Pekka Ervast

Rikollisuus ja musta magia

Kaikilla yhteiskunnilla on ollut ja on lakinsa, joiden mukaan kansalaisten yhteiskuntaelämä on järjestetty. Noudattamalla niitä lakeja elämässään yksilö pysyy kunnollisena yhteiskunnan jäsenenä. Jos hän poikkeaa niistä jossakin suhteessa, hän tekee itsensä syypääksi lakien rikkomiseen, ja sellaisten tapausten käsittelemiseksi on olemassa erityinen rikoslaki, jonka mukaan syyllistä rangaistaan.

Tämä yhteiskunnallinen oikeuslaitos on tarkoitettu olemaan jonkinlainen inhimillinen vertauskuva siitä luonnon oikeuslaitoksesta, jota kutsutaan karmaksi eli jumalallisen koston laiksi.

Ero on kuitenkin silmiinpistävä. Luonnonlaki ei erehdy, karma antaa jokaisen niittää, mitä hän on kylvänyt, ei enempää eikä vähempää. Kuinka vaillinainen taas on inhimillinen oikeuslaitos, kuinka erehtyväinen, kuinka väärä monessa tapauksessa! Sen edessä usein suurin syyllinen esiintyy viattomuuden valkoisessa puvussa ja rikoksen tekijäksi leimataan ihmistä, joka rikkoessaan yhteiskunnan lakeja on mielestään tavoitellut korkeinta hyvää!

Tarkoituksemme ei kuitenkaan tässä ole arvostella inhimillistä oikeutta – pikemmin tahdomme tarkastella ihmistä, joka pahantekijänä rikkoo sekä inhimillisiä että jumalallisia lakeja. Mutta hänenkään syyllisyyttään emme aio tutkia maallisen tuomioistuimen edessä. Tahdomme tutkia, koska ja missä määrin ihminen on syyllinen luonnon järkähtämättömän lain, karman edessä, koska sielullisesti katsoen hän on rikollinen ja koska hän on pahuudessaan vajonnut siihen syvyyteen, jota kutsutaan mustaksi magiaksi.

Silloin meidän on heti tehtävä ero rikoksen ja rikollisuuden välillä. Tehdä rikos ja olla rikollinen ovat eri asioita.

Rikollisuus on sielun tila, mutta rikokseen voi tehdä itsensä syypääksi ihminen, joka ei sielussaan ole rikoksentekijä. Asian valaisemiseksi tahdomme ensin puhua pari sanaa rikoksesta eli pahasta teosta.

Paha teko on fyysisen tason eli maailman pahuutta, ja sen aiheuttajana on tunnemaailman (astraalinen) voima, toisin sanoen sokea himo, kehityksen alkuaikoina myös älymaailman (mentaalinen) voima, nimittäin tietämättömyys. Tietämättömyys on kaiken pahan alku, sanoi Buddha, ja jokainen ihminen, joka arvostelee elämää kehityksen kannalta, ymmärtää, että kaikki meidän tietomme hyvästä ja pahasta tulee kokemuksen kautta. Ellemme ensin tietämättömyydestä tekisi ja kokisi pahaa, emme tietäisi mitään pahasta. Tämä tietämättömyydestä tehty paha on kehitykselle välttämätöntä. Vanhempien oikeus oman korkeamman päätöksensä nojalla määrätä tyttäriensä aviopuolisot saattaa olla tietämättömyydestä aiheutunut rikos sellaisissa tapauksissa, jolloin pakollinen avioliitto loukkaa tyttären sisimpiä tunteita. Murha tai muu väkivalta, joka tapahtuu oikeutetuksi uskotusta kostonhimosta, on niin ikään tämänlaatuinen pahanteko. Samoin uskonsodat, vainot jne., mikäli tekijät ja toimeenpanijat uskovat niiden oikeudellisuuteen, puhumattakaan viattomien lasten tietämättömyydessään tekemistä rikoksista.

Hieman toisin on sen pahan teon laita, joka ei aiheudu tietämättömyydestä, vaan himosta –hetkellisestä himosta, viettelyksestä, kiusauksesta. Se ei ole kehitykselle välttämätöntä, mutta koska sen ehtona on sielullinen heikkous, karaistumaton tahto, se on omiaan edistämään kehitystä niiden kärsimysten, ajatusten ja omantunnonvaivojen avulla, jotka seuraavat tekoa. Tällaisiin pahoihin tekoihin kuuluvat, esimerkiksi ne murhat, rosvoukset, varkaudet ja väkivaltaisuudet, jotka tapahtuvat sodassa. Sotaurhoja ei voi kutsua rikoksentekijöiksi siinä merkityksessä, jota tässä tarkoitamme ja josta kohta puhumme, mutta kuka sotamies kykenee vastustamaan sitä murhan- ja verenhimoa, joka herää hänessä taistelun temmellyksessä? Ja kun valloitetussa kaupungissa päällikkö – niin kuin ennen oli tapana – julisti sotamiehilleen, että he niin ja niin monen tunnin aikana saivat vapaasti ryöstää ja murhata, niin ei löydy kyllin realistisia sanoja kuvaamaan niitä kauhutekoja, joihin tilaisuus vietteli hyvätapaisetkin sotilaat. Sokean himon synnyttämiä pahantekoja ovat niin ikään ärsytetyn ihmisen tekemä väkivalta, hädässä tai puutteessa tapahtuva varkaus, uudesta rakkaudesta aiheutuva aviorikos jne.

Kaikkien tämänlaatuisten rikosten tunnusmerkki on, että niiden takana ei ole paha tahto. Ne tapahtuvat tietämättömyydestä tai heikkoudesta, mutta niiden tekijä ei ole tahtonut pahaa ehdoin tahdoin. Ne luovat tietysti fyysistä karmaa^* ja niiden sielullinen vaikutus asianomaiseen voi olla turmiollinen, mutta niiden tekijöitä ei saa pitää varsinaisessa merkityksessä rikollisina ihmisinä niin kauan kuin heidän tahtonsa vielä on pahan ulkopuolella.

^* Esim. huonon ympäristön tulevassa ruumiillistumassa. Tavataanhan usein kaupunkien "roistojoukon" keskuudessa syntyneiden ja kasvaneiden "pahankuristen" lasten joukossa sellaisia, jotka eivät olekaan pahoja sydämessään, vaikka ympäristö on kasvattanut heistä pahantekijöitä. Tällaiset sielut ovat sitä paitsi usein kotoisin raakalaisroduista.

Sillä mitä on rikollisuus? Se on sielun tila, joka ilmenee rakkautena eli vetovoimana erityiseen pahan muotoon eli syntiin, ja se on tunnemaailman (astraalitason) pahuutta, jonka synnyttäjänä on mentaalinen voima, nimittäin ajatus. Ottakaamme esimerkkejä.

Milloin varkaus ei tapahdu tietämättömyydestä eikä sokeasta himosta, vaan siitä pahasta tahdosta, jonka omistajaa syystä voimme kutsua todelliseksi varkaaksi? Silloin kun varas on ajatellut tekoaan edeltäkäsin, tietää mitä hän tekee, nauttii siitä tai pitää sitä oikeana, omana "elinkeinonaan" tai tapanaan hankkia itselleen varoja ylelliseen ja nautintorikkaaseen elämään. "Miksi minä en varastaisi?" kysyy itseltään sellainen ihminen. "Yhteiskunta", ajattelevat filosofisemmat varkaat, "ja kaikki ihmiset etsivät kuitenkin onnea ja nautintoa. Jokainen koettaa haalia itselleen, minkä hän pystyy." Ja vaikka he tuntevat omassatunnossaan, että varkaus ei ole oikea, vaikka sille annettaisiin toinen nimi, ja että petos ja huijaus missä muodossa tahansa on yhtä rikollinen kuin varsinainen varkaus. He kuitenkin mieluummin kuuntelevat himojensa ääntä ja toistavat itselleen, etteivät ole muita huonompia, kunnes tulevat moraalisesti välinpitämättömiksi.

