Pekka Ervast

Muistoja menneiltä vuosilta

     Vuonna 1915 sisälsi Tietäjä sarjan "P. E:n teosofisia muistelmia", jotka jatkuivat läpi vuoden ja äkkiä loppuivat XII lukuun seuraavan vuoden maaliskuun numerossa. Aikomukseni oli kyllä ollut niitä jatkaa, sillä olin vasta päässyt muutamiin kokemuksiini vuonna 1898, kun syistä, joita en enää tarkoin muista, päätin keskeyttää kertomukseni. Ehkä esitykseni pohjasävel oli käynyt siksi intiimin persoonalliseksi, etten enää rohjennut edetä samassa äänilajissa. Olinhan paljastanut omasta henkisestä kehityksestäni sellaisia yksityiskohtia, joita ei tavallisesti kuuluteta maailmalle. Uskoin kyllä puhuvani ystäville ja veljille, jotka minua ymmärsivät, mutta lienen sittenkin äkkiä tuntenut, että jos vielä niistä asioista jatkan, päästän sekä tunnetut että tuntemattomat lukijani liian lähelle sisäistä itseäni. Ja sen tähden lienen keskeyttänyt kirjoitukseni.
     Nyt ei olekaan tarkoitukseni kääntää lukijani huomio omaan sisäiseen kehitykseeni; enkä siinä mielessä ryhdy muistelmiani jatkamaan. Nyt tahtoisin kertoa joitakuita hajanaisia muistoja toisista henkilöistä ja ulkonaisista tapahtumista ja ainoastaan sen verran kosketella persoonallisia asioita kuin kertomuksen ohella on välttämätöntä tai mieltäkiinnittävää. Että näissäkin uusissa muistelmissa tulen joskus puhumaan yliaistillisista tai "yliluonnollisista" asioista, ei ole vältettävissä, kun kerran on kysymys minunlaiseni henkilön kokemuksista, joka noita asioita olen valinnut elämäntutkimuksekseni.
     En näissä uusissa muistelmissa ehdottomasti noudata aikajärjestystä. Valitsen aiheen kerrallaan ja kerron siitä, oli se sitten tapahtunut vaikka ajassa myöhemmin kuin joku toinen asia, josta perästä päin kerron. Kuitenkin aion tietysti varustaa muistelmani asianomaisilla aikamääräyksillä.
     Tahdonpa aloittaa kertomalla muutamista spiritistisistä kokemuksistani.

I

Rouva Abend Berliinistä

     Vuosisatamme alkuvuosina vietin — puhuakseni koulukielellä — lukukaudet säännöllisesti Ruotsissa, jossa tein teosofista työtä puhujana ja kirjailijana. Olin voittanut paljon ystäviä ja suosijoita ruotsinmaalaisten teosofien joukosta ja sikäläisen Teosofisen Seuran vaikutusvaltaisimmat henkilöt ylisihteeristä lähtien toivoivat hartaasti, että olisin kokonaan muuttanut Ruotsiin ja suorastaan astunut Teosofisen Seuran palvelukseen. Syksyllä 1901 nämä toivomukset ottivat kiinteän muodon: minulle esitettiin tarkka, seikkaperäinen ehdotus työvelvollisuuksineen ja palkkaetuineen. Jouduin tuntuvaan ristiriitaan, sillä tukholmalaisten ystävieni parissa viihdyin erinomaisesti ja köyhälle, alkavalle kirjailijalle oli jonkun verran houkuttelevaa ajatella pääsevänsä "varmalle pohjalle" taloudellisesti. Varsinkin Ruotsin T. S:n ylisihteeri, insinööri Knös oli väsymätön todistaessaan minulle, mitä hyötyä semmoisesta askeleestani olisi sekä Ruotsin silloiselle että Suomen vastaiselle teosofiselle liikkeelle. Toiselta puolen sydämeni vastustamattomasti veti minua Suomeen; olin saanut päähäni, että Suomessa oli aloitettava teosofinen liike suomen kielellä, enkä käsittänyt, mitä hyötyä olisi sen asian lykkäämisestä. Ja lisäksi tuli, että aina olin pelännyt sitoa itseäni minkäänlaisiin tehtäviin, joista palkkaa juoksisi; olin luonnostani "vapauden" kannattaja. Vastasin sen tähden aina välttävästi ystävieni kysymyksiin ja lykkäsin lopullisen päätöksen teon tuonnemmaksi.
     Eräänä sateisena ja synkkänä lokakuun iltana, kun ei ollut erikoista tehtävää, päätin käydä tervehtimässä prinsessa Karadjaa. Olin pari kertaa ennen tavannut tätä eloisan intelligenttiä ja henkevää naista, jonka nimi siihen aikaan oli kaikkien huulilla, koska hän oli suurta huomiota herättänyt mediumistis-spiritistisillä kirjoillaan ja kirjoituksillaan. Viimein käydessäni hänen luonaan insinööri Knösin seurassa olin saanut prinsessan ystävällisen kutsun "tulla pian uudestaan.
     Prinsessa, joka oli leski, asui kahden lapsensa kanssa suuren kivimuurin toisessa kerroksessa Blasieholmalla Nybro-lahden rannalla lähellä soitannollista akatemiaa. Soitettuani ovikellolle sain ilokseni tietää palvelijattarelta, että hänen emäntänsä oli kotona.
     Prinsessa tuli minua vastaan salongissa vilkkaalla ja ystävällisellä tavallaan.
     – Sepä sattui oivallisesti! hän huudahti. – Nyt saatte tehdä mielenkiintoisen tuttavuuden. Täällä vierailee paraikaa rouva Abend miehineen Berliinistä…Tehän muistatte: rouva Abend, materialisaatio-meedio josta viime käynnillänne oli puhetta? Varsinaista istuntoa ei tänä iltana ole, mutta pannaan toimeen pieni yksityisistunto pöydän kanssa.
     Ihastuin suuresti, sillä en ollut koskaan ennen edes nähnyt oikeata spiritististä meediota, joka saattoi välittää yhteyttä henkimaailmassa olevien vainajien ja fyysisesti elävien välillä. Teosofina olin niistä asioista yhtä ja toista lukenut, mutta mieleeni oli jäänyt epävarmuus: edellyttäen, että ilmiöt sinänsä olivat tosia, kuka takasi, että niitä aiheuttivat todelliset vainajat? Eikö voinut olettaa, että meedion omat yliaistilliset voimat yhdessä läsnäolijain ajatusten ja toivomusten kanssa saivat aikaan ns. spiritistisiäkin ilmiöitä? Mitä mediumisuuteen tulee, en ollut aivan kokematon. Yleinen seuraleikki lapsuudessani ja nuoruudessani oli ns. ajatustenluku. Silmät peitettiin siltä, joka oli meediona, jokin esine kätkettiin, ja kaksi henkilöä asettui meedion rinnalle, pitäen häntä kädestä ja ajatellen kiinteästi kätkettyä esinettä. Kauan ei kestänyt, ennen kuin meedio lähti liikkeelle, vetäen mukaansa taluttajansa, ja hapuillen löysi kätketyn esineen. Tehtävä saattoi välistä olla erittäin vaikea ja monimutkainen, ja kerran olin nähnyt meedion, joka ei tarvinnut taluttajia ollenkaan. Hän kosketteli kuin ohimennen "ajattelijoita" ja lähti sitten juoksemaan omin päin, vaikka silmät olivat peitettyinä. Uskomattoman nopeasti ja täysin onnistuen hän joka kerta suoriutui tehtävästään. Olin myös pari kertaa nähnyt mieltäkiinnittäviä ja onnistuneita hypnoottisia kokeita, joten en suinkaan epäillyt ihmisessä piilevien yliaistillisten kykyjen olemassaoloa, vaikken olisi ottanut lukuun omia okkulttisia kokemuksiani, joista varhemmin olen kertonut. Mutta, kuten sanottu, suoranaista spiritististä ilmiötä en ollut nähnyt.
     Istuimme avarassa salissa vilkkaasti keskustellen läsnä olivat paitsi prinsessan lapset (kaksitoistavuotias poika ja hänen nuorempi sisarensa) eräs vanha komentaja Christensen rouvineen ja muuan neiti Starck, — kun herra ja rouva Abend astuivat sisään.
     Nousin tervehtimään ja huomasin, että mitä runollisia mielikuvia minulla mahdollisesti oli ollut niin "henkevästä" olennosta kuin oikeasta meediosta, ne heti haihtuivat kuin tuhka tuuleen, sillä edessäni seisoi lyhytkasvuinen, tanakka ja kaikkea muuta kuin yliaistilliselta näyttävä berliiniläinen työläisvaimo. Miellyttävästi vaikutti kuitenkin sekä hänessä että hänen — niinikään pienikasvuisessa — miehessään heidän molempien vaatimattomuus ja yksinkertaisuus, joka ilmeni sekä puvussa että sanoissa ja eleissä. Seurustelu ja liikkuminen sivistyneissä ja ylhäisissä piireissä ei nähtävästi ollut turmellut heidän luonnollisia vaistojaan. Näkyi, että he uskoivat korkeaan tehtäväänsä.
     Pitkiä puheita ei tarvittu, ennen kuin rouva Abend suostui antamaan pienen pöytäistunnon. Ja koska prinsessa selitti, että minä ensikertalaisena saisin ensimmäisenä puhutella henkiä, en tietenkään pannut vastaan, vaikken liioin hämmästyksessäni tiennyt, mitä tehdä tai mitä kysyä hengiltä.
     Pöytä oli ns. geridongi, pieni, pyöreä, yhdellä, alapäässä kolmihaaraisella keskusjalalla seisova huonekalu, jota käytettiin yksinomaan tämänlaatuisiin tarkoituksiin. Prinsessa oli sen teettänyt mustasta kiiltopuusta ja sen levyyn oli kaiverrettu ja kirjoitettu kaikenlaisia salaperäisiä kuvioita. Prinsessa kehui sitä herkäksi ja palveluhaluiseksi.
     Mystinen pöytä asetettiin rouva Abendin ja minun väliin, ja molemmat laskimme sille toisen kätemme. Huone oli täydellisesti valaistu.
     Jos minä tottumattomuudessani olin epätietoinen, mitä kysymyksiä asettaisin hengille, ei meedio sitä ollut. Hän ryhtyi heti niitä puhuttelemaan, eikä minun tarvinnut kuin kuunnella.
     – Iir liibn jaista (Ihr lieben Geister), te rakkaat henget, hän aloitti aito berliiniläisellä murteellaan, ja sitten seurasi täydellinen poliisitutkimus minun perheoloistani. – Kuinka vanha tämä nuori herra on?
     – 25 vuotta, vastasi pöytä.
     Vastaus tuli sillä tavalla, että meedio tottuneella vauhdilla laski "yksi, kaksi" jne. Ja pöytä kallistui; kun hän lausui 25.
     – Elävätkö hänen vanhempansa?
     – Ei.
     Kieltävä vastaus osoitettiin yhdellä, myöntävä kahdella tai useammalla ikään kuin iloisella nyökkäyksellä. Nimet ja sanat saatiin tavailemalla siten että meedio luetteli kirjaimet aakkosjärjestyksessä, jolloin pöytä kallistui tarkoitetun kirjaimen kohdalla.
     – Koska hänen isänsä kuoli? Sano päivä, kuukausi ja vuosi. Koska isä oli syntynyt? Koska äiti kuoli? Koska äiti oli syntynyt? Mikä oli äidin täydellinen tyttönimi? Onko tällä herralla sisaruksia? Montako veljeä? Montako sisarta? Mitkä ovat veljen kaikki nimet? Sisaren kaikki nimet? Koska veli on syntynyt? Koska sisar? Ym.
     Jokaiseen kysymykseen annettiin vastaus viipymättä, empimättä. Pöytä ei hetkeksikään ollut epätietoinen. Se tiesi vastauksen, ennen kuin minä olin ehtinyt ajatella sitä valmiiksi. Ja vastaukset olivat poikkeuksetta täysin oikeita. Ei pienintäkään erehdystä.
     Kerran luuli meedio itse saaneensa väärän tiedonannon, ja tämä tapahtui, kun hän kysyi minun omaa etunimeäni, jota ei esittelyssä oltu mainittu.
     – P...e...k...k...a, tavaili pöytä.
     – Aber, Ihr lieben Geister, huudahti rouva Abend surkealla äänellä, – das ist ja Unsinn! Das ist doch kein Name! (Tuohan on järjetöntä, tuohan ei ole mikään nimi!)
     Pelkäsin jo, että meedio saisi itkukohtauksen, ja riensin ilmoittamaan, että se oli nimeni.
     Minun täytyi myöntää olevani hämmästynyt, iloisesti ja onnellisesti hämmästynyt, sillä enhän ollut mikään materialisti enkä kieltäjä. Olinhan lukenut ja kuullut puhuttavan meedioiden petollisuudesta ja olin sydämestäni onnellinen saadessani todeta, että tässä ainakin oli yksi, josta vilppi oli yhtä kaukana kuin helvetti taivaasta. Sillä mikään petkutus ei ollut mahdollinenkaan.
