Pekka  Ervast

JUMALA  JA  ONNI

II luku

    Ajatelkaamme vielä veljeyttä, tuota ihmiskunnan suurta orpoutta, mutta sillä tavalla, että kysymme: onko olemassa Jumala? Ja minkälainen on Jumala? Onko Jumala persoonallinen vaiko persoonaton? Jos kysymme tämän teosofialta, silloin tietysti teosofia vastaa: etsikää totuutta, etsikää tietoa Jumalasta ja tietäkää, että voitte Jumalan saavuttaa, voitte saavuttaa tietoa siitä, millainen Jumala. on.

    Niinkö? Voimmeko ihmisinä saavuttaa tietoa Jumalasta? Mitä silloin merkitsee sana "tieto"’? Tähän vastaa teosofia: sana "tieto" merkitsee tässä tapauksessa kokemusta, tietoa, joka perustuu kokemukseen. Usein sitä sanaa käytetään laajemmassa, epämääräisessä merkityksessä. Puhutaan esim. yliopistollisista tiedoista, jotka hankitaan suurimmaksi osaksi lukemalla — jonkun verran havaintoja tekemällä; nämä yliopistolliset tiedot ovat siis parhaasta päästä kirjatietoja, muistitietoja.

    Nyt teosofia sanoo: semmoisesta tiedosta ei ole kysymys, kun puhutaan "totuuden tiedosta", "tiedosta Jumalasta". Ei ole kysymys silloin muistitiedosta, vaan kokemuksesta.

    Mikä on ero muistitiedon ja kokemukseen perustuvan tiedon välillä? On olemassa kaikille tunnettu ero. Ottakaamme esimerkki. Otaksukaamme, että näemme kuvia Lontoosta, monenlaisia kuvia lontoolaisista näköaloista, rakennuksista, kirkoista, museoista ja monenlaisia hauskoja, vilkkaita, vaikkapa "eläviä kuvia" Lontoon katuelämästä. Otaksukaamme lisäksi, että luemme Lontoosta kirjoja, joissa kerrotaan, kuinka suuri Lontoo on, kuinka paljon väkeä kaupungissa on, kuinka suuret ja korkeat kirkot ja minkälaiset rakennukset siellä on, millä tavalla ihmiset elävät siellä, niin voimme saada kokolailla hyvän kuvan Lontoosta.

    Tätä nimitämme silloin jonkinlaiseksi tiedoksi. Sillä jos otamme sellaisen ihmisen, joka ei ole lukenut mitään eikä nähnyt mitään kuvia Lontoosta, ja vertaamme häntä toiseen ihmiseen, joka on näistä asioista lukenut ja nähnyt kuvia, niin huomaamme selvän eron: toinen tietää semmoista, jota toinen ei tiedä. Ja kuitenkin myönnämme, että tämä tieto, joka on saatu kuvista ja kirjoista, ei ole kokemusta sanan varsinaisessa, fyysisessä merkityksessä. Sillä jos tietomme Lontoosta perustuu kokemuksen, olemme käyneet Lontoossa. Jokainen kokenut muuten tietää, mikä suunnaton ero on kirjatiedon ja kokemuksen välillä. Kaikki kuvista ja kirjeistä saadut tiedot ovat ilman elävää elämää, ovat jollain tavalla liian objektiivisia, liian paljon ulkopuolella meitä, jota vastoin se, joka joutuu Lontooseen, keskelle sen elämää, todella hämmästyy esim. katuliikenteen vilkkautta, tiheyttä ja järjestystä, heti oivaltaen eron todellisen kokemuksen ja kirjatiedon välillä. Kokemus on elävää elämää, se syöpyy vereemme. Kuvista ja kirjoista saatua "tietoa" täytyy mielikuvituksen olla mukana elävöittämässä, mutta fyysinen kokemus tulee kaikkien aistien välityksellä elävänä tietona suoraan sieluun. Sitä tietoa me ikäänkuin näemme, kuulemme, tunnemme, haistamme ja maistamme.

    Samanlainen ero on korkeammissa asioissa, hengen kysymyksissä, kokemusperäisen tiedon ja muistitiedon välillä.

    Kun teosofia neuvoo meitä etsimään tietoa Jumalasta, siis kokemaan Jumalaa, viittaa se siihen, että on olemassa valtava ero Jumalakäsitteiden ja Jumalakokemuksen välillä. Useimmat ihmiset, jotka sanovat uskovansa Jumalaan ja omaavat esim. kristinopin mukaisen maailmankäsityksen, ovat luoneet itselleen kuvan Jumalasta, maailmasta ja ihmisestä; he ovat mielessään selvillä asioista, ovat lukeneet ja kuulleet niistä, ovat uskoneet lapsuudesta asti sillä tavalla, ja heidän henkensä on täysin tyydytetty. Mutta voivatko he sanoa ja vakuuttaa kokemuksesta tietävänsä, että asiat ovat niinkuin he uskovat? Eivät. Ainakin useimpain täytyy tunnustaa: "Me uskomme niin, me ajattelemme niin. Emme ole sitä kokeneet." Kuinka voisikaan sellaista kokea, huudahtavat ihmiset. Kuinka Jumalaa voisi kokea? Kuitenkin on uskovaisia, jotka jäävät miettimään ja sanovat: "kyllä jotakin voi kokea." He väittävät "jotakin" kokeneensa, mutta eivät osaa selittää, mitä ovat kokeneet. He sanovat esim.: "minä olen kokenut Jumalan armoa, minä tiedän, että Jumala meitä armahtaa ja että saamme sovinnon Jumalan kanssa Kristuksessa." Mutta sittenkin heidän käsityksensä on niin hämärä, että olemme liian tungettelevia, jos ryhdymme heitä kysymyksillä ahdistamaan. He eivät ole kyllin suuria filosofeja, jotta osaisivat kysymyksiin vastata. He pelästyvät: "Ei, ei saa ajatella niitä asioita! Ei saa liiaksi niitä ajatella!"

    Nyt teosofia sanoo: jos tahdotte astua sille tielle, joka lopulta vie tietoon ja kokemukseen Jumalasta, silloin teidän täytyy aloittaa määrätyllä tavalla. On olemassa kaksi osaa tällä tiellä, joka tietoon vie. Ensimmäinen taival on siinä, että te puhdistatte järkeänne, ajatustanne, mieltänne. On välttämätöntä, että teistä ensin tulee filosofeja siinä merkityksessä, että uskallatte ajatella. Teidän täytyy uskaltaa luottaa ajatukseenne ja järkeenne, teidän täytyy tässä kauniissa merkityksessä olla totuuden etsijöitä. Ette saa pelätä epäuskoa, ei epäilystä, ei toivottomuutta. Ette saa mitään pelätä. Teidän täytyy antautua sellaiseen etsintään, että uljaasti uskallatte ajatella mitä tahansa. Teidän eteenne ensimmäiseksi tehtäväksi asetetaan: ajatelkaa kysymystä Jumalasta, käyttäen järkeänne mahdollisimman voimakkaasti ja tarkasti. Alkakaa kaikkea epäillä.

    Ehkä te nyt uskotte Jumalasta, että hän on kaikkivaltias, kaikkiviisas ja kaikkihyvä luoja. Silloin teidän täytyy pelkäämättä katsoa totuutta silmiin. Sanokaa itsellenne: jos Jumala on kaiken luonut, ja jos ei ole olemassa muuta kuin tämä yksi kaikkivaltias, kaikkiviisas ja kaikkihyvä olento, niin minkätähden Hän on luonut kärsimyksen ja pahan? Te huomaatte, että vastaukseen ei silloin saa sekoittaa mitään epäfilosofisia huomautuksia paholaisesta tai langenneista enkeleistä tai semmoisista. Jos Jumala on kaiken takana, jos Jumala on kaiken luonut ja jos ei ole olemassa muuta kuin tämä yksi kaikkivaltias, kaikkiviisas ja kaikkihyvä Jumala, niin Hän tietysti on myöskin kärsimyksen ja pahan takana. Silloin te kysytte, miksikä Hän on luonut kärsimyksen ja pahan? Ja kun vielä väitetään, että ihmiset, jotka Jumala on luonut, voivat joutua Jumalan vainon alaisiksi heidän syntiensä ja pahuutensa tähden ei ainoastaan tässä näkyvässä elämässä, mutta myös iankaikkisesti kuoleman jälkeen, niin teidän täytyy myöntää, että semmoinen Jumala ei saata olla hyvä. Kaikkivaltias luoja ei silloin ole kaikkihyvä, ja eteenne astuu pahuuden probleemi. Jumala on siis oikeastaan paha. Koska Hän kaikkivaltiaana voi suvaita, että yksikään olento kärsii iankaikkisesti, täytyy Hänen olla paha.

    Tämä ainoastaan karkeaksi esimerkiksi siitä, miten arkailematta meidän täytyy ajatella elämän syvimpiä kysymyksiä. Samalla meidän täytyy ottaa selvää siitä, millä tavalla ihmiskunnan suurimmat filosofit ja etevimmät miehet ovat ajatelleet Jumalasta, mitä he ovat Hänestä selittäneet ja opettaneet. Meidän täytyy kaikkeen tutustua ja aivankuin valita kaikesta semmoista, mikä voi meitä tyydyttää edes hetkeksi, kunnes taas löydämme siinä jotakin vikaa ja työnnämme sen syrjään etsiäksemme uutta. Saattaa olla, että pian tulemme siihen, että Jumala ei ole persoonallinen, vaan jokin persoonaton elämän voima tai elämän henki. Voi myös olla, että joudumme siihen, johon ns. ateistit tulevat, nimittäin, että Jumalaa ei ole ollenkaan. Emme saa semmoistakaan ajatusta poisheittää, vaan meidän täytyy ajatella tuokin ajatus viimeiseen mahdolliseen loppuun asti. Meidän täytyy etsiä mahdollista tyydytystä siitäkin ajatuksesta: ei ole olemassa mitään Jumalaa.

    Te voitte havaita, kun tällä tavalla etsitte Jumalaa ja mietitte elämän korkeimpia kysymyksiä, että kun mielestänne kaikki määrittelyt Jumalasta ovat ontuvia, eivätkä tyydytä teitä, te sanotte itsellenne: Jumalaa ei ole. Ja samalla voitte havaita, että teidät täyttää äkkiä vapauden riemu, — vapautuksen huokaus nousee rinnastanne: "Oh, olen siis päässyt painajaisesta. Turhaa on uskoa Jumalaan, turhaa on vaivata päätään semmoisilla kysymyksillä. En voi päästä siitä ikinä selville. Todella, todella, ei ole mitään Jumalaa olemassa."

