Pekka Ervast

Tulevaisuuden uskonto

Kirje opetuslapsitoverille

Uudestisyntyminen on todellisuutta. Kuten kaikki suuret totuudet, jotka on uskottu kypsymättömälle maailmalle, ovat tämänkin totuuden raastaneet lokaan ei vain uskottomat, vaan usein juuri sen omat kannattajat älyttömyydessään, niin että se on jäänyt ajattelijoille silmätikuksi ja vapaa-ajattelijoille pilkan asiaksi.

Vieläpä henkilöt, jotka eivät ole sitä kokeneet, mutta joilla on tietty kunnioitus sitä kohtaan, kuvittelevat uudestisyntymää erikoisen mystiseksi ja käsittämättömäksi asiaksi, jossa Jumalan armolla, Jeesuksen laupeudella ja muilla teologisilla käsitteillä on tärkeä osuutensa ja joka tuossa tuokiossa muuttaa tavallisen ihmisen Jumalan lapseksi ja melkein täydelliseksi pyhimykseksi.

Syynä yllämainittuun on tietysti se, että ne ihmiset, jotka ovat puhuneet uudestisyntymästä, ovat kuuluneet johonkin kristillisen kirkon lahkoon; heidän arvostelukykynsä on ollut teologisten dogmien sumentama siinä määrin, etteivät ole kyenneet havaitsemaan tieteellisellä teräväkatseisuudella perustana olevaa psykologista ilmiötä, vaan heti ovat kompastuneet metafyysisiin selityksiin. Että kuitenkin on olemassa psykologinen ilmiö, jota voidaan nimittää henkiseksi uudestisyntymiseksi, siitä olen vakuutettu enkä toivo mitään niin hartaasti kuin, että tieteellinen psykologia ryhtyisi tutkimaan mainittua ilmiötä. Tietyt edellytykset uskon kuitenkin olevan tutkijalle välttämättömiä, ennen kaikkea sen, että hän itse on kokenut samanlaisen elämyksen.

On tieteellinen totuus, ettei luonto tee syrjähyppyjä, vaan että kaikella tapahtuvalla on edellä käypä syynsä, ja samaten nykyisin pidetään filosofisena totuutena, ettei ole noitakeinoja, joilla voitaisiin silmänräpäyksessä muuttaa syntinen ihminen täydellisyyden enkeliksi. Uudestisyntymällä en sen tähden tarkoita mitään taianomaista, vaikkakin siinä on ilmiöitä, jotka tietämättömälle tuntuvat käsittämättömiltä.

Paras tapa perehtyä itse asiaan on selventää ilmiötä esimerkin avulla. Kerron sinulle erään tapauksen elämästä. Se koskee miestä, joka etsi totuutta. Hän oli hylännyt lapsenuskonsa, muuttunut vapaa-ajattelijaksi ja epäili lopuksi kaikkea. Hän ei kuitenkaan ollut pilkkaaja luonteeltaan. Hänellä oli harvinaisen syvällinen ja vakava luonne. Tiedän, että hän sydämessään kärsi sanomattomasti, kun ei löytänyt olemassaolon tarkoitusta. Odottamatta hän tuli eräänä päivänä luokseni ja lausui — tervehtimättä ja ilman esipuheita — rauhallisesti ja painokkaasti, vaikkakin ääni vapisi ilosta, seuraavat sanat, joita en milloinkaan unohda:

— Nyt olen löytänyt kauan etsimäni! Minä näen Jumalan. Näen, mikä on Hänen tahtonsa. Minun on rakastettava kaikkia Jumalan luomia olentoja veljinäni. On kuin voimakas valo loistaisi minussa. Miten rakastankaan elämää ja ihmisiä!

Katselin häntä suuresti yllättyneenä ja hämmästyneenä. Ilmeisesti miehelle oli jotain tapahtunut. Hänen totiset silmänsä sädehtivät intoa, jota en saata muulla tavalla nimittää kuin majesteettiseksi — jotain niin ylevää ja käskevää oli katseessa. En itsekään voinut olla tuntematta jotain sympaattisia väreitä sydämessäni.

