojuivat kuoppaisella ja paljaalla maalla. Lautojen lomitse näkyi mustankostea maaperä ja keskellä lattiaa oli täysin paljas paikka.

En voinut olla huudahtamatta hämmästyksestä. Ja hämmästykseni yltyi kaksinkertaiseksi, kun loin katseeni runoilija-isäntääni ja näin hänen taas kokonaan muuttuneen. Hän oli jälleen pieni huolestunut mies yönutussa.

"Ah, sanoinhan, ettei tämä asuntoni vielä ole valmis", hän huudahti loukkaantuneella äänellä. "Merkillistä, kun ovat tällä tavalla rakentaneet. Ja minäkin olen jo niin paljon puuhaillut ja nähnyt vaivaa..."

Samassa hän syöksyi vastapäätä olevaan kolmanteen huoneeseen, ja ennen kuin olin hämmästyksestäni toipunut, hän ilmestyi ovelle laahaten perässään lautaa, jolla nähtävästi aikoi paikata vierashuoneen lattiaa.

"Kuinka ovatkin tällä tavalla rakentaneet", hän mutisi itsekseen. "Ovat jättäneet minun tehtäväkseni korjata ja laittaa lattiat kuntoon. Onko tämä minunlaiseni miehen työtä?... Mutta mitä teen? Mielelläni muuttaisin muualle, mutta ei ole rahaa... Oikein hävettää."

Hän koetti sovitella lautaa avonaiselle paikalle keskellä permantoa ja kääntyi minun puoleeni kasvoillaan avuttoman lapsen rukoileva ilme.

"Katsokaa nyt", hän sanoi, "eikö tämä ole kova kohtalo runoilijalle? Enhän ehdi tehdä muuta kuin korjailla näitä lattioita. Kirjoittamisen ja runoilemisen täytyy jäädä sikseen."

"Enkö voi teitä auttaa?" kysäisin ja riensin hänen luokseen.

"Kun nyt asetamme tämän laudan näin poikittain, niin pääsee kulkemaan putoamatta kuoppaan. Ja mielessäni tämä näin on kylliksi hyvä. Mitä te tästä enää välitätte? Ettehän tässä huoneessa työskentele. Jättäkää tämä lattia jättää omaan onnensa nojaan..."

Puhuin näin kuin lapselle, sillä otaksuin, että miestä vaivasi sellainen astraalinen hulluus, jota "elävät" kutsuvat päähänpinttymäksi (idee fixe). Mutta runoilijan silmät rävähtivät selko selälleen kauhusta ja hän huudahti:

"Ei, ei! En minä voi mitään jättää. En minä voi mitään kirjoittaa, ennen kuin saan taloni kuntoon. Työhuoneessani... työhuoneessani on asiat vielä hullummin. Tulkaahan ja katsokaa."

Seurasin häntä kolmannen huoneen ovelle ja katsoin sisään. Tämä oli työhuone. Seinät olivat täynnä kirjoja, ja ikkunan luona oli isohko kirjoituspöytä monenlaisine tarpeineen ja papereineen. Huone olisi ollut kaikin puolin miellyttävä, ellei siltä olisi kokonaan puuttunut lattia. Siellä täällä oli tosin laudanpätkä, mutta muuten lattiana oli kosteannäköinen suosammal, jonka vihreät mättäät tuntuivat kätkevän ties minkälaisia iljettäviä matelijoita. Minua puistatti ja samalla miesraukka säälitti.

"Katsokaa nyt. Onko tämä ihmisen koti?" hän sanoi surkuttelevalla äänellä ja kulki toiseen huoneeseensa. "Jalat ihan kastuvat."

Ja todella likainen vesi loiskui hänen jalkojensa alta, kun hän astuskeli vihreillä mättäillä.

"Tällaisessa minun täytyy olla ja elellä. Ja miksi?" hän valitti. "Miksi? Miksi eivät ole rakentaneet taloani valmiiksi. Kun edes voisin muuttaa tästä pois. Tyytyisin kuinka pieneen ja yksinkertaiseen tahansa... kunhan se olisi puhdas ja lämmin ja kunnollinen... Mutta raha, raha...

Katselin miestä tarkemmin ja rupesin ikään kuin ymmärtämään.

"Eikö teidän ole ikävä yksin?" kysyin.

Hän hämmästyi ja sanoi:

"Yksin! Enhän minä jouda tässä mitään ajattelemaan. Ja parempi onkin, ettei kukaan tule tänne, ennen kuin asunto on kunnossa. Yksin, sanotte?... Yksin?..."

