Pekka Ervast

Kehityksen kulku

(Muistiinpanoja Pekka Ervastin esitelmästä Turussa lokakuun 31. pnä 1907)

Teosofia on täydellinen maailmankatsomus, joka käsittelee kaikkia elämän puolia, ja siinä on monenlaisia yksittäisiä oppeja. Kuitenkin voidaan siinä erottaa kolme suurta perusoppia: ihmisten veljeys, jälleensyntyminen ja karma. Teosofinen veljeysoppi ei ole samanlainen kuin maailman yleinen käsitys veljeydestä. Se ei perustu siihen, että ihmiset ruumiillisesti ovat samanarvoisia, vaan siihen, että ihmiset ovat hengessä yhtä. Veljeys on siis teosofian mukaan luonnon tosiasia: me voimme olla tunnustamatta sitä ja olla elämättä sen mukaan, mutta silloin tietysti rikomme luonnonlakia vastaan ja saamme siitä itse kärsiä.

Jälleensyntyminen taas sanoo, että olemme eläneet monta kertaa maan päällä ja tulemme vastedeskin elämään. Useimmat eivät muista ennen eläneensä, vaikka kyllä on niitäkin, jotka muistavat. Mutta jokainen ihminen muistaa ainakin sillä tavoin, että hän tuntee olevansa erilainen kuin kaikki muut ihmiset. Jokaisella ihmisellä on takanaan oma kehityshistoriansa. Henkisesti hän on yhtä kaikkien kanssa, mutta sielullisena olentona hän on käynyt pitkän aineellisen kehityksen läpi ja tämä kehitys on ollut yksityiskohdissaan erilainen kuin muiden ihmisten. Sen tähden sielulliset ja ruumiilliset ominaisuudet ovat niin äärettömän monenlaiset ihmiskunnassa. Kaikki ovat alkaneet tyhjästä ja sitten elämien vieriessä monenlaisten kokemusten kautta kehittyneet erilaisiksi. Elämä suurissa piirteissään toistuu alati, mutta joka kerta viisastumme ja katsomme olosuhteita vähän toisilla silmillä. Toinen ihminen ei osaa asettua oikealle kannalle ympäröiviin olosuhteisiin nähden vaan lankeaa ja sortuu. Toinen taas on jo ennen oppinut hallitsemaan itseään ja niitä olosuhteita, joihin hän nyt on syntynyt.

Kolmas teosofian perusoppi on oppi karmasta. Se on oppi luonnonlakien järkähtämättömyydestä ja siitä, että kaikella, mikä tapahtuu, on välttämättä ollut syynsä. Maailman johdossa ei ole sattuma eikä oikullinen Jumala. Sama syysuhteen laki, jonka tiede on nähnyt vallitsevan koko näkyvässä luonnossa, vallitsee myös näkymättömässä maailmassa, siis ajatusten, tunteitten ja siveellisten voimien maailmassa. Mitä ihminen kerran ajattelee, siihen hänen ajatuksensa palaavat toisenkin kerran. Siten hän vähitellen kehittää itseään tämän luonnonlain turvissa. Meidän täytyykin tunnustaa, ettei elämämme ole kokonaan omassa vallassamme vaan kohtalon so. karman ohjaama. Kaikki suuremmat tapaukset elämässä tulevat kuin ulkopuolisen välttämättömyyden pakosta.

Onko siis teosofisen karmanopin valossa nykyiset yhteiskuntaolot Jumalan asettamia? Ei suinkaan. Ihmiset itse luovat olonsa. Karma antaa kyllä jokaisen syntyä sellaiseen yhteiskunta-asemaan kuin hän on ansainnut ja kuin hänen kehitykselleen on parhaaksi. Mutta siitä ei seuraa, että rikkauden ja köyhyyden aina pitäisi yhteiskunnassa vallita vierekkäin. Päinvastoin ihmisten tehtävä juuri on nousta vastakohtien yläpuolelle ja poistaa ne, sitten kun niiden antama opetus on omaksuttu. Rikkaudella ei ole mitään merkitystä, jollei sitä käytetä kaikkien ihmisten hyväksi, eikä köyhyydellä, jollei se opeta kärsivällisyyttä ja kateuden ja katkeruuden voittamista. Mutta ihmisten on opittava vapaaehtoisesti poistamaan kaikki vääryydet elämästä. Ja minä vakuutan, ettei ihmiskunta koskaan tule tässä pyrkimyksessään onnistumaan, ennen kuin se voi sen tehdä sisäisesti hyvästä tahdosta.

