Pekka Ervast

Rikollisuus ja musta magia

Kaikilla yhteiskunnilla on ollut ja on lakinsa, joiden mukaan kansalaisten yhteiskuntaelämä on järjestetty. Noudattamalla niitä lakeja elämässään yksilö pysyy kunnollisena yhteiskunnan jäsenenä. Jos hän poikkeaa niistä jossakin suhteessa, hän tekee itsensä syypääksi lakien rikkomiseen, ja sellaisten tapausten käsittelemiseksi on olemassa erityinen rikoslaki, jonka mukaan syyllistä rangaistaan.

Tämä yhteiskunnallinen oikeuslaitos on tarkoitettu olemaan jonkinlainen inhimillinen vertauskuva siitä luonnon oikeuslaitoksesta, jota kutsutaan karmaksi eli jumalallisen koston laiksi.

Ero on kuitenkin silmiinpistävä. Luonnonlaki ei erehdy, karma antaa jokaisen niittää, mitä hän on kylvänyt, ei enempää eikä vähempää. Kuinka vaillinainen taas on inhimillinen oikeuslaitos, kuinka erehtyväinen, kuinka väärä monessa tapauksessa! Sen edessä usein suurin syyllinen esiintyy viattomuuden valkoisessa puvussa ja rikoksen tekijäksi leimataan ihmistä, joka rikkoessaan yhteiskunnan lakeja on mielestään tavoitellut korkeinta hyvää!

Tarkoituksemme ei kuitenkaan tässä ole arvostella inhimillistä oikeutta – pikemmin tahdomme tarkastella ihmistä, joka pahantekijänä rikkoo sekä inhimillisiä että jumalallisia lakeja. Mutta hänenkään syyllisyyttään emme aio tutkia maallisen tuomioistuimen edessä. Tahdomme tutkia, koska ja missä määrin ihminen on syyllinen luonnon järkähtämättömän lain, karman edessä, koska sielullisesti katsoen hän on rikollinen ja koska hän on pahuudessaan vajonnut siihen syvyyteen, jota kutsutaan mustaksi magiaksi.

Silloin meidän on heti tehtävä ero rikoksen ja rikollisuuden välillä. Tehdä rikos ja olla rikollinen ovat eri asioita.

Rikollisuus on sielun tila, mutta rikokseen voi tehdä itsensä syypääksi ihminen, joka ei sielussaan ole rikoksentekijä. Asian valaisemiseksi tahdomme ensin puhua pari sanaa rikoksesta eli pahasta teosta.

Paha teko on fyysisen tason eli maailman pahuutta, ja sen aiheuttajana on tunnemaailman (astraalinen) voima, toisin sanoen sokea himo, kehityksen alkuaikoina myös älymaailman (mentaalinen) voima, nimittäin tietämättömyys. Tietämättömyys on kaiken pahan alku, sanoi Buddha, ja jokainen ihminen, joka arvostelee elämää kehityksen kannalta, ymmärtää, että kaikki meidän tietomme hyvästä ja pahasta tulee kokemuksen kautta. Ellemme ensin tietämättömyydestä tekisi ja kokisi pahaa, emme tietäisi mitään pahasta. Tämä tietämättömyydestä tehty paha on kehitykselle välttämätöntä. Vanhempien oikeus oman korkeamman päätöksensä nojalla määrätä tyttäriensä aviopuolisot saattaa olla tietämättömyydestä aiheutunut rikos sellaisissa tapauksissa, jolloin pakollinen avioliitto loukkaa tyttären sisimpiä tunteita. Murha tai muu väkivalta, joka tapahtuu oikeutetuksi uskotusta kostonhimosta, on niin ikään tämänlaatuinen pahanteko. Samoin uskonsodat, vainot jne., mikäli tekijät ja toimeenpanijat uskovat niiden oikeudellisuuteen, puhumattakaan viattomien lasten tietämättömyydessään tekemistä rikoksista.

