MITÄ ON KUOLEMA?
PALANEN YLIAISTILLISTA SIELUTIEDETTÄ
KIRJOITTANUT
PEKKA ERVAST
[Katkelmia]
Alkulause ensimmäiseen painokseen
Tämä kirja puhuu kuolemasta.
Ensiksi se väittää, ettei ihminen kuollessaan kuole, ja toiseksi se kertoo ihmisen kohtalosta kuoleman jälkeen.
Monen mielestä aihe ei ole sen arvoinen, että siitä kannattaisi kirjoittaa kokonainen kirja.
Päinvastainen on asian laita minun mielestäni.
Jos tietäisimme, ettei ole mitään olemassa kuoleman jälkeen, silloin olisi vaitiolo ainoa järjellinen kanta.
Mutta sitä ei kukaan uskalla sanoa tietävänsä.
Päinvastoin ihmiskunnan yleinen usko on aina ollut ja on, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen.
Jos nyt kaikki tietäisivät, minkälainen todellisuudessa tämä kuolemanjälkeinen olo on, silloin ei liioin kannattaisi siitä puhua.
Mutta koska tästä asiasta on vallalla erilaatuisia ja ristiriitaisia käsityksiä, on tarpeellista, että ne, joiden silmä vähänkin on saanut kurkistaa peitteen taakse, kertovat muille, mitä he ovat nähneet.
Siinä mielessä olen tämän kirjan kyhännyt.
Olen kirjassa lausunut oman kantani. Tämä kantani ei ole minun keksimäni, se ei ole uusi eikä ennen kuulumaton, vaan moni on tullut tutkimuksissaan samoihin johtopäätöksiin kuin minä. Olen vuosikausia harrastanut näitä asioita ja olen saavuttanut kantani seuraavalla tavalla:
1) lukemalla tähän alaan kuuluvaa kirjallisuutta;
2) nähtyäni eräitä mediumistisia ilmiöitä; ja
3) tekemällä eräitä yliaistillisia kokemuksia.
Kirjassa viittaan muutamiin näitä asioita koskeviin teoksiin ja kerron muutamista näkemistäni ilmiöistä ja tekemistäni kokemuksista. En uskalla väittää, että tutkimukseni yhteenkään suuntaan olisi pitkälle ulottunut. Olen vasta-alkaja ja sekä lukuni että kokemukseni ovat vastaavassa määrässä vähäpätöiset. Tunnustan enemmän ajatelleeni kuin nähneeni.
Mutta uskon seisovani vakavalla pohjalla ja kun suuntaan katseeni pimeyteen ympärilläni, näen siksi paljon, että uskallan tarjota auttavan käden ahdingossa olevalle veljelleni.
Jos siis pyydän lukijaa hyväntahtoisesti suomaan anteeksi kaikki kirjani vaillinaisuudet ja heikot puolet, pyydän samalla, ettei hän jättäisi sanojani huomaamatta.
Oulunkylässä marraskuulla 1904
P. E.
Sfinksin arvoitus
Kreikkalainen muinaistaru kertoo, että Theban kaupungin ulkopuolella asusti kalliolla meren rannalla puoleksi ihmisen, puoleksi eläimen muotoinen hirviö, joka oli koko paikkakunnan kauhuna. Tämä sfinksi, joksi hirviötä nimitettiin, asettui joka ohitse kulkijan eteen ja teki hänelle seuraavan kysymyksen: »mikä se kävelee aamulla neljällä jalalla, päivällä kahdella ja illalla kolmella?» Jos ei matkustavainen osannut vastata sfinksin kysymykseen, täytyi hänen syöstä kalliolta alas meren syvyyteen ja saada surmansa sen aalloissa. Mutta ken osaisi ratkaista arvoituksen, hän pelastuisi ja sfinksi häviäisi.
Ja taru kertoo, että Theban kansa oli epätoivoissaan tästä onnettomuudesta, sillä ketään ei ollut, joka olisi kyennyt sfinksin arvoitusta ratkaisemaan. »Me korotamme Theban kuninkaaksi hänet, joka pelastaa meidät tästä hirviöstä!» oli sen tähden kansan pyhä lupaus.
Eräänä päivänä tuleekin Oidipus vaeltaen tietä pitkin — Oidipus, jonka Sofokles on ikuistuttanut kuolemattomissa surunäytelmissään. Oidipus tulee, miettien kohtaloaan, jonka oraakkeli on hänelle ennustanut, ja kun hän on kulkemaisillaan kuulun kallion sivu, astuu sfinksi, hirviö, jolla on naisen pää ja rinta ja leijonan alaruumis, hänen eteensä ja kysyy uhmaten: »mikä se kävelee aamulla neljällä jalalla, päivällä kahdella ja illalla kolmella?»
»Kukapa se olisi muu kuin ihminen, Joka lapsena konttaa, miehenä käypi suorassa ja ukkona nojaa sauvaansa», vastaa Oidipus hymyillen.
Tämän vastauksen saatuaan sfinksi pakeni ja heittäytyi itse kalliolta alas mereen eikä sen koomin kuulunut. Mutta Oidipus valittiin suurella riemulla Theban kuninkaaksi.
Näin kertoo boiotilainen muinaistaru, ja me nykyajan ihmiset, me ihmettelemme. Me ihmettelemme sen lapsellisuutta, niin kuin ylipäänsä olemme tottuneet ihmettelemään vanhojen kansojen lapsellisia käsitteitä. Mutta meidän ihmettelymme johtuu siitä, ettemme näe muuta kuin ulkonaisen kuoren, ettei meidän katseemme tunkee syvälle kertomuksen ytimeen, vaan takertuu sen pintapuolisiin sanoihin. Helppo todella olisi ollut ratkaista sfinksin arvoitus, jollei se muuta sisältänyt kuin tuon yksinkertaisen kysymyksen. Vähäinen kekseliäisyys olisi päästänyt pälkähästä.
Egyptin mysteereistä polveutuvan muinaistarun sisällys oli kuitenkin aivan toinen. Vertauskuvan muodossa se heitti ihmisen eteen elämän ja kuoleman arvoituksen.
Sfinksi oli kuoleman symboli, ja samalla kuolemattoman elämän. »Sinä ihminen joka elämäsi aamulla konttaat, joka päivällä käyt suorassa ja illalla nojaat sauvaasi — ken sinä olet? Ratkaise tämä arvoitus ja sinä olet saavuttava elämän kruunun.»
Ja jos sfinksin kysymys oli tämmöinen, silloin emme ihmettele, että useimmat elämän tiellä vaeltajat joutuivat hämilleen ja jäivät mykkinä seisomaan. Vaan me ihmettelemme, että Oidipus osasi siihen vastata.
Sillä tähän kysymykseen, kuka ihminen on, kätkeytyy elämän ja kuoleman salaisuus.
Se on vuosituhansien arvoitus, se on joka ihmissydämen mykkä kysymys!
Onko ihminen se ruumiillinen olento, joka lapsesta kehittyy mieheksi ja miehestä muuttuu ukoksi, joka elää hetkisen tällä avaruuksien tomuhiukkasella, jota sanotaan maaksi, ja elettyään ikänsä kuolee, se on lakkaa olemasta?
Mutta ruumiillinen olento ihminen on ainoastaan muitten silmissä, omassa itsessään hän tietää olevansa toinen. Ruumiillinen elämä ja kaikki mitä siihen kuuluu, on ainoastaan yksi puoli hänen olemuksestaan. Niin, tuo elämä ei olisi edes inhimillistä, ellei se toinen, joka hän oikeastaan tuntee olevansa, omistaisi sitä itselleen. Tämä toinen on hänen inhimillinen tajuntansa, hänen tajuava, itsetietoinen minänsä. Muut havaitsevat ainoastaan hänen olemuksensa ruumiilliset ilmaukset, itse hän tuntee itsensä sielulliseksi olennoksi — tietäväksi, tahtovaksi, tuntevaksi hengeksi.
Jos nyt sfinksin arvoitus koski ihmistä sielullisena olentona, niin se vaati vastaajalta täydellistä itsensä tuntemista. Ihmekö silloin, jos arki-ihminen, joka tuskin oli ehtinyt ajatella itseäänkään muuna kuin ruumiillisena olentona, oli kykenemätön asiaa ratkaisemaan. Moniko ajattelijoistakaan olisi uskaltanut väittää, että hän oli peilannut kaikkia sielunsa syvyyksiä?
Syventyessään itseensä ihminen huomaa sieluelämänsä niin rikkaaksi ja niin monipuoliseksi, että hän hämmästyy omaa salaperäistä olemustaan, johon mahtuu kokonainen maailma ajatuksia ja tunteita. Hän ei kohtaa tiellään ammottavia kuiluja ainoastaan ulkona luonnossa; hänen omassa sisässäänkin aukenee joskus pohjattomia syvyyksiä, jotka puhuvat hänelle aavistamattomista pahan mahdollisuuksista; myrskyt eivät riehu ainoastaan hänen ympärillään, hänen omassa rinnassaankin saattavat riehua myrskyiset intohimot. Hän ei näe taivaan siintävää sineä ja auringon kirkasta paistetta ainoastaan ulkopuolella itseään; sielussaankin hän saattaa iloita jumalallisen hengen valosta ja puhtaan mielikuvituksen taivaallisesta lennosta.
Tarkastaessaan itseään ihminen hämmästyy oman sieluelämänsä vaihtelevuutta, hän hämmästyy omaa minäänsä, joka on kuin prismaan taittunut valonsäde: täynnä värivivahduksia ja vaihteita, ja ensi hetkenä hän kysyy itseltään, lieneekö hänen koko sisäinen olemuksensa juuri tuossa vaihtuvassa, haihtuvassa sielunelämässä? Mutta mietittyään tarkemmin hän ymmärtää, että kaiken vaihtelun takana on aina ja alati hänen tajuava minänsä, hänen yksilöinen tajuntansa, joka yhäti pysyy samana. Niinkuin väritön valonsäde on prisman joka vivahduksen näkymättömänä kannattajana, niin on ihmisen tajuntakin kaiken sieluelämän pohjana ja perusteena. Sama minä raivoaa toisena hetkenä vihan vimmassa ja heltyy toisena kyyneliin kiitollisesta rakkaudesta; milloin siinä riehuu sokeat intohimot, milloin se on tyyni ja kirkas kuin viisaan mieli. Sama on se minä, joka lapsena konttaa, miehenä käypi suorassa ja ukkona nojaa sauvaansa.
Ja ajatellessaan itseään ihminen sanoo: ihmeteltävä on minun henkeni; niin kuin kukka kasvaa, kehittyy ja lakastuu ruumiini, niin kuin taivas muuttaa sieluelämäni muotoaan; tästä huolimatta tietävä, tahtova, tunteva henkeni säilyy samana, samana säilyy tajuava minäni; mistä on siis kotoisin tämä ponnistava ja pyrkivä henkeni, kuka olen minä, joka olen olemukseni varsinainen keskus? Ruumiini on syntynyt kuin kukka, sieluelämäni on sen kukan tuoksua — onko henkenikin ruumiista syntynyt? Ruumiini lakastuu kuin kukka, kenties sieluelämäni haihtuu kuin kukan tuoksu, mutta kuolenko minäkin ruumiini sortuessa? Kuolenko minä vai olenko sielu, joka elän, vaikka näkyväiset katoavat?