— Se oli niin ihmeellistä, jatkoi hän. — Olin kamppaillut uutterammin kuin ennen, paininut — sanoisin — Jumalan kanssa niin kuin Jakob Kaanaan tiellä. Sieluni pimeys oli mustempi kuin milloinkaan. Olin epätoivon rajoilla ja olisi ehkä saattanut tapahtua vieläkin kauheampaa, kun äkkiä kuulin äänen sisimmässäni sanovan aivan selvästi: "Minä rakastan sinua, poikani, miksi suret?" Samassa tuntui kuin sumu olisi hälvennyt, voimakas valo virtasi sieluuni, ja minulle selveni silmänräpäyksessä totuus, jota niin kauan olin turhaan etsinyt... sama valo loistaa yhä edelleen.

En voinut kieltää, etteikö ystäväni ollut hurmioituneessa mielialassa, mutta soin hänelle ilonsa niin mielelläni, enkä häirinnyt vastaväitteillä. Pari päivää kesti hänen ihmeellinen tilansa. Sen jälkeen oli hän jälleen "normaali". Hän oli kuitenkin sivuuttanut käännekohdan elämässään ja tästä uudestisyntymästään alkaen hän oli toinen ihminen kuin ennen. Kaikki hänen ajatuksensa ja energiansa oli suunnattu yhteen ainoaan päämäärään: olla ihmisille avuksi ja hyödyksi. Hän oli jo aikaisemmin ollut moraalinen ihminen, joten hänellä ei ollut minkäänlaisia huonoja tapoja voitettavanaan. Mutta hän oli saanut uutta voimaa elämäänsä. Hänellä oli varma päämäärä, jota varten kannatti elää. Hän ei ollut koskaan enää masentunut eikä epäilyn pauloissa. Jos näin hänet joskus alakuloisena, johtui tämä vain oman heikkouden havaitsemisesta. Ystävälläni oli luonne, joka tahtoi ottaa kaiken väkirynnäköllä — taivaanvaltakunnankin, ja sen tähden saattoi hän joskus murehtia, kun ei voinut tehdä niin paljon hyvää kuin olisi halunnut. Mutta pikaisesti saavutti hän takaisin rohkeutensa ja antautui entistä suuremmalla ilolla työhönsä.

— Katsos, sanoi hän kerran minulle — luonnossa ei tapahdu minkäänlaisia äkkinäisiä hyppäyksiä, mutta ihminen tahtoo tehdä sellaisia. Hän haluaa tuossa tuokiossa olla voiman ja hyvyyden jumala. Se on kuitenkin vain alemman luonnon kärsimättömyyttä. Ihmisen korkeampi minä tietää, että ainoa tie on tehdä kaikki minkä voi. Enempää ei vaadita...

Huomautin eräänä päivänä hänen heräämyksestään ja kysyin, mitä hän oikeastaan "näki":

— Oliko se vanhurskas Jehovah istuen taivaanvaltakunnan valtaistuimella anteeksiantavan rakkautensa loistossa?

Tein kysymyksen leikkisässä äänilajissa, mutta ystäväni muuttui heti perin vakavaksi.

— Miten saatat puhua noin kevytmielisesti, vastasi hän. — Jos joskus tapaat henkilön; joka näkee senlaatuisia asioita, voit olla vakuutettu, että ne ovat hänen mielikuvituksensa aiheuttamia. Mitä tekemistä on sellaisilla näyillä todellisen henkisen elämän kanssa? Vai niin, sinä sanot, että lausuin sanan "näin"... no, se sanontatapa toki lienee parhain. Oikeastaan on minun mahdotonta kuvailla mielentilaani. Katsoin silmästä silmään jotain korkeampaa, majesteettisempaa ja valtavampaa kuin me ihmiset. Tiesin, että se eli, rakasti, riemuitsi ja oli synnitön, pyhä ja täydellinen, mutta mitä se oli, sitä en voinut sanoa. Nimitin sitä Jumalaksi, mutta en nähnyt mitään fyysisillä silmilläni — ja kuitenkin vaelsin kuin valomeressä. Olen myöhemmin miettinyt, ettei nimi vaikuta asiaan. Mysteerio voi olla nimeltään Jumala tai Kristus tai Sielu tai Korkeampi Minä tai mikä hyvänsä: tämä on kaikki teologiaa, pääasia on kuitenkin käytännöllinen kokemus...