Paljon on puhuttu "pyhästä omistusoikeudesta" ja väitetty, että jos ei sitä olisi, ei olisi varkauttakaan. Jos voisimme ajatella yhteiskuntaa, jossa kukaan ei omistaisi mitään, olisi tosin ulkonainen varkaus mahdoton, mutta olisiko silti ihmisten rikolliset taipumukset poistettu? Kun ne eivät enää ilmenisi varkauden muodossa, täytyisi niiden puhjeta tekoihin toisella tavalla, ja ihmisen ikuisen kehityksen kannalta ei ole niin tärkeätä, minkälaiset yhteiskuntamuodot kulloinkin ovat, kuin mille kannalle ihminen asettuu niiden suhteen. Itse asiassa nykyisetkin yhteiskuntamuodot kaikkine vääryyksineen saattavat kasvattaa ihmisyksilöitä: omistusoikeuden tarkat rajat "minun" ja "sinun" välillä voivat opettaa meitä mieluummin kärsimään ja tulemaan toimeen tyhjin taskuin kuin varastamaan. Täten meissä voi kehittyä sekä kärsivällisyyttä että kieltäytymiskykyä – ja kuinka muuten voisimme onnellisemmissa yhteiskuntaoloissa pysyä vajoamatta laiskuuteen, ylellisyyteen, nautinnonhimoon ja lopulta mustaan magiaan? Jälleensyntymisopin valossa ymmärrämme, että nykyisissä oloissa syntyy sama sielu milloin köyhänä, milloin rikkaana. Osaako se ihminen oikein käyttää rikkauttaan, joka tuhlaa varansa nautintoihin ja laiskuuteen? Eikö hän ole sellainen sielu, joka syntyen köyhänä kehittyisi varkaaksi? Ja on hyvin luultavaa, että hän ensi elämässään syntyykin sellaisiin oloihin, että hänestä täytyy tulla varas, ellei hän tahdo luopua ylellisestä nautinnonhimostaan.

Koska taas sukupuolielämän alalla rikos ei kuulu ensimmäiseen luokkaamme vaan on suora tulos siitä pahasta tahdosta, joka on rikollisen ihmisen tunnusmerkki? Silloin kun rikoksen tekijä nauttii teostaan sukupuolisyntinä, kun ei ole kysymyksessä yllättävä rakkaus tai sokea himo, vaan edeltäkäsin mietitty ja hyväksytty askel tai suorastaan himokas ja hekumallinen elämäntapa.

Tämä kysymys on nyt sangen laaja. Sillä missä määrin sukupuolihimo on oikeutettu, missä määrin se on "luonnollinen"? Vai onko se oikeutettu ollenkaan?

Näyttää todella siltä, että on ihmisiä, joiden mielestä koko sukupuolielämä on alhaista, epäpuhdasta, miltei luonnotonta. He asettuvat samalle kannalle kuin katolinen kirkko uskonnon palvelijoiden suhteen, kun se määräsi, että papit ja piispat tekisivät kauhean synnin, jos menisivät naimisiin. Seurauksena tästä todella luonnottomasta määräyksestä oli tietysti, että kirkon palvelijoiden, yksin paavienkin joukossa oli harvassa ne, joilla ei ollut jalkavaimoja ja salaisia sukupuolisuhteita. Ja kirkon täytyi lopulta tehdä sellaiset suhteet luvallisiksi, joskaan ei "laillisiksi". Mutta joskin meidän siis täytyy heti syrjäyttää kysymys sukupuolihimon luonnottomuudesta ja myöntää, että sillä on – harvoja yksilöitä lukuun ottamatta – asemansa ja tehtävänsä ihmiselämässä, emme tällä vielä suinkaan ole ratkaisseet toista kysymystä, nimittäin sitä, missä määrin sukupuolielämä on luonnollista ja oikeutettua.

Tästä asiasta ollaan teoreettisesti, muodollisesti eri mieltä. Se on pidettävä mielessä, jos tahtoo pohtia asiaa puolueettomasti. Eivät ainoastaan yksilöt, vaan kokonaiset kansakunnat ja uskonnot ja historialliset aikakaudet ratkaisevat kysymyksen eri tavoin. Kristitylle on luonnollista ajatella, että kysymys on valmiiksi ratkaistu elinkautisen yksiavioisuuden kautta, vaikkei lakia käytännössä aina noudateta täällä länsimaissakaan, mutta esimerkiksi muhamettilaiselle moniavioisuus on yhtä laillinen ratkaisu. Kreikkalaiskatolisessa kirkossa avioero on mahdoton, mutta protestanttisissa maissa pyritään yhä suurempaan vapauteen siinä suhteessa. Meidän aikanamme katsotaan epäilevin silmin kaikkia lähempiä tunteita samaan sukupuoleen kuuluvien henkilöiden välillä, mutta esimerkiksi vanhassa Kreikassa epäiltiin pahoista tavoista sellaista nuorukaista, joka ei saanut itselleen vanhempaa ystävää ja opastajaa, kuten Cornelius Nepos meille kertoo.

Näin ollen tuntuu miltei mahdottomalta asettaa ikuisesti päteviä rajoja luonnollisuuden ja luonnottomuuden välille. Ja vaikka kunkin ajan ja yhteiskunnan laeissa ja määräyksissä saattaa olla ja on paljon väärää ja ennakkoluuloihin perustuvaa, jopa epäinhimillistäkin, pääasiallisesti niissä on kuitenkin asetettu jonkinlainen ihanne eli yleisnormi sille sivistykselle, jota tietty aika ja yhteiskunta edustaa. Kun sitten ihanteet muuttuva ja kun tieto ja kokemus laajenee, saattavat aika ja yhteiskunta muuttaa lakejaankin.

Mutta meidän ei tarvitsekaan tässä kirjoituksessa yrittää sen kysymyksen ratkaisua. Olkoon yhteiskunnalliset lait minkälaiset tahansa, niiden rikkominen on yhteiskunnan silmissä rikos. Tämä ei suinkaan merkitse, että rikoksen takana seisoisi rikollinen ihminen – suurimmat ja jaloimmatkin ihmiset voivat olla lainrikkojia! Meidän tehtävämme on tässä tarkastella, mitä rikollisuus on psykologisena ilmiönä ja voimme käytännöllisesti vastata kysymykseen, missä määrin sukupuolielämä on luonnollinen.

Itse asiassa vastaus siihen kysymykseen on yksinkertaisempi ja helpompi kuin luulisimme.

Sukupuolielämä on luonnollinen siinä määrin kuin se pysyy suoranaisena, puhtaana himona, joka luonnon voiman tapaan vaikuttaa ihmisessä. Se kadottaa raikkaan luonnollisuutensa niin pian kuin siihen sekoittuu ajatus, niin pian kuin se – teosofisesti puhuen – nousee astraalisesta mentaaliseksi väreilyksi. Ja koska tuskin – ainakaan sivistysmaissa – on sellaista ihmistä, jossa himo läpi elämän säilyttäisi paratiisillisen viattomuutensa, meillä on tarjolla kaksi mahdollista tapaa, joilla ajatuksen ja himon yhtyminen saattaa tapahtua.

Ensimmäinen on se, että ihminen käyttää ajatustaan himonsa hillitsemiseksi ja siis taistelee sitä vastaan, milloin se tahtoisi vietellä tekoihin, joita järki ja tunto pitävät väärinä, tai että hän välttää kaikkia sukupuolielämään kuuluvia ajatuksia ja siis tietoisesti koettaa säilyttää "viattomuuttaan".

