Pekka Ervast

Kalevalan avaimet

Kun lukee tieteellisten tutkijoiden teoksia Kalevalasta, huomaa, kuinka he ovat eri mieltä siitä, ovatko muinaissuomalaiset sankarit katsottava ihmisiksi vai jumaliksi. Ennen arveltiin yleisesti, että niitä on pidettävä suomalaisten jumalina. Niinpä Agricola jo aikoinaan kuvasi, kuinka niitä palveltiin uhreilla jne. Myöhemmin on taas koetettu löytää todistuksia siitä, että he olisivat olleet todellisia, maan päällä eläneitä ihmisiä, vaikka legenda on sitten koonnut paljon lisäaineksia heidän ympärilleen.

Tämän erimielisyyden ja ristiriidan täytyy jatkua, kunnes Kalevalaa ymmärretään täysin toisella tavalla. Kalevalaa ei voi ymmärtää, jos sitä luetaan aivan tavallisena kirjana ja käsitellään ainoastaan tieteellisten menetelmien mukaan. Olemme jo ennen huomauttaneet, että Kalevalaa – tullakseen oikein ymmärretyksi – on luettava pyhänä kirjana. Sillä tarkoitamme, että Kalevala esittää vertauskuvien muodossa totuuksia toisilta aloilta, toisista maailmoista, totuuksia ihmisen sisäisestä, salaisesta elämästä, maailman ja Jumalan salaisuuksia. Kalevala on epäilemättä samanlainen kuin muidenkin kansojen pyhät kirjat, ja ainoastaan se ihminen voi todella ymmärtää Kalevalaa ja löytää mitä siinä on, joka on teosofisesti sivistynyt, so. kasvattanut itseään teosofisilla tutkimuksilla. Hän voi sitten salaisessa elämässään kokea, että Kalevalassa piilee tietoa ja että Kalevalan sankarit edustavat merkillisiä voimia.

Omasta puolestani voin sanoa, etten vielä vuotta pari sitten uskonut Kalevalassa piilevän niin voimakkaita salaisuuksia kuin siinä on. Vasta kun kerran minulla oli tilaisuus kokea, että itse Kalevalan sankarien nimissä oli samanlaista voimaa maagisessa toiminnassa kuin muissa nk. pyhissä nimissä, minulle selvisi epäämättömänä tosiasiana, että Kalevala sisältää hyvinkin suuria ja merkillisiä asioita.

Sanoin, että Kalevalaa voi ymmärtää ainoastaan se, joka on teosofisesti sivistynyt. Mitä tämä merkitsee? Se merkitsee ensiksikin, että hän uskoo henkeen eikä aineeseen, uskoo henkiseen maailmaan, hengen voimaan, ja toiseksi, että hän jonkin verran tuntee maailman uskontoja. Materialismihan on meidän päivinämme hyvin tavallinen maailmankatsomus, mutta sen avulla ei voi ymmärtää Kalevalaa. Täytyy uskoa henkeen.

Ja jokaisen ihmisen, joka järkiperäisesti ajattelee, täytyy vastustamattomasti ennemmin tai myöhemmin tulla siihen johtopäätökseen, että henkimaailma on olemassa, että henki on olemassa, vaikkei hänellä itsellään olisikaan suoranaista kokemusta toisista maailmoista. Kun hän tutkii itseään ja maailmaa, hän voi erottaa kaksi asiaa: aineelliset ilmiöt ja tajunnan ilmiöt. Hän on itsessään osaksi ruumiillinen olento, osaksi henkinen, ajatteleva, tahtova ja tunteva olento. Kun hän sitten huomaa fyysisen ruumiinsa olevan yhtenä osana aineellisesta maailmasta ja sen maailman lakien alainen, niin on aivan luonnollinen johtopäätös, että hän myös tajuisena, henkisenä olentona, itsetietoisena ajattelijana, on osana jostakin toisesta, henkisestä maailmasta ja sen lakien alainen.

Miksi ainoastaan ruumiillinen olemassaolo olisi "todellisuutta"? Eihän ihminen voi ajatella, että henki, tajunta olisi aineesta syntynyt, koska se on aina aineen yhteydessä esiintyvä ilmiö, ikään kuin täysin vastakkaisesta maailmasta kotoisin. Miksi ei ihminen henkisenä olentona olisi toisen näkymättömän maailman kansalainen ja sisässään osallinen jumalallisesta elämästä, kuten hän ulkonaisesti on osana aineellisesta maailmasta? Se ihminen, joka on kokenut, ei ainoastaan aavista tätä, vaan hän tietää, että hänen sisässään vaikuttavat suuret henkiset, jumalalliset voimat ja että hän on itse lähtenyt jumalallisesta alkuperästä.