    Nyt teistä tuntuu, että olette itsevaltiaita elämässä, olette kuin kuninkaita. Ei ole tuossa ketään tuomaria istumassa, joka teidän askeleitanne tarkastaisi, joka teidän tekojanne mittaisi. Te saatte kulkea vapaasti elämän tiellä. Te saatte päättää kaikista asioista niinkuin haluatte ja itse vastata kaikesta itsenne edessä. Ja te sanotte: "Kaikki on harhaa ja kaikki on turhaa lorua. Kun ihminen kuolee, niin hän kuolee, — silloin hän on kaikesta päässyt. Mitä siitä, millä tavalla hän on elänyt, pääasia on, että hän on saanut elää niinkuin häntä on haluttanut!" Suuri vapauden riemu täyttää teidät. Teistä tuntuu, että elämä on ihanaa.

    Mutta huomatkaa. Jonkun ajan perästä tulee kärsimys tai suru, ja silloin elämä ei näytäkään enää ihanalta. Silloin taas ajattelette ja kysytte: "minkätähden ihminen on olemassa? Parempi olisi, ettei ollenkaan olisi olemassa, sillä enhän minä tahdo, että olisi kärsimystä ja kurjuutta maailmassa. Minä tahtoisin, että oltaisiin onnellisia, oltaisiin vapaita ja iloisia. Minkätähden elämä sitten tulee ja puristaa minua raudankovilla kourillaan? Minkätähden elämä on sellainen? Järjen nimessä se ei saisi olla semmoinen. En näe syytä, minkätähden kärsimys minua kohtaa, minkätähden suuri tappio minut yllättää, minkätähden en pyrkimyksissäni menesty. En oikeastaan saata sitä käsittää." Ja teistä tuntuu taas, että mikä se on tuo olemassaolon arvoitus. Jos kaikki olisi hyvin, silloin tyytyisitte olemaan. Mutta kun elämä on piinaa ja tuskaa, niin mikä se on, tämä olemassaolo?

    Taas on kysymys edessänne. Olette nyt tulleet ajatellessanne, punnitessanne, pohtiessanne siihen kohtaan, että tunnustatte: "En totisesti tiedä mitä uskoa. Sillä uskon minä niin tai näin, aina on jotakin hullua. Ensin koetin uskoa Jumalaan jos millä tavalla, sitten koetin olla uskomatta Jumalaan. Kuitenkaan ei ollut hyvin. Kuitenkin tuli arvoitus eteen. Kuitenkin nousi elämä sfinksinä eteeni ja sanoi: "Sinun täytyy ratkaista elämä tai minä nielen sinut."

    Kun tässä kohdassa olette, silloin kuitenkin voimme sanoa, että olette puhdistaneet ajatuksenne ja mielenne. Tämä on Jumala-kokemuksen ensimmäinen jakso, ensimmäinen taival.

    Meidän täytyy ensin puhdistua tällä tavalla järjessämme, jotta seisoisimme alastomina, tietämättöminä, kykenemättöminä elämän edessä. Se on ensimmäinen kokemus, mikä meillä pitää olla Jumalan salaisuudesta. Muistakaamme: emme voi päästä mihinkään todelliseen tietoon, ennenkuin olemme tällä tavalla puhdistaneet aivomme. Meidän on ikäänkuin lakaistava sisäinen talomme. Eräs apostoli sanoi: "Ihminen on pyhän hengen temppeli". Juuri tämä on ensimmäinen salaisuus. Meidän tulee ymmärtää, että olemme itse Jumalan temppeleitä. Siis pois tajunnastamme epäjumalan kuvat, kaikki mielikuvat, mielteet ja käsitteet, mitkä meillä on Jumalasta! Ne pois. Meidän täytyy puhdistaa itseämme, jotta tulisimme siksi mitä olemme hän hengen temppeleitä emmekä ryövärein luolia. Meidän on tultava siihen, että tunnemme oman tietämättömyytemme, että tiedämme ainoastaan olevamme ihmisiä sydämiä jotka rakastavat, vapisevat ja tahtoisivat kokea Jumalaa.

    Silloin me näemme tuon ihmeellisen totuuden, josta viime kerralla puhuin, tuon totuuden, että olemme kaikki veljiä, ei missään ulkonaisessa merkityksessä, — sillä jos ulkonaisesti määrittelemme, silloin saamme liiankin paljon erilaisia asteita, joiden mukaan me olemme enemmän tai vähemmän veljiä keskenämme, — vaan siinä pohjamerkityksessä, että olemme henkisesti veljiä, olemme henkisesti aivankuin yhtä siinä tietämättömyydessä, joka peittää meiltä elämän salaisuuden: Jumalan. Siinä suhteessa ihmiskuntamme, niinkuin madame Blavatsky sanoi, on todella suuri orpo. Olemme heitetyt yksin. Vaellamme yksin maailmassa. Ihmiskunta on suuri orpo, joka ei tiedä, mitä elämä on, joka elää sukupolvia sukupolvien perästä ja vuosituhansia vuosituhansien perästä, luoden historiaa tällä avaruuden pallolla, mutta tietämättä miksi se elää tuntematta Jumalaa joka on elämän alku.

    Tämä on ensimmäinen näkemämme totuus. Meidän täytyy se kokea veressämme. Meidän täytyy kokea se sielussamme ja hengessämme. Ei ole kylliksi, että luemme siitä kirjasta tai että kuulemme jonkun siitä puhuvan. Meidän täytyy saada se kokea, ja se kokemus tulee meille vasta sitten, kun olemme ajatelleet päämme melkein puhki. Kaikki ihmiset kukaties eivät siihen pysty. Monet, joiden käsiin ei satu esim. valaisevaa kirjallisuutta, joutuvat yhä kysymään ja kysymään: mutta kuka on Jumala, ja tulevat lopulta hulluiksi. Kuinka moni ihminen istuukaan mielisairaaloissamme juuri sentähden, että hän ei ole saanut vastausta kysymyksiinsä; hän saattaa olla jaloimpia ja henkevimpiä ihmisiä, mutta kukaan ei tullut hänelle avuksi hänen kamppailunsa päivinä. Sillä niinhän Jeesuskin sanoo evankeliumissa: ne, jotka ovat kutsutut olemaan kansan johtajia, ne, jotka ovat fariseuksia ja kirjanoppineita, ne istuvat Mooseksen tuolilla. Mutta sen sijaan, että he avaisivat portit tiedon valtakuntaan niille, jotka etsivät, he istuvat tuolilla portin edessä sulkemassa tietä niiltä, jotka etsivät. Heillä ei ole virkansa puolesta mitään annettavana, he eivät osaa opastaa eivätkä auttaa niitä ihmisiä, jotka tulevat heidän luokseen sielunsa tuskissa. Ja monet ihmiset kadottavat sentähden järkensä miettiessään näitä asioita.

    Kuinka suureksi avuksi on tässä yhteydessä etsijälle teosofinen kirjallisuus. Se auttaa häntä kysymysten pohdinnassa, näyttää hänelle uusia ja ihmeellisiä näköaloja joissa, hänen järkensä saa kauan aikaa levähtää. Sitten kyllä tulee elämä hänen eteensä sfinksinä, todellisuus kokemuksena ja kysyy häneltä: sano, kuka on Jumala! Ja silloin hänen on siihen vastattava.

    Mutta tuo kysymys ei tule silloin liian varhain. Etsijä ei sitä pelästy eikä kauhistu. Tyynesti hän vastaa: niin, tässä minä seison alastomana, tietämättömänä elämää edessä. Mutta sen hän silloin tietää ja näkee: samalla tavalla seisovat kaikki ihmiset. Koko ihmiskunta on juuri tällä tavalla yhtä.

    Niin, se on ensimmäinen kokemuksemme totuuden etsijöinä. Me seisomme veljinä Jumalan edessä — näkemättä Jumalaa.

    Mutta jos otamme vastaan tämän ensimmäisen suuren ratkaisun, niin annamme sydämemme aivankuin hiljalleen kuiskata: olemme veljiä. Ja silloin sydämemme syntyy uudestaan. Nyt olemme ihmiskuntana kuin suuri perhe. Olemme suuri veljeskunta. Emme ole enää oppineita ja oppimattomia, emme köyhiä ja rikkaita, emme ylhäisiä ja alhaisia, emme suomalaisia ja ruotsalaisia, emme englantilaisia ja venäläisiä, emme sosialisteja emmekä muita puoluelaisia — olemme vain ihmisiä. Kaikenlaiset asiat, jotka erottavat meitä toisistamme, häipyvät mitättömiksi, etääntyvät näkyvistä. Emme välitä niistä. Jos joku ylvästelee meidän edessämme tiedoillaan tai korkealla asemallaan tai rikkaudellaan tai ulkomaalaisuudellaan tai millä tahansa, mitä se meihin vaikuttaa? Nuo eivät ole mitään todellisia asioita. Hän, joka seisoo tuolla niin komeasti puettuna, joka on niin äärettömän rikas tai niin äärettömän oppinut, hän on kuitenkin vain ihminen, elämän edessä yhtä avuton ja pieni, yhtä alaston ja tietämätön kuin mekin. Tai jos joku tulee eteemme niin nöyränä, niin pienenä, niin köyhänä, ettei uskalla katsoa ylös, peläten loukkaavansa meitä mitättömyydellään, niin me rohkaisemme häntä. Tiedämme sisässämme, että hän on samanlainen ihminen kuin me muut, samaa kaihoa täynnä, yhtä salaperäinen, yhtä jumalallinen.

    Meidän sydämessämme kasvaa se elämän ruusu, jota sanotaan veljesrakkaudeksi. Meidän sydämemme muuttuu ja me kasvamme uusiksi ihmisiksi. Ei meistä silti tule profeettoja, ei maailmankuuluja viisaita, ei pyhimyksiä, joita sopii nostaa lasitorniin kaikkien katseltavaksi ja ihailtavaksi. Ei mitään semmoista. Päältäpäin ei mitään näy — muutos tapahtuu meidän sisässämme. Tiedättekö? Kun sydän muuttuu ja ihmisessä herää veljesrakkaus, niin hänen luonnollinen vaistonsa peittää salaisuuden, sillä kauheata olisi hänestä, jos kukaan näkisi ja aavistaisi, mikä merkillinen olento hänestä nyt kehittyy. Hänhän nyt kärsii ja iloitsee ihan toisella tavalla kuin ennen. Jos toinen vähänkään kärsii, kärsii hänkin niin, ettei osaa sitä sanoin kuvata. Jos toinen iloitsee, iloitsee hänkin mukana. Jos hän mitä kaunista näkee, hän sulaa itkuun; jos hän jotakin hyvää näkee, hän tahtoo palvoa.

