Pekka Ervast
Gilgamesh, muinaisbabylonialainen kuolemattomuuden etsijä
Puoli vuosisataa sitten uskottiin vielä aivan yleisesti kristikunnassa, että juutalaisten vedenpaisumuskertomus oli ainutlaatuinen, että se oli juutalaista alkuperää, ja että siinä osoittautui Jumalan armo valittua kansaa kohtaan, ja että siinä oli annettu tietää ihmiskunnan varhemmista vaiheista. Olihan kreikkalaisissa saduissa tosin samaan tapaan kerrottu, mutta kun Jumalan valittu kansa kertoi pyhissä kirjoissaan vedenpaisumuksesta, niin kristikunta saattoi ajatella, että niin oli tapahtunut. Olihan Eusebius, kirkkoisä, tosin toistanut muutamia katkelmia babylonialaisen Berossoksen kertomuksesta, jossa puhutaan vedenpaisumuksesta ja Noak-ihmisestä, joka silloin perheineen, palvelijoineen ja monine eläimineen pelastui, mutta koska tämä Berossos oli kirjoittanut Aleksanteri Suurta varten, niin ajateltiin, että babylonialaiset olivat saaneet tarinan juutalaisilta, koska juutalaiset vähän ennen olivat olleet vankeudessa Babyloniassa.
Koko tämä asia sai aivan uuden käänteen, kun viime vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä alettiin tehdä kaikenlaisia kirjallisia löytöjä, etenkin, kun löydettiin Assurbanipalin kirjasto, jossa oli sangen suuri määrä kirjoitustauluja. Silloin todella kaikki käsitykset muuttuivat, sillä nämä Assurbanipalin teettämät taulut olivat 7:nneltä vuosisadalta ennen Kristusta, siis varhemmin kuin juutalaiset olivat olleet Babylonian vankeudessa. Näissä tauluissa kerrotaan vedenpaisumuksesta ja Noakista eli Xisutroksesista, joka pelastui. Silloin meidän kristikuntamme kovasti hämmästyi, ja se hämmästys oli vielä suurempi, kun todettiin, että nämä kertomukset olivat ainoastaan käännöksiä, sillä alkuperäiset kirjoitukset olivat kirjoitetut sumerin kielellä, ja nekin löydettiin. Ne olivat ainakin vuodelta 2500 eKr. Siis siihen aikaan, kun juutalaisten kronologian mukaan maailma luotiin, oli olemassa korkea sivistys, joka kertoi vedenpaisumuksesta jo silloin hyvin vanhana asiana.
Täten tuli päivänselvästi todistetuksi, että juutalaisten kertomus vedenpaisumuksesta ei ollut suinkaan alkuperäinen, vaan laina babylonialaisilta. On huomattu, että he ovat saaneet sieltä paljon muutakin lainaksi.
Tämä vedenpaisumuskertomus on osa babylonialaisesta eepoksesta nimeltä Gilgamesh, joka on pitkä runoteos. Se ei ole kokonaan säilynyt, se on alkuaan ollut 12 taululle kirjoitettuna, ja useimmat niistä ovat jäljellä. Gilgamesh-eepos alkaa näin: »Tämän on kirjoittanut ihminen, joka on kaiken nähnyt ja kokenut ja oppinut tietämään kaikki salaisuudet elämässä ja oppinut paljon näkemään». Hyvin huomattava ja merkillinen asia, sillä, kun me ajattelemme luonnonkansoja, niin nehän eivät ole tällä tavalla mitään kirjoittaneet, eivätkä ne myöskään ole osanneet nousta ja kohota sellaiseen ylevään, filosofiseen korkeuteen, että osaisivat rauhallisesti sanoa: »Tämän on kirjoittanut sellainen ihminen, joka on kaiken nähnyt». — Ja siinä kerrotaan, mitä kaikkea hän on nähnyt — ja hän kertoo rehellisesti. Me voimme huomata monesta pienestä piirteestä, että kertomus on rehellinen, ettei hän kerro mitään, mitä ei ole nähnyt. Hänen oma inhimillisyytensä pilkistää kaikesta esille, ja me voimme huomata, kun luemme tuon eepoksen, että hän on nähnyt paljon, mutta ei kuitenkaan niin paljon kuin ihminen voi nähdä.