Näin ihminen puhuu itselleen ja nyt vasta arvoitus esiintyy hänelle suuruutensa oikeassa valossa. Jos nyt elämän ja kuoleman sfinksi astuu hänen eteensä ja uhmaten kysyy: »ihminen, ken sinä olet?» niin emme ihmettele, että hän, jolta vastausta vaaditaan, polvistuu ja kuiskaa:
»Oi, sinä mahtava kysyjä, en sitä tiedä.»
Mutta kuoleman sen pitää, joka ei sitä tiedä.
Ikuinen kadotus
Olin kerran hautajaisissa. Musta, kuusenköynnöksien koristama ruumisarkku, joka sisälsi vainajan maalliset jäännökset, oli laskettu avonaiseen hautaan. Haudan partaalla ja yltympäri seisoi mustiin puettu saattojoukko, usealla käsivarrellaan seppele. Mieskuoron laulaessa Integer vitae vallitsi syvä hiljaisuus. Kaikki läsnäolijat olivat vakavan ja murheellisen näköiset. Likellä seisovat tähystelivät hautaan ja muutamat heittivät sinne kukkaskimpun viimeiseksi rakkautensa ja kunnioituksensa osoitteeksi. Vainajan omaiset itkivät.
Aurinko teki paraikaa laskua ja etäältä kuului rastaan kaihoisa viserrys. Ilma oli kesäistä tuoksua täynnä. Loitommalla seisojat unohtivat kuoleman kylmyyden; he katsoivat luontoa ympärillään ja vaipuivat ajattelemaan omia rientojaan ja elämäntehtäviään.
Mutta Integer vitae’n viimeinen sävel oli kaikunut, ja pappi astui esiin. Hän paljasti päänsä ja alkoi puhua. Hänen puheensa ei ollut pitkä, mutta ytimekäs. Tehtyään vähän selkoa vainajan maallisen elämän kulusta ja mainittuaan hänen hyvät ominaisuutensa, hänen suoruutensa, rehellisyytensä, ihmisystävällisen sydämensä ja kristillisen mielensä, hän ryhtyi lyhyin piirtein esittämään armon ja pelastuksen evankeliumia langenneelle ihmissuvulle. Syntiensä ja tekojensa palkkana ihminen tosiaankin ansaitsisi ikuisen kuoleman, ikuisen kadotuksen, mutta mittaamattomassa armossaan jumala oli valmistanut niille, jotka tahtoivat sen vastaanottaa, pelastuksen mahdollisuuden ja iankaikkisen ilon ainoan ja rakkaan poikansa kuoleman kautta. »Tässä näette», hän lopuksi lausui ja hänen äänensä sai voittorikkaan soinnun, »tässä näette miehen, joka totisena kristittynä nöyrtyi Jumalan edessä ja omisti hänen armonsa. Tässä näette miehen, joka kuoli horjumattomassa uskossa vapahtajaansa, joka kuoli autuaana ja josta saatamme toivoa, että herra on hänet viimeisenä päivänä kuolleista herättävä ja luoksensa kutsuva muuttumattomaan rauhaan ja kunniaan».
Sitten hän luki siunauksen, ja kaikki oli taas hiljaista. Lintukin oli ääneti.
Pääni kallistui alaspäin ja katsettani kohtasi ammottava hauta, pohjalla musta arkku. »Tuoko siis on sinun vastainen kotisi, sinä vainaja raukka, tuo musta, multainen kuoppa? Tuohonko sinut kytketään tuhansiksi vuosiksi — niin, kuka tietää, kuinka kauaksi aikaa? — sinut, joka täällä rakkaittesi kanssa sait elää ainoastaan neljäkymmentä lyhyttä vuotta!... Mutta kuolithan sinä autuaana: viimeisenä tuomiopäivänä olet nouseva jälleen ja... »
Mitä se oli — suonenvedontapainen nyyhkytys? Kohotin päätäni ja näin, että vainajan sureva vaimo oli nostanut nenäliinan silmilleen ja nähtävästi äärimmäisellä ponnistuksella koitti hillitä valtavaa tuskaansa. Katseeni kiintyi häneen. Hänen tuskassaan tuntui olevan muutakin kuin vain surua itsensä jalastensa puolesta. Katselin häntä tarkemmin, tutkivasti... Ja... ja äkkiä näin suoraan hänen sydämeensä. Silloin vereni hyytyi.
Tuon rouvan miesvainaja ei ollut uskonut. Hän ei ollut kuollut autuaana. Se oli valetta. Se oli papin sokeutta. Koko hänen miehensä elämä oli ollut valetta siinä suhteessa. Hän oli pettänyt kirkkoa ja papistoa. Hän oli käynyt perheensä kanssa kirkossa, hän oli nauttinut herran ehtoollista, hän oli käyttänyt lapsiaan rippikoulussa, mutta hän ei ollut uskonut. Hän oli tehnyt kaiken tuon velvollisuuden tunteesta, ulkonaisen rauhan takia, elääkseen sovussa kaikkein kanssa, mutta sielussaan hän ei ollut uskonut. Omalle vaimolleen hän oli hiljaisina hetkinä tunnustanut oman uskottomuutensa, sisäiset tuskansa. »En siihen mitään voi», oli hän sanonut, »järkeni, sydämeni on paatunut. En tiedä mitään. En tiedä, onko uskominen ihmisen elävän kuoleman jälkeen . . .» ja samat sanat hän oli toistanut vähää ennen kuoloaan. »Jos voisit minua auttaa», oli hän kuiskannut vaimolleen... Mutta hänen kuolemansa oli ollut tyyni. Hän oli ottanut jäähyväiset kaikilta, ja kun hänen katseensa sammui, levisi yliluonnollinen rauha hänen kasvoilleen...
Mutta minä näin, että vaimo, joka seisoi tuolla haudan toisella puolella, oli epäilyksien raatelema, minä näin, kuinka hänen sielunsa kamppaili. Se kamppaili, se koitti murtaa läpi ympäröivän pimeyden, se vaikeroi ja valitti. Mutta vaikka sen tuska oli äänetön, kuulin minä sen huutavan Jumalalle: »sinä taivaan herra, oletko sinä valmistanut miehelleni iankaikkisen kadotuksen, säentähden ettei hän uskonut! Mutta jos laupias olet, jos olet armorikas, niin anna hänelle anteeksi hänen uskomattomuutensa. Ethän sinä voi häntä hylätä, sinä, joka tiedät, kuinka hyvä hän oli, kuinka hellä, kuinka hän meitä rakasti ja kuinka hän teki kaikille oikein... Et sinä voi olla niin julma, sinä, joka olet rakkaus ja pitkämielisyys...»
Mutta pappi oli tarttunut pieneen lapioon ja heittäen kolme kertaa santaa kolkosti kumisevaan hautaan hän lausui juhlallisesti: »maasta olet sinä tullut ja maaksi olet sinä muuttuva» — vaan pettivätkö korvani? Minusta kuului, että hän lausui nuo sanat, jotka Dante näki kirjoitettuna helvetin portin yläpuolelle:
Per me si via nella città dolente,
Per me si va nell’ eterno dolore...
[Minun kauttani kuljetaan surevaan kaupunkiin,
Minun kauttani kuljetaan ikuiseen suruun...]
Ja kun hänen kolmannella kerralla olisi pitänyt sanoa, »herra sinun Jumalasi on viimeisenä päivänä sinut herättävä kuolleista», kuulin minä aivan selvästi loppusanat:
... Lasciate
Ogni speranza voi ch’entrate.
[Heittäkää kaikki toivo,
te jotka astutte sisään.]
Silloin olin vähällä kadottaa kaikki malttini. Teki mieleni rynnätä esiin, huitoa käsilläni ja huutaa huutaa niin ääneen, että jokainen kuulisi:
— Tämä on valetta. Ettekö näe, että tämä on valetta? Semmoista jumalaa, jota te palvelette, ei ole olemassa! Ei ole olemassa tuommoista järjetöntä julmuria, joka syöksisi ihmislapsia iankaikkiseen kadotukseen! Hän on sairasten ja hullujen keksimä pelätti! Näillä opeillanne te murhaatte ihmisten sieluja!
Vaan minä hillitsin itseni. Ja kun nostin katseeni, näin jotakin, joka tyynnytti minut kokonaan ja toi takaisin herruuteni tunteitten yli.
Vähän matkan päässä minusta seisoi nuori, hienopukuinen mies, jonka ylpeä, hieman uhmaileva ja tekisi mieli sanoa pilkallinen katse oli kiinnitettynä pappiin. Hänen kasvonsa kuvastivat niin selvästi, mitä hän tunsi, ettei minun ollut laisinkaan vaikea lukea hänen sydämensä ajatuksia. »Mikä narripeli», ne sanoivat, »kuinka kauan on ihmiskunta sietävä tätä komediaa! Tuossa tuo mieslurjus laskettelee valheitaan aivan niin totisena, että voisi luulla hänen itsensä niihin uskovan! Onko hän sitten muka käynyt noissa taivaissaan ja helveteissään, kun noin varmasti niistä lavertelee? Pitäisi toki hävetä enää ylläpitää vanhoja lastentaruja, kun tieteellinen tutkimus on todistanut ne kaikki valheiksi...»
Niin hänen sydämensä puhui, mutta hänen päähänsä ei iskenyt ajatus astua esiin ja tunnustaa suoraan, ettei uskonut noihin laverruksiin. Päinvastoin, semmoista mielijohdetta hän olisi pitänyt suorana hulluutena sehän olisi ollut häpeällistä! Hänellä oli tieteellinen virkauransa, ei ollut hänen asiansa sekaantua moisiin juttuihin...
Tästä kaikesta minä täydellisesti voitin takaisin mielenmalttini. Ei ollut minunkaan asiani tällä hetkellä astua näkyviin. Tuo nuori mies olisi vielä voinut luulla, että kannatin hänen uskoansa tyhjyyteen — vaikka tietysti hänkin olisi pitänyt minua hulluna. Semmoinen käytös minun puoleltani olisi aikaansaanut vain häiriötä, vaan ei tarkoittamaani hyvää. Jäin mykkänä paikoilleni.
Hautausmenot olivat tällä välin lähestyneet loppuaan. Pappi oli hattu päässä vetäytynyt syrjälle ja haudankaivaja apulaisinensa oli tehnyt tehtävänsä. Kiireesti he isoilla lapioillaan olivat täyttäneet haudan mullalla ja kivillä, joten ammottavan kuopan asemasta siinä nyt oli havujen peittämä kumpu. Toinen toisensa jälkeen rupesivat läsnäolijat sitä kukilla ja seppeleillä koristamaan. Sen tehtyään useimmat poistuivat, jättäen hyvästi surevalle puolisolle ja hänen kahdelle pojalleen.
Mieskuoro lauloi taas, ja minäkin päätin lähteä kotiin. Kuljin huomaamatta vaimon luo, ja kun ei hän heti minua huomannut, kosketin hänen kättään hellävaroen. Hän säpsähti hiukan ja käänsi puoleeni kyyneleiset ja epätoivoiset kasvonsa. Tartuin lujasti hänen käteensä ja katsoen hänen silmiinsä osaaottavasti sanoin puoliääneen, mutta painolla:
— Älkää surko ja älkää epäilkö, sillä teidän miehenne elää ja on hyvässä turvassa. Tämä on minun syvä ja rehellinen vakaumukseni — se on enemmän kuin vakaumus, se on tieto.
