Kuoleman jälkeen

Pekka Ervastin esitelmä vuodelta 1907

Referaatti

Tekstiä on 'kustannustoimitettu': sitä on hieman tiivistetty,
ja sanojen kirjoitusasua nykyaikaistettu sisältöön puuttumatta.

Tarkoituksemme on käsitellä teosofiselta kannalta kuoleman jälkeistä elämää ja tarkastella, millainen on ihmisen tila kuoleman jälkeen ja millainen se henkimaailma, johon kuollessamme joudumme. On sanottu, että mehän olemme nyt jo henkimaailman jäseniä ja kuolemaa ei voi verrata matkustamiseen toisesta maasta toiseen, vaan että se on kuin vaatteen heittämistä päältämme. Näkymätön maailma ei paikallisesti ole toisaalla, vaan tunkee läpi näkyvän maailman. Jotta ymmärtäisimme tämän paremmin, täytyy vähän tarkastella, minkälainen olento ihminen on.

Ihminen ei ole ainoastaan tämä fyysinen "elävä ruumis", vaan hyvällä syyllä voimme erottaa ihmisessä erilaisia perusosia eli prinsiippejä. Tämä fyysinen ruumis, joka tekee työtä, syö ja juo, on kyllä elävä elimistö, mutta me ihmiset olemme paljon muuta, kuin vain tämä elävä koneisto.

Ensiksikin me olemme tunteita, haluja, himoja ja intohimoja. Koko meidän tunne-elämämme on aivan kuin erityinen piiri tajunnassamme, ja me tunnemme olevamme siinä tajuntapiirissä paljon enemmän kotonamme kuin fyysisen ruumiin elimellisessä toiminnassa. Me olemme ihmisiä paljon lähempänä itseämme silloin kun puhumme tunteistamme, haluistamme ja himoistamme, kuin jos puhumme nukkumisesta ja syömisestä.

Mutta jokainen voi erottaa itsestään vielä toisenkin maailman, ajatusmaailman. Me emme ainoastaan tunne, me myös ajattelemme. Tietopuolisesti voisimme tehdä eron tajuntamme maailmoiden välillä ja puhua tunteista erillään ajatuksista, vaikka käytännöllisesti sielullinen elämä aina on tunnetta ja ajatusta yhtaikaa, ja melkein aina siinä samalla piilee jonkinmoinen tahto, halu eli himo. Siis tuo kolminaisuus, jota kutsutaan tahdoksi, tiedoksi ja tunnoksi, ilmenee aina yhtä aikaa inhimillisessä sieluelämässä, joskin jokin näistä kolmesta toiminnosta kerrallaan astuu etualalle.

Nyt teosofinen maailmankatsomus ja salatieteelliset tutkimukset osoittavat meille, että samalla tavoin kuin tämä fyysinen ruumis on elävä olento eli maailma, joka kuuluu erityiseen ulkonaiseen maailmaan ja on itse aistillisesti ulkokohtainen (objektiivinen), samalla tavoin nuo toisetkin maailmat ovat olemassa ulkokohtaisina ja elävinä sekä ihmisessä itsessään että hänen ulkopuolellaan. Salatieteelliset tutkimukset sanovat, että ihmisessä on hänen tunteensa, halunsa ja himonsa muodostavat erityisen ruumiin eli käyttövälineen ja kuuluvat omaan erityiseen maailmaansa, kuten fyysinen ruumis fyysiseen maailmaan. Ja samalla tavoin ihmisen ajatuselämä tapahtuu erityisen ruumiin, ajatusruumiin välityksellä, joka niin ikään kuuluu todellisen, ulkokohtaiseen, vaikka meille näkymättömään maailmaan.