Kun tätä Gilgamesh-eeposta tutkimme, silloin voimme erottaa siinä kolme osaa: yksi on silloin vedenpaisumuskertomus, ja toinen kertomus on Gilgameshin varhaisemmista vaiheista. Gilgamesh oli suuri kuningas muinaisessa Urakissa silloin, kun hän heräsi ja päätti lähteä elämän totuutta etsimään. Kolmas osa kertoo hänen etsimisestään.
Olin ajatellut, että tänään loisimme silmäyksen tämän muinaiskaldealaisen ihmisen totuuden etsintään. Voisi tietenkin kertoa Gilgameshin varhaisemmatkin vaiheet, mutta tahdon tässä rajoittua vain yleispiirteittäin kertomaan hänen elämästään siihen saakka, kun hän herää.
Gilgamesh oli mahtava kuningas, itsevaltias tyranni. Kansa kärsi ja rukoili jumalalta apua, ja jumala lähetti erään fyysisesti voimakkaan ihmisen, Engidu-nimisen nuorukaisen Gilgameshin kanssa kilpailemaan. Tämä Engidu oli luonnonihminen, voimakas ja omituinen, joka eli eläinten parissa metsissä. Eräs nainen lähetettiin häntä viekoittelemaan siihen kaupunkiin, jossa Gilgamesh asui. Ja Gilgamesh ja Engidu tapaavat toisensa kaupungin portin luona ja ryhtyvät kaksintaisteluun. Molemmat ovat väkeviä, niin että heidän on oikeastaan mahdoton voittaa toisiaan. Toisessa paikassa kerrotaan, että Gilgamesh oli väkevämpi, ja toisessa, että Engidu. Gilgamesh ihastui tuohon ihmiseen, joka oli hänelle sopiva toveriksi, ja he tekivät ystävyysliiton. He olivat aina yhdessä ja suorittivat yhdessä sankaritekoja. Hyvin merkillinen piirre mielestäni on se, että Gilgamesh, kun hän oli saanut Engidun ystäväkseen, jonka kanssa saattoi suorittaa ihmeellisiä tekoja, ei enää välittänyt naisista. Ištar-jumalatar koetti viekoitella häntä menemään naimisiin kanssaan ja suuttui, kun Gilgamesh ei hänestä lainkaan välittänyt.
Kerran eräässä suuressa taistelussa Engidu oli loitsusta saanut jonkinlaisen tärähdyksen, ja sai siitä kuolemantaudin. Sairaana maatessaan hän valitti, miksi hänen täytyi kuolla taudista vuoteessa, kun hän olisi tahtonut kuolla sodassa, taistelussa. Se oli hänestä kovin raskasta. Mutta hän kuoli. Sitten kokonainen taulu kertoo Gilgameshin surusta, miten hän ei tahtonut jaksaa elää, kun hänen ystävänsä, jota hän piti niin suuressa arvossa, oli kuollut. Silloin hän yht’äkkiä aivan kuin toipuu ajatuksesta: »Kun ystäväni on nyt kuollut, makaa tuossa hengettömänä, hän, joka oli minun kanssani sankarileikeissä, mikä minusta tulee? Mikä on tämä elämä? Onko mitään kuolematonta elämää»? — Meidän täytyy huomata, kuinka psykologisesti hienoa tämä on. Me voisimme ensin ajatella helposti, että eikö tuo ole itsekästä, kun ihminen alkaa ajatella, että sama kohtalo kohtaa häntä. Mutta se ei ollut sitä, sillä kun siitä seuraa ajatus: »Mitä on elämä»? silloin me näemme, että tuo ajatus on vain herättäjä. Tuo ajatus voi herättää ainoastaan sellaisen ihmisen, joka on kuin luotu totuudenetsijäksi, filosofiksi. Gilgamesh kärsi kovasti silloin, kun Engidu kärsi, ja tämä kärsimys sai hänet heräämään. Hän oli siis sisässään vanha totuudenetsijä, sielu, joka tarvitsi vain ulkonaisen kokemuksen, joka herätti hänet ulkonaisesti.