— Sallitko minun tehdä kysymyksen?

— Minkä?

— Oliko tuo ihmeellinen hetki ainoa elämässäsi, vai...?

— Se ei ollut ainoa, keskeytti hän minut, — mutta se oli ensimmäinen.

Muita selityksiä ei hän antanut.

Myöhemmin elämässäni olen havainnut, ettei hänen kokemuksensa ole ainutlaatuinen. Toisetkin ihmiset ovat saavuttaneet samanhenkisen kirkastuksen eli uudestisyntymän, joka totisesti tekee ihmisen "uudeksi", lapseksi vaikuttimiensa puhtauteen nähden, vaikka ei suinkaan pyhimykseksi. Uutta hänessä on se iloinen itsekieltämys, jolle hän antautuu suurelle päämäärälleen, josta on tullut tietoiseksi. Jos hänellä on luonteen heikkouksia, on hänen kamppailtava niitä vastaan ja voitettava ne pitkällisessä kaksintaistelussa. Mutta hänen huomiokykynsä on terästynyt: hän havaitsee epätäydellisyytensä eikä saata koskaan — kieltämättä itseään — tuudittautua luulotellun pyhimyksen omavanhurskauteen.

Minun silmissäni uudestisyntymä on elämämme merkityksellisimpiä ilmiöitä ja selostan sinulle nyt pari teoriaa, jotka mielestäni järkevästi valaisevat tätä henkistä uudestisyntymää.

Korkein materialismi ei voi kieltää voiman olemassaoloa maailmankaikkeudessa. Kuten materia yhtenäisenä kokonaisuutena — so. atomina — voi erottautua aineellisista ilmiöistä, saattaa voimakin erkaantua ilmennyksistään, voimista. Koko maailmankaikkeus tuhoutuisi viimeisen tuomiopäivän maailmanpaloon samalla hetkellä, jolloin elävä, yhdistävä tasapainon säilyttävä voima lakkaisi olemasta. Tämä voima on näkymätön, mittaamaton, punnitsematon, mutta ikuinen ja kaikkialla oleva. Se on paljon vaikuttavampi ja välttämättömämpi kuin tuhannet valtavat. aurinkosysteemit planeettoineen ja niiden asujaimineen. Jos vielä ajattelemme pitemmälle ja pidämme tätä voimaa — eli voimien summaa, kuten muutamat sitä nimittävät — älyn ja tietoisuuden ilmauksena, olemme kasvot kasvoissa sen todellisuuden kanssa, jota ihmiskunnan sydän on aina havitellut, jota ihmisen omatunto todistaa olevaksi ja johon ihminen hartaina hetkinään uskoo, sen todellisuuden, joka kätkeytyy aineellisten harhojen hunnun taakse ja jota ihmiskunta eri kielillä on sanonut yhteisellä nimellä Jumalaksi.

Mutta meidän ei tarvitse nyt ottaa tätä askelta. Voima jääköön voimaksi vain, määritelmää vaille, käsittämättömäksi. Erästä sen ominaisuutta ei kuitenkaan voida sivuuttaa: sen näkymätöntä kaikkiallisuutta. Itse aineelliset atomitkaan, eräiden mielipiteiden mukaan, eivät ole muuta kuin voimakeskuksia. Ihmisessäkin on siis voima aina saatavilla.

