Pekka Ervast
Pyhä Fransiskus ja mammona
Enemmän kuin seitsemän vuosisataa sitten vaelsi kerran eräs pohjoisitalialainen nuorukainen pyhiinvaellusmatkalle Roomaan. Olihan silloin roomalaisessa kirkossa tapana, niin kuin nytkin vielä, että ihmiset tultuaan "kääntymykseen" tekevät vaellusretken johonkin pyhään paikkaan. Niin tämäkin nuorukainen tahtoi nähdä sitä kaupunkia, jossa pyhä Pietari ja pyhä Paavali olivat kärsineet marttyyrikuoleman.
Katsellessaan kaupunkia ja sen kirkkoja ja ajatellessaan, kuinka pieni ja mitätön hän oli ihmisenä täällä maan päällä, hän meni istumaan Pyhän Pietarin kirkon eteen niiden kerjäläisten joukkoon, jotka siellä istuivat, ja sanoi: "Näiden joukkoon minä kuulun, tässä tahdon olla." Hänen ystävänsä olivat silloin pakotetut sanomaan hänelle: "Mutta muista, veli Giovanni, sinähän olet pyhiinvaellusretkellä, sinun pitää palata kotiin takaisin." He saivatkin hänet lähtemään takaisin Assisiin, josta hän oli kotoisin.
Tämä nuorukainen oli meille kaikille tuttu Giovanni Bernardone, jota sitten nimitettiin Fransiskus Assisilaiseksi. Hän oli syntynyt v. 1182. Hänen isänsä oli rikas kauppias, ja Giovanni oli pienestä pitäen tottunut, kuten voisimme sanoa, yläluokkalaiselämään, käymään hyvin puettuna, syömään hyvin ja pitämään luonnollisena, että oli rikas ja kaunis ja että hänen ympärilleen kokoontuivat toiset nuorukaiset, odottaen häneltä kaikkea hyvää. Hän oli ensimmäinen missä nuoret iloitsivat, sillä hän saattoi rahoillaan kustantaa kemuja ja pitoja ja näyttää tietä toisille huveissa ja nautinnoissa.
Mutta samalla kun Giovanni nautti ruumiillisen elämän yltäkylläisestä hyvyydestä, samalla hän aina oli kuin ulkopuolella itseään, katsellen itseään ja toisia ja ajatellen: "Mitähän tämä elämä oikeastaan on? Tällä tavalla minä ja toverini nyt elämme, mutta onhan täällä maailmassa ihmisiä, jotka eivät yhtään saa näin nauttia elämästä." Ja joskus hän ajatteli vielä näin: "Tyhjäähän tämä olemassaolo oikeastaan on: jollei olisi näitä iloja ja nautintoja, ei se olisi mitään, sen tähden täytyy olla iloinen kaikissa tilanteissa." Mutta äkkiä hän sairastui v. 1207 ja sai maata kauan, silloin tuo toinen minä hänessä, joka oli katsellut elämää kuin alta kulmin, se rupesi nyt puhumaan; toi hänen eteensä kaikenlaisia kuvia kokemistansa iloista ja nautinnoista, vaan paljon muutakin. Oli nähtävästi ihmisiä, jotka alituisesti saivat elää kurjuudessa ja sairaudessa. Giovannista tuntui silloin, että elämä ei todella ollut minkään arvoinen, jos ei sillä itsestään ollut muuta sisältöä sekä nautintojen että kärsimysten takana; jos ei ollut mitään korkeampaa elämää, — Jumalaa, jota ihminen voi palvella, — silloin olemassaolo tosiaankin oli toivoton. Olihan hänelle pienestä pitäen kerrottu kodissa Jumalasta, olihan hän kirkossa messuja kuullut, oli puhunut pappien kanssa, oli hänelle opetettu, että oli olemassa taivaallinen elämä, joka alkoi ihmiselle kuoleman jälkeen, ja että siihen oli pyrittävä; sillä jos ihminen tyytyi ainoastaan tähän näkyvään, hän kulki kohti kadotustaan. Tämän kaiken hän oli kuullut, mutta ei hän ollut sitä niin ymmärtänyt eikä ajatellut kuin nyt sairaana. Nyt hänelle selvisi, että todellinen elämä olikin se henkielämä, jota ihminen saattoi elää ikuisesti kuoleman jälkeen, jos hän oli oikein valinnut, ja silloin se elämä oli aloitettava täällä maan päällä. Eihän ihminen voinut kuoleman jälkeen olla Jumalan luona ja ylistää häntä, ellei hän ollut sitä maallisessakin vaelluksessaan tehnyt.