Hieman toisin on sen pahan teon laita, joka ei aiheudu tietämättömyydestä, vaan himosta –hetkellisestä himosta, viettelyksestä, kiusauksesta. Se ei ole kehitykselle välttämätöntä, mutta koska sen ehtona on sielullinen heikkous, karaistumaton tahto, se on omiaan edistämään kehitystä niiden kärsimysten, ajatusten ja omantunnonvaivojen avulla, jotka seuraavat tekoa. Tällaisiin pahoihin tekoihin kuuluvat, esimerkiksi ne murhat, rosvoukset, varkaudet ja väkivaltaisuudet, jotka tapahtuvat sodassa. Sotaurhoja ei voi kutsua rikoksentekijöiksi siinä merkityksessä, jota tässä tarkoitamme ja josta kohta puhumme, mutta kuka sotamies kykenee vastustamaan sitä murhan- ja verenhimoa, joka herää hänessä taistelun temmellyksessä? Ja kun valloitetussa kaupungissa päällikkö – niin kuin ennen oli tapana – julisti sotamiehilleen, että he niin ja niin monen tunnin aikana saivat vapaasti ryöstää ja murhata, niin ei löydy kyllin realistisia sanoja kuvaamaan niitä kauhutekoja, joihin tilaisuus vietteli hyvätapaisetkin sotilaat. Sokean himon synnyttämiä pahantekoja ovat niin ikään ärsytetyn ihmisen tekemä väkivalta, hädässä tai puutteessa tapahtuva varkaus, uudesta rakkaudesta aiheutuva aviorikos jne.

Kaikkien tämänlaatuisten rikosten tunnusmerkki on, että niiden takana ei ole paha tahto. Ne tapahtuvat tietämättömyydestä tai heikkoudesta, mutta niiden tekijä ei ole tahtonut pahaa ehdoin tahdoin. Ne luovat tietysti fyysistä karmaa* ja niiden sielullinen vaikutus asianomaiseen voi olla turmiollinen, mutta niiden tekijöitä ei saa pitää varsinaisessa merkityksessä rikollisina ihmisinä niin kauan kuin heidän tahtonsa vielä on pahan ulkopuolella.


* Esim. huonon ympäristön tulevassa ruumiillistumassa. Tavataanhan usein kaupunkien "roistojoukon" keskuudessa syntyneiden ja kasvaneiden "pahankuristen" lasten joukossa sellaisia, jotka eivät olekaan pahoja sydämessään, vaikka ympäristö on kasvattanut heistä pahantekijöitä. Tällaiset sielut ovat sitä paitsi usein kotoisin raakalaisroduista.


Sillä mitä on rikollisuus? Se on sielun tila, joka ilmenee rakkauteni eli vetovoimana erityiseen pahan muotoon eli syntiin, ja se on tunnemaailman (astraalitason) pahuutta, jonka synnyttäjänä on mentaalinen voima, nimittäin ajatus. Ottakaamme esimerkkejä.

Milloin varkaus ei tapahdu tietämättömyydestä eikä sokeasta himosta, vaan siitä pahasta tahdosta, jonka omistajaa syystä voimme kutsua todelliseksi varkaaksi? Silloin kun varas on ajatellut tekoaan edeltäkäsin, tietää mitä hän tekee, nauttii siitä tai pitää sitä oikeana, omana "elinkeinonaan" tai tapanaan hankkia itselleen varoja ylelliseen ja nautintorikkaaseen elämään. "Miksi minä en varastaisi?" kysyy itseltään sellainen ihminen. "Yhteiskunta", ajattelevat filosofisemmat varkaat, "ja kaikki ihmiset etsivät kuitenkin onnea ja nautintoa. Jokainen koettaa haalia itselleen, minkä hän pystyy." Ja vaikka he tuntevat omassatunnossaan, että varkaus ei ole oikea, vaikka sille annettaisiin toinen nimi, ja että petos ja huijaus missä muodossa tahansa on yhtä rikollinen kuin varsinainen varkaus. He kuitenkin mieluummin kuuntelevat himojensa ääntä ja toistavat itselleen, etteivät ole muita huonompia, kunnes tulevat moraalisesti välinpitämättömiksi.