Hän tuijotti minuun ällistyneenä ja hänen huulillansa oli kysymys, mutta minä näin vilaukselta toivon ja lohdutuksen välkkeen hänen katseessaan. Tyydyin tähän pieneen voittoon, kummarruin ja annoin sijaa surkutteleville sukulaisille, jotka häntä samassa ympäröivät.
Poistuessani hautausmaalta tutkin itseäni ja huomasin, että mieleni oli murheellinen, ensiksi sen tähden, että sen oma vaikutuspiiri oli niin rajoitettu, sen oma vaikutusvalta niin vähäpätöinen, ja toiseksi sen tähden, että ihmisten tietämättömyys ja sokeus vielä oli niin armottoman suuri.
»Koko tämä kristillinen maailmankatsomus», ajattelin, »on vain valitusta ja surua. Elämä on sille surua, sillä elämä on syntiä; kuolema on sille suru, sillä kuolema on synnin paikka ja kuoleman takana irvistää ikuinen kadotus. Onko ihme, jos ihmiset pukeutuvat mustiin?
»Todella, täällä kristikunnassa näkyy olevan valittavana joko järkeä ja sydäntä kauhistuttava kirkollinen usko taikka järkeä ja sydäntä kieltävä, muka tieteellinen materialismi. Ihminen kuolee niin kuin puu kaatuu metsään, sanoo jälkimäinen — huomaamattaan, ettei se oikeastaan tiedä edes, kuinka puu kaatuu taikka mitä sitä kaatumista seuraa... näkymättömässä maailmassa... No niin, mutta se kieltääkin juuri näkymättömän maailman, ja tässä suhteessa sekä tiede että protestanttinen usko vetävät yhtä. Sillä mitä muuta kuin näkymättömän maailman kieltämistä, mitä muuta kuin puhtainta materialismia on tuo usko, joka luulottelee, että sielut nukkuvat toimettomassa olemattomuudessa siihen saakka, kunnes viimeisenä tuomiona pasuunat herättävät heidät jälleen haudoistaan!
»Katolinen kirkko on sittenkin totuutta lähempänä: se uskoo kiirastuleen ja rukoilee kuolleitten sielujen puolesta niitä auttaakseen, se uskoo puhdistukseen ja kehitykseen kuolemankin jälkeen, se uskoo näkymättömään henkimaailmaan ja sen lukuisiin asujaimiin...»
Tätä ajatellessani muistui mieleeni, mitä eräs uskonnon opettajamme ennen oli koulussa luokallemme tunnustanut: »Luther teki tässä kohden ajattelemattomasti ja väärin, kun hän poisti uskostamme opin sheolin välitilasta kuoleman jälkeen, sillä kyllä raamatussa sitä opetetaan».
Jos kaikki edes niin paljon ymmärtäisivät, olisi asia autettavissa. Nykyisissä olosuhteissa on askel kiivaasta uskonnollisuudesta jyrkkään kieltämiseen pienempi kuin järjelliseen vakaumukseen. Sillä useimmat kyllä ajattelevat samaan suuntaan kuin norjalainen pappi Thv. Klaveness, joka muuten reippain mielin kyhätyssä saarnakokoelmassaan kirjoittaa kuolemasta:
»Oi herra jumala, ainoa minkä tiedämme tulevaisuudestamme on se, että meidän täytyy kuolla. Mitä muuta meille tapahtunee, me emme tiedä, mutta täydellä varmuudella tiedämme tämän: se hetki tulee, jolloin sydän seisahtuu ja silmä raukee ja maailma katoaa meiltä ja me jäämme yksin, niin yksin kuin emme koskaan ole olleet; yksin, ihan yksin vaivumme siihen syvään, tuntemattomaan pimeyteen, jota kuolemaksi sanomme.» [Thv. Klaveness, Evankeliumi julistettu nykyajalle. Suomentanut Paavo Snellman. Helsinki 1903, Yrjö Weilin. Siv. 429.]
Hän tosin sitten lohduttaa lukijoitaan sillä, että se ihminen, joka elämässään iloitsee herrasta, se ihminen iloisena kuoleekin, mutta mitä semmoinen lohdutus auttaa sen uskontunnustuksen jälkeen, että kuolema on syvää, tuntematonta pimeyttä ja yksinäisyyttä?
Mutta meidän puhdistetulla uskollamme on se suuri etu (?) katolisen kirkon rinnalla, ettei se usko ihmisen siveelliseen voimaan. Kuinka heikko ja syntinen ihminen voisi tulla autuaaksi omien töittensä nojalla? Maallisen elämän, ajalla ratkaistaan ihmisen kohtalo: joka uskoo, hän tulee autuaaksi. Useat todella jalot ja suurisieluiset ihmiset, jotka ovat tunteneet voivansa uskoa juuri ihmisen siveelliseen voimaan, juuri hänen töihinsä, ovat sen tähden heittäytyneet materialismin kuivaan ja hedelmättömän helmaan. Sosialismi esim., jonka pyrkimys on ihmisystävällinen ja jalo, saa etevimmät puoltajansa näitten riveistä ja perustuu sen tähden jyrkälle kaiken henkisen elämän kieltämiselle, josta sille ajan pitkään ei koidu hyötyä. Kuinka, toista olisi, jos todella ruvettaisiin sanoissa ja teoissa uskomaan, että ihminen on sielu eli henkiolento, jonka tehtävä tässä maailmassa on oppia rakastamaan ja palvelemaan totuutta ylinnä kaikkea — että hän on henkiolento, joka aina ja kaikkialla elää henkisessä maailmassa ja henkimaailman kanssa yhteydessä — että hän on henkiolento ja ettei hänellä muuta arvonimeä olekaan: kaikki muu on ohimenevää, hetkellistä harhaa vain.
Niin, kuinka toista silloin olisi.
Tietomme lähteet
Kun puhe käy kuolemanjälkeisestä elämästä, näkyvät vakaantuneet materialistit tuntevan jonkinmoista siveellistä harmia; melkein liian ankaralla äänenpainolla he väittävät, että tiede on jo aikoja sitten todistanut «kaikki nuo asiat» loruiksi; kun ihmisen fyysinen elimistö, etenkin aivot, taukoaa toimimasta, silloin sieluelämäkin on mennyttä; kuolema on elämän loppu. Ne, jotka eivät siedä yhtä jyrkkää kantaa, vaan jotka pitävät epäilystä, epäuskoa ja hienoa hymyilyä intelligenssin huippuna, kohottavat olkapäitään ja tehden torjuvan liikkeen kädellään huomauttavat kohteliaasti »mutta, hyvät herrat, nuo ovat asioita, joista emme mitään tiedä emmekä voi tietää — ja mitä ne meihin kuuluvatkaan! Semmoiset asiat on parasta jättää sikseen». He sanovat itseään skeptikoiksi.
Molempien näiden kanta on epäilemättä väärä. Tiede ei ole todistanut mitään kuolemanjälkeisestä elämästä. On yksityisiä tiedemiehiä, kuuluisiakin, niin kuin Moleschott, Carl Vogt ja tavallaan Ernst Haeckel, jotka ovat tunnustaneet olevansa vakuutettuja materialisteja. [Ludvig Büchner, joka teki kansantajuiseksi materialistisen filosofian ja joka enimmin on vaikuttanut tämän maailmankatsomuksen leviämiseen laajoihin piireihin, jopa syviin riveihinkin, ei itse ollut luonnontutkija ammatiltaan. Useimmat suuret luonnontutkijat päinvastoin eivät ole olleet materialisteja.] — samoin kuin on yksityisiä, kuuluisia tiedemiehiä, esim. William Crookes, A. R. Wallace, Oliver Lodge, Camille Flammarion, Charles Richet, E. von Schrenck-Notzing, jotka lukevat itsensä päinvastaiseen leiriin —; mutta tiede sinään ei ole vielä mitään todistanut. Se on selvästi näyttänyt, mikä likeinen yhteys vallitsee sieluelämän ja fysiologisten prosessien välillä, henkisten kykyjen ja vastaavien aivo-osain välillä, mutta sielun olemassaoloon virallinen tiede ei ole vielä kajonnut. Sielu on jäsenenä maailmassa, jonka tutkimusta tiede vasta on aloittanut. Psykoanalyyttinen koulu on viime aikoina kääntänyt maailman huomion alitajunnan merkillisiin kykyihin ja niin muodoin sielun olemassaoloon. Yhtä väärin on sen tähden eräitten agnostikkojen tavalla sanoa: ignorabimus, so. emme tule niitä asioita koskaan tietämään, sillä kaiken tieteellisen tutkimuksen edellytys on aina ollut ja on aina oleva tiedon saavuttamisen mahdollisuus, eikä sille mahdollisuudelle saata asettaa rajoja.
On myöskin eräs laji hyvin sivistyneitä ihmisiä, jotka ennen ehkä ovat pettyneet uskon asioissa ja nyt kunnioittavat tiedettä ainoana pelastavana jumalana; he ovat epäilijöistä varovaisimmat ja heidän johtopäätöksensä kuuluu kaikessa lyhykäisyydessään näin: »tiede ei vielä ole selvittänyt niitä asioita: siis odottakaamme».
Nämä ns. agnostikot ovat kyllin sivistyneet älytäkseen tilanteen oikean laadun, he eivät asetu jyrkälle eikä epäilevälle kieltämiskannalle, mutta heidän hienontunut intelligenssinsä on liian väsynyt omin päin työskennelläkseen ja heittää koko taakan tuon abstraktisen käsitteen »tieteen» niskaan: adhuc sub judice lis est. Heidän rehellinen kantansa ansaitsee kunnioitusta, mutta he unohtavat, että niitä on harvassa, jotka heidän tavalla saattavat tyytyä epävarmaan odotukseen. Useimmat ihmiset eivät saata ummistaa silmiään siltä tosiasialta, että heidän huomenna tulee kuolla.
Sitä paitsi tuommoinen päätteleminen ei ole täysin looginen. Jo ennen Newtonia oli painolaki olemassa; jo ennen häntä tiesivät kaikki ihmiset käytännöllisesti, kuinka se vaikutti — eikä kukaan ollut kielletty sitä voimaa tutkimasta. Jos Newton olisi ajatellut, nähdessään omenan putoavan oksasta maahan: »kyllähän tiede selittää tuon tapauksen syyn», olisi ehkä painolaki vielä tänä päivänä ollut ilman tieteellistä nimeä. Samoin ihmisiä kuolee joka päivä; niitä kuolee miljoonittain, ennen kuin tunnustettu tieteellinen tutkimus on ehtinyt järjestää, luokittaa ja nimittää kuoleman yhteydessä olevia ilmiöitä. Ja jos jokainen tiedemies ajattelisi tieteestä: illa faciet, tokkohan tuo luokitus tapahtuisi koskaan?
Kyllä ihmiset käytännöllisesti tietävät, mitä kuolema on. Jokaisen omatunto sanoo hänelle, että kuta jalommin ja siveellisemmin on koettanut elää, sitä turvallisempi on kuolla. Mutta eikö olisi ihmiskunnalle arvaamattomaksi hyödyksi, jos se voisi saada tieteellisesti selvän ja loogisesti järjestetyn käsityksen kuolemanjälkeisestä elämästä? Kun Newtonin nero oli paljastanut painolain salaisuuden sen vaikutustapaan nähden, kun Keplerin ja Galilein tähtitieteelliset tutkimukset olivat muuttaneet tähtimaailman ulkomuodon, eikö silloin koko sivistyneen ihmiskunnan elämänkatsomus kirkastunut, laajentunut, syventynyt? Eikö seuraus olisi samansuuntainen nytkin, jos kuoleman portit avattaisiin selko selälleen ja jokainen saisi kurkistaa sisään ja ymmärtää niin paljon kuin hän ymmärtää jaksaa?
