Pekka Ervast

Kansallinen kulttuuri ja Suomen kansan tulevaisuus

"Mitä teosofit sanovat kansallisista riennoista ja kansallisesta kulttuurista? Onko heillä esim. mitään sanottavaa Suomen kansan tulevaisuudesta? Varmaankaan eivät välitä sellaisista kysymyksistä?"

Vastataksemme perin pohjin tällaisiin kyselyihin, pitäisi meidän ensin selittää, mitä teosofia on ja miksi teosofit, joita tavallisesti kutsutaan haaveilijoiksi, ovat kovin kiintyneet kaikkiin kulttuurikysymyksiin. Koska tällainen selonteko veisi kuitenkin meidät liian pitkälle aiheestamme ja koska useimmat lukijamme lienevät jo selvillä teosofian perustotuuksista, tyydymme tässä lausumaan muutamia mielipiteitä kansallisesta kulttuurista yleensä ja erityisesti Suomen kansan tulevaisuudesta.

Kun puhutaan kansallisista riennoista ja kansallisesta kulttuurista ja kysytään, mille kannalle teosofit asettuvat, sopii vastata, että tämä riippuu asianhaaroista kussakin yksityistapauksessa. Teosofit uskovat epäilemättä omintakeiseen kansalliseen kulttuuriin, mutta heillä on oma käsityksensä siitä, mitä kulttuuri on, ja heidän käsityksensä saattaa joutua ristiriitaan vallitsevan käsityksen kanssa. Jos esim. kulttuurilla käsitetään aineellista hyvinvointia jonkun toisen kansan kustannuksella, silloin teosofit tuskin innostuvat sellaisesta sivistyksestä. Yhtä vähän ihailua herättää heissä sellainen kulttuuri, jossa tiede ja taide ovat sortovallan ja rikkauden palveluksessa ja jossa köyhät – so. kansan suuri enemmistö – ovat kaiken korkeamman kulttuurin ulkopuolella. Heidän kulttuuri-ihanteensa on toista laatua. Heidän kansalliset rientonsa tähtäävät toisaalle.

Mikä sitten on teosofiselta kannalta kansallinen kulttuuri? Löytääksemme tähän vastauksen sopii meidän ensin kysyä: mitä yleensä on sivistys? Onko sivistys sitä, että ihminen osaa käyttäytyä hienosti, että hän on korkeasti oppinut ja osaa keskustella kaiken maailman kysymyksistä? Nämä eivät ole mitään halveksittavia ominaisuuksia, mutta teosofiselta – ja uskonnolliselta – kannalta ne eivät riitä määrittelemään sivistystä. Sillä ollakseen muuta kuin ohimenevä ilmiö, ollakseen ikuisesti pätevä sivistyksen täytyy olla elävän ihmishengen ominaisuus. Sivistyksen täytyy itse asiassa olla se keino, jolla ihmisen henki ilmenee ulkonaisessa maailmassa. Raakalaisasteella oleva ihminen ei ole sivistynyt, sillä hän ei kykene ilmentämään mitään henkistä elämää – ja tietenkin hänen henkinen elämänsä on perin köyhää. Sitä myöten kuin sivistys kasvaa, hengen kyky ilmetä kasvaa, eli toisin sanoen: mitä sisältörikkaammaksi henki kehittyy kokemusten ja mietiskelyn kautta ja mitä enemmän se tuo esille salatusta aarreaitastaan, sitä suurempi on sivistys. Sivistyksen ulkonainenkin merkitys on täten henkisissä arvoissa, ei aineellisissa. Teosofi sanoisi: ihminen on sivistynyt samassa määrin kuin hänen ajatuksissaan, sanoissaan ja töissään ilmenee hänen korkeampi minänsä. Ja juuri tämä merkitsee, että ihminen on hiukan toisella tavalla sivistynyt kuin joku toinen. Jos ihmiset olisivat aivan rehellisiä (kuten ovat kuoltuaan), jolleivät he käyttäisi ulkonaista sivistystä oman itsensä peitteenä, silloin näkyisi selvästi, kuinka pitkällä he ovat sivistyksessä, ja silloin he kukaties ryhmittyisivät "sivistyneihin" ja "sivistymättömiin" aivan toisella tavalla kuin nyt. Mutta silloin tulisi myös paljon kaunista esille: muodoissa paljon vaihtelua, rikkautta ja viehättävää uutuutta, joka nyt uinailee korkeammilla tasoilla. Silloin meillä olisi tilaisuus puhua "yksilöllisestä kulttuurista".