Nyt Gilgamesh ajatteli: »Keneltä minä voin saada tietää»? Siltä vanhalta kuninkaalliselta esi-isältäni, Ut-napishtimiltäkö? Hän oli ihminen, joka muinaisina aikoina pelastui kuoleman vallasta. Hän tuli kuolemattomaksi olennoksi; jumalat nostivat hänet taivaaseen. Hän oli siis sellainen olento, joka voi minulle selittää ja kertoa, millä tavalla ihminen voi tulla kuolemattomaksi, Häntä siis lähden etsimään.»
Eikö tämä ole aivan samaa kuin, jos tänä päivänä ihminen herää tietoiseksi siitä, että kun tämä elämä on hyvin salaperäinen, täynnä kaikkea kärsimystä, niin hänen täytyy saada tietoa sellaiselta ihmiseltä, joka tietää. Ja meidän päivinämme voi ihminen ajatella: »Onhan Mestareita, jotka tietävät. Siis minä lähden heitä etsimään».
Samalla tavoin tuhansia vuosia sitten kuningas Gilgamesh ajatteli. Hän lähti etsimään esi-isäänsä, joka oli kuolemattomuuden voittanut. Ut-napishtim oli sama kuin tuo Xisutrokses, Noak. Tässä kerrotaan, että hän jäi elävänä elämään jumalien maassa. Sitten kerrotaan eepoksessa aivan luonnollisena asiana, kuinka Gilgamesh lähtee etsimään ensin jumalien tarhaa, päästäkseen sieltä kuoleman toiselle rannalle. Tätä jumalien tarhaa suojelee suunnattoman suuri ja tiheä metsä, ja sitä vartioivat hirmuiset skorpioni-ihmiset. Gilgamesh ei pelkää. Hän saapuu niiden luo. Ne heittävät silmäyksen Gilgameshiin ja kysyvät: »Kuka on se, joka tulee tuolla niin surullisena ja alakuloisena? Ei hän ole kuin ihminen, vaan kuin puolijumala. Miksi hän on niin alakuloisen näköinen»? — Silloin Gilgamesh selittää koko jutun ystävästään, jonka hän on kadottanut, ja jatkaa: »Kuinka en surisi, mutta nyt olen päättänyt etsiä Ut-napishtimin, jotta kuulisin häneltä, kuinka kuolemattomuus on saavutettavissa. Näyttäkää minulle tie hänen luokseen».
Gilgameshin suorasta, rehellisestä selityksestä nuo vartijat heltyvät ja sanovat hänelle: »Mutta etkö sinä tiedä, että tämä metsä on niin pitkä, synkkä ja pimeä, ettei kukaan ihminen ole voinut siellä kulkea? Ainoa on Auringonjumala». — »Minä lähden», sanoo Gilgamesh, ja skorpioni-ihmiset väistyvät syrjään. Hän kulkee tuossa metsässä peninkulman, kulkee toisen, 12 vuorokautta yhtämittaa. Sitten metsä aukenee ja hän tulee jumalien puutarhaan, jossa on kaikki loistavaa: kultaa, hopeaa ja jalokiviä. — Muistakaamme juutalaisen kertomuksen uutta Jerusalemia, jossa on kaikki talot ja kadut jalokiviä. Tässä jumalien puutarhassa näkyi meren ranta, ja siellä istui jumalatar — voisimme heti sanoa — tuonen tytti, joka kysyy Gilgameshilta samat asiat, mitkä skorpioni-ihminen oli kysynyt: »Kuka sinä olet, joka niin alakuloisena tulet kaukaa? Etkö tiedä, etteivät ihmiset täällä kulje»? — Taas Gilgamesh vastaa samalla tavalla, ja jumalatar sanoo: »Sinä näet, että tässä on suuri meri. Kuinka sinä aiot sen yli päästä? Siinä on kuoleman, tuonen virta, eivät ihmiset mene elävinä sen yli». — »En tiedä», sanoo Gilgamesh, »minun täytyy päästä Ut-napishtimin luo, sillä minä tahdon tietää, millä tavoin voi saavuttaa kuolemattomuuden». — »No niin», sanoo Tuonen tytti, »tässä on lauttamies, pyydä, että hän soutaa sinut virran yli». — Se on kuten kreikkalaisessa tarussa Styx-virta, ja Kalevalassa Tuonelan joki. — Gilgamesh menee taas lauttamiehen, Urshanadin luo, joka sanoo: »Me emme voi astua laivaan, sillä sinun olemuksesi on sellainen, että nämä kiviarkut häviävät. Sinun on mentävä metsään ja tuotava sieltä 12 — toisen mukaan 120–60-kyynärän pituista sauvaa». Gilgamesh toi sauvat ja astui laivaan. Urshanad neuvoi: »Ota yksi sauva kerrallaan ja vedä sillä venettä eteenpäin, kunnes joka sauva on käytetty». Gilgamesh tekikin niin, mutta ei oltu vielä toisella rannalla, kun viimeinen sauva oli käytetty — jollakin salaperäisellä tavalla ne aina katosivat — niin että lopuksi täytyi ottaa laivan masto, ja silloin he pääsivät rantaan.