Toinen on se, että ihminen ajatuksissaan alkaa hemmotella omaa viettiään, antautuu himokkaan mielikuvituksen valtoihin ja miettii keinoja, millä hän voisi tyydyttää himoaan ja lisätä nautintoaan – ja tämä leimaa hänet rikolliseksi. Alussa hänenkin omatuntonsa varottaa ja nuhtelee. Mutta aivan kuin varas ajattelee: "miksi en varastaisi?", niin ajattelee irstailijakin: "miksi en tyydyttäisi himoani?" ja lopulta hän ei kuulekaan omaatuntoaan, vaan pitää elämäänsä aivan luonnollisena ja oikeana. "Niinhän kaikki muutkin tekevät. Jokaisella on jokin himo, jota hän koettaa tyydyttää. Ja mitä erityisesti sukupuolielämän tulee, en ole siinä muita huonompi..." Toisten suru, kyyneleet ja rukoukset eivät häntä järkytä. Hän tahtoo olla himonsa orja seurauksista huolimatta, kanssaihmisten särkyneestä onnesta välittämättä. Vasta kovat kärsimykset ja tuskat herättävät hänet jälleen näkemään, millä tiellä hän kulkee, ja usein nämä tuskat kohtaavat häntä vasta tuonelassa kuoleman jälkeen. Ruumiillistuessaan uudelleen maan päälle häntä odottaa fyysisen karman kostava käsi, mutta sen lisäksi hän tuo vielä mukanaan vanhan himon elinvoimaisen siemenen, joka harvoin jää itämättä. Jotkut ihmiset syntyvät täten voittamattomilla intohimoilla, ja heidän täytyy taistella kauan, jos suuntaavat katseensa hyveeseen päin ja mielivät voittaa.

Samoin kuin varkaan ja irstailijan on murhaajan laita, milloin hän ei ole tilapäinen rikoksen tekijä, vaan sielussaan rikollinen. Hänkin on silloin ajatuksillaan yllyttänyt himoaan ja tukahduttanut omantuntonsa äänen. Voimme erottaa ikään kuin kaksi tietä, joita myöten ihminen kehittää itsessään murhanhimoa. Toinen on koston ja vihan, toinen julmuudesta nauttimisen tie. Jälkimmäinen kulkee miltei säännöllisesti käsi kädessä sukupuoli-irstailun kanssa.

Aikana, jolloin sotaa vielä muutamilta tahoilta puolustetaan, jolloin valtioissa ja yhteiskunnissa tapahtuu kaikenlaisia vääryyksiä lain varjon alla, on ymmärrettävä, että koston ja vihan tunteita herää sorretuissa ja kärsivissä. Toisinaan nämä tunteet johtavat rikoksiinkin, väkivaltaisuuksiin ja murhiin, mutta sellaiset tapaukset kuuluvat ensimmäisen luokkamme fyysisin pahantekoihin eivätkä ole rikollisen sydämen aiheuttamia. Mutta rikollinen on se ihminen, joka kasvattaa sydämessään vihaa sortajaansa kohtaan, joka miettii kostoa ja keinoja sen toimeenpanemiseksi ja jonka mielestä murha kadottaa vääryytensä ja muuttuu luonnolliseksi keinoksi vihan ja kostonhimon tyydyttämiseksi. Ja kuta itsekkäämmät vaikuttimet ovat, kuta persoonallisempaa laatua viha on, sitä suurempi on rikollisuus. Vaikka murha on rajumpi ja enemmän luonnon voiman kaltainen teko kuin esimerkiksi petos ja varkaus, murhaaja on yhtä rikollinen ja vastuunalainen ilkitöistään, mikäli hän on hautonut niitä mielessään ja nauttinut synkistä ajatuksistaan.

Sitä vastoin kaikki ihmiset tuomitsevat moraalisesti julman ihmisen ankarasti. Lapsi, joka kiduttaa eläimiä omaksi nautinnokseen, ja metsästäjä, joka jahtaa ja tappaa julmasti metsän asujaimia omaksi huvikseen, eivät tosin saa aina niin ankaraa moitetta osakseen kuin ansaitsisivat. Mutta harvassa on sellaisia ihmisiä, jotka eivät kauhulla käänny pois sellaisista julmuuksista ja joihin monet hallitsijat, Nerot ja Iivana Julmat, ja monet muut onnettomat sielut, ritari Siniparrat ja Viiltäjä Jackit ovat tehneet itsensä syypäiksi. Me ymmärrämme, että he ovat asettaneet inhimillisen järkensä miltei kokonaan oman eläimellisyytensä palvelukseen, ennen kuin ovat vajonneet niin syvälle rikollisuuteen, että heidän ainoa onnensa ja nautintonsa on veljien veressä ja tuskassa. Katkerat ovat heidän kokemuksensa, vihlovat heidän sieluntuskansa, ennen kuin omatunto herää, ja ylenmääräisesti he saavat ponnistella, ennen kuin he jaksavat kuilustaan nousta. Millä tavalla he syntyvät jälleen? Monta kertaa perätysten idiootteina, rampoina, tautien kiduttamina.

Näistä esimerkeistä on nyt selvinnyt, mitä rikollisuudella tarkoitamme. Olemme nähneet, millä tavalla rikollisuus syntyy, ja ymmärrämme, että on epäviisasta ja väärää syyttää kohtaloa tai jumalaa tai elämää siitä, että ihminen tulee maailmaan varustettuna rikollisilla taipumuksilla. Ihminen on itse vastuunalainen pahuudestaan. Rikollisuus on hänessä kehittynyt siten, että hän on antanut ajatuksensa ja mielikuvituksensa juosta intohimojen viittaamaan suuntaan. Meillä intohimot ovat perintönä kaukaisista ajoista ja itsessään – puhtaassa muodossa – ne eivät ole "pahoja". Ihminen vasta ne tekee sellaisiksi. Ja ihminen on vastuunalainen sen tähden, että hän ei ole luonnon orja, vaan vapaa. Ehdottoman vapaata tahtoa hänellä ei ole, mutta ajatus on hänen vallassaan. Hän voi antaa ajatuksilleen vapaat ohjakset, mutta hän voi myös hillitä niitä. Hän voi valita ajatuksensa kohteen, ja hän voi oppia puhdistamaan sielunsa sisältöä. Hän voi päästä ajatuksensa herraksi.

Välinpitämättömyys, leväperäisyys ja tunteellinen anteeksiantavaisuus ei siis ole paikallaan, kun on kysymys rikollisista taipumuksista omassa itsessämme tai muissa. Meidän tulee heti alkaa harjoittamaan vastaavia hyveitä, kääntyä pois pahan tieltä ja auttaa kykymme mukaan toisiakin kääntymään. Millä tavalla tämä jälkimmäinen on tapahtuva, on toinen kysymys. Onko ylläpidettävä vankiloita ja kuritushuoneita vai onko ne kerrassaan muutettava kasvatuslaitoksiksi? Tai ehkä koko oikeuslaitoksemme sellaisenaan on hylättävä. Näistä kysymyksistä meidän ei tässä ole tarkoitus puhua. Yksityistä ihmistä on aina kohdeltava lempeydellä ja osanotolla. Harva rikoksentekijä on niin paatunut, ettei hänessä olisi hyviäkin taipumuksia. Usein ihmeellisiä vastakohtia mahtuu pahantekijän sieluun. Ja toisaalta huomaamme, että mitä jaloimmilla ja nerokkaimmilla ihmisillä saattaa olla rikollisiakin taipumuksia. Asia on täten siksi monimutkainen, että sen oikeudenmukainen yhteiskunnallinenkin ratkaisu tuottaa suuria vaikeuksia.

Rikollisuus ei tosin vielä ole mustaa magiaa, mutta koska rikollinen ihminen on askeleen lähempänä nk. mustaa maagikkoa kuin moraalinen ihminen, hänellä on tarjolla vaara joutua näiden salaperäisten olentojen pauloihin, ja sen tähden tahdomme mainita pari sanaa niistäkin.