Mutta kuinka on ymmärrettävissä, että nekin ovat todellisia maailmoja ja että meillä on yhtä aikaa monta eri käyttövälinettä eli ruumista. Me tiedämme, että fyysinen ruumiimme on kokoonpantu äärettömän suuresta joukosta pienen pieniä ainehiukkasia, värähteleviä atomeja, jotka yhdistävät ja muodostavat erityisiä aineita, kiinteitä, juoksevia ja kaasumaisia jopa eetterisiäkin. Samalla tavalla näkymättömätkin maailmat ja ruumiit ovat aineellisia omalla tavallaan. Ihmisen tunteet muodostavat aineellisen ruumiin, jota kutsutaan astraaliruumiiksi ja joka on asukkaana eli jäsenenä maailmassa, joka on aineellinen ja jota kutsutaan astraalimaailmaksi. Tämä merkitsee, että astraalimaailma ja astraaliruumis on kokoonpantu atomeista, toisenlaisista kuin fyysisen maailman mutta kuitenkin aineellisista ainehiukkasista, jotka värähtelevät. Ihmisen tunteet ovat näiden äärettömän pienten atomien värähtelyä tunneruumiissa. Samalla tavalla on ajatusmaailma ja ajatusruumis aineellinen, se on muodostunut toisenlaisista atomeista, jotka värähtelevät, kun ajattelemme. Sitä kutsutaan mentaalimaailmaksi ja vastaavaa käyttövälinettä mentaaliruumiiksi. Nämä korkeammat maailmat ovat meille näkymättömiä sen tähden, että meissä ei ole vielä kehittyneet ne aistit, jotka kuuluvat tunne- ja ajatusruumiisiin ja joiden kautta me voimme ulkokohtaisesti havaita luonnon salattuja maailmoja. Vasta sitten kun nuo aistit ovat ihmisessä heränneet toimintaan, hän voi itsetietoisesti nähdä näkymättömiin maailmoihin.

On siis pidettävä mielessä, että ihmisellä on kolme ruumista, näkyvä fyysinen ruumis, joka välittää hänen yhteyttään fyysiseen maailman kanssa, astraali- eli tunne- eli himoruumis, joka välittää yhteyttä astraalimaailman kanssa ja mentaali- eli ajatusruumis, joka välittää yhteyttä ajatusmaailman kanssa. Itsessään ihminen on tajuava olento, tajuntakeskus, minuus, joka on pukeutunut kolmeen ruumiiseen. Ihminen on tajuinen "minä", joka voi ajatella tuntea ja toimia. Hän on pukeutunut ajatusruumiiseen ts. hän osaa ajatella; hän on pukeutunut tunneruumiiseen ts. hän osaa tuntea ja sillä tavalla olla yhteydessä tunnemaailman kanssa: hän on pukeutunut näkyvään ruumiiseen ts. hän voi sen avulla panna tahtonsa toimeen teoissa fyysisessä tekojen maailmassa.

Saatuamme täten yleiskuvan ihmisen olemuksesta siirrymme tarkastelemaan kuolemaa. Lyhyesti sanoen kuolema on sitä, että ihminen vetäytyy itseensä, kääntää huomionsa pois kaikesta ulkonaisesta ja ulkokohtaisesta ja heittää ruumiin toisensa perästä. Ensiksi hän jättää tämän näkyvän maailman ja näkyvän ruumiin. Elottomaksi jää fyysinen ruumis, kun ihminen vetäytyy pois sisempään maailmaan, tuohon astraali- eli tunnemaailmaan, jossa hänen tajuava minänsä ulkokohtaisesti on puettu tunneruumiiseen. Mutta ei hän sinnekään jää, vaan vetäytyy yhä syvemmälle itseensä, kääntäen vähitellen huomionsa pois tunteiden maailmasta. Hän astuu vihdoin ulos astraaliruumiistaan ja jättää sen ─ kuolee astraalisesti ─ sekä nousee tuohon vielä korkeampaan maailmaan, jota kutsutaan mentaaliseksi, puettuna mentaali- eli ajatusruumiiseen. Mutta siinäkään hän ei pysy, sillä kuolema on täydellinen itseensä vetäytyminen, vaan hän irtautuu siitäkin maailmasta ja kohoaa eli syventyy aivan sisimpään itseensä, jota voisimme sanoa omaksitunnoksi, ihmisen korkeimmaksi tajuntakeskukseksi.

