Pekka Ervast

Paavalin kirjeiden salattu viisaus

Otsake "Paavalin kirjeiden salainen viisaus" ei ole omiaan herättämään mieltymystä kristillisissä veljissämme, sen tähden että heidän mielestään kristinuskon koko olemus on siinä, että sillä ei ole mitään salaisia, esoteerisia oppeja, joita vain valituille jaettaisiin, koska se on yksinkertainen, selvä opetus kaikille ihmisille. Se on yksinkertainen usko, joka on hullutusta niille, jotka eivät sitä omista, mutta autuuteen vievä usko niille, jotka sen omistavat. Kristillisellä kirkolla on keskiajasta lähtien ollut tämä selvä kanta. Ja meidän täytyy tunnustaa, että Paavalin työ, hänen saarnansa, hänen opetuksensa, on antanut aihetta juuri tähän kristilliseen katsantokantaan. Paavalin kokemus oli, kuten olemme koettaneet selvittää, että pelastus, joka ennen maailmassa oli tarjolla ainoastaan harvoille valituille, joilla oli erikoiset luonnon taipumukset asketismiin ja itseharjoitteluun, se sama pelastus avautui nyt kaikille ihmisille Jeesuksen Kristuksen elämän ja kuoleman kautta. Tämä oli selvästi Paavalin kanta hänen kirjeissään ja sen tähden emme saata ihmetellä, että kristilliset kirkot ovat omaksuneet juuri saman näkökannan. Se perustuu totuuteen ja tosiseikkoihin, ja kristikunta on niin muodoin oikeassa. 

Ja kuitenkin meidän täytyy sanoa, että kristillinen kirkko on väärässä. Sillä jos pelastuksen sanoma olisi ollut avoinna jokaiselle ihmiselle sillä yksinkertaisella tavalla, kuin kristillinen kirkko on pitkin matkaa olettanut ja uskonut, niin eiköhän maailma olisi enemmän viisastunut, eiköhän maailmassa olisi enemmän uskoa, eiköhän olisi ihmisiä enemmän, joista voisi sanoa, että he toden teolla ovat pahasta "pelastuneet"? Syystä voisimme silloin kysyä: miksikä meidän ihmiskuntamme vielä tänä päivänä suureksi osaksi vaeltaa "pakanuuden pimeydessä"? Pakanain oikeuskäsite vaati kostoa ja rangaistusta, kristinuskon syvä ja korkea siveysoppi ei kosta pahaa pahalla, vaan antaa anteeksi. Jos siis kristinusko todella olisi kulkenut voittajana läpi vuosisatojen, niin kuin kristilliset kirkot otaksuvat, minkä tähden silloin kristikunta on käynyt julmia sotia, minkä tähden se on piinannut ja vainonnut "vääräuskoisia" ja "kerettiläisiä", minkä tähden se yhä kantaa korkealla koston ja rangaistuksen miekkaa sekä yhteiskunnallisessa että kansainvälisessä elämässään? 

Pelastussanoma oli kaikkia varten. Kristillinen kirkko on sitä mielestään kaikille julistanut. Miksi maailma ei siis ole pelastunut? Onko vika siinä, että olemme väärin käsittäneet itse sanoman? Onko vika siinä, ettemme olekaan kulkeneet, emme Paavalin jäljessä enemmän kuin Jeesuksen Kristuksenkaan? Siinäpä on vikaa. Emme ole kristillisessä kirkossamme seuranneet edes Paavalin jälkiä. Paavali laski perustuksen kirkolle ja kirkonopille. Mutta eivät kristilliset kirkot ole Paavalin lailla ymmärtäneet, mikä se uusi pelastussanoma oli, joka avautui kaikille ihmisille Jeesuksen Kristuksen elämäntyön kautta. Kun tutkimme historiaa, kun katselemme kristikunnan ensimmäisiä aikoja, jolloin kristinusko ei vielä ollut valtiouskontona, ensimmäisiä kristittyjä aikoja, huomaamme, että silloin käsitettiin toisella tavalla pelastussanoma ja sen vastaanottaminen uskossa. Nyt väitämme, että usko on ihmisen saavutettavissa ilman muuta. Hän syntyy kristikuntaan, hänet kastetaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, hänen kasteenliittonsa uudistetaan rippikoulussa, hän lupaa uskovansa — ja sitten hänellä on kaikki edellytykset, hän on kristitty, hän uskoo. 

Paavalin kannalta tämä on itsepetosta. Ihmiskunta on tänään saman probleemin edessä kuin kristinuskon ensimmäisinä aikoina. Ei usko ole nyt parituhatta vuotta Jeesuksen Kristuksen jälkeen helpommin, yksinkertaisemmin, mitättömämmin saavutettavissa kuin silloin ensimmäisinä kristillisinä aikoina. Usko on nyt aivan saman ponnistuksen takana kuin silloin. Usko on kyllä saavutettavissa ja usko se ihmisen pelastaa. Uskossa hänelle avautuu iankaikkinen elämä. Mutta usko ei ole ihmisellä syntymästään mukana. Usko ei tule hänelle ulkonaisen tempun kautta. Usko on yhtä etäällä nyt, yhtä syvällä, yhtä korkealla kuin ensimmäisenä kristillisenä aikana. 

