Pekka Ervast

Mietiskely

Pekka Ervastin esitelmä 18.1.1925

Lyhennelmä

Kun puhumme itä- ja länsimaista henkisessä merkityksessä, emme tarkoita niillä sanoilla mitään maantieteellistä rajoitusta, vaan itämailla tarkoitamme pikemminkin aikaa ennen Kristusta ja sen saavutuksia ja länsimailla taas tarkoitamme Kristuksen jälkeistä aikaa ja saavutuksia. Mutta emme nimitä näitä asioita esimerkiksi "pakanamaailmaksi" ja "kristikunnaksi" siitä syystä, että kristikunta ei ole vielä mikään todellinen kristikunta. Kristikunta on niin nuori, eikä se ole vielä lainkaan kehittynyt miksikään oikeaksi kristikunnaksi, eikä se ole saavuttanut mitään Kristus-voittoja vielä. Sitä vastoin pakanamaailma tai itämaat ovat niin vanhoja, että ne ovat todella ehtineet näyttää ja yhä näyttävät, mitä ovat voineet saavuttaa ennen Kristusta.

Henkisessä merkityksessä teemme eron itä- ja länsimaiden välillä.

Itämaiden henki oli muinaisuudessa lapsen ja nuorukaisen henki. Nykyisin pidämme vanhaa itämaata kuin viisaana ukkona, mutta jos menemme kauas menneisyyteen, silloin sen henki oli kuin lapsen ja nuorukaisen henki. Se oli iloista luottamusta siihen, että ihmisen on tarkoitus löytää totuus ja Jumala. Se, joka on itämaalainen hengeltään, käsittää, että hänen tehtävänsä on etsiä ja löytää Jumala.

Mutta länsimaalainen henki on hiukan toisenlainen. Kristuksen jälkeen on aivan kuin me kaikki ihmiset jo olisimme nähneet Jumalan. Me emme voi sanoa noin jokapäiväisessä järjessämme, mutta sisimmässään jokainen ihminen, joka on kuullut Kristuksesta – asui hän länsi- tai itämailla – on nähnyt Jumalan siinä merkityksessä, että hänellä on sisimmässään varmuus siitä, minkälainen on jumalallinen ihminen. Jeesus Kristus on näyttänyt tämän salaperäisellä tavalla. Me emme voi väitellä siitä, me vain tiedämme sen.

Länsimaalainen ajattelee: "Kuinka minä, joka olen niin huono ja syntinen, voisin etsiä Jumalaa, totuutta, ja löytää totuutta henkisessä merkityksessä? Kuinka minä voisin tulla yhdeksi Jumalan kanssa, minä joka olen niin epätäydellinen? Kuinka Jumala voisi ilmetä minun kauttani?" – Ja kuitenkin tämä on aivan sama asia kuin itämaalainen tunnelma. Länsimailla tämä on jo totuuden etsimisen alkua. Tämä länsimaalainen tunnelma koskee enemmän meidän tahtoamme, itämaalainen taas enemmän meidän ajatustamme. Me emme tienneet täydellisyyden todellisuudesta ennen kuin Kristus näytti sen. Itämailla Buddha oli yhtä täydellinen, Laotse Kiinassa, Zarathustra Persiassa ym. vapahtajat, mutta ei samalla tavalla Jumala maan päällä kokonaisuudessaan kuin Kristus. He kaikki ovat täynnä elämän kirkkautta, sen tähden he sanovat: "Seuratkaa minua, niin te saavutatte totuuden." Mutta Kristus on kuin hedelmä, joka on täydellinen lapsesta lähtien. Sen tähden hän näyttää meille jotain sellaista, joka ei voi lähteä pois meidän sielustamme: me kaikki olemme epätäydellisiä.