Giovannissa tapahtui heräymys, uudestisyntyminen. Hän ajatteli: "Minun täytyy elämässäni palvella Jumalaa, sitä minä tahdon tehdä." Ja kun hän parani sairaudestaan, teki hän pyhiinvaellusmatkan Roomaan; se oli kuin pantti siitä, että hän tahtoi alkaa uutta elämään. Roomassa hän tunsi, että kerjäläiset, jotka istuivat kirkon portailla, olivat ratkaisseet elämän arvoitusta paremmin kuin muut, sillä he eivät mitään omistaneet, he olivat ilman maallisia huolia, he saattoivat ajatella ainoastaan Jumalaa. Vielä Giovannilla ei ollut kaikki selvänä, hän vain aavisti, että köyhyys oli ihanaa, ja hän olisi tahtonut jäädä kerjäläisten joukkoon, mutta seurasi kuitenkin ystäviään Assisiin.
Paluumatkallaan Assisiin ajatteli hän yhtä mittaa Jumalaa, ja kerran, kun hän istui mietiskelyissään, näki hän tiellä tulevan vastaan kyttyräselkäisen ja kurjan näköisen naisen. Silloin, kertoo legenda, kuiskasi perkele Giovannin korvaan: "Tuommoiseksi kyttyräselkäiseksi kurjaksi sinäkin tulet, jos aiot palvella Jumalaa sillä tavalla, että luovut kaikesta maallisesta hyvästä." Giovanni säikähti sydämessään, mutta samalla oli kuin Jumalan ääni olisi kuiskannut: "Etkö tiedä, että jos tahdot oppia minua palvelemaan ja tulla minua lähelle, et saa pelätä mitään kärsimyksiä? Päinvastoin sinun tulee niitä rakastaa." Silloin Giovanni ymmärsi, ettei tässä ulkonaisessa elämässä voinut sattua mitään, jota ihminen ei kykenisi ilolla kantamaan.
Lähestyessään kotiaan hän ajatteli sitä pulmaa, että niin monet ihmiset kärsivät sairaudestaan. Samalla tuli tiellä vastaan spitaalinen sairas, jota kaikkien ihmisten oli tapana paeta. Kun Giovanni näki hänet, valtasi hänet sanomaton sääli ja rakkaus, ja hän meni spitaalisen luokse, sulki hänet syliinsä, suuteli suulle ja sanoi: "Minun rakas veljeni!" Ja legenda kertoo, että samalla kun hän tämän teki, spitaalinen hävisi näkymättömiin, sillä se oli vain enkeli, joka oli lähetetty Giovannia koettelemaan. Mutta vaikka se olisi tällä kertaa ollut enkeli, tiedämme kyllä, että Giovanni Fransiskuksena auttoi paljon spitaalisia.
Kotiin saavuttuaan Giovanni ensi työkseen meni kirkkoon rukoilemaan, ja kun hän katsoi ylöspäin ristiinnaulitun Vapahtajan kuvaa, tuli tuo kuva yhtäkkiä eläväksi ja puhui: "Jos tahdot minua palvella ja olla minun veljeni pitää sinun parantaa tätäkin minun huonettani, joka on raunioihin sortumassa." Se oli kuin ilmoitus Giovannille, hän tiesi heti mitä tehdä. Hänellä oli suuri perintöomaisuus, joka oli hänen omansa ja jonka yli hänen isällään ei ollut määräämisvaltaa. Tämän omaisuutensa hän muutti kullaksi, jota tuli kokonainen säkillinen: sitten hän meni kirkon papin luo ja sanoi: "Ota tämä kulta, että voit rakentaa uudestaan tämän San Damianon kirkon." Mutta pappi pelästyi tietäessään, että Giovannin isä oli rikas ja mahtava kauppias, ja sanoi: "En uskalla ottaa näitä rahoja." Silloin Giovanni otti pussinsa itse ja jakoi köyhille kaikki. Hänen isänsä nuhteli häntä sanoen: "Miten sinä noin huonosti olet menetellyt? Väärin, väärin teit, poikaseni." Mutta Giovanni sanoi: "Sitten minä otan vaatteenikin päältäni, ettei minulla mitään olisi, vaan että voisin mennä alastomana Vapahtajani luo." Hän teki niin — ja hänen isänsä kirosi hänet.