"Niin, eikö teillä ole omaisia? Vaimo ja lapset?"

Hän katsoi minuun pelästyneenä. -

"Vaimo ja lapset", hän virkkoi hätäisesti, "ei Agnes eikä pojat saa tulla tänne, niin kauan kuin kaikki vielä on puolitekoista. Ei, ei, kuinka minä tällaisessa... Mutta te ymmärrätte itse, että minulla on kova kiire, sillä voivathan he tulla koska tahansa, ja silloin...

"Missä he sitten ovat?"

"Missä? Kotona tietysti."

"Mikä paikka tämä sitten on?"

"Tämä? Tämä on minun runoilijakotini. Tämä on minua varten. Kyllä hekin saavat tänne tulla, mutta vielä eivät. En tahtonut kertoa heille tästä, ennen kuin..."

"Tiedättekö, että olette kuollut?" kysyin äkkiä vakavalla äänenpainolla.

"Kuollut!" hän kirkaisi. "Minä kuollut! Mitä hulluuksia te puhutte?"

"Niin, tarkoitan, että olette sitä, mitä ihmiset kutsuvat ’kuolleeksi’. Itse asiassa tietenkään ei ole mitään kuolemaa. – Te olette vain siirtynyt yhdestä maailmasta toiseen. Ette ole enää maan päällä ’elävien’ joukossa. Olette nyt tuonelassa, vainajien valtakunnassa.

Hänen kasvonsa kalpenivat, ja hän tuijotti minuun kauhistuneena ja horjui pari askelta taaksepäin, kädet ojossa ikään kuin näkymätöntä vaaraa torjuen. Ja hänen huulensa toistivat koneellisesti: "tuonelassa, vainajien valtakunnassa".

Sitten hänen katseensa vaipui maahan, ja hän virkkoi tuskin kuuluvasti:

"Olen sitä itsekin välistä pelolla aavistanut... Mutta kuinka se on mahdollista?... Voiko ihminen elää, vaikka hän on kuollut?"

Yhtäkkiä hän katsahti ylös ja vihan puna nousi hänen kasvoilleen. Puiden nyrkkiään ja polkien jalallaan maahan, niin että vesi loiski yltympäri, hän tuimasti huusi:

"Ei. Se ei ole mahdollista. Minä en ole kuollut. Te valehtelette. Kuka te olette? Menkää pois. En tahdo nähdä teitä. Kuollut! Ha ha haa! Onko kuolleella elävä ruumis? Onko kuolleella silmät ja suu? Onko kuolleella vaatteet? Te olette valehtelija, maailman suurin valehtelija. Katsokaa tänne! Tällaisiako mättäitä on tuonelassa? Tuonelassako vesi näin pärskyy? Onko tuonelassa kivisiä rakennuksia? Onko tuonelassa huonekaluja? Te valehtelette... Te koetatte pettää minua. Mutta minä sanon teille: pois minun näkyvistäni!"

Vihansa vimmassa hän syöksyi kimppuuni ja aikoi työntää minut huoneesta. Olin kahden vaiheilla mitä tehdä, sillä vaikka mies säälitti minua, hänen materialistinen itsepintaisuutensa tuntui voittamattoman voimakkaalta. Mutta silloin oppaani ääni kehotti minua "auttamaan", ja muitta mutkitta rupesin hurjaan kaksintaisteluun runoilijan kanssa.

Hänen voimansa olivat suuret, sillä niihin keskittyi koko hänen intohimoinen vihansa kaikkea "henkisyyttä" vastaan. Kamppailumme kesti kauan, ja hänen vihansa tuntui ruumiissani raatelevana tuskana. Lopulta minun täytyi kuitenkin voittaa, koska saatoin asettaa henkisen tahtoni voiman hänen eläimellistä himoaan vastaan. Hän kaatui alleni maahan ja vapisi käsissäni kuin haavan lehti. Suuret hikipisarat tippuivat hänen otsaltaan. Hän hengitti raskaasti ja vaivalla, mutta ei saanut sanaa suustaan.

Silloin nostin hänet syliini ja kannoin viereiseen huoneeseen. Laskin hänet hellä varoen sohvalle ja sovitin tyynyn hänen päänsä tueksi.

"Levätkää nyt rauhassa vähän aikaa. Olette kovin väsynyt ja teidän täytyy nukkua hetkisen."

Laskin käteni hänen otsalleen, ja annoin vähän viileätä magnetismia virrata hänen aivoihinsa. Hän vaipui heti virvottavaan uneen.