Paljon on puhuttu "pyhästä omistusoikeudesta" ja väitetty, että jos ei sitä olisi, ei olisi varkauttakaan. Jos voisimme ajatella yhteiskuntaa, jossa kukaan ei omistaisi mitään, olisi tosin ulkonainen varkaus mahdoton, mutta olisiko silti ihmisten rikolliset taipumukset poistettu? Kun ne eivät enää ilmenisi varkauden muodossa, täytyisi niiden puhjeta tekoihin toisella tavalla, ja ihmisen ikuisen kehityksen kannalta ei ole niin tärkeätä, minkälaiset yhteiskuntamuodot kulloinkin ovat, kuin mille kannalle ihminen asettuu niiden suhteen. Itse asiassa nykyisetkin yhteiskuntamuodot kaikkine vääryyksineen saattavat kasvattaa ihmisyksilöitä: omistusoikeuden tarkat rajat "minun" ja "sinun" välillä voivat opettaa meitä mieluummin kärsimään ja tulemaan toimeen tyhjin taskuin kuin varastamaan. Täten meissä voi kehittyä sekä kärsivällisyyttä että kieltäytymiskykyä – ja kuinka muuten voisimme onnellisemmissa yhteiskuntaoloissa pysyä vajoamatta laiskuuteen, ylellisyyteen, nautinnonhimoon ja lopulta mustaan magiaan? Jälleensyntymisopin valossa ymmärrämme, että nykyisissä oloissa syntyy sama sielu milloin köyhänä, milloin rikkaana. Osaako se ihminen oikein käyttää rikkauttaan, joka tuhlaa varansa nautintoihin ja laiskuuteen? Eikö hän ole sellainen sielu, joka syntyen köyhänä kehittyisi varkaaksi? Ja on hyvin luultavaa, että hän ensi elämässään syntyykin sellaisiin oloihin, että hänestä täytyy tulla varas, ellei hän tahdo luopua ylellisestä nautinnonhimostaan.

Koska taas sukupuolielämän alalla rikos ei kuulu ensimmäiseen luokkaamme vaan on suora tulos siitä pahasta tahdosta, joka on rikollisen ihmisen tunnusmerkki? Silloin kun rikoksen tekijä nauttii teostaan sukupuolisyntinä, kun ei ole kysymyksessä yllättävä rakkaus tai sokea himo, vaan edeltäkäsin mietitty ja hyväksytty askel tai suorastaan himokas ja hekumallinen elämäntapa.

Tämä kysymys on nyt sangen laaja. Sillä missä määrin sukupuolihimo on oikeutettu, missä määrin se on "luonnollinen"? Vai onko se oikeutettu ollenkaan?

Näyttää todella siltä, että on ihmisiä, joiden mielestä koko sukupuolielämä on alhaista, epäpuhdasta, miltei luonnotonta. He asettuvat samalle kannalle kuin katolinen kirkko uskonnon palvelijoiden suhteen, kun se määräsi, että papit ja piispat tekisivät kauhean synnin, jos menisivät naimisiin. Seurauksena tästä todella luonnottomasta määräyksestä oli tietysti, että kirkon palvelijoiden, yksin paavienkin joukossa oli harvassa ne, joilla ei ollut jalkavaimoja ja salaisia sukupuolisuhteita. Ja kirkon täytyi lopulta tehdä sellaiset suhteet luvallisiksi, joskaan ei "laillisiksi". Mutta joskin meidän siis täytyy heti syrjäyttää kysymys sukupuolihimon luonnottomuudesta ja myöntää, että sillä on – harvoja yksilöitä lukuun ottamatta – asemansa ja tehtävänsä ihmiselämässä, emme tällä vielä suinkaan ole ratkaisseet toista kysymystä, nimittäin sitä, missä määrin sukupuolielämä on luonnollista ja oikeutettua.