     Ilmiöllä oli kaksi puolta, fysikaalinen ja älyllinen. Fysikaalisesti se jo loukkasi tunnetuita luonnonlakeja: kallistuessaan pöytä näet nousi meedion puolella. Rouva Abend ei sitä nostanut, ei käsillään eikä jaloillaan. Hän istui sivuttain pöytään ja hänen ja hänen jalkansa olivat lattialla kaikkien nähtävinä. Minä en sitä omalla puolellani painanut alas, käteni lepäsi kevyesti pöydällä, ja joka kerta kun pöytä kallistui jäi käteni silmänräpäykseksi ilmaan. Pidin erikoisesti varalle, etten millään tavalla aiheuttanut pöydän liikuntoa, sillä ainoa haluni ja pyrkimykseni oli tietää totuus.
     Mikä siis sai pöydän kallistumaan? Jokin tuntematon luonnonvoima, ehkä jokin meediossa piilevä salainen kyky.
     Mutta ilmiöllä oli intellektuaalinenkin puolensa. Tuo tuntematon luonnonvoima ei ollut sokea, ei hapuillut pimeässä. Sillä oli järkeä ja tietoa, se osasi vastata kysymyksiin matemaattisen tarkasti ja oikein. Mistä siis sen äly oli kotoisin? Ammensiko se tietonsa rouva Abendin aivoista? Mutta tavallisella inhimillisellä tavalla rouva Abend ei ollut noita tietoja hankkinut. Hän oli vastikään saapunut Berliinistä, ja minä olin hänelle tuiki tuntematon suomalainen nuorukainen. Ei liioin ollut ajateltavissa, että prinsessa Karadja olisi hankkinut hänelle noita tietoja. Kukaan ei Ruotsissa tuntenut minun perheolojani ja omaisiani — ja keneltä ja koska olisi prinsessa hommannut tietoja Suomesta? Ja koska rouva Abend olisi ehtinyt oppia ne ulkoa? Eihän prinsessa tiennyt, koska kävisin hänen luonaan — tai kävisinkö ollenkaan. Tuommoiset ajatukset ja edellytykset olivat minusta muuten yhtä hävyttömiä kuin järjettömiä, ja työnsin ne luotani ilman muuta.
     Jäljelle jäi vain yksi mahdollisuus: jos yksityiskohtaiset tiedot minun sukulaissuhteistani löytyivät meedion tajunnasta, oli hänen täytynyt ne saavuttaa yliaistillista tietä "yliluonnollisin" keinoin.
     Epäilemättä kaikki tiedonannot olivat sitä laatua, että minä saatoin kontrolloida niiden todenperäisyyttä; toisin sanoen: kaikki nuo tiedot löytyivät minun tajunnassani. Jos ne nyt olivat meedion aivoissa, olivat ne siirtyneet sinne yliaistillisella tavalla.
     Semmoinen tapa olikin olemassa, ja se oli telepatia. Telepatia eli kaukovaikutus oli tunnustettu ilmiö. Telepaattista tietä rouva Abend siis saattoi lukea kaikki vastaukset minun tajunnastani.
     Ilmiön älyllinen puoli ei näin ollen tarjonnut voittamattomia vaikeuksia, jos vain tyydyttävästi osasi selittää sen fyysisen mekanismin, ja minun loppupäätökseni oli: ilmiö oli mediumistinen, mutta ei todistettavasti spiritistinen, so. henkiolennon läsnäolo ei ollut ehdottomasti varma...
     Toisia oli jo siirtynyt minun paikalleni. Prinsessa oli puhutellut henkiä ja todella tehnyt itse kysymyksiä, hänen poikansa oli tehnyt samoin, ja neiti Starck, ja minä yhä askartelin aatoksissani ilmiön teoreettisen puolen kanssa ja kysyin itseltäni, millä tavalla saisi todistetuksi, oliko läsnä henkiolentoja vai eikö ollut. Äkkiä luulin löytäneeni keinon.
     – Anteeksi, kysyin kun sattui tauko istunnossa, – saisinko vielä koettaa kerran?
     Ja kun tähän auliisti suostuttiin, lisäsin
     – Saanko tehdä kysymyksiä kielellä, jota ei kukaan läsnäolijoista ymmärrä?
     – Varsin mielellään, vastasi rouva Abend ystävällisesti, – henget ymmärtävät kaikkia kieliä.
     Ja prinsessa ehätti selittämään, että hengille oli tehty kysymyksiä hänen läsnäollessaan ainakin venäjäksi ja hebreaksi, joista kielistä rouva Abendilla ei ollut aavistustakaan.
     – No hyvä, sanoin iloisesti, – tahdon puhutella henkimaailmaa suomen kielellä.
     Suuresti uteliaana ja jännitettynä istuin pöydän ääreen. Rouva Abend näytti kiinnostuneelta, mutta läpeensä rauhalliselta. Ei kukaan aavistanut, mikä hämmästyttävä todistus heti saataisiin.
     – Ymmärrättekö suomea? Onko täällä ketään läsnä, joka tahtoisi puhua kanssani?
     Niin kuului ensimmäinen kysymykseni, ja pöytä vastasi heti myöntävästi.
     – Onko se isä?
     – Ei.
     – Onko se isoäiti? (Isoäitini, leskitohtorinna Augusta Ervast oli kuollut samoihin aikoihin kuin isäni, pari vuotta ennen istuntoa.)
     – Ei.
     – Onko se täti Emelie? (Neiti E. Törnroos, äitini sukulainen, oli kuollut keväällä 1901.)
     – Ei.
     – Ken se sitten on? Ei suinkaan se ole äiti? (Äitini oli kuollut jo 1884.)
     – Ei.
     Nyt järkeni nousi pystyyn.
     – No sitten en osaa arvata! Sano itse kuka olet.
     Ja silloin — oi ihmeitten ihme — meedio rupeaa luettelemaan kirjaimia aakkosjärjestyksessä, niin kuin oli tapana, kun oli saatava sanallinen vastaus, ja pöytä tavailee:
     – S...e...t...ä...
     – Herranen aika, huudahdin keskeyttäen, – onko se Ville-setä?
     – On, on, vastasi pöytä riemuissaan.
     Ville-setä, maisteri August Vilhelm Ervasti, jonka seurassa olin tehnyt Lapin matkan kesällä 1895, oli kuollut elokuulla 1900, ja minä häpesin ja pyysin sydämessäni anteeksi, etten ollut häntä muistanut. Mutta totta puhuen en ollut hänen eläessään koskaan tullut häntä lähelle, sillä Lapin matkalla hän minulle, nuorelle teosofian tutkijalle, oli lausunut liian hirveitä ja jyrkkiä arvosteluja teosofiasta ja mestareista. Minusta oli sen tähden ylen outoa ja hämmästyttävää ajatella, että hän nyt tahtoi keskustella kanssani.
     Yhtä kaikki meille nyt sukeutui niin pitkä ja mielenkiintoinen vuoropuhelu, että prinsessa lopulta keskeytti. Eihän kukaan toisista ymmärtänyt mitään koko keskustelusta, mutta valpas ja kokenut emäntämme huomasi rouva Abendissa väsymyksen ja rasituksen oireita ja teki ajoissa lopun ajattelemattomasta ensikertalais-innostuksestani.
     Keskusteluni Ville-sedän kanssa oli enimmäkseen sitä laatua, että tein kysymyksiä, joihin saattoi vastata lyhyesti myöntämällä tai kieltämällä, mutta joskus tavailtiin nimiä ja sanoja. Tulisi liian pitkäksi toistaa se kokonaisuudessaan, enkä minä sitä sanasta sanaan enää muistakaan. Mutta heti istunnon jälkeen tekemien muistiinpanojen nojalla tiedän yksityiskohdittain, mitä asioita keskustelumme koski.
     Ja yhden niistä tahdon mainita, koska se auttoi minua ratkaisemaan suhdettani Ruotsin Teosofiseen Seuraan. Kysymykseeni, oliko minun jäätävä Ruotsiin vakinaiseksi teosofiseksi työntekijäksi, vastattiin heti kieltävästi. Minun oli päinvastoin palattava Suomeen, jossa minua odotti menestyksellinen työ suomenkielellä teosofian hyväksi.
     – Lähdenkö siis heti? kysyin iloisena, sillä niin olin jo aikaisemmin suunnitellut ja puoleksi päättänyt.
     – Et.
     – Koska sitten?
     – Joulukuun alussa.
     – Mutta nythän on vasta lokakuun 8. päivä! Miksi jäisin tänne vielä kahdeksi kuukaudeksi?
     – Tulet jäämään.
     Uskalias ennustus, ajattelin. Mutta kuinka kävi? Tahdon heti ohimennen mainita, että kun tapasin ylisihteeri Knösin ja ilmoitin hänelle päättäneeni palata Suomeen viipymättä, hän sanoi minulle ystävällisellä, mutta päättävällä tavallaan:
     – Siitä nyt ei ainakaan tule mitään. Kun sinä tuotat meille tämän pettymyksen, ettet jää vakituisesti tänne olemaan, täytyy sinun ainakin pitää sarja sunnuntailuentoja täällä Tukholmassa ja lisäksi kirjoittaa meille semmoinen aloittelijoille sopiva luentokurssi teosofiassa, joka voidaan lukea ääneen joka looshissa työkauden alkaessa. Eikä sinulla ole mitään siveellistä oikeutta kieltäytyä tästä.
     Ei ollut minulla omastakaan mielestäni oikeutta kieltäytyä insinööri Knösin työsuunnitelmasta, ja niin jäin kuin jäinkin Ruotsiin enkä palannut kotiin Suomeen ennen kuin joulukuun 7 p:nä.
     Henkiolento, joka nimitti itseään sedäkseni, oli täten ennustanut oikein.
     Lukijani ymmärtävät, ettei minulla ollut pätevää syytä kieltää tämän jälkimmäisen istunnon spiritististä luonnetta.
     Kun myöhään illalla kävelin hiljakseen asuntooni, oli pääni täynnä ajatuksia.
     Todellisen meedion välityksellä saatoimme siis päästä yhteyteen henkimaailman kanssa. Muuta en voinut sanoa. Tuossa oli oppimaton saksalainen nainen, joka tunsi ja tiesi kaikki minun persoonalliset asiani ja jonka kanssa saatoin keskustella suomen kielellä. Eikä hän kuitenkaan itse vähimmässäkään määrässä aavistanut, mistä meillä oli puhetta! Oliko mikään muu selitys mahdollinen kuin se yksinkertainen spiritistinen ratkaisu, että olin keskustelussa — en meedion vaan — jonkun omintakeisen näkymättömän älyolennon kanssa? Naurettavalta tuntui minusta etsiä muunlaisia selityksiä.
     Tietysti tällä ei vielä ollut lopullisesti ratkaistu, kuka tuo älyolento oli. Oliko se setäni vai oliko se kokoomus hänen "alempia prinsiippejään" vai oliko se joku muu vainaja tai muu henkiolento, luonnonhenki esim., jota huvitti esiintyä setänäni. Tätä ei voitu ehdottomasti todistaa, koska olin ollut liian kokematon keksiäkseni jonkun ehdottomasti pätevän "testin". Jos olisin hoksannut kysyä jotain semmoista sedältäni, joka olisi koskenut yksin häntä ja jota minä en olisi tiennyt, olisi oikeasta vastauksesta muodostunut kumoamaton identiteettitodistus. Nyt oli tieteellisellä kritiikillä laillinen oikeus jäädä epätietoon siitä, oliko kommunikoiva henkiolento setäni A. V. Ervasti vaiko ei. Tunnustan kuitenkin, että oma terve järkeni ei huolinut riidellä itsensä kanssa ollenkaan tästä kysymyksestä. Se piti kerta kaikkiaan luonnollisena, että olin puhutellut setä-vainajaani.
     Kokemukseni illan istunnossa tuntuivat minusta itse asiassa suurenmoiselta. Jos ihmisille spiritistisen liikkeen avulla ja välityksellä saataisiin todistetuksi, että henkimaailma oli olemassa, että ihmiset elivät kuolemansa jälkeen, että he olivat samoja olentoja kuin maan päällä eläessään, vaikka he nyt elivät toisenlaisissa, kevyemmissä ja onnellisemmissa olosuhteissa, ilman fyysistä ruumista, mutta puettuina toisenlaiseen ruumiiseen, henkiruumiiseen, astraaliruumiiseen, — jos tämä todella saataisiin todistetuksi, eikö sen pitäisi suunnattomasti muuttaa ihmisten käsityksiä elämän tarkoituksesta, eikö se olisi omiansa ratkaisemaan monta pulmallista esim. valtiollista ja yhteiskunnallista kysymystä yksinkertaisella, koruttomalla, inhimillisellä tavalla? Minusta tuntui, että spiritistiset meediot todella olivat kutsutut suureen ja ihanaan työhön. Kuka oikeastaan oli kutsuttu paremmin auttamaan ihmiskuntaa tämän nykyisessä, materialismin aiheuttamassa henkisessä hädässä?
     Rouva Abend oli pyytänyt ja prinsessa oli kutsunut minua tulemaan uudestaan johonkin materialisaatioistuntoon lähipäivinä.
     Odotin jännityksellä tätä uutta tilaisuutta.