Sitä ei kukaan kieltäne, ja kysymys onkin vain, onko semmoista tietoa olemassa ja mitenkä se on saavutettavissa? Kyllähän ajattelevan ihmisen järki sanoo hänelle, että kuolemanjälkeinen elämä ei voi olla muuta kuin maallisen elämän jatkoa — ei siten, että kuolema ainiaaksi ratkaisisi ihmisen kohtalon, tehden toisesta enkelin, toisesta perkeleen, vaan siten, että ihminen kuoltuaan on sama kuin hän oli eläessään, joskin ympäristö on toinen, ja että hän siis kuoltuaankin on tilaisuudessa kehittymään ja parantumaan. Mutta yhtäkaikki jää kysymykseksi: onko mitään varmaa tietoa tästä saavutettavissa?
Tähän kuuluu vastaus: on. Sitä tietoa on itse asiassa aina ollut, ja meidän päivinämme se näkyy levenevän ja tulevan yleisemmäksi kuin ehkä koskaan ennen. Virallinen tiede ei ole vielä painanut siihen lopullista leimaansa, vaikka saattaa sanoa, että sekin on tapahtumaisillaan; sillä tämänlaatuiset tutkimukset ovat vetäneet useain tiedemiesten huomion puoleensa.
Semmoinen kuin nykyinen tilanne on, sopii meidän jakaa kolmeen lajiin se tieto, mikä meillä on keräiltynä kuolemanjälkeisestä elämästä; ensimmäinen tiedonlaji puhuu luottamusta herättävällä auktoriteetilla, toiset kaksi perustuvat nykyaikaisiin tutkimuksiin. Kaikki yhteensä muodostavat ehyen kokonaisuuden, jossa ristiriidat ovat ainoastaan näennäisiä.
Nämä kolme tiedonlähdettä ovat:
1) ihmiskunnan yleinen traditio, so. kaikkien uskontojen oikeat, väärentämättömät ja alkuperäiset opit kysymyksessä olevasta asiasta.
2) spiritistinen tutkimus ja
3) salatieteellinen tutkimus.
Kuten edellisestä on käynyt selväksi, on nykyaikainen spiritismi ennen kaikkea näyttänyt, että ihminen on olemassa ruumiillisen kuoleman jälkeen. Mutta koska spiritismi toiselta puolen on välillistä seurustelua vainajien kanssa, on tietysti paljon kuultu ja havaittu vainajien elämästä haudan tuolla puolen. Spiritistiset aikakirjat sisältävät sen takia melkein lukemattoman määrän esimerkkejä ihmissielujen olosta ja elämästä tuossa »tuntemattomassa maassa».
Yhtäkaikki on huomattava, että nämä tiedonannot useinkin ovat ristiriitaisia. Niinpä esim. useimmat vainajat Amerikassa, kertoessaan mediumein välityksellä henkimaailman elämästä, kuvaavat tätä asteittain tapahtuvaksi kehitykseksi piiristä piiriin, jota vastoin Kardec’ilaiset spiritistit Ranskassa aina kuulevat rakkailta vainajiltaan, että he kohta tulevat syntymään uudelleen maan päälle. Kuinka tämä on selitettävissä ja mistä tiedämme, kellä on oikein?
Seuraavasta tulemme kylläkin ymmärtämään, mistä tämä kaikki johtuu; nyt riittäköön huomautus, että ihminen kuoltuaan ei tule kaikkiviisaaksi — hän ei tiedä muuta uutta, kuin minkä hän itse näkee ja kokee, ja hänen ajatuksensa kulkevat vanhoja tuttuja latujaan — minkä hän eläessään on uskonut, sen hän uskoo kuoltuaan: ranskalaiset spiritistit uskovat jälleensyntymiseen, mutta Amerikassa eivät läheskään kaikki sitä oppia hyväksy. Ainoa, jonka kokemus on niin valtava, että hänen ajatuksensa saa aivan uuden sysäyksen, on — materialisti. Hän tunnustaa kerrassaan erehtyneensä maan päällä ollessaan.
Jos meidän täytyisi tyytyä ainoastaan spiritistisiin tiedonantoihin, emme siis voisi saada täysin luotettavaa kuvaa haudantakaisesta elämästä. Onneksi tulee meille tässä avuksi sekä okkultinen tutkimus että uskonnollinen traditio. Okkultistit ovat saavuttaneet tietonsa aivan toisella tavalla kuin spiritistit. He eivät ole kuulleet, he ovat nähneet. He eivät ole tehneet tutkimuksiaan yhdellä ajalla ja yhdessä paikassa, vaan kaikkina aikoina ja kaikkialla. Uskonnollinen traditio, niin kuin edellisessä olemme nähneet, on itse asiassa salatieteilijäin julkaisemaa tietoa. Nykyisten tutkijain tuloksia voi sen tähden verrata ikivanhoihin traditioihin.
Tässä tietysti tarkoitamme uskontojen väärentämättömiä oppeja ja niiden useinkin vertauskuvain muotoon puettuja esityksiä. Kun esim. nykyinen kristinusko opettaa iankaikkista kadotusta, täytyy meidän ehdottomasti tuomita vääräksi semmoista oppia. Raamatunkritiikki sen selvästi osoittaa. »Korkeampi» kritiikki sanoo, että se on järkeä ja uuden testamentin jumalankäsitettä vastaan, ja »alempi» todistaa sen vääräksi sen perusteella, että uudessa testamentissa käytetty kreikkalainen sana aionios ei merkitse ikuinen, vaan »yhtä pitkä kuin aikakausi, (eoni), siis semmoinen, joka kerran loppuu.
Meidän esityksemme kävisi kuitenkin liian laajaksi, jos tällä kertaa rupeaisimme tekemään selkoa uskontojenkin opeista. Liian laajaksi kävisi myöskin ottaa tähän kaikenlaisia spiritistisiä kertomuksia; halullista lukijaa viittaamme siihen runsaaseen kirjallisuuteen, jota on tarjolla useimmilla kielillä. Meidän täytyy tyytyä yhtenäiseen vaikka mahdollisimman täydelliseen kuvaukseen kuolemanjälkeisestä elämästä — kuvaukseen, joka saa pääpiirteensä nykyiseltä salatieteelliseltä tutkimukselta.
Okkultinen tutkimus
Sanoimme alussa, että jos ihminen elää yksilönä kuoleman jälkeen — ihminen itse eikä vain hänen omaamansa epätietoinen sielu, — tämän seikan täytyisi perustua siihen, että ihminen jo eläissään on sielu. Lisäsimme viejä, että jos hän kuoleman jälkeen voi elää sieluna ruumiista riippumatta, hänellä pitää olla sama mahdollisuus persoonalliseen olemassaoloon fyysisestä ruumiista riippumatta jo eläissäänkin.
Psyykkiset ilmiöt näyttävät meille, että ihminen otaksuttavasti on sielu; varsinaiset spiritistiset ilmiöt todistavat meille, että ihminen sieluna on olemassa kuoleman jälkeen; mediumistiset ilmiöt ylipäänsä viittaavat siihen, että on olemassa näkymätön maailma, jonka jäsen ihminen on sieluna sekä eläessään että kuoltuaan.
Nyt astuu eteemme kysymys: jos ihminen on sielu, eikö hän silloin jo eläissään saata olla olemassa ulkopuolella fyysistä ruumistaan, eikö hän jo eläissään saata elää siitä riippumatta? Me ymmärrämme, että jos tähän saamme myöntävän vastauksen, koko kysymys ihmisen varsinaisesta olemuksesta on lopullisesti ratkaistu. Ja tämän vastauksen antaa meille okkultinen tutkimus.
Mikä on okkultinen tutkimus?
Okkultinen eli salatieteellinen [Latinalainen sana occultus merkitsee „salainen". Scientia occulta = salatiede] on se tutkimus, joka herättää meidät eloon sieluina, joka opettaa meitä elämään fyysisestä ruumiista riippumatta ja siten todistaa meille, että olemme sieluja, jotka emme kuole.
Salatieteellisen tutkimuksen ja harrastuksen varsinainen eloonherättäjä fyysisessä maailmassa oli meidän päivinämme madame H. P. Blavatsky, teosofisen liikkeen alkuunpanija.
Alusta saakka tämä teosofian ensimmäinen apostoli julisti maailmalle, että oli olemassa salainen tiede ja tämän salaisen tieteen vartijoita ja tietäjiä. Ajatteleva maailma oli silloin jakautunut kahteen vastakkaiseen leiriin: jyrkästi materialistiseen, joka kielsi uskonnon, ja yksipuolisesti spiritistiseen, joka uskontoa puolusti. Salainen tiede, julisti silloin madame Blavatsky, on riitaveljien sovittaja; se yhdistää tieteellisen tutkimuksen uskonnolliseen etsintään ja nostaa molempia korkealle materialististen näköalojen yli. Hänen rohkeat väitteensä herättivät ihmettelyä, ihastusta ja vastarintaa.
Laajoissa teoksissaan hän seikkaperäisesti teki selkoa näistä asioista. [Alaviite: Isis Unveiled, Salainen Oppi, Teosofian avain, Hiljaisuuden ääni ym.] Lyhyesti sanottuna niiden sisältö on seuraava:
Ihminen on sielu. Sieluna hän on kuolematon.
Hän voi päästä tietoon siitä, että hän on sielu. Hän voi oppia elämään sieluna ja tulla siten itsetietoisesti kuolemattomaksi.
Siitä saakka, kun ihmisiä on ollut maan päällä näkyvässä muodossa, on heillä ollut opettajia, jotka ovat opettaneet heille yllämainittuja totuuksia.
Ensimmäiset opettajat olivat ihmisiä, jotka tulivat tänne muista maailmoista, missä he jo olivat päässeet totuuden tietoon ja tulleet kuolemattomiksi sieluiksi. He perustivat ensimmäisen »salaisen koulun» maan päälle. He julistivat ihmiskunnalle ensimmäisen puhtaan viisaus-uskonnon. Mutta sitä myöten kuin he silloin tällöin voittivat totisia oppilaita nuoresta ihmiskunnasta, kasvoi heidän »salainen veljeskuntansa» ja entiset oppilaat sukeutuivat vuorostaan opettajiksi.
Tänä päivänä on salainen veljeskunta kokoonpantu parhaasta päästä semmoisista meidän ihmiskuntamme yksilöistä, jotka »salaista tietä» kulkien ovat kehittyneet itsetietoisesti kuolemattomiksi sieluiksi.
Tämä veljeskunta, on samalla salaisen tiedon vartija ja levittäjä maailmassa. Sen yhteyden maailman kanssa ylläpitävät yksityiset oppilaat, yksityiset salatieteilijät, joita aina on maailmassa. Silloin tällöin joku korkeampi salaisen tiedon mestari astuu ulos ihmisten keskelle muistuttamaan heitä totuuden salaisen tiedon olemassaolosta, ihmisen tosiolemuksesta ja elämäntehtävästä. Ja kun tämä tapahtuu, silloin syntyy jokin salatieteellinen koulu, jokin uskonnollinen liike jumalallisen opettajan toimesta.