Ensimmäisillä kristityillä seurakunnilla oli selvä tieto siitä, kuinka tärkeä, vaikea ja monimutkainen asia usko oli. Kasteen kautta kyllä yksilö otettiin vastaan kristilliseen seurakuntaan ja kasteen avulla edellytettiin, että usko hänessä heräisi, mutta ennen kuin hänet saatettiin kastaa, täytyi hänen käydä läpi valmistus. Hän oli, kuten, kirkkohistoriasta muistamme, ensin katekumeenina, ja katekumeeniaika kesti ainakin kaksi vuotta. Katekumeenina häntä opetettiin ja opastettiin. Katekumeenina hän sai harjoittaa itsekasvatusta, ja katekumeeniaika kantoi toisenkin nimen: se oli samalla katharsis- eli puhdistusaika. Kristilliseen seurakuntaan pyrkijän tuli silloin puhdistaa itseään määrätyllä tavalla, jotta usko hänessä heräisi. 

Meillä on Paavalin kirjeissä selviä viittauksia siihen, että oli erilaisia ns. asteita kristittyjen kesken. Korinttilaiskirjeessä esim. Paavali nimenomaan sanoo, että hän puhuu nyt "täydellisille". Hän ei voisi puhua tavallisille uskovaisille tällaisia asioita, jotka kuuluvat salaiseen viisauteen. Hän antaa ainoastaan rieskaa ja maitoa niille, jotka eivät ole vielä valmistuneet vaikeammin sulatettavaan ruokaan. 

Kun kristilliseen seurakuntaan pyrkijä oli ollut aikansa katekumeenina, tuli hänestä uskovainen eli pistos. Kaste oli merkki, joka vahvisti hänen liittonsa seurakunnan kanssa. Mutta kun hän oli tätä uskon elämää elänyt, saattoi hänestä tulla täydellinen eli teleios. Tämä tietysti riippui hänen omasta persoonallisesta kehityksestään uskonelämässä, eikä niin ollen voitu määritellä aikaa, milloinka se tapahtuisi. 

Mutta nämä kolme astetta olivat ainakin olemassa, ja sanottiin vielä, että pistos-tilan saavuttaminen ja uskossa kasvaminen oli jonkinlaista myesista eli "vihkimystä". Uskovaksi tuleminen oli kasteen vihkimystä ja uskossa kasvaminen saattoi tapahtua erilaisissa asteissa, niin että puhuttiin uskovaisesta, joka on vain "kastettu" ja sellaisesta, joka on myös "valaistu". Joka tapauksessa tämän uskon eli vihkimysajan loppukohta oli täydellisyyden saavuttaminen eli tuleminen teleiokseksi.

Tällaiset tiedot meillä on historiallisesti ensimmäisistä kristillisistä seurakunnista. Näitä asioita meidän kristillinen kirkkomme ei ole ymmärtänyt, sillä kun kirkosta tuli valtion liittolainen Konstantinus Suuren hallitessa, kadotti kirkko samalla alkuperäisen henkensä ja voimansa. Sen tähden kristillinen kirkko ei ole osannut pelastaa kristikuntaa. Sillä ei ole ollut tarjottavana elämän leipää, ainoastaan kiviä. Se säilytti ainoastaan tuon suuren ihmeellisen tiedon, että kaikille ihmisille avautui uskon elämä. Mutta millä tavalla uskonelämä avautui, millä tavalla yksilön piti siihen valmistua, se kaikki jäi kirkolta unohduksiin. Sen tähden yhä tänä päivänä vaellamme samassa vanhassa pakanuudessa kuin ennen Kristuksen tuloa. 

Ei kuitenkaan enää vallan samassa, sillä viime vuosikymmeninä olemme saaneet uutta valoa kaikkiin näihin asioihin, uutta valaistusta koko uskonkysymykseen suuren ja ihmeellisen teosofisen liikkeen kautta. Saamme kiittää Madame Blavatskyn uhrautuvaa työtä siitä, että silmämme ovat auenneet. Madame Blavatskya tosin kristikunta vielä pitää jonkinlaisena pakanana. Eihän Blavatsky ollut kristitty. Hänhän oli buddhalainen eikä välittänyt kristinuskosta mitään. Se on tavallinen arvostelu hänestä. Mutta hän se kuitenkin oli, joka ensimmäisenä avasi meidän silmämme, joka ensimmäisenä toi maailmaan sen tiedon, että usko on yhä saavutettavissa, usko tuossa vanhassa merkityksessä, usko merkityksessä pistis. Olemme suomentaneet tuon kreikkalaisen käsitteen sanalla usko — ja miksikä emme käyttäisi suomen kielessä samaa käännöstä kuin muissakin Euroopan kielissä? Kuitenkaan ei kreikkalainen sana pistis merkitse "uskoa" sanan jokapäiväisessä merkityksessä. Meidän päivinämme voidaan uskoa määritellä näin: usko on sitä, että ihminen uskoo jonkin asian olevan niin tai niin. Opetetaan esim., että Jumala on kolmiyhteinen. Ken pitää tämän opin totena, hänen sanotaan siihen uskovan. Ja jos uskottava asia käy yli tavallisen järjen, sanotaan kirkkoisä Tertullianuksen tavalla, että usko on sitä ansiokkaampaa. Credo quia absurdum — uskon, koska se on järjetöntä... 