Mutta Giovanni ei voinut muuttaa mieltään. Hän oli ymmärtänyt, miten hänen tuli elää, millä tavalla hänen oli ratkaistava elämänongelma. Hän meni ja pyysi toisen vanhan miehen olemaan hänen isänsä ja rippi-isänsä ja pyysi palvella häntä. Siten hän samalla uskoi voivansa välttää isänsä kirouksen. Siitä hetkestä Giovannista tuli Jumalan "pieni köyhä", ilpoverello , ja hän otti nimekseen Francesco.
Hän alkoi auttaa köyhiä ja sairaita, palvellen heitä ja lohduttaen heitä sanoillaan. Hän rupesi myös puhumaan ja saarnaamaan, milloin väkeä kokoontui häntä kuulemaan. Hänen maineensa levisi: rikas nuorukainen, jonka kaikki tunsivat, oli tehnyt itsestään kerjäläismunkin! — Siksi ihmiset halusivat kuulla ja nähdä häntä. Hän puhui heille lempeästi ja kauniin sanoin, kuinka ihmisten pitäisi luopua kaikista haluista ja himoista, omistamisenkin halusta, elääkseen köyhyydessä ja onnessa ja antautuakseen Jumalalle. Ennen pitkää oli joitakuita, jotka kallistivat korvansa hänen sanoilleen ja tarkkasivat hänen elämäänsä ja huomasivat, että nuoressa miehessä oli tapahtunut merkillinen muutos.
Oli rikas nuorukainen, Bernardo, joka katseli syrjästä arvostellen Francescoa. Hän oli sivistynyt ja oppinut, terävästi ja kriittisesti ajatteleva, mutta siitä huolimatta hän tunsi sydämessään vetäymystä "pieneen köyhään" ja ajatteli: "Minun täytyy panna hänet koetukselle minkälainen hän oikeastaan on." Hän meni kerran Francescon luo ja sanoi: "Etkö tahtoisi tulla tänä iltana minun luokseni ja olla yötä luonani?" Francesco kiitti ja läksi Bernardon luo. Bernardo syötti ja juotti, ja Francesco iloisena söi ja joi. Kun tuli iltamyöhä, Bernardo sanoi: "Nyt menemme nukkumaan". Hän oli järjestänyt niin, että Francesco sai nukkua hänen huoneessaan. Heti, kun he tulivat makuuhuoneeseen, meni Francesco vuoteeseen, joka oli hänelle laitettu, ja nukahti — ainakin näytti siltä. Mutta Bernardo ajatteli: "Nyt minä olen hereillä ja tarkastelen häntä, nukkuuko hän, niin kuin muut ihmiset, koko yön tuossa mukavassa sängyssä. Munkkienhan on tapana joskus yölläkin rukoilla." Bernardo heittäytyi pitkälleen ja rupesi kuorsaamaan, ollen nukkuvinaan, mutta katseli silmän raosta Francescoa. Ei ollut pitkää aikaa kulunut, ennen kuin Francesco nousi vuoteesta, lankesi polvilleen ja alkoi rukoilla hiljaa, kyynelten vuotaessa hänen silmistään. Sitten hän istui vuoteensa laidalle ja sanoi itsekseen: "Minun Jumalani, minun Jumalani" ja niin hän istui, toistaessaan samat sanat autuaallisessa ekstaasissa läpi koko yön. Bernardo heltyi sydämessään ja ajatteli: "Hän on todellinen Jumalan ihminen, ei hän ole mikään teeskentelijä." Aamulla Bernardo oli heräävinään — hän ei ollut uskaltanut häiritä Francescoa yöllä, — meni Francescon luo ja sanoi: "Francesco, minun veljeni anna minun seurata sinua, ota minut oppilaaksesi, minäkin tahdon palvella Jumalaa." Francesco vastasi: "Hyvä on, olen iloinen, mutta meidän täytyy kysyä Jumalalta, mitä Hän tahtoo sinun suhteesi. Menkäämme kirkkoon ensimmäiseen messuun, ja kun olemme messun kuulleet, menkäämme papin luo ja sanokaamme hänelle, että hän avaisi kolme kertaa pyhän sanan ja sanoisi, mitkä lauseet tulevat hänen silmiensä eteen. (Tällä tavalla uskovaisten on ollut tapana tehdä katolisessa kirkossa.) Niissä Jumalan sanoissa on Jumalan tahto ilmaistu, niistä näemme, mitä Hän tahtoo sinun suhteesi." He tekivät niin, menivät messuun ja rukoilivat, — ja Francesco rukoili koko sydämestään, että Jumala antaisi merkin Bernardolle. Sitten he menivät papin luo ja pyysivät, että tämä avaisi raamatun kolme kertaa. Hän suostui pyyntöön, tuo hyvä pappi, ja kolme lausetta tuli Uudesta Testamentista. Ensimmäinen oli Jeesuksen sana nuorukaiselle: "Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on ja anna köyhille ja seuraa minua." Ja toiset lauseet olivat saman suuntaisia.