Mitä on ihminen? Koostumus kuohuvia, levottomia keskenään sotivia voimia, taustalla harkitseva järki. Ja juuri järkevänä olentona hän on objektiivisella kannalla maailmaan ja itseensä nähden.

Luonnollisessa tilassaan on ihminen tietoinen eri voimista, jotka ovat toiminnassa hänessä ja jotka hän syystä pitää omaan minuuteensa kuuluvina. Samalla tavalla on ihminen tieteen avulla keksinyt monet niistä voimista, jotka toimivat luonnossa ja joiden aikaansaannoksia hän havaitsee ympärillään. Mutta niin kuin hän ei ole kokeellisesti löytänyt sitä voimaa, johon sopusointuisesti yhdistyvät kaikki maailmankaikkeuden luovat, ylläpitävät ja tuhoavat voimat, vaikka hän järjellään käsittää sen välttämättömäksi, niin hän ei myöskään itsessään ole havainnut sitä voimaa, joka on muitten summa ja ydin.

Mutta henkisessä, uudestisyntyneessä olotilassaan ihminen on ratkaissut probleemin.

Uudestisyntymä on tietoisuuden siirtyminen voimien moninaisuudesta niiden ykseyteen. Kaaoksesta on tullut kosmos, taistelusta rauha.

Jätän filosofien ratkaistavaksi, näkeekö ihminen uudestisyntymän hetkellä ilmestyksen Ainoasta monien joukossa jonkinlaisen kuudennen aistin, sisäisen havainnon tai selvänäköisyyden avulla. On totta, että hän nyt on tietoinen asioista, jotka ennen olivat häneltä salattuja, että hän tuntee uuden, harmonisen, yhtenäisen elämän puhkeavan sielun aavistamattomista syvyyksistä. Mutta totta on myös, ettei hän rohkene nimittää tätä uutta voimaa omakseen kuten muita tuntemiaan: siksi se on liian ylevä, jalo ja kunnioitusta herättävä. Hän kuiskaa sen tähden autuaassa palvonnassa: Herrani ja Jumalani.

Jätän niin ikään filosofien pohdittavaksi, onko tämä voima, josta ihminen tulee tietoiseksi uudestisyntymän hetkellä, itsessään älyä ja järkiperäinen, vai tuleeko se järkeväksi ja itsetietoiseksi vasta herätessään ihmisessä tietoisuuteen. Kiistämätön tosiasia on, että sen läsnäolo vaatii hiljaisuutta ja palvontaa. Eivät mitkään alemmat voimat pääse kuuluviin, kun se puhuu sielulle ja se innoittaa mitä kauneimpaan totuuden, hyvyyden ja puhtauden elämään. Ei ole ihmettä, jos ihminen hurmiotilassaan ympäröi sitä kaikilla korkeimmilla vanhurskauden ja täydellisyyden ominaisuuksilla, joita hänen mielikuvituksensa milloinkaan on omistanut maailmankaikkeuden Jumalalle, jopa niinkin, että hän suorastaan identifioi sen Jumalan kanssa, sen mahtavan voiman kanssa, joka on koko olemassaolon perustana. Yksinkertaisinta onkin ajatella, että ihminen uudestisyntyessään tulee tietoiseksi siitä, että maailmankaikkeuden kaikkiallinen, näkymätön alkuvoima on läsnä hänenkin sisässään.

Voimme nimittää tätä panteistiseksi teoriaksi; on kuitenkin olemassa toinen, yhtä järkevä, joskin ehkä monen silmissä vaikeammin hyväksyttävä, nimittäin individualistinen selitys, jota kannattavat useimmat transsendentalistit, teosofit, okkultistit ja spiritistit.