Sama on nyt laita kansallisen kulttuurin. Teosofiselta kannalta kukin kansakunta on yksilö. Näkymättömässä maailmassa elää kansan minuus jonkinlaisena yhteisenä ylitajuntana. Ja niin kuin ihmisen minällä on kaksi puolta, alempi ja ylempi eli persoonallisuus ja yksilöllisyys, niin kansankin minuudessa voidaan erottaa alempi ja ylempi puoli. Jos heitämme yleissilmäyksen jonkin kansakunnan oloon ja elämään, maahan ja historiaan, tutkien sen elintapoja ja kehitystä, saamme kuvan sen alemmasta eli persoonallisesta kansanhengestä. Jos taas tahdomme vilaukselta nähdä kansan korkeampaa minuutta, silloin meidän täytyy syventyä sen hengentuotteisiin, sen viisauteen, sen erityisiin henkisiin ja älyllisiin ominaisuuksiin, sanalla sanoen sen sivistykseen. Sillä raakalaisasteella, jolloin vain kansan alempi minä ilmenee, ei ole sivistystä. Sivistys tulee vasta sen myötä, kun kansan korkeampi henkinen minuus pääsee omalla tavallaan vaikuttamaan sen ulkonaisessa elämässä. Länsimailla on nk. kristillinen sivistys valanut kristityt kansat jotakuinkin samaan muottiin, samoin yksilöt. Joskin tällä on voitettu yleinen edistys muutamissa suhteissa, se on toisaalta ehkäissyt kansallisen ja yksilöllisen hengen vapaata ilmennystä. Jos uusi aika on tuova korkeamman sivistyksen, sen on siis ensinnä murrettava ne kahleet, jotka estävät eri henkien omaperäistä esiintymistä. Yksilöiden täytyy saada kulkea omia teitään ja samoin kansakuntien. Ulkonaisen kaavamaisuuden täytyy poistua, ihmisten on kääntyminen suuremmalla luottamuksella oman itsensä puoleen ja kansojen on ammennettava oman henkensä tyhjentymättömistä rikkauksista uusia muotoja kehittyvälle kulttuurille.

Teosofit täten eivät suinkaan ole välinpitämättömiä kulttuurikysymyksistä, vaan heidän ymmärtääkseen kansojen ja ihmiskunnan elämä ja edistys juuri riippuu siitä, mille kannalle ne asettuvat näissä kysymyksissä. Tahtovatko edelleen vaeltaa alemman minänsä ohjaamina? Tahtovatko edelleen pitää ihanteenaan maallista rikkautta ja valtaa, aineellista hyvinvointia, sotaista kunniaa jne., vai tahtovatko kääntää katseensa korkeampiin arvoihin? On totta, että yksilöä kohtaa "kuolema", kunnes hän ikuisessa elämässä on oppinut omalla hengellään voittamaan kuoleman, samoin on totta, että aikansa elettyään on häviävä historian näyttämöltä se kansakunta, joka ei ole oppinut elämään korkeammassa tajunnassaan ja sanan uskonnollisessa merkityksessä luonut sivistystä. Tämä koskee nykyisiä kristittyjä kansoja yhtä paljon kuin konsanaan pakanallisia.

Mitä erityisesti Suomen kansaan tulee, senkin vastainen kohtalo riippuu juuri siitä, millä tavalla se ratkaisee kulttuurikysymyksen. Kohtalon käsi on nyt johtanut kansamme sellaisen taipaleen alkuun, jota sen täytyy kulkea omin päin. Sillä on nyt suuremmat mahdollisuudet kehittyä ja sivistyä kuin mitä sillä on historian tuntemina aikoina ollut. Millä lailla on Suomen kansa käyttävä tätä tilaisuutta hyväkseen? Onko se vain kulkeva muiden neuvojen mukaan, vai onko se itseensä uskova? Oireet toistaiseksi näyttävät, ettei se ole kadottanut aitoa pakanallista itseluottamuksen hyvettä.