Nyt olivat Francesco ja Bernardo saaneet selvän viittauksen Jumalalta, miten Bernardon oli tehtävä. Bernardo oli ylen onnellinen, myi kaikki, mitä hänellä oli, ja toi kultapussinsa ja yhdessä Francescon kanssa antoi kaikki ei ainoastaan köyhille, vaan myös luostareille, sairaspaikkoihin ym.
Bernardo oli Francescon ensimmäinen seuraaja, mutta pian liittyi Francescoon toisiakin, ja v. 1208 perustettiin munkkikunta. Se oli syntynyt täten itsestään, mutta Francesco meni pari vuotta myöhemmin Roomaan puhumaan paavin kanssa. Innocentius III oli paavina ja Francesco kertoi hänelle, että he olivat perustaneet veljeskunnan ja pyysi paavin siunausta. Innocentius III antoi siunauksen.
Huomaamme tästä, kun historiaa jälkeenpäin tutkimme, kuinka viisas Rooman kirkko aina on ollut. Roomalaisessa kirkossa ei ole oikeastaan ollut lahkoja, sillä lahkolaisuus on välttynyt sillä tavalla, että kun on syntynyt uusi uskonnollisen elämän suunta, paavi on sen hyväksynyt. Tämä seikka, että hyväksyminen voitiin saada paavilta, vaikutti aina, ettei kukaan tahtonut perustaa turhanpäiväisiä lahkoja. Uuden seuran eli järjestön perustaminen tuli kysymykseen ainoastaan silloin, kun joku harras etsijä oli tehnyt henkisiä kokemuksia ja saanut seuraajia. Ne, jotka esiintyivät opettajina, olivat puhtaita ja pyhiä ihmisiä, ja paavi antoi mielellään siunauksensa heidän työlleen. Siten he tulivat sidotuiksi kirkkoon, eikä kirkko välittänyt siitä, että olivat vähän erilailla ajatelleet eri opinkappaleista. Fransiskaanit esim., joksi Francescon seuraajia nimitettiin, ihailivat erikoisesti Neitsyt Mariaa ja ylistivät hänen pyhyyttään. He kiinnittivät huomiota siihen, että Jeesuksen äiti oli neitsyt, joten synnyttäminen oli tapahtunut puhtaalla, taivaallisella tavalla. Vasta paljon myöhemmin on siitä tullut Rooman kirkon opinkappale. Vaikka fransiskaanit tätä painostivat, ei se herättänyt mitään paheksumista, sillä kaikki tahtoivat heitä ymmärtää.
Francescolle oli koko uskonnollinen elämä niin pyhää, kaikki kirkonmenotkin olivat hänelle niin ihmeellisiä, että hän monta kertaa teroitti seuraajilleen, mikä suuri kunnioitus ja rakkaus heillä piti olla kirkonpalvelijoita ja pappeja kohtaan. "Älkäämme nähkö mitään syntiä papeissa", hän sanoi. "Vaikka pappi olisi kurja ja syntinen, ja toiset osoittaisivat häntä sormillaan, niin me fransiskaanit kuitenkin kumarramme hänen edessään, sillä hänellä on etuoikeus jakaa sakramentteja." Sakramentti oli Francescolle korkea asia; hän oli suuri ritualisti, mutta ei silti ahdasmielinen. Jos köyhä, kurja ihminen tuli hänen luokseen apua pyytämään, hän saattoi myydä ainoan kirjansa voidakseen auttaa tarvitsevaa. Muut munkit saattoivat moittia häntä, sanoen: "Sinä olet liian ajattelematon." Kerrankin, kun hän oli eräälle köyhälle leskelle antanut raamattunsa ja veljet olivat häntä nuhdelleet, vastasi hän iloisesti: "Mutta tuo leski on lahjoittanut meille paljon enemmän, kaksi poikaansa, jotka kuuluvat munkkikuntaan."