Nyt tarkastelemme hieman ihmisen kehitystä. Ihminen on henkinen olento, jolla on kolme perusominaisuutta: tahto, tieto ja tunto, eli tahto, järki ja tunne. Voimme sanoa, että on olemassa kolmenlaisia käsityksiä kehityksestä ja täydellisen ihmisen ihanteesta. Ne eivät ole aina täysin itsetietoisia, ja niissä on paljon yhteistä, mutta otan ne tässä tarkastelun vuoksi erilleen. Ensiksi kulttuuri-ihmisillä on se käsitys, että ihmisen kehityksen tulee käydä järjen suuntaan, niin että hänen ymmärryksensä tulee yhä terävämmäksi ja tietopiirinsä laajemmaksi. Totuus on heillä siis ihanteena. Kun puhutaan sivistyneestä ihmisestä, silloin tavallisesti ajatellaan juuri tietopuolisesti kehittynyttä.

Sitten on toinen joukko, uskonnolliset ihmiset, jotka ovat laatineet itselleen toisen ihanteen, johon ihmisen olisi pyrittävä. Se on rakkaus. He tahtoisivat kehittää ihmisen tunne-elämää.

Jos jotakin ihmistä sanotaan jumalalliseksi ja uskonnolliseksi ja tämä on hänessä jotain todellista, niin sellainen ihminen on hyvä. Hänen tunne-elämänsä on vastaanottavainen rakkauden ja myötätunnon vaikutukselle. Uskonnollinen ihminen ei aina osaa tätä itse selvittää, hän puhuu yhtymisestä Jumalaan jne., mutta ulkonaisesti katsoen huomaamme, että tämä sielutieteellinen kokemus ilmenee siinä, että hän on lempeämpi ja rakastavampi muita ihmisiä kohtaan. Ja taas jos joku tekeytyy uskovaiseksi ja tämä on hänessä vain jotain ulkonaista, niin hänen tunteensa kärsii siitä eikä hän osaa olla muuta kuin – paha. Jos kulttuuri-ihminen ei vastaa ihannettaan ja jos hän ei tunne asioita, joista hän puhuu, tekee hän järjen syntiä ja on epärehellinen. Jos taas uskonnollinen ihminen ei toden teolla ole sitä, mitä on olevinaan, tulee hän kovaksi, vaativaksi ja ahdasmieliseksi.

Vielä on meillä kolmas laji ihmisiä, jotka kehittävät etupäässä tahtoa, ja näiden joukkoon voidaan lukea aikamme sosialistit. Heidän ihanteensa on tieten tai tietämättään vielä toisenlainen kuin edellä mainittujen. Se ei ole ehdottomasti totuus eikä myöskään rakkaus vaan oikeus. Oikeutta kaikille, veljellinen hyvä tahto vallitkoon yhteiskunnassa! He tahtovat asettaa hyvän tahdon etusijalle. Ennen kuin kannattaa ottaa selvää, mikä on tieteellinen, teoreettinen totuus kaikenlaisista pikkuasioista kuten esimerkiksi kärpäsen leuan rakenteesta, ja ennen kuin pyritään elämään ihanissa, nautinnollisissa tunteissa, on katsottava, että oikeus ja veljeys ja hyvä tahto pääsee vallitsemaan ihmisten kesken.

Mutta tällä kolmannellakin käsityksellä on nurja puolensa. Nämäkin ihmiset voivat eksyä vastakohtaansa: tahto voi muuttua himoksi. Tahdotaan oikeutta millä hinnalla hyvänsä. Kuinka monta anarkistia lankeaa juuri tähän ja ajattelee: minä teen vähän vääryyttä, jotta tapahtuisi paljon oikeutta?

Kaikissa näissä käsityksissä on siis hyvä puolensa ja myös paha puolensa. Mitä sanoo näistä teosofia? Se sanoo, että ihminen on kolminainen olento, jonka on kehitettävä kaikkia puoliaan. Täydellinen ihminen tietää koko totuuden elämästä ja kuolemasta, Jumalasta ja maailmasta. Hänen tunne-elämänsä on niin kehittynyt, että se on yhtä alituista suurta rakkauden eli yhteyden tunnetta, ja hänen tahtonsa on niin kehittynyt, ettei hän koskaan tahdo muuta kuin mikä on kaikille hyvää. Teosofinen maailmankatsomus sanoo, että kaikkia ihmisen puolia on kehitettävä. Mutta koska jokainen ei voi kehittää kaikkia puolia samalla vaan aina toisen puolen on oltava etualalla, niin viisas on se, joka antaa ihmiskunnan ja maailman vapaasti kehittyä, joka ei mistään suutu ja närkästy. Kun hän näkee yhden joukon kehittävän järkeä, toisen tunnetta, kolmannen tahtoa, niin hän ei tuomitse niitä vääräksi vaan sanoo jokaiselle: kulje omaa tietäsi, kunnes heräät. Emme voi pakottaa toisiamme mihinkään, ei totuutta etsimään, ei kaikkia ihmisiä rakastamaan eikä tahtomaan hyvää kaikille. Me voimme vain itse pyrkiä eteenpäin ja mikäli opimme ymmärtämään maailmaa, voimme näyttää tietä muille. Ja miten toimimmekin, katsokaamme, että välikappaleet ovat puhtaat, sillä tarkoitus ei koskaan pyhitä keinoja. Kaikki, mitä maailmassa saamme aikaan, on hyvin vähäistä. Siksi on viisaampaa, että tämä vähä on ehdottomasti oikeudenmukaista, sillä jos hyvässä tarkoituksessa teemme jotain väärää, niin hyvä, minkä aikaansaamme, on vain näennäistä. Karman laki antaa meille aina takaisin sen pahan, mitä olemme tehneet. Pääasia siis on, että työmme olisi niin puhdasta kuin suinkin sekä totuuden, rakkauden ja hyvän tahdon mukaista, eikä että paljon näkyväistä saavuttaisimme.