Toiset, jotka eivät ole niin paljon kokeneet, voivat loogisesti tulla samaan johtopäätökseen. Ja jos kerta myönnetään, että ihminen henkisenä olentona on osana henkisestä maailmasta, täytyy samalla huomata, ettei tämä hänen korkeampi puolensa ole tyhjästä syntynyt ja omavaltaisesti ilmestynyt olemassaoloon, vaan sen kehitys on ollut ja on jonkinlaisten lakien alainen. Silloin on myös luonnollista, että hän voi tutkia tätä henkistä maailmaa tarkastamalla ja analysoimalla sisässään esiintyviä ilmiöitä, samoin kuin hän omaa ruumistaan tutkimalla voisi saada selville, mitä on näkyväisessä maailmassa, vaikkei hän muuten tätä maailmaa voisikaan tutkia.

Tutkimalla sisäistä, henkistä olemustaan ihminen siis tekee johtopäätöksiä henkisen maailman suhteen. Niinpä hän huomaa itsessään, sisäisessä olemuksessaan kolme pääominaisuutta: tahdon, tunteen ja tiedon. Silloin hänen on luonnollista tehdä se johtopäätös, että myös siinä henkisessä, jumalallisessa maailmassa, josta hän on lähtenyt ja johon hän kuuluu yhtenä osana, vallitsee jonkinlainen kolminaisuus, siinä on kolmenlaisia jumalallisia voimia vaikuttamassa. Hän päättää, että henkisessä maailmassa täytyy olla olemassa kolmiyhteys, so. kolme eri puolta, jotka kuitenkin samalla ovat yhtä, aivan niin kuin ihminen itsessään on yksi, vaikka hänessä on kolme voimaa, kolme perusominaisuutta.

Tämän ensimmäisen huomion voi jokainen ajatteleva ihminen tehdä. Ja kun hän sitten vielä ajattelee itseään ja maailmaa, hänen luonnollinen johtopäätöksensä on, että jokin salaisuus on kaiken tämän pohjalla ja että henkisen ja aineellisen maailman takana on jokin ikuinen salaisuus, Jumala, jumaluus.

Mitä taas tulee siihen toiseen asiaan, joka on tarpeen Kalevalan ymmärtämiseksi, nimittäin että on täytynyt jonkin verran tutkia maailman uskontoja. Ihmisen täytyy huomata kaikkien uskontojen eri aikoina ja eri kansoissa opettaneen samaa. Ja mitä erityisesti tulee äskeiseen kysymykseen, kolminaisuuteen, huomaamme todella, että kaikissa uskonnoissa puhutaan ja on puhuttu jumalallisesta kolminaisuudesta ja siitä Suuresta Jumaluudesta, joka on kaiken takana. Muutamissa uskonnoissa ja samassakin uskonnossa eri aikoina voidaan unohtaa ehdoton kaikkijumaluus, tuo kaiken filosofian edellyttämä Absoluutti, johon sisältyvät sekä henkiset että aineelliset salaisuudet ja joka on sekä henkisen että aineellisen maailman takana. Silloin nähdään ainoastaan henkimaailman kolminaisuus, mutta tästä taas johtuu, että ne ihmiset, jotka ovat materialismiin taipuvaiset, kieltävät tuon henkisen kolminaisuuden ja sanovat, ettei mitään Jumalaa ole olemassa. He huomaavat näet, että aineellinen todellisuus on tuon henkisen kolminaisuuden, "kolmiyhteisen Jumalan" ulkopuolella ja alkavat silloin epäillä, onko mitään Jumalaa olemassa, koska se ei ole kaiken täyttävä. Mutta ei olisi ensinkään tätä materialismin uhkaavaa vaaraa, jos muistettaisiin sitä ikuista salaisuutta, joka on sekä henkisen että aineellisen olemassaolon takana.