    Ei, semmoista hänen täytyy peittää. Päinvastoin hän mieluummin esiintyy, synnintekijänä ja huonona olentona, jota ihmiset halveksivat ja välttävät. Kauheata olisi hänestä paljastaa maailmalle, että hänessä elää jotakin jumalallisen uutta, ettei hän enää olekaan mikään tavallinen Paavo tai Liisa, vaan että hänessä vähitellen alkaa elää koko ihmiskunta, että kaikki nuo vieraat olennot hänen ympärillään, joita hän tapaa elämäntien varrella, alkavat elää hänen sisässään. Hän aivankuin häpeää sitä. Hän kauhistuu sitä. Ei hän tahdo sitä kellekään näyttää. Hän salaa itsensä.

    Se on ensimmäinen luonnollinen vaisto.

    Mutta uusi elämä, veljesrakkaus hänessä yhä kasvaa. Ja sitten tapahtuu jotakin merkillistä. Aivankuin itsestään Jumala alkaa tulla hänen luoksensa. Aivankuin itsestään, hänen pyytämättään, hän alkaa kokea Jumalaa.

    Ja mitä hän silloin ensi alussa saa kokea?

    Hän saa kokea, että Jumala on olemassa. Ei Jumala, josta hän on lukenut, ei Jumala, josta hän on tehnyt itsellensä kuvia, vaan Jumala todellisuutena, joka tulee hänen luokseen hänen omassa hengessään, hänen omassa tajunnassaan. On aivankuin hänen sisällään avautuisi taivasten valtakunta ja siellä olisi Jumala.

    Ja mikä on se Jumala? Se on Jumala, joka rakastaa häntä. Ei hän tiedä, minkälainen Jumala on. Ei hän tiedä, onko Jumala pitkä vai lyhyt. Ei hän tiedä, onko Jumala persoonallinen vaiko persoonaton. Ei hän osaa millään tavalla Jumalaa määritellä, hän tietää vain, että Jumala on ja että Jumala rakastaa häntä.

    Ennen pitkää hän huomaa toisenkin asian. Hän keksii jonakin päivänä, että Jumala rakastaa toisiakin ihmisiä samalla tavalla kuin häntä. Jumala rakastaa kaikkia. "Jumala antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille." Jumalalle ei ole ero ihmisten välillä, Jumala ei katso persoonaan. Me sanomme: "Oi, kuinka minä olen paha"; tai: "Minä olen kaikista suurin syntinen ja te olette kaikki hyviä." Jumala ei tiedä siitä mitään — Jumala rakastaa. Miten etsijä tämän huomaa, mistä hän sen keksii? Sen näemme parhaiten esimerkistä. Sanokaamme, että hän rakastaa ihmisenä toista ihmistä. Hän on esim. vaimo, jonka miehellä on vaaranalainen toimi, merimiehen tai lentäjän tai muu senkaltainen toimi, joka pidättää hänet paljon poissa kotoa, joka on hyvin vaaranalainenkin. Vaimo, joka rakastaa miestään, on luonnollisesti tuskassa silloin, kun hänen miehensä on toimessaan. Ennen, jolloin hän ei vielä mitään tiennyt Jumalasta, oli hänen tuskansa äärettömän suuri. Se oli toivoton. Ja vaikka mies vakuutti hänelle: "Älä ole levoton, ei minulle mitään tapahdu", niin se vain hetkeksi häntä lohdutti. Sillä onhan ihmisen mielikuvitus semmoinen, että kun hänen rakastettunsa on vaarassa, niin hän ei osaa hillitä mielikuvitustaan, vaan elää tuskassa ja levottomuudessa. Mutta päästyään tietoon Jumalan rakkaudesta häneen hän nyt jonakin päivänä äkkiä saa kokea, että Jumala rakastaa kaikkia. Sillä hänen ollessaan tuskassa miehensä puolesta, sanoo ääni äkkiä hänen sisässään: "Mitä sinä tuskittelet? Auttaako tuskasi miestäsi? Sinun valtasi on pieni ja rajoitettu, mitä sinä voit? Mutta luuletko sinä, että hän, sinun miehesi, en ainoastaan sinun rakkautesi turvassa? Luuletko sinä, ettei hänellä ole muuta turvaa elämässä ja kuolemassa?"

    Ja vaimo näkee, että Jumala, joka rakastaa häntä, rakastaa hänen miestäänkin yhtä paljon, niin että hänen miehensäkään ei ole iankaikkisesti missään hädässä. Onhan hän kokenut itsensä suhteen, ettei ole hätää, koska Jumala häntä rakastaa. Ja nyt hän saa nähdä ja kokea, etteivät hänen rakkaansakaan ole missään hädässä iankaikkisesti, sillä Jumala heitä rakastaa jokaista yhtä paljon.

    Tämä on salaperäisen salaperäistä, sillä Jumala ei ole mikään ulkonainen olento, joka nostaa ihmisen pois vaaroista tai silittää tietä hänen edessään tai puhaltaa pois pahat tuulet hänen tieltään. Ei ollenkaan. Jumala on aina ja kaikkialla läsnäoleva rakkaus. Elämässä on paljon salaisuuksia, mutta Isän Jumalan salaisuus on siinä, että Jumala rakkautena on jossakin meidän takanamme, tajunnassamme, ihmiskunnan sisällä, jossa voimme oppia Hänet tuntemaan. Se on Jumala.

    Jumalan tuntija näkee myös pian, että samalla kun Jumala on tämä rakkaus sisällämme, takanamme, samalla Jumala myös tahtoo, että olisimme onnelliset.

    Ajatelkaamme nyt! Mikä itse asiassa on ihmisille kaikista vaikein kysymys elämässä? Se on tuo kysymys: miksikä emme ole onnellisia, miksikä kärsimme, miksikä elämä on täynnä tuskia ja vaivoja? Tämä pulma saa käytännöllisen ratkaisunsa, kun ihminen näkee Jumalan tahtovan, että me olisimme onnelliset. Jumala on ikäänkuin toinen nimi meidän onnellemme. Jumala ei tahdo kärsimyksiä, Jumala ei tahdo tuskia. Jumala ei tahdo mitään pahaa. Jumala tahtoo, että olisimme onnelliset. Olemassaolon arvoitus on ratkaistu. Sillä kuka meistä sanoisi: minä en tahdo olla olemassa, jos olemassaolomme on pelkkää autuaallista onnea? Olemassaolo on meille vaikea, käsittämätön, turhanpäiväinen ainoastaan niin kauan kuin emme ole onnellisia. Mutta jos elämä on harmoniaa ja sopusointua, kauneutta ja ihanuutta, silloinhan olemassaololla on itsellään tarkoitus, silloin tyydymme siihen, että olemme olemassa. Ja sitten me vain kysymme: minkätähden ihmiset yleensä eivät ole onnellisia? Millä tavalla he voisivat tulla onnellisiksi? Mutta se on uusi kysymys.

 

VI luku

    Jos väittäisimme elämän tarkoituksen olevan siinä, että ihminen on oleva onnellinen, silloin luultavasti saisimme ainoastaan nuoret puolellemme. Nuoret ihmiset uskovat onneen, onnen etsintään ja onnen saavuttamisen mahdollisuuteen, mutta vanhemmat "kokeneet" ihmiset nousisivat heti väitettämme vastustamaan. He sanoisivat: "Ei ihmiselämän tarkoitus saata olla onnen saavuttamisessa. Me tiedämme muuten, että onni ei ole saavutettavissa." Ja jos kysyisimme heiltä, miksikä onni ei ole saavutettavissa, saisimme kahdenlaisia selityksiä ja vastauksia kysymykseemme. Nuo vanhemmat ihmiset jakautuisivat ikäänkuin kahteen ryhmään. Toinen ryhmä selittäisi meille, että onnen saavuttaminen on mahdoton siitä yksinkertaisesta syystä, että he ovat sen elämässään niin kokeneet. Onni on kuin siivekäs pyörä, joka heti lentää pois ihmisen luota, kun hän luulee siihen tarttuneensa. Toinen ryhmä taas vastaisi meille: "Ajatelkaa nyt vähäsen. Voiko olla mahdollista, että elämän päämäärä, elämän tarkoitus olisi yksilöllisen ihmisen onni, kun kuitenkin ihmiskunta on kokoonpantu tuhansista miljoonista ihmisyksilöistä, joiden on mahdoton yhtäkkiä tulla onnellisiksi? Eikä koko ihmiskunta tule onnelliseksi sillä, että yksi tai toinen yksilö pyrkii onneen. Päinvastoin olisi itsekästä ja väärää yksilön puolelta toivoa, että hän saisi olla onnellinen, silloin kun ihmiskunta kuitenkin kokonaisuudessaan tai suurimmaksi osaksi on onneton. Jos äkkiä voisimme muuttaa elämän täällä maan päällä paratiisiksi kaikille ihmisille, silloin voisimme sanoa, että onni olisi saavutettavissa, mutta koska tämä on mahdotonta, on myös väärin filosofisesti ja moraalisesti katsoen, että yksi ihminen olisi onnellinen muun ihmiskunnan kustannuksella. Kaikki ihmiset saavat enimmäkseen kärsiä vaivaa, vaikeutta, surua ja tuskaa, — miksikä siis yksi ihminen olisi onnellinen?"

    Mitä nyt sanomme tähän? Olemme näissä esitelmissä seuranneet totuuden etsijän, elämää ja hänen henkisiä kokemuksiaan, kysykäämme siis, millä tavalla hän suhtautuu näihin väitteisiin.