Ja jos tahdomme kehittää itseämme totisesti teosofiseen, so. jumalviisaaseen suuntaan, niin ottakaamme ihanteeksemme teosofian kolme suurta perusaatetta: karma, jälleensyntyminen ja veljeys. Karma tulkoon järkemme oppaaksi. Se sanoo, että koko maailma on ehdottomasti järjellinen ja oikeudenmukainen. Sen tähden järkemme näkee, ettei pahasta koskaan ole hyvää seurausta. Karma opettaa myös, ettemme hätäänny mistään emmekä loukkaannu, koska kaikki, mikä meitä kohtaa, on ansaittua. Jos järkemme niin käsittää karman lain, tulemme kärsivällisiksi ja pitkämielisiksi.

Jälleensyntymisen voimme ottaa tunteemme johtotähdeksi. Jälleensyntyminen opettaa, että meillä on aikaa – aikaa kehittyä, ja että olemme erilaisia luonnon pakosta. Silloin voin oppia rakastamaan jokaista ihmistä sellaisena kuin hän on, vaatimatta häntä olemaan tällainen tai tuollainen, jotta voisin häntä rakastaa. Tämä erehdys saa aikaan paljon kärsimyksiä elämässä. Todellinen rakkaus ei perustu ruumiiseen eikä edes sielun ominaisuuksiin vaan henkeen. Meidän on opittava tuntemaan myötätuntoa kaikkia kohtaan sellaisina kuin he ovat. Ja jos olette tavanneet jonkun hyvän ihmisen, joka myös on vähän tietänyt mitä elämä on, niin tiedätte, kuinka hyvältä tuntuu olla sellaisen ihmisen läheisyydessä. Sielun sulut aukeavat, koska tunnen, että hän ei tuomitse. Minä avaan hänelle sydämeni – vaikka hän sen kyllä muutenkin näkee – jotta saisin itselleni tunnustaa, että tuossa on ihminen, joka ei katso ulkonaista vaan katsoo henkeä. Kukaan meistä ei ole ehdottomasti huonompi toista. Kaikki olemme samanarvoisia siten, että olemme kaikki Jumalasta lähteneet ja kaikki Jumalaan palaamme. Todellinen rakkaus ei tuomitse ketään vaan sulkee pahimmatkin syliinsä sanoen: ihmiset kutsuvat sinua murhaajaksi tai huorintekijäksi, oma sydämesikin sanoo sinun paljon syntiä tehneen, mutta jumalallinen rakkaus sisässäni sanoo: minä rakastan sinua kuitenkin, sillä sinusta on kerran tuleva yhtä puhdas ja suuri olento kuin kaikista muistakin.

Tahtomme ihanteena olkoon taas kaikkien ihmisten yhteys ja veljeys. Kaikki olemme niin riippuvaisia toisistamme, ettei yksi ihminen tai yksi kansanluokka voi olla onnellinen toisten kustannuksella. Ei mikään hallitsija tai maailman mahtava ole onnellinen rikkautensa tai valtansa perusteella. Ja jos siis toivomme, että hyvä tahto pääsisi ihmiskunnassa vallalle, niin emme tahdo hyvää ainoastaan sorretuille ja kärsiville vaan myös niille onnettomille, jotka nyt ovat sortajia. Sellainen puhdas hyvä tahto on ainoa, mikä vie voittoon.

Täten teosofinen maailmankatsomus sanoo meille, mikä on kehityksen päämäärä ja miten kehitys tapahtuu. Jos otamme nämä suuret opit jokapäiväisen elämämme ihanteiksi, silloin totisesti kasvamme sekä tiedossa ja ymmärryksessä että kaikissa tunteissa – rakastamisen kyvyssä – ja tahdossa – hyvän voimassa.

Omatunto — joulukuu 1907

Kieliasua on uudistettu hieman.