Kun tutkitaan muinaisen Intian uskonnollisia kirjoja alkuajoilta, niin niissä puhutaan kolmesta alkuperäisestä Jumalasta: Varunasta, lndrasta ja Agnista. Nämä ylipäänsä yhdistettiin elementteihin, niin että Agnia sanottiin tulen, Varunaa veden ja Indraa taivaan jumalaksi. Mutta samalla kukin näistä oli osana tuosta kolminaisuudesta Indra-Varuna-Agni. Myöhemmin taas, kun filosofinen ajattelu oli enemmän kehittynyt, tehtiin ero luonnon näkyväisissä ilmiöissä esiintyvän jumaluuden ja henkisen kolminaisuuden välillä. Sen tähden siitä lähtien Intiassa puhutaan Brahmasta, Vishnusta ja Shivasta, eikä niitä enää yhdistetä mihinkään elementteihin, vaan ne ovat kaiken ilmennyksen takana, tuo pyhä kolminaisuus Trimurti.

Saman kolminaisuuden voimme huomata muissakin uskonnoissa. Kaldealaisilla olivat Anu, Ea ja Bel, vanhassa Germaniassa olivat Odin, Thor, ja Freya jne. Näitä esimerkkejä voitaisiin luetella useampia, ja kaikkein tutuin meille on tietysti kristinuskon Isä, Poika ja Pyhä Henki. Isä – samaten kuin Shiva Intiassa – vastaa ihmisen hengessä sitä olemuspuolta, jota kutsumme tahdoksi, Poika sitä olemuspuolta Vishnua, jota kutsumme tunnoksi, ja Pyhä Henki sitä olemuspuolta – Intiassa Brahma – jota kutsutaan ajatukseksi, järjeksi, luovaksi älyntoiminnaksi. Tahto, tunto ja järki – usein myös toisin lausuttuna, tahto, viisaus ja toiminta – on meille kaikkein yksinkertaisin kolmijako ihmisen hengessä, ja niitä vastaa kosmisina voimina, kosmisena jumaluutena lsä, Poika ja Pyhä Henki.

Nyt kysykäämme: tiesivätkö muinaiset suomalaiset mitään tällaisesta? Ymmärsivätkö vanhat "pakanalliset" esi-isämme jo sen kolminaisuuden, joka vallitsee henkisessä maailmassa, ja tiesivätkö myös sen, että kaiken, sekä henkisen että aineellisen maailman, takana on Salainen Jumaluus, ääretön, tuntematon ykseys?

Me vastaamme tähän: vanhat suomalaiset tiesivät tämän aivan yhtä hyvin kuin muut kansat maan päällä. Siitä voidaan nähdä jälkiä Kalevalassa. Puhutaan Ukko Ylijumalasta, joka on kaiken takana ja kaikkialla kaikkein korkein, syvin, sisin vastaten filosofian ehdotonta ja intialaista Parabrahmania, persialaista Zeroana Akernea, juutalaisen filosofian Ain Sofia. Vanhassa suomalaisessa jumaluusopissa oli Ukko Ylijumala se salaisuus, jota me nyt teosofiassa kutsumme Suureksi Jumaluudeksi, ikuisen elämän salaisuudeksi, abstraktiseksi, absoluuttiseksi olemiseksi.

Sitten puhutaan Kalevalassa kolmesta Luonnottaresta. Joskus Ukko Ylijumalaa myös kutsutaan Luojaksi, mutta sitten sanotaan, että hän ensin loi kolme Luonnotarta. Siinä näkyy jo kolminaisuus. Mutta vielä selvemmin se näkyy sittemmin Kalevalan pääsankareissa. Itse asiassa nuo sankarit – Väinämöinen, Lemminkäinen ja Ilmarinen – ovat vanhojen suomalaisten kolmiyhteinen jumala, niin kuin me kristillisellä kielellä sanoisimme. Tämä voi tuntua hieman oudolta alussa, mutta kun tutustumme tähän ajatukseen ja syvennymme siihen ja sitten katsomme Kalevalaa suurella yleissilmäyksellä, huomaamme, että epäilemättä Kalevala todistaa sen käsityksen oikeaksi. Nämä Kalevalan sankarit ovat siis ilmenneen jumaluuden kolme eri puolta. Silti ne samalla voivat olla muutakin.

Väinämöinen vastaa silloin Isää eli syvimmällä sisässämme olevaa tahtoa. Se, joka Kalevalaa tuntee, ei voi epäilläkään, ettei Väinämöistä olisi tahdottu esittää jumalalliseksi olennoksi. Hän on syntyperältään jumalallinen, "tietäjä iänikuinen". Hän on viisaampi kaikkia muita sankareita, eikä hänen tarvitse tehdä mitään käsillään, koska hänen luova voimansa on sana – hän luo vain laulullaan. Mehän kutsumme teosofisella kielellä kolmiyhteistä Jumalaa myös Logokseksi, jota nimitystä Uudessa testamentissakin käytetään. Logos merkitsee Sana, Järki, Ajatus, ja teosofiassa puhutaan sen tähden ensimmäisestä, toisesta ja kolmannesta Logoksesta. Väinämöinen edustaa silloin ensimäistä Logosta, Isää Jumalaa, tahtoa ihmisessä.