II

Eräs materialisaatio-istunto

     Eräänä toisena lokakuun iltana 1901 olin taas matkalla prinsessa Karadjan luo. Olin saanut kutsun rouva Abendin yhteen materialisaatio- eli aineellistumisistuntoon. Astuessani salonkiin oli toisia kutsuvieraita jo saapuvilla, ja kun niitä yhä tulvi sisään, oli meitä määräaikana kolmisenkymmentä henkeä koolla, enimmäkseen oppineita ja epäilijöitä, mutta myös pari teosofia, kuten tohtorit Emil Zander ja Sydney Alrutz sekä allekirjoittanut.
     Keskustelu kävi rouva Abendin äskeisistä istunnoista, ja prinsessa kertoi niiden onnistuneen erinomaisesti. Osanottajia oli joka kerta ollut parikymmentä henkeä, niistä ainoastaan vähäpätöinen määrä vakuutettuja spiritistejä, ja heti istunnon päätyttyä olivat kaikki kirjoittaneet paperille havaintonsa, ennen kuin keskenään olivat ehtineet vaihtaa ajatuksia. Prinsessalla oli täten hallussaan joukko arvokkaita todistuskappaleita, joita hän oli oikeutettu käyttämään mahdollisesti julkaistavassa selonteossa. Hän pyysi, että mekin tekisimme samoin tänä iltana, ja siihen suostuttiin ilman vastaväitteitä.
     Lukuisien ja ehkä enimmäkseen skeptisten vieraiden läsnäolo vaikutti minuun jonkun verran rauhattomasti. Ei ollut sama kotoinen tunnelma kuin äskeisessä yksityisistunnossa, ja minä kysyin itseltäni, oliko tämä nyt varmasti vakavaa ja vilpitöntä totuuden etsintää. En tiennyt, mitä kaipasin, mutta minusta tuntui, että totuudenetsijäin oikea mieliala olisi saanut olla puhtaasti kunnioittava, harras ja ennakkoluuloton. Etten tässä suhteessa pahastikaan erehtynyt, sen osoitti tapahtumain kulku myöhemmin.
     Istunto pidettiin salongin viereisessä ruokailuhuoneessa. Sinne siirryttyämme oli ensimmäinen tehtävämme tutkia huonetta ja eräitä vaatekappaleita, joihin meedion oli pukeuduttava. Kaikki vaatteet olivat tummia: paksu, punainen atlaspaita ja samanlaiset alushousut, musta liivi ja hame. Ne tutkittiin ja havaittiin moitteettomiksi: ei valkoista lankaa, ei paperinpalasta, ei harson pätkää, ei mitään kätkettyä — mahdollisimman saumattomia ja yhdestä kangaskappaleesta tehtyjä kukin. Prinsessa oli varta vasten teettänyt ne tämmöisiä tapauksia silmälläpitäen.
     Huone oli niinikään niin kuin olla piti: ei mitään salakätköjä, ei mitään epäiltävää.
     Muutamat herrat saivat nyt tehtäväkseen pystyttää ns. kabinetti. Tämä rakennettiin kadunpuoleiselle seinälle ikkunoiden väliin varta vasten tehdyistä tummiksi maalatuista tangoista ja tummista verhoista. Kun kabinetti oli valmis, muistutti se suurta katotonta kaappia, jonka seinät olivat kankaasta. Huoneeseen päin kääntynyt kaapin sivu oli ovena, jonka muodosti keskeltä aukeava, liikkuva verho. Kabinettiin asetettiin tuoli meediota varten.
     Kun sitten ruokapöytä oli lykätty syrjään ja tuoleja asetettu riveihin vieraita varten, jolloin ensimmäinen tuolirivi oli noin parin metrin päässä kabinetista, läksi neljä rouvaa hakemaan meediota toisesta huoneesta, missä hän leväten oli odottanut istunnon alkua. Nämä meidän yhteisesti valitsemat vieraat rouvat veivät mukanaan tutkimamme vaatteet ja heitä pyydettiin meediota riisuessaan ja pukiessaan tarkasti tutkimaan, ettei hänellä ollut mitään — harsonkappaletta tai muuta epäiltävää — kätkettynä hiuksiinsa, suuhunsa, jalkoihinsa tai muuhun paikkaan ruumista. Kun rouvat neljännestunnin kuluttua palasivat meedion seurassa, selittivät he yksimielisesti etteivät olleet havainneet mitään epäiltävää.
     Rouva Abend oli puettuna prinsessan teettämiin vaatteisiin ja näytti hiljaiselta ja surullisen vakavalta. Häntä seurasi myös hänen miehensä, joka kuitenkin heti istuutui syrjäiseen nurkkaan kauas kabinetista.
     Nyt lukittiin huoneen ovet ja muuan herroista pisti avaimet taskuunsa. Vieraat asettuivat paikoilleen, rouva Abend kätkeytyi kabinettiin, lamput varjostettiin punaisilla silkkivarjostimilla, niin että huoneessa vallitsi puolihämärä, ja eräs herra istui urkujen eteen soittamaan hiljaa joitakin hengellisiä sävelmiä.
     Olin saanut paikan lähellä prinsessaa ensimmäisellä tuolirivillä, niin että kabinetti oli meistä viistoon vasempaan. Olin juhlallisen jännittyneenä mielialalla, kaikki aistini mahdollisimman herkkinä ottamaan vastaan vaikutteita, mutta samalla mahdollisimman valppaina, huomiokykyisinä ja kriittisinä. Koetin parastani ollakseni sitä, mitä tahdoin olla: totuudelle altis etsijä.
     Soiton vielä jatkuessa kuului äkkiä rouva Abendin ääni kabinetista. Hän yhtyi laulaen tuttuun virsisävelmään, tahtoen ehkä sillä tavalla jouduttaa loveen lankeamistaan. Hänen laulunsa ei hivellyt musikaalista korvaani, mutta ei liioin hermostuttanut, pikemmin se herätti säälinsekaista myötätuntoa meedion elämäntyötä kohtaan, jonka vaistomaisesti ymmärsin vaikeaksi.
     Laulun ja soiton tauottua istuimme pitkän aikaa ääneti odottaen. Panin merkille muutamia outoja ilmiöitä edessäni lattialla. Oli kuin kabinetista verhon raosta olisi milloin ylhäältä pudonnut, milloin lattiaa pitkin vierinyt eteemme sinisenhohtavia valoilmiöitä: salamoita, palloja ja putoilevia aaltoja.
     – Huomaatteko? kuiskasi minulle prinsessa Karadja. – Näitä valoilmiöitä eivät kaikki näe. Henget valmistavat aineellistumista.
     Nyökäytin päätäni vastaukseksi, sillä olin liian utelias ja innostunut havaintoja tekemään lyöttäytyäkseni keskusteluun. Kauan eivät ilmiöt kestäneetkään. Itsestään kääntyi huomioni taas kabinettiin.
     Äkkiä vavahtivat verhot, ikään kuin joku olisi sisäpuolelta yrittänyt niitä avata, mutta ei jaksanut. Kului hetkinen, ja taas liikkuivat verhot, mutta nyt olin näkevinäni käden, joka tahtoi niitä työntää sivulle. Tämäkin yritys jäi onnistumatta, mutta kolmannella kerralla nousi toinen verho siksi paljon, että aukossa näkyi lyhyeksi hetkeksi pitkähkö, valoisa olento, joka kohta taas hävisi verhon taa.
     Mutta nyt olivatkin alkuvaikeudet voitetut ja materialisaation onnistuminen taattu.
     Lujalla otteella työnnettiin yhtäkkiä toinen verhopuoli vähän matkaa syrjään, ja kabinetista tuli ulos pitkä, solakka, valkoisiin harsoihin puettu tyttömäinen olento. Hänellä oli päässäänkin huntu, joka valui alas pitkin selkää, ja jokin koriste, jota en selvästi erottanut. En liioin selvästi erottanut hänen kasvojaan, sen vain näin, että hän oli nuori ja piirteiltään kaunis, sillä profiili oli klassillinen. Mutta huomioni kiintyi heti hänen paljaisiin käsivarsiinsa, jotka olivat hentoja ja siroja, sillä ennen istuntoa olin erityisesti pannut merkille, että rouva Abendin käsivarret, jotka lyhyistä punaisista paidan hihoista pistivät esiin, olivat paksut, lyhyet, ruskeat eivätkä missään suhteessa plastilliset. Tämä pieni seikka — tai oikeammin sanoen suuri eroavaisuus meedion ja henkiolennon ruumiillisten tunnusmerkkien välillä — todisti minulle siinä silmänräpäyksessä, että se elävä ja liikkuva ihmisolento, joka oli tuossa edessäni, ei ollut sama kuin meedio, joka arvatenkin istui kabinetissa. Minä en, viistossa kun istuin, voinut nähdä meediota verhon raosta, mutta ainakin yksi osanottajista, jonka paikka oli suoraan vastapäätä kabinettia, vakuutti nähneensä siinä nukkuvan meedion.
     Suloinen, morsiamien tapainen ilmestys lähestyi vanhaa pariskuntaa, jonka paikka oli ensimmäisellä tuolirivillä, ja tuntui sanovan tai kuiskaavan heille jotain.
     Sitten hän vetäytyi takaisin lähelle kabinettia ja heitti silmäyksen ympärilleen. Nostaen kätensä päähänsä hän irrotti jotakin hiuksistaan, ja minusta tuntui, että hän katseli minua hetken ajan. Ehken erehtynyt, koska hän samassa tuokiossa sulavalla kädenliikkeellä heitti jotakin jalkojeni eteen. Sieraimiini tulvahti ihana tuoksu, jota en osaa määritellä, koska se oli minulle aivan outo, mutta kädelläni sieppasin nopeasti lattialta eteeni heitetyn — tuoreen myrtinoksan!
     Ilmestystä olin silti pitänyt silmällä, ja nyt näin, kuinka hän nyökäytti päätään jäähyväisiksi meille kaikille ja vetäytyi kabinettiin, jonka verhot taas vedettiin eteen, peittäen kaiken.
     Tuntui ylen ihmeelliseltä ja juhlalliselta. Olimmeko siis olleet tekemisissä henkimaailman kanssa? Oliko toisella tasolla elävä ja asuva olento hetkeksi jättänyt yliaistillisen maailmansa laskeutuakseen meidän pariimme ja todistaakseen meille, että taivaan ja maan välillä todella oli enemmän kuin mistä me saatoimme uneksia? Oliko kuoleman valtakunnasta vainaja todella hetkeksi palannut takaisin maan päälle — takaisin siitä maasta, josta sanotaan, ettei kukaan palaja? Oliko ihme tapahtunut aivan täällä meidän silmiemme edessä?
     Tunnelma oli niin oudon lumoava, että odotin ja odotin tuon äskeisen vieraan uudestaan ilmestyvän huoneeseen — tai sitten jonkun uuden tulokkaan. Mutta mitään ei enää näkynyt. Verhot kyllä liikahtivat vähäsen, mutta siihen se loppui, ja prinsessa kuiskasi
     – Nähtävästi tämäniltainen voima on jo loppuun kulutettu.
     Myrtinoksan kätkin lompakkooni. Muistin lukeneeni, että tuommoiset muistot istunnoista saattoivat jonkun ajan kuluttua haihtua olemattomiin, jos ne nim. olivat aineellistumia; jos ne sitä vastoin olivat ns. apporteja eli muualta maan päältä — "neljättä ulottuvaisuutta pitkin" — tuotuja, jäivät ne tietysti säästöön. Olkoon heti mainittu, että minun myrtinoksani oli oikea luonnollinen kasvi, joka säilyi lompakossani, kunnes se kuivi ja särkyi. Mistä se siis oli tuotu?
     Meedio alkoi vähitellen herätä. Urkuri soitti, ja rouva Abend lauloi kaksi virttä, toisen sopraanolla, toisen miehen barytoniäänellä.
     – Hän on yhä vielä kontrollin alainen, kuiskasi prinsessa.
     Nyt kuului voihkinaa kabinetista, ja meedio astui ulos, mutta palasi kohta takaisin. Pian sen perästä hän kuitenkin heräsi ja kutsui prinsessan luokseen. Istunto oli päättynyt yliaistilliselta puoleltaan.
     Mutta jälkinäytelmä alkoi.
     Ovet avattiin saliin, kukin sai paperia ja kynän. Kirjoittamisesta ei kuitenkaan tahtonut tulla mitään, sillä herrat rupesivat juttelemaan keskenään.
     Ja nyt selveni, että osanottajia nähtävästi oli ollut liian monta, sillä ne, jotka istuivat takarivillä eivät sanoneet nähneensä mitään.
     – No jaa, he sanoivat, – liikkuihan siellä jokin, mutta eihän sitä voinut erottaa, kuka tai kenen näköinen se oli. Tietysti se oli meedio.
     Ja kun kerran oli selvää, että esiintyjä oli meedio, jäi ainoastaan kysymykseksi, mistä hän oli saanut kaikki nuo harsot. Siinä ei auttanut muu kuin hyökkääminen rouvien kimppuun.
     – Tutkitteko te rouva Abendia ihan juurta jaksain? Jos hänellä olikin varpaiden välissä jotain harsotukkoja?
     Kuinka olikaan? Yksi rouvista, joka myös oli istunut etäämpänä, rupesi äkkiä epäilemään äskeistä tutkintoa. Eräs lääkäri kuiskasi jotain hänen korvaansa — oliko sitä ja sitä paikkaa tutkittu? — ja rouvan silmät suurenivat hämmästyksestä, kun hänen oli pakko vastata kieltävästi.
     – No niin, siinä sen nyt näkee! Lääkärienhän pitäisi suorittaa tuommoisia tutkintoja eikä sivistyneiden rouvasihmisten! Nyt ei ole mitään varmuutta koko asiassa!
     Nekin, jotka olivat "luulleet" jotain outoa nähneensä, alkoivat epäillä ja arvella, että se ehkä oli hämärän aiheuttamaa hallusinaatiota. Ja he taipuivat mielellään uskomaan, että meedio oli liikkunut ulkona kabinetista ja kääntänyt heidän silmänsä.
     Jotkut pysyivät tietenkin lujina uskossaan eli paremmin sanoen tiedossaan eivätkä ottaneet kiihkeihin neuvotteluihin osaa. Niihin kuuluin minä, joka en osannut muuta kuin ihmetellä ihmisten herkkäuskoisuutta — materialistiseen ja kielteiseen suuntaan.
     Epäilijät olivat niinkin sydämettömiä, että ilmaisivat ajatuksensa rouva Abendille. Tämä sai heti ankaran pahoivointikohtauksen.
     Prinsessa tuli minulle valittamaan tästä, mutta minä en osannut lohduttaa häntä muuten kuin kertomalla, mitä olin nähnyt. Siitä hän kuitenkin heti oli hyvillään ja vei minut rouva Abendin luo, joka todella voi pahoin, mutta siitä huolimatta ilmaisi ilonsa, kun vakuutin hänelle olevani aivan varma siitä, että henkiolento oli ilmestynyt.
     Tämä oli ensimmäinen ja ainoa aineellistumisistunto, jossa tähän mennessä olen ollut mukana. Mutta se riitti kehitykselleni. Olen tänä päivänä horjumattomasti vakuutettu tuon istunnon ilmiöiden todenperäisyydestä. Tiedän, että spiritismi ei ole ytimeltään humpuukia vaikka sen nimessä harjoitettaisiin kuinka paljon petkutusta tahansa. Meidän päivinämme ei kuitenkaan enää olla niin halveksivan välinpitämättömiä kuin silloin vielä saatettiin Ruotsissakin olla eikä niin järjettömän epäileviä. Asioita on tutkittu tieteellisessäkin piireissä siksi tarkasti, siksi huolellisesti, siksi monipuolisesti, että kukaan asiantuntija ei enää epäile ilmiöitä. Selityksistä saatetaan olla eri mieltä, mutta mitä siitä? Oppineet riitelevät aikansa ja sitten he vahvistavat sen, minkä yksinkertaisten ihmisten terve järki jo kauan on todeksi tiennyt.