Maailma yleensä ei tiedä mustia maagikkoja olevan olemassakaan, ja ihmiset, jotka ensi kerran kuulevat puhuttavan niistä, pitävät sitä mielettömänä taikauskona. Tosin niitä henkilöitä on harvassa, jotka omasta kokemuksestaan tietävät, että sellaisia olentoja on, mutta jos teosofisella tavalla uskomme ihmisen vapaaseen tahtoon ja olemme selvillä ihmisen olemusperusteista, on meidän helppo käsittää teoreettisesti, mitä musta maagikko eli noita on.

Hän on ihminen, joka rikollisen ihmisen tavalla rakastaa pahaa, mutta voimakkaammin ja kaikkia pahan ilmennysmuotoja, eikä ainoastaan erinäisiä syntejä. Hän nauttii itse pahasta ja asettaa ajatuksensa kokonaan pahan palvelukseen, ei puolittain eikä muutamien rikollisten taipumustensa. Yhtä päättäväisesti kuin hyveiden harrastaja ja valkoisen magian opiskelija pyrkii vapautumaan pahasta, yhtä päättäväisesti musta maagikko vastustaa hyviä taipumuksiaan ja koettaa irtautua niistä. Tietäjän suurin vihollinen on viha ja velhon rakkaus omassa povessaan. Jälkimmäinen kehittää rakkautensa pahaan täyteen itsetietoisuuteen. Tajuntansa painopisteen hän siirtää astraalitasolta mentaaliselle, himosta ajatukseen.

Rikollinen ihminen hemmottelee ajatuksillaan astraalisia himojaan ja kasvattaa siten taipumusta pahaan, itsekkääseen ajattelemiseen. Musta maagikko hemmottelee koko sielullaan pahoja, itsekkäitä ajatuksiaan ja kehittää itsensä tällä tavalla todelliseksi pahaksi olennoksi eli perkeleeksi. Sen tähden sanotaankin, että hänen pahuutensa on henkistä laatua ja että se on sitä syntiä totuuden henkeä vastaan, joka on anteeksiantamaton. Hän saattaa hillitä himojaan, milloin tahtoo, sillä hän nousee niiden herraksi, mutta hän antautuu vapaaehtoisesti pahan ajatuksen ja pahan tahdon orjaksi. Hänen synkkä syntinsä on ylpeys ja vallanhimo, joka asettuu vastustamaan elämän suurta lakia.

Juuri sen kautta, että hän nousee himojensa ja siis astraalitason herraksi, hänen suhteensa fyysiseen tasoon myös muuttuu. Rikollinen hakee ja saa tyydytystä fyysisistä teoista, musta maagikko astraalitason himoväreilyistä; so. mustan maagikon ei tarvitse tehdä tavallisia rikoksia nauttiakseen – hän on onnellinen voidessaan vietellä muita pahoihin tekoihin, rikoksiin ja synteihin. Ja hänen kykynsä tehdä sitä ei ole vähäinen. Hän on itsetietoinen astraalitasolla ja saattaa näkymättömästi vaikuttaa muihin. Minkälaisille vaaroille olisimme me ihmiset alttiita, ellei meitä olisi suojelemassa laupeuden mestarien Valkoinen Veljeskunta! "Kiljuvien leijonien" kaltaisina kulkisivat mustat ympäriinsä etsien, keitä he voisivat kietoa pauloihinsa, ja meidän kiusauksemme olisivat ansaitsemattoman ja voittamattoman kovia. Mutta Mestarit suojelevat ihmiskuntaa. Ketään ihmistä ei kiusata yli voimien eikä ainakaan vastoin karman säädöksiä. Ainoastaan ne, jotka antautuvat pahan valtaan, voivat joutua velhojen uhreiksi, ja samoin ne, jotka tahtovat kulkea salaista tietä jumalan valtakuntaan, saavat osakseen taistella mustia vastaan ja oppia voittamaan heidän lumoavia viettelyksiään.

Mustan maagikon olemassaolo riippuu itse asiassa siitä, paljonko pahaa hän voi saada aikaan. Hän tietää varsin hyvin, että vannoutuessaan pahan palvelukseen hän on irrottanut itsestä oman jumalallisen itsensä ja että hänellä siis ei ole mitään kuolemattomuuden toivoa. Kaikin mahdollisin keinoin hän koettaa sen tähden ylläpitää elämäänsä niin kauan kuin mahdollista, sillä kun hänelle viimeinen päivä koittaa, virnistää sen takana olemattomuus. Ja elämä on hänelle kallis, se on ainoa, mikä hänellä on. Sanoin kuvaamattomat ovat ne sieluntuskat, jotka ahdistavat häntä siinä "lakkaamattomassa helvetissä", jota buddhalaiset kutsuvat avitchiksi ja joka on hänen lopullinen kohtalonsa, ennen kuin (astraalisen) kuoleman viikate katkaisee ainiaaksi hänen elämänlankansa.

Muutamat ihmiset tuntevat ylenkatsetta ja vihaa pahatekijöitä ja rikollisia kohtaan. Ylpeästi kummastellen he kysyvät itseltään: mitähän ihmisiä nuokin ovat. Toisten sydän täyttyy kauhunsekaisella säälillä kuullessaan lapsesta, joka on saatu kiinni varkaudesta, tai palvelijasta, joka on murhannut "hyväntekijänsä", tai vaimosta, joka on tuomittu aviorikoksesta. He ihmettelevät itsekseen, mikä on kohtalo, joka ajaa toisen ihmisen rikoksen helmaan ja säilyttää toisen eheäsieluisena kiusauksissa. Edellisten mielestä on aivan luonnollista, että pahantekijä erotetaan muista, moraalisista ihmisistä, teljetään vankeuteen ja rangaistaan. Jälkimmäiset epäilevät yhteiskunnallisen koston oikeudellisuutta ja soisivat mieluummin, että rikollisiakin koetettaisiin kasvattaa hyvällä.

Teosofia puhuu säälillä kaikista ihmisistä, se ei tuomitse ankarasti pahantekijääkään. Kaikki ihmiset ovat koulua käyviä sieluja, toiset vähän vanhempia ja kokeneempia, toiset nuorempia. Ainoastaan täydellinen ihminen, Mestari, on asetettu muiden vanhurskaaksi tuomariksi, toiset voivat korkeintaan opastaa ja siten "tuomita" korkeintaan siinä suhteessa, missä he itse ovat täydellisesti voittaneet pahan: ainoastaan se, joka itse on ilman syntiä, saa heittää ensimmäisen kiven. Ja merkillistä! Se, joka on täydellisin, on myös säälivin. Hän ei heitäkään kiveä, vaan hän avaa sylinsä, niin pian kuin syntinen katuu. Kokemattomat sielut vain tuntevat vihaa ja ylenkatsetta pahantekijää kohtaan. Vähänkin kokeneet tietävät, että me ihmiset olemme veljiä siinäkin suhteessa, että kaikki kuljemme ikään kuin kuilun partaalla: me kaikki voimme kehittyä pahantekijöiksi ja rikollisiksi, mustiksi maagikoiksikin, ellemme "rukoile ja valvo". Pahan mahdollisuus asuu jokaisessa meissä. Se, joka seisoo, katsokoon, ettei hän lankea. Rakkaus yksin on meidän pelastajamme pahasta.

Omatunto — kesäkuu 1907

Kieliasua on uudistettu sisältöön puuttumatta.

Luonnollinen ia inhimillinen oikeus

Huolestunein silmin ihmisystävä katselee rikosten yhä kasvavaa paljoutta. Tilastot näyttävät, että kaikissa kristillisissä sivistysmaissa tämä rikosten kasvu tapahtuu monin verroin nopeammin kuin väkiluvun lisääntyminen. Kauhistuen hän kysyy itseltään: onko ihmiskunta vajoamassa? Eikö siinä vallitsekaan kehityksen laki? Vai onko vika sivistyksessä?