Jumalien saaressa istuu Ut-napishtim vaimoineen. Hän on kaukaa nähnyt, että joku tulee, ja hän sanoo vaimolleen: »Kuka tuo on, joka tulee kaukaa? Ei se ole tavallisen vainajan näköinen. Ei se ole ihminen eikä jumala».
Sitten kun Gilgamesh tulee rantaan ja astuu Ut-napishtimin luo, niin tämä kysyy häneltä samat asiat: »Kuka sinä olet, joka kaukaa tulet, niin surullisen ja alakuloisen näköisenä»? Gilgamesh vastaa kuten ennen ja kertoo koko historiansa ja sanoo lopuksi: »Nyt olen tullut sinun luoksesi, jotta saisin tietää, millä tavalla ihminen voi saavuttaa kuolemattomuuden. Mikä on kuoleman salaisuus»? — »Oi», sanoo Ut-napishtim, »kuoleman salaisuus on syvä. Jumalat taivaassa päättävät kuolemasta, mutta ihminen ei voi tietää, koska kuolema tulee. Ja elämä kuoleman jälkeen on synkkä; surua täynnä on olemassaolo».
Näistä kivitauluista on aina silloin tällöin jotakin pois, ettei voi seurata kertomusta täydellisesti. — Sitten tulee järjestyksessä Ut-napishtimin kertomus. Hän kertoo ihmiskunnan historiasta, vedenpaisumuksesta. Siitä tulee esille, miten jumalat katselevat ihmisten elämää ja paheksuvat sitä. Ihmiset eivät osaa elää jumalien tahdon mukaisesti, vaan elävät kaikenlaisissa nautinnoissa. Jumalat sanovat neuvostonsa kokouksessa: »Näille ihmisille on tehtävä jotakin; on lähetettävä maan päälle suuri pyörremyrsky, joka nostaa veden ja hukuttaa ihmiset». Ainoastaan Ea, tuo ihmisten ystävä, Jumalan Poika, oli alakuloinen, sillä hän sääli ihmisiä. Mutta hän tietenkin alistui toisten jumalien päätökseen. Hän katseli alas maan päälle ja sanoi: »Nyt pitää kaikkien lintujen, tuulien ja kukkien kertoa, että ihmisiä uhkaa suuri vaara. Ehkä joku kuulee äänen». Ja Ut-napishtim kuuli sen. Hän kertoo: »Minä kuulin, että suuri onnettomuus uhkaa ihmiskuntaa, ja minä varustauduin kuulemaan, mitä jumala tahtoo ja kuulin Ean äänen sisässäni, joka sanoi: Rakenna suuri arkki, 60-kyynärää joka suuntaan ja järjestä niin, että siihen mahtuu perheesi ja kaikenlaisia eläimiä, mitä sinun ympärilläsi on. Merkin tiedät. Silloin kun merkillinen sade yhtenä iltana tulee taivaasta, tiedät, että on mentävä arkkiin. — Näin kuulin jumalan puhuvan ja tein niin. Sitten eräänä iltana satoi, kuten Ea oli ennustanut, ja kaikki menivät arkkiin. Yön aikaan alkoivat vedet nousta. Siten kaikki hävitettiin, mutta tuo arkki kellui aalloilla. Seitsemän päivän kuluttua lähetin linnun ulos, mutta se palasi takaisin. Samoin toisena päivänä, mutta kolmantena päivänä lintu jäi sille tielleen. Kun sitten maata alkoi tulla näkyviin, laskimme rantaan, ja Ea tuli sinne myös. Silloin minä sanoin kaikille: Teidän tulee elää Jumalan tahdon mukaisesti. — Sitten Ea otti minut ja vaimoni tänne jumalien maahan elävinä».