Niin ovat syntyneet suuret uskonnot, suuret filosofiset ja profeetalliset koulut, mysteeriot ja temppelit. Sen tähden kaikissa uskonnoissa puhutaan salaisista tiedoista, Jumalan tuntemisesta ja totuuden saavuttamisesta. Sen tähden kaikki uskonnot teroittavat ihmisten mieliin, että he ovat sieluja, syntyisin Jumalasta, ja että heidän tehtävänsä on vapautumalla kaikesta pahasta ja synnistä päästä tietoon siitä, että ovat kuolemattomia olentoja.
Ja meidän päivinämme H. P. Blavatsky, viisauden mestarien nöyrin oppilas, oli kutsuttu muistuttamaan maailmaa noista ikivanhoista totuuksista. Ken tahtoi kulkea viitoitettua tietä, hän saisi itse nähdä ja kokea, että asiat niin olivat.
Eikä H. P. Blavatskyn tarvinnut jäädä ainoaksi salaisen tiedon ja mestarien olemassaolon todistajaksi. Hän sai oppilaita [Mainittakoon muutamia: eversti H. S. Olcott, Teosofisen Seuran perustaja-presidentti; tuomari W. Q. Judge, Mrs. Annie Besant, Mr. C. W. Leadbeater, Mr. A. P. Sinnett, Mrs. Mabel Collins.], joiden askeleet hän ohjasi mestarein luo, jotka ottivat jatkaakseen hänen työtään, kun hän siirtyi pois näkyväisestä maailmasta (1891) ja jotka sanoillaan, kirjoituksillaan ja elämällään ovat todistaneet, että he ovat nähneet ja tavanneet salaisia mestareita, että he ovat päässeet heidän oppilaikseen ja että he ovat saavuttaneet tiedon siitä, kuka ihminen on.
He ymmärsivät ensiksikin, että todellista tietoa ei saavuteta siten, että ihminen lukee kirjoista, mitä muut ovat nähneet tai tienneet, eikä siten, että ihminen itse näkee aistimillaan, mitä ulkomaailmassa tapahtuu, vaan ainoastaan siten, että hänen tietonsa on hänen tulemisessaan. Ihminen tietää vain sen, mitä hän itse on.
Niin muodoin ihminen ei totisesti tiedä olevansa sielu, jos hän lukee tai kuulee sen toiselta ja uskoo toisen sanoja tai jos hän näkee jonkun vainajan ilmestyvän näkyväisessä muodossa: hän ei totisesti tiedä olevansa sielu, ennen kuin hän on saavuttanut kokemusperäisen tiedon siitä, että hän itse on kuolematon sielu.
Kyllä usko ja aistillinen tieto kehittävät ihmistä. Kyllä kaikkina aikoina on tunnettu niitä sielullisia ilmiöitä, jotka aistillisesti ja toisessa kädessä todistavat, että ihminen on sielu; kyllä niiden ilmiöiden (psyykkistä ja spiritististä) tutkimista on pidetty salatieteellisen tutkimuksen alempana haarana, niin että ovat sisältyneet korkeampaan ja varsinaiseen salaiseen tutkimukseen niin kuin kaksi pienempää ympyrää sisältyy kolmanteen isompaan, jota ne molemmat sivuavat samassa pisteessä. Mutta nämä alemmat »salaiset tieteet» eivät koskaan ole nousseet eivätkä nouse semmoisina siihen tiedon huippuun, siihen totuuden keskipisteeseen, joka on varsinaisen okkultismin sisältö ja päämaali, samalla kuin se on sen vartioima pyhäkkö.
Ne salatieteen oppilaat, joista puhumme, ymmärsivät siis ensiksi, että ihminen todellisesti tietää olevansa sielu vasta sitten, kun hän itse on kokenut oman kuolemattomuutensa ja riippumattomuutensa fyysisestä ruumiista.
Toiseksi he rohkeasti astuivat sille henkisen kehityksen kaidalle ja vaivaloiselle tielle, jota kulkien heille oli luvattu totuuden tieto. Ja kolmanneksi he huomasivat — edennettyään jonkun matkaa sillä tiellä, kuoltuaan »mystillisen kuoleman», — että heitä ei oltu petetty, sillä heille todella rupesi valkenemaan uuden elämän aamu, että he todella kasvoivat kansalaisiksi vallan toisessa, henkisessä valtakunnassa.
He saivat tietää, että ihminen on sielu — että he itse olivat sieluja. He saivat kokea sitä todellista ekstaasia [Kreikkalainen sana ekstasis merkitsee „paikaltaan siirto", haltioissa-olo.], jota Plotinos määrittelee »mielen vapautukseksi äärellisestä tajunnastaan, jonka kautta se yhtyy äärettömään» ja jota kaikkien uskontojen todelliset pyhimykset ovat kokeneet. He saivat kokea sitä sielun vapautumistilaa, josta apostoli Paavali kirjoittaa seuraavilla sanoilla:
„Ei minun ole hyvä minun kerskaamisestani; tulen kuitenkin näkyihin ja Herran ilmoituksiin. Minä tunnen ihmisen Kristuksessa neljätoista vuotta sitten (oliko hän ruumiissa, en minä tiedä; eli oliko hän ulkona ruumiista, en minä sitäkään tiedä: jumala sen tietää): se temmattiin ylös hamaan kolmanteen taivaaseen. Ja minä tunnen sen ihmisen (jos hän ruumiissa taikka ulkona ruumiista oli, en minä tiedä: Jumala sen tietää): hän temmattiin ylös paratiisiin ja kuuli sanomattomia sanoja, joita ei yhdenkään ihmisen sovi puhua». (2 ep. Korint. XII: 1–4.)
He saivat kokea, että ihmisen itsetajuinen elämä ei ollut rajoittunut hänen päivätajuntaansa; he saattoivat astua ulos fyysisestä ruumiistaan ja säilyttäen täydellisesti oman yksilöllisen minänsä elää ja toimia näkymättömässä maailmassa. Kun heidän fyysinen ruumiinsa nukkui, he tekivät työtä muualla vainajien valtakunnassa. Eikä tämä ollut mitään subjektiivista kuvittelua, koska he saattoivat tavata toinen toistaan, yhdessä käydä oppimassa totuuden mestarien jalkain juurella ja palattuaan ruumiiseen muistaa kokemuksiaan ja muistutella toisiaan niistä. Ja nämä oppilaat asuivat fyysisesti eri maissa ja kuuluivat eri kansallisuuksiin. Eikä tämä tapahtunut kerran eikä kaksi, vaan satoja ja tuhansia kertoja vuosien vieriessä.
He tulivat klärvoajanteiksi, ei hetkisesti, vaan pysyväisesti. Uudet aistit puhkesivat heissä eloon, jotka asettivat heidät välittömään yhteyteen henkimaailman kanssa, ei mediumin tavalla, vaan itsetieten ja vapaaehtoisesti. Sanalla sanoen, he saivat kaikki todistukset siitä, että ihminen ei kuolemassa kuole; he saivat uudella tavalla takaisin kaikki psyykkiset ja spiritistiset todistukset ja kolmanneksi vielä sen pätevimmän todistuksen, että he itse olivat sieluja. Ja maailmalla on nyt heidän todistuksensa muitten lisäksi.
Tietysti ei maailman silmissä heidän todistuksensa paina yhtä paljon vaa’assa kuin psyykkisten ja spiritististen tutkijain, — tämä seuraa asian luonnosta. Mutta viisaus etsii lapsiaan. Ja siellä täällä löytyy aina joku, joka ymmärtää, että heidän todistuksensa totisesti on kaikista pätevin. On aina joku, joka ymmärtää, että ihminen voi päästä tietoon omasta kuolemattomuudestaan ja että kaikki ne, jotka siihen tietoon ovat päässeet, muodostavat salaisen veljeskunnan, joka jäsenikseen lukee ihmiskunnan ihanimmat lapset, jumalan pojat ja uskontojen urhot.
Ei se veljeskunta ole salainen siksi, ettei se tahtoisi ihmisille näyttäytyä, vaan siksi, etteivät ihmiset sitä näe. Kuinka ihminen, joka ei itse ole ratkaissut sfinksin kysymystä, kykenisi näkemään toisessa sen ratkaisijaa? Ei salatieteilijää tunne muut kuin hänen omat veljensä, jotka ovat saman tien kulkeneet kuin hän.
Eikä se tieto ole salainen siksi, että sen vartijat kateudesta tai vallanhimosta pitäisivät sitä salassa, vaan sen tähden että se on elämää, jota ei voi elämästä erottaa. Mutta kun ilmestyy ihminen, joka tahtoo saavuttaa sitä tietoa, silloin luonto avaa aarreaittojaan, silloin viisauden vartijat odottavat temppelissään uskaliaan oppilaan tuloa.
Ja niin on aina ollut. Se, mikä erityisesti on huomattava salatieteellisten tutkimusten ja kokemusten suhteen, on niiden ikä. Salatiede ei ole eilispäivän lapsi; siinä väitteessään H. P. Blavatsky oli vallan oikeassa. Joka meidän päivinämme tekee okkultisia kokemuksia, hän ymmärtää heti, etteivät ne ole uusia, ennenkuulumattomia. Hänen mieleensä muistuu kertomuksia tietäjistä ja »noidista», shamaaneista ja fakiireista, jotka ovat aivan kuin kotonaan näkymättömässä maailmassa, jotka ruumiin maatessa tajuttomana poistuvat henkimaailmaan, ottavat selkoa salatuista asioista ja palaavat takaisin rikkaina tiedoista. Hän lukee Intian vanhoissa pyhissä kirjoituksissa ns. joogeista eli pyhimyksistä, jotka ekstaasissaan osaavat poistua ruumiistaan ja näyttäytyä kaukaisilla paikoilla. Hän lukee persialaisten sufeista ja muhammettilaisten dervisheistä, että he siihen määrään kehittävät henkisiä voimiaan, että jälleen pääsevät henkimaailman kansalaisiksi ja saavat nähdä asioita, joita ei kukaan kuolevainen voisi katsella.
Ja kun hän kaikkea tätä ajattelee, kun hän tapaa niitä ihmisiä, niitä mestareita, jotka ovat päässeet tiedon huippuun, jotka ovat saavuttaneet korkeimman mahdollisen puhtauden, jalouden, viisauden ja joiden koko olemus on mieltä ylentävää ja voimakasta rakkautta, silloin hänen sydämensä täyttyy äärettömällä riemulla ja hän nousee palvelemaan sitä Jumalaa, joka on luonut elämän niin yliluonnollisen ihanaksi.