Ilmarisen jumaluus on myös helppo tunnustaa. llmarisestahan sanotaan, että hän oli "seppo iänikuinen", "takoja taivahinen". Hänkin oli jumala, hän oli Väinämöisen veli. Usein he puhuttelivatkin toisiaan veljiksi. Jos Kalevalaa luetaan ajatuksella, on vaikea kieltää Ilmarisen jumaluutta. Kaikki, mitä nämä sankarit tekevät, on sellaista, etteivät tavalliset ihmiset siihen pystyisi. Kauttaaltaan huomataan, että heidän toimintansa on yliluonnollista, yli-inhimillistä laatua, Ilmarinen jumalallisena olentona vastaa Pyhää Henkeä, ymmärrystä, toimivaa järkeä ihmisessä, kolmatta Logosta. Ilmarinen on järjen tuli. Hänhän on seppä, ajatusten luoja – se, joka tekee ja toimii.

Vanhassa Kalevalassa sanoo Väinämöinen nimenomaan: "min' olin miesnä kolmantena ilman pieltä pistämässä, taivaan kaarta kantamassa, taivoa tähittämässä". Selvästi hän siis viittaa sekä omaan jumaluuteensa että kolminaisuuteen. Tiedämme myös, että Ilmarisen kerrotaan olleen taivasta rakentamassa.

Vaikeampi on ehkä myöntää, että Lemminkäinen olisi jumalallinen olento, koska häntä kuvataan enemmän inhimillisenä kuin Väinämöistä ja Ilmarista. Mutta meidän varhemmat tieteellisetkin tutkijat koettivat todistaa, että Lemminkäinen oli jumalallinen, ja näemmehän, että ne työt, jotka hän suoritti, eivät olleet tavallisen ihmisen suoritettavissa. Syvemmin katsoen on aivan epäämätöntä, että Lemminkäinen vastaa toista Logosta, Poikaa eli ihmisessä tunnetta. Lemminkäinen siis vastaa sitä, mitä kristinuskossa sanotaan Kristukseksi. Hän edustaa tunnetta, rakkautta. Hänen luonteestaankin näkyy, että hän on tekemisissä tunteen, rakkauden kanssa. Hänen nimensäkin Lemminkäisenä viittaa siihen.

Onpa Kalevalassa vielä muitakin tunnusmerkkejä, jotka osoittavat, että Lemminkäinen on jumalallinen olento. Hänen toisinto-nimenään tavataan yleisesti "Ahti", joka on veden jumala. Nyt me tiedämme, että vettä, merta kaikissa vanhoissa vertauskuvastoissa käytetään merkitsemään tunnemaailmaa, henkimaailmoitten tunnepuolta, sen tähden Lemminkäistä voi aivan hyvin kutsua Ahdiksi. Sitten vielä huomataan, että ylipäänsä vanhoissa teologioissa tämän toisen Logoksen yhteydessä puhutaan naisellisesta olennosta, useimmiten äidistä ja vielä nytkin teosofiassa sanotaan, että toinen Logos on aivan kuin kaksinainen, mies-naisellinen, positiivinen ja negatiivinen. Kaikki ne vanhojen jumaluusoppien olennot, jotka edustavat toista Logosta, kuten Kristus, Buddha ja Krishna, esiintyvät äidin yhteydessä. Kristinuskossa esimerkiksi pidetään neitsyt Mariaa, Kristuksen äitiä, jumalallisessa kunniassa.

Kalevalassa Lemminkäinen on ainoa sankareista, jonka inhimillinen äiti mainitaan. Tämä esiintyy elävänä, toimivana olentona, vieläpä sangen merkillisen tapauksen yhteydessä. Kuten me voimme huomata ylipäänsä jumaluusopeissa, tämä toinen Logos, Jumalan Poika, Kristus, joutuu murhattavaksi ja nousee sitten usein kuolleista. Missä on kauniimmin esitetty tämä sama asia kuin Kalevalassa, jossa kerrotaan Lemminkäisen surmasta ja kuinka hänen äitinsä etsi hänet esille ja herätti hänet uudestaan kuolleista?