Fransiskus on ennen kaikkea tunnettu ja rakastettu erinomaisen nöyryytensä ja vilpittömyytensä tähden. Jos kukaan ihminen on ollut nöyrä, on se ollut Fransiskus. Hänessä ei ollut mitään itsekkyyttä, ei teeskentelyä. Toiset veljet saivat näyissään nähdä, mikä ihmeellinen olento hän oli. Kerran muuankin veli näyssään nousi taivaaseen ja katseli enkelien istuimia. Yksi istuin oli tyhjä, ja kun hän kysyi syytä siihen, vastasivat enkelit, että se oli erään korkean enkelin istuin, joka aikojen aamulla lankesi, mutta nyt se on varattu eräälle pienelle, köyhälle Jumalan ihmiselle, Fransiskukselle.
Kerran liittyi nuori poikanen munkkikuntaan. Hän tunsi sanomatonta rakkautta Fransiskusta kohtaan. Hän oli kuullut, että Fransiskus meni öisin ulos rukoilemaan, ja ajatteli: "Minun täytyy seurata isä Fransiskusta kaikessa, minä tahdon mennä katsomaan, mihin hän menee yöllä." Poika nukkui yhdessä Fransiskuksen kanssa. Eräänä iltana sitoi poika oman nuoransa Fransiskuksen vuoteen nuoraan ajatellen, että hän herää, kun Fransiskus vetää nuorasta. Mutta Fransiskus huomasi, mitä poika oli tehnyt, aukaisi solmun ja läksi ulos. Poika heräsi pian ja näki, että pyhä isä oli poistunut. Hän säikähti ja riensi ulos. Oli pieni kappeli puiden luona: poika meni sinne ja näki, että Fransiskus oli polvillaan rukoilemassa, ja kuuli hänen keskustelevan jonkun kanssa. Tarkemmin katsoessaan huomasi poika suuren valon ja näki, että Vapahtaja ja jotkut profeetat, kuten Elias, Mooses ja Johannes, sekä useita enkeleitä oli Fransiskuksen ympärillä ja keskusteli hänen kanssaan. Pieni poika lankesi polvilleen ja kaatui maahan. Kun Fransiskus palasi mietiskelymatkaltaan takaisin, näki hän pojan tajuttomana, nosti hänet syliinsä ja kantoi sisälle. Poika heräsi samalla ja sanoi: "Oi, pyhä isä, keskustelitko sinä Vapahtajan kanssa?" Fransiskus vastasi: "Keskustelin, mutta rakas poikani, älä puhu tästä kellekään. Lupaa se minulle pyhästi." Ja poika lupasi, ettei kerro, ennen kuin Fransiskus on kuollut.
Sillä tavalla Fransiskus itse salasi omia saavutuksiaan. Hän ei puhunut mitään, hän oli nöyrä jokapäiväisessä elämässä. Kerran heidän vaeltaessaan oli Fransiskus niin väsynyt, että istui aasin selässä, vaikka tavallisesti muuten käveli. Hänen vieressään kulki veli Leone, joka oli rikkaasta kodista ja ylhäisestä suvusta. Leone myös väsyi vähän, sillä oli kuuma kesäpäivä, ja ajatteli itsekseen: "Tietäisivätpä minun sukulaiseni, minkälaista elämää minä vietän, nytkin tässä kävellä tallustelen." Tuli kuin pirun lähettämänä tuommoinen ylpeä ajatus. Heti, kun hän oli noin ajatellut, Fransiskus hyppäsi alas aasin selästä ja sanoi: "Tule, veli Leone, kuinka minä olen niin ajattelematon ja tyhmä: sinä olet ylhäisestä suvusta, minä vain tavallinen ihminen, istu sinä aasin selkään." Silloin Leone lankesi polvilleen Fransiskuksen eteen ja sanoi: "Suo anteeksi, rakas isä, minä ajattelin pahasti."