Tästä asiasta ollaan teoreettisesti, muodollisesti eri mieltä. Se on pidettävä mielessä, jos tahtoo pohtia asiaa puolueettomasti. Eivät ainoastaan yksilöt, vaan kokonaiset kansakunnat ja uskonnot ja historialliset aikakaudet ratkaisevat kysymyksen eri tavoin. Kristitylle on luonnollista ajatella, että kysymys on valmiiksi ratkaistu elinkautisen yksiavioisuuden kautta, vaikkei lakia käytännössä aina noudateta täällä länsimaissakaan, mutta esimerkiksi muhamettilaiselle moniavioisuus on yhtä laillinen ratkaisu. Kreikkalaiskatolisessa kirkossa avioero on mahdoton, mutta protestanttisissa maissa pyritään yhä suurempaan vapauteen siinä suhteessa. Meidän aikanamme katsotaan epäilevin silmin kaikkia lähempiä tunteita samaan sukupuoleen kuuluvien henkilöiden välillä, mutta esimerkiksi vanhassa Kreikassa epäiltiin pahoista tavoista sellaista nuorukaista, joka ei saanut itselleen vanhempaa ystävää ja opastajaa, kuten Cornelius Nepos meille kertoo.

Näin ollen tuntuu miltei mahdottomalta asettaa ikuisesti päteviä rajoja luonnollisuuden ja luonnottomuuden välille. Ja vaikka kunkin ajan ja yhteiskunnan laeissa ja määräyksissä saattaa olla ja on paljon väärää ja ennakkoluuloihin perustuvaa, jopa epäinhimillistäkin, pääasiallisesti niissä on kuitenkin asetettu jonkinlainen ihanne eli yleisnormi sille sivistykselle, jota tietty aika ja yhteiskunta edustaa. Kun sitten ihanteet muuttuva ja kun tieto ja kokemus laajenee, saattaa aika ja yhteiskunta muuttaa lakejaankin.

Mutta meidän ei tarvitsekaan tässä kirjoituksessa yrittää sen kysymyksen ratkaisua. Olkoon yhteiskunnalliset lait minkälaiset tahansa, niiden rikkominen on yhteiskunnan silmissä rikos. Tämä ei suinkaan merkitse, että rikoksen takana seisoisi rikollinen ihminen – suurimmat ja jaloimmatkin ihmiset voivat olla lainrikkojia! Meidän tehtävämme on tässä tarkastella, mitä rikollisuus on psykologisena ilmiönä ja voimme käytännöllisesti vastata kysymykseen, missä määrin sukupuolielämä on luonnollinen.

Itse asiassa vastaus siihen kysymykseen on yksinkertaisempi ja helpompi kuin luulisimme.

Sukupuolielämä on luonnollinen siinä määrin kuin se pysyy suoranaisena, puhtaana himona, joka luonnon voiman tapaan vaikuttaa ihmisessä. Se kadottaa raikkaan luonnollisuutensa niin pian kuin siihen sekoittuu ajatus, niin pian kuin se – teosofisesti puhuen – nousee astraalisesta mentaaliseksi väreilyksi. Ja koska tuskin – ainakaan sivistysmaissa – on sellaista ihmistä, jossa himo läpi elämän säilyttäisi paratiisillisen viattomuutensa, meillä on tarjolla kaksi mahdollista tapaa, joilla ajatuksen ja himon yhtyminen saattaa tapahtua.

Ensimmäinen on se, että ihminen käyttää ajatustaan himonsa hillitsemiseksi ja siis taistelee sitä vastaan, milloin se tahtoisi vietellä tekoihin, joita järki ja tunto pitää väärinä, tai että hän välttää kaikkia sukupuolielämään kuuluvia ajatuksia ja siis tietoisesti koettaa säilyttää "viattomuuttaan".