»Niin», sanoo Gilgamesh, »sinä olet aivan samanlainen kuin minä. Et ole haamu, vaan elävä ihminen. — Kuinka minä voin saavuttaa samanlaisen kuolemattomuuden»? — »Se on vaikeaa, kykenetkö sinä»? — Sitten vaimolleen hän sanoi: »Leivo 7 loitsuleipää». — Ne leivottiin ja tuotiin Gilgameshin eteen. Sitten Ut-napishtim sanoo: »Nyt sinun pitää voittaa uni. Uni ja kuolema ovat veljiä. Et saa nukkua». — Mutta Gilgamesh ei voittanut unta.
Tässä minusta näkyy juuri tuo niin rehellinen inhimillinen piirre, sillä siinä kerrotaan rehellisesti, ettei Gilgamesh voittanut unta. »Oi, kuinka minun päälleni hyökkäävät unen jumalat, en osaa niitä voittaa». Ut-napishtim herättää hänet sitten: »Nämä 7 leipää ovat tässä, niitä sinä et voi syödä, kun et voittanut unta. Et kykene kuolemattomuutta voittamaan. Sinun täytyy mennä ihmisten maille». — Surullisena Gilgamesh alistuu kohtaloonsa. »Minun täytyy palata takaisin Urukin kaupunkiin». — Lohdutukseksi hän sai erään yrtin Ut-napishtimilta, joka sanoi: »Se tuottaa nuoruuden takaisin, säilytä sitä hyvin».
Kun sitten Gilgamesh menee yli meren toiselle rannalle, hän siellä kylpee lähteessä. Yrtin hän asettaa lähteen reunalle, mutta hänen kylpiessään tulee käärme ja syö sen, niin ettei hän saanut sitä yrttiäkään mukaansa. Sitten hän palaa Urukin kaupunkiin ja ryhtyy uudelleen hallitsemaan.
Oppineet sanovat: tähän päättyy kertomus. — Mutta tuo kahdestoista taulu on erinomaisen merkillinen, sillä siinä kerrotaan, että Gilgamesh ei saavuta rauhaa. Hänellä oli niin ikävä ystäväänsä, että hän rukoili Jumalaa: »Lähetä minulle Engidu haudasta takaisin, että häneltä saan kuulla, miten on kuoleman valtakunnassa». Jumalat eivät kaikki siihen oikein suostuneet, mutta Ea taaskin osoitti sääliä ja sanoi kuoleman valtakunnan hallitsijalle: » Tee reikä maahan ja anna Engidun hengen tulla puhuttelemaan Gilgameshia». — Ja Engidu nousee haudasta ja saa keskustella Gilgameshin kanssa, joka kysyy: »Kuinka on kuoleman tuolla puolen»? — Tässä on taas taulu rikki, mutta sen verran saa selvää, että kuolemanjälkeistä elämää kuvataan samanlaiseksi kuin Kalevalassa. Gilgamesh kysyy, onko Engidu nähnyt sen ja sen ihmisen siellä, ja Engidu kertoo heistä. Hän kuvaa useampien ihmisten kohtaloita kuoleman jälkeen lyhyesti, mutta sattuvasti.