Joka maassa yhteiskunta rakentaa yhä uusia vankiloita ja kuritushuoneita, kouluttaa yhä enemmän tuomareita ja lainoppineita, lisää poliisivoimiaan, korjailee ja parantelee rikoslakipykäliään, milloin poistaa, milloin ottaa uudelleen käytäntöön ruumiillisen ja kuolemanrangaistuksen. Täytyyhän yhteiskunnan kaikin tavoin suojella itseään pahantekijöiltä! Ja ennen kaikkea sen täytyy puoltaa oikeutta ja edustaa maailman järkähtämättömän siveellisiä lakeja! Mutta kaikesta tästä huolimatta ja aivan kuin oikeuden arvokkuutta ilkkuen laittomuudet yhä lisääntyvät, rikokset rehottavat ja pahuus kasvaa päivä päivältä.

Ja ihmisystävä pudistaa päätään: mitä on tehtävä? Onko rakennettava vielä uusia vankiloita, koulutettava uusia syyttäjiä ja tuomareita? Pois se. Sitä tietä kulkien joudumme lopulta perikatoon. Toisia keinoja on keksittävä pahan voittamiseksi ja ehkäisemiseksi. Mutta mitä keinoja?

Tutkikaamme pahan syitä. Ehkä sitten itsestään selviää, mitä keinoja on käytettävä sen voittamiseksi tai vastustamiseksi.

Yhteiskunnallisen, kristillis-kirkollisen oikeuslaitoksemme kannalta katsoen rikoksentekijä on ilkeämielinen olento, joka tahallaan rikkoo lakia ja järjestystä vastaan ja siis ihmisessä piilevän oikeuskäsitteen ja luonnossa vallitsevan syysuhteen lain mukaisesti ansaitsee rangaistusta ja kostoa yhteiskunnan puolelta. Sielutieteellinen tutkimus on tosin näyttänyt, että usein tilapäiset asianhaarat, kuten juopumus, nälkä tai äkkinäinen mielenhäiriö saattavat aiheuttaa rikoksia, mutta materialistinen katsantokanta, jota monessa suhteessa sosialistinen liike kannattaa, julistaa toista äärimmäisyyttä, että rikosten alkusyy onkin yksinomaan kaikenlaisessa yhteiskunnallisessa kurjuudessa, minkä tähden yhteiskunnalla on oikeus suojella itseään pahantekijöiltä tai vapauttaa itsensä niistä, kun se on ensin koettanut kasvattaa heitä.

Totuus kulkenee kultaista keskitietä tässä kuten muissakin suhteissa. Teosofisen sielutieteen kannalta on kyllä olemassa ilmiö, jota voimme kutsua rikolliseksi ihmiseksi. Olemme koettaneet kuvata häntä edellisessä artikkelissa. Mutta teosofiseen maailmankatsomukseen mahtuu tietysti toinenkin puoli totuudesta, jonka mukaan useimmat rikokset ovat ehkä tilapäisrikoksia eivätkä varsinaisesti rikollisten ihmisten tekemiä. Tästäkin tosiasiasta edellisessä kirjoituksessamme huomautimme.

Kun siis tahdomme tutkia rikosten syitä, emme suinkaan saa tyytyä tietoon, että on olemassa rikollisia ihmisiä, vaan tulee meidän myös tarkastella, missä määrin ulkonaiset olosuhteet ovat omiaan aiheuttamaan tilapäisiä lainrikkomuksia tai suorastaan herättämään ihmisessä uinuvia rikollisia taipumuksia eloon. Tarkkaavainen tutkija oivaltaa silloin pian, että sosialististien väitteissä on paljon perää.

Yhteiskunta sanoo puoltavansa jumalallista ja inhimillistä oikeutta. Sen oikeuslaitos edustaa niin sanoaksemme karman toimeenpanevaa voimaa ja ylläpitää yhteiskunnassa oikeudellista tasapainoa. Sen kirjoitettu laki määrittelee, milloin oikeudellista tasapainoa on rikottu, ja samalla se säätää, millä tavalla rikos on rangaistava. Törkeimpiä rikoksia on kolme: murha, siveysrikos ja varkaus, joista edellisessä kirjoituksessa oli puhetta ja joita vastaan oikeuslaitos on erityisesti ottanut puolustaakseen yhteiskuntaansa. Katsokaamme nyt, missä määrin yhteiskunta itse toteuttaa vaatimuksiaan näissä suhteissa.

"Älä tapa, älä tee siveysrikosta, älä varasta" opetetaan jatkuvasti kirkoissa ja kouluissa, ja katekismuksissa selitetään tarkemmin, mitä kaikkea murhalla, siveysrikoksella ja varkaudella ymmärretään. Siitä huolimatta juuri tämänlaatuisten rikosten lukumäärä vuosi vuodelta kasvaa. Minkä tähden? Silminnähtävästi sen tähden että yhteiskunta itse ei noudata omia lakejaan.

Mitä on murha? Hengen riistäminen toiselta väkevämmän oikeudella. Mutta murha on väärä, siis väkevämmän oikeus on moraalisesti väärä. Murha on toisin sanoen sellaisen moraalisen oikeuden käyttämistä, jota käyttäjällä ei ole, eli murhaajalle kuulumattoman moraalisen oikeuden itselleen ryöstämistä. Kenellä nimittäin on moraalinen oikeus ihmisen henkeen? Ainoastaan sillä, joka hengen on hänelle antanut: jumala, luonto, elämä tai miksi hyvänsä sitä antajaa kutsumme. Ei ihmisellä itsellään, eikä kellään toisella ole oikeutta hänen henkeensä: se oikeus on yksin karman kädessä. Sen tähden sanotaan esimerkiksi, että itsemurhaajan karma on jossain seuraavassa ruumiillistumassa kuolla tapaturmaisesti samassa iässä, jossa hän riisti itseltään hengen.

Kuinka nyt menettelee yhteiskunta? Puhumattakaan siitä, että se joskus rangaistukseksi murhaa ihmisen – ennen sellainen murha oli aivan jokapäiväinen tapahtuma –, se lähettää ihmisiä suurin joukoin kuoliaaksi ammuttaviksi, silvottaviksi, piinattaviksi, se jopa opettaa heitä erityisesti toisia tappamaan ja vahingoittamaan, valmistaen ja antaen heidän käteensä inhottavia murha-aseita. Mutta eipä siinä kyllin. Vielä rauhankin aikana se antaa tuhansien jäsentensä kuolla kylmyyteen, nälkään ja kaikenlaiseen kurjuuteen. Katsomalla etupäässä muutamien aineellista hyvinvointia, se orjuuttaa toisia, käyttää heidän työtään hyväkseen, mutta antaa heidän sortua elämän taistelussa. Ja kuitenkin se itse opettaa katekismuksessaan: "Viidennessä käskyssä Jumala velvoittaa meitä auttamaan lähimmäistämme kaikessa hädässä, osoittamaan hänelle rakkautta, laupeutta ja kärsivällisyyttä sekä edistämään hänen ja meidän omaa parastamme sielun ja ruumiin puolesta..." Tämä käsky nähtävästi ei ole kirjoitettu yhteiskunnalle itselleen. Se julistaakin hallituksensa ja oikeuslaitoksensa jumalan edustajaksi maan päällä ja siis kohotetuksi kaikkien käskyjen yläpuolelle. Ja sen nojalla se riistää itselleen moraalisen oikeuden, jota sillä ei ole.