Toinen on se, että ihminen ajatuksissaan alkaa hemmotella omaa viettiään, antautuu himokkaan mielikuvituksen valtoihin ja miettii keinoja, millä hän voisi tyydyttää himoaan ja lisätä nautintoaan – ja tämä leimaa hänet rikolliseksi. Alussa hänenkin omatuntonsa varottaa ja nuhtelee. Mutta aivan kuin varas ajattelee: "miksi en varastaisi?", niin ajattelee irstailijakin: "miksi en tyydyttäisi himoani?" ja lopulta hän ei kuulekaan omaatuntoaan, vaan pitää elämäänsä aivan luonnollisena ja oikeana. "Niinhän kaikki muutkin tekevät. Jokaisella on jokin himo, jota hän koettaa tyydyttää. Ja mitä erityisesti sukupuolielämän tulee, en ole siinä muita huonompi..." Toisten suru kyyneleet ja rukoukset eivät häntä järkytä. Hän tahtoo olla himonsa orja seurauksista huolimatta, kanssaihmisten särkyneestä onnesta välittämättä. Vasta kovat kärsimykset ja tuskat herättävät hänet jälleen näkemään, millä tiellä hän kulkee, ja usein nämä tuskat kohtaavat häntä vasta tuonelassa kuoleman jälkeen. Ruumiillistuessaan uudelleen maan päälle häntä odottaa fyysisen karman kostava käsi, mutta sen lisäksi hän tuo vielä mukanaan vanhan himon elinvoimaisen siemenen, joka harvoin jää itämättä. Jotkut ihmiset syntyvät täten voittamattomilla intohimoilla, ja heidän täytyy taistella kauan, jos suuntaavat katseensa hyveeseen päin ja mielivät voittaa.

Samoin kuin varkaan ja irstailijan on murhaajan laita, milloin hän ei ole tilapäinen rikoksen tekijä, vaan sielussaan rikollinen. Hänkin on silloin ajatuksillaan yllyttänyt himoaan ja tukahduttanut omantuntonsa äänen. Voimme erottaa ikään kuin kaksi tietä, joita myöten ihminen kehittää itsessään murhanhimoa. Toinen on koston ja vihan, toinen julmuudesta nauttimisen tie. Jälkimmäinen kulkee miltei säännöllisesti käsi kädessä sukupuoli-irstailun kanssa.

Aikana, jolloin sotaa vielä muutamilta tahoilta puolustetaan, jolloin valtioissa ja yhteiskunnissa tapahtuu kaikenlaisia vääryyksiä lain varjon alla, on ymmärrettävä, että koston ja vihan tunteita herää sorretuissa ja kärsivissä. Toisinaan nämä tunteet johtavat rikoksiinkin, väkivaltaisuuksiin ja murhiin, mutta sellaiset tapaukset kuuluvat ensimmäisen luokkamme fyysisin pahantekoihin eivätkä ole rikollisen sydämen aiheuttamia. Mutta rikollinen on se ihminen, joka kasvattaa sydämessään vihaa sortajaansa kohtaan, joka miettii kostoa ja keinoja sen toimeenpanemiseksi ja jonka mielestä murha kadottaa vääryytensä ja muuttuu luonnolliseksi keinoksi vihan ja kostonhimon tyydyttämiseksi. Ja kuta itsekkäämmät vaikuttimet ovat, kuta persoonallisempaa laatua viha on, sitä suurempi on rikollisuus. Vaikka murha on rajumpi ja enemmän luonnon voiman kaltainen teko kuin esimerkiksi petos ja varkaus, murhaaja on yhtä rikollinen ja vastuunalainen ilkitöistään, mikäli hän on hautonut niitä mielessään ja nauttinut synkistä ajatuksistaan.