    Hänen havaintonsa ovat todella käyneet suuntaan, joka näyttää antavan tukea äsken mainituille vastaväitteille. Viisaat tietäjät, jotka ovat kulkeneet tien ennen häntä ja joiden havaintoihin hän on oppinut luottamaan, koska kaikki, mitä hän on henkisesti kokenut, on todistanut hänelle heidän suuremman tietonsa, — nämä viisaat ovat opettaneet, että ihmiskunta muodostaa suuren henkisen kokonaisuuden. Samalla tavalla kuin ihmisen ruumis on kokoonpantu soluista, samalla tavalla on olemassa ihmiskunnan henkinen "ruumis", jonka soluina ovat ihmisyksilöt, ja tämä ihmiskunnan henkinen ruumis on taas käyttövälineenä ihmiskunnan suurelle yhteiselle tajunnalle, joka on kaikkien ihmisten ja koko ihmiskunnan takana ja jota tajuntaa nimitämme joko Logokseksi taikka Kristukseksi taikka Jumalaksi. Se on tämä suuri yhteinen tajunta koko ihmiskunnan takana, joka on aivan kuin minuutena siinä ruumiissa, mikä on kokoonpantu ihmisten yksilöllisistä minuuksista eli henkisieluista, ja näin ollen kun Jumalan tuntija joko uskoo tähän yhteyteen filosofisena totuutena, jonka viisaat ovat hänelle selittäneet, tai tietää sen oman sisäisen yliaistillisen näkemyksensä nojalla, niin hän kysyy itseltään: "Eiköhän sittenkin ole olemassa ristiriita Jumalan sisäisen äänen ja ihmiskunnan yhteisyyden välillä? Sisäinen ääni sanoo: sinun pitää olla onnellinen. Mutta kuinka minä voisin sitä olla, niin kauan kuin ihmiskunta yleensä kärsii? Kuinka minun tulee ratkaista tämä ristiriita? Jumala sanoo, että minun pitää olla onnellinen, mutta järkeni ja näkemykseni sanoo, että kaikki ihmiset olemme niin yhtä, että oikeastaan on väärin ja mahdotonta yksilön olla onnellinen."

    Mutta kun hän näin kysyy itseltään, nousee vastauskin hänen mieleensä ja vastaus selittää hänelle pulman. Hänen ei tarvitse muuta kuin kuunnella Jumalansa sisäistä ääntä ja samalla ajatella ihmiskunnan yhtenäisyyttä, jotta hän selvästi näkisi, kuinka ristiriita häipyy ja kuinka itse asiassa harmonia syntyy näiden kahden vastakohdan, Jumalan käskyn: ole onnellinen ja ihmiskunnan suuren kärsimyksen välillä. Kun hän nimittäin ajattelee tarkemmin ihmiskunnan yhteyttä, suurta ihmiskunnan ruumista, jossa hän on yhtenä soluna, ja omaa suhdettaan ihmiskunnan yhteiseen tajuntaan, joka on kaikkien yksilötajuntojen takana ja niiden sisällä, niin hän pianhan ymmärtää erään seikan. Ihmisyksilöjen suhde sisäiseen yhteistajuntaan, niiden suhde Logokseen eli Kristukseen, ei ollenkaan ole sama kuin solujen suhde ihmistajuntaan esim. ihmisen ruumiissa. Missä on ero? Ero on siinä, että yksilö ihmissieluna, ihminen henkiolentona ei ole koskaan kaukana keskipisteestä, kaukana siitä tajunnasta, joka on ihmiskunnan yhteinen sisäinen tajunta; vieläpä jokainen ihmisyksilö on yhtä lähellä tätä sisäistä tajuntaa. Toiselta puolen taas fyysisen ruumiimme solut eivät ole välittömästi lähellä meidän persoonallista tajuntaamme. Päinvastoin meillä ihmisinä on verrattain epämääräinen, hämärä ja kaukainen yhteys ruumiimme kaikkien solujen kanssa. Päivätajuntamme ei ole välittömässä tekemisessä ruumiimme solujen ja orgaanien kanssa. Ainoastaan kun joku paikka ruumiissamme sairastuu, loukkaantuu, ärtyy tai kiihottuu, tiedämme sen olevan olemassa ja vaivaavan meitä. Kun ihminen on terve, hän ei oikeastaan tunne omistavansa mitään ruumista. Hän tuntee vain kevyesti olevansa olemassa, mutta ei tunne painostusta ruumiinsa taholta. Sentähden tajuntamme on kaukana ruumiimme soluista, ja ruumiimme solut ovat niinikään kaukana tajunnastamme. Tämä on nyt silmäänpistävä ero, sillä Logoksen eli Kristuksen tajunta ei ole kaukana yhdestäkään inhimillisestä yksilötajunnasta, vaan päinvastoin jokainen ihmisyksilö on sisällä tuossa Jumalan tajunnassa, joka käsittää kaikki inhimilliset yksilöt sieluina eli henkiolentoina. Useimmat ihmiset eivät kuitenkaan tiedä tästä Kristuksesta, jonka välittömässä yhteydessä he ovat. He ovat samassa asemassa kuin solut meidän fyysisessä ruumiissamme, jotka eivät tiedä siitä suuresta tajunnasta, joka on solujen takana. Mutta meidän persoonallinen tajuntamme ruumiissa on kaukana solujen tajunnasta, jotavastoin Kristuksen tajunta on yhtä lähellä kaikkia ihmisyksilöitä. Ei tarvita muuta kuin että ihmisen sydän, järki, omatunto avautuu Jumalalle niinkuin kukka avautuu auringon valolle, jotta Kristuksen tajunta laskeutuisi ihmiseen, valtaisi hänet, nostaisi hänet. Ruumiilliset solumme voivat korkeintaan saada huomiota tajunnassamme, kun ne haavoittuvat ja sairastuvat, jolloin emme tahdo muuta kuin päästä vapaiksi häiriöstä, päästä terveiksi; eikä meidän tajuntamme laskeudu tai yhdy ruumiimme solujen tajuntaan, me vain saamme tiedon, ikäänkuin sähkösanoman siitä, että jotakin on hullusti. Sitävastoin Kristuksen tajunta alinomaan seisoo ihmissydämen ovella odottaen, että ihminen avaisi sydämensä Jumalalle.

    Kun täten totuuden etsijä ymmärtää, ettei hän ole mikään etäinen solu Kristuksen ruumiissa, vaan että hän on ihmiskunnan ruumiissa solu, joka on yhtä lähellä keskipistettä eli keskeistajuntaa, kuin kaikki muutkin solut, silloin hänelle selviää koko pulma. Silloin hänelle kirkastuu Jumalan käsky hänen sisässään: sinun tulee olla onnellinen. Ei se ole kiihottava yllytys eikä suosionosoitus. Se on käsky. Hänen velvollisuutensa, hänen tehtävänsä on olla onnellinen, sillä minkälainen on ihmiskunta? Ihmiskunta on sairas. Tuo suuri ruumis, Kristuksen ruumis on sairas. Kaikki sen solut ovat sairaita. Jos se olisi terve, vallitsisi siinä täydellinen harmonia, kaikki solut olisivat keskinäisessä sopusoinnussa ja välittömässä suhteessa omaan sisäiseen tajuntaansa, Kristukseen, mutta ihmiskunta kärsii, se vaeltaa surun laaksossa, se on täällä kuin tuskan helvetissä, sen yksilöt vaeltavat tietämättömyydessä ja synnin tuskassa. Kaikenlaiset sairaudet, kaikenlaiset luonnon ja elämän aikaansaamat vaikeudet ympäröivät jokaista ihmistä. Koko ihmiskunta on sairas. Ja Jumala sanoo, Logos ihmiskunnan sisällä sanoo: minä tahdon että sinä olet terve ja onnellinen ja autuas. Mutta voiko tämä toteutua äkkinäisen taikatempun kautta? Voiko ihmiskunta yhtäkkiä tulla terveeksi, päästä kärsimyksistä, sairauksista ja muista vaivoista, sielun tuskista ja synnin vaikeuksista? Ei. Mikä on ainoa keino, millä ihmiskuita voi päästä ahdistuksestaan? Ainoa keino on se, että ihmiskunnan solut, yksilöt, yksitellen, vähitellen toinen toisensa jälkeen tulevat terveiksi. Ei ole muuta pelastusta ihmiskunnalle. Ei ole muuta keinoa täyttää Jumalan tahto kuin noudattaa Kristuksen sisäistä käskyä. Onni ei ole palkka, joka luvataan ihmisille pitkien ponnistusten jälkeen, vaan se on itse elämän tehtävä. Sentähden sanoo Jumala meidän sisässämme: sinun täytyy tulla onnelliseksi, autuaaksi ja terveeksi, sillä silloin tuot onnea ja terveyttä ihmiskunnalle. Silloin sinä, joka olet soluna ihmiskunnassa, säteilet itsestäsi onnea ja terveyttä. Onko muuta keinoa? kysyy Jumala hymyillen totuuden etsijältä, tiedätkö sinä paremman keinon? Sinun onnestasi ihmiskunnan onni lisääntyy, mutta jos et sinäkään tahdo tulla onnelliseksi, jos sinäkin pakenet onnea, koska ihmiskunta sitten voi tulla onnelliseksi? Koska minun tahtoni ihmiskunnan hyväksi sitten toteutuu? Emme mihinkään pääse, sanoo Jumala meidän sisässämme, jos ei teistä tule minun auttajiani, jos ette te tahdo olla onnellisia.

    Meille totuuden etsijöille selviää koko tämä kysymys uudessa ja toisessa valossa. Ja samalla silloin ymmärrämme, missä meidän onnemme on, minkälainen meidän onnemme on. Olemme jo ennen puhuneet siitä, että ihminen ei saa asettaa rajoja, määritelmiä onnelle. Ihminen ei saa sanoa näin esim.: jotta minä voisin olla onnellinen maan päällä, täytyy minun olla köyhä. Eikä: jotta minä voisin olla onnellinen maan päällä, täytyy minun olla rikas. Eikä: jotta minä voisin olla onnellinen maan päällä, täytyy minun kieltäytyä kaikesta, kaikesta, kauneudesta, huvista, ilosta. Eikä myöskään: jotta minä voisin olla onnellinen maan päällä, täytyy minun saada kaikkea mitä elämä voi tarjota.

    Vaan mitä meidän pitää sanoa? Meidän pitää sanoa näin: meidän onneemme kuuluu, että meillä on kaikkea sitä onnea, mitä elämä voi tarjota. Koko maailma on oleva meillä. Mieleemme muistuukin, mitä eräs viisas on sanonut: minä olen maailman voittanut, koko maailma on minun. Koko maailma tottelee ja palvelee minua. Minulla on kaikki mitä tarvitsen ollakseni iankaikkisesti autuas.

    Sillä tavalla sanovat viisaat, mutta eivät he ole sanoneet: meidän pitää kulkea kerjäläisinä ympäri tai meidän pitää istua kuninkaina valtaistuimella. Päinvastoin, se on toisarvoista. He ovat istuneet kuninkaan istuimella, he ovat ehkä vielä useammin kulkeneet kerjäläisinä, kuten Buddha tai Jeesus, mutta he ovat olleet onnellisia, sillä heillä on ollut koko maailma, koska heillä on ollut kaikki, mitä ovat kaivanneet. Varmaan heillä olisi ollut pelkkää vaivaa kuninkaallisesta kultaistuimesta.