Voisimmeko nyt teosofiselta kannalta sanoa jotakin Suomen kansan tulevaisuudesta? Ovatko teosofit niin käytännöllisiä, että kykenevät neuvomaan jotakin tällaisena kriittisenä hetkenä? Katsokaamme.

Suomalainen kansallinen kulttuuri on toteutettavissa siinä määrin, kuin Suomen kansan yksilöllinen, omintakeinen henki pääsee tunkemaan läpi koko sen persoonallisen elämän näkyväisessä maailmassa. Tämä on selvä, mutta onko meillä aavistusta siitä, millainen Suomen kansan omintakeinen, yksilöllinen henki on?

Epäilemättä, vastaamme tähän. Sen asian selvittämiseksi on jo tehty työtä pitkin viime vuosisataa. On tutkittu kansan historiaa, on keräilty kansan runoja ja lauluja, Kalevala on tehnyt meille tutuiksi kansan muinaisen sivistyksen sankarit, ja nykyiset kansankirjailijat ovat kuvailleet, mitä tunteita tänä päivänä liikkuu kansan povessa. Eikö tämä kaikki ole kuvastanut meille Suomen kansan henkeä? Emmekö tämän nojalla osaa aavistaa, mistä kansan sydän on täynnä? Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.

Suomen kansa on rauhallisen työskentelyn ja mietiskelyn kansa. Sen tajuinen sieluelämä on tunteiden ja korkeamman, filosofisen ja uskonnollisen järjen tasolla. Sen sydän on heltyvä, sen ymmärrys janoaa viisautta. Ei se kunnioita ulkonaisia etuja niin paljon kuin sisäisiä hengen ominaisuuksia. Sen sankareita ovat tietäjät ja laulajat, sen suurmiehiä sanallaan luojat.

Suomen kansa on maata viljelevä ja luonnon helmassa elävä kansa. Ei se rakasta suurkaupunkien ylen ahkeralta näyttävää, umpimähkäistä ahertamista, vaan sen toiminta on oleva tyystin harkittua, vapaasti valittua ja järkevää. Se ei ymmärrä ylellistä ulkonaista komeutta, vaan sen yhteiskunnallinen ihanne on hiljainen perhe-elämä, vieraanvaraiset kodit, ystävällinen seurustelu, lukuisat kokoukset, joissa pohditaan yhteisiä kysymyksiä, suuret laulu- ja kansanjuhlat, joissa vakavuus ja leikillisyys käyvät käsi kädessä.

Suomen kansan kansallinen sivistys on oleva henkistä kulttuuria. Ei tämä kansa kaipaa rikkautta eikä maallista valtaa, vaan sen kaiho on tietoon ja taitoon sekä viisauden kunniaan. Ei se rakasta tiedettä kalliina korutavarana, vaan syntyjen syvien tutkijana. Ei se tahdo ylpeillä yliopistoillaan maailman silmissä, vaan se tahtoo niistä oppia. Ei se kirkoillaan tahdo komeilla jumalan edessä, vaan se tahtoo, että niistä leviäisi väärentämättömän totuuden puhdas valo. Ei se papistoa tahdo palvella ulkonaisena järjestönä, vaan se korottaa viisaansa ja tietäjänsä papeiksi. Suomen kovaa kokenut kansa on todellisuuksien kansa. Se tahtoo rakentaa majansa kalliolle, ei vierivälle sannalle.

Jo kangastaa mieleemme, minkälainen on oleva Väinön kansan tulevaisuus: valtio, jota viisaus johtaa, yhteiskunta, joka tasa-arvoiselle oikeudelle perustuu, perhe-elämä, jossa rakkaus vallitsee. Jumalalta se rukoilee takaisin vanhat tietäjänsä. Taas astuvat Väinämöinen, Ilmarinen ja muut sen keskuuteen oloja järjestämään. He eivät enää pelkää entistä voittajaansa. Se Kristus, jonka edellä he pakenivat, oli valepukuinen sortaja. Nyt he ovat oppineet häntä tuntemaan oikeassa muodossaan, nyt he tervehtivät häntä veljenään ja ryhtyvät kaikki yhdessä uutta Suomea rakentamaan.