Tällainen on kuolema. Se on yhden ruumiin heittämistä toisensa jälkeen. Mutta mitä se merkitsee? Meidän täytyy katsella koko prosessia ulkoapäin, että se tulisi elävämmäksi mielikuvituksessamme. Kun ihminen on jättänyt tekojen maailman, jossa hän saattoi tahtonsa mukaan toimia, ja joutuu tunteiden astraaliseen maailmaan, joka oli hänelle näkymätön maallisen elämänsä aikana, silloin tämä astraalimaailma eli joku osa siitä tulee näkyväksi hänelle. Eilen jo huomautettiin, että ihminen kuollessaan siirtyy siihen piiriin, joka vastaa hänen sisäisiä taipumuksiaan, hänen himojaan ja halujaan ja tunteitaan, ja se piiri astraalimaailmasta tulee silloin hänelle näkyväksi. Ulkokohtaiseksi muuttuu nyt se mikä ennen oli hänelle näkymätön, niin kauan kuin hänen tajuntansa oli keskittynyt fyysisiin aivoihin. Nyt kun hänen tajuntansa keskittyy astraaliruumiiseen, tulee astraalimaailmasta sen verran näkyväksi, kuin hänelle niin sanoaksemme on kotoista. Jokaisella ihmisellä on omia tunteitaan, halujaan ja himojaan.

Toinen on hidas ja alakuloinen, toinen kiivas ja intohimoinen. Jokainen kuollessaan vetäytyy siihen piiriin, joka vastaa hänen omaa sisäistä tunne-elämäänsä, joka siis värähtelee samalla tavalla kuin hänen oma astraaliruumiinsa. Ja tämä astraalinen henkimaailman piiri eli osa jää nyt hänen ensimmäiseksi olinpaikakseen kuoleman jälkeen.

Uskonnoissa on tätä ensimmäistä tilaa kutsuttu helvetiksi tai kiirastuleksi, kuten esim. katolisessa kirkossa. Tämä riippuu siitä, että astraalinen olotila useimmiten on ollut kärsimistä. Ihmiskunta on toistaiseksi alhaisella kehitysasteella. Meillä ihmisillä on paljon itsekkäitä tunteita, jos me olemme itsekkäitä parhaimmissakin pyrinnöissämme. Meillä on kaikenlaisia intohimoja ja haluja ja paljon sellaisia tunteita, jotka tarkoittavat vain omaa ulkonaista onneamme. Näistä tunteista astraalinen eli himoruumiimme on rakennettu ja kuoleman jäljestä tulevat pyrkimyksemme ja himomme meille kaikille ikään kuin ulkokohtaisiksi. Jos ne silloin eivät sovi yhteen kuoleman periaatteen kanssa, joka on itseensä vetäytymistä, jos ne eivät ole sopusoinnussa lain kanssa, joka vaatii ihmistä kehittymään epäitsekkääksi, vaan taistelevat sitä lakia vastaan, niin elämä astraalimaailmassa on ihmiselle kärsimystä ja sen tähden ovat uskonnot kutsuneet sitä helvetiksi tai kiirastuleksi.

Helvettiä se on siinä tapauksessa, että ihminen on kerrassaan kehittymätön ja täynnä alhaisia himoja ja pahaa tahtoa, mutta kuta kehittyneempi ihminen on, sitä enempi poistuvat hänen astraalielämästään kärsimys ja helvetti muuttuu kiirastuleksi.

Kiirastulessa ihmisen täytyy vähitellen luopua itsekkäistä tunteistaan. Hän riippuu niissä kiinni, sillä ne miellyttävät häntä, ne ovat muistoja hänen elämästään maan päällä, tekojen maailmasta, missä hän oli tilaisuudessa tyydyttämään niitä. Tässä astraalimaailmassa hän ei ole tilaisuutta tyydyttää itsekkäitä himojaan ja halujaan ja se tuottaa hänelle kärsimystä. Hänen sisässään puhuu luonnon laki: "Sinun pitää irtautua pahasta ja nousta korkeammalle", mutta hänen himonsa estävät ja pidättävät häntä. Sen tähden astraalielämä kiirastulenakin on kärsimystä sille ihmiselle, jolla on itsekkäitä pyyteitä ja himoja, mutta niille, jotka ovat elämän ymmärtäneet, se ei ole kärsimystä, vaan päinvastoin ihanaa työtä.