Ja hekin, jotka seisovat tämän kaiken ulko- ja alapuolella, hekin saattavat ottaa osaa hänen riemuunsa. Heidän silmänsä on avautunut näkemään, mitä kehityksen mahdollisuuksia ihmisessä piilee. He ovat nähneet psyykkisten tutkimusten nojalla, että ihmisellä on aisteja ja kykyjä, jotka nostavat hänet sieluna korkealle yli päivätajuisen persoonallisuuden; he ovat nähneet spiritististen ja mediumististen tutkimusten nojalla, että ihminen sieluna elää kuoleman jälkeen, koska hän vainajana voi antaa tietoa itsestään ja koska on eläviä ihmisiä, jotka saattavat häntä nähdä ja kuulla, ja nyt he ovat kuulleet niiden suusta, jotka ovat vallan toisenlaista tutkimustietä kulkeneet, että ihminen tosiaan on sielu, että hänellä tosiaan on yliaistillisia kykyjä, että hän tosiaan jo eläissään voi päästä henkimaailmaan itsetietoiseksi jäseneksi, — ja että kaikki nämä tutkimukset, sekä ne, joita nykyään sanotaan psyykkisiksi ja spiritistisiksi, että ne, joita aina on sanottu salatieteellisiksi, ovat ikivanhoja, aikojen aamusta saakka ihmiskunnalle tuttuja tutkimuksia, josta tosiasiasta voivat tulla vakuutetuiksi tutkimalla uskontojen ja mystillisten lahkojen historiaa. [Ks. näistä asioista esim. H. P. Blavatsky, Isis Unveiled ja Salainen Oppi; Carl Kiesewetter, Geschiehte des neueren Occultismus, I ja. II, ja Geschichte des Occultismus des Altertums, kuin myös Entwickelungsgeschichte des Spiritismus von der Urzeit bis zur Gegenwart; Papus, Traité méthodique de Science Occulte, Henri Durville, La Science Secrète, ym.]
Tämän kaiken nojalla voivat vielä etsijän kannalla olevat ottaa osaa niitten riemuun, jotka itse ovat nähneet ja kokeneet, ja apostolin sanoilla huudahtaa: Sinä kuolema, kussa on sinun otasi, sinä tuonela, missä on sinun voittosi?
Mitä kuolema voisi olla?
Koska ihminen salatieteen kannalta on sielu, jonka tajunta ulottuu useampaan eri maailmaan, on meidän varsin helppo käsittää, mitä kuolemaksi sanottu tilanmuutos on samalta kannalta katsottuna. Kuolemassa ihminen ensiksikin heittää fyysisen ruumiinsa. Tämä ei nyt merkitse, että hän jää ruumiittomaksi sieluksi (»hengeksi», so. ilmahengähdykseksi) tähän fyysiseen maailmaan, liitelemään ja leijailemaan tämän maan ilmapiirissä näkymättömänä ja muodottomana raukkana, vaan että hänen tajuntansa siirtyy fyysiseltä tasolta astraaliselle, joka on lähin järjestyksessä. Ja mitä se merkitsee, että sielu tajunnassaan siirtyy astraalimaailmaan? Onko se siinä maailmassa ruumiiton olento? Ei suinkaan.
Ihmisen tajunta ei voi toimia ilman käyttövälinettä; materialisteilla on oikein, kun he sanovat, että ihminen kadottaessaan sen ruumiin, jonka välityksellä hän elää ja ajattelee, lakkaa elämästä ja ajattelemasta, so. haihtuu olemattomiin. Heillä olisi aivan oikein, jos ihmisellä ei olisi muuta ruumista kuin fyysinen; mutta nyt heidän täytyy lisätä väitteeseensä seuraavat sanat: ihminen haihtuu olemattomiin siihen maailmaan verraten, johon hänen ruumiinsa kuului. Ja silloin se väitös pitää paikkansa — ainakin tietopuolisesti.
Itse asiassa ihmisellä on oma käyttövälineensä astraalitasolla ja ylipäänsä joka tasolla, ja se käyttöväline eli ruumis on rakennettu tason aineesta. [Vedantistit (intialainen filosofinen koulu) sanovat näitä "ruumiita" verhoiksi eli koteloiksi (koshas) joka on sopiva nimi korkeimman todellisuuden kannalta, koska ne ikään kuin peittävät sen näöltämme. Eräs joogakoulu (taraka radsha jooga) taas nimittää niitä käyttövälineiksi eli vehikkeleiksi (upadhis), joka puolestaan on sopiva nimitys salatieteilijäin kannalta. Nykyisessä teosofiassa niitä myös on ruvettu sanomaan „ruumiiksi", koska ne kaikki ovat samassa asemassa sieluun nähden kuin fyysinenkin ruumis.] Kuoltuaan, heitettyään fyysisen ruumiinsa, ihminen siten on siirtynyt astraalitasolle ja on nyt verhottuna astraaliruumiiseen. Aivan kuin pakkasesta lämpimään, valoisaan tupaan tullut vaeltaja heittää turkit päältään, joita hän ei enää tarvitse astuttuaan uuteen olotilaan, samoin kuolema kutsuu sitä pyhiinvaeltajaa, jota nimitetään ihmiseksi, toisesta olosta ja elämästä toiseen ja riisuu häneltä ne vaatteet, joita hän ei enää tarvitse uudessa ympäristössään.
Mutta jääkö ihminen nyt ainiaaksi tähän astraaliseen maailmaan? Tämäkö se nyt on hänen oikea kotinsa, se elämännäyttämö, jossa hän ikuisesti on esiintyvä? Ei, tässäkin maailmassa häntä jonkun ajan perästä kohtaa kuolema; tästäkin maailmasta hän on siirtyvä toiseen, ylempään ja kauniimpaan. Niin kuin fyysinen ruumis, niin astraaliruumiskin elää vain jonkun ajan, jonka kuluttua sielu siitä erkanee ja siirtyy mentaaliseen eli älymaailmaan, verhottuna älyruumiiseen.
Tämä mentaalinen käyttöväline on muodostettu alemman älytason aineesta eikä sekään ole ikuinen.
Kun sielu siinä on aikansa toiminut, hylkää se senkin ja nousee ylemmälle älytasolle, verhottuna niin sanottuun kausaaliruumiiseen (kârana sharîra), joka on inhimillisen sielun kuolematon verho.
Tämä kausaali- eli syyruumis on nimittäin ihmisen »korkeamman minän» käyttöväline, ja siihen ei vaikuta enää se muutos, jota nimitämme kuolemaksi. Sanoimme äsken, että ihminen on tajuntakeskus, jonka varsinainen koti on ajatusmaailma. Tämä merkitsee, että ihminen ei ole abstraktinen »puhdas tajunta» sinään, vaan että hän on ajatteleva minuus. Ihminen on »minä», sitä esim. eläin ei ole. Tämä hänen minänsä ei ole fyysinen ruumis, ei astraalinen eikä mentaalinen, vaan se ajattelija, se »syrjästäkatsoja», joka asuu joka ihmisen tajunnassa. Olemme kyllä tottuneet puhumaan käyttövälineistämme ikään kuin ne olisivat me itse, mutta se on meidän erehdyksemme. Sanomme: meitä väsyttää, janottaa, suututtaa, loukkaa, pettää jne., mutta itse asiassa meidän minämme on kaiken tämän yläpuolella. Levon tarvis ja jano asuvat fyysisessä ruumiissamme, suuttuminen on astraalinen värähtely, erehtyminen ja hairahdus on ajatusvälineen puutteellisuuksia, meidän minämme ainoastaan tajuaa nämä värähtelyt, tekee ne eläviksi ja identifioi itsensä niiden kanssa eli luulee itsensä samaksi kuin ne.
Toiselta puolen emme saata paeta omaa minäämme, emme saata siitä irtautua. Kaikkien tunteitten ja ajatuksien yläpuolelle saatamme nousta, mutta minämme ulkopuolelle emme pääse — tämäkin selvä todistus siitä, että muu on ohimenevää, mutta tajuntakeskus pysyvä. Sen tähden sanotaan, että ihmissielun kausaaliruumis on katoamaton, on ihmisen varsinainen käyttöväline — vaikkei ihminen nykyisellä kehitysasteellaan ollenkaan sitä vielä tunne — ja että ihmisen oikea koti on älymaailman yläpiiri.
Tähän ihmisen korkeampaan minään kuolema ei kajoa. Muutokset ovat loppuneet, kun ihmisen tajunta on siirtynyt ajatusmaailman yläilmoihin. Mitä sitten seuraa, siitä emme tässä puhu, koska tarkoituksemme vain on katsoa kuolemaa suoraan silmiin.
Nyt voimme antaa uuden, salatieteellisesti tarkan määrittelyn kuolemasta ja sanoa, että kuolema on se prosessi, jonka kestäessä ihmisen minä vetäytyy pois fyysisistä, astraalisista ja mentaalisista käyttövälineistään ja uppoutuen omaan itseensä pysähtyy »paljaana inhimillisenä sieluna» odottamaan kohtalon uusia käskyjä. Aivan oikein huomauttaa sen tähden Mr. C. W. Leadbeater, että kuoleman prosessi oikeastaan alkaa jo silloin, kun ihmisen fyysisruumiillinen elämä on kehkeytynyt huippuunsa ja alkaa kuihtua ja että se hetki on hänen elämänsä tärkein, jolloin ulkonaisten olioiden viehätysvoima hänen ylitsensä on vähentynyt ja hän rupeaa ikävöimään korkeampia asioita. [C. W. Leadbeater, The Other Side of Death, siv. 41.]
Meidän käsityksemme kuolemasta ja etenkin haudantakaisesta elämästä jäisi yhtäkaikki sangen vaillinaiseksi, jos se rajoittuisi siihen, mitä tähän saakka on tuotu esiin. Olemme hyvin tietämättömiä matkustajia, jos emme tiedä muuta kuin sen maan nimen, johon meidän on matkustaminen. Ainakin yhtä tärkeätä on meidän tietää, kuinka siinä maassa eletään ja tullaan toimeen; ja tietysti ylen tärkeätä on, että tunnemme sen maan kieltä vaikkapa vaillinaisestikin. Kysymys on sen tähden: missä asemassa me ihmiset olemme astraaliseen ja mentaaliseen maailmaan — joudummeko kuollessamme aivan kuin vieraaseen maahan vai olemmeko siellä nyt jo kotonamme? Olemmeko siellä kuin lapset syntyessään tähän fyysiseen maailmaan vai osaammeko heti käyttää niitä astraalisia ja mentaalisia ruumiita, joihin tajuntamme on pukeutunut? Ja vastaus kuuluu: meidän asemamme on monessa suhteessa lapsen kaltainen. Tosin noita uusia käyttövälineitä ei silloin luoda. Nyt jo meillä on astraali- ja mentaaliruumis. Koko maallisen elämän aikana meidän minämme on kolmen katoavaisen ruumiin verhoama: fyysisen, astraalisen ja mentaalisen. Mutta me emme ole oppineet itsetajuisesti käyttämään muuta kuin ensimmäistä ja alinta. Emme ole »heränneet» astraalisessa ja mentaalisessa maailmassa. Jotta kuoleman jälkeen heti olisimme itsetajuiset tunne- ja älytasolla, olisi tämän itsetajunnan pitänyt herätä jo eläissämme. Eikä tämä suinkaan pitäisi olla mahdotonta, sillä emmehän ole läheskään samassa asemassa kuin matkustaja, joka paikallisesti siirtyy toisesta maasta toiseen; olemmehan nyt jo jäseninä ja kansalaisina niissä maissa, joihin kuollessamme »matkustamme». Mikä siis olisi luonnollisempi kuin että meidän silmämme nyt jo aukenisi näkemään nuo maailmat?
Niin ei kuitenkaan ole laita. Ne aistit, jotka välittäisivät meidän itsetajuisen yhteytemme tunne-älymaailman kanssa, ovat ani harvassa vielä täysin kehittyneet, itse asiassa ainoastaan salatieteilijöissä. Nerot ottavat vastaan vaikutuksia ajatusmaailmasta ja mediumit astraalisesta, mutta ainoastaan harjaantuneet okkultistit saattavat täydellä itsetajunnalla katsoa näkymättömiin maailmoihin, liikkua niissä ja käyttää niihin kuuluvia välineitään.