    Mutta jos erehtyisimme luulemaan onnen olevan siinä, että ulkonaisesti luovumme kaikesta ja lähdemme kulkemaan ympäri, silloin pian huomaisimme, että onni: ei ole siinä. Ja jos toiselta puolen luulisimme onnen olevan siinä, että omistaisimme tuhat miljoonaa dollaria tai istuisimme kuninkaan valtaistuimella, niin huomaisimme, että meidän onnemme ei olisi siinä. Onni on siinä, että löydämme Jumalan ja että olemme suhteessa ihmiskunnan sisäiseen, henkiseen tajuntaan, Kristukseen. Onnemme on siinä, sanovat viisaat, että tunnemme olevamme koko ihmiskunta, ei ainoastaan yksi solu ihmiskunnan ruumiissa, vaan "mikrokosmos", joka on täydellinen kuva suuresta maailmasta eli makrokosmoksesta. Siinä on onnemme, että tunnemme olevamme yhtä elämän hengen kanssa.

    On näet huomattava tärkeä kohta onnen salaisuudessa. Meidän Jumalamme sanoo: kaikki mitä sinä tarvitset ja kaipaat ollaksesi täydellisesti onnellinen ja autuas, se sinulle annetaan. Jos nyt joku väittää: mutta minä olen kauan ollut yhteydessä Jumalan kanssa ja siitä huolimatta minulla on paljon kärsimyksiä ja paljon tuskaa, niin elämän henki vastaa hänelle: sinä et ole vielä kylliksi kokenut. Sinussa on liian vähän uskoa.

    Ja nyt tulemme itse asiassa onnen salaisuuden perille. Millä tavalla onni on mahdollinen, millä tavalla se on siveellisesti oikeutettu? Ainoastaan uskossa. Ja mikä usko on? Usko on silta meidän yksilöllisyytemme ja jumalallisen tajunnan välillä. Se on silta, joka ei saa rikkoutua. Meidän täytyy uskoa. Ilman uskoa emme voi olla onnelliset. Ja huomatkaa nyt: uskolla emme tarkoita minkäänlaisten opinkappalten totenapitämistä, vaan sitä sisäistä henkistä elämää, jonka perustus lasketaan, silloin kun heräämme Isän Jumalan tuntemiseen. Usko on käytännöllinen asia. Se on uskoa Jumalaan, siihen tajuntaan, joka on yhtä meissä kaikissa, joka tekee koko ihmiskunnasta yhden suuren kokonaisuuden. Se on uskoa Kristukseen, se on uskoa elämän henkeen, joka tahtoo, että olisimme onnelliset. Kun uskomme on heikko, silloin emme voi elää sillä tavalla, että olisimme onnelliset. Mutta kun uskomme on vahva, kun uskomme on todellinen ja voimakas, silloin olemme onnelliset.

    Millä tavalla sitten ilmenee tämä meidän uskomme? Auttaako se meitä ihan tässä näkyvässäkin elämässä? Auttaako se meitä vaikeuksissamme arkipäiväisessä elämässä, päästääkö se meidät rahallisista huolista, vaivoista ja työstä, päästääkö se meidät sairauksista jne.? Mitä te luulette minun nyt vastaavan? Ehkä ajattelette, että sanoisin: ei, mutta minä sanon: kyllä. Meidän uskomme päästää meidät kaikista huolista ja vaivoista ja sairauksista. Merkitseekö se, että meillä ei enää koskaan ole mitään rahahuolia, niinkuin aina nykyisessä elämässä on, taikka sairauksia tai muita vaivoja? Ei, ei se sitä merkitse. Vaikka minun täytyy sanoa uskovani, että se merkitsee sitäkin. Mutta se ei merkitse sitä aivan heti.

    Ainoa tie päästä sairauksista, nuhasta lähtien, ainoa tie päästä huolista, rahahuolista lähtien, ainoa tie päästä paheista, helmasynnistä lähtien, ainoa tie päästä yksinäisyyden tunteesta, voimakkaimmasta rakkaudenhalusta lähtien, ainoa tie on usko, usko itse elämään ja elämän tehtävään. Se on ainoa, mikä auttaa kaikessa. Mutta millä tavalla usko ilmenee?

    Se ilmenee joko rukouksessa tai mietiskelyssä. Toinen ihminen elää enemmän tunteissaan, toinen harkitsee ja punnitsee. Kun edellinen uskoo, hän rukoilee. Hän ei voi olla keskustelematta rukouksessa Jumalansa kanssa. Hän elää voimakkaassa tunneyhteydessä sisäisen Isänsä kanssa, kertoo hänelle asiansa, puhuu Jumalalle sielunsa syvimmät salaisuudet ja seisoo niinkuin lapsi Isänsä edessä. Hän on sielussaan polvillaan, sillä hän tuntee aina olevansa majesteetin läheisyydessä.

    Toinen ihminen ei tunne halua rukoilla, hän taas mietiskelee. Hän ei elä päivääkään, ilman että hän rauhallisesti istuu mietiskelemään. Ainakin kerran päivässä määrättynä hetkenä hän miettii velvollisuuksiaan ja tehtäviään, miettii, mitenkä hänen tulisi ihmisenä olla, ettei uskon silta rikkoutuisi, kuinka hän voisi niin vaeltaa elämän läpi, että hänen elämästään olisi apua toisille ihmisille. Näin hän mietiskelee, sillä hänen temperamenttinsa on hiljaisempi kuin toisen, ei niin intohimoinen, ei niin tunteellinen.

    Kun ihminen löytää Jumalan, hän huomaa, että hänen elämänsä on kuin kudos, jota hän kutoo. Tässä hän istuu ja kutoo ja minkälainen vaate siitä tulee? Tahtoisiko hän, että kangas, jota hän kutoo, olisi ruma, vai tahtoisiko hän, että se olisi kaunis? Koska hänessä usko on herännyt, hän tahtoo, että se olisi kaunis. Hän tahtoo, että hänen elämänsä olisi suurta jumalallista seikkailua, että se olisi kuin rakkauden ja onnen satu.

    Hän uskoo tähän ja hän työskentelee uskonsa puolesta. Usko ei ole ainoastaan siinä, että rukoilemme ja mietiskelemme, vaan samalla siinä, että työskentelemme ja teemme voitavamme. Vanha kreikkalainen sananparsi kuului: sitä ihmistä, joka itse auttaa itseään, auttavat jumalatkin. Tietysti voi uskon elämässä tapahtua niinkin, että ihminen suuressa hädässä sanoo Jumalalle: nyt minä tarvitsen sitä tai sitä, ja että apu tulee ihmeen kautta. Ihminen on silloin koettanut kaikkia keinoja tullakseen autetuksi, ja sitten vasta, kun hänen keinonsa ovat loppuneet, hän on antautunut Jumalan käsiin ja sanonut: jos et sinä auta nyt, olen kadotettu. Ja silloin on tapahtunut kuin ihme.

    Tämä on se uusi ja ihana elämä, joka ihmiselle alkaa, silloin kun hän pääsee sisäisessä henkisessä elämässään yhteyteen Jumalansa kanssa. Kun hän on löytänyt tämän sisäisen Jumalan, silloin hän tietää, että kaikki onni, mikä maailmassa on hänelle mahdollinen, se tulee hänen osakseen.

     

VII luku

    Kuvitelkaa, että menemme totuudenetsijän luo, ihmisen luo, joka on löytänyt Jumalan, niinkuin hän sanoo ja puhumme hänelle: "Sinä olet nyt selvittänyt meille, että ihmisen elämän tehtävä on oikeastaan tulla onnelliseksi ja elää onnessa; ja joskin myönnämme, että nuorena ihminen voi sillä tavalla elämästä haaveilla, ei hän myöhemmässä, elämässään enää niin ajattele. Mistä tämä riippuu? Mistä riippuu, että me ihmiset oikeastaan emme saata uskoa onneen ja autuuteen? Mistä riippuu, että jos etsimme onnea, emme oikeastaan sitä löydä? Ja mistä riippuu, että useimmat ihmiset eivät sitä onnea oikeastaan etsikään?"

    Jos nyt näin kysymme totuudenetsijältä, minkähän vastauksen hän meille antaa?

    Hän sanoo meille: "Se, että ihmiset eivät usko onneen, se, että he eivät oikeastaan uskalla etsiäkään onnea, riippuu osaksi heidän tietämättömyydestään, osaksi heidän liian pienestä rohkeudestaan. Ihmiset eivät uskalla elää, niinkuin he voisivat elää."

    Tällä tavalla selittää meille tuo Jumalantuntija. Ja kun kysymme häneltä tarkempaa selitystä, hän vastaa meille: "Katsokaa, ihminen on sellainen olento, joka on aivankuin vieraana täällä maan päällä. Hänen on niin vaikea tulla täällä toimeen sillä tavalla kuin hänen oikeastaan pitäisi, jos hän tietäisi, kuka hän on."

    Silloin huomautamme: "Millä tavalla ihminen sitten voi päästä itsensä tuntemaan?"