Alkuaan ei usko-käsitteellä ole ollut tämä merkitys. Evankelinen sana pistis ei ole tarkoittanut uskoa tällaisessa pintapuolisessa merkityksessä. Eihän se sitä merkinnyt tavallisessakaan kreikankielessä. Profaanisessa kreikkalaisessa kirjallisuudessa tarkoitetaan pistis-sanalla kokemusperäistä, empiiristä tietoa. Sen tähden jotkut kreikkalaiset ihmettelivät, että Platon käytti filosofiassaan sanaa pistis silloinkin, kun hän puhui ihmisen suhteesta jumalallisiin ideoihin, näkymättömän maailman henkisiin asioihin. Kuinka filosofi ja looginen ajattelija Platon — he kysyivät — voi sanoa pistikseksi eli tiedoksi sitä, mikä koskee näkymättömän maailman asioita? 
Mutta Platon oli mysteeriotiedon kannalta oikeassa. Ja me ymmärrämme muitta mutkitta, että kristityt käyttäessään sanaa pistis eivät käyttäneet sitä missään alemmassa merkityksessä kuin tavalliset kreikkalaiset filosofit ja kirjailijat. Eivät he käyttäneet sitä tarkoittamaan jonkun opin totena pitämistä, vaan tietysti he sillä tarkoittivat, että ihminen, jolla oli pistis, oli varmassa elävässä suhteessa jumalallisiin asioihin, että hänellä oli niistä kokemusta. Pistis perustui kokemukseen, niin kuin Paavalista näimme, ja se merkitsi, että Paavali silloin oli saavuttanut tiedon. Tämä tieto herätti hänessä uskoa ja elämää, ja pistis-sanalla hän kuvasi sitä uskoa, joka syntyy tiedosta eli kokemuksesta. 

Niinhän kaikkea tietoa seuraa usko. Jos ymmärrän, että viisi kertaa viisi on kaksikymmentäviisi, kuinka voisin olla siihen uskomatta? Kuitenkin paljas järkiperäinen tieto on sitä laatua, että voimme sen kieltääkin, voimme käytännössä menetellä "vastoin parempaa tietoa", kuten sanotaan. Sitä vastoin henkinen tieto ei ole kierrettävissä. Ihminen ei voi asettua ulkopuolelle totuutta, heitellä sitä sinne ja tänne ja menetellä sen kanssa, kuinka hän tahtoo. Kun hänellä on korkeampaa tietoa ja kokemusta henkisistä asioista, täytyy hänen niihin uskoa. Usko tulee itsestään, sillä usko on elämää, ja totuuden kieltäminen olisi hänelle kuolemaa. 

Kristillisissä kirkoissa olemme unohtaneet uskon merkityksen. Puhumme uskosta erikseen elämästä. Valitamme, että ihminen uskoo, mutta ei elä uskonsa mukaan. Tämä perustuu siihen harhaluuloon, että usko voisi olla riippumaton tiedosta, että se voisi perustua muuhun kuin kokemukseen. Kun luemme Paavalin kirjeitä tai toisia Uuden Testamentin kirjoituksia, joissa puhutaan uskosta ja elämästä ja joissa teroitetaan, että nuo asiat ovat yhtä, luulemme niiden olevan eri asioita, koska niitä sanotaan yhdeksi. Paavali puhuu enimmäkseen vain uskosta ja näyttää edellyttävän, että usko tuo mukanansa elämän, mutta tämänkin me ymmärrämme, ikään kuin hän puhuisi eri asioista. Emme ota lukuun, että Uuden Testamentin kirjoitukset pitävät luonnollisena asiana, että lukijat ovat tietoisia siitä, mitä sanalla pistis tarkoitetaan. Mutta, kuten sanottu, meidän kirkoltamme ja meidän kristikunnaltamme on uskon käsite unohtunut. 

Ensimmäisinä kristillisinä aikoina otettiin seurakuntiin vastaan ja kastettiin sellaisia täysikasvaneita ihmisiä, jotka ensin kaksi vuotta tahtoivat olla katekumeeneina, opetettavina, ja huomiomme kääntyy sen tähden kysymykseen: mitä noille katekumeeneille opetettiin ensimmäisellä kristillisellä ajalla? Muuan kirkkoisä sanoo: "me opetamme kansalle julkisesti lesum Christum crucilixum — Jeesuksen Kristuksen ristiinnaulitun — mutta niille, jotka pyrkivät yhteyteemme, me opetamme Logoksesta." Ensimmäisissä kristillisissä seurakunnissa oli tapana tehdä propaganda- eli herätystyötä "uskottomain" kesken, niiden kesken, joilla ei ollut "uskoa", jotka eivät olleet kristityitä. Tämä tapahtui seuraavasti. Seurakunta kokoontui aamulla julkiseen kokoukseen, johon saivat tulla pakanat ja uskottomat kuuntelemaan. Ja näillä kristillisillä seurakunnilla oli julkisissa kokouksissaan paljon kuuntelijoita. Apostolit ja heidän lähimmät opetuslapsensa saarnasivat, puhuen sisäisestä tiedostaan rauhallisesti ja vakuuttavasti. Ja mitä heidän saarnansa koski? 