Asiain näin ollen ihmiset tietysti kuollessaan eivät läheskään ole yhtä kokeneet ja viisaat näkymättömässä maailmassa kuin täällä fyysisessä maailmassa olivat, vaan on se pikemmin niin kuin he taas »syntyisivät» lapsina uuteen maailmaan.
Ennen kuin ryhdymme lähemmältä tarkastamaan, mimmoinen tämä uusi tila on, tahdomme kuvitella mielessämme, minkälainen se olisi, jos olisimme saavuttaneet täydellisen itsetajunnan sekä astraalisessa että mentaalisessa maailmassa, toisin sanoen, mitä kuolema voisi olla. Ja sitä varten kysymme ensin: mitä on itsetajunta?
Jättäkäämme syrjään filosofiset määrittelyt ja etsikäämme käytöllistä, tarkoitusta vastaavaa selitystä. Emmeköhän silloin voisi sanoa, että itsetajuinen ihminen on se, joka ei ole ruumiillisten aistimuksien orja, vaan niiden herra? Fyysisessä ruumiissaan itsetajuinen ihminen on se, joka selvin silmin näkee häntä ympäröivän maailman ja osaa käyttää ruumistaan omiin tarkoituksiinsa, jotka ovat suorastaan ruumiillisen elämän yläpuolella. Hän ei unohdu ruumiin aistimuksiin, vaan tuntee itsensä sielulliseksi olennoksi keskellä niiden pyörinää. Ihminen, joka ei tiedä muusta kuin oman ruumiinsa vaatimuksista, jonka koko elämä supistuu niiden vaatimusten ja tarpeitten tyydyttämiseen, hän ei ole itsetajuinen, hän ei tunne itseään sieluksi edes fyysisessä ruumiissaan. Mutta fyysisesti itsetajuinen ihminen on se, jolle fyysinen ruumis on käyttöväline näkyväisessä maailmassa.
Lyhyesti sanottuna itsetajunta on se, ettemme lankea siihen tavalliseen hairahdukseen, että luulemme käyttövälinettä omaksi itseksemme, vaan että annamme korkeampien voimien vaikuttaa käyttövälineeseen.
Kun nyt tahdomme käsittää astraalista itsetajuntaa, on meidän johdettava mieleen, mitä voimia astraalitasolla vaikuttaa. Astraalitasoa olemme sanoneet himojen, halujen ja intohimojen maailmaksi. Mitä se merkitsee? Se merkitsee, että intohimot, tunteet ja senlaatuiset luonnonvoimat panevat astraaliaineen värähtelemään; niiden aiheuttaman värähtelyn nopeus on niin sanoaksemme liian suuri voidakseen välittömästi vaikuttaa hitaampiin fyysisiin atomeihin ja liian pieni ylettyäkseen ajatusmaailman vielä nopeampiin värähtelyihin, mutta astraaliaine on omiansa tottelemaan niiden vaikutuksia. Aivan kuin fyysiseen ruumiiseen vaikuttaa kaikenlaiset fyysiset seikat, samaten astraaliseen vaikuttaa nuo astraalitason voimat. Puukko haavoittaa fyysistä ruumista, intohimo vaikuttaa silmänräpäyksessä astraaliruumiin ulkomuotoon. Mutta niin kuin fyysinen ruumis on oleva terve, jotta sitä voisimme käyttää hyvänä välikappaleena, niin on astraaliruumiskin oleva lujamuotoinen ja astraalisesti terve, jotta sitä voisimme hyväksemme käyttää.
Astraalisen itsetajunnan ehto on siis, etteivät minkäänlaiset intohimot eivätkä halut meihin mitään vaikuta. Ja ex analogia saatamme lisätä, että mentaalisen itsetajunnan ehto on se, etteivät mitkään ajatukset, olkoot ne kuinka kauniit ja viehättävät tahansa, estä meitä näkemästä totuutta. Mitkä ovat sitten ne voimat, jotka saavat meihin vaikuttaa? Kaikki ne, jotka lähtevät jostakin ylemmästä maailmasta.
Astraalisesti itsetajuisia olemme, jos älymaailman voimat meissä vaikuttavat, kun olemme astraalitasolla, so. jos ymmärryksellämme hillitsemme tunteitamme ja himojamme. Tämä tietysti voi tapahtua joko epäitsekkäässä tahi itsekkäässä hengessä, ja sen tähden pahakin ihminen, itsekäs ihminen — noita — voi olla astraalisesti itsetajuinen. Hyvässä epäitsekkäässä ihmisessä eivät vaikutakaan paljaat älylliset voimat, vaan buddhisenkin maailman voimat, ja sen tähden semmoinen ihminen on samassa asemassa sekä astraali- että mentaalitasolla: hänen tekojensa vaikuttimet ovat kotoisin buddhisen, so. veljesrakkauden, totuuden täydellisen autuuden maailmasta.
Ja jos nyt kuvittelemme, minkälainen tämmöisen hyvän, kehittyneen ihmisen tila on astraali- ja mentaalimaailmassa, ymmärrämme heti, että koko hänen elämänsä pohjasävelenä on rajaton, epäitsekäs rakkaus. Hän elää auttaakseen, lohduttaakseen, levittääkseen tietoa ja valoa. Keskellä intohimojen pyörteitä hän viittaa elämän korkeampiin mahdollisuuksiin — tämä on hänen työnsä astraalitasolla. Ja mentaalisessa maailmassa hän herättää ihmisiä näkemään, minkälaisiin ahtaisiin puitteisiin he ovat vanginneet jumalallisen järkensä. Hänen työnsä kuoleman jälkeen on sama kuin se oli hänen eläessään näkyväisessä maailmassa.
Mutta voi! Näitä ihmisiä ei vielä ole monta. Useimmat olemme kiinni ennakkoluuloissamme, useimmilla meillä on »pikku» heikkoutemme, joista emme jaksa luopua. Ja vaikka varmaan on tuleva päivä, jolloin ihmiset voivat elää niin kaunista elämää kuoleman jälkeen kuin esim. Arvid Järnefelt edellä kerrotussa kuvauksessaan on otaksunut, on yhtäkaikki varma, ettei ihmisten haudantakainen tila vielä ole senkaltainen.
Katsokaamme tätä asiaa.
Valoa kohti
Korkea on inhimillisen elämämme päämaali. Sillä me olemme sieluja.
Me olemme sieluina jäseniä puhtaan järjen valtakunnassa, mutta persoonallisina olentoina elämme kolmessa alemmassa maailmassa, fyysisessä, astraalisessa ja mentaalisessa, yhtaikaa.
Fyysinen maailma on tekojen maailma, astraalinen on tunteitten ja mentaalinen on ajatusten. Kaikki kolme ovat yhtä todellisia, ei näkyväinen todellisempi kuin näkymättömät, ei ajatusten eikä tunteitten maailma todellisempi kuin tekojen.
Muutamat sanovat: »ihminen on sitä, mitä hän tekee». Toiset: »ihminen on todellisuudessa sitä, mitä hän tuntee». Vielä toiset: »ihminen on sitä, mitä hän ajattelee».
Mutta kaikki nämä arvostelevat ihmistä yksipuolisesti.
Viisaan lausunto kuuluu: »hedelmästä puu tunnetaan». Eikä hedelmä näy ainoastaan fyysisessä maailmassa. Ovat tunteet ja ajatuksetkin hedelmiä. Sillä todellinen ihminen on sielu, ja koko ihmisen persoonallisuus on sielun hedelmä. Sielu on puu, ja puu kantaa monta hedelmää, ja sielun persoonalliset esiintymiset fyysisen, astraalisen ja mentaalisen tason muodostamassa kolminaismaailmassa, trailookjassa ovat sen puun hedelmiä. Hedelmästä puu tunnetaan ja jokainen persoonallisuus kertoo sielun puun kasvusta.
Oi ihminen, sen tähden sinun pitäisi elää niin kuin sielu.
Mitä se merkitsee?
Se merkitsee, että me olemme yläpuolella tekojamme, tunteitamme ja ajatuksiamme. Me niissä elämme, mutta ne eivät ole me itse.
Kuitenkin me aina lankeamme siihen luuloon, että tämä teko, tämä tunne, tämä ajatus — se olen minä, niin ettemme ole tekojemme, tunteittemme, ajatustemme herroja, niin kuin meidän pitäisi. Vaikka sanommekin: »minun ajatukseni, minun tunteeni», tahtoen sillä osoittaa, että itse olemme niihin omistajan ja hallitsijan suhteessa, on totuus kuitenkin se, että meidän ajatuksemme ja tunteemme hallitsevat meitä.
Kuinka siis pääsemme siihen, että me olisimme yläpuolella kolminaismaailman värähtelyjä, niin kuin meidän sieluina pitäisi? Siihen pääsemme persoonallisen puhdistumisen kautta.
Tämä on aikain ikiviisaus, ja aina ihmiskunta on sen tiennyt. Aina ovat ihmiset koettaneet puhdistua. Ja kolme heillä on ollut keinoa, jotka kaikki ovat olleet yksipuolisia.
Ensimmäinen on itsekiduttajan ankaruus tai pietismi, joka pyrkii puhtauteen tekojen maailmassa, joka varjelee fyysistä ruumista poikkeamasta määrättyjen toimintakaavojen ulkopuolelle.
Toinen on uskonnollinen tunnekiihko, joka pyrkii puhtauteen kaavamaisen hartauden ilmapiirissä eikä uskalla tuntea mitään ulkopuolella tämän ahtaita rajaviivoja.
Kolmas on kylmä dogmaattisuus, joka pyrkii puhtauteen hautomalla yksitoikkoisia ja tarkoin määriteltyjä ajatuskuvia ja tuomitsemalla muita ajatuksia valheellisiksi.
Nämä keinot ovat yksipuolisia, ja niin kauan kuin pysyvät yksipuolisina, ovat ne verrattain vaarattomia. Mutta jos ne yhtyvät yhdeksi, muodostuu niistä vankila, johon sielu on kytketty ja josta ihmishengen on vaivaloinen vapautua.
Mikä on sitten se neljäs keino, joka ei sido, vaan vapahtaa? Se on keino, joka ensin selittää, mikä puhtaus on ja sitten kuinka se saavutetaan. Se on »hiljaisuuden ääni».
Sielu on tuleva meissä eläväksi, sielu on meissä puhuva. Ja milloin kuuluu sielun ääni? Hiljaisuudessa. Ei puhu herra ukkosen jyrinässä eikä myrskyn pauhinassa, vaan katso, länsituulen hiljaisessa humussa hän puhuu.
Ja hiljaisuus on harmonia. Kuuntelevan sopusointuinen tasapaino vallitkoon trailookjan kolminaismaailmassa, jotta sielun kuiske kuuluisi tekojen maailmaan. Harmonia on se puhtaus, johon meidän on pyrkiminen.