Jokainen ihminen joutuu siis kuoleman jälkeen ensimmäiseksi kärsimysperäiseen välitilaan, ja hänen siellä oloaikansa pituus riippuu hänen oman himoluontonsa voimakkuudesta, sillä hänen täytyy se voittaa. Tästä me opimme suuren läksyn, meidän pitäisi voittaa himoluontomme jo eläessämme, eli kuten mystikot sanoivat, oppia "kuolemaan", luopua alemmasta itsestämme, kuolla maailmalle ja itsellemme. Silloin ei meidän tarvitse kuoleman jälkeen niin kauan kärsiä ja taistella, vaan voisimme tehdä parempaa ja hyödyllisempää työtä. Mutta kun emme ole elämässämme oppineet kuolettamaan himoluontoamme, niin täytyy meidän tehdä se kuoleman jälkeen, jonka tähden kuoleman jälkeinen olo monelle ihmiselle onkin "itkua ja hammasten kiristystä".

Mutta kun ihminen huomaa, ettei hän voi tyydyttää himojaan, ja hänen täytyy päästä niistä irti, silloin hän voittaa ne luonnon pakosta ne ikään kuin palavat loppuun. Ja kun hän on polttanut tuskalla ja työllä himonsa pois, silloin hänen mielensä huomio kääntyy korkeampaan ilmaan, ajatusmaailmaan, ja tätä maailmaa on uskonnoissa kutsuttu taivaaksi eli paratiisiksi.

Jokainen ihminen astuu määrätyn ajan kuluttua taivaaseen, sillä jokaisella ihmisellä on eläessään ollut paitsi itsekkäitä ja intohimoisia tunteita myöskin yleviä, epäitsekkäitä ja kauniita tunteita ja ajatuksia, niillä hän on rakentanut taivaan jo eläessään. Ihminen kantaa rinnassaan omat helvettinsä ja omat taivaansa, sillä me tiedämme, että se ihminen, joka on kerrassaan himojensa hallussa, hän elää helvetissä jo täällä maan päällä, ja taas tiedämme, että se ihminen, joka kieltää itsensä ja tahtoo kaikkea epäitsekästä ja kaunista, hän elää taivaassa jo maan päällä. Mutta jokainen ihminen saa tuntea taivasta kuoleman jälkeen, sillä onhan jokainen eläessään joskus tuntenut taivaallista riemua ja hiljaista onnea siitä, että hänen oma sisäinen olentonsa on ollut sopusoinnussa Jumalan tahdon ja elämän lain kanssa. Taivaassa hän nauttii tuhatkertaisesti iloa ja onnea siitä hyvästä, jota hän on kehittänyt itsessään maallisen elämänsä aikana. Me näemme tästä luonnon asettamasta järjestyksestä, että onni oikeastaan on se tila, jolloin ihminen ikään kuin sulattaa kaiken sen, minkä hän on oppinut. Kärsimys opettaa meitä näkemään puutteemme näyttää meille, missä olemme erehtyneet, sillä elämän laki rankaisee aina sitä, joka tieten tai tietämättään sitä polkee. Ensimmäinen askel kuoleman jälkeen on meille tuskaa ja kärsimystä, mutta kun sitten tulemme onnelliseen ja rauhalliseen mielentilaan, silloin osaamme rauhallisesti ajatella, mitä olemme oppineet ja kehittää hyviä puoliamme, mikä itsessään on onnea. Tämän nojalla useimmille nykyajan ihmisille heidän taivaallinen elämänsä kuoleman jälkeen on verattoman paljon pitempi kuin kärsimystilansa. Ihmiskunta on jo siinä määrin kehittynyt hyviä ominaisuuksiaan, että sen taivaallinen tila kuoleman jälkeen on paljon pitempi kuin sen kärsimystila, paljon pitempi kuin maallinen elämäkin.

Sitten kun ihminen on ollut aikansa taivaissa, tulee se suuri hetki, jolloin hän astuu omaan sisäänsä, omaantuntoonsa, korkeampaan minäänsä ja kadottaa persoonallisen tietoisuutensa. Hän ikään kuin jättää koko tuon katoavaisen olosuhteen, että hän on Pekka tai Paavo, hylkää ulkonaisen persoonallisen tajuntansa ja astuu ikuisena henkisenä olentona omaan itseensä. Tämä on ihmisen korkein tila kuoleman jälkeen, ja kun se tila päättyy, alkaa jotakin aivan uutta.