Sen piankin ymmärrämme, kun tarkastamme Paavalin kirjeitä. Mistä näet piti kääntää pois ihmisten mielet ja millä tavalla heitä piti valmistaa uskoa vastaanottamaan? Heidän mielensä piti kääntää pois kaikenlaisten henkivaltojen, näkymättömän maailman voimien, siis sielullisten, psykologisten voimien palvelemisesta. Paavalin mielestä pakanuus on sitä, että ihmisen mieli ei ole keskittyneenä yhteen ainoaan elämäntarkoitukseen, vaan on kuin rikkirevitty ja palasina, niin että hän itse asiassa palvoo monenlaisia jumalia, monenlaisia psykologisia voimia. Jumalat ja henkivallat, näkymättömät voimat, vaikuttavat ihmisen sieluun. Täällä me kävelemme maan päällä ja teemme työtä ja puuhaamme ja luulemme, että olemme vapaita ja itsenäisiä olentoja, noudattaessamme mielihalujamme ja intohimojamme. Niin ei kuitenkaan ole asianlaita. Kuka tahansa nykyaikainen syvemmin ajatteleva ihminen myöntää, että ihminen ei ole vapaa sellaisessa merkityksessä, päinvastoin hän on sielussaan vaikuttavien salattujen psykologisten voimien vallassa. Ei hän ole oman kohtalonsa herra. Häntä ohjaavat salaperäiset voimat, jotka sielun syvyydestä nousevat hänen tajuntaansa, pakottavat hänet toimimaan milloin niin, milloin näin. Nuo voimat saattavat olla niin alapuolella inhimillistä järkeä, ne saattavat kiihottaa ihmistä niin eläimellisiin tekoihin, että sanomme nyt, niin kuin Paavali sanoi ja niin kuin aina on sanottu, että ihminen on synnille altis. Jos ihminen olisi todella ihminen, hallitsisi hän itsensä järkensä voimalla. Nyt hän ei sitä tee. Sen tähden hänestä sanomme: hän on synnille altis. Synti on siinä, että hän ei tiedä olevansa ihminen, ei tiedä, mitä ihminen on, eikä jaksa olla ihminen, vaan lankeaa noiden salaperäisten voimien valtaan, jotka näkymättömästä maailmasta päin vaikuttavat hänen sieluunsa. Hän "lankeaa syntiin". 

Me ihmiset olemme tänä päivänä samanlaisia pakanoita, kuin ihmiset olivat Paavalinkin aikana. Me palvomme erilaisia jumalia. Paavali sanoo tästä Korinttilaiskirjeessään: "mitä nyt epäjumalille uhrattujen eläinten syömiseen tulee, niin tiedämme, ettei maailmassa ole yhtään epäjumalaa ja ettei ole mitään muuta Jumalaa kuin yksi. Sillä vaikkapa onkin niitä, joita sanotaan jumaliksi, olipa niitä sitten taivaassa tai maassa, niin kuin niitä on paljon sellaisia jumalia ja herroja, niin on meillä kuitenkin ainoastaan yksi Jumala, Isä." Me ihmiset me yhä kumarramme noille erilaisille jumalille. Toinen henkimaailman voima kiihottaa meitä rikkautta etsimään, toinen kunniaa, kolmas nautintoa jne. Ne vaikuttavat näkymättömästi ja salaisesti sieluumme emmekä voi niille mitään, jollemme kasvata itseämme, jollemme kuuntele totuuteen perustuvia opetuksia, jollemme ymmärrä: todellisuudessa on vain yksi Jumala, jota ihmisten kannattaa palvella. Ihmiset eivät ole kutsutut palvelemaan mammonaa, ei ilmavallan haltijoita, jotka kiihottavat toiseen tai toiseen syntiin, vaan ainoastaan yhtä Jumalaa, Isää Jumalaa, jonka on ilmoittanut Jeesus Kristus. 

Niin opetettiin julkisissa sanoissa. Koetettiin herättää ihmisiä näkemään ja ymmärtämään, että he olivat salaperäisten ja epähenkisten valtain palveluksessa ja että heidän piti niistä luopua vapautuakseen pahasta ja kärsimyksestä, saavuttaakseen iankaikkisen elämän Jumalassa, jonka Jeesus Kristus oli ilmoittanut. Sellainen oli Paavalin, sellainen oli ensimmäisen kristillisen seurakunnan saarna ja opetus pakanoille. 

Kun sitten pakana eli "uskoton" tuli pyrkijäksi kristilliseen seurakuntaan ja otettiin katekumeeniksi, mitä hänelle silloin opetettiin? Senkin saamme tietää Paavalilta, siihenkin viitataan hänen kirjeissään. Katekumeenille opetettiin sitä, mitä meidänkin aikanamme teosofisessa liikkeessä opetetaan, että maailman alusta saakka on ollut olemassa taivaallinen viisaus, josta kaikki profeetat puhuivat ja josta osalliseksi yksilö saattoi tulla. Tämä taivaallinen viisaus oli Pyhä Henki. Saamme ensimmäisiltä gnostikoilta — ne olivat kristillisiä seurakuntia, nuo gnostikot — kuulla, että taivaallinen viisaus, Sophia, oli Pyhä Henki ja tämä oli samaa kuin se Jumalan viisaus, theu sofia, josta apostoli mainitsee: "vaan me puhumme Jumalan salattuna ollutta viisautta, sitä kätkettyä, jonka Jumala oli edeltä määrännyt ennen maailman aikoja meidän kirkkaudeksemme ja jota ei kukaan tämän maailman valtiaista ole tuntenut, sillä jos he olisivat sen tunteneet, eivät he olisi kirkkauden Herraa ristiinnaulinneet. Vaan me puhumme, niin kuin on kirjoitettu, siitä, mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mikä ei ole ihmisen sydämeen noussut ja minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat. Mutta meille Jumala on sen ilmaissut henkensä kautta, sillä henki tutkii kaikki Jumalan syvyydetkin." 