Tämä on kertomus Gilgameshin etsinnästä. — Nyt, kun me katselemme tätä asiaa okkultisella, kriittisellä silmällä, niin me huomaamme siinä aivan toista kuin tieteelliset tutkijat. Mehän näemme aivan selvästi, että tässä on kysymys etsinnästä, joka tapahtuu toisella tasolla, näkymättömässä maailmassa. Ei sitä Ut-napishtimia voi lähteä etsimään tässä fyysisessä maailmassa, vaikka sellainen ajatus on totuudenetsijälle läheinen, kun hän tietää, että Mestareita on olemassa. Totuudenetsijä voi ajatella, että hän lähtee Intiaan, Himalajalle, mutta hän ymmärtää kyllä pian, ettei Mestareita etsitä määrätystä fyysisestä paikasta. Se on aivan toinen asia; se on Mestari, joka tulee. Kun oppilas etsii Mestaria, hänen täytyy etsiä häntä sisästä, näkymättömästä maailmasta, sillä muuten hän ei voi tietää, onko se Mestari, jonka hän tapaa. Samalla tavoin ymmärtää, että Gilgameshin etsintä tapahtuu näkymättömässä maailmassa; hänen täytyy kulkea kuoleman valtakunnan läpi. Siellä on kalman valtakunta, eetteri-maailma, joka on synkkä, pimeä. Siinä on voitettavana skorpioni-ihmiset, kynnyksenvartijat, jotka estävät ihmistä astumasta näkymättömään maailmaan fyysisestä ruumiista. Mutta Gilgamesh pääsee, sillä hän on rehellinen ihminen, metsään, joka kuvaa astraalimaailman sitä osaa, jonka ohi hän kulkee, sillä se on sellaista, ettei hänellä itsessään ole vastaavaa heikkoutta omassa ruumiissaan. Mutta hänen täytyy kulkea sen lävitse. Sitten hän tulee korkeampaan astraalimaailmaan, jossa on jumalien puutarha tai kuten me nyt sanomme: kesämaa. Sen lävitse hän kulkee. Sitten tulee vaikea paikka, tuonen virta. Se on se, joka erottaa hänet kuoleman varsinaisesta valtakunnasta, taivaasta, jumalien maasta. Se on kuoleman varsinainen valtakunta. Siinä ihmiset todellisesti ovat kuoleman jälkeen. Ja sinne pääsy älytasolla on ylen vaikea sen kuilun takia, joka erottaa astraalimaailman tästä jumalien maasta. Sitä kuilua nimitetään Suureksi Lohikäärmeeksi eli suureksi puhdistavaksi tuleksi. Se on ihmeellinen voimavirta, pyörre, jonka lävitse vainajan on mahdoton kulkea ilman, että se repii sielusta kaikki, mitä on persoonallista, itsekästä, alhaista. Vasta sitten hän pääsee taivaisiin. Se on toinen kuolema, josta puhutaan pyhissä kirjoissa. Mutta kun ihminen elävänä aikoo sen lävitse, hän ei saa kadottaa mitään itsestään; hänen täytyy osata säilyttää kaikki itsessään.
Gilgamesh pääsee lautturin avulla tuonen virran yli, mutta hänen on täytynyt tehdä itselleen 12 (120) kpl 60:n kyynärän pituista sauvaa. Mitä se tarkoittaa? — Oppineiden mielestä se on salaperäinen asia. Minä sanoisin, että Gilgameshin, sen ihmisen, joka aikoo kulkea tuonen virran yli, täytyy osata täydellisesti hillitä sieluruumiinsa, astraalis-mentaalisen ruumiinsa. Hän ei voi siitä luopua, vaan hänen täytyy osata sitä hillitä. Siinä on 6 erilaista aineen muodostumaa, 6 erilaista synnin mahdollisuutta, 6 kuolemansyntiä. Niitä hänen täytyy osata hillitä, vieläpä niiden monissa variaatioissa. Siihen viittaa tuo luku 12 tai 120. Ihminen syntyessään maailmaan voi vaihdella vuorotellen 12 eläinradan merkissä. Siis hänen menneisyydellään voi olla ainakin 12 erilaista astraaliruumista, vähän eri tavalla rakennettua. Kaikissa näissä vivahduksissa täytyy ihmisen osata hillitä astraaliruumistaan, jos hän tahtoo kulkea tuon paikan kautta. Ei saa olla mitään yllättävää heikkoutta, joka ryntäisi hänen kimppuunsa. Ja vaikka ei sitä olisikaan hänen nykyisessä persoonallisuudessaan, niin myös noissa 12 mahdollisuudessa hänen täytyy osata hillitä sitä. — Näin ymmärrän nuo sanat, joilla sauvotaan eteenpäin venettä. Gilgameshin täytyi hillitä omaa tunneruumistaan sen 12 suuressa muunnoksessa ja niiden 6:lla eri alatasolla.