Mitä nimittäin silloin tapahtuu? Tapahtuu se, jota kutsutaan jälleensyntymiseksi, eli uudelleen lihaantumiseksi. Korkeampi minä astuu takaisin maan päälle kokoamaan uusia kokemuksia. Hän tulee ensin alas ajatusmaailmaan kokoaa ympärilleen mentaaliainetta ja verhoutuu ajatusruumiiseen, jonka välityksellä hän saattaa ajatella. Sitten hän astuu astraalitasolle, kerää ympärilleen astraalimaailman atomeja ja muodostaa itselleen tunneruumiin. Sekä ajatus- että tunneruumis tulevat kokoonpannuiksi samanlaisista atomeista kuin ne ruumiit, jotka hän viimeksi käytti. Hän siis saa ruveta jatkamaan siitä, mihin hän viimein työnsä lopetti. Vihdoin hän saa fyysisen ruumiin ja syntyy johonkin perheeseen ja täten muodostuu uusi persoonallisuus, ja on aivan kuin uusi ihminen olisi syntynyt.

Mutta ihminen on se sama vanha, jokainen meistä on ikuinen olento, me olemme monta kertaa olleet täällä maan päällä ja tulemme tänne vielä monta kertaa. Sen takia me olemme niin erilaisia, että olemme kehittyneet eri tavalla: toinen on kehittänyt toista puolta olemuksestaan, toinen toista puolta. Toinen on ehkä päässyt vähän pitemmälle kuin toinen, mutta kaikki me olemme ikuisia olentoja, jumalallista alkuperää, vaikka olemme ruumiillistuneet, olemme puetut kolmeen ruumiiseen. Me olemme ikuisia henkiä ja me tulemme tänne uudelleen ja yhä uudelleen, kunnes olemme oppineet aivan itsetietoiseksi siitä, keitä me olemme, kunnes aivan täydellisesti olemme oppineet tuntemaan oman itsemme.

Tällainen on ihmisen tila kuoleman jälkeen, ja elämä ja kuolema ovat vain kaksi eri tilaa, jotka alituisesti vaihtelevat. Ei ole oikeastaan olemassa mitään kuolemaa, kaikki on elämää. Mutta elämäksi kutsumme sitä tilaa, jolloin astumme ikään kuin ulos tai alas omasta minästämme. Kuolema taas on, että vetäydymme takaisin itseemme, omaan oikeaan kotoamme ja tällainen vaihtelu uusiintuu, kunnes tulemme itsetietoisiksi siitä, että olemme Jumalan poikia, joilla on jumalallisia kykyjä ja joiden täytyy elää jumalallista elämää.

Nyt sanovat monet, eikö teosofia puhu meille vain sellaisista pilventakaisista asioista, että tulemme haaveilijoiksi, jotka emme tiedä mitään elämän todellisuuksista, vaan elämme mielikuvituksen avulla noissa kuoleman takaisissa maailmoissa ja joudumme pois kaikesta käytännöllisestä toiminnasta?

Teosofia ja salatieteelliset tutkimukset käsittelevät paljon muita asioita, kuin mistä nyt olemme puhuneet, joten siis ei pidä paikkaansa väite, että tavoittelisimme ainoastaan jotain tällaista. Mutta sitä paitsi me näemme, että tämä itse asiassa ei ole mitään pilventakaista, vaan juuri käytännöllistä elämää, sillä tällainen tieto avaa silmämme näkemään, keitä olemme ja missä elämme.

Mehän olemme sokeita, kun emme näe muuta kuin ulkonaisen pinnan. Tiedekin sanoo, että tämä ei ole todellista, että emme näe olioita sellaisina kuin ne ovat, sillä kaikki aineelliset kappaleet ovat kokoonpantu atomeista, jotka ovat äärettömässä väreilyliikkeessä ja ovat näkymättömiä silmälle. Siis mekin fyysisinä ja ruumiillisina olentoina olemme näkymättömät ja meidän näkymisemme riippuu vain siitä, että fyysisesti näkymättömät voimakeskukset värähtelevät sillä tavalla, että saatamme ne aistita. Koko maailma on vain ainehiukkasten värähtelyä ja kaikki mitä ulkonaisesti näemme on vain harhakuvaa, sillä itse asiassa kaikki on voimaa ja kaikki on järkeä ja koko maailma on järkeä, tahtoa ja tunnetta. Kaikki on vaan harhanäkyä, mitä silmillämme näemme, selittää oma länsimainen tieteemme, ja nyt salatieteelliset tutkimukset avaavat silmämme näkemään paljon enemmän. Ne todistavat, etteivät nuo henkimaailmat ole mitään pilventakaisia ja ylen kaukaisia maailmoja, vaan maailmoja, joissa parasta aikaa elämme. Sokeudestamme riippuu, ettemme sitä näe, mutta jokainen tuntee itsessään, että hän on tunnetta ja ajatusta, enemmän kuin mitään muuta. Hänen oma elämänsä on tajunnassa, ei ruumiillisissa toiminnoissa, vaikka tajuntaa ilmenee ajatuksina ja tunteina aineellisten väreilyjen kautta. Jokainen tuntee itsessään, että hänen oma elämänsä on sisäistä, ei ulkonaista. Voihan ruumis olla kuollut, mutta hän on yhtä kaikki "minä" sen kautta, että hän ajattelee ja tuntee. Jokainen tuntee, että hän sisäisesti elää näkymätöntä elämää.