Tuo taivaallinen viisaus, Sophia, taivaallinen Pyhä Henki, Logos, jolla nimellä gnostikot myös sitä nimittivät — he sanoivat, että Sophia on Logoksen naisellinen puoli, — tämä sama taivaallinen viisaus, joka ennen pysyi taivaissa ja josta ihminen saattoi tulla osalliseksi vain siten, että hän pyrki ja ponnisti taivaaseen, oli nyt Jeesuksen Kristuksen kautta tullut maailmaan. Jeesus Kristus oli viisauden aivan kuin ruumiillistuttanut Pojaksi. Jumalan poikuus oli siinä, että maailman alusta säädetty jumalallinen viisaus täytti Jeesuksen Kristuksen inhimillisen olemuksen kokonaan. Ja sillä tavalla oli Poika tullut maailmaan. 

Tätä opetettiin katekumeeneille, jotka tahtoivat valmistua jäseniksi kristilliseen seurakuntaan. He saivat kuulla ja ymmärtää, että samaa taivaallista viisautta oli aina ollut maailmassa. Se oli pyrkinyt ilmi joka uskonnossa, kaikissa mysteerioissa ja salaisissa kouluissa. Nyt se vihdoin oli tullut miltei julkiseksi siten, että se oli Poikana syntynyt Jeesuksessa Kristuksessa ja sen kautta avautunut jokaiselle ihmissielulle uskossa. 

IV luku esitelmäkokoelmasta Paavali ja hänen kristinuskonsa

Kesäkursseilla tänä vuonna luettiin muutamia Paavalin epistoloita. Kolossalaiskirjeitä pohdittaessa tehtiin muutamia kysymyksiä, joihin vastasin yhteisesti seuraavaan tapaan:

Kun olin nuori teosofi — nimittäin vasta alkanut tutkia näitä asioita ja muutenkin nuori iältäni, — sain monesta kirjasta lukea, että Jeesus Kristus ei itse perustanut kristinuskoa ja kirkkoa, vaan Paavali. Oli verrattain yleinen käsitys ei ainoastaan oppineiden piirissä, vaan myöskin pappien ja teologien kesken ja monen muunkin ihmisen tajunnassa, että Paavali se oikeastaan oli, joka laski perustuksen kirkolle ja kristinopille. Ja kun minäkin olin teosofina tullut siihen käsitykseen kristinuskosta, että se oli samaa kuin vuorisaarna, oli luonnollista, että hyväksyin hengessäni, että Paavali oikeastaan oli vain sotkenut asioita. Jeesus oli julistanut evankeliumin ja antanut vuorisaarnan, ja Paavali tuli ja rupesi puhumaan Jumalan vihasta, sovituksista, lunastuksista ja enemmän tai vähemmän järjettömistä asioista. Näin ajattelin ja pyyhkäisin ensin pois Paavalin mielestäni. Voisinpa yhä vieläkin sanoa: Kun tahdomme tietää mitä kristinusko on, silloin älkäämme alussa välittäkö Paavalista, vaan kuunnelkaamme, mitä Jeesus Kristus on sanonut. Tämä on luonnollinen ja oikea asenne, sillä emme pääse koskaan selville siitä, mikä oli todellinen ensimmäinen kristinusko, ellemme tutustu evankeliumien Kristukseen. Epistoloista emme pääse selville siitä, mitä Jeesus Kristus oli opettanut. Jää aina hämärät ja sekavat käsitykset niin sanotusta kristinuskosta, jos säilytämme mielessämme lapsuudessa oppimamme dogmit ja sekoitamme lunastukset, ristit, verikuolemat, ym. Jeesuksen Kristuksen selviin sanoihin ja opetuksiin evankeliumissa — vuorisaarnassa. On tervettä, jos alussa emme hyväksy opinkappaleita, vaan omaksumme kristinuskona ainoastaan Jeesuksen Kristuksen itsensä antamat elämänneuvot, hänen vuorisaarnansa ennen kaikkea ja hänen viisi käskyään. Kun ensin ymmärrämme, että Jeesus on niin opettanut, ja omaksumme käskyt sillä tavalla, että elämme niitä, silloin aivan kuin itsestään unohtuvatkin kaikki teologiset opinkappaleet metafyysisistä asioista. Emme käsitä, miksi puhutaan rististä, verestä, kuolemasta jne. yksinkertaisten käskyjen ohella. Jeesus sanoo selvästi: "älä suutu, älä ole epäpuhdas, älä vanno, älä ole pahaa vastaan, rakasta vihollistasi". Milloinka ehdimme ajatella sovituksia, ristiä ym. yliluonnollisia asioita, kun meille jää yllin kyllin puuhaa käskyjen kanssa? Ne antavat meille kylliksi sekä ajattelemisen että tekemisen aihetta. Ja Jumalan kanssa välimme tulee hyväksi, samassa kun alamme olla puhtaita, rehellisiä, sävyisiä, nöyriä, pahaa vastustamattomia jne. Minä vaelsin vuosikausia siinä, että ymmärsin, että tämä oli Jeesuksen Kristuksen seuraamista. Ja vaikka ei kestänyt kauan ennen kuin ymmärsin eräitä muitakin asioita — esimerkiksi, että ihminen on jälleensyntyvä olento, että karma on jne., sillä ne eivät sotineet käskyjen noudattamista vastaan, — niin kuitenkaan en hengessäni ollut missään tekemisissä lunastusten, verikuolemain ja sellaisten kanssa. Ne olivat turhia, julmia ja rumia asioita. En harrastanut Paavalia millään tavalla enkä ollut innostunut häneen. 