Sitä vastoin kaikki ihmiset tuomitsevat moraalisesti julman ihmisen ankarasti. Lapsi, joka kiduttaa eläimiä omaksi nautinnokseen, ja metsästäjä, joka jahtaa ja tappaa julmasti metsän asujaimia omaksi huvikseen, eivät tosin saa aina niin ankaraa moitetta osakseen kuin ansaitsisivat Mutta harvassa on sellaisia ihmisiä, jotka eivät kauhulla käänny pois sellaisista julmuuksista ja joihin monet hallitsijat, Nerot ja Iivana Julmat, ja monet muut onnettomat sielut, ritari Siniparrat ja Viiltäjä Jackit ovat tehneet itsensä syypäiksi. Me ymmärrämme, että he ovat asettaneet inhimillisen järkensä miltei kokonaan oman eläimellisyytensä palvelukseen, ennen kuin ovat vajonneet niin syvälle rikollisuuteen, että heidän ainoa onnensa ja nautintonsa on veljien veressä ja tuskassa. Katkerat ovat heidän kokemuksensa, vihlovat heidän sieluntuskansa, ennen kuin omatunto herää, ja ylenmääräisesti he saavat ponnistella, ennen kuin he jaksavat kuilustaan nousta. Millä tavalla he syntyvät jälleen? Monta kertaa perätysten idiootteina, rampoina, tautien kiduttamina.

Näistä esimerkeistä on nyt selvinnyt, mitä rikollisuudella tarkoitamme. Olemme nähneet, millä tavalla rikollisuus syntyy, ja ymmärrämme, että on epäviisasta ja väärää syyttää kohtaloa tai jumalaa tai elämää siitä, että ihminen tulee maailmaan varustettuna rikollisilla taipumuksilla. Ihminen on itse vastuunalainen pahuudestaan. Rikollisuus on hänessä kehittynyt siten, että hän on antanut ajatuksensa ja mielikuvituksensa juosta intohimojen viittaamaan suuntaan. Meillä intohimot ovat perintönä kaukaisista ajoista ja itsessään – puhtaassa muodossa – ne eivät ole "pahoja". Ihminen vasta ne tekee sellaisiksi. Ja ihminen on vastuunalainen sen tähden, että hän ei ole luonnon orja, vaan vapaa. Ehdottoman vapaata tahtoa hänellä ei ole, mutta ajatus on hänen vallassaan. Hän voi antaa ajatuksilleen vapaat ohjakset, mutta hän voi myös hillitä niitä. Hän voi valita ajatuksensa kohteen, ja hän voi oppia puhdistamaan sielunsa sisältöä. Hän voi päästä ajatuksensa herraksi.

Välinpitämättömyys, leväperäisyys ja tunteellinen anteeksiantavaisuus ei siis ole paikallaan, kun on kysymys rikollisista taipumuksista omassa itsessämme tai muissa. Meidän tulee heti alkaa harjoittamaa vastaavia hyveitä, kääntyä pois pahan tieltä ja auttaa kykymme mukaan toisiakin kääntymään. Millä tavalla tämä jälkimmäinen on tapahtuva, on toinen kysymys. Onko ylläpidettävä vankiloita ja kuritushuoneita vai onko ne kerrassaan muutettava kasvatuslaitoksiksi? Tai ehkä koko oikeuslaitoksemme sellaisenaan on hylättävä. Näistä kysymyksistä meidän ei tässä ole tarkoitus puhua. Yksityistä ihmistä on aina kohdeltava lempeydellä ja osanotolla. Harva rikoksentekijä on niin paatunut, ettei hänessä olisi hyviäkin taipumuksia. Usein ihmeellisiä vastakohtia mahtuu pahantekijän sieluun. Ja toisaalta huomaamme, että mitä jaloimmilla ja nerokkaimmilla ihmisillä saattaa olla rikollisiakin taipumuksia. Asia on täten siksi monimutkainen, että sen oikeudenmukainen yhteiskunnallinenkin ratkaisu tuottaa suuria vaikeuksia.