Koittakoon pian se päivä, jolloin ei Suomessa sortoa ole ja jolloin ei köyhyyttä ole eikä rikkautta! Maa on kaikkien omana ja ahkerat kädet sitä viljelevät. Loistossa ja komeudessa ei elä kukaan, mutta ei liioin kukaan puutteessa ja siivottomuudessa. Valoa ja ilmaa on kaikissa kodeissa, puhtaus ja kauneus on ulkonaisen elämän tunnussana. Suurissa laulujuhlissaan esiintyy kansa vaihtelevan värisissä kansallispuvuissaan, jokapäiväisissä askareissaan yksinkertaisissa mutta iloisissa pukimissaan. Tyytyväisyys ja reippaus loistaa nuorten kasvoista, vanhojen rypyistä hymyilee viisaus. Säännöllinen työ, kohtuullinen ja maukas ravinto, terveelliset olosuhteet ovat murtaneet tautien vallan. Kuolemakin odottaa epäröiden ja lähenee vasta vanhusta hiljaisin askelin.

Koittakoon pian se päivä, jolloin Suomessa ei ole valhetta, ei rakkauden puutetta eikä vihaa! Kirkot ovat edelleenkin kirkkoja, mutta jumalanpalvelus ei ole enää sortaja-jumalan lepyttämistä. Niissä kaikuu ylistyslauluja elämän antajalle, ilon ja kauneuden luojalle, ja niiden saarnastuoleista kuuluu kauas peittämättömän totuuden sana. Ikuista helvettiä ei ole, tarpeettoman murheen ja surun syytä ei ole, sillä uskotaan hyvän valtaherruuteen. Lahkolaiskiistat ja puolueriidat ovat hävinneet muinaismuistojen joukkoon, kilpaillaan vain tosi tiedossa ja taidossa. Uskonnollisuus ei ole ulkokultaisuutta eikä pyhyys tyhjää puhetta, sillä kaikki pyrkivät hyveissä kehittymään. Rehellisyys, vilpittömyys, rakkaus, suvaitsevaisuus, lempeys, uljas nöyryys ja ahkeruus ovat siinä hyveitä, joiden alttarille jokaista kansalaista opetetaan uhraamaan ajatuksiaan joka päivä.

Koittakoon pian se päivä, jolloin Suomi on nouseva henkiseen suuruuteensa! Päivä, jolloin Suomi pudistaa päältään kaikki näkymättömät kahleet, vieraat ja omansa! Päivä, jolloin se kohoaa ajan aalloista kirkkaana ja luomiskykyisenä kuin muinoinen Ilmatar! Mutta koska se päivä koittaa?

Kuulkaamme, mitä viisaus sanoo: kansa on kuin yksilö. Sivistyneet edustavat ymmärrystä, eri puolueet, eri ryhmät, eri luokat edustavat eri himoja, haluja ja taipumuksia. Syvät rivit ovat sydämenä, ja sydämen takaa kuiskaa näkymätön henki.

Kansa kehittyy kuin yksilö. Ymmärryksen täytyy etsiä, himojen täytyy luopua, sydämen täytyy tahtoa ja tuntea; ja koko ihminen on oleva kuuliainen hengen äänelle. Niin kansassakin sivistyneiden täytyy etsiä suurten elämänkysymysten ratkaisua, koko kansan yhteistä onnea, puolueiden, yhteiskuntaluokkien ja yhdistysten on luovuttava etuoikeuksistaan ja rikkauksistaan ja omista tarkoitusperistään, syvien rivien täytyy palavin sydämin tahtoa parannusta ja pelastusta, ja koko kansan on kuultava niiden ääntä, jotka osaavat sille tulkita, mitä sen hengessä piilee.

Sellainen on kansallisen kulttuurin ohjelma. Taivaita se tavoittelee, mahdotonta se on toteuttaa! Se on haaveilijan ohjelma.

Olkoon niin, mutta se on myös viisauden ohjelma. Kehityksen tie on kapea, niin yksilön kuin kansankin. On vain olemassa yksi keino nousta henkiseen suuruuteen ja luoda kuolematonta sivistystä!

Omatunto – 1906, elokuu (n:o 17)

Kieliasua nykyaikaistettu.