Mutta sitten huomasin, että Uudessa Testamentissa on, paitsi noita evankeliumeja ja ihmeellisiä kertomuksia Jeesuksesta Kristuksesta, lyhyesti kaksi tapahtumaa kerrottu, jotka ovat sangen erikoista laatua, koska niistä on vähän laajemmin kerrottu, vaikka kuitenkin vain viittaamalla. Toinen tapahtuma on kertomus Stefanuksen kuolemasta. Kun Stefanus kivitettiin kuoliaaksi — hän oli ensimmäinen kristitty marttyyri, — kerrotaan, että kun hänen päälleen heitetään kiviä ja hän kaatuu polvilleen, silloin hänen silmänsä menevät auki, hän näkee taivaisiin ja näkee siellä Jumalan, Jeesuksen ja enkeleitä. Taivaat aukenevat hänelle ja hän kuolee äärettömässä autuudessa. Hänen silmänsä kirkastuivat niin yliluonnollisen kirkkaiksi, että eräs mies, joka vartioi kivittäjien vaatteita ja katseli sieltä etäämpää, kohtasi Stefanuksen katseen ja jäi ihmetellen miettimään, mitä tuon ihmisen silmissä oli ja mitä se mies oikeastaan näki. Ja hän, joka ehkä muiden muassa oli kehottanut kivittämään Stefanusta, sai tärisyttävän pistoksen sydämeensä siinä katsellessaan. Tämä mies oli Saulus, diasporajuutalainen, yläluokkalainen hyvän kasvatuksen saanut rabbiini. Toinen kertomus koskeekin häntä. Apostolein Teoissa — samassa kirjassa, missä kerrotaan Stefanuksen kuolemasta, — kerrotaan nyt, että Saulus sai, ollessaan matkalla kristittyjä vainoamaan, yhtäkkiä Damaskuksen tiellä läpikäydä ihmeellisen kokemuksen. Suuri valo häikäisi hänen silmiään ja hän tuli kuin sokeaksi. Siinä valossa hän kuitenkin näki — ainakin hän kuuli Jeesuksen Kristuksen hänelle puhuvan. Tämän Damaskuskokemuksensa perästä hän muuttui. Hänestä tuli Paavali. Hän vetäytyi joksikin aikaa yksinäisyyteen ja nautti opetusta joltain viisaammalta kristityltä. Sitten hän lähti Jerusalemiin tapaamaan toisia apostoleita ja neuvottelemaan heidän kanssaan. Hän oli saanut sisältään käskyn, että hänen piti levittää Kristuksen sanomaa ympäri maailman. Jerusalemista päin oli kuultu hänen ihmeellisestä kääntymyksestään ja että hän tahtoi tehdä työtä heidän kanssaan, ja apostolit kutsuivat hänet sinne. Paavalista tuli sitten se pakanain apostoli, joka levitti kristinuskoa kreikkalaisten, roomalaisten ym. kesken. 

Nyt meidän huomiomme pitää totuudenetsijöinä kohdistua Paavalin Damaskuskokemukseen, sillä olisi aivan liian halpahintaista, jos ajattelisimme siltä kannalta, että Jeesus teki hänestä aatteenlevittäjän ilmestymällä hänelle ja omalla auktoriteetillaan vaikuttamalla niin, että hän rupesi työskentelemään sen asian puolesta, jota vastaan hän oli ennen ollut. Sellainen näkökanta olisi liian pintapuolinen. Kyllähän meidän päivinämme moni materialisti kääntyy uskomaan henkimaailmaan, jos hän spiritistisessä istunnossa tulee täysin vakuutetuksi, että henkimaailma on olemassa. Hän ei voi kieltää järkeään ja ajatustaan; ei voi enää sanoa, että vainajia ei ole olemassa. Moni tiedemies, joka ennen nauroi taikauskolle tulee järkytetyksi ja muuttaa materialistisen kantansa spiritistiseksi vakaumukseksi. Tämä on luonnollista. Mutta emme käsitä Paavalia, jos luulemme, että Paavalin Damaskuskokemus oli jotain tämän suuntaista. Sellainen ei olisi ollut edes tarpeen Paavalille, sillä rabbiinina hän tiesi, että henkimaailma oli olemassa — että vainajia oli. Paavali uskoi ennakolta sen. 