Tämä on kuitenkin sama asia kuin itämailla, sillä ihminen on kutsuttu etsimään ja löytämään totuutta ja Jumalaa. Länsimailla ovat jotkut löytäneet ne, mutta täällä tavallinen kansa ei ole edes yrittänyt etsiä niitä. Me emme ole edes tahtoneet tietää, että pitäisi yrittää, vaan me olemme tuudittautuneet itsemme uskoon, ettemme kykene mihinkään. Olemme omaksuneet sellaisen maailmankatsomuksen, että voimme luottaa toisen ansioon. Olemme unohtaneet ponnistella –olemme unohtaneet, että elämä on tie. Ja tämä unohtaminen on saanut aikaan sen, että itämaalainen jooga tuntuu meistä niin vieraalta. Kun sanotaan, että jooga sisältää ne keinot, joiden avulla ihminen pääsee tietoon ihmisen ja elämän syvimmästä salaisuudesta, elämästä ja kuolemasta, silloin kristitty heti ajattelee: "Tuohan on lapsellista, intialaisten keksintöä. Heillähän on fakiireja, jotka tekevät kaikenlaisia temppuja, koska heillä ei ole Kristusta, mutta meillä on." – Kristitty ajattelee, että jooga on tarpeetonta. Mutta jooga on välttämätöntä jokaiselle, joka tahtoo etsiä ja löytää Jumalan, sillä jooga on tie Jumalaan yhtymiseen.

Olemme kuulleet intialaisesta joogasta ja sen eri askeleista, kuinka jooga-menetelmän ensimmäiset askeleet ovat siveysoppia, ja seuraavat askeleet ovat ulkonaisia siinä merkityksessä, että ne koskevat enemmän ihmisen ruumista, aisteja ja ulkonaista personallisuutta. Mutta niin kuin joogasutrien kirjoittaja Patanjali sanoo, kolme viimeistä astetta ovat sisäisiä päinvastoin kuin ensimmäiset, sillä ne koskevat ainoastaan ihmisen sielua, tshittaa ja älyruumista. Juuri tämä mietiskely on kokonaan unohtunut kristikunnassa, vaikka kristillisen ajan alussa siitä tietenkin tiedettiin. Kristikunta on jäänyt tuohon ensimmäiseen vaiheeseen, nimittäin oman huonouden tuntemiseen. Mutta pysähtyminen siihen on hyvin kohtalokasta. Ja ainoastaan joogamietiskely voi auttaa kristikuntaa eteenpäin. Siveellisiä vaatimuksia kyllä ymmärretään, mutta niiden välttämättömyyttä ei aina ymmärretä. Mietiskelyä – rukousta – ei tunneta siinä merkityksessä, jossa Jeesus Kristus sitä käytti.

Mietiskelyssä Patanjalin mukaan ensimmäinen aste on se, mitä sanskritinkielellä nimitetään dharana ja latinankielellä konsentraatio. Tästä ensimmäisestä askeleesta sanoo Patanjali: tshittan kiinnittäminen yhteen kohtaan on dharanaa. – Dharana itsessään merkitsee kantamista tai pitämistä. Patanjali on kertonut niistä ehdoista ja vaatimuksista, jotka ihmisen pitää täyttää, ennen kuin hän alkaa harjoittaa mietiskelyä. Hänen täytyy olla siveellinen. Hänellä täytyy olla sellainen asento, ettei se häiritse häntä niin, että hän pystyy ruumiissa ollessaan helposti vetäytymään pois ympäröivästä maailmasta. Ja sitten hänen on vielä täytynyt oppia hengittämään rauhallisesti – monella ihmisellä on tapana hengittää liian nopeasti. Kun näitä kaikkia on jo harjoitettu ja ihminen istuu siihen asentoon, joka on hänelle niin vaivaton, että myös hänen sielunsa ikään kuin pystyy ottamaan jonkinlaisen asennon, hän alkaa harjoittaa konsentraatiota eli keskittymistä, hän kiinnittää tshittansa yhteen kohtaan. Hän aivan kuin ottaa sielu- eli älyruumiinsa käteensä ja pitää siitä kiinni yhdessä kohdassa.