Mitä on siveysrikos? Luonnon silmällä katsoen se on lemmentunteiden, aistillisuuden ja sukuvietin oma- tai väkivaltainen väärinkäyttö. Ihmisellä ei ole omavaltaista oikeutta lemmenelämäänsä eikä väkivaltaista oikeutta toisen lempeen. On vain yksi voima, joka lemmen antaa ja jolle oikeus kuuluu. Se voima on rakkaus, kahden ihmisen keskinäinen rakkaus. Rakkaus on avioliiton ja yhdyselämän ehto ja perusta. Mutta kuinka menettelee yhteiskunta? Se hyväksyy julkisesti liiton, joka ei perustu rakkauteen, vaan pakkoon, rahaan tai muihin vaikuttimiin. Se estää ennakkoluuloillaan ihmisiä rakastamasta toisiaan sen tähden, että he tavalla tai toisella ovat toisilleen sopimattomia, ja se tuomitsee siveettömiksi sellaiset, joiden povessa rakkaus palaa oudonvärisellä tulella.

Ja mitä on varkaus? Jos pahansuopa ihminen anastaa salaa hedelmät puutarhani puista ja pensaista, jotka olen itse istuttanut ja hoitanut, tämä on varkautta. Varkaudeksi sanotaan myös, jos köyhä mökkiläinen lähtee luvatta talvipakkasessa rikkaan talollisen metsään polttopuita hakemaan. Mutta ero näiden kahden tapauksen välillä on silmiinpistävä. Ensimmäisessä tapauksessa vaikuttimena on ahneus, toisessa hätä, ja edellinen varas anastaa sellaista, jota on työllä tuotettu, ja jälkimmäinen sellaista, jota vain "omistetaan". Mieleemme johtuukin heti seuraava kysymys: kuinka on mahdollista, että ihminen omistaa sellaista, jota ei ihmisen työllä ole tuotettu? Ymmärrämme kyllä, että se varastaa, joka salaa vie toiselta ihmiseltä hänen työllään hankkimiaan tavaroita, mutta kuinka on mahdollista varastaa metsää, jota luonto synnyttää ja kasvattaa? Senkö tähden, että metsä on jonkun oma, joka sen rahoillaan on ostanut? Mutta keltä on metsä rahoilla ostettu? Jumalaltako?

Ennen kuin saatamme varkautta määrittelemään, meidän täytyy määritellä, mitä on omistusoikeus. Ja mitä se on? Mitä ihminen luonnon mukaan omistaa? Vastaus tähän kysymykseen on niin selvä, ettei kenenkään pitäisi sen suhteen olla kahden vaiheella: ihminen omistaa oman työnsä tuotteet ja sen, mitä hän on ostanut tai saanut lahjaksi toisten ihmisten työn ansiosta. Ei mitään muuta. Luonnon kannalta on järjetöntä puhua maan, metsän, veden tai ilman omistamisesta. Ne ovat ehdottomasti jumalan omia, koska ne ovat hänen työnsä tuotteita, ja me hänen lapsinaan saamme käyttää niitä hyväksemme. Hän on testamentannut ne meille kaikille yhteisesti, eikä ole ketään erityisesti suosinut eikä syrjäyttänyt. Varkautta on siis: 1) väkivallalla tai salaa riistää ihmiseltä hänen työnsä tuotteet ja 2) olemattomalla oikeudella julistaa itsensä jumalallisten elementtien omistajaksi.

Miten menettelee yhteiskunta? Se rankaisee yksityistä varasta, mutta laeillaan ja järjestyksellään se ylläpitää varkautta suuressa mitassa. Tämä on sangen ikävä tosiseikka, mutta looginen ajattelu vie meidät siihen johtopäätökseen. Ja kuka voi totuuden kätkeä? Yhteiskunta on lakina määrännyt, että yksityinen saattaa omistaa maata, metsää ja vettä, ja täten niillä, joilla sattuu olemaan rahaa, on tilaisuus laillisesti varastaa itselleen se yhteinen perintö, jonka jumala on säätänyt kaikille lapsilleen. Tämän alkuperäisen vääryyden suoranaisena seurauksena on, että ne, joilla on rahaa ja maata, tulevat laillisesti varastaneeksi toisilta veljiltään myös heidän työnsä hedelmät. Ja tästä kaikesta emme tietysti voi syyttää yksityisiä ihmisiä, vaan yhteiskuntaa, joka on rakennettu toiselle pohjalle kuin mitä se katekismuksessaan opettaa.

Päädymme välttämättä siihen johtopäätökseen, että meidän kristilliset yhteiskuntamme kaikista suurista korusanoista ja jumalallisista oikeuslaitoksistaan huolimatta kieltävät oman kristillisyytensä ja puolustavat vääryyttä oikeuden varjon alla. Tämä on surullista, mutta totta. Ja näin ollen kuka saattaa ihmetellä, että rikosten lukumäärä kasvaa samassa suhteessa kuin ihmiset saavat silmänsä auki?

Meidän täytyy tunnustaa, että jos tahdomme täydellisesti poistaa ulkonaisista asianhaaroista aiheutuvat rikokset, sitä varten ei ole olemassa kuin yksi tepsivä keino: yhteiskunnallisten olojen täysin toiselle kannalle muuttaminen. Olemme nähneet yhden syyn siihen pahaan ja väkivaltaan, joka ympärillämme kukoistaa, ja kun pahan alkuperä on keksitty, samalla on keksitty parannuskeino.

Vastaus on siis puoleksi valmiina ihmisystävän huolestuneeseen kysymykseen: mitä on tehtävä? Se vastaus kuuluu: yhteiskunnallisen elämän pohja ja perusta on kokonaan uudistettava.

Onko tämä helppo asia? Se jää uudistajien ja valtioiden itsensä ratkaistavaksi. Yhteiskunta on pitkän historiallisen kehityksen tulos. Se on ihmisten tietämättömyydestä, tyhmyydestä ja itsekkyydestä muodostunut sellaiseksi kuin se on. Ja koska yksityisessä ihmisessä on aina hyvääkin, on yhteiskunnassa samoin paljon hyvää. Nykyisellä yhteiskunnallamme on paljon hyviä puolia. Se on opettanut ihmisille järjestystä, valppautta, ahkeruutta, tunnollisuutta, lainkuuliaisuutta ja nöyryyttä. Sen aika on nyt menossa ohi sen tähden, että ihmiset ovat alkaneet nähdä syvemmin, laajemmin ja vapaammin omaan inhimillisyyteensä. Se ei enää vastaa ihmisten ihanteita, heidän oikeuskäsitettään, heidän sydämensä vaatimuksia. Ja sen tähden me saatamme pelkäämättä katsoa totuutta silmiin. Nykyinen yhteiskuntamuoto on tuomittu kuolemaan. Tuleeko kauan kestämään, ennen kuin tuomio pannaan täytäntöön, on toinen kysymys. Hyvä olisi, jos uuden luominen tapahtuisi hiljaisesti, yhteisestä sopimuksesta, ilman suuria mullistuksia. Hyvää ei saavuteta pahalla, ja väkivaltaisuudet eivät luo ihmiskunnalle onnea. Ainoastaan tiedon ja valistuksen leviäminen niin rikkaan palatseihin kuin köyhän majaan on luova varman ja luotettavan perustan tulevaisuuden jalolle yhteiskunnalle.

Meidän täytyykin kääntää katseemme pois tulevaisuuden tuulentuvista ja nykyhetkeen vedoten kysyä: mitä on tehtävä? Kuinka yhteiskunnan tulee kohdella tilapäisiä rikoksentekijöitä? Onko sillä oikeus rangaista? Onko sen moraalinen velvollisuus kostaa pahantekijälle? Ja tähän kysymykseen ei nähdäksemme ole muuta kuin yksi ainoa moraalinen vastaus: yhteiskunta ei ole oikeutettu rankaisemaan muita kuin niitä (esimerkiksi virkamiehiä), joita se on opettanut ymmärtämään yhteiskunnallisia lakejaan ja jotka ovat suostuneet noudattamaan niitä lakeja. Nyt se tuomitsee ja rankaisee kaikkia umpimähkään, niitäkin, joille se on itse vääryyttä tehnyt, joille se ei ole lakejaan opettanut ja joille se ei ole selittänyt, miksi toinen on rikas, toinen köyhä, miksi toinen on sortaja, toinen sorrettu, miksi toinen on herra, toinen orja. Näillekin onnettomille – ja niille etupäässä – se kostaa, kun he tekevät väärin; se hylkää heidät lapsina, se ärsyttää heitä nuorina, se telkeää heidät vankeuteen vanhoina. Sen menettely on moraalisesti väärä. Se riistää itselleen oikeuden kostaa, jota sillä ei luonnosta ole ja jota se ei inhimillisellä tavallakaan ole itselleen hankkinut. Onko ihme, että yhteiskunta itse tälläkin menettelyllään yllyttää rikollisuuteen ja tekemään rikoksia?