Sama veli Leone oli Fransiskuksen kaikista rakkaimpia seuraajia. Usein he kulkivat yhdessä. Kerran Fransiskus sanoi hänelle: "Sinun pitää kirjoittaa muistiin, mitä nyt sanon. Mikä on kaikista suurin onni? Veli Leone, kirjoita ylös tämä: jos saamme kuulla, että monet, monet ihmiset kääntyvät pois turhasta elämästä, niin suuresti iloitsemme sydämessämme, mutta ei se ole vielä korkein onni. Mutta mikä on korkein onni? Jos saamme kuulla, että kuninkaat ja korkeimmat herrat ovat kääntyneet Jumalan luo, tahtovat olla kaikkien palvelijoita, niin meidän sydämemme riemastuu ja olemme iloisia, mutta tämä ei ole korkein onni, veli Leone. Mutta mikä sitten on korkein onni? Kirjoita tämä muistiin, veli Leone. Korkein onni ei ole sekään, kun teemme ihmeitä, parannamme sairaita käsien päälle panemisella, herätämme kuolleita, jotka ylistävät Jumalaa taivaassa. Tämäkään ei ole korkein onni, kirjoita se muistiin. Mutta mikä sitten on korkein onni? Oi, veli Leone, minä tahdon sanoa sinulle, mikä on korkein onni. Kuvittele, että kuljemme, niin kuin nytkin, talvisena päivänä paljasjaloin, kylmästä väristen, nälästä väsyneinä, toivoen pääsevämme pian määräpaikkaamme, siihen luostariin, jossa on veljiä; kuvittele sitten, että saavumme sinne nälkään nääntymäisillämme, kuumeen meitä uhatessa, kolkutamme määrätyt kerrat ovea, jolloin lopulta tulee joku veli oven taa ja kysyy: ’Ketä te olette?’ ja sanomme: ’Olemme Fransiskus ja Leone, väsyneinä ja nälkiintyneinä’; kuvittele sitten, että luostariveli sanoo: ’Kuinka te tulette valehtelemaan, kaikki veljet ovat kotona, menkää muuanne, en avaa ovea"; kolkutamme uudestaan ja taas tulee sama veli ja sanoo vihaisesti: ’Menkää pois täältä’; kolmannen kerran kolkutamme ja veli sanoo: ’Ettekö tiedä, että ette pääse tänne: tuossa on spitaalisten sairaala, menkää sinne’; kuvittele, veli Leone, että ovenvartijaveli vastaa meille näin; — jos silloin kiitämme Jumalaa siitä, että hän sanoi meille totuuden, koska olemme kaikista kurjempia ihmisiä maan päällä, joille spitaalisten sairaala on liian hyvä, niin se on kaikista korkein onni. Oi, veli Leone, kirjoita tämä muistiin."
Emme ihmettele, että Fransiskuksen seuraajat häntä rakastivat, että kaikki myönsivät, että oli kuin uusi vapahtaja olisi lähetetty Eurooppaan, sillä hän paransi sairaita, hänen läheisyydessään tapahtui ihmeitä, kuulleessaan hänen sanojaan ihmiset sieluissaan puhdistuivat. Hänen sydämensä oli yhtä ainoaa rakkautta, kaikesta hän kiitti, kaikesta hän iloitsi. Koko luonto oli hänelle ainoa ilon aihe. Itse hän oli soitannollinen, laulua hän rakasti. Ajatellessamme, että pyhä Fransiskus otti laudanpalan kumpaankin käteensä, oli soittavinaan niillä ja samalla lauloi ylistystä auringolle ja luonnolle, emme tiedä liikutuksellemme rajaa. Kansanjoukot kuuntelivat häntä, kun hän lauloi ja puhui, linnut tottelivat häntä. Legendat ovat usein todellisempia kuin historia.
Kun hän kerran ekstaasissa rukoili, ilmestyi korkea enkeli hänelle ja iski häneen Jeesuksen Kristuksen stigmat, so. ristiinnaulitun haavat. Tämä on joskus muulloinkin tapahtunut katolisen kirkon historiassa. Fransiskus ei tahtonut haavojaan näyttää, hän peitti ne, mutta hänen kuolinvuoteellaan kaikki näkivät mikä armo oli tullut hänen osakseen Vapahtajan puolelta.
Hän sairastui verrattain nuorena ja oli kuollessaan melkein sokea, sillä hän oli itkenyt niin paljon. Hän iloitsi itkemällä, niin kuin suuret viisaat tekevät. Sairastuessaan keväällä v. 1228 hän kysyi lääkäriltä: "Kuinka kauan sinä luulet, että voin vielä elää?" Kun lääkäri vastasi: "Muutamia kuukausia enää", niin Fransiskus sanoi: "Niin on minulle ilmoitettu." Hän kuoli Assisissa piispan talossa lokakuun 3. päivänä 1228. Siellä hänen viimeiset sanansa olivat: "Tervetuloa, sisar kuolema!"