Tiesin, että hän ei nukkuisi kauan maallisessa ajassa laskettuna, ja sen tähden istuin nojatuoliin odottamaan hänen heräämistään ja mietin, minkälaisista elämänlangoista tämänkin raukan kohtalo oli punottu.

En ollut mietteissäni vielä päässyt tyydyttävään lopputulokseen, kun nukkuja jo heräsi. Hän avasi silmänsä ja katseli ihmetellen ympäriinsä, kohosi istualleen ja lausui sanomattoman pettyneellä äänellä:

"Ah, untako se vain olikin."

Kaikki viha oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Niissä kuvastui taas avuttoman lapsen rukoileva ilme. Havaitessaan minut hänen muistinsa näkyi palaavan ja hän sanoi hiljaa:

"Tekö vielä täällä?... Se oli siis unta..."

Sitten hän lisäsi vilkkaammin, hymyillen surunvoittoisesti:

"Te voititte minut äsken. Oletteko hyvin pahoillanne? Suokaa anteeksi kiivastumiseni, en tiedä, mikä minuun tuli."

"Olkaa huoleti", vastasin ystävällisesti. "Suon teille mielelläni anteeksi. Mutta kertokaa minulle nyt unenne."

"Voinhan sen kertoa, kun taas olen täällä yksin", hän sanoi ja heittäytyi jälleen pitkäkseen sohvalle. "Ei se oikeastaan ollut unta. Se oli nuoruuden muisto. Olin jälleen nuori ja morsiameni luona. Agnes oli nuori tyttö. Me kävelimme puistossa järven rannalla. Oli syyskesän ilta lumoavine kuutamoineen. Järven pinta oli tyyni, ja metsän puut seisoivat äänettöminä. Koko luonto kuunteli, kun Agnes ja minä vannoimme toisillemme ikuisen uskollisuuden valat. Minun sydämeni oli taas täynnä nuoruuden rakkautta ja uskoa ja toivoa. ’Korkealle ihanteiden kukkuloille meidän yhteinen kulkumme käy’, vannoin minä Agnekselle. ’Meidän elämämme on oleva satua, se on oleva kukkien poimimista runouden ruusutarhassa ja hedelmien nauttimista maineen maailmassa. Kun sinä tulet omakseni, Agnes, niin laulullani voitan koko ihmiskunnan ihailun!’ Niin minä vannoin, ja lemmittyni uskoi ja katsoi silmiini ihaillen. Ja me olimme onnelliset. Oi niitä nuoruuden päiviä ja tätä uneni elävää muistoa. Mennyt, mennyt on se aika..."

Äkkiä hän kavahti taas istumaan. Hänen silmänsä katsoivat minuun arasti ja hän kysyi:

"Mutta missä minä nyt olen? Sanokaa, onko totta... sanokaa jumalan tähden, onko totta, että minä olen kuollut?"

"Totta on. Te olette kuollut ja kuitenkin elävä. Te olette tuonelassa, kuten äsken jo sanoin."

"Tuonelassa? Eikö tämä sitten olekaan helvetti? Totta puhuakseni olen välistä pelännyt, että tämä olisi helvetti. Sillä ajatelkaa, mitä tuskia täällä kärsin. Eikö tämä ole helvetti? Sanokaa totuus: eikö tämä ole ikuinen helvetti? Enkö minä ole kadotettu iankaikkisesti?"

"Luuletteko, että helvetissä nähdään sellaisia unia kuin teidän äskeinen unenne oli?"

"Niin... uneni..."

Hän vaipui ajatuksiinsa ja lisäsi hetken perästä:

"Tämä siis ei ole helvetti... Te kutsutte tätä tuonelaksi. Nähdäänkö siis tuonelassa autuaallisia unia?"

"Teidän unenne oli taivainen näky, se oli ennustus tulevaisuudesta."

"Ennustus? Luuletteko minun pääsevän taivaaseen – minun, jumalankieltäjän, joka en ole mihinkään uskonut?"

"Luulen varmasti. Ei yksikään ihminen ole taivaista ulossuljettu kauempaa kuin hän itse sulkee itseltään taivaan."

