Eräs näky

Tahdon kertoa näystä, joka minulle näytettiin Yliopiston juhlasalissa konsertissa marraskuun 23. pnä 1928.

Kun muutamien toisten R. R:sten kanssa istuin kuuntelemassa Erkki Melartinin iloista ja äärettömän kaunista G-duuri-sinfonian alkua, näin äkkiä suuren tumman pallon pyörivän itseäni kohden. Etsin säikähdin. Mutta kun pallo rytmissään seisahtui vähäsen, aloin ymmärtää. — Suljen silmäni ja havaitsen, miten pallo on oma tähtemme, Tellus, peitettynä violetin harmaaseen vaippaan, joka vähitellen ohentuu ja melkein haihtuu. Tuntuu kuin seisoisin Pohjois-Egyptissä, sillä Välimeri lepää sinisenä, peilityynenä edessäni, mutta ylempänä näen Euroopan kartan maineen, merineen, jokineen ja valtakuntineen. Näen suuria ihmisjoukkoja rukoilemassa hiljaa paikallaan melkein kaikkialla, enimmäkseen Pohjoismaissa: Saksan ja Ranskan pohjois- ja länsipuolella. Mutta pohjoisessa päin näen himmeän hohteen, joka haihduttaa sumun ja siellä kaukana synnyinmaassani nousee minulle tuttu hahmo, joka nostaa siunaten kätensä hitaasti korkealle, ja hänen kymmenestä sormestaan säteilee kullankimmeltävää valoa. Vuotaen noiden tuhansien ihmisten ylle valo leviää yli koko Skandinavian, Islannin sekä Pohjois-Euroopan rannikkomaiden — mutta Englanti jää yhä puolisumuun. Karjalan rajan itäpuolella ja ympäri Laatokkaa leviää himmeämpi, hieman sumuinen valo — Venäjälle ja Vähään Aasiaan leviävät säteet taitettuina, mutta Egyptiin asti ne loistavat ehjinä ja kultaisina.

Mutta kaikkein ylempänä pohjoisessa nousee punaisen hohtoisena aurinko. Se yhä nousee ja nousee vuodattaen säteensä yli kaiken luomakunnan. Näen valon leviävän yli koko maan ja samalla auringon vähitellen lähestyvän ihmisolentoa, jonka kohta huomaan olevan meille kaikille tuttu, rakas P. E. Silloin nousee häikäisevän keltaisen valkoisesta auringon valosta hohtavan lumivalkoiseen vaippaan puettu korkea olento, joka lähestyen P. E:tä nostaa kätensä siunaten häntä — ja se on Jeesus Kristus. Tämä näky suuressa yksinkertaisuudessaan ja inhimillisessä suloisuudessaan täytti koko olemukseni sanomattomalla ihmettelyllä ja onnella.

S—L

Ruusu-Risti — syyskuu 1934