Tämän toisen teorian mukaan persoonallinen ihminen sellaisena kuin hänet tunnemme taipumuksineen, haluineen ja ajatuksineen, ei ole koko ihminen, vaan ainoastaan enemmän tai vähemmän vääristelty "aineeseen heijastunut kuva" ihmisen todellisesta Minästä, hänen hengestään eli kuolemattomasta sielustaan. Tämä Minä kahlehdittuna elimistöön, joka kuuluu ruumiilliseen ilmiömaailmaan, elää itse osittain riippumattomana omassa puhtaasti älyperäisessä maailmassaan. Se on jumalallisen kaikkeuselämän kipinä ja siinä piilevät tämän ominaisuudet: tieto, hyvä tahto ja kyky; ollen puhtaasti henkistä alkuperää se ei koskaan voi tahraantua pahasta, so. ajatuksista ja haluista, jotka sotivat maailmankaikkeuden harmoniaa vastaan. Mutta koska tämä Minä on vain siemen, jossa jumalalliset ominaisuudet piilevät mahdollisuuksina, täytyy sen kasvaa maaperässä, jossa sen luonto voi kypsyä. Tämä maaperä on rajoitettu, ilmiöllinen elämä aineellisessa ruumiissa. "Henki inkarnoituu", kuten sanotaan; koko Minä ei astu ruumiiseen; ruumis saa siltä vain sielunsa, tullen siten tietoiseksi, ja maaelämän aikana kehittyy siinä persoonallinen itsetietoisuus. Hengen lihaantulon tarkoituksena on tietysti, että se heräisi tietoiseksi omista mahdollisuuksistaan, so. itsetietoiseksi. Tämä voi tapahtua vain siten, että hengen heijastus aineeseen, ruumiillinen itsetajunta henkevöityy siihen määrin, että molemmat minuudet eivät enää erotu toisistaan kuten kaksi rantaa, joita silta yhdistää, vaan sulavat yhteen yhdeksi ainoaksi Minäksi, ainoaksi yliruumiilliseksi, ylipersoonalliseksi itsetajunnaksi.

Jotta tämä kävisi mahdolliseksi, on kuitenkin tarpeen pitkä persoonallisen ihmisen puhdistus. Henki tahtoo luontonsa mukaisesti sitä, mikä on järkevää ja hyvää — sen tahto on kuten sanomme epäitsekäs; ruumiillinen tietoisuus sitä vastoin pyrkii luontonsa mukaisesti siihen, mikä on järjetöntä ja pahaa, mikä aikaansaa epäsopua maailmassa, — sen tahto on kuten sanomme, itsekäs. Yksi lyhyt maallinen elämä ei näin riitä pitkään puhdistustyöhön. Tämä jatkuu sen tähden ruumiillisen kuoleman jälkeen, väitetäänpä myös, että henki, Korkeampi Minä, monta kertaa inkarnoituu eri ruumiisiin, — mikä näkyy olleen yleinen usko vanhalla ajalla, niin kuin vielä tänä päivänä kaikki itämaalaiset uskonnot julistavat tätä oppia jälleensyntymisestä eli reinkarnaatiosta.

Tämän teorian mukaan olisi nyt uudestisyntyminen – tarkoitan psykologista ilmiötä — persoonallisen tietoisuuden hetkellinen haihtuminen tai yhtyminen Korkeampaan Minään, jolloin se näkee tämän ja samalla oman tarkoituksensa elämässä. Tästä korkeamman tajunnan kosketuksesta johtuva oman luonteen jalostus ja hyvän puolesta työskentely vie sitten ihmistä askel askeleelta kohti täydellistä yhtymistä todelliseen, henkiseen Minään ja tekee hänestä lopulta "jumalan maan päällä".

Älä anna näiden teorioiden häiritä sinua pyrkimyksissäsi. Älä astu eteeni vanhalla lapsellisella kysymyksellä: mikä näistä kahdesta selityksestä on tosi. Molemmat ovat tosia — kunnes löydämme vielä paremman. Pääasiahan ei ole ilmiön selitys, vaan ilmiö itse. Paljon kurjuutta maailmassa johtuu siitä, että ihmiset ovat taipuvaisia sekoittamaan mielipiteitä jostain asiasta asiaan itseensä. Älä sinä siihen ansaan takerru.