Mutta pahoja ihmisiä, sielustaan rikollisia ihmisiä – niitä kai yhteiskunnalla on oikeus ja velvollisuus rangaista? Onhan se heidän luonnollinen karmansa!

Tulemme nyt huolestuneen ihmisystävän kysymyksen toiseen puoleen. Kuinka yhteiskunnan tulee kohdella sielullisesti rikollisia ihmisiä, niitä, joita olemme kuvanneet edellisessä kirjoituksessamme. Siinä pahan välitön syy on ihmisen omassa sielussa, hän itse on ensisijassa vastuunalainen ilkitöistään. Totta kai häntä on rangaistava ankarasti, rikoksensa mukaan?

Sanomme, että rangaistus on pahan teon luonnollinen karma. Joka ihmisen sielussa asuu oikeustaju. Kun väärin tehdään, rikotaan luonnollista oikeustajua. Loukattu oikeudentunto vaatii korvausta.

Niin on luonnossa. Jokaisella syyllä on seurauksensa. Karma-usko opettaa meille, että syysuhteen laki vallitsee henkisessä ja siveellisessäkin luonnossa. Jos rikomme luonnon lakia vastaan, se kostaa. Tasapainoa on häiritty, tasapaino on palautettava. Ihminen saa kärsiä.

Me siis tahdomme jäljitellä luontoa ja toimia sen puolesta, kun rankaisemme pahantekijää. Mutta silloin meidän myös todellisuudessa täytyy edustaa luontoa. Meidän täytyy todella menetellä niin kuin luonto menettelisi. Ja meidän täytyy ennen kaikkea osata vastata kysymykseen, miksi luonto kostaa, ja sitä paitsi todistaa, että meidän tarkoituksemme on sama kuin luonnon.

Sillä luonnolla on tarkoitus. Monet kyllä kieltävät kaiken tarkoituksellisuuden luonnolta, väittäen, että luonto on sokea ja järjetön. Mutta teosofia opettaa toista. Ja jos vakavasti ajattelemme, ymmärrämme, että samoin kuin luonnossa ei mitään tapahdu syyttä, samoin ei mikään tapahdu tarkoituksetta. Luonto on järjellinen. Sen johto on yhtä lakisiteinen kuin viisas.

Ja mikä on nyt luonnon tarkoitus kostaessaan? Sen tarkoitus on edistää kehityksen kulkua, sen tarkoitus on kasvattaa. Jos me ihmiset tahdomme luontoa jäljitellä, meidän rangaistuksemme täytyy olla – kasvatusta.

Meidän tulee siis kasvattaa rikollisia ihmisiä! Niin, se on ainoa moraalinen oikeutemme. Me voimme rangaista heitä, jos me varmasti tiedämme, että he paranevat siitä. Tätä tapahtuu joskus. Mutta useimmiten pahantekijä paatuu rangaistuksesta. Hän yltyy himoissaan ja nyt niihin liittyy kostonhalu. Eikö siis luonnollinen johtopäätös ole tämä: miksi kasvattaa (sillä rangaistus on oleva kasvatusta!) rikollista ihmistä vasta sitten, kun hän jää kiinni rikoksesta? Miksi ei suoda hänelle kasvatusta, ennen kuin hän lankeaa rikoksiin? Miksi häntä ei opeteta ja kasvateta hillitsemään himojaan ja taistelemaan niitä vastaan niin kauan kuin hän vielä on lapsi ja nuori ja kykenee vastaanottamaan hyviä vaikutteita? Ellei yhteiskunta tässä suhteessa laiminlöisi velvollisuuksiaan, sen ei tarvitsisi leikkiä kasvattajaa aikuisten ihmisten kanssa.

Tämä ei ole mikään ennen kuulumaton totuus. Meidän päivinämme aletaan yhä selvemmin ymmärtää asian oikea laatu. Harva ajattelija enää uskoo säälittömän rangaistuksen kasvattavaan voimaan. Harva ihmisystävä enää puolustaa rangaistusta rangaistuksena. Selvästi nähdään, että rangaistuksen ainoa oikea tarkoitus on kasvattaa, ja pian ymmärretään myös, että kasvatus on tapahtuva omalla ajallaan, ei silloin, kun on liian myöhäistä.

Ja vielä meidän tulee ymmärtää tärkeä kohta. Rikolliset ihmiset – ihmiset, jotka syntyvät rikollisilla taipumuksilla – ovat sielullisesti sairaita ihmisiä, usein myös sielullisesti vähemmin kehittyneitä. Heitä ei saa leimata pahoiksi ihmisiksi. Heitä ei saa erottaa muista ihmisistä erityisesti onnistumattomina ja ilkeinä olentoina. He tarvitsevat vain suurempaa huolenpitoa, lämpimämpää myötätuntoa, hellempää rakkautta. Nykyisissä yhteiskunnissamme on jo kasvatuslaitoksia tällaisia pahankurisia lapsia varten. Muutamat niistä saavat aikaan paljon hyvää: ne, joissa lapsia rakastetaan. Mutta niistä on poistettava rangaistuskasvatuksen leima. Kaikkia lapsia on kasvatettava, ja jos pahankurisia kasvatetaan yhdessä, on sekin tapahtuva ikään kuin huomaamatta, ilman häpeän leimaa.

Suuria työnäkymiä avautuu täten yhteiskunnalle, ja siihen päin pyrkimys kulkee jo meidän aikanamme. Tämän pyrkimyksen tunnuslauseena on oleva: rangaistus pois, kasvatus sijaan. Sillä sellainen on karman laki ja silloin palvelemme luonnon jumalaa, häntä, joka totisesti on olemassa, eikä mielikuvituksemme luomaa pelättiä.

Mutta tämäkin kuuluu vielä tulevaisuuden tuulentupiin! Meidän täytyy tietää, kuinka nyt menetellä. Eikö yhteiskunnan tule nyt suojella itseään – muita rauhallisia jäseniään – pahantekijöiltä? Eikö ole välttämätöntä ottaa kiinni ja teljetä vankilaan murhaajat, varkaat ja väkivallan tekijät? Olkoon, emme tahdo vajota liialliseen tunteellisuuteen. Ehkä nyt vielä täytyy vangita joitakin ihmisiä, kuten mieleltään sairaita suljetaan hullujenhuoneisiin ja tartuntatautisia erityisiin sairaaloihin. Mutta onko asia sillä autettu? Onko yhteiskunta sillä keinoin päässyt heistä? Onko se vapautunut pahasta?

Tutkikaamme asiaa. Katsokaamme sitä sisäiseltä, salatulta kannalta. Mitä silloin huomaamme?

Tilastotieteilijät ihmettelevät, että rikokset näyttävät aivan kuin noudattavan määrättyjä, vaikka tuntemattomia luonnonlakeja: niiden lukumäärä vähentyy ja lisääntyy säännönmukaisesti. Jonkinlaisesta salaperäisestä laista riippuu, miten rikosten eri lajit suhtautuvat toisiinsa, milloin tehdään enemmän varkauksia, milloin enemmän murhia tai siveysrikoksia. Ja nämä vaihtelut näkyvät olevan tekemisissä ulkonaisten yhteiskunnallisten, sivistyksellisten ja taloudellisten asianhaarojen kanssa. Onko siis rikollisuus yhteiskunnallinen välttämättömyys, kysyvät eräät statistikot ihmetellen. Onko turha ponnistella pahaa vastaan? Eikö ihmiskunta siitä kuitenkaan vapaudu?