III

Mr. Peters Lontoosta

     Tukholmalaiset teosofiystäväni olivat tietysti uteliaat kuulemaan, mitä minulla oli kertomista rouva Abendin materialisaatio-istunnosta, mutta useimmat hämmästyttivät minua sillä kylmyydellä, jota osoittivat koko spiritistikysymystä kohtaan. He pelkäsivät spiritistisen liikkeen saavan aikaan maailmassa enemmän pahaa kuin hyvää ja olivat taipuvaiset uskomaan, että meediot olivat enimmäkseen petkuttajia. Täten he tosin asettuivat samalle varovaisen torjuvalle kannalle kuin silloiset tiedemiehet yleensä, mutta minun oli myös vaikea: kertoa vaikutelmistani avomielisesti ja sillä innostuksella, jota tunsin mielessäni. Oli pakko hillitä itseäni, sillä en halunnut joutua säälivän hymyn kohteeksi, mutta sanoin kyllä suoraan, että mielestäni totuuden etsijäin, teosofien, velvollisuus oli tutkia spiritistisiäkin ilmiöitä, mikäli heille siihen oli tilaisuutta, ei ollut viisasta halveksia mitään tiedon lähdettä, ja jos madame Blavatsky varoitti spiritismistä, koski hänen varoituksensa kai sitä, että spiritistinen liike oli muodostunut jonkinlaiseksi uskonnoksi, jossa sokealla uskolla otettiin vastaan jumalansanana kaikki mitä vainajien taholta ilmoitettiin, edes yrittämättä päästä ensin selvyyteen siitä, oliko vainajia mukanakaan joka ilmiössä. Olin täten parin istunnon jälkeen melko lailla viisastunut, ja varmuus, jolla esiinnyin, annettiin minulle anteeksi nuoruuteni tähden. Uskollisen ystävän voitin kuitenkin spiritistisestä leiristä, majuri Oscar Busch-vainajan, joka samoihin aikoihin liittyi Teosofiseen Seuraan.
     Kuinka toisin on nyt, 21 vuotta myöhemmin! Kolmesta suuresta sivistysmaasta kajahtaa jo yksimielinen tieteellinen tunnustus: materialisaatio-ilmiöt ovat tosia ja todistettuja! Professori von Schrenck-Notzing Saksassa, prof. Richet Ranskassa ja tohtori Crawford Englannissa ovat uhranneet vuosikausia aineellistumisilmiöiden tarkkaan, tunnolliseen ja tieteellisesti pätevään tutkimisen, ja kaikki he ovat tulleet siihen kumoamattomaan loppupäätökseen, että materialisaatio-ilmiöt ovat tieteellisiä tosiseikkoja. Heidän on onnistunut valokuvata ilmiöitä ei ainoastaan täysivalmiina, vaan pitkin matkaa niiden syntymis- ja kehittymisprosessin aikana. Kuinka paljon työtä ja yhä uudistuvia kokeita tämä on vaatinut, ymmärtää jokainen asiantuntija, sillä hienon hienosta eetteristä eli kaasusta muodostunut materialisaatio on taipuvainen hajoamaan heti, kun valkoinen valo sitä kohtaa. Toht. Crawford kertoo nimenomaan, kuinka meedion ja ilmestyvien henkivoimain täytyi totuttaa itseään sietämään magnesiumvalon äkkinäistä häikäisyä. Meediosta erkanevaa ainetta nimitetään teleplasmaksi, ja sen huomattavin, ainoastaan sille ominainen tunnusmerkki on, että se elää ja on ikään kuin tajuinen, koska se täysin plastillisena tottelee pienintäkin ajatuksen ja tahdon vivahdusta. Nyt on löydetty, sanoo professori Wereide Kristianiasta, se elävä aine, joka muodostaa sillan hengen ja aineen välillä; nyt on materialismin valta ainaiseksi murrettu?
     Niin on nyt, mutta vielä vuosisatamme alussa joutui melkein pilkan alaiseksi se, joka uskalsi olla lujasti vakuutettu mediumististen ilmiöiden todenperäisyydestä. Me ihmiset olemme ylen hitaita tunnustamaan totuutta, ylen hitaita sitä käsittämään, silloinkin, kun jo luulemme olevamme päteviä ja kelvollisia totuudenetsijöitä. Sen tähden ei sovi ihmetellä, vaikka vielä tänä päivänä virallinen tiede sinään ei tahtoisi tietää mitään yliaistillisista ilmiöistä. Yleinen mielipide on useimmissa maissa muuttumassa, ja virallinenkin tiede tulee ennen pitkää noudattamaan aikansa kutsua, vaikka tieteen tehtävä olisikin kulkea edellä, — sillä niin monet tieteen omista adepteista ovat jo luopuneet aseistaan tosiseikkojen voittamina.
     Mutta me ihmiset emme ole ainoastaan hitaita; vaan myös rajoitettuja. Tukholmalaisten teosofiystävieni kanssa saatoin vapaasti puhua teosofiasta, mutta jos halusin keskustella spiritismistä, täytyi minun käydä majuri Buschin tai prinsessa Karadjan puheilla. Opettavaisia olivatkin minulle vierailuni majuri Buschin kauniissa kodissa; viihdyin siellä erinomaisesti, hänen toinen rouvansa kun oli syntyperältään suomalainen (runoilija K. A. Tavaststjernan sisar). Majurin kokemus spiritismistä oli pitkäaikainen ja laaja: hänellä oli tyhjentymätön varasto kertomuksia mediumistisista ja spiritistisistä kokeiluista ja kokemuksista. Itse hän oli enimmin innostunut niihin merkillisiin tiedonantoihin, ennustuksiin ja, hämmästyttäviin historiallisiin paljastuksiin, joita oli automaattisella kirjoituksella saatu muutaman norjalaisen yksityismeedion kautta; tämä oli erään kuuluisan kirjailijan ja pappismiehen rouva, ja nuo kirjoitukset pidettiin luonnollisesti salassa maalimaita. Majuri Busch luki minulle muutamia ääneen, mutta en enää jaksa muista niiden sisältöä.
     "Harvoin kaksi kolmannetta", sanoo sananlasku, ja niin kävi nytkin. Ei tarvinnut minun yksinomaan kuulla puhuttavan ihmeistä ja ilmiöistä. Marraskuun alussa sain taasen kutsun prinsessalta olemaan läsnä lontoolaisen psykometristin, Mr. Alfred Vout Petersin ensimäisessä istunnossa Tukholmassa saman kuukauden 13. päivän illalla. Tämä oli siis kolmas spiritistinen istuntoni sinä syksynä ja sekin muodostui unohtumattomaksi tapaukseksi elämässäni.
     Mr. Peters on monelle suomalaiselle tuttu, ja moni säilyttää hänet rakkaassa muistissa; onhan hän käynyt Suomessa useampia kertoja, ja hänen käydessään täällä ensimäistä kertaa v. 1908 oli minulla ilo vanhana ystävänä lausua hänet tervetulleeksi Helsingin Psyykkisen Seuran puolesta. Hän sanoi joka kerta viihtyvänsä täällä, erinomaisesti: "teitä ja venäläisiä minä rakastan melkein enemmän kuin omia maalaisiani; englantilaiset ovat kylmiä, venäläiset sitä vastoin ylivuotavia lämpimässä herttaisuudessaan, ja te suomalaiset olette niin sydämellisen vapaita ja vapauttavia, vaikkette olekaan tunteellisia; kotona tunnen itseni paljon kahlehditummaksi kuin täällä".
     Mutta nähdessäni Mr. Petersin ensimmäistä kertaa prinsessa Karadjan salongissa tuona istuntoiltana en aavistanut: hänen Suomenmatkojaan enkä sitä ystävyyttä, joka syntyisi meidän kesken.
     Istunto pidettiin tällä kertaa avarassa salongissa, joka kokoontui täyteen väkeä. Kaikki olivat minulle tuntemattomia.
     Vieraat istuivat puoliympyrässä. Ympyrän keskipisteen kohdalla seisoi Mr. Peters, kasvot katsojiin päin. Hänen oikealla puolellaan istui prinsessa Karadja tulkkina. Vasemmalla oli pöytä, jonka ääressä neiti Starck pikakirjoitti meedion lausunnot. Omasta puolestani olin istunut syrjään, puoliympyrän toiseen päähän, huoneen nurkkaan, joten Mr. Peters ei voinut minua nähdä muuten kuin kääntymällä sinne päin.
     Kun kaikki olivat paikoillaan, puhui prinsessa ruotsiksi.
     – Saan tässä arvoisille vieraille esittää Mr. Petersin Lontoosta. Hän on jo useampia vuosia toiminut kotimaassaan ns. selvänäköisyysmeediona; hän on psykometristi, joka lukee esineistä niiden omistajain luonnetta ja historiaa, ja selvänäkijä, joka näkee, mitä henkiolentoja on elävän ihmisen lähettyvillä. Hän ei ennen ole matkustanut ulkomailla. Minä olen kerran tavannut hänet Lontoossa, mutta koska hän antoi minulle hyvän testin, luotan täydellisesti hänen kykyynsä ja vilpittömyyteensä. Hän ei tunne meistä ketään ja on sitä paitsi tänään saapunut suoraan Lontoosta Tukholmaan ja viettänyt päivänsä hotellissa.
     Tämän jälkeen prinsessa kääntyi Mr. Petersin puoleen, lausuen hänet tervetulleeksi englannin kielellä, ja sitten oli Mr. Petersin vuoro ryhtyä toimeen.
     Ne, jotka Suomessa ovat olleet mukana M. Petersin istunnoissa, tuntevat hänen työtapansa. Ensin hän psykometrisoi pöydälle jätettyjä esineitä, sitten hän ryhtyy vapaasti kuvaamaan läsnäolevia vainajia. Tarkoitukseni ei tietenkään tässä ole seikkaperäisesti kertoa istunnon kulusta; mahdoton minun onkin muistaa kaikkia tapauksia, joita muuten myöhemmin olen nähnyt satamäärin. Yhden tapauksen olen kertonut kirjassa "Mitä on kuolema?" ja pari muuta muistan kyllä selvästi tästä ensimmäisestä istunnosta, sillä ensimmäinen kerta vaikuttaa aina uutuudellaan kiehtovasti ja jättää syvät jäljet muistiin.
     Esineiden joukossa oli lyijykynän pätkä. Mr. Peters joutui siitä ihan haltioihinsa.
     – Mikä ihmeellinen mies tämän omistaja on ollut! Todellinen ihmisen esikuva: vartaloltaan kookas, ryhdiltään arvokas, ja sielu lähellä täydellisyyttä! Mutta kuinka yksinäinen, kuinka hyljätty, kuinka vähän ymmärretty! Oi, kukaan ei aavistanut, mikä suurenmoinen olento vaelsi heidän keskellään — a master of men.
     Saatiin myöhemmin kuulla, että kynän oli omistanut tohtori A. F. Åkerberg -vainaja, tunnettu ja arvossa pidetty totuudenetsijä ja mystikko, joka mm. oli ruotsintanut ensimmäiset teosofiset teokset, du Prelin kirjat ym. ja jonka jalon luonteen kaikki yksimielisesti tunnustivat.
     Erästä toista esinettä, muistaakseni kultapiirustinta, pidellessään Mr. Peters huudahti:
     – Tämän omistaja elää yhä vielä. Hänen ympärillään pyörii joka puolella siivekkäitä rautapyöriä; sanoisin, että hän on jollain tavalla tekemisissä rautateiden kanssa.
     Tuli selville, että esine kuului insinööri Tönnes Algrenille, joka oli virkamiehenä Ruotsin rautatiehallituksessa. Mieleeni ovat jääneet vain nämä yksityiskohdat meedion paljon pitemmistä puheista, koska ne hämmästyttivät minua täsmällisyydellään.
     Muuan esineistä oli valkoinen liina.
     – Tämä on kuulunut vanhemmalle naiselle, sanoi Mr. Peters, – ja on jo pitkä aika siitä, kun hän siirtyi toiselle puolelle... Hän tuli sangen heikoksi ennen kuolemaansa. Ah, kuinka hän yski — näin, näin ja kuinka hän paljon oli kuumeessa! ... Huh, nyt hän tahtoo näyttää minulle, millä tavalla sairastui: oli kylmä talvi ja ankara lumipyry ja hän oli sattumalta ulkona ohuissa vaatteissa; hänellä oli vain vanha shaali hartioillaan, oh, kuinka hän paleli ja kuinka häntä puistatti...!
     Nuori nainen, joka oli liinan tuonut, myönsi, että se oli kuulunut hänen äidilleen ja että äiti oli kuollut jonkunlaiseen keuhkotautiin hänen, tyttären, pienenä ollessa. Mutta meedion kuvaamasta kylmettymisestä hän ei mitään tiennyt; hän epäili sitä.
     – Älkää epäilkö, vastasi Mr. Peters, – minä olen varma asiasta. Te tulette myöhemmin huomaamaan, että olen puhunut totta.
     Tahdon heti lisätä, että nuori nainen pari päivää myöhemmin kirjoitti prinsessalle puhuneensa vanhemmalle sisarelleen la kysyneensä häneltä äitinsä kuoleman syytä, ja oli sisar yksityiskohtia myöten todistanut oikeaksi Mr. Petersin kuvauksen.
     Hämmästyin suuresti, kun Mr. Peters keskellä istuntoa ryntäsi sille puolelle huonetta, missä minä istuin, ja ojentaen kätensä edessäni istuvien ylitse pyysi minun kättäni. Kun en heti ymmärtänyt hänen tarkoitustaan, hän kiireesti tokaisi:
     – Yes, yes, your hand... give me your right hand, please.
     Ja kun vihdoin ojensin hänelle oikean käteni, hän piti siitä kiinni jonkun aikaa ja selitti lähtiessään:
     – Kiitoksia, tarvitsen näet voimaa lisää, ja te voitte sitä minulle antaa.
     Hän tuli toistamiseenkin istunnon aikana hakemaan minulta "voimaa". Mutta kolmannella kerralla hän veti minut, paikallani.
     – Tulkaa, tulkaa, nyt tahdon puhua teille. Eikö teillä ole mitään esinettä, jota olette kauan kantanut?
     Hän vei minut ihmeekseni yleisön eteen ja prinsessa osoitti .minulle ystävällisesti hymyillen tyhjän tuolin vieressään. Istuin tuolille ja ojensin Mr. Petersille kantasormukseni paremman puutteessa
     – That will do, vakuutti meedio ja rupesi sitä kädessään heiluttamaan.
     Voisin sanasta sanaan toistaa, mitä Mr. Peters sormustani pidellen lausui, sillä minulla on edessäni neiti Starckin englanninkielinen pikakirjoitus, mutta tyydyn muutamiin otteisiin, koska on kohtia, joita en ainakaan vielä tahdo julkaista.
     – Te ette tyydy asioihin semmoisina ne ovat, te tahdotte tietää kaikkien asioiden syyt ja perusteet, teillä on ollut kummallisia kokemuksia aina siitä saakka. kun olitte pieni lapsi. Te ette ole missään niin yksinänne kuin ihmisjoukossa, mutta yksiksenne tai yhden tai kahden sukulaishengen seurassa olette onnellinen... Te varmaan osaatte kirjoittaa hyvin selvästi... Ja kirjoittakaa ainoastaan silloin, kun inspiraatio valtaa teidät... Te olette meedio, jos vain tietäisitte siitä, te osaisitte nähdä ja kuulla, te olette nähnyt ja kuullut, mutta olette pitänyt sitä mielikuvituksena... Te joko joudutte tekemisiin teosofian kanssa tai on teillä jo ollut tekemistä teosofian kanssa, sillä teosofiaa on yltympärillänne, mutta te tulette sen jättämään, sillä se ei tyydytä teitä. Te tahdotte faktoja! Teoria on kyllä hyvä, sanat ovat kauniita, mutta ne eivät tyydytä.
     Teillä on ollut kummallinen elämä alusta saakka, teidän on täytynyt tulla suoraan ulos siitä elämästä, jota vietitte nuorukaisena. Te olitte paljon yksiksenne, ei kukaan näyttänyt teitä ymmärtävän, toiset sanoivat teitä hulluksi, toiset narriksi. Noin 18–20 ikävuodella näkyy tulleen muutos elämäänne ja te löysitte mielestänne toisia, jotka olivat yhtä hulluja kuin tekin. Noin 20 vuoden iässä on tullut toinen muutos tilaanne, olette tuntenut itsenne onnellisemmaksi, mutta yhä te kaipaatte jotakin lisää... Te tulette luomaan oman tienne ja teillä on työtä tehtävänä omassa maassanne, oman kansanne keskuudessa...
     Olin luonnollisesti hämilläni, kun Mr. Peters tällä tavalla analysoi yleisölle henkilön, joka elävänä oli heidän edessään, eikä asia juuri parantunut siitä, että prinsessa Karadja vielä ruotsiksi lisäsi, että "herra Pekka Ervast on meilläkin Ruotsissa tunnettu teosofisena tutkijana ja esitelmöitsijänä, joka muuten viime vuosina on erikoisesti harrastanut ja tutkinut astraaliruumiin irrottamista fyysisestä".
     Läsnäolijat katselivat jo minua pitkään — sillä olihan illan tunnelma omiansa tekemään kaikenlaiset ihmeet uskottaviksi, — mutta onneksi Mr. Peters selitti mediumistisen voimansa loppuneen, jonka tähden istunto päättyi ja yleinen teenjuonti alkoi.
     Yksi ja toinen kävi minua puhuttelemassa, mutta iloiseksi tulin vasta, kun Mr. Peters riensi luokseni.
     – Ah, there you are... Kuulkaa nyt, minä haluan jutella kanssanne. Tahdon aina nähdä niiden ihmisten kädenviivoja, jotka minua jollain tavalla frappeeraavat. Tulkaa nyt, mennään tuonne vähän syrjään.
     Ja sitten Mr. Peters vielä uudestaan ryhtyi minulle "povaamaan". Hän ennusti minulle mm. pitkää ikää ja paljon työtä — ja kovaa työtä; rahojen kanssa minulla olisi vaikeuksia: ansaitsisin paljon kirjoituksillani, mutta en osannut pitää kiinni rahoista. Kärsiä saisin paljon herkkyyteni takia ja joka taholta tulisi vastustusta osakseni; mutta lopulta veisin voiton. Lupasipa hän minulle lopuksi rikkauttakin.
     Hän oli kerta kaikkiaan herttainen ja rakastettava ihminen, ja minäkin uskalsin kysyä häneltä, minkä tähden hän tuli minulta hakemaan voimaa,
     – Tiesittekö jotakin minusta? Olitteko kuullut, että harrastin teosofiaa ym. yliluonnollisia asioita?
     – No, en kerrassaan mitään! Kuka teistä olisi minulle puhunut! Minun toinen silmänihän se teidät havaitsi. Loistitte siellä nurkassanne kuin valkoinen tulipatsas keskellä ympäröivää pimeyttä... Totta kai meedion selvänäköisyys jotakin tietää!
     – Ja näitte sitten teosofiankin ympärilläni. Te ette pidä teosofiasta?
     – En. Kuten sanoin teistä, minä rakastan tosiseikkoja, ja teosofit eivät todista oppejaan.
     – Ettekö tunne Mrs. Besantia?
     – Kuka englantilainen ei häntä tuntisi? Olemme ylpeitä "our Annie"sta, mutta madame Blavatsky sai hänet sokaistuksi.
     – Niinkö te ajattelette? Oliko H. P. B. teidän mielestänne humpuukia?
     – H. P. B. oli meedio. Mutta hän ei tyytynyt olemaan meedio. Hän tahtoi luoda uskonnon. Ja sitten hän keksi teosofisen liikkeen.
     – Mikä näkökanta teillä on! Mutta Mrs. Besant on väittänyt itse nähneensä ja tavanneensa H. P. B:n mestareita. Mitä siitä sanotte?
     – En tiedä. Todistakoon Mrs. Besant, todistakoon Mr. Leadbeater, että ovat selvänäköisiä, sitten voidaan pohtia, missä määrin heidän ns. selvänäköiset havaintonsa ovat uskottavia. Teosofit halveksivat spiritistejä ja varsinkin meitä mediumeja, mutta meidän koko työmme on yliaistillisten asiain todistamista.
     – Siinä olette oikeassa, ja väärin on minusta, jos teosofit eivät anna arvoa mediumein työlle. Mutta se ei sittenkään koske teosofisia oppeja. Mitä te nyt sanoisitte, jos minäkin oman kokemukseni nojalla vakuutan uskovani mestarien olemassaoloon?
     – Minä sanoisin, että heti näin teidän olevan hyvin salaperäisen ja kummallisen olennon... Niin, jos te uskotte mestareita olevan, kannattaa asiaa pohtia. Te voisitte pian saada minutkin uskomaan...
     – Olen varma siitä, että jos persoonallisesti tuntisitte Mrs. Besantin tai Mr. Leadbeaterin, löytäisitte vielä paljon enemmän syytä uskoaksenne mestareihin.
     Viihdyimme toistemme parissa, sillä Mr. Peters ei missään suhteessa ollut ahdasmielinen tai itsepintainen. Hän jäi pitkäksi aikaa Tukholmaan, ja me olimme tilaisuudessa monta kertaa keskustelemaan. En usko olevani ilman ansiota hänen "kääntymisessään". Pari vuotta myöhemmin hän kirjoitti minulle liittyneensä Teosofiseen Seuraan.
     Kun poistuin tuosta ensimmäisestä Peters-istunnosta, olin saanut yllin kyllin ajatuksen aihetta. Mediumistinen selvänäköisyys oli tullut minulle kumoamattomasti todistetuksi. Ei tarvinnut minun muistella muuta kuin niitä sanoja, mitä meedio oli puhunut sormukseni johdosta: vieras ihminen, joka minut ensi kerran elämässään näki, tunsi minua sielullisesti niin tarkalleen, että hän esim. saattoi väittää minulla olleen lapsuudesta saakka yliaistillisia kokemuksia, että harrastin teosofiaa, että minua oli pidetty houkkiona, että 18-vuotiaana löysin samanmielisiä ystäviä, että 20-vuotiaana synnyin henkisesti uudestaan ym. Mistä hän nämä tiedot sai?
     Ja samalla pilkisti esiin hänen oma persoonallinen rajoituksensa: hän ei tahtonut tietää teosofiasta, ja sen tähden hän — tuntien minut totuutta etsiväksi sieluksi — ennusti, että hylkäisin teosofian, joka muka oli vain teoriaa. Ja ehkä hän huomasi minun temperamentissani suurempaa tieteellisyyttä kuin omassaan, koska päätteli, että olin arvostellut omat yliaistilliset kokemukseni harhanäöiksi ja mielikuvituksen tuotteiksi? Sillä sitä en ollut tehnyt!
     Meillä oli monta kertaa kahdenkeskisiä istuntoja. Annoin hänen psykometrisoida kirjeitä, annoin hänen kertoa näkemyksiään. Ainakin kerran hän meni transsiin, mikä hänen kertomansa mukaan oli harvinainen ilmiö, — ja silloin sain keskustella olennon kanssa, joka nimitti itseään Mr. Petersin henkijohtajaksi ja jonka englanninkielen ääntäminen oli vallan toinen kuin Mr. Petersin. Minulla on tarkka kielikorva, ja panin uteliaana merkille, että läpeensä johdonmukainen ääntäminen tuskin oli teeskenneltyä.
     Opin paljon seurustelustani Mr. Petersin kanssa. Paitsi että sain, nauttia hänen iloa uhkuvasta, hyväntuulisesta persoonallisuudestaan, sain vastaisen varalle tehdä monenmoisia havaintoja meedion psykologiasta.
     Nuo syksyiset päivät Tukholmassa ovat unohtumattomia. Välistä olimme yhdessä prinsessan luona — ja silloin keskusteltiin tavalla, joka varmaan olisi leimannut meidät hulluiksi tämän maailman viisaiden silmissä.