    Ja tietäjämme vastaa: "Se tapahtuu elämänkoulussa eli jälleensyntymisessä. Elämänkoulu on siinä, että emme ole täällä ensimmäistä kertaa emmekä viimeistä, vaan että tulemme tänne yhä uudelleen ja uudelleen oppiaksemme tuntemaan itseämme. Eikä tämä elämänkoulu ole mikään laiton ja satunnainen oppilaitos. Emme joudu tänne umpimähkään elääksemme, kokeaksemme ja kuollaksemme emmekä jonkun ajan perästä umpimähkään tänne synny uudestaan. Elämänkoulu on tarkasti järjestetty oppilaitos. Syntyessämme uudestaan tänne maan päälle saamme jatkaa siitä, mihin viimeksi lopetimme edellä. Uusi elämämme maan päällä on suora seuraus omasta menneisyydestämme. Elämänkoulussa vallitsee ns. karmanlaki, oikeuden ja tasapainon laki, joka merkitsee, ettei mikään ponnistus koskaan mene hukkaan. Jos jotakin yritämme, johonkin päin ponnistamme, ei ponnistus ole mennyt hukkaan, vaan luo seurauksen, hedelmän, jonka saamme kerran niittää. Emme ollenkaan toimi turhaan, emme kokeile turhaan. Kun maan päällä eläessämme jossakin suhteessa saamme silmämme auki, on se voittoa meille itsellemme sielullisina olentoina, henkiolentoina. Havaintomme ja kokemuksemme muuttuvat meille sisäiseksi tiedoksi. Jos olemme erehtyneet jossakin asiassa ja sitten huomanneet erehdyksemme, soisimme mielellämme ettemme enää niin erehtyisi. Tässä nykyisessä elämässä voimme kuitenkin unohtaa kokemuksemme ja uudestaan erehtyä, mutta kun olemme siirtyneet kuoleman tuolle puolelle, uppoutuu tuo kokemuksemme, havaintomme, läksymme sieluumme ja muodostuu siinä instinktiiviseksi, vaistomaiseksi kyvyksi, niin että kun uudestaan synnymme maan päälle, on meillä kuin synnynnäinen tieto siitä, millä tavalla meidän ei pitäisi menetellä. Entinen erehdyksemme on muodostunut meille omaksitunnoksi. Omatuntomme on syntynyt menneistä harha-askeleistamme, havainnoistamme ja kokemuksistamme. Sentähden sen ääni sanoo meille, mikä on oikein ja mikä on väärin, puhumatta siitä, että henkiolentoina olemme siksi lähellä jumalallista todellisuutta, että sekin vaikuttaa välittömästi sieluumme siveellisenä ohjaajana. Mutta jumalallisen todellisuuden ääni ei voisi ollenkaan kuulua meidän persoonallisessa tajunnassamme, ellei meillä olisi tuo omatunto, joka on syntynyt vanhoista kokemuksista. Omatuntomme, joka on menneen kehityksemme siveellinen tulos, on samalla kuin kanava eli ovi, jonka kautta jumalallinen todellisuus voi meihin vaikuttaa. Mutta tietämättömyytemme on niin suuri, että saamme syntyä kymmeniä, satoja kertoja tähän maailmaan, ennenkuin todella alamme oppia tuntemaan sisintä itseämme. Ihmisissä on kyllä salassa onnen kaipuu ja vaistomainen tieto siitä, ettei häntä oikeastaan muu voi tyydyttää kuin iankaikkinen autuus ja rauha. Mutta koska hän ei ole siitä selvästi tietoinen, niin hän, etsiessään onnea, etsiikin kaikkea muuta, josta onnen muka pitäisi seurata. Olemme jo edellä puhuneet tästä hänen etsimisestään. Ennemmin tai myöhemmin hän löytää sitä — rikkautta, kunniaa, valtaa jne., — mitä hän etsii, mutta pysyväistä tyydytystä ja onnea hän ei löydä.

    Mutta tiedämmehän, että kun ihminen on hieman viisastunut, hän ikäänkuin kokoaa eläimellis-inhimillisen voimansa ja sanoo itselleen: "Onni on siinä, että teemme velvollisuutemme." Ja silloin velvollisuus on tarkoin määrätty. Koska ihminen aina syntyy määrättyyn yhteiskuntaluokkaan, on hänen elämänuransa siinä jo valmiiksi piirretty. Kun hän aina velvollisuutensa suorittaa, on hän onnellinen.

    Tämä on sangen monien ja tavallaan parhaimpien, vakavimpien ihmisten elämänusko. He sanovat: "Elämä on pakkoa. Elämä on täyttymystä. Meidän täytyy tehdä velvollisuutemme. Ei meidän tarvitse etsiä mitään onnea. Ei meidän tarvitse mitään haaveilla elämästä. Kun teemme velvollisuutemme, niin siitä seuraa, että olemme onnelliset." Ja tietysti silloin lisäävät tuon sanan "onnelliset" erikoisella äänenpainolla: "onnelliset". Niin, tietysti "onnelliset", sillä eihän onnea haaveellisessa merkityksessä ole olemassakaan. "Me tunnemme itsemme rauhallisiksi ja tyydytetyiksi ja siinä on onnemme." Näin melkein useimmat ihmiset ajattelevat. Niin ovat mielestään kokeneet.

    Mutta on merkillistä, että jolleivät sellaiset ihmiset herää elämässä, tulee heille joku hetki kuoleman lähestyessä, kuoleman jo tehdessä työtään, jolloin he aivankuin heräävät näkemään ja ymmärtämään: "Oi, mutta elämä on niin paljon rikkaampaa ja ihanampaa, kuin mitä luulin! Miksikä olen elänyt sokeudessa? Miksikä olen tällä tavalla ponnistanut ja pyrkinyt ja kuluttanut viimeiset voimani voidakseni tehdä velvollisuuteni? Kuitenkin olen kokonaan erehtynyt, elämästä. Kuinka saatoin olla niin vähäuskoinen, etten luottanut Jumalaan, joka on kaiken takana ja joka on tarkoittanut jotakin merkillistä koko tällä elämällä!"

    Tuommoinen heräymys tulee näillekin ihmisille. He ovat olleet hyviä ihmisiä elämässään ja ovat suorittaneet velvollisuutensa. Heidän omatuntonsa ei heitä soimaa, eivätkä he kuoleman hetkellä pelästy. Päinvastoin he täyttyvät merkillisellä riemulla ja tuntevat saavansa lähteä Herran rauhaan, mutta samalla näkevät, etteivät olleet ymmärtäneet elämää.

    Katsokaamme edelleen ihmisiä. On semmoisia, joissa elämän oma sisäinen ääni on johonkin määrin päässyt kuuluviin. Ei heidän tarvitse olla itsetietoisia siitä, mutta heidän sisässään vaikuttaa elämän oma voima silminnähtävällä tavalla. Semmoiset ihmiset ovat joko taiteilijasieluja tai tiedemiessieluja tai tosi uskonnollisia sieluja.

    Mikä on taiteilijasielun tunnusmerkki? Sen tunnusmerkki on, että se rakastaa itse elämää eikä tahdo sitä määritellä. Taiteilijasielu etsii ja koettaa nähdä kaunista kaikkialla. Tosi taiteilija ei tahdo määritellä elämää eikä sanoa, että semmoisen tai semmoisen sen tulee olla, vaan hän tutkii sitä. Hän katselee, minkälainen on elämä. Hän katselee kaikkia eläviä olentoja kuin taideteoksia. Hän kaikkia ihailee. Hän kaikesta ihastuu. Taiteilijasielu ei ollenkaan ymmärrä mitään eroitusta, meidän määritelmämme mukaan, hyvän ja pahan välillä. "Tuo asia on siveellinen, tuo on epäsiveellinen, tuo on hyvä, tuo on paha, tuo on oikea, tuo väärä" — hän ei ymmärrä mitään semmoista. Tietysti hän ymmärtää, mitä toiset ihmiset sillä arvostelulla tarkoittavat. Mutta hän ei osaa katsella elämää sillä tavalla. Hänen mielestään semmoinen ihminen, jota sanotaan "epäsiveelliseksi olennoksi", "hirmuisen syntiseksi", on yhtä mielenkiintoinen kuin toinen, jota sanotaan kerrassaan, "mallikelpoiseksi". Hänen mielestään kaikki ihmiset ovat yhtä mielenkiintoisia semmoisina kuin ovat eikä hänen päähänsä pälkähtäisi sanoa toiselle: "tuommoinen sinun pitäisi olla" ja toiselle: "tuommoinen sinun ei pitäisi olla". Hän juuri ihailee sitä, että ihmiset ovat erilaisia. Jokainen ihminen on hänelle kuin elämän salaisuuksien esilletuoja, kuin sen merkityksen selittäjä. Jokainen ihminen on hänelle uusi ihmeteos.

    Taiteilijasielu on semmoinen. Hän ei osaisi ymmärtää ihmisiä eikä nähdä kaunista ruman keskellä, ellei hän olisi tällä tavalla "vapaamielinen". Puolueeton ihailu on hänen sielunsa syvimpänä ominaisuutena. Hän näkee kaunista kaikkialla ja hän opettaa meitäkin tauluillaan, sävellyksillään, runoillaan, näyttelemisellään jne. tajuamaan kauneutta. Hän näkee kauneutta luonnossa ja elämässä enemmän kuin me tavalliset ihmiset, sentähden juuri että hänen silmänsä ovat vapaat ennakkoluuloista.

    Ja todella hänen kannattaa! Muut ihmiset, jotka eivät osaa asettua taiteilijan kannalle, liikkuvat elämässä kuin missäkin apteekissa. Hyllyt ovat täynnä pulloja ja purkkeja ja jokaisen kylkeen on kiinnitetty erilainen nimilippu. Ja ihmiset sanovat toisesta purkista: "Jaa, tässä on myrkkyä." Ja toisesta: "Tuossa on makeata hilloa." Tähän tapaan he toisiaan määrittelevät. He eivät osaa ihailla kaikkea samalla tavalla kuin taiteilijasielut. He eivät ole ennakkoluuloista vapaat. Ja sentähden he taiteilijasieluakin verrattain vähäsen ymmärtävät. Häntäkin mallikelpoisen maailman puolelta mielellään leimataan synnilliseksi olennoksi, hän kun näet viihtyy "kaikenlaisten" parissa ja näkee jokaisessa ihmisessä jos mitäkin täydellisyyksiä.

    Mutta vaikka maailma ei ymmärrä taiteilijasielua, on hän kuitenkin semmoinen ihminen, jossa elämänhenki on alkanut puhua vaistomaisesti.