Rikollisuus ei tosin vielä ole mustaa magiaa, mutta koska rikollinen ihminen on askeleen lähempänä nk. mustaa maagikkoa kuin moraalinen ihminen, hänellä on tarjolla vaara joutua näiden salaperäisten olentojen pauloihin, ja sen tähden tahdomme mainita pari sanaa niistäkin.

Maailma yleensä ei tiedä mustia maagikkoja olevan olemassakaan, ja ihmiset, jotka ensi kerran kuulevat puhuttavan niistä, pitävät sitä mielettömänä taikauskona. Tosin niitä henkilöitä on harvassa, jotka omasta kokemuksestaan tietävät, että sellaisia olentoja on, mutta jos teosofisella tavalla uskomme ihmisen vapaaseen tahtoon ja olemme selvillä ihmisen olemusperusteista, on meidän helppo käsittää teoreettisesti, mitä musta maagikko eli noita on.

Hän on ihminen, joka rikollisen ihmisen tavalla rakastaa pahaa, mutta voimakkaammin ja kaikkia pahan ilmennysmuotoja, eikä ainoastaan erinäisiä syntejä. Hän nauttii itse pahasta ja asettaa ajatuksensa kokonaan pahan palvelukseen, ei puolittain eikä muutamien rikollisten taipumustensa. Yhtä päättäväisesti kuin hyveiden harrastaja ja valkoisen magian opiskelija pyrkii vapautumaan pahasta, yhtä päättäväisesti musta maagikko vastustaa hyviä taipumuksiaan ja koettaa irtautua niistä. Tietäjän suurin vihollinen on viha ja velhon rakkaus omassa povessaan. Jälkimmäinen kehittää rakkautensa pahaan täyteen itsetietoisuuteen. Tajuntansa painopisteen hän siirtää astraalitasolta mentaaliselle, himosta ajatukseen.

Rikollinen ihminen hemmottelee ajatuksillaan astraalisia himojaan ja kasvattaa siten taipumusta pahaan, itsekkääseen ajattelemiseen. Musta maagikko hemmottelee koko sielullaan pahoja, itsekkäitä ajatuksiaan ja kehittää itsensä tällä tavalla todelliseksi pahaksi olennoksi eli perkeleeksi. Sen tähden sanotaankin, että hänen pahuutensa on henkistä laatua ja että se on sitä syntiä totuuden henkeä vastaan, joka on anteeksiantamaton. Hän saattaa hillitä himojaan, milloin tahtoo, sillä hän nousee niiden herraksi, mutta hän antautuu vapaaehtoisesti pahan ajatuksen ja pahan tahdon orjaksi. Hänen synkkä syntinsä on ylpeys ja vallanhimo, joka asettuu vastustamaan elämän suurta lakia.

Juuri sen kautta, että hän nousee himojensa ja siis astraalitason herraksi, hänen suhteensa fyysiseen tasoon myös muuttuu. Rikollinen hakee ja saa tyydytystä fyysisistä teoista, musta maagikko astraalitason himoväreilyistä; so. mustan maagikon ei tarvitse tehdä tavallisia rikoksia nauttiakseen – hän on onnellinen voidessaan vietellä muita pahoihin tekoihin, rikoksiin ja synteihin. Ja hänen kykynsä tehdä sitä ei ole vähäinen. Hän on itsetietoinen astraalitasolla ja saattaa näkymättömästi vaikuttaa muihin. Minkälaisille vaaroille olisimme me ihmiset alttiita, ellei meitä olisi suojelemassa laupeuden mestarien Valkoinen Veljeskunta! "Kiljuvien leijonien" kaltaisina kulkisivat mustat ympäriinsä etsien, keitä he voisivat kietoa pauloihinsa, ja meidän kiusauksemme olisivat ansaitsemattoman ja voittamattoman kovia. Mutta Mestarit suojelevat ihmiskuntaa. Ketään ihmistä ei kiusata yli voimien eikä ainakaan vastoin karman säädöksiä. Ainoastaan ne, jotka antautuvat pahan valtaan, voivat joutua velhojen uhreiksi, ja samoin ne, jotka tahtovat kulkea salaista tietä jumalan valtakuntaan, saavat osakseen taistella mustia vastaan ja oppia voittamaan heidän lumoavia viettelyksiään.