IV

Eversti H. S. Olcott

     Talvella 1899-1900, jolloin asuin Vanajan kirkolla lähellä Hämeenlinnaa, kirjoitin kirjasi Framtidens religion. Edellisenä talvena olin tosin jo saanut valmiiksi sittemmin niin paljon levinneen Valoa kohti -kirjan, mutta koska tämän kohtalo, mitä julkaisemiseen tuli, silloin vielä näytti ylen synkältä, päätin — melkeinpä helpotuksen huokauksella — taas kirjoittaa jotakin ruotsin kielellä, joka oli äidinkieleni ja jota mielestäni osasin. Hyvät henget lienevät tietämättäni ohjanneet minua, koska "Framtidens religion" suurelta osalta tuli myötävaikuttaneeksi noihin yhä uudistuviin ruotsinmatkoihini, jotka vuosisadan alkuvaiheilla muodostuivat niin tärkeiksi henkiselle kehitykselleni.
     Keväällä 1900 sain äkkiä odottamattoman kirjeen tohtori Emil Zanderilta Tukholmasta. Tohtori Z. oli Ruotsin Teosofisen Seuran hallituksen jäsen ja entinen ylisihteeri. Kirjeessään hän pyysi minua saapumaan Ruotsiin luennoimaan teosofiasta, kysyen samalla millä ehdoilla voisin tulla.
     Tämä pyyntö eli tarjous hämmästytti minua sanomattomasti. Olin edellisenä syksynä viettänyt Tukholmassa pari viikkoa ja tutustunut muutamiin teosofeihin, mutta olin siksi vähän tunnettu kotimaassanikin luennoitsijana, etten käsittänyt, kuinka noiden tukholmalaisten päähän oli pälkähtänyt käskeä minut sinne semmoiseen työhön. Vasta vuosia myöhemmin sain tietää kulissin takaiset salaisuudet: minulla oli suosijoina kolme rouvaa, joiden mielestä olin teosofisesti lupaava nuorukainen, ja näillä rouvilla oli paljon sananvaltaa Ruotsin teosofisissa piireissä; ne olivat kreivitär Constance Wachtmeister (joka kyllä vietti enimmän aikansa teosofisilla matkoilla maailman ympäri), kreivitär Märtha Gyldenstolpe ja tohtorin rouva Alma Edström, josta viimemainitusta minulle tuli läheinen ystävä ja kuin toinen äiti. He olivat päättäneet asettua henkisiksi holhoojikseni ja valmistaa minulle tilaisuutta kehittyä teosofiseksi työntekijäksi.
     Näistä parastani tarkoittavista suunnitelmista minulla, kuten sanottu, ei ollut aavistustakaan; tohtori Zanderin kirjeeseen vastasin sen tähden, kuten luonnollista oli, etten millään tavalla katsonut itseäni kompetentiksi noudattamaan kutsua. Selitin pitkässä vastauksessani, että ymmärtääkseni oli vain kaksi tilannetta, jolloin ihminen oli oikeutettu esiintymään teosofisena luennoitsijana eli opettajana: toinen, tieteellinen, jolloin hän lukujensa ja tutkimustensa nojalla tahtoi esittää ja järjelle perustella teosofisia oppeja menemättä niistä ns. salatieteelliseen takaukseen; toinen, henkinen, jolloin hän tahtoi opettaa ihmisiä, sen tähden että hänellä itsellään oli okkultista tietoa. Edelliseen minulla ei ollut halua, selitin, koska jälkimäinen oli mielestäni ainoa arvokas; jälkimäiseen taas en — ainakaan vielä kyennyt.
     Mikä oli seuraus vastauksestani? Ennen pitkää saapui uusi kirje tohtori E. Z:lta. "Nyt me välttämättä tahdomme teidät luoksemme", hän kirjoitti "emme aseta mitään vaatimuksia, toivomme vain, että tulette kanssamme pohtimaan ja keskustelemaan asioita. Tulkaa nyt heti huhtikuun alkupäivinä ja olkaa tervetulleena vieraana vaimoni ja minun kodissa. Toukokuussa on seuramme vuosikokous ja silloin saapuu Tukholmaan eversti Olcott; hänen tapaamisensa olisi varmaan teillekin mielenkiintoista."
     Ja niin jouduin Tukholmaan. Asuin nuo kaksi kuukautta tohtori Emil Zanderin hauskassa ja musikaalisessa kodissa. Vietin ihanaa aikaa. Olimme yhtämittaa oopperassa, konserteissa, teattereissa, puhumattakaan vilkkaasta teosofisesta seurustelusta, looshi- ym. kokouksista. Tunsin Judge-ajoiltani tohtori E. Z:n isän vanhan, kuuluisan tohtori Gustaf Zanderin, ja meillä oli täten kuin salaperäistä yhteyttä kaikkien Zanderein kanssa, sillä vanha tohtori G. Z. oli ainoa, joka kuului Mrs. Tingleyn Yleiseen Veljeyteen; muut perheen jäsenet vanhasta rouvasta lähtien olivat kaikki Teosofisen Seuran jäseniä.
     Olin ottanut mukaani käsikirjoitukseni "Framtidens religion". Se luettiin ääneen jossain yksityisessä tilaisuudessa ja herätti suurta mieltymystä. Päätettiin heti, että minun piti vuosikokouksessa esitelmöidä samasta aiheesta, eikä siinä auttanut vastaansanominen. Tohtori Enzio Edström hommasi vielä kirjalleni kustantajankin, ja Framfidens religion ilmestyi syksyllä samana vuonna Wilhelm Billen kustannuksella. Sain täten kynämiehenä jalansijaa Ruotsissa, ennen kuin minusta Suomessa välitettiinkään. Ellei Valoa kohti ilmestyessään v. 1901 olisi saavuttanut melkoista menestystä, olisin luultavasti antautunut ruotsalaisen kirjallisuuden palvelukseen.
     Mutta minunhan piti puhua eversti H. S. Olcottista, Teosofisen Seuran presidentistä.
     Hän saapui yöjunalla Kristianiasta eräänä kauniina toukokuun aamuna klo 7. Olimme joukko T. S:n jäseniä häntä vastassa Centralbangårdenilla. Komearyhtinen, miehekäs vanhus laskeutui makuuvaunusta asemasillalle. Tuuheasta, valkoisesta parrastaan jokainen meistä tunsi hänet heti eversti Olcottiksi. Seuralaisenaan oli hänellä nuori nainen, sisarensa tytär, Miss Mitchell Amerikasta.
     Vilkkaasti keskustellen saatoimme vieraita heidän hotelliinsa, joka sijaitsi lähellä asemaa. Portaita noustessamme panimme merkille, kuinka kevein ja ketterin askelin seitsenkymmenvuotias vanhus astui.
     – Ettekö ole väsynyt matkustettuanne koko yön? kysyi joku.
     – En koskaan väsy, vastasi eversti reippaasti. Mitä nämä matkat Euroopassa ovat? Intiassa saan välistä istua junassa viisi vuorokautta tauotta. En kykenisi olemaan teidän presidenttinänne, jos minua vanhuus ja väsymys vaivaisi.
     – Te olette ihmeellisen voimakkaan ja terveen näköinen, eversti!
     – Tunnen itseni kahdeksantoistavuotiaaksi nuorukaiseksi... Ei ole onnellisempaa ihmistä kuin minä. Tämä teosofinen työ on niin suurenmoinen ja ihana, että sieluni yhtämittaa laulaa, ja jos yksinäni kuljen tai kävelen, huomaan usein, että huulenikin hyräilevät. Sanonkin aina teosofeille: antakaa teosofian läpäistä koko olemuksenne, niin häviävät heikkoudet ja sairaudet.
     Koska oli varhainen aamu eikä vielä kiirettä kokouksiin, saimme istua hetken, kahvia juoden ja jutellen, everstin, pienessä vastaanottohuoneessa. Kun keskustelu kosketteli mm. politiikkaa, sanoi eversti Olcott:
     – Teillä näkyy yleensä täällä Euroopassa olevan se käsitys Saksan keisarista, Wilhelm II:sta, että hän on narri. Ehkette usko korvianne, jos sanon teille, että Mestarit pitävät häntä erikoisesti silmällä. Hän on heistä sangen mielenkiintoinen olento, ja maailman meno tulee suuressa määrässä riippumaan hänen toimenpiteistään.
     Nuo sanat ovat aina kaikuneet korvissani kohtalokkaina! Itse asiassa olen myöhemmin pannut merkille että monet, monet H. S. Olcottin lausunnot jäivät elävinä ja unohtumattomina mieleeni. Hän oli itse niin voimakas ja suurenmoinen persoonallisuus, että hänen sanansakin usein olivat kuin marmoriin hakattuja. Ensimmäinen ja haihtumaton tunnelmani vanhasta everstistä oli tämäntapainen: "tuossa on nyt edessäni ihminen sanan kauneimmassa merkityksessä, ihminen, joka todella jotakin on, mies, joka todella on jotakin aikaansaanut maailmassa! Kuinka luonnollinen ja yksinkertainen hän on, — ja kuitenkin hän on kuningas hengen valtakunnassa. Häntä nähdessäni muistan hänen suurta työtoveriaan ja opettajaansa madame Blavatskya. On todella kuin Blavatskyn aura seuraisi Olcottia... Tunsin niin elävästi oman pienuuteni ja mitättömyyteni, että selvästi tajusin eversti Olcottin henkisesti korkeammaksi kaikkia teosofeja ja salatieteilijöitä, mitä siihen mennessä olin kohdannut, vaikkakin eversti Olcottista oli sanottu — puoleksi moittien, — ettei hän ollut mikään tietäjä, "ei edes esoteristikaan". Mutta hän oli henkisesti itsetietoinen ihminen.
     Suopea karmani antoi minun seuraavina päivinä viettää monta onnellista hetkeä vanhan Perustaja-Presidentin parissa. Eversti Olcott viipyi muistaakseni neljä päivää Tukholmassa, ja sillä ajalla oli yhtämittaa kokouksia, päivällisiä, huviretkiä, jolloin sain olla everstin ainaisena adjutanttina ja vaadittaessa tulkkina, joten olin paljon hänen kanssaan kahden keskenkin. Että vaivasin häntä kysymyksilläni, sen lukijat arvannevat, mutta ystävällisempää ja osanottavampaa vastaajaa en ollut tavannut, koskivat kysymykseni sitten yleisiä tai perin persoonallisia asioita. Hän oli kerrassaan väsymätön, ja hänen käytöksensä opetti minulle kauttaaltaan, kuinka teosofin tulisi olla. Hänessä ei olet mitään mystistä eli salaperäistä. Hän oli iloinen ja leikillinen, välistä lapsellisen veitikkamainen. Lapset viihtyivät erinomaisesti hänen seurassaan. Hän selitti nauraen, että komea parta teki hänet joulupukin näköiseksi, — ja kuinka ei joulupukki olisi lasten suosiossa? Kun olimme päivällisillä ylisihteeri Knösin luona Värtanilla, piti eversti Olcott aterian jälkeen kauan aikaa seuraa insinööri Knösin pienten ja suloisten lasten kanssa, ja silloin hän mm. huvitti pienokaisia matkimalla eri eläinten ääniä mitä luonnollisimmalla tavalla. Siellä vanha eversti aikaihmistenkin huviksi ja ehkäpä hämmästykseksi haukkui koirana, naukui kissana, kiekui kukkona — puoli tuntia ennen kuin hänellä oli julkinen luento uskonnosta ja uskonnoista.
     – Ei saa olla tekopyhä eikä missään suhteessa teennäinen, selitti ukko minulle perästäpäin. – Mestaritkin pitävät huumoria suuressa arvossa. Tunnen yhden Mestarin, joka ääriään myöten on täynnä leikillisyyttä.
     Niin, Mestarit, he eivät olleet Olcottille mitään pilventakaisia olentoja, ei astraalikummituksia, ei enkeleitä eikä jumalia. He olivat ihmisiä kuin me muutkin, ja vaikka eversti Olcott oli vastaanottanut heitä kodissaan heidän liikkuessaan astraalisesti, oli hän myös tavannut joitakuita fyysisesti. Sen tähden hän puhui heistä kuin vanhemmista veljistä, joita hän sanomattomasti kunnioitti, mutta joiden olemassaoloa tai oikeata luonnonlaatua ei koskaan olisi pälkähtänyt hänen päähänsä epäillä.
     – Mestarit ovat ihmisiä, muistakaa se, älkääkä tehkö heistä jumalia!
     – Sanokaa minulle, eversti, lausuin hänelle kerran kulkiessamme kadulla, – onko teillä itsellänne muistoa jostain menneestä elämästänne?
     – Ei, vastasi H. S. Olcott heti avomielisesti.
     – Mutta uskotteko kuitenkin vilpittömästi, että jälleensyntyminen on tosiseikka luonnossa? kysyin nenäkkäästi.
     Eversti kääntyi äkkiä puoleeni ja tokaisi:
     – Entä te? Uskotteko vilpittömästi pohjoisnapaan?
     Hänen silmänsä säkenöivä huumoria, enkä osannut muuta kuin nauraa ja myöntää, että parempaa vastausta ei olisi voinut keksiä.
     – Älkää koskaan olko tietävinänne semmoista, joita ette tiedä, puheli hän sitten, – ja varokaa ihmisiä jotka esiintyvät pitkänaamaisina, mystillisinä ja paljon sellaisia asioita tietävinä. Se on useimmiten paljasta bluffia. Jos vähänkin ravistaa heidän okkultista aarrearkkuansa, tulee heidän tietämättömyytensä ja typeryytensä pian näkyviin.
     – Mutta kansassa tapaa välistä todellisia tietäjiä, joilla on salaperäisiä kykyjä. Suomessa olen kuullut semmoisista kerrottavan.
     – Se on ihan toista. Maaseudulla, kansan kesken saattaa piillä todellista tietoa. Onneton onkin se kansa, joka ei enää usko ns. yliluonnollisia. Sen henkinen elämä on kuihtumaisillaan ja se lähenee perikatoaan. Tarkoitin tietysti äskeisillä sanoillani seikkailijoita, jotka käyttävät hyväkseen ihmisten herkkäuskoisuutta ja taikauskoa. Niitä aina ilmenee okkultisten liikkeiden vanavedessä, — me olemme Teosofisessa Seurassa kohdanneet monta. Te ette ole vielä ehtineet saada niitä Suomeen, mutta...
     Eräässä kokouksessa kysyttiin Presidentti-Perustajalta:
     – Mihinkä teosofiseen työhön pitäisi nuoren teosofin ryhtyä?
     Eversti Olcott vastasi:
     – Tuon kysymyksen tekevät minulle usein nuoret, vastaliittyneet jäsenet. Ja minä vastaan aina: ei teidän tarvitse vaivata päätänne kysymällä, mitä erikoista teosofista työtä voisitte tehdä; ottakaa teosofia mukaanne omaan elämäänne! Suorittakaa jokapäiväiset velvollisuutenne ilolla, suorittakaa ne tunnollisemmin kuin ennen, suorittakaa ne toisessa, uudessa hengessä. Sillä palvelette parhaiten teosofiaa. Teosofia ei kaipaa kykenemättömiä tai vähäkykyisiä apostoleita, jotka "kokonaan uhrautuvat asialle". Olkaa uskolliset pienessä. Jokaiselle tulee jokin tilaisuus olla teosofialle hyödyksi, ja kuta enemmän te elätte ja hengitätte teosofiaa, sitä suuremmalla luottamuksella maailma kääntyy puoleenne, kun se haluaa tietää teosofiasta. Ottakaa tilaisuudesta vaarin, palvelkaa ja auttakaa, kyllä Mestarit pitävät huolen siitä, että teosofinen työkenttänne laajenee.
     Ja kun kysyttiin, millä tavalla ihminen pääsisi salatieteilijäksi, vastasi eversti:
     – Hillitsemällä itseään. Kun asuimme yhdessä madame Blavatskyn kanssa New Yorkissa, oli minullakin pieniä pyrkimyksiä siihen suuntaan. Tahdoin tulla Mestarein oppilaaksi ja pyysin ja sain joitain neuvoja H. P. B:lta. Eräänä kuumana kesäpäivänä olin juossut asioilla ympäri kaupunkia. Minua vaivasi ankara jano, ja kotiin päästyäni syöksyin vesikarahvin kimppuun, kaasin lasin täyteen raitista juomaa ja ahmin, ahmin... Kuvitelkaa nolouttani, kun samassa näin madame Blavatskyn tuijottavan minuun, ylevä halveksuminen katseessaan. "Henry parka", hän sanoi, "oletko joskus uneksinut voivasi tulla salatieteilijäksi? Salli minun ilmoittaa sinulle, että jos noin surkealla tavalla hillitset raatelevia himojasi, ei sinulla tässä manvantarassa ole paljonkaan toivoa päästä eteenpäin kehityksessäsi"...
     – Onko tupakanpoltto haitaksi pyrkijälle? kysyttiin. – Pitääkö siitä luopua?
     – Riippuu asianhaaroista, vastasi Olcott. – jos teillä on himoa polttamiseen, lakatkaa polttamasta. Mutta jos ette himoitse tupakkaa, on yhdentekevää, jatkatteko vai lopetatteko.
     Eversti Olcottin mielestä — samoin kuin madame Blavatskyn — oli Teosofinen Seura pidettävä ulkopuolella kaikkea politiikkaa, kaikkea dogmatiikkaa, kaikkia rajoituksia. T. S. oli varsinaisesti hänen lapsensa ja hän tahtoi, että se säilyttäisi eheänä lahkolaisuudesta vapaan luonteensa. "T. S. on totuuden etsijäin seura, ja kukaan ei siinä esiintykö ehdottomana auktoriteettina tai paavina. Totuus on korkein uskonto, mutta yksi totuus, josta Teosofinen Seura ja me kaikki olemme selvillä, on ihmisten veljeys. Sitä veljeyttä älköön sen tähden koskaan loukattako Teosofisessa Seurassa, jos tahdotaan pysyä uskollisina Seuran periaatteille."
     Vaikka eversti Olcottia ei pidetty esoteristina eikä okkultistina, tiesivät kuitenkin kaikki, että hän oli mesmeristi ja että hän kahden vuoden aikana Intiassa oli parantanut satoja ihmisiä kaikenlaisista vammoista. Hänen liikkuessaan Intiassa otettiin häntä kaikkialla vastaan juhlakulkueilla, kukilla ja seppeleillä, sillä kaikkialla oli ihmisiä, joita hän oli auttanut ja jotka olivat hänen mainettaan levittäneet. Moni teosofi täällä Euroopassa ajatteli ehkä, että nuo kertomukset Olcottin ihmetöistä olivat liioiteltuja tai tuulesta temmattuja, mutta minä ainakin sain kumoamattoman persoonallisen todistuksen vanhan everstin kyvyistä.
     Eräänä iltana oli illanvietto teosofien kesken. Minua oli pitkin päivää vaivannut päänsärky, joka yhä yltyi. Tohtorbystävänikään ei voinut auttaa. Olin sangen tottumaton päänsärkyyn, joten se tuntui kerrassaan hirvittävältä. En kuitenkaan malttanut jäädä kotiin, vaan läksin muiden mukana illatsuun. Siellä kuitenkin heti huomasin, etten paljonkaan saattaisi nauttia illan ohjelmasta, jossa oli eversti Olcottin puhe Intiasta ja Intian oloista, sillä kova särky vaikutti, että maailma kirjaimellisesti musteni silmissäni. En nähnyt, en kuullut juuri mitään. Siirryin yhtäkaikki eteisestä kokoussaliin tähdäten itselleni paikkaa jostain nurkasta.
     Kulkiessani salin lattialla tunsin äkkiä jonkun koskettavan olkaani ja kun katsahdin ylös, hymyili Emil-tohtori ystävällisesti ja sanoi:
     – Etkö sinä kuule, Pekka, että sinua huudetaan?
     – En, hätäännyin minä, – kuka minua huutaa?
     – Eversti Olcott on ja kaksi kertaa huutanut nimesi. Hän tahtoo, että sinä tulet tulkitsemaan hänen puhettaan.
     – Voi herranen aika, en minä kykene mihinkään tällä päänsäryllä... Tiedäthän sinä... selitä nyt Olcottille.
     – Ja selitin, mutta ei hän välitä minun puheistani. Tule nyt itse.
     Ja minun täytyi kaikessa surkeudessani lähestyä eversti Olcottin kateederia ja valittaa, etten mihinkään kyennyt.
     – Never mind, my dear friend, vastasi Olcott hymyillen. – Only come here. Kyllä se menee.
     Epäröiden ja epäillen, mutta kuitenkin totellen menin seisomaan everstin vasemmalle puolelle, kuten hän viittasi.
     – Antakaa nyt tänne oikea kätenne.
     Ojensin hänelle käteni, johon hän tarttui molemmin käsin.
     – Nyt älkää ajatelko särkyänne, vaan kuunnelkaa sanojani ja ruotsintakaa ne. Saatte nähdä, että se menee.
     Ja muitta mutkitta eversti Olcott ryhtyi puheensa pitoon, pysähtyen joka lauseen lopussa ja odottaen, kunnes olin sen kääntänyt.
     Entä minä? Kuuntelin ja käänsin. Huomasin heti, että "se meni", kuten eversti oli ennustanut. Parin lauseen perästä hän heitti käteni, ja minä — oi ihme ja kumma! — tunsin, että päänsärkyni oli poissa: se oli hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Eikä se enää takaisin tullut.
     Kuinka paljon hyvää olin H. S. Olcottilta saanut, kuinka paljon hyvää häneltä oppinut tuoma lyhyenä aikana!
     Kun jälleen seisoimme Centralbangårdenin asemasillalla, hyvästellen ja kiittäen, olivat hänen viimeiset sanansa minulle:
     – When do you come to India, Mr. Ervast? Koska tulette Intiaan?
     Intiaan ei karmani minua ohjannut, mutta kirjeenvaihdossa olin kyllä vanhan ystävällisen everstin kanssa. Vuonna 1906 hän Pariisista tarjoutui käymään Suomessa, jos täältäpäin olisimme voineet järjestää hänen matkansa taloudellisen puolen. Mutta Teosofista Seuraa ei meillä silloin vielä ollut, eikä kesäinen aika, joka meillä on kuollut sesonki, muutenkaan olisi sopinut.
     Eversti Olcott ei siis koskaan saanut nähdä Suomea, vaikka hänellä kyllä olisi ollut siihen halua. Kerrotaanhan madame Blavatskynkin aikoinaan käyneen Karjalassa.
     Sen sijaan kysyin häneltä kirjeessäni erään potilaan puolesta, sopisiko tämän tulla Pariisiin hänen hoidettavakseen. Eversti Olcott vastasi, että se olisi turha, koska hänen mesmerinen voimansa oli suuresti heikontunut ja koska hän ei sitä enää käyttänyt. Mutta minulle hän lähetti pienen talismaanin ja neuvoi, kuinka minun tuli sitä käyttää, vakuuttaen, että kyllä osaisin parantaa vammoja minäkin. Koetin muutamissa tapauksissa ja onnistuin. Se oli kai talismaanin ansio.
     Kun eversti Olcott kuoli seuraavana vuona (1907), katosi minulta talismaani teille tietymättömille.
     Mutta muisto jalosta vanhuksesta jäi sydämeeni ainiaaksi. 