Siinä on aivan täydellinen yhdenmukaisuus muiden Vapahtaja-tarujen kanssa.

Ja jos me yleissilmäyksellä katselemme koko Kalevalaa, nähdään, että kaikilla sankareilla on oikeastaan yksi päämäärä, yksi toimi. Heistä kaikista kerrotaan, että he olivat kosintaretkillä. Kaikki he tahtoivat omakseen Pohjolan tyttäriä. Väinämöisen yhteydessä puhutaan myös Ainosta, jota ei nimenomaan sanota Pohjolan tyttäreksi – vaikka hän oli Joukahaisen, Lappalaisen sisar – mutta myöhemmin hänkin, kuten Ilmarinen ja Lemminkäinen, oli kosimassa Pohjolan tytärtä. Tämä on sangen merkillinen piirre, sillä se esiintyy myös kaikissa muissa uskonnoissa. Puhutaan aina avioliitoista, hellistä suhteista miehuullisten ja naisellisten olentojen välillä, ja niillä tarkoitetaan uskonnoissa aivan toisia mysteerioita kuin inhimillisiä lemmensuhteita. Jokainen kristitty tuntee tuon puhetavan, että Kristus on ylkä ja seurakunta, kirkko tai yksityinen ihmissielu hänen morsiamensa. Samaten on myös kristityille tuttu tuo ohimennen Mooseksen kirjoissa (1 Moos. 6:2) esiintyvä lause: "Jumalan pojat näkivät ihmisten tyttäret kauniiksi ja ottivat niitä vaimoikseen." Samanlaisia piirteitä voisimme hyvin paljon löytää, jos oppineesti tutkisimme eri kansojen jumaluusoppeja.

Suomalaisessa Kalevalassa on tämä vertaus tullut erityisen silmiinpistäväksi. Kaikki nuo sankarit kosivat Pohjan tyttöä. Jos me käytämme sitä avainta, josta tässä on ollut puhe, nimittäin että sankarit, Väinämöinen, Lemminkäinen ja Ilmarinen ovat jumalallinen kolminaisuus, niin tietysti heti sanoisimme, että nuo voimat, jumalalliset tajunnat asuvat näkymättömässä maailmassa eli niin kuin me nyt teosofisesti kutsuisimme, korkeammilla tasoilla. Kalevalan nimityksillä ne asuvat Suvantolassa, Kalevalan kankahilla – ja oletteko huomanneet, että näillä Kalevalan kankahilla vallitsee aina kesäinen tunnelma? He asuvat henkimaailman ihanilla korkeammalla tasoilla, ja sieltä he pyrkivät kosimaan Pohjan tyttöä.

Mikä on silloin Pohjola, tätä avainta käyttäessämme? Se on tämä meidän mainen elämämme, ja Pohjan tyttö on ihmiskunta, ihmisten sielut. Jumalalliset voimat pyrkivät kohottamaan ihmiskuntaa, ne tahtovat yhtyä ihmiskuntaan, tahtovat tulla eläviksi ihmiskunnassa. Eli toista kuvaa käyttäen ne tahtovat synnyttää ihmisten sielujen kautta uuden, korkeamman ihmiskunnan. Se on jumalallisten voimien koko pyrkimys.

Ja minun mielestäni todistaa muinaissuomalaisten korkeata maailmankatsomusta sangen kauniisti se, että he kukaties selvemmin kuin muut kansat puhuvat siitä, kuinka jumalallinen toiminta kaikkien jumalien ja kosmoksen kolmiyhteisen jumaluuden ikuinen yhtämittainen pyrkimys on päästä yhteyteen ihmiskunnan kanssa. Vanhat suomalaiset osasivat katsoa ylhäältäpäin, osasivat katsoa jumalallisia asioita jumalien kannalta. He eivät ainoastaan ajatelleet, että me ihmiset pyrimme yhdistymään Jumalaan, että me etsimme jumalallisia salaisuuksia, että me tahtoisimme oppia tuntemaan Jumalan, vaan omistaen korkeampaa tietoa he uskalsivat väittää, että Jumalakin tahtoo sitä samaa, kolmiyhteinen Jumalakin koettaa yhtä mittaa tulla yhteyteen ihmiskunnan kanssa, siis rakastaa ihmiskuntaa ja tahtoisi päästä siinä vaikuttamaan. Samaten kristinuskossakin puhutaan rohkeasti jumalallisista salaisuuksista, kun sanotaan: "niin Jumala rakasti maailmaa". Näillä sanoilla viitataan siihen, että elämän sisäiset voimat ovat jo meille tunnettuja, että me tiedämme, mitä ne tahtovat. Ja vanhat suomalaiset kuvasivat tuota Jumalan ikuista pyrkimystä ihmiskunnan yhteyteen noilla yhä uudestaan esiintyvillä kosintakertomuksilla.