Paavi Innocentius III oli vain suullisesti vahvistanut fransiskaanimunkkikunnan, mutta myöhemmin paavi Honorius III vahvisti sen eräässä bullassa, julistaen koko kristikunnalle: "Tämä fransiskaaniveljeskunta on oikea munkkikunta, jota Jumala, Vapahtaja ja paavi siunaavat." Tämän munkkikunnan vaiheista olisi paljonkin kerrottavana, mutta emme kiinnitä siihen huomiota. Muistakaamme vain, että Suomessakin on ollut "harmaita veljiä", kuten heitä pukunsa mukaan nimitettiin. Viipurissa ja Kökarissa mm. oli heillä luostarit. Emme usko, että fransiskaanit olisivat olleet aatteelleen ja alkuperäiselle perustajalleen sen uskollisempia kuin toisetkaan omilleen, sillä tiedämme, kuinka munkkikunnat degeneroituivat ja poikkesivat perustajiensa tarkoituksesta, mutta alkuaikoina fransiskaanit vaikuttivat paljon hyvää. He olivat köyhiä ja yksinkertaisia ja noudattivat Fransiskuksen neuvoa, joka oli merkitty järjestön sääntöihin: "Älkää ottako koskaan rahaa, älkää olko missään tekemisissä rahan kanssa; olkaa köyhiä."
Mutta vaikka fransiskaanit myönsivät tämän, heräsi pian toisenlaisiakin ajatuksia. Oli veli Elia, Fransiskuksen hyvä ystävä, joka tuumi, että piti olla pyhässä elämässä tilaa tieteellisellekin tutkimukselle ja ajattelulle. Siten syntyi jo Fransiskuksen eläessä kysymys, pitikö luopua kaikesta, eikö ollut muuta arvokasta ihmiselämässä kuin ehdoton köyhyys? Veli Elia tuli opposition johtajaksi.
Hän keskusteli pitkälle Fransiskuksen kanssa, joka ei osannut sanoa muuta kuin: "Voi olla niin". Ja puhuttuaan Jumalan kanssa Fransiskus lisäsi: "Veli Elia saa olla johtajana, minä en osaa lakeja laatia".
Fransiskaaniliikkeeseen kuuluikin paljon yliopistomiehiä 1200-luvulla Italiassa. Johannes Duns Scotus oli myös fransiskaanimunkki, joka erikoisen terävällä tavalla puolusti kristinuskoa teoreettisesti. Hän on ikään kuin uuden ajan vapaamielisten ihmisten kirkkoisä, sillä hän uskoi tahdon vapauteen, sitä vastoin toinen keskiajan suuri teologi, Thomas Akvinolainen, ei uskonut vapaaseen tahtoon, vaan predestinaatioon, eli että kaikki on edeltäpäin määrätty. Fransiskuksen ja hänen liikkeensä historia on meille täten sekin selvä esimerkki siitä taloudellisen elämän kaksinaispulmasta, josta emme pääse, niin kauan kuin me ihmiset olemme eri kehitysasteilla. Fransiskus itse oli niitä hengen suurmiehiä, jotka osaavat rehellisesti hylätä mammonan kokonaan. Monet hänen seuraajansa osasivat tehdä samoin — ja aina on ihmisyksilöltä, jotka moraalisesti kokonaan kuuluvat Jumalan valtakuntaan.
Mutta suurin osa sivistynyttä ihmiskuntaa saattaa korkeintaan nousta veli Elian tasalle ja ymmärtää, että mammona on asetettava kulttuurin palvelukseen siten vähitellen edistääkseen taivasten valtakunnan asiaa. Tämä on moraalisesti katsoen kiertotie, pitkä ja vaivalloinen, mutta koska se useimmille on ainoa mahdollinen, on lohdutuksemme siinä, että sekin varmasti elämien vieriessä johtaa päämäärään, kun ihminen irtautuessaan rahan taikavoimasta itsensä suhteen koettaa käyttää sitä parhaimman palveluksessa, minkä hän totuudeksi näkee.
Helsingin esitelmä syksyllä 1926
Ruusu-Risti — marras-joulukuu 1930
Etusivu Pekka Ervast