Tällä tavoin itseään hilliten Gilgamesh säilyttää tietoisuutensa läpi hirmuisten koetusten. Jos ajattelemme ketä ihmistä tahansa, joka ei ole salatieteellisesti kasvatettu, niin lohikäärme nielee hänet, hän kuolee. Gilgamesh oli päässyt niin pitkälle, että hän pystyi hillitsemään itsensä kaikissa alemmissa ilmenemismuodoissaan ja hän pääsee deevakhaaniin, jossa elävät juuri Mestari-olennot, manut, kuten Ut-napishtim. Ut-napishtim sanoo: »Jotta voisit kuolemattomuuden saavuttaa, sinun täytyy voittaa uni ja syödä 7 maagista leipää». Siis ravita itsensä 7:llä ravinnolla. — Mitä sillä tarkoitetaan? Gilgameshin on täytynyt voittaa unohtaminen tavallisessa merkityksessä, mutta kun täytyy voittaa uni — ja uni ja kuolema ovat lähellä toisiaan — niin tämä myöskin mielestäni viittaa siihen, että hänen on saavutettava tuo kuolemattomuus päivätajunnassa. Ei riitä, että hän menee ulos omasta ruumiistaan ja voittaa unen toisessa maailmassa, vaan tässä päivätajunnassa täytyy ratkaista unen salaisuus, tulla noiden maailmoiden herraksi.
Tämä on hyvin merkillinen kohta, sillä sitä eivät ihmiset osanneet tehdä ennen Kristusta. Nyt me huomaamme, kuinka yhtäpitävä on tämä Gilgamesh-eepos: Auringonjumala on ainoa, joka on kulkenut niillä mailla. Manu, Ut-napishtim on toisesta maailmasta. Hän ei ole ihminen. Gilgamesh ei voita unta eikä voi syödä noita 7 leipää, joka tarkoittaa, että hänen pitäisi itsessään voittaa älylliset mahdollisuudet itsekkyyteen. Pelko, rakkaus, viha, elämänhalu, muotojen rakastaminen, kaikki tällaiset hänen täytyisi itsessään voittaa. Ne ovat ne leivät, mutta Gilgamesh ei osaa. Ut-napishtim sanoo: »Kukaan ihminen ei siihen kykene». Ja kun Gilgamesh ei voita päivätajunnassaan näkymättömiä maailmoja, niin että ne hänelle aukenisivat päivätajunnassa, niin hänen täytyy palata omaan kaupunkiinsa, so. ruumiiseensa, persoonallisuuteensa. Ja kun hän ei ole osannut voittaa, niin on selvää, että kun hän tulee takaisin persoonalliseen elämään, hän uudestaan alkaa ikävöidä ystäväänsä. Mikä on silloin lohdutukseksi ihmiselle, jos hän ei onnistu salatieteellisissä pyrkimyksissään, vielä tänä päivänä? Se, että maagisella tai spiritistisellä tavalla tulee todistetuksi, että rakkaat omaiset, ystävät, ovat olemassa. He tulevat kuin haudasta takaisin tänne. »Koska sinä et itse jaksa voittaa unta ja kuolemaa, et voi tulla pois itsestäsi, niin että kuoleman portit sinulle avautuisivat, mutta saat sen lohdutuksen, koska olet rehellinen etsijä, että saat päivätajunnallasi nähdä jotain sellaista, joka todistaa sinulle, että kuolemanjälkeinen elämä on olemassa, niin ettei etsintäsi menisi hukkaan».
Elämä palkitsee sitäkin etsijää, joka ei pääse tien päähän.
Esitelmä 9.11.1924, julkaistu teoksessa Ihmiskunnan varhaisvaiheita
Etusivu Pekka Ervast