Mustan maagikon olemassaolo riippuu itse asiassa siitä, paljonko pahaa hän voi saada aikaan. Hän tietää varsin hyvin, että vannoutuessaan pahan palvelukseen hän on irrottanut itsestä oman jumalallisen itsensä ja että hänellä siis ei ole mitään kuolemattomuuden toivoa. Kaikin mahdollisin keinoin hän koettaa sen tähden ylläpitää elämäänsä niin kauan kuin mahdollista, sillä kun hänelle viimeinen päivä koittaa, virnistää sen takana olemattomuus. Ja elämä on hänelle kallis, se on ainoa, mikä hänellä on. Sanoin kuvaamattomat ovat ne sieluntuskat, jotka ahdistavat häntä siinä "lakkaamattomassa helvetissä", jota buddhalaiset kutsuvat avitchiksi ja joka on hänen lopullinen kohtalonsa, ennen kuin (astraalisen) kuoleman viikate katkaisee ainiaaksi hänen elämänlankansa.

Muutamat ihmiset tuntevat ylenkatsetta ja vihaa pahatekijöitä ja rikollisia kohtaan. Ylpeästi kummastellen he kysyvät itseltään: mitähän ihmisiä nuokin ovat. Toisten sydän täyttyy kauhunsekaisella säälillä kuullessaan lapsesta, joka on saatu kiinni varkaudesta, tai palvelijasta, joka on murhannut "hyväntekijänsä", tai vaimosta, joka on tuomittu aviorikoksesta. He ihmettelevät itsekseen, mikä on kohtalo, joka ajaa toisen ihmisen rikoksen helmaan ja säilyttää toisen eheä-sieluisena kiusauksissa. Edellisten mielestä on aivan luonnollista, että pahantekijä erotetaan muista, moraalisista ihmisistä, teljetään vankeuteen ja rangaistaan. Jälkimmäiset epäilevät yhteiskunnallisen koston oikeudellisuutta ja soisivat mieluummin, että rikollisiakin koetettaisiin kasvattaa hyvällä.

Teosofia puhuu säälillä kaikista ihmisistä, se ei tuomitse ankarasti pahantekijääkään. Kaikki ihmiset ovat koulua käyviä sieluja, toiset vähän vanhempia ja kokeneempia, toiset nuorempia. Ainoastaan täydellinen ihminen, Mestari, on asetettu muiden vanhurskaaksi tuomariksi, toiset voivat korkeintaan opastaa ja siten "tuomita" korkeintaan siinä suhteessa, missä he itse ovat täydellisesti voittaneet pahan: ainoastaan se, joka itse on ilman syntiä, saa heittää ensimmäisen kiven. Ja merkillistä! Se, joka on täydellisin, on myös säälivin. Hän ei heitäkään kiveä, vaan hän avaa sylinsä, niin pian kuin syntinen katuu. Kokemattomat sielut vain tuntevat vihaa ja ylenkatsetta pahantekijää kohtaan. Vähänkin kokeneet tietävät, että me ihmiset olemme veljiä siinäkin suhteessa, että kaikki kuljemme ikään kuin kuilun partaalla: me kaikki voimme kehittyä pahantekijöiksi ja rikollisiksi, mustiksi maagikoiksikin, ellemme "rukoile ja valvo". Pahan mahdollisuus asuu jokaisessa meissä. Se, joka seisoo, katsokoon, ettei hän lankea. Rakkaus yksin on meidän pelastajamme pahasta.

Omatunto — kesäkuu 1907

Kieliasua on uudistettu sisältöön puuttumatta.


Etusivu Artikkelit