V

Kreivitär Constance Wachtmeister

     – Olen kutsunut teidät tänne, sanoi kreivitär Wachtmeister ystävällisellä, mutta samalla vakavalla äänen. painolla, – kysyäkseni teiltä suoraan ja peittelemättä, ettekö voisi muuttaa kokonaan Ruotsiin... ei ainiaaksi, mutta joiksikin vuosiksi...
     Minua vastapäätä, pöydän toisella puolella istui vanha, ylhäinen ja arvokas nainen, mustaan silkkiin puettuna, päässään leveälierinen, musta töyhtöhattu. 
     Oli kaunis päivä kesäkuun alkupuolella armon vuonna 1903. Avatusta ikkunasta tulvi sisään kevään voimakkaita tuoksuja aurinkoisesta Humlegården-puistosta. Istuimme teosofisen keskustoimiston (Teosofiska Centralbyrån) kokoushuoneessa Engelbrektinkatu 7:ssä, Tukholmassa.
     Edellisenä iltana olin nähnyt kreivittären ensi kerran tässä samassa huoneessa. Teosofit olivat kokoontuneet tervehtiäkseen vanhaa teosofista työntekijää, ja kreivitär oli vastannut kysymyksiin, keskustellut ja pitänyt pienen puheen minun tulkitsemana. Ulkomaalaisena hän näet käytti mieluimmin englanninkieltä, vaikka olikin ollut naimisissa ruotsalaisen kanssa. Kokouksen lopussa hän odottamatta sanoi minulle: – Tahtoisin puhua kanssanne. Sopiiko teidän tulla tänne huomenna klo 13?
     Tuossa nyt istuin, ja kun kreivitär kysyi, voisinko muuttaa Ruotsiin, säpsähdin ja tunsin punastuvani. Vanhaa kreivitärtä kohtaan oli minulla erikoinen kunnioitus, sillä olin lukenut hänen muistelmansa H. P. Blavatskysta ja Salaisesta Opista, tiesin hänen olleen H. P. B:n läheisen ystävän ja auttajan, tiesin hänet ylhäissukuiseksi naiseksi, joka oli kaiken jättänyt palvellakseen teosofista aatetta, tunsin salaperäistä, henkistä sukulaisuutta hänen kanssaan, ja säpsähdin ja punastuin ajatellessani, että jo olin toista vuotta aikaisemmin ratkaissut kysymyksen Ruotsiin muutosta. Nyt minusta tuntui – en tiennyt miksi, – kuin olisin tuolla ratkaisullani persoonallisesti pahoittanut vanhan rakastettavan kreivittären mieltä, ja olisin sillä hetkellä suonut, että kaikki asiat olisivat toisin...
     Kuitenkin vastasin katse maahan luotuna.
     – Luulen, että se on mahdotonta. Pari vuotta sitten puhuimme siitä paljon täällä Ruotsissa, mutta sitten tuuma hylättiin, kun meilläkin alkoi teosofinen työ Suomessa. Meillä on ilmestynyt muutamia kirjoja suomeksi ja olemme Helsingissä tänä talvena pitäneet säännöllisesti luentoja teosofiasta.
     – Iloitsen työstänne, mutta pysyn kuitenkin ehdotuksessani. Teidän pitäisi muuttaa Ruotsiin.
     – Minkä tähden? kysyin arastellen.
     – Ensinnäkin täällä Ruotsissa kaivataan semmoista työntekijää, joka kokonaan antautuu teosofialle. Ihmiset täällä Ruotsissa ovat — kuinka sanoisin — liian käytännöllisiä. He eivät luota hengen voimaan eivätkä uskalla innostua. Heille täytyy näyttää esimerkkiä. Te olette nuori ja voitte saada toisia nuoria mukaanne, sillä nuorista teosofisenkin liikkeen tulevaisuus riippuu.
     Tunsin veren liikkuvan nopeammin suonissani. Katselin kreivitärtä kummastuen ja ihastuneena. Mutta vanha kreivitär jatkoi:
     – Pääsyy, miksi teidän pitäisi tulla tänne, on kuitenkin toinen. Tällä hetkellä teitä ei tarvita Suomessa. Suomen valtiolliset olot ovat sillä kannalla, että teosofinen työ ei vielä siellä menesty vapaudessa ja rauhassa, – päinvastoin voisivat poliittiset intohimot siihenkin vaikuttaa haitallisesti. Te olette nuori ja voisitte helposti tarttua poliittiseen verkkoon, – ja kuinka silloin kävisi teosofisen työnne? Paljon parempi on, että täällä Ruotsissa odotatte, kunnes myrsky on ohi Suomessa, ja sitten ryhdytte tarmolla ja menestyksellä työhön teosofian puolesta kotimaassanne.
     Kävin taas miettiväiseksi, sillä kreivittären sanoissa oli paljon totta. Suomalaisen teosofisen kirjallisuuden kohtalo näytti sillä hetkellä epävarmalta. "Valoa kohti" oli ilmestynyt 1901 ja C. R. Sederholmin "Omantunnon uskonto" 1902, mutta painosta valmistunut "Uskonnosta ja elämästä" -niminen kirjani oli otettu takavarikkoon ennen ilmestymistään: Savonlinnan tuomiokapituli tahtoi sitä tutkia, ja siellä se oli nyt maannut pari kuukautta!
     Toiselta puolen tiesin varmuudella, ettei ollut pelkoa minun politiikkaan sekaantumisestani: siksi selvillä olin teosofisesta tehtävästäni. Olihan samana keväänä tehty minulle muutamalta taholta ehdotus ja tarjous, joka näytti hyvin viattomalta ja teosofiaakin edistävältä, mutta josta heti kieltäydyin, koska aavistin, että se voisi johtaa odottamattomiin selkkauksiin.
     – Oh, en minä politiikkaan sekaannu, sanoin sen tähden hymyillen kreivittärelle. – Harrastukseni ovat toisaalla.
     Kreivitärkin hymyili.
     – Te olette nuori ja nuorena mieli kuohuu... Mutta siitä huolimatta aika ei nyt ole sopiva teosofiselle työlle Suomessa.
    – Voi olla, lausuin tähän, – mutta tuleeko aika sopivammaksi, jollemme jatka työtämme ja tee teosofiaa vähitellen tunnetuksi ja tunnustetuksi?
     – Suomalaiset ovat tunnetut itsepintaisuudestaan, ja näen, että olette siinä suhteessa aito suomalainen, sanoi kreivitär uudestaan hymyillen. – En vaadikaan teiltä vastausta nyt heti, pyydän vain, että mietitte ehdotustani. . . Tehän asutte Saltsjöbadenissa? Tulen siellä käymään sunnuntaina tohtori Zanderin luona, ehkä siihen mennessä on teillä vastaus valmiina.
     Sunnuntaina menin yksin kreivitär Wachtmeisteria vastaan Saltsjöbadenin asemalle. Olimme niin sopineet tohtori ja rouva Zanderin kanssa, joiden luona taas asuin, niin kuin keväällä 1900, jotta olisin tilaisuudessa puhua kahden kesken kreivittären kanssa.
     – Now, Mr. Ervast, have you made up your mind? (oletteko tehnyt päätöksenne?), kysyi kreivitär kävellessämme rinnatusten hyvin hoidetulla maantiellä.
     Ja oli kuin sadussa: aurinko paistoi, nurmet vihannoivat, puut ja pensaat tuoksuivat, linnut lauloivat. Olin mielestäni kuin vaeltava ritari, jolle oli suotu onni puhutella rakastettua kuningatarta.
     – Yes, I have, vastasin, – mutta saanko tehdä ensin — ehkä tyhmän — kysymyksen?
     Katseemme kohtasivat toisiaan ja kreivitär suostui empimättä pyyntööni.
     – Olkaa hyvä, hän kehotti.
     Kiitin kumartaen ja jatkoin:
     – Sanokaa minulle, kreivitär, minkä tähden ajattelette näin suurella ystävällisyydellä minua? Minkä tähden tahtoisitte, että tulisin Ruotsiin ja jättäisin Suomen aikana, noin poliittinen vaara voisi minuakin uhata? Ettehän te tunne minua, ettehän te tiedä, pystyisinkö työhön, jota minulle suunnittelette! Mikä siis on motiivinne?
     Kreivitär ei näkynyt suorastaan hämmästyvän kysymystäni, koska hän heti vastasi.
     – Miksen tuntisi ja miksen tietäisi? Tiedän vallan hyvin, että teistä tulee sitä, mitä jo olette, todellinen teosofinen työntekijä.
     – Mistä sen tiedätte?
     Kreivitär loi minuun leikillisen katseen.
     – Näkeehän sen päältänne! hän sanoi.
     – Olen itsepintainen suomalainen, niin kuin torstaina suvaitsitte sanoa, ja sen tähden tunnustan, etten ole vastaukseenne täysin tyytyväinen. Te näette sen päältäni, sanotte, mutta ettehän ollut nähnyt minua, kun jo olitte tehnyt päätöksenne minun suhteeni. Niin ainakin käsitin sananne viime torstaina.
     – Ja käsititte ne oikein, lausui kreivitär vakavasti. Suunnitelmani oli kyllä valmis, ennen kuin olin teidät nähnyt. Ja koska minua ei ole kielletty puhumasta, voin teille ilmoittaa, että tein ehdotukseni teille sen johdosta, mitä Mestari oli minulle sanonut ja käskenyt.
     – Ja Hän? kysyin hiljaa, tuntien sisässäni, että nyt kohtaloni ratkaistiin.
     – Hän on sanonut minulle, että teistä tulee kansanne auttaja, ja että teitä sen takia on suojeltava kaikesta politiikasta.
     Nyt seurasi pitkä äänettömyys. Oli sunnuntai ulkona ja oli sunnuntai sielussani. "Mistä kuuluu tämä mahtava urkujen soitto?" kysyin itseltäni ihmetellen. Jalkani tuskin koskivat maahan kävellessäni. Sielullani oli siivet, ja silmäni katselivat kauas tulevaisuuteen.
     – Kreivitär, sain vihdoin sanotuksi, – tämä on ihmeellistä, ylen ihmeellistä. Sananne vaikuttavat minuun kuin taikavoimalla, sillä tunnen ja tiedän teidän puhuvan vakavasti. Te autatte minua sanomattomasti. Te lisäätte uskoani tuhatkertaisesti. Se, mikä hämäränä ihanteena on kangastanut, tuntuu nyt varmalta ja todelliselta. Ja tietäkää, kreivitär: nyt uskallan myös vastata teille lujasti ja varmasti: Ruotsiin en muuta, jatkan Suomessa työtä, mutta politiikkaan en sekaannu, sen teille lupaan.
     – Olkoon siis niin, sanoi kreivitär, ja minusta tuntui, kuin hän olisi vapautunut jostain tehtävästä tai velvollisuudesta, – itse ihminen päätöksensä tehköön. Minun siunaukseni ja onnentoivotukseni seuraavat teitä aina, ja tiedän, että Mestari tukee ja auttaa teitä uskollisena palvelijanaan.
     Hän ojensi minulle kätensä ja minä painoin sille kiitollisen ja hartaan suudelman.
     Samassa olimmekin saapuneet tohtorin huvilalle, ja iloinen emäntä riensi vastaan kreivitärtä tervehtimään.
     Päivän kuluessa olin taas kerran kahden kesken kreivittären kanssa. Puhuimme monenlaisista teosofisista asioista, ja minä kyselin yhtä ja toista madame Blavatskysta.
     – Minun pitää kertoa teille eräästä madame Blavatskyn ennustuksesta, sanoi kreivitär Wachtmeister keskustellessamme, – ette suinkaan tiedä, mitä madame Blavatsky ennusti Suomesta ja Pohjoismaista yleensä?
     – En, vastasin uteliaana.
     – No niin, minulle hän sitä teroitti mieleen monta eri kertaa. "Muista, kreivitär," hän sanoi, "ja ota ajasta vaarin, jos sinä silloin vielä elät. Tulee aika, niin vaikea koko maailmalle, että kaikki ihmiset ovat vähällä kadottaa tasapainonsa ja teosofitkin, jotka niin paljon henkistä valoa ovat saaneet, kysyvät itseltään ja toisiltaan toivottomina, mitä teosofia oikeastaan on ja mikä Teosofisen Seuran tehtävä on maailmassa. Kaikki tuntuu pettävän jalkojen alta ja pimeys vallitsee maailmassa. Muistakoot silloin teosofit, että kääntävät kasvonsa Pohjolaa kohti, sillä Suomesta tulee valo." Niin sanoi madame Blavatsky.
     – Sehän oli ihmeellinen ennustus. Tarkoittaakohan se poliittisia olosuhteita vai henkisiä?
     – En tiedä, mutta joka tapauksessa madame Blavatsky tarkoitti henkistä pimeyttä ja henkistä valoa, aiheutukoon sitten pimeys poliittisista tai muista syistä.
     Minäkin painoin tuon ennustuksen mieleeni ja olen siitä kertonut ystäville jo ennen maailmansotaa. En tiedä, onko se mahdollisesti koskenut juuri tätä maailmansotaa ja sen aiheuttamaa tilannetta vai tähtääkö se etäisempiin aikoihin...
     Kreivitär Wachtmeisterin seurassa tulin viettäneeksi pari viikkoa, sillä Tukholmassa-olon jälkeen matkustimme yhdessä laivateitse Sundsvalliin, jossa vietimme kymmenkunnan päivää minulle ennestään tutussa konsuli A. Edströmin vieraanvaraisessa perheessä. Opin täten tuntemaan kreivitärtä verrattain läheltä, ja kuta enemmän häneen perehdyin, sitä enemmän häntä rakastin.
     En tahdo tässä muistelmassani kertoa hänestä tämän enempää, koska omistin hänelle muutamia sanoja Tietäjän marraskuun vihossa 1910 hänen kuolemansa johdosta. Myöskin ne, jotka tahtovat tutustua kreivitär Wachtmeisterin persoonallisuuteen, voivat tehdä sen lukemalla hänen muistiinpanonsa madame Blavatskysta ja Salaisesta Opista, jotka suomennettuina julkaistiin Tietäjässä vuonna 1910. 