    Minkälainen taas on filosofinen eli tiedemiessielu? Se on semmoinen sielu, joka ei muusta välitä elämässä kuin totuudesta ja tiedosta. Hän tahtoisi tietää. Hän tahtoisi nähdä totuuden. Mutta koska hän on ajattelija, ei hän ole samanlainen tutkija kuin taiteilijasielu, joka lähtee ulos käytännölliseen elämään, vaan hän etsii ja tahtoo ymmärtää elämän lakeja, jotka ilmiöitä hallitsevat. Hän on todellinen filosofi. Hän ei osaa ajatella ulkonaista elämää. Hän ei osaa ajatella itseään. Ei hän osaa pukeutua kauniisti. Ei ole hänen silmämääränään ja ensimmäisenä huolenaan, minkä näköinen hän on. Taiteilijasielu taas mielellään pukeutuu kauniisti, omintakeisesti, huomiota herättävästi. Ennen varsinkin taiteilijat olivat tunnettuja siitä, että heidän piti erota muista ihmisistä puvuissaan ja yleensä esiintymisessään. Kuta hassunkurisempia he olivat mallikelpoisen maailman, silmissä, sitä enemmän he olivat omissa silmissään taiteellisia. Mutta filosofi, tieteellinen ajattelija, hän ei muista semmoisia asioita eikä syvenny niihin. Hän semmoiset sivuuttaa. Hän voi kulkea puettuna kuinka tahansa. Hän voi esiintyä vaikkapa narrina hienon maailman silmissä, eikä hän siitä tiedä mitään. Hän on kuin viaton lapsi. Hän ei ole innostunut muusta kuin järjelle näkyvistä suurista aatteista ja ajatuksista. Kun hän keksii luonnonlain tai hengen elämän lain, silloin hän riemuitsee. Silloin hän on onnellinen ja iloinen — hän näkee totuuden. Hän on myöskin, jos hän saa olla oma itsensä, vapaamielinen, paljon vapaamielisempi kuin maailma tavallisesti. Hänellä ei ole liikoja ennakkoluuloja, eikä hän arvostele ihmisiä samalta kannalta kuin mallikelpoinen maailma. Hänen mielestään ihmiset ovat jonkinlaisia ykkösiä tässä suuressa elämän laskuesimerkissä. Ihmiset ovat kaikki eläviä olentoja, yhdenvertaisia, yhtä hyviä kaikki. Ei hän niitä asioita osaa arvostella. Sentähden todellista ajattelijaa, tiedemiestä, voi samoinkuin todellista taiteilijaa, helposti vetää nenästä elämän jokapäiväisissä asioissa. Näiden ihmisten heikkouksia, käyttävät usein kavalat ja pahat maailman ihmiset hyväkseen.

    Minkälaisia vihdoin ovat tosiuskonnolliset ihmiset? Niitäkin meidän täytyy hieman kuvata. Sillä kaikki ihmiset, jotka luulevat itsestään, että he ovat uskonnollisia, tai joista sanotaan, että he ovat uskonnollisia, he eivät aina varmasti sitä ole. Ihmiset voivat erehtyä toisistaan ja ihmiset voivat erehtyä itsestään. Meillä on ainoastaan yksi ehdoton ja varma tunnusmerkki todella uskonnollisesta ihmisestä, jonka sielussa elämänhenki puhuu uskonnollisena vaistona. Semmoinen ihminen ihailee ja tavoittelee ennenkaikkea hyvyyttä ja oikeutta. Hän tavoittelee kaikkia hyveitä. Jos ihminen on todella uskonnollinen, hän vaistomaisesti ihailee kaikkea hyvää ja oikeaa, kaikkea epäitsekästä. Sentähden hänen on niin helppo käsittää, että on olemassa Jumala, joka maailmaa hallitsee. Hänen on niin helppo uskoa, että tässä elämässä on takana jumalallinen tahto, joka tahtoo, että meidän ihmisten pitäisi olla hyviä, puhtaita, yksinkertaisia, nöyriä, oikeamielisiä jne. Kaikkia tällaisia hyveitä pitäisi ihmisessä olla, sillä hän tuntee niitä itsessään. Todella uskonnollinen ihminen ei voisi tehdä mitään vääryyttä. Hän ei voisi olla paha, hän ei voisi olla tietoisesti itsekäs. Uskonnollisuuden tunnusmerkki on hyvyyden rakastaminen. Jos ajattelemme suuria uskonnonperustajia, he kaikki opettavat, että ihmisen tulee luopua itsekkyydestä, pahuudesta, synnistä, vääryydestä, saastaisuudesta, ja pyrkiä hyvyyteen, oikeuteen jne. Uskonnollisen ihmisen vaisto kulkee aina hyvyyteen päin.

    Jos ei uskonnollinen vaisto hänessä ole kylliksi elävä, niin että se oikein täyttäisi hänen mielensä, jos elämänhengen ääni kuuluu hänessä vain heikosti, silloin hän ei osaakaan olla hyvä; päinvastoin hänen sisäinen tietonsa siitä, että pitäisi olla hyvä, tekee hänet usein julmaksi ja vaativaiseksi toisten ihmisten suhteen. Näitä tämmöisiä ihmisiä emme sentähden saata lukea tosiuskonnollisiin ihmisiin. He eivät ole vielä niitä sieluja, joissa elämänhenki puhuu uskonnollisessa muodossa, vaan ne ovat tavallisia jokapäiväisiä ihmisiä, jotka elämän varrella ja yhteiskunnallisissa oloissa joutuvat uskonnollistenkin vaikutusten alaisiksi, niin että heille voi olla edullista ulkonaisesti ja yhteiskunnallisesti, että he muka ovat uskonnollisia, käyvät kirkossa, kuuntelevat pappien saarnoja jne. Heidän uskonnollisuutensa ei ole todellista. Heihin on, vaikutus tullut ulkoapäin ja jokin heidän sielussaan on kaikunut vastaan. Mutta se on niin pientä, ettei se vielä tee heistä uskonnollisia sieluja. Tämä ero on pidettävä mielessä, kun tahdomme ymmärtää todella uskonnollista ihmistä.

    Nyt saatamme huomata, että jotkut taiteilija-, ajattelija- tai uskonnolliset sielut taikka muunlaisetkin ihmiset ovat joutuneet merkilliseen kohtaan omassa sieluelämässään. He eivät ole enää täynnä elämän voimaa, aktiivista intoa, uskoa elämään. He ovat väsyneet ja kysyvät itseltään: "Onko elämä mitään? Onko se minkään arvoista?" Mikään ei heitä tyydytä. "Olisihan elämä jotakin, jos jaksaisi innostua ja uskoa, — miksi ei sitä elää voisi? Mutta usko puuttuu. Tämä elämä tuntuu mitättömältä. Ei kannata oikeastaan olla olemassa. Pitäisi päästä olemattomaksi. Kaikesta paras ratkaisu elämälle, kaikista ihmeellisin ja ihanin ja suurenmoisin ratkaisu olisi se, että ei tarvitsisi ollenkaan olla olemassa."

    Semmoiseen kohtaan tulee itse asiassa jokainen ihminen ennemmin tai myöhemmin.

    Ja mitä se on? Missä kohdassa on ihminen silloin?

    Silloin hän on siinä kohdassa, josta ihmiskunnan suurin auttaja sanoo: "Taivasten valtakunta on lähestynyt." Jos ihminen todella saattaa rehellisesti sanoa: "Nyt en enää usko mihinkään, kaikista vähimmin itseeni ja omaan onneeni; nyt tahtoisin olla olematta", ja jos se ei ole ohimenevää, fyysistä heikkoutta eikä johdu siitä, että ihminen on tyhjentänyt elinvoimansa johonkin suureen työhön tai muuhun niin että hän tuntee itsensä tyhjäksi hetkellisesti, silloin hänen mielessään väikkyy ihanana tuo tavallinen buddhalainen lause: "Olemattomuus on kaiken ratkaisu. Kaikki olemassaolo on surua ja kärsimystä! Pyrkikää pois olemassaolosta! Pyrkikää olemattomuuteen! Pyrkikää kaiken sammumiseen, nirvaanaan!" Ja silloin moni voi luulla, että Buddha todella niin opetti, — Buddha oli kaikista viisain. Väsynyt sielu ei huomaa, että jos nirvaana on olemattomuutta ja Buddha oli saavuttanut nirvaanan, miksikä Buddha vielä oli olemassa? Hän kulki 45 vuotta ympäri Intiassa ja saarnasi: pyrkikää nirvaanaan, pyrkikää sammumiseen, pyrkikää olemattomuuteen. Ja hän itse, joka opetti näin, oli olemassa. Ei hänkään siis osannut näyttää esimerkillä, että hänen oppinsa oli tosi. Ei hänkään osannut todistaa sen totuutta. Eikö tässä ole ristiriita?

    Siinä olisi tietysti ristiriita, jos tuo ihmisen tunnelma olisi oikea tai jos hän osaisi tulkita tunteensa oikein, kun hän sanoo itselleen: kaikista ihaninta olisi olemattomuus. Mutta ihmisen tunnelma ei ole tullut hänen omassa ajatuksessaan oikein tulkituksi, ja sentähden Buddhankin sanat ovat tulleet väärin käännetyiksi, ehkä Itämaillakin jonkun verran väärin ymmärretyiksi. Sillä se nirvaana, josta Buddha opetti, oli tietenkin semmoista, jonka ihminen voi saavuttaa elämässä, koska Buddha sanoi: minä olen nirvaanassa, minä olen saavuttanut nirvaanan. Sentähden nirvaana pikemmin kuvaa samaa asiaa kuin Kristuksen sana: taivasten valtakunta on lähestynyt.

    Kun ihminen on tullut siihen kohtaan, että hän tuntee itsensä moraalisesti väsyneeksi, mihinkä hän oikeastaan on väsynyt? Hän on väsynyt itseensä. Hän on väsynyt omaan persoonalliseen olemassaoloonsa. Hän on väsynyt itsekkyyteen. Itsekkyys on tullut hänelle raskaaksi taakaksi. Ja vaikka itsekkyys olisi hänessä kiinni hienon hienossa muodossa, vaikka hän ei saisi kiinni omasta itsekkyydestään, piilee sittenkin hänen omassa itsestään painostava taakka. Ja kun Kristus tulee ja sanoo: taivasten valtakunta on lähestynyt, niin tämä vain merkitsee: "Ihminen, heitä oma itsesi. Luovu omasta persoonallisuudestasi. Minuudestasi sinun ei tarvitse luopua. Siitä, joka sanoo "minä", siitä subjektista omassa itsessäsi sinä et voi luopua. Mutta kaikesta, mikä sanoo: minä olen se tai se, minä olen semmoinen tai semmoinen, siitä kaikesta sinä voit ja sinun pitää luopua saavuttaaksesi elämän, se on: taivasten valtakunnan elämän. Elämä on elämää Jumalan valtakunnassa. Elämä on ikuista autuutta ja rauhaa. Elämä on onnea ja riemua. Mutta elämä alkaa silloin, kun luovut itsestäsi, heität huolehtimisesi ja sanot: tässä minä alen. Nyt en tahdo enää mitään määritelmiä asettaa elämälle. Nyt tahtoisin vain, että elämänhenki voisi minut kokonaan täyttää, niin että osaisin noudattaa taivaallisen Isän tahdon kaikessa olemisessani. Sillä tavalla soisin, että elämäni olisi. En enää kysy mitään ehtoja. En enää sano: elämän pitäisi minulle olla sitä tai tuota. Minä luovun siitä kaikesta. Minä vain sanon: jospa voisin palvella elämää! Jospa voisin täyttää elämän tahdon!"