Tätä puheenalaista avainta voimme kutsua teologiseksi (teo- ja kosmogoniseksi) eli jumaluusopilliseksi avaimeksi. Mutta Kalevalan ymmärtämiseen on tietysti useampia avaimia. Madame Blavatsky sanoo Salaisessa opissaan, että jokaista pyhää kirjaa voi avata seitsemällä avaimella, riippuen siitä, minkä tason kannalta kirjaa tahtoo lukea. Teologista avainta käyttämällä saa kuvan jumalallisten olentojen työstä maailman luomisessa ja ihmiskunnan kehityksessä. Silloin lukee kirjaa korkeimpien tasojen kannalta. Jos taas haluaa tietää, mitä kirja opettaa maailman ja ihmiskunnan ulkonaisesta kehityksestä, täytyy käyttää antropologista ja okkulttis-historiallista avainta.

Muuan avain, joka on totuuden etsijöille tärkeimpiä, on mystinen, sillä se koskee ihmisen sisäistä kehitystä. Sitä käyttämällä esimerkiksi Kalevala tulee mitä kiinnostavimmaksi ja opettavimmaksi kirjaksi. Tahdon lyhyesti viitata tämän avaimen salaisuuteen.

Kuten tiedemiehemme huomauttavat, Kalevalan sankarit eivät yksinomaan edusta jumalallisia olentoja vaan kuvaavat myös inhimillisiä asioita. Kiinnittämällä katseemme ihmisen salaiseen sieluelämään ja avaamalla Kalevalan mystisellä avaimella näemme heti, että Kalevalan sankarit edustavat erilaisia puolia ihmisen sisimmästä psykologiasta.

Vanhassa Intiassa on aina puhuttu, että on kolmenlainen tie Jumalan luo. Jokaisen ihmisen päämäärä on yhtyä Jumalaan, päästä Jumalan tuntoon, ja siihen on kolme tietä. Ne tiet johtuvat ihmisen sisäisestä, henkisestä kolminaisuudesta ja henkimaailman kolminaisuudesta. Itämaisilla nimityksillä ne ovat: jnana jooga, bhakti jooga ja karma jooga. Jooga merkitsee yhtymistä Jumalaan, ja jnana jooga on yhtyminen Jumalaan tiedon eli puhtaan viisauden tietä myöten, bhakti jooga yhtyminen tunteen, hartauden, rakkauden tietä myöten, karma jooga taas yhtyminen toiminnan tietä myöten. Siis jnana on tekemisissä ihmisen tahdon, hänen syvimmän ominaisuutensa kanssa, bhakti liittyy ihmisen tuntoon, ja karma hänen toimintaansa, toimintakykyynsä.

Eri ihmiset ovat luonteensävyltään erilaisia, ja vaikka kaikki tiet lopulta kaikki yhtyvät, ovat ne erilaisia, koska ihmiset kulkevat eri tavalla sitä tietä pitkin, joka sisimmästä katsoen on yksi, koska se on tie Jumalan luo. Nytpä myös vanhojen suomalaisten kesken oli olemassa tieto näistä kolmesta tiestä. Se näkyy Kalevalaa tutkittaessa. Väinämöinen kuvaa puhtaan viisauden tietä eli jnana joogaa, Lemminkäinen taas kuvaa rakkauden tietä, bhakti joogaa, ja Ilmarinen kuvaa toiminnan tietä, toimivan ymmärryksen tietä. Niinpä Väinämöisen historiaa, hänen luonnettaan ja toimintaansa tutkiessamme näkyy meille – jos meillä on silmät nähdä –, millä tavalla Jumalaa etsii se ihminen, joka tahtoo kulkea viisauden tietä. Lemminkäistä taas voidaan oppia tuntemaan rakkauden ja Ilmarista toiminnan tietä. Tätä avainta käyttäen voi jokainen teosofinen tutkija löytää rikasta ja syvällistä viisautta Kalevalasta. Mutta siitä puhumme enemmän toiste.

Tietäjä — maaliskuu 1912

Kieliasua on hieman uudistettu sisältöön puuttumatta.