Meidän protestanttien suuri opettaja Luther sanoo: "Järki on otettava kiinni ja heitettävä penkin alle." Tämä on hirmuinen lause, jos ymmärrämme sen niin, ettei järjellä saisi etsiä totuutta. "Järki on liian itsepäinen ymmärtämään jumalallista totuutta." Ehkä Lutherin aikana oli niin, mutta meidän aikanamme olisi suoranaista hulluutta käsittää tämä lause sillä tavalla, että me emme saisi etsiä totuutta, tutustua kaikkiin uskontoihin, filosofioihin ja tieteisiin niin paljon kuin se ihmiselle on mahdollista. Päinvastoin meidän on kehitettävä järkeämme niin paljon kuin suinkin, mutta se kaikki kuuluu niihin asioihin, jotka edeltävät joogaa. Nykyaikana tuskin ryhdymme harjoittamaan joogaa, ellemme ole jonkin verran järkeviä ja älykkäitä. Tätä Lutherin lausetta ei siis pidä soveltaa liian varhain, mutta merkillistä se tulee joogassakin vastaan. Meidän täytyy ihmisinä tehdä se huomio, että meidän järkemme ja ymmärryksemme ei auta meitä näkemään totuutta ja että me emme löydä Jumalaa järjen avulla. Järjellä on sellainen ominaisuus, että se aina punnitsee ja mittaa, mutta Jumala on kaiken arvostelun yläpuolella. Järkemme aina määrittelee, mutta Jumalaa ei voida määritellä. Jos me tahdomme löytää Jumalan, totuuden, ja sitä varten harjoittaa joogaa, niin silloin meidän on opittava mietiskelemään. On ymmärrettävä, että järki vaipuu maahan. Jumalallisen Majesteetin edessä järki pyytää ainoastaan: "Auta minua näkemään."

Silloin ensimmäinen harjoitus on se, että ihminen ottaa järjen käteensä – kauan, vuosikausia, joka päivä hän ottaa järjen käteensä. Se on asia, jota täytyy harjoitella. Ajatus kiinnitetään yhteen kohtaan, jotta ajatusruumis olisi hiljaa ja se saavuttaisi rauhan. Ajatus kiinnitetään yhteen kohtaan, jotta ajatusruumis olisi hiljaa. Silloin se saavuttaa rauhan, toisin sanoen se on äärettömän nopeassa värähtelyssä, mutta se on rauhaa. Harjoitellessaan konsentraatiota ihminen ottaa vaikka lyijykynän ja ensin katselee sitä. Sitten hän sulkee silmänsä ja yrittää nähdä tuon kynän. Silloin hän huomaa, millainen vallaton varsa hänen ajatuksensa on. Mieleen tulee kaikenlaisia muita ajatuksia – kuvia, jotka häiritsevät niin, ettei hän näe kynää. Ihminen huomaa, ettei hänellä ole mitään valtaa oman järkensä ja ajatustensa yli. Se on ensimmäinen hyvä huomio. Kun hän on harjoitellut keskittymistä seitsemän vuotta ja on vähitellen päässyt siitä, että hän on järkensä, ajatuksensa orja, siihen että hän pystyy vähän ohjailemaan ajatustaan, silloin hän ymmärtää, että niin sen pitääkin olla. Mikä hän on henkiolentona, jos hän ei hallitse edes omaa taloaan? Talossa on orja se, joka tottelee kun käsketään. Mutta kun ihminen, joogi, on saavuttanut jonkin verran valtaa ajatustensa yli, silloin hän ei ole enää orja, vaan on poika talossa. Tämä ei ole mikään mahdoton saavutus – on ihmisiä, jotka ovat kyenneet siihen, ja monilla on tämä taito syntyjään. Kaikilla tietäjillä, neroilla ja luovilla ihmisillä, on jonkin verran tätä kykyä – konsentraatiota onkin montaa lajia. Sitä on olemassa helppoa konsentraatiota, mutta tosiasiassa konsentraatio on vaikeaa. Voihan ihminen keskittää ajatuksia, jos tahtoo esimerkiksi veistää lusikan. Sitä ei voi veistää, jos ei ajattele sitä. Se on 'helppoa' konsentraatiota, elämä opettaa sitä jokaiselle ihmiselle. Jokainen, joka suorittaa tehtävänsä elämässä hyvin, osaa konsentroida ainakin jossakin määrin. Mutta konsentraatio tulee vaikeaksi, kun emme ole toimi fyysisessä maailmassa, vaan vetäydymme tästä näkyvästä maailmasta toimettomuuteen, henkeen. Silloin joudumme toiselle tasolle ja huomaamme, ettemme osaakaan konsentroida.