VI

Mrs. Annie Besant

     Ei ole monta riviä nyt käytettävissäni näitä »muistoja» varten, mutta koska jotkut ystävät, ovat sanoneet niitä kaipaavansa, tahdon tässä kertoa kolme pientä kokemusta, jotka ovat muistissani säilyneet ja jotka koskevat Teosofisen Seuran kuuluisaa presidenttiä. Olkoon tämä silloin samalla pieni kunnianosoitus Mrs. Besantia kohtaan, joka lokakuun 1. p:nä täyttää 74 vuotta. 
     Mrs. Annie Besantin olen tässä fyysisten todellisuuksien maailmassa nähnyt neljä kertaa: Tukholmassa v. 1904, 1907 ja 1913 ja Lontoossa v. 1905. Koska Lontoossa en ollut persoonallisessa kosketuksessa Mrs. Besantin kanssa, ovat muistoni hänestä tapaamisistamme Tukholmassa. 
     Käsityksen siitä, minkälainen todella suuri puhuja on, sain syyskuun 12. p:nä 1904, kuullessani Mrs. Besantin puhuvan »Jumalan etsimisestä». Grand Restaurant Nationalin suuri sali Tukholmassa oli täpösen täynnä harrasta yleisöä, joka henkeään pidättäen kuunteli puhujan sanoja. Mrs. Besant kuvasi totuudenetsijän uskoa ja rakkautta. Mestarinsa sanoihin luottaen, hänen käskyänsä totellen jumalanetsijä antautui kokonaan totuuden palvelukseen, henkensäkin uhalla, peläten kuolemaa yhtä vähän kuin sankari sodassa. Ja Mrs. Besant kuvasi sotilaiden urhoollisuutta, jotka päällikön käskystä syöksyvät vallihautaan ja varmaan kuolemaan, tietäen että jäljestä tulevat joukot heidän ruumiittensa yli pääsevät vihollisten luo. Oi kumma! Näin edessäni tappotanteren ja valloitettavan linnan, kuulin päällikköjen ja sotamiesten innokkaat huudot, kuulin kanuunain paukkuvan. 
     Olin kuin lumouksen vallassa. Olisin esitelmän loputtua tahtonut lausua kiitokseni. Menin Mrs. Besantin luo hänen astuessaan lavalta alas. Mutta valtavat ihastuksen ja kiitollisuuden tunteeni purkautuivat ainoastaan seuraavaan kummalliseen kysymykseen, jonka töin tuskin sain soperretuksi suustani: 
     — Are you with us in Finland? (Oletteko kanssamme Suomessa?) 
     Vain siunaaman hetken Mrs. Besant katsoi minua pitkään, sitten hän ymmärsi tilanteen, hymyili suloisesti ja vastasi: 
     — In the hope for greater happiness, — certainly. (Suuremman onnen toivossa, varmasti.) 
     Ja minä vakuutin Suomeen tultuani aatetovereilleni, että »saattepas nähdä, niin meillä jotakin tapahtuu. Mrs. Besantin äänessä oli kuin lupaus. Suuremman vapauden ja onnen päivä pian koittaa.» 
     Oli kysymyskokous lokakuussa 1907 Teosofisen Seuran keskustoimistossa Tukholmassa. Mrs. Annie Besant istui vastaajana, allekirjoittanut tulkkina. Kysyttiin, kenen lausuntoihin tuli enemmän luottaa, madame Blavatskyn vaiko myöhempien opettajien. 
     — Omasta puolestani olen tullut siihen vakaumukseen, vastasi Mrs. Besant, — että madame Blavatskylla oli arvaamattoman laajat ja korkeat tiedot okkultisista asioista. Jos hän väittää jotakin, jota en ymmärrä, lykkään arvosteluni toistaiseksi. Niin menetellen olen aina myöhemmin huomannut, että H. P. B. tiesi sekä enemmän että paremmin kuin minä. 
     — Mr. Sinnett ja Mr. Leadbeater kertovat yhtä ja toista aurinkokuntamme kiertotähdistä; mistä he tietonsa ammentavat? kysyttiin. 
     — Mr. Sinnett saa opetuksia Mestariltaan, mutta Mr. Leadbeater tekee omiakin havaintoja. Olemme yhdessä, Mr. Leadbeater ja minä, käyneet useampia kertoja eri kiertotähdissä, mutta näitä käyntejä haittaa vain yksi hankaluus: tähtien päälle ei ole kirjoitettu niiden nimiä. 
     Tukholman kongressissa v. 1913 istuin sihteerinä eurooppalaisen liiton neuvostossa. Viimeisessä kokouksessa oli puhe seuraavasta kongressista, jota suunniteltiin pidettäväksi Pariisissa 1915. 
     — Siitä pitäisi tulla ensimmäinen maailman kongressi, sanoi Mrs. Besant. — Teosofisen Seuran jäseniä kokoontuisi kaikilta maan ääriltä, Amerikasta, Aasiasta, Australiasta. Vieläpä ehdottaisin, että ojennettaisiin veljeskäsi toisille Teosofisille Seuroille: Yleiselle Veljeydelle, Antroposofiselle Seuralle. Ehkä Mrs. Tingley, ehkä tohtori Steiner noudattaisi kutsua ja saapuisi kongressiin... Se olisi silloin todellinen veljesjuhla. 
     Ja tästä sitten innolla keskusteltiin. Kaikki ylisihteerit olivat hurmaantuneet ajatuksesta...
     Pariisin kongressi pidettiin v. 1921 ja Suomen Ruusu Risti esitti aatteen laajennettuna ja tarkemmin määriteltynä, mutta siitä ei riittänyt aikaa keskustella. 