Hänen katseensa oli täynnä ihmettelyä, mutta samalla siinä alkoi kuvastua lapsellinen ilo ja uteliaisuus. Nyt minä rupesin selittämään hänelle, mitä ymmärsin kuoleman salaisuudesta. Selitin hänelle, kuinka kuolema on tarkoitettu lepoajaksi ihmissielulle, mutta kuinka sielun ensin on puhdistuttava, ennen kuin se voi nousta taivaallisiin tähtitarhoihin. Puhuessani hän tuli yhä enemmän liikuttuneeksi, ja lopulta isot kyyneleet vierivät hänen poskillaan, ja hän alkoi tunnustaa:

"Oi minä olen suuri syntinen. En ole valaani pitänyt. Vannoin uskollisuutta vaimolleni, mutta olen pettänyt häntä, pettänyt, pettänyt monta kertaa. Vereni oli noiduttu, en edes yrittänyt vastustaa kauneuden vetovoimaa... Tomua ja tuhkaa oli koko se kunnia, joka tuli minun osakseni sokean maailman puolelta. Ei se tuntenut minua. Ei se tahtonut minua tuntea, minua, huonoa ihmistä. Se ihaili ja jumaloi runoilijaa."

Hänen tällä tavalla vaikeroidessaan kuului äkkiä etäältä juhlallinen kuorolaulu. Se oli kuin katolinen kirkkohymni, jota tuhannet lapset enkelinkirkkaasti lauloivat. Nousimme molemmat pystyyn kuuntelemaan. Kun laulu tuntui lähenevän, kiiruhdimme ikkunan luo ja näimme puiden lomitse, kuinka pitkä jono valkoisiin puettuja lapsia kulki hiljakseen tiellä opettajan johdolla. Kaikki he näkyivät laulavan suurella hartaudella. Heidän perässään kulki suuri joukko vanhempia ja nuorempia ihmisiä, hekin kaikki hartaannäköisinä, vaikkeivät ottaneet osaa lauluun.

Toverini katsoi minuun kysyvästi ja minä selitin:

"Lapset ovat tiellä kouluun ja samoin vanhemmat. He käyvät koulua valmistuakseen taivaallista tutkintoa varten."

"Käydäänkö täällä koulua?"

"Käydään tietenkin. Kuinka muuten voisi päästä taivaaseen? Tämä on sielun puhdistuskoulua."

"Sittenhän ehkä minunkin..."

"Epäilemättä. Teidän täytyy oppia rakentamaan oikea lattia tähän temppelimäiseen asuntoonne. Ennen ette pääse taivaaseen. Sitä oppiaksenne teidän täytyy päästä kouluun."

"Niinkö? Tätä lattiaako? Minä jo luulin..."

"Katsokaa", minä keskeytin, "jokainen ihminen rakentaa elämänsä aikana itselleen asunnon tuonelassa. Kuoltuaan hän muuttaa asuntoonsa. Jos siinä on vaillinaisuuksia tai turhuuksia, hänen täytyy korjata ja laittaa kuntoon se. Te olette pitkin maallista elämäänne rakentanut höllälle pohjalle, likaiselle pohjalle, soiselle pohjalle...

"Minä ymmärrän", hän kuiskasi hiljaa ja hänen päänsä kallistui rintaa vasten. Mutta sitten hän katsoi ylös ja nuoruuden tulta oli hänen silmissään, kun hän lisäsi:

"Mutta tahdon korjata ja tehdä paremmaksi."

Sillä välin oli laulava lapsijoukko ehtinyt aivan ikkunan kohdalle. Siellä se pysähtyi, lopetti laulunsa ja kasvot kääntyivät runoilijan temppeliin päin. Ja kun me ihmetellen avasimme ikkunan, kajahti tuhansista suloäänisistä lapsensuista suostutteleva huuto:

"Adalbert! Adalbert! Tule luoksemme, ja liity meihin. Adalbert! Tule kouluun."

Ja kaikki ihmiset, nuoret ja vanhat, yhtyivät huutoon, ja se huuto oli kuin pasuunojen ääni. Ja kaikki viittoilivat ja tekivät rohkaisevia liikkeitä käsillään ja kutsuivat runoilijaa luokseen. Ja toverini kasvot kirkastuivat, ja hän loi minuun voitonriemuisen katseen.

Sitten hän viittasi kädellään ja huusi heille vastaukseksi: "minä tulen, minä tulen", ja minä näin, kuinka hän heitti ruman yönutun päältään ja oli puettu valkoiseen viittaan niin kuin toiset ja riensi ulos heidän luokseen.

Ja minä lähdin taas kulkemaan yksin, ja jätin taakseni runoilijan kummallisen asunnon. Ja korviini kuului, kuinka lapsijoukko oli alkanut uudestaan laulaa juhlallista ja mieltä ylentävää ylistyslauluaan.

Tietäjä — helmikuu 1908

Kieliasua on uudistettu.