Dharana on henkistä työtä, ja se on ajatuksen voittamista. Ja kun ihminen on edistynyt tässä jonkin verran, silloin hän Patanjalin mukaan kehittää itsessään sellaista, jota nimitetään sanoilla 'nirodha parina', joka merkitsee muunnosten hillitsemistä. Patanjali siis viittaa siihen, että dharanan harjoittamisesta seuraa tämä. Edellä olevat sanat voidaan kääntää myös toisin. 'Parina' merkitsee myös päämäärää. Kokemus osoittaa, että tällainen tietyllä mietiskelyhetkellä tapahtuva konsentraatio, dharana, ajatusten hillitseminen ja muunnosten ehkäiseminen tulee päivä päivältä helpommaksi, mistä seuraa rauhallinen eteneminen, virtaus. Se merkitsee, että ihminen, joka harjoittaa dharanaa, saavuttaa rauhallisen mielen. Vaikka hänen mielensä ei ole keskittynyt muuten kuin määrätyllä hetkellä, niin seuraavalla mietiskelykerralla keskittäminen on helpompaa ja ihmisen mieli on myös pitkin päivää rauhallinen. Jokaisella ihmisellä on tehtävänsä ulkonaisessa elämässä, ja hän joogina suorittaa tietenkin kaikki velvollisuutensa niin hyvin kuin suinkin taitaa. Tämä kaikki on mahdollista siitä syystä, että hän tulee rauhalliseksi. Yleensä ihmisillä on eräs silmiinpistävä ominaisuus: mielen rauhattomuus ja taipumus kuohumiseen. Ihminen elää niin syvällä tunteissaan, että monet asiat saavat hänet rauhattomaksi, kaikenlaiset elämän tapahtumat ja asiat häiritsevät häntä. Mutta kun hän oppi keskittymään, silloin hän saavuttaa mielenrauhan, eivätkä mitkään asiat enää kuohuta häntä.

Seuraavaa askelta Patanjali nimittää dhjanaksi, meditaatioksi. Huomion keskittämisestä yhteen asiaan seuraa dhjana. Meditaatio on tavallisesti sitä, että ihminen opittuaan pitämään ajatuksensa yhdessä kohteessa valitsee jonkin aiheen ja keskittyy siihen. Tässä suhteessa kuitenkin tehdään usein pieni erehdys. Luullaan – kuten eräs aikamme salatieteellinen opettaja opettaa – että jonkin esineen esimerkiksi lyijykynän ajatteleminen on mietiskelyä. Se on erehdys, sillä se on konsentraatiota eli dharanaa. Eihän ajatusta voida keskittää tyhjään, täytyy olla jotain, johon sen keskittää. Mutta se ei ole mietiskelyä siinä merkityksessä kuin Patanjali tarkoittaa. Dhjana merkitsee huomion lisäksi myös vakaumusta, uskoa, joka on sen alkuperäinen merkitys. Meditaatio eli dhjana on uskon kohdistamista yhteen asiaan, josta seuraa hartaus. Ihminen ei voi siirtyä dharanasta mietiskelyyn eli dhjanaan ilman, että hänessä on herännyt usko, se mystinen asia, jota on hyvin vaikea määritellä. Se on uskallusta, uskoa, tekoa. Myös ihmisen tahdon on täytynyt herätä. Dharanasta, koneellisesta ajatuksen keskittämisestä on siirryttävä dhjanaan, ja se tapahtuu uskon avulla. Kun ihminen on saavuttanut uskon ja hänen jumalallinen tahtonsa on tullut eläväksi, silloin hän voi harjoitella dhjanaa eli hartautta. Silloin hänen mietiskelynsä tulee hedelmälliseksi. Kun ihminen mietiskelee uskossa esimerkiksi 'mitä on hyvyys', niin silloin häneen tulee hartauden tunne ja hänen sielunsa aivan kuin nousee. Mietiskely on uskosta tulevaa hartautta ja ihminen näkee tuota hyvyyttä, sen ilmennysmuotoja.

Sitten Patanjali lisää, että tästä dhjanasta seuraa 'samadhi parinana', joka merkitsee transsipäämäärää. Patanjali selittää, että kun tshittan luonto on kehittynyt, se kohdistaa huomion kaikkiin asioihin. Länsimailla sanomme, että kun olemme kehittäneet itsemme itsetietoisiksi ihmisiksi, silloin meidän aistimme ovat kehittyneet teräviksi. Tämä on tshittassa oleva kyky keskittyä tuhansiin asioihin. Mutta kun ihminen harjoittaa dhjanaa, niin tämä tshittan 'kaikkeen keskittämiskyky' muuttuu 'yhteen keskittämiseksi'. Ekagrata-sana merkitsee 'yksihuippuisuus'. Se merkitsee, että kun ihminen on dhjanassa todella edistynyt, silloin hän lähenee samadhia. Silloin hänen mietiskelynsä pitkin päivää on tuollainen 'ekagrata', yhteen pisteeseen suunnattu. Silloin hän osaa pitkin päivää ajatella ja tuntea Jumalaa. Hän ei ole enää rajoittunut ajattelemaan Jumalaa ainoastaan mietiskelyhetkinään, vaan hän kykenee suoriutumaan tehtävistään erinomaisesti, vaikka hän kiinnittää samalla koko huomionsa jumalalliseen elämään – koko hänen muu elämänsä on kuin varjokuva. Tämä on syvä henkisen elämän salaisuus.