VII

Madame H. P. Blavatsky

     Ovatko muistomme henkilöistä rajoitettavat ainoastaan niihin ihmisiin, joita olemme nähneet ja tavanneet fyysisesti? Silloin minulla ei kylläkään ole mitään muistoa madame Blavatskysta, joka oli kuollut (1891) pari kolme vuotta ennen kuin tutustuin teosofiaan. Mutta jos saamme ulottaa muistomme menneisyydestä sellaisiinkin henkilöihin, joiden niin sanoaksemme sisäisen minän kanssa olemme joutuneet kosketukseen, joiden henkinen voima on vaikuttanut meihin herättävästi, joiden lapsia ja perillisiä olemme miltei kiinteämmässä merkityksessä kuin fyysisten vanhempiemme, silloin minulla ehdottomasti on mitä elävin muisto madame Blavatskyn persoonallisuudesta. 
     Luottaen siihen, että lukijani ymmärtävät, tämmöisenkin muiston pätevyyden ja tärkeyden, tahdon nyt muutamalla sanalla kuvata, miksi madame Blavatsky henkilökohtaisesti tuli minulle kalliiksi varhaisimmasta teosofisesta nuoruudestani lähtien.
     Kaikille, jotka tulivat teosofeiksi "viime vuosisadalla", madame Blavatsky epäilemättä oli valontuoja ja herättäjä; hän se oli heidän silmissään ainoa ja varsinainen Mestarien lähettiläs, jolla oli käsissään okkultisen tiedon avaimet. Hän se oli tietäjä ja taitaja, ja "minkä hän sitoi maan päällä, se oli oleva sidottu taivaissa, ja minkä hän päästi maan päällä, se oli oleva päästetty taivaissa". Hän esiintyi heille adeptina, joka oli löytänyt ja saavuttanut. Hänen varhaisemmasta elämästään tiedettiin verrattain vähän, vielä vähemmin sisäisestä kuin ulkonaisesta. Millä tavalla hän oli kamppaillut ja taistellut, ennen kuin tiedon avain oli hänen käteensä annettu, sitä saattoi ainoastaan aavistaa; itse hän ei niistä asioista puhunut.
     Minulle hän heti kävi rakkaaksi ja kotoiseksi, vaikkei kukaan ympäristössäni pitänyt hänen kuvastaan. "Hänhän on torimatamin näköinen", sanottiin, "ja tuonnäköisestä ihmisestä saattaa uskoa mitä (pahaa) tahansa". Myönsin, ettei hän ollut kaunotar, mutta en käsittänyt, mitä tekemistä hänen ulkomuodollaan oli sen työn kanssa, minkä hän oli maailmassa suorittanut. Minulle hän oli rakas ei rumuutensa eikä kauneutensa nojalla, vaan sen kautta, mitä hän itse ihmisenä oli ollut. Tämä pilkisti näkyviin hänen elämäntyöstään, hänen Teosofisen Seuransa ohjelmasta ja ennen kaikkea hänen kirjoistaan ja kirjoituksistaan. Niissä oli kaikissa profeetallisen neron leima, ja hänen henkensä tuntui niin tutulta ja läheiseltä.
     Kuitenkin oli aukkona se, ettei hän yksityiskohtaisesti kertonut, millä tavalla hän oli totuutta etsinyt, mitä sisäisiä taisteluja hän oli läpikäynyt, ennen kuin oli päässyt valoon ja tietoon. Nuorena totuuden etsijänä kaipasin tätä, kaipasin myötätuntoa yhtä kipeästi kuin opastusta, toveria ja veljeä yhtä paljon kuin tietäjää ja opettajaa. Varhaisemmissa muistelmissani (Tietäjä 1915) olen kertonut, kuinka tämmöisen henkisen ystävän lohdutuksekseni ja riemukseni tapasin, kun venäläisen kirjailijan ja reformaattorin Leo Tolstoin teokset sattuivat käsiini. Hänessä minulla nyt totuuden etsijänä oli mitä ymmärtäväisin ystävä ja hengen heimolainen. Hän tunsi niin kuin minä, hän ajatteli niin kuin minä. Hän osasi sielustani vetää päivänvaloon, mitä siinä oli hämärää ja itsetiedotonta. Hän osasi loogisesti ja sattuvasti kuvata ajatuksia ja tunteita, joille minä vasta-alkajana en olisi keksinyt mitään ilmaisumuotoa. Ei ole ihmeteltävä, että ihastuin häneen.
     Madame Blavatsky oli näyttänyt minulle, mitä kauneuksia piili maailman uskonnoissa, hän oli kuvannut sitä salaista viisautta, josta jokainen uskonto ammensi tietonsa ja voimansa, hän oli puhunut siitä valkoisesta veljeskunnasta, josta kaikkien uskontojen perustajat ja historian suurimmat viisaat, "jaloimmat sankarit, ylevimmät nerot olivat lähtöisin, — hän oli täten tehnyt ihmiskunnan historian suuren draama tajuttavaksi ja "jumalallisen suunnitelman" järjelleni käsiteltäväksi. Madame Blavatskyn kehotuksesta syvennyin maailmanuskontojen pyhiin kirjoihin, Buddhan ihmeelliseen oppiin, mystikkojen, filosofien, kabbalistein ja okkultistein näkemyksiin ja teorioihin.
     Leo Tolstoi taas toi eteeni Kristuksen. Hänkin oli etsinyt totuutta kaikkialta, mutta askel askeleelta hän osoitti ja todisti, kuinka kaiken etsimisen täytyi lopulta johdattaa evankeliumien Jeesuksen luo. Jeesus Kristus oli ainoa, joka täydellisen selvästi ja yksinkertaisesti, vaikka samalla alemmalle, itsekkäälle järjellemme käsittämättömästi, ratkaisi käytännössä kaikki tuskalliset ja ahdistavat tiedustelumme ja kysymyksemme elämän tarkoituksesta. "Seuraa minua", sanoi Jeesus. "Tee niin kuin minä käsken, ja sinä olet huomaava, etten minä puhu itsestäni; sinä olet huomaava, että puheeni todella on jumalasta, Isästä, ja totuus on vapauttava sinut". Leo Tolstoin kehotuksesta syvennyin täten uuteen testamenttiin, ja silmäni aukenivat näkemään evankeliumien ihanuuksia.
     Lokakuussa 1896 tapahtui käännekohta henkisessä elämässäni, kuten Tietäjässä 1915 olen kertonut; valtava kokemus synnytti minut uudestaan sisäisesti, pyyhkäisi sielustani viimeisenkin epätietoisuuden ja epävarmuuden ihmiselämän henkisestä merkityksestä ja päämaalista, ja saattoi minut niin sanoakseni Kristuksen jalkain juureen. Jos madame Blavatsky oli tehnyt minusta yleismaailmallisen teosofin, kaikkien uskontojen rakastajan, teki tämä henkinen kokemukseni, johon Leo Tolstoin neuvoma evankeliumien tutkiminen oli johdattanut, minusta "ruusu-ristiläisen" eli rosenkreutsiläisen sanan kristillisessä merkityksessä.
     Hengen uudestisyntyminen on enemmän ja toista kuin järjen vakaumus. Olisi siis saattanut otaksua, että löydettyäni Kristuksen elävänä todellisuutena olisin hylännyt teosofian, jonka moninaiset opit yhä olivat minulle teoriaa. Hetkeksi horjahdinkin. Kun sydämeni nyt oli auennut elämälle, ajattelin, — mitä hyötyä minulla enää oli teorioista. Mutta hetkeksi vain, sillä mieleeni muistui kohta, mitä madame Blavatsky oli opettanut, nim. että nuo "teoriat" jälleen syntymisestä, kuolemantakaisesta elämästä jne. eivät olleet mitään haaveita, vaan käsinkoskettavia todellisuuksia. Sen tähden en hylännyt teosofisia oppeja, vaan uskoin ne järjessäni tosiksi, vaikken niiden todenperäisyyttä vielä ollut kokenut. (Myöhemmin tuli minulle välttämättömäksi kokea teosofisten pääoppien todenperäisyys, mikä tapahtuikin, niin kuin olen Tietäjässä 1915 kertonut.)
     Mutta eräs asia muodostui minulle heti välttämättömyydeksi. Minun piti päästä selvyyteen madame Blavatskysta. Hänen henkensä oli ollut minua niin lähellä, — olinko minä hänestä etääntynyt? Hänen tutut, rakkaiksi käyneet kasvonpiirteensä seurasivat minua ajatuksissani ja hänen suuret silmänsä kysyivät tutkien, joskin täysin rauhallisesti: "joko minut hylkäsit?" "En, en", huudahdin sielussani, "mutta sano sinä minulle, ymmärrätkö kokemukseni? Oletko sinä kokenut Kristuksen tavalla Isän läsnäoloa? Oletko sinä syntynyt uudestaan? Ymmärrätkö sinä Leo Tolstoin?"
     Ja silloin oli minusta, kuin madame Blavatsky olisi, hymyillyt. "Tutki", hän sanoi, "kirjoituksistani ja sanoistani voit huomata, olenko kokenut enemmän vai vähemmän kuin Tolstoi ja sinä".
     Ja minä tutkin.
     Kauan ei kestänytkään, ennen kuin tiesin, mille kannalle madame Blavatsky oli asettunut suuren maamiehensä suhteen, sillä näin hän kirjoitti Tolstoista:
     "Ainoastaan nämä ajattelijat, jotka seuraten delfiläistä kehotusta ovat tajunneet elämän omassa sisäisessä minässään ja tutkineet sitä perinpohjaisesti itsessään, ennen kuin ovat yrittäneet etsiä ja analysoida sen heijastusta ulkonaisissa kuorissaan, ainoastaan nämä ovat tulleet palkituiksi jonkunlaisella menestyksellä... Muuan näistä filosofeista on nykyään suuri venäläinen kaunokirjailija ja reformaattori, kreivi L. N. Tolstoi. Kuinka lähellä hänen mielipiteensä ovat korkeamman teosofian esoteerisfilosofisia oppeja, huomaa lukiessaan joitakin otteita eräästä hänen Moskovan Psykologiselle Seuralle pitämästään luennosta". (Seuraa pitkä ote.)
     "Olemme kääntäneet tämän jokseenkin pitkän otteen kreivi Tolstoin erinomaisesta luennosta, sen tähden että se on kuin kaikua todellisen teosofian yleisen siveysopin kauniimmista opeista. Hänen määritelmänsä elämästä abstraktisessa merkityksessä ja siitä elämästä, jota jokaisen vakavan teosofin tulee elää; kunkin omien luonnollisten kykyjensä mukaan ja varassa, — on käytännöllisen psyykkisen, jollei henkisen elämän A ja O, alku ja loppu. Luennossa on lauseita, jotka tavallisen teosofin mielestä voivat näyttää liian epämääräisiltä, ehkä epätäydellisiltä; mutta hän ei löydä yhtään lausetta, jota vaativin käytännöllisen salatieteilijä voisi vastustaa. Tätä luentoa saattaisi nimittää esitykseksi sielun alkemiasta. Sillä tämä "yksinäinen" valo ihmisessä, joka alati palaa eikä koskaan sisäiseltä luonnoltaan muuta pimeydeksi, vaikka "eläin" ympärillämme pysyisi sille sokeana, — on sama "Valo", josta aleksandrialaisen koulun uusplatoonikot ja niiden jälkeen rosenkreutsiläiset sekä erikoisesti alkemistit ovat sepittäneet paksuja nidoksia, vaikka meidän päivinämme niiden todellinen sisältö on pimeä arvoitus useimmille ihmisille.
     "Totta kyllä kreivi Tolstoi ei ole aleksandrialainen eikä nykyaikainen teosofi; vielä vähemmin hän on rosenkreutsiläinen tai alkemisti: mutta minkä jälkimmäiset ovat peittäneet tulifilosofein kummalliseen terminologiaan tahallaan sekoittaen yhteen kosmillisia muunnoksia ja henkistä alkemiaa, kaiken sen on tuo suuri venäläinen ajattelija siirtänyt metafysiikan mailta käytännöllisen elämän alalle. Sen, mitä Schelling olisi määritellyt subjektin ja objektin samaisuuden toteuttamiseksi ihmisen sisäisessä minässä, joka toteuttaminen yhdistää minän ja antaa sen haihtua maailmansieluun — joka taas ei ole muuta kuin subjektin ja objektin samaisuus korkeammalla tasolla eli tuntematon jumaluus, — sen kaiken on kreivi Tolstoi yhdistänyt jättämättä tätä maista tasoa. Hän on yksi niitä harvoja valittuja jotka alkavat intuitiosta ja päättyvät quasi-kaikkitietoisuuteen. Tolstoi on suorittanut alempien metallien — eläimellisen massan — muuttumisen kullaksi ja hopeaksi eli filosofiseksi kiveksi, ihmisen korkeamman minän kehityksen ja ilmennyksen. Alemman alkemistin alcahest on korkeammalle vihitylle der Allgeist, kaikkea läpäisevä Jumalallinen Henki, sillä alkemia oli ja on, kuten sangen harvat nykyään tietävät, yhtä paljon henkistä filosofiaa kuin fyysistä tiedettä.
     "Tämä on se ’alcahest, joka hajottaa kaikki kappaleet’, ja kreivi Tolstoi on täydellisesti ratkaissut arvoituksen".
     Lukiessani sitä artikkelia, josta yllä olen toistanut muutamia lauseita, täytyin suurella sisäisellä riemulla. Tolstoi puhui luennossaan "valosta", joka ihmisessä loistaa, ja samaa valoa olin kokenut henkisessä uudestisyntymisessäni. Kun nyt madame Blavatsky täydellisellä ymmärtämyksellä ja kunnioituksella puhui sekä Tolstoista että mystisestä valosta, osoitti ja todisti hän tietävänsä asiasta ainakin yhtä paljon kuin Tolstoi, mutta luultavasti enemmän.
     Eikä uusi testamentti ollut madame Blavatskylle tuntematon kirja; ei hän ollut "pakana", joka "pelkäsi kristinuskon suuria totuuksia"; ei hän "kieltänyt Kristusta" eikä karttanut Jeesuksen sanoja. Päinvastoin hän samalla tavalla kuin Tolstoi teki jyrkän eron "kristinuskon" ja Jeesuksen todellisen opin välillä. Näin hän esim. kirjoitti
     "Tahdotteko halventaa ja pilkata vuorisaarnaa sen tähden, että teidän yhteiskunnalliset, valtiolliset, vieläpä kirkolliset lakinne tähän asti eivät ole kyenneet toteuttamaan sen määräyksiä niiden hengen mukaisesti, eipä edes niiden kuolleen kirjaimen mukaisesti? Lakkauttakaa valanteko oikeuslaitoksessa, eduskunnassa, sotaväessä ja kaikkialla ja tehkää niin kuin kveekarit, jos tahdotte nimittää itseänne kristityiksi. Lakkauttakaa itse tuomioistuimet, sillä jos tahdotte seurata Kristuksen käskyjä, niin teidän täytyy antaa "ihokkaanne sille, joka teiltä anoo viittaa" ja "kääntää vasen poskenne sille, joka teitä lyö oikealle". "Älkää tehkö vastarintaa sille, joka on paha, rakastakaa vihollisianne, siunatkaa niitä, jotka teitä sadattelevat, tehkää niille hyvää, jotka teitä vihaavat", sillä "joka purkaa yhden näistä pienemmistä käskyistä ja sillä lailla opettaa ihmisiä, hän on sanottava pienemmäksi taivasten valtakunnassa", ja "joka sanoo veljellensä: sinä kelvoton, on ansainnut joutua helvetin tuleen". "Ja miksikä tuomitsette, jollette tahdo itse vuorostanne tulla tuomituiksi?"
     Ja toisessa paikassa
     "Ja sanonpa, että monet, jotka eivät usko Kristuksen jumaluuteen — kuten kreivi Leo Tolstoi ja monet teosofit — toteuttavat vuorisaarnan jaloja ja yleismaailmallisia käskyjä kirjaimellisesti: ja paljon useammat kunnon miehet ja naiset tekisivät niin, jolleivät olisi tuiki varmat siitä, että sellainen elämän laatu hyvin luultavasti veisi heidät hullujenhuoneeseen — niin kristilliset ovat teidän lakinne?"
     Arin kohta Kristuksen opissa oli oppi pahan vastustamattomuudesta. Sitä ei ihmisen luonnollinen järki ymmärtänyt. Se vaati oikeutta, "silmää silmästä ja hammasta hampaasta", — täydellinen anteeksianto oli sille vierasta, vierasta oli sille väkivallasta kieltäytyminen ja sodasta luopuminen. Ja tämä oli kuitenkin Kristuksen opin ydin. Sen olin kokenut, sen olin nähnyt henkisessä syntymisessäni, sen saatoin sanoa tietäväni.
     Miten madame Blavatsky siihen suhtautui puhuessaan rukouksesta, jossa tahdonvoima tulee eläväksi voimaksi, madame Blavatsky varoitti "niitä, jotka panivat tahdonvoiman aaltoja liikkeelle itsekkäitä ja epäpyhiä pyyteitä varten" ja lisäsi:
     "Sillä tämä on mustaa magiaa, kauhistusta ja henkistä noituutta. Valitettavasti tämä on mielityönä kristillisillä valtiomiehillämme ja kenraaleillamme, etenkin silloin kun lähetetään kaksi sotajoukkoa toisiaan murhaamaan. Ennen taistelua molemmat sotajoukot harjoittavat vähäsen tuota noituutta, kun näet kumpikin rukoilee samaa sotajoukkojen Jumalaa, pyytää häntä auttamaan vihollisten päitä poikki pantaessa…
     "Tässähän kyllä seurataan vanhan testamentin sanoja, mutta koska te minun tietääkseni sanotte itseänne kristityiksi eikä israelilaisiksi eli juutalaisiksi, niin miksette mieluummin seuraa Kristuksen sanoja? Selvästi hän kieltää teitä seuraamasta "vanhoja" eli Mooseksen lakia ja käskee teitä tekemään niin kuin hän sanoo, ja niille, jotka tahtovat miekkaan tarttua, hän varoitukseksi sanoo, että he miekkaan hukkuvat. Kristus on antanut teille yhden rukouksen, jonka te olette tehneet huulten hyminäksi ja pöyhkeydeksi ja ’jota ei kukaan muu kuin totinen salatieteilijä täysin ymmärrä. Siinä rukouksessa te sanotte kuolleen kirjaimen mukaisesti: manna meille velkamme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme velallisillemme’ — mutta sitä ette koskaan tee. Sitten hän käski teitä rakastamaan vihollisianne ja tekemään niille hyvää, jotka teitä vihaavat. Eipä siis ’Nasaretin lempeä profeetta’ teitä opettanut rukoilemaan ’Isäänne’ tappamaan ja antamaan teidän voittaa vihollisenne".
     Täten tutkimukseni päivänselvästi näyttivät minulle, minkä hengen lapsi madame Blavatsky oli. Hän ei pöyhkeillyt kristityn nimellä. Hän tyytyi olemaan toisten silmissä "itämaalainen pakana", hyvin tietäen, että Jeesus Kristuskin oli itämaalainen ja ehkäpä pakanakin kristillisten uskovaisten mielestä, koska he niin vähän arvoa antoivat hänen opetuksilleen ja käskyilleen. Mutta hengessään hän oli yhtä Kristuksen hengen kanssa ja elämäntyössään hän seurasi Jeesuksen jälkiä.
     Päivä päivältä kasvoi riemuni ja rakkauteni. Sydämeni ei ollut erehtynyt. Ensi hetkestä se tunsi luottamusta madame Blavatskya kohtaan, ja vaikka "paha maailma" kuinka olisi koettanut hämmentää uskoani ja todistella rakkauteni ja luottamuksen kohdetta vääräksi ja valheelliseksi profeetaksi, petolliseksi ja riettaaksi ihmiseksi, huonoksi ja kelvottomaksi olennoksi, ei sydämeni häntä puolustaessaan enää seisonut yksin. Se oli saanut avukseen henkisen kokemuksen kumoamattoman tuen. Sillä se kokemus, joka ensin uhkasi vieroittaa, se veikin minut yhä lähemmäksi häntä, jota syystä saatoin nimittää "henkiseksi äidikseni", kun hänen omat sanansa minulle todistivat, että hän tiesi ja tunsi, mitä niin harvat olivat kokeneet. Siveelliset näkökohdat ovat ensimmäiset kaikessa todellisessa okkultismissa ja kaikessa henkisessä elämässä. Ne muuttuvat ja syventyvät, kun ihminen näkee totuuden. Okkultis-tieteelliset tosiseikat, kuten kuolemanjälkeisen elämän faktat ja salatieteelliset kyvyt, kuten jälleensyntymismuisti ym., ovat kaikki myöhempiä saavutuksia siinä okkultismissa, jota madame Blavatsky nimitti "todelliseksi".

{Ruusu-Risti — 1922}

Etusivu

Pekka Ervast -sivu