Uskallusta olkoon ihmisellä. Etsiköön hän onnea, etsiköön hän kauneutta, etsiköön hän tietoa tekojen, tunteitten ja ajatusten mahtavista valtakunnista. Ei seiso häntä vastaan muuta kuin kehityksen henkinen laki, joka käskee ylöspäin eikä anna ihmisen vajota pahaan. Älkää pelätkö te taiteen ja kauneuden ihailijat! Rikastuttakaa maailmaa uusilla ihanteilla ja uusilla, kauneuden arvoilla. Sillä meille ihmisille on annettu tehtäväksi rakentaa tästä maailmasta eedenin paratiisi.
Ja meidän on pantava kaikki voimamme sitä varten liikkeelle.
Mutta kun ymmärrämme, että tahdomme puhtauteen pyrkiä, että onni, kauneus ja tieto on löydettävissä sielun kotimaasta ja niistä jumalanvaltakunnista, jotka taivaina kohoavat sielun kotimaan yläpuolelle, silloin kootkaamme voimamme, silloin antakaamme valtikka sielun käteen ja luokaamme sopusointuinen rauha taivaihimme, manaloihimme ja näkyväiseen maailmaamme. Sillä puhtaus on harmoniaa.
Ja älkäämme pelätkö, että se taival on pitkä, jota kulkien teemme sielun meissä eläväksi. Vuosituhansien vieriessä olemme alemmissa maailmoissa hurjistelleet ja rauhan rakentaminen ei ole hetken työtä. Mutta tätä rakentamista johtaa laki, ja jos me sitä lakia noudatamme, olemme varmat voitosta.
Mikä on tämä puhdistumisen laki, tämä neljäs keino, joka voittoon vie? Se on keino, joka sanoo: ajatuksesta on puhdistus alkava, sillä se perustuu siihen totuuteen, että tunteitten maailma on voimakkaampi kuin tekojen, ja ajatusten maailma voimakkaampi kuin tunteiden.
Ihminen on aina sieluna ajatusta, tunnetta ja tahtoa yhtaikaa, mutta muotojen kolminaisessa maailmassa on näitä toisistaan erotettu, ja koska hallitsijan istuin on annettu ajatukselle, on ajatus ensimmäisenä tehtävä sielun palvelijaksi.
Ajatus on teon isä, tunne — himo — sen äiti. Mitä tahansa ihminen ajatuksessaan hautoo, sen hän tekee, kun tilaisuus synnyttää himon. Kestäköön vaikka vuosituhansia, ennen kuin teko putoaa kypsänä hedelmänä ajatuksen puusta, — laki on järkähtämätön.
Pahat teot, äkkinäiset syntiinlankeamiset ovat seurauksia ajatuksen menneistä erehdyksistä. Eivät kaikki ajatukset yhdessä elämässä kypsy, ei yksi elämä tyhjennä sielun koko sisältöä, mutta joka elämässä sielu tuo näytteille rikkauksiaan — kiiltävää kultaa ja ruosteista rautaa — ja joka elämässä sielu kokoaa uusia rikkauksia näkymättömään aarreaittaansa.
Ajatuksen puhdistus on rikkauksien valikoimista ja järjestämistä. Ei puhdista ajatusta sen sulkeminen vankikoppiin eikä puhdista sitä sen laskeminen vallattomaan vapauteen. Sitä puhdistaa ainoastaan totuuden etsiskely, ikuisen ja pysyväisen etsiskely harhakuvien keskeltä — amor Dei intellectualis — (Spinoza).
Ota ensin ajatus kiinni sen lennosta ja kohdista sitä yhteen kohtaan — se on konsentratiota. Ota sitten ylevä aihe ja ajattele sitä joka puolelta, tyystin, tarkoin, rakkaudella — se on mietiskelyä, meditaatiota. Nouse vihdoin ajatustesi yläpuolelle ja yhdy siihen aiheeseen, jota mietiskelet; silloin näet sielusi silmällä — ja se on kontemplaatiota.
Ajatus on kolminaismaailman herra. Kun ajatus puhdistuu, puhdistuvat tunteet. Ja kuinka hän, jonka sisäinen ihminen puhdistuu, voisi tuoda esiin sydämensä kyllyydestä muuta kuin puhtaita tekoja näkyväiseen maailmaan? Kuitenkin teot puhdistuvat myöhemmin kuin ajatukset. Ihmisen kaikki käyttövälineet värähtelevät helpoimmin totuttuun tapaansa ja fyysiset värähtelyt muuttuvat hitaammin kuin astraaliset ja mentaaliset. Mutta varma on, että tunteet ja teot muuttuvat, kun muuttuvat ajatukset.
Kun ihminen tämän puhdistustyön aloittaa, silloin on hän elämän ymmärtänyt. Ja kun hän todella aikaa elää, silloin hän kuolemaltakin katkaisee kärjen. Astraalikäyttövälineensä muodostuu semmoiseksi, että hän siinä voi itsetajuisesti liikkua ja toimia ja työtä tehdä vainajien kesken ja heidän kanssaan tuonelassa. Ja nouseepa vähitellen hänen itsetajuntansa mentaaliseenkin ruumiiseen, niin että hän taivaissa on kuin kotonaan, nerojen ja jumalien maissa.
Ja kun hän vihdoin on tullut itsetietoiseksi sieluna, silloin hän on noussut kolmen alemman maailman yli ja silloin hän on samalla rakentanut itselleen aivan uuden kirkastetun ruumiin, joka tekee hänet jumalallisen valtakunnan asujaimeksi. Tämä ruumis on vedantafilosofien ânandamayakosha, veljesrakkauden ja armahtavan säälin autuaallinen valoverho, jonka avulla hän elää ja toimii buddhisessa maailmassa. Ei ole hän enää ihminen niin kuin me muut. Ei sure hän itseään niin kuin me. Ei tarvitse hänen esiintyä trailookjassa niin kuin me. Mutta jos hän sen tekee, silloin suree hän vain muitten suruja, silloin kärsii hän vain veljiensä tuskia, silloin itkee hän vain ihmisten syntejä — omia vaivojaan, omia vastuksiaan, omia kärsimyksiään hän ei sure, voimakas voittaja. Rauhan kotimaassa on hänen tajuntansa ja muille hän sitä rauhaansa jakaa, veljiään hän lohduttaa, ihmisiä hän synnistä pelastaa.
Ja kerrotaan, että vielä hänen yläpuolellaan on se nirvaaninen jumalan valtakunta, jossa kaikki ihmiset ja kaikki olennot hänen tajunnassaan ovat yhtä, jossa hän on yhtä isän jumalan kanssa ja elää ihmiskunnan kaikissa sieluissa nostavana, puhdistavana, maanivana voimana. Ei jaksa meidän järkemme vielä käsittää näitä olemisen syvimpiä salaisuuksia, ei kykene mielikuvituksemme lentämään näihin elämän ylänkömaihin.
Ja kuitenkin tämä kaikki vain on kuin portin avaamista iankaikkiseen elämään, sillä nyt vasta on sielu sen läksynsä oppinut, minkä tämä maapallo kykeni sille antamaan. Nyt vasta on sielu semmoinen itsetajuinen iankaikkinen henki, joka pääsee osalliseksi »jumalain ateriasta» ja saa osakseen tehtäviä, jotka nostavat hänet jumalain tasalle. Nyt vasta alkaa hänen oma, vastuunalainen, jumalallinen työnsä maailmain äärettömyydessä. Ja pienemmästä tämä työ kasvaa yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Hän pääsee uuden ihmiskunnan näkymättömäksi opettajaksi ja johtajaksi, hän nousee uuden tähden näkymättömäksi luojaksi ja herraksi, hän kohoaa uuden aurinkokunnan hallitsijaksi ja jumalaksi, ja vihdoin hänestä tulee uuden maailman tuhansien aurinkokuntain armahtava isä.
Seis, sinä rohkea mielikuvitus. Et kykene sinä näitä vielä käsittämään. Vaikka kotkan siivillä lentäisit totuuden aurinkoa kohti, et kuitenkaan näkisi muuta kuin sen ulkonaisinta kuorta, et muuta kuin sen valosäteitten värileikkiä, et muuta kuin sen syleilemiä ja valaisemia avaruuksia. Itse elämää voit vielä vain aavistaa. Sillä sinun ylpein ja rohkein ja mielettömin kuvittelusi on vain niin kuin tomua ja tuhkaa, niin kuin savua ja sumua sen kultaisen ja valoisan rinnalla, sen ikuisen ja äärettömän rinnalla, jonka nimi on Olemisen todellisuus.
KUOLEMAN KUNNIAKSI
Jos olisin runoilija, tahtoisin laulaa ylistysvirren sinulle, kuolema. Sinua eivät laulajat ole kiittäneet. Sinua on sanottu ihmisen viimeiseksi viholliseksi, synnin palkaksi ja ilon hävittäjäksi. Ihmiset pelkäävät sinua, kammoavat sinua ja koettavat sinua välttää. Mutta minä tahtoisin virittää kanteleeni sinun kunniaksesi, oi tuoni.
Sillä minä uskon, että sinä olet minun ja kaikkien ihmisveljien paras ja uskollisin ystävä. Sinä olet tosi, suora ja rehellinen. Sinä olet ylevämielinen ja viisas ystävä. Aivan kuin isä sinä tiedät, mitä meille ihmislapsille on hyväksi ja hyödyksi, sinä et meitä imartele, vaan tahdot meitä auttaa ja sanot suoraan, missä olemme erehtyneet. Ja voimakkaalla kädellä sinä viittaat meille tien ja sanot: "kas tästä teidän pitää kulkeman".
Minä tahtoisin laulaa sinun ylistystäsi, kuolema, sillä sinä olet meidän ihmislasten hellä ja lempeäsilmä ystävä. Sinä kerrot meille kauniita satuja ja kuljetat meitä ympäri unelmoiden eedenissä. Sinä olet kuin äiti, joka riemulla ja ylpeydellä suljet meidät syliisi, kun olemme isän opetuksia huolella seuranneet. Sinä olet sydämemme ilo ja hymy kaiken surun jälkeen. Sinussa kaikki sävelet sulautuvat yhteen mahtavaksi sopusoinnuksi.
Sinun kunniaksesi tahtoisin kieltäni virittää, tuoni, sillä kun sinä tulet, et sinä tule kuin luurankoinen viikatemies, vaan sinä tulet kuin Jumalan ylevä sanansaattaja, kuin "yksi näistä pienimmistä", jotka pyytävät meitä, ettemme unohtaisi kaikkia armahtavan rakkauden ikuista elämänlakia.
Sillä suurempi sinua, kuolema, on ikuisen elämän salaisuus. Syvempi helvettiä, korkeampi taivasta on jumalan valtakunta, joka on sydämen puhtaus, anteeksiantamus ja rakkaus. Tämä on jumalan valtakunta, ja jumalan valtakunta on ikuinen rauha ja ilo joka asuu niiden sydämissä, jotka tunnustavat sen armahtavaa sääliä. Ylevämpi ja avarampi se on kuin nerokasten ja maailman viisasten taivaat, ja niiden pienten luokse se tulee, jotka ikävöivät sen lähestymistä. Sen tähden kiitän ja ylistän minä sinua, tuoni, että tästä kaikesta meitä muistutat ja tulemisellasi kerta kerralta opetat meitä sinua voittamaan. Sillä lopulta saamme mekin periä sen valtakunnan, josta kirjoitettu on: "mitä ei silmä ole nähnyt eikä korva ole kuullut eikä ihmisen sydämeen ole astunut, on Jumala valmistanut niille, jotka häntä rakastavat".
| Etusivu | Pekka Ervast |