Hänen kokemuksensa oli toista laatua. Se oli todellista henkistä kokemusta — henkistä uudestaansyntymistä. Ja jollemme itse ymmärrä tätä Paavalin kokemusta, emme täysin ymmärrä hänen kirjeitään. Silloin meidän on parempi jäädä tuolle kannalle, että Jeesus toi vuorisaarnan käskyt ja muut opetukset, ja kristinusko on sitä, että seuraamme niitä. Emme voi ymmärtää Paavalia, ellemme ymmärrä hänen Damaskuskokemustaan. Vasta kun olemme selvillä, mitä Damaskuskokemus oli, voimme ymmärtää Paavalia ja mitä hän opettaa ja kirjoittaa epistoloissaan. Nyt on asian laita niin, että ei ole ollenkaan mahdotonta nykyajan ihmisen läpikäydä samaa Damaskuskokemusta kuin Paavali. Päinvastoin — minusta syvempi kristinusko alkaa Damaskuskokemuksesta. Valmistavan puuhaa on, että ensin kulkee Jeesuksen jäljissä, uskoo Jeesuksen sanomaan ja noudattaa hänen käskyjään. Mutta sitten, kun on tätä valmistavaa tietä kulkenut, avautuu uusi syvempi käsitys Jeesuksen sanomasta ja Jeesuksesta Kristuksesta itsestään ja koko kristinuskosta. Ja se tulee silloin, kun läpikäy Paavalin Damaskuskokemuksen. Silloin kristitty astuu kuin uuteen maailmaan — metafyysiseen maailmaan. Hän ymmärtää Paavalin kirjeitä ja tietää mistä Paavali kirjoittaa jne. Hän ymmärtää minkä tähden Paavali kirjoittaa juuri tuolla tavalla — vähän epäröiden, mutta silti varmasti. Epäröiden, että osaisikohan valita ymmärrettäviä sanoja, jonka tähden hän pyytää ystäviltään, että he rukoillen auttaisivat häntä oikealla tavalla tulkitsemaan, mitä tietää ja mitä oli kokenut. Paavalin Damaskuskokemus on todella erinomaisen käänteentekevä, merkillinen ja syvällinen kokemus, sillä silloin — jos nyt otaksumme, että teemme sellaisen kokemuksen — Kristus tulee meille ja samalla meissä eläväksi. Jeesus Natsarealainen tuli jo valmistavalla tiellä opettajaksemme. Näimme hänet viisaana, hyvänä ihmisenä, jota nimitettiin Kristukseksi, ja kuuntelimme hänen sanojaan elämän ristiriitojen jälkeen. Mutta kun teemme Paavalin (tai Stefanuksen) Damaskuskokemuksen, silloin avautuu meille Kristus kosmisena ja mystisenä. 