Kolmas askel on juuri tuo samadhi, latinaksi kontemplaatio. Siitä Patanjali sanoo: "Ja tämä, kun se vain loistaa objektin valolla ja on kuin vapaa omasta ruumiistaan, on samadhi." – Tuo on hyvin vaikeatajuinen ja samalla erinomainen kuvaus. Kun dhjana eli mietiskely on vapaa tshittasta ja ainoastaan loistaa objektin valo, niin se on samadhia. Siis kun ihminen mietiskelee jotain asiaa esimerkiksi 'mikä on hyvyys', menee tuon tavallisen mietiskelyasteen yli ja vapautuu ruumiillisena olentona tshittasta kokonaan – vapautuu siitä, että itse on ajatus- ja arvostelukykyinen olento, tuolloin älyruumiissa loistaa ainoastaan tuon ajatuksen 'mikä on hyvyys' valo. Sanokaamme, että hyvyys on kuin aurinko. Me alamme mietiskellä, jolloin meidän tshittamme on munanmuotoinen valo täynnä kaikenlaisia värivivahduksia, mutta me hiljennämme kaiken ja saamme tshittan valkoiseksi. Sitten jos me mietiskelemme ja tästä tshittan valosta katselemme tuota hyvyyden aurinkoa, me näemme siinä ihmeellisiä asioita. Mutta kun me unohdamme oman valomme ja annamme tuon auringon koskettaa sitä, silloin meidän oma valomme muuttuu, tulee tuoksi auringoksi ja me olemme tuossa auringossa, hyvyydessä, me olemme tuo hyvyys. Silloin me epäilemättä tiedämme kaikista parhaiten, mitä hyvyys on, jos sellaista on olemassa itsessään.

Mietiskelyssä me voimme luoda vaikka omia kuvia ja katsella totuutta, mutta jos se muuttuu samadhiksi, silloin se muuttuu totuudeksi, siinä ei kestä mikään muu kuin totuus. Jos olemme päättäneet samadhissa tutkia hyvyyttä, saamme tietää, onko sitä todellisuudessa olemassa, vai onko sitä vain meidän omassa mielikuvituksessamme. Jos sitä on olemassa, silloin se tulee meihin. Itämaalaiset sanovat, että joogan avulla pääsee tietoon, joogan avulla tutkitaan, mikä on totuus. Kun samadhia harjoitetaan, niin siitä kehittyy uusi parinaana, ja se on hyvin merkillistä. Tämä on 'ekagraata parinaana', eli se merkitsee: kun ihminen harjoittaa samadhia, niin hän pitkin päivää omaa nuo kaikki tavat ja tottumukset, mitkä lähtevät dharanasta, dhjanasta ja samadhista. Hän omaa silloin täydellisen rauhallisen mielen, ja samalla hänellä on ylevä tietämisen kyky. Ja hänellä on pitkin päivää sellainen kyky, että hän voi tietää. Kun jokin asia esitetään hänelle, hän voi tietää, kokea sitä.

Kun ihminen harjoittaa näitä kaikkia kolmea astetta, silloin hän on Patanjalin mukaan saavuttanut vallan itsensä yli. Samjana on joogan saavutus: siitä seuraa, syntyy tiedon näkyväisyys, esimerkiksi se, että kun ihminen on harjaantunut samjanassa, silloin kaikki tiedot – ensin näkymättömästä, sitten näkyvästä maailmasta – ovat hänelle näkyviä. Sen jälkeen Patanjali ryhtyy kuvaamaan, minkälaisia seurauksia joogasta on ja mitä kykyjä ihminen joogina saavuttaa.

Lyhennetty, kirjoitusasua nykyaikaistettu.

Alkuperäinen esitelmäteksti löytyy kokonaisuudessaan osoitteesta:

http://www.pekkaervast.net/artikkelit/Esitelmat/1925%2001%2018%20Mietiskely.pdf