    Kun tämän ymmärtää ihminen, silloin hän on valmis ottamaan vastaan taivasten valtakunnan. Hän voi nähdä ikäänkuin näyssä, mikä hänenkin elämänsä viimeinen päämäärä täytyy olla. Hänestäkin täytyy lopulta tulla elämän puhdas ilmentäjä, Jumalan palvelija, Jumalan lapsi, Jumalan poika. Ja jotta hän sitä täydellisesti voisi olla, täytyy hänenkin saavuttaa täydellisyys. Sentähden taivasten valtakunta sanoo hänelle: "Nyt on otollinen aika, älä tilaisuuttasi laiminlyö." Ihmiset vaeltavat melkein liian kauan pimeydessä ja tietämättömyydessä. Ihmiset ovat melkein liian uppiniskaisia ja itsepintaisia. Me tahdomme niin paljon itse sanoa ja määrätä, kuinka pitää olla. Jos meissä olisi rohkeutta ja viisautta, niin me sanoisimme: "Tässä me olemme! Elämä, Jumala käyttäköön meitä!" Jos uskaltaisimme lähteä tälle taipaleelle, silloin alkaisi meidän onnemme, meidän ikuinen elämämme, rauhamme, autuutemme.

    Kuvitelkaamme nyt, että tällä tavalla alkaisimme elää, että sanoisimme elämälle: ota minut, tee minusta jotakin, käytä minua jollakin tavalla! Osaammeko silloin heti elää täydellisesti sitä elämää? Emme. Mutta tässä maailmassa olemme juuri sitä varten, että oppisimme täydellisesti elämään. Kaikki muu elämä on valmistusta tähän, aavistusta tästä. Mutta ihmisen täytyy uskaltaa kokonaan antautua elämälle, Jumalalle, alkaessaan taivasten valtakuntaan uutta elämää. Vaikkei hän vielä osaa elää täydellisesti, on hän "astunut tielle". Ja tielle astujalle elämä sanoo: "Kaikki, mitä sinä olet, aseta se elämän palvelukseen. Jokaisella ihmisellä on jokin talentti, niinkuin Kristus sanoi, jokin kyky, jokin taipumus määrättyyn työhön ja toimintaan. Aseta se elämän palvelukseen. Älä itseäsi ajattele. Käytä kykyäsi, niinkuin uskonnollisella kielellä sanotaan, Jumalan ylistykseksi." Ja elämä lisää: "Tee vain sitä työtä, jota rakastat. Älä tee muuta työtä. Ainoastaan sen työn, jota rakastat, voit antaa elämän palvelukseen. Taiteilijasielut ja ajattelijasielut ja muut semmoiset ovat pikkuisen edellä muusta ihmiskunnasta, sillä he rakastavat. He rakastavat elämää. He rakastavat omaa tehtäväänsä, omaa työtänsä. Sentähden tiedä: mitä tahansa työtä sinä rakastat, tee sitä, sillä sitä työtä yksin sinä osaat tehdä Jumalan kunniaksi. Sinun ei tarvitse sekautua toisten tehtäviin. Vanha itämaalainen lause sanoo: toisen dharma eli elämäntehtävä on täynnä vaaroja. Vaikka se olisi sinulle helpompi ja tuottaisi sinulle kunniaa, älä tee sitä, vaan anna jokaisen suorittaa oma dharmansa, elämäntehtävänsä. Tee sinä omasi. Pane siihen voimasi ja tarmosi ja sielusi ja tee työsi elämän takia ja elämän kunniaksi. Silloin olet onnellinen."

    Ajatelkaamme nuoria, ajatelkaamme niitä ihmisiä, jotka seisovat elämän edessä ja joiden pitäisi valita tehtävä itselleen. Kuinka mielellään mallikelpoinen maailma sanoo noille nuorille ihmisille: "Sitä ja sitä sinun pitää tehdä. Koko sinun sukusi on tehnyt semmoista työtä — sinunkin pitää tehdä sitä." Kuinka mielellään mallikelpoinen maailma määrittelee nuorille ihmisille, millä tavalla heidän tulisi rakentaa oma elämänsä. Se on kaikki elämän kannalta väärin. Maailman ja muiden ihmisten, vanhempain, jos he tahtoisivat olla viisaita, ei pitäisi sanoa nuorille ihmisille muuta kuin: "Tehkää sitä, mitä rakastatte, sitä, joka on teille korkeinta ja suurinta ja ihaninta, vaikka se olisi meidän silmissä pientä ja mitätöntä! Tehkää kuinka yksinkertaista työtä tahansa, kunhan se vain on teistä ihanteellista ja korkeata, ja me siunaamme teitä."

    Oikeastaan kasvatamme nuoria ja lapsia aivan väärään suuntaan. Kasvatamme heihin kaikenlaisia ennakkoluuloja. Kasvatamme heitä pois totuudesta ja pois elämästä. Vieroitamme heidät ihanteista, hyvyydestä, kauneudesta ja totuudesta. Kasvatamme heitä ajattelemaan, että "niin ja niin pitää olla" ja "tuo ei sovi." Sen sijaan meidän pitäisi kasvattaa heitä niin, että tuntisivat ja tietäisivät, että korkein elämässä on nähdä, mikä on kunkin oma tehtävä elämän palveluksessa. Ja kun nuoren ihmisen sielu aukenisi näkemään jotakin ihannetta, pitäisi meidän sitä ihannetta kunnioittaa. Niin vaatii elämä.

    Semmoiseen kohtaan elämä asettaa jokaisen meistä kerran. Meidän pitää asettaa oma työmme ja tehtävämme elämän palvelukseen. Se on meidän talenttimme. Joka kerran kun synnymme maailmaan, saamme jonkun tehtävän. Tehtävä tulee kerta kerralta suuremmaksi ja vaativammaksi, jos sielumme tottuu siihen, että se tekee, mitä sen sisällä elämän äänenä kaikuu. Jos suoritamme tehtävämme elämän kunniaksi, kuljemme eteenpäin sillä tiellä, joka vie täydellisyyteen, täydelliseen onneen ja autuuteen ja rauhaan.

    Siitä hetkestä lähtien, jolloin ihminen astuu elämän palvelukseen, Jumalan palvelukseen, siitä hetkestä lähtien hän on onnellinen. Hänen onnensa on alkanut silloin. Ei häntä peloita se, että ns. karma asettaa esteitä hänen tielleen. Esteet ovat ensinnäkin hänessä itsessään: omat heikkoutensa, puutteellisuutensa, kyvyttömyytensä. Toiset ovat hänen ulkopuolellaan: kaikki vaikeudet, jotka elämä asettaa ja jotka ovat seurauksia hänen omista menneistä teoistaan, hänen "huono onnensa" elämässä, joka niinikään on seuraus menneisyydestä. (Taikka hänen "hyvä onnensa", joka sekin voi olla vaarallinen karma.) Kaikki nämä esteet, sisäiset ja ulkonaiset, jotka elämä heittää hänen eteensä, kuuluvat silloin hänen onneensa. Kaikki on onnea ja hyvää silloin, kun ihminen on ottanut Jumalan valtakunnan vastaan. Ei hän enää näe pahaa, ei onnettomuutta, ei kärsimystä, mitä häneen itseensä tulee. Hänen kärsimyksensä ovat kaikki hyviä, koska ne kaikki ovat hänen "karmassaan".

    Ja mikä on karma? Karma on meidän vanhoja velkojamme. Mitä nyt tulee tehdä vanhoille veloille? Ne pitää maksaa. Mutta velkojen maksaminen on ikävä ja raskas tehtävä silloin, kun olemme köyhiä. Silloin kun olemme elämässä onnettomia ja kaikki on pimeätä, silloin on meistä ikävätä — vallan hirmuista ja tarpeetonta ruveta taistelemaan heikkouksia vastaan, ruveta voittamaan itseään toisessa tai toisessa suhteessa! Kuinka vaikeaa tämä kaikki on! Vaikeroimme ja valitamme, että meillä on niin huono onni elämässä. Ei mikään menesty. Kaikki ovat meitä kohtaan kovia ja sydämettömiä. Kaikki on silloin vaikeata, kun olemme köyhiä. Ja köyhiä olemme, niin kauan kuin emme tiedä, mitä elämä on. Ei ole ihmeteltävä, että meistä on ikävä maksaa velkoja, että meistä karma on vaikea. Karma heittää päällemme esim. sairauden. Onko se hauskaa? Ei, se tuntuu meistä kamalalta. Vaikkakin meille selitetään, että se on karmaa ja että olemme tilaisuudessa maksamaan vanhaa velkaamme elämälle, tuntuu se meistä yhtä raskaalta. Vaikkakin uskomme, että se on karmaa, emme kuitenkaan tunne itseämme onnellisiksi. Puremme huuliamme ja vaikenemme, mutta emme osaa iloita, sillä ikävä on maksaa velkojaan, kun on köyhä.

    Jos meillä on kymmenen tuhannen markan velka ja tällaisena vaikeana aikana tulot menevät elämiseen, niin että kun korkojen ja lyhennysten maksupäivä tulee, täytyy vain lisätä velkoja, niin eihän se ole hauskaa! Mutta kuinka toisenlaista on näissä raha-asioissa, jos yhtäkkiä saamme varoja sata miljoonaa! Ajatelkaa: sata miljoonaa! Kaikista hauskinta on silloin lentää iloisen ylpeänä sen luo, jolta olemme lainanneet nuo kymmenen tuhatta. "Tässä on velkani teille ja lisään vaikka sata prosenttia korkoa paljaasta ilosta."

    Jos äkkiä olemme tulleet rikkaiksi, on velkojen maksu hauskaa, silloin se ei tunnu miltään suurissa pääomissamme.

    Samassa asemassa on ihminen silloin, kun hän ottaa vastaan Jumalan valtakunnan ja tulee sisäiseen suhteeseen elämän henkeen ja totuuteen. Hän on samassa asemassa kuin ihminen, joka äkkiä on saanut periä sata miljoonaa markkaa — tai paljon enemmän, äärettömiä pääomia. Ja kun hän on silloin niin mahdottoman rikas, kuinka hän voisi olla muuta kuin iloinen ja kiitollinen kaikista velkojenkin maksusta? Mitä ne ovat? Mitä kärsimykset ovat hänelle? Hänhän on niin rikas. Velka ei merkitse hänelle mitään. Hänen sielunsa on täynnä riemua ja onnea ja autuutta ja rauhaa. Kärsimykset, vastoinkäymiset, nöyryytykset, kaikki ne ovat hänelle pelkkää onnea vain.

Helsingin esitelmiä syksyllä 1922