Salatieteelliset tutkimukset auttavat meitä ymmärtämään, että tuo näkymätön elämä on todellista elämää, ainakin yhtä todellista kuin fyysisesti näkyvä. Kun ymmärrämme, että fyysinen maailma on vain kolmasosa aineellisesta maailmasta ja että toinen osa on tunnemaailma ja kolmas on ajatusmaailma, niin näemme, että elämä onkin jotain aivan toista kuin näkyvässä ruumiissa oleminen, se on kolminaisuus tekoa, ajatusta ja tunnetta. Me ymmärrämme, että jokainen noista on yhtä tärkeä ja että kun nyt jo elämme henkimaailmassa, niin rakennamme nyt jo kohtaloamme kuoleman jälkeen. Tämä kohtalo ei tule sellaisella epätietoisella tavalla, että joku jumalallinen olento ottaa ja panee meidät johonkin paikkaan joko rangaistuksesi tai palkinnoksi uskostamme tai teoistamme, vaan siten että itse eläessämme muodostamme sen himoruumiin, joka tulee ainoaksi kärsimyksen ja rangaistuksen välikappaleeksi kuoleman jälkeen, ja sitten, että me nyt jo rakennamme sen ajatuspiirin, josta kuoleman jälkeen muodostuu meidän palkintomme ja taivaamme.

Ihmiskunta on pitkin matkaa rakentanut omat manalansa ja taivaansa ja laittanut kuoleman jälkeisen olonsa sellaiseksi kuin se nyt on. Meidän tehtävämme on vähitellen muuttaa kaikki helvetit ja kiirastulet taivaiksi. Ja miten se tapahtuu? Siten, että me nyt jo tässä elämässä maan päällä alamme elää sitä elämää, joka on taivaasta kotoisin, alamme nyt jo puhdistaa alempaa luontoamme, luopua itsekkäistä pyyteistämme, luopua kaikista ahtaista kuluneista ajatuksista ja täytämme oman henkemme uusilla jaloilla ja ihanilla tunteilla ja ajatuksilla. Sillä tavoin teemme työtä ei ainoastaan itsellemme vaan koko ihmiskunnalle, ei ainoastaan nykyisille ihmisille vaan tulevillekin, sillä tämän työn kautta me muutamme sekä koko fyysisen elämän että kiirastulen ja taivaat kuoleman jälkeen.

Meidän tehtävämme on rakentaa maallinen elämämme paratiisiksi, ja se merkitsee, että meissä itsessämme täytyy asua paratiisi eli taivas. Ja kun meissä yhä useammissa taivas tulee eläväksi, silloin muuttuu ulkonainenkin elämä, sillä silloin emme siedä emmekä kärsi sellaisia oloja, jotka ovat taivasta vastaan. Sen tähden tämä puhdistusyö on arvaamattoman tärkeä itsellemme ja ihmiskunnalle, ja ikuisesti käytännöllisintä työtä on se, mitä on olemassa. Paljon tärkeämpää, kuin että joku yksityinen meistä pääsee valtaan ja mahtavuuteen, saa syödä hyvää ruokaa, maata mukavasti ja olla ruumiillisesti onnellinen, on että taivas astuu alas maan päälle, ja tämä tapahtuu sen ikuisen työn kautta, joka on ihmisen suurin tehtävä: ihmiselämän puhdistustyö.

 

 


Etusivu Pekka Ervast