Paavali näki sillä hetkellä mikä on Jumalan Poika. "Näki"-sana on vaillinainen — tietämistä se oli. Siihen mahtuu näkeminen ja kuuleminen, — mutta samalla uusilla aisteilla havaitaan jotain. Se ei ole selvänäköä tavallisessa merkityksessä, ei mitään, jota näkee vain ulkopuolisesti, vaan se on muutos ihmisen koko olemuksessa. Ihmisen tajunta tulee toiseen maailmaan, vaikka se asuu ruumiissa. Ihminen irtautuu ruumiista ja saa kuin toisen ruumiin, joka ei ole haamu, ilmiöllinen, fenomenaalinen, vaan joka on uusi tila. Voisimme sanoa, että se on kuin uusi väreily, vibraatio toisessa maailmassa, jolla ei muotoa itsessään ole, jollei "katsele". Jos katselee, voi nähdä itsessäänkin muodon ja voi muotoja nähdä muuallakin. Mutta koko muodollisuus on niin suuri sivuseikka, että siihen ei jaksa kiinnittää huomiota; koko huomio kiintyy niihin yliluonnollisiin asioihin, jotka siellä tulevat tiedoksi. Ja yksi kohta Damaskuskokemuksessa on juuri se, että näkee Jumalan Pojan, kosmisen Kristuksen, sen täydellisyysihanteen, joka elää Isän tajunnassa. Kokemuksessa joutuu itse Isän, Jumalan kanssa kosketukseen, mutta sillä tavalla, että tulee tajuiseksi Hänen ihannekuvastaan, Hänen kosmisesta Kristuksestaan. Tämä täydellisyyskuva on elävä. Sana "kuvan on huono ja väärä sana, mutta en keksi parempaa. Paavali itse käyttää sitä sanaa; sen tähden se sana tulee mieleen. Se on elävä Taivaallinen Ihminen. Siitä elävästä Taivaallisesta Ihmisestä tulee Paavali Damaskuskokemuksessaan tietoiseksi ja huomaa, että tämä Taivaallinen Ihminen, tämä kosminen Kristus täyttää koko maapallon, koko aurinkokunnan, koko meidän maailmamme. Sen hän tajuaa, näkee, tietää. Siinä piilee täydellisyyden siemen ja täydellisyyden mahdollisuus kaikille eläville olennoille, sillä elävä Kristus on täällä kaikkialla. Jumalan Poika on laskettu salaisena siemenenä kaikkien ihmisten henkeen. 
Mutta Damaskuskokemuksessa on toinenkin ihmeellinen puoli, jonka Paavali myös heti havaitsee, nim. se, että tämä taivaallinen ihminen, tämä Jumalan Poika, kuvastuu Jeesuksena Kristuksena. Se on aivan kuin Jeesus Kristus olisi kaikkialla — ja ei kuitenkaan. Jeesus Kristus on yksilönä tuossa ja sanoo Paavalille: "kuinka sinä taistelet minua vastaan?" Paavali näkee, että Jumalan Poika on kaikkialla, mutta Jeesus Kristus seisoo hänen edessään ja puhuu: "miksi sinä minua vastaan taistelet". Ja se minä., on kaikkialla ja Jeesuksessa Kristuksessa. Tämä on se toinen ihmeellinen mysteerio, minkä Paavali Damaskuskokemuksessa havaitsee. Hän näkee, että kosminen Kristus on nyt laskeutunut alas ihmiskuntaan — se tuli Jeesus Natsarealaisen kautta. Hän oli se, jonka välityksellä Kristus, Jumalan Poika laskeutui ihmiskuntaan, asuen nyt jokaisen ihmisen hengessä. Se elämä siis, joka on Jeesus Natsarealaisessa, on kaikkialla. Jeesus on elävä symboloi siitä. Hän näkee, kuinka kaikkialla on Jeesuksen ruumis ja veri, toisin sanoen henkevöitynyt elämän voima. Veri tarkoittaa minuuden aineilmennystä näkyväisessä maailmassa ja tässä näyssä sitä elämänvoimaa, jonka välityksellä minuus ilmenee — toisin sanoen sitä elämää, joka virtaa kaikkialla ja on joutunut Kristustajunnan läpitunkemaksi. Kaikki on itse asiassa Jumalan Pojan ruumista. Maapallo on sitä. Maapallosta kasvavan puun hedelmä on Kristuksen ruumista. Se vehnä, joka kasvaa pellolla, on myöskin nyt Kristuksen ruumista. Jos siitä tehdään leipää, on se Kristuksen ruumista. Nyt ei ole enää sitä paikkaa luonnossa, jossa ei väreilisi Kristuksen ruumis. Koko maapallon ja aurinkokunnan aurassa se väreilee. Sen elämänvoima ja minä on joka paikassa. Samoin on hänen verensä, joka virtaa joka paikassa. 

Damaskuskokemuksessaan Paavali vaistomaisesti lausuu itsekseen: "hänen verensä virtaa kaikkialla ja hänen ruumiinsa on kaikkialla". Ja myöhemmin hän saa kuulla, että Jeesus itse on käyttänyt sellaista sanontatapaa — opetuslapsilleen hän oli puhunut lihasta ja verestä. Nuo sanat ovat realistisia symboleja todellisuudesta, sillä kun Jeesus menee pois, on Kristuksen ruumis kaikkialla ja Kristuksen veri virtaa kaikkialla. Tämän Paavali näkee ja tajuaa. 

Ja minun täytyy sanoa, että oikeastaan ihmettelen, kuinka nerokas ja selväjärkinen hän on, kun hän sitten kertoo tästä uudesta asiasta niinkin luonnollisella ja yksinkertaisella tavalla, kuin hän kertoo, sillä hän näkee kolmanneksi vielä sen seikan — hän itse koki sen, — että me ihmiset tulemme täydellisiksi taikka astumme tielle täydellisyyteen päin sillä, että otamme vastaan tuon Kristuksen — Jumalan Pojan — ruumiin ja veren; että otamme hänen elämänvoimansa, jossa Kristusminuus on, itsessämme vastaan. Ja kun otamme sen hengessämme ja sielussamme vastaan, silloin tämä Kristuselämä meidät puhdistaa ja pyhittää. Me emme osaa eikä meidän tarvitse nousta minkäänlaisiksi jumalallisiksi olennoiksi. Mutta meidän tulee valmistua ja puhdistua niin, että saamme läpikäydä Damaskuskokemuksen. Kun se kokemus avaa taivaitten portit, silloin otamme vastaan henkeemme ja sieluumme, omaan minuuteemme Kristuksen minän; hänen verensä ja ruumiinsa välityksellä otamme hänen väreilynsä kosmoksessa itseemme. Meidänkin olemuksemme alkaa samalla tavalla väreillä, kun otamme hänen elämänvoimansa ja verensä vastaan, jossa asuu hänen minänsä, — niin kuin Paavali sanoo: "Kristus elää nyt minussa". Jumalan Pojan minuus tulee meihin ja puhdistaa sielumme kaikesta synnistä — "veripunaisesta lumivalkoiseksi". 

Paavali tuli kokemuksessaan niin häikäistyksi, — se oli hänestä, oppineesta miehestä, niin mullistavaa, järkyttävää ja ihmeellistä, että hänen elämänsä kokonaan muuttui. Hän lähti nyt miltei yli-inhimillisellä voimalla ja ponnella julistamaan sitä uutta sanomaa, jota kukaan ennen ei ollut julistanut, koska itse asia oli tapahtunut nyt vasta. 

Ruusu-Risti — 1932