Olemme jo edellä nähneet, että suuri osa rikoksista, varsinkin nk. tilapäisistä rikoksista, aiheutuu suoranaisesti yhteiskunnallisista oloista. Näistä rikoksista voimme syystä sanoa, että ne ovat ihmisten kollektiivista eli joukkokarmaa, yhteiskunnallista karmaa, joka ei todellisuudessa poistu, ennen kuin yhteiskunnat muuttuvat. Kuinka nyt on varsinaisten rikosten ja rikollisten ihmisten laita? Edustavatko he ainoastaan omaa pahuuttaan vai ilmeneekö heissäkin jonkinlainen joukkokarma?

Tuossa on murhaaja, joka haudottuaan kauan kostoa sydämessään iskee lopulta puukon vihamiehensä rintaan. Onko hän syyllinen? Onko hän vastuunalainen teostaan? Kukaan ei sitä kiellä. Hän on syyllinen ja vastuunalainen. Hän on hautonut mielessään ajatuksia, joita hän itse on tuominnut pahoiksi mutta joita hän kuitenkin on rakastanut. Rikollinen teko oli viimeinen rengas tässä ajatusten synkässä ketjussa.

Mutta onko hän yksin syyllinen? Onko hän yksin vastuunalainen näistä mustista vihan ja surman ajatuksista? Ei. Kaikki ihmiset, jotka ovat ajatelleet – vaikkapa vain hetkeksi – kostoa ja vihaa uhkuvia ajatuksia, ovat kanssasyyllisiä hänen kanssaan. Hekin ovat ottaneet osaa hänen murhantekoonsa. Yksi oli käsi, joka puukon ohjasi, mutta ajatusvoima käden takana ei ollut yhden miehen, sadat ja tuhannet aivot olivat sitä voimaa edistäneet.

Tällainen on rikollisuuden näkymätön syy. Ihmiskunta on yksi, sen eri yksilöt ovat henkisesti yhtä ja sielullisesti ja ruumiillisesti läheisesti toisistaan riippuvaiset. Sen tähden rikollisuus on ihmiskunnan tauti, ja sen taudin uhriksi joutuu milloin yksi, milloin toinen heikko sielu, joka ei ole oppinut hillitsemään itseään.

Mutta itse taudin olemassaolosta me kaikki olemme vastuunalaiset. Me syytämme rikollista yksilöä, me tuomitsemme häntä, me piinaamme häntä – mutta itse asiassa me langetamme tuomion itsemme yli. Ja sen tähden on viisas mestari sanonut: heittäköön ensimmäisen kiven se, joka on ilman syntiä.

Epäilemättä varsinainen pahuuskin on kaikkien meidän yhteistä karmaamme. Rikollisuus ja rikollisten ihmisten esiintyminen on yhteiskunnallinen välttämättömyys siihen saakka, kunnes ihmiskunta kokonaisuudessaan on voittanut siveellisen pahan omassa povessaan. Tämä on asian esoteerinen eli salainen puoli.

Millä tavalla voimme nyt ihmiskuntana vapautua rikollisuuden taudista? Uudistaaksemme huolestuneen ihmisystävän kysymyksen: mitä on tehtävä, jotta päästäisiin siitä raskaasta taakasta, joka painaa ihmiskunnan hartioita ja jota kutsutaan rikollisuudeksi? Kuten jo sanoimme: ihmiskunnan täytyy voittaa pahuus omassa povessaan. Tämä merkitsee ennen kaikkea, että niiden ihmisten, joilla ei ole voittamattomia taipumuksia rikollisuuteen, on liityttävä vapaaehtoisesti ja itsetietoisesti pyhän Mikaelin taivaallisiin sotajoukkoihin ja taistella näkymättömässä ja omassa itsessään pahuutta ja itsekkyyttä vastaan. Jokainen voitto, jonka he saavuttavat itsensä yli, on samalla voitto koko ihmiskunnalle. Mutta se merkitsee muutakin.

Todellinen voitto itsensä yli saavutetaan siten, että sielun ikkuna avataan jumalallisen hengen valolle ja lämmölle. Kun jumalallinen rakkaus ja jumalallinen tieto tulvii sieluun, silloin siitä kaikkoaa pois synti ja pahuus. Mutta kuinka jumalallinen rakkaus pääsisi sieluun, jos siinä asustaa viha tai ylenkatse inhimillisiä veljiä kohtaan? Kuinka jumalallinen rakkaus pääsisi "antamaan anteeksi" sille ihmissielulle, joka ei omasta puolestaan anna anteeksi veljilleen? Sovinto ja yhteensulautuminen tapahtuu ainoastaan anteeksiannon kautta.

Kärsimys on pahan teon karmallinen seuraus. Mutta onko ihmisen tehtävä palvella karmaa? Kosto on Herran, sanotaan. Kosto on karman herrojen, sillä he yksin osaavat viisaasti punnita, minkälainen kosto on omiansa kasvattamaan ihmissieluja. Meidän ei tarvitse ennenaikaisesti käydä heidän teitään, jos tahdomme pyrkiä täyttämään varsinaisia velvollisuuksiamme. Karman herrat käyttävät meitä kyllä tietämättämme välikappaleinaan joko hyvässä tai pahassa, mutta meidän ei tarvitse tarkoituksellisesti sekaantua heidän toimintaansa. Kosto on Herran, ja se merkitsee käännettynä, että anteeksianto on meidän. Meidän tehtävämme ihmisinä on nousta karman yläpuolelle. Olemme kotoisin vapauden hengenmaasta ja meidän kuninkaallinen etuoikeutemme on murtaa karmallisen välttämättömyyden rautaiset kahleet. Meidän tulee palvella maailmankaikkeutemme henkipuolta – jumalaa – ja pyrkiä sen yhteyteen. Kun meidän sydämemme täyttyy armahtavalla rakkaudella, kun se levittää näkymättömässä ja näkyväisessä rakkautta ympärilleen, silloin puhdistuu ihmiskunnan ilmakehä pahuudesta ja itsekkyydestä, silloin rikollisuuden tauti hellittää, silloin rikokset vähenevät ja hyvän voima enenee. Lopulta, kun voitto on saavutettu, on ihmiskunta kirkastettu herransa kunnialla, ja sen olemassaolo maailmoiden äärettömyydessä on kaikille olevaisille siunaukseksi.

Päädymme täten aina tulevaisuuteen. Meidän täytyy aina kurkistaa peitteen taakse. Mutta taivas olisikin pimeä, ellei toivon tähti tuikkisi. Ja toivon tähden nimi on tulevaisuus.

Ihmisystävän ei tarvitse epäröidä eikä huolehtia. Rikollisuus ja kaikki paha on kerran häviävä ihmiskunnasta. Käyttäkäämme tuomioistuimia ja oikeuslaitoksia, jos emme vielä muuhun kykene. Mutta tietäkäämme, että meidän inhimillinen oikeutemme on vain oman heikkoutemme tunnustamista. Päivä koittaa, jolloin silmämme aukenevat ja jolloin näemme, että ainoa inhimillinen oikeus on anteeksianto ja rikollisen syliin sulkeminen. Tämä päivä koittaa yksitellen ihmissieluille, tänään yhdelle, huomenna toiselle.

Sillä ethän sinä yksityisenä ihmisenä tahtoisi kostaa, kun sinulle tehdään pahaa? Minäkään en tahtoisi.

Miksikä siis yhdessä tahtoisimme?

Omatunto — syyskuu 1907

Hieman lyhennetty, kieliasua uudistettu.