Pysyttele elämässä pikemmin kuin opissa. Teologia on paikallaan, kunhan se on toisella sijalla. Onhan totta, että ihminen kieltäisi oman olemuksensa, jollei hän etsisi havaitsemansa ilmiön lakia; mutta järki käskee, että kokemus ensin on tehtävä. Koeta sen tähden sielusi koko voimalla löytää sisästäsi uudestisynnyttävä voima, niin näet sitten itse, mikä teoria sinua parhaiten miellyttää.

Kaksi tulevaisuuden miestä

I Jeesus

Käsitykseni maailman suurista uskonnoista eroaa hieman aikamme vertailevan uskontotieteen tutkijoiden yleisesti omaksumasta näkökannasta. He tosin tunnustavat uskontojen keskeisen oleellisen samankaltaisuuden ja myöntävät niillä olevan yhteisen alkuperän, mutta heidän mielestään tämä alkuperä on ihmisen tietämättömyydessä, hänen arkuudessaan ja pelossaan luonnonvoimien edessä, hänen mielikuvituksessaan ja moraalisessa tajussaan.

Minunkin mielestäni saavat suuret uskonnot alkunsa samasta lähteestä, mutta tämä lähde ei ole ihmisen tietämättömyys, vaan päinvastoin hänen tietonsa. Niiden alkuperänä on ihmisen jumalsyntyinen äly. Minulle opettavat idän ja lännen uskonnot samaa kuin tulevaisuuden uskonto.

Jokaisella suurella opilla on ollut ensimmäinen julistajansa eli perustajansa. Hän on persoonassaan edustanut ajan henkistä kaipuuta ja antanut samalla kertaa sille ratkaisun; ja koska ihmiskunnan henkinen tarve kaikkina aikoina on ollut ja on sama, on ratkaisukin yksi ja sama, vaikka sen esittämismuodot ovat vaihdelleet eri aikoina ja eri kansojen keskuudessa.

On itse asiassa kamala vääryys syyttää näitä sukukuntamme uranuurtajia niistä järjettömyyksistä, joita sittemmin, jonkin aikaa heidän esiintymisensä jälkeen, on tarjottu ihmisille uskonnon nimissä, ja on ehkä kestävä kauan, ennen kuin uskonnolliset yhdyskunnat ovat lopullisesti kuitanneet velkansa, jonka ovat hankkineet vääristelemällä ja tulkitsemalla väärin tai tyystin syrjäyttämällä niitä oppeja, joita alunperin julisti heidän kunnioittamansa ja jumaloimansa uskonnon perustaja.

Kaksi suurinta opettajaa, jotka ovat pyhittäneet läsnäolollaan maailma parkaamme, ovat Jeesus ja Buddha. Heidän suuruutensa ei ole ainoastaan ainutlaatuisen puhtaassa elämässä, hengen voimassa ja luonteen jaloudessa, vaan myös siinä vaikuttavassa testamentissa, jonka he yksinkertaisissa ja syvällisissä viisaussanoissaan jälkeensä jättivät.

Kirkko on tehnyt Jeesuksesta herkkämielisen, käsittämättömän jumalan, mutta kun luen evankeliumeja oman järkeni valossa, on hän minusta valistunut ihminen ja todellinen järjen apostoli. Sitä ennen hän oli minulle käsittämätön, jumalallinen näyttelijä, jonka "tosi-ihmisyyden" kanssa minulla ei ollut mitään tekemistä, mutta nyt hän muuttuu ystäväksi ja veljeksi, ollen samaa luontoa kuin minäkin, vaikka äärettömän paljon viisaampi, kokeneempi ja lujempi. Mitä oli hän muuta kuin ihminen kaikessa järkevässä yksinkertaisuudessaan, kun hän polvistuneelle nuorukaiselle lausui nuo merkittävät sanat: "Miksi kutsut minua hyväksi? Ei kukaan muu ole hyvä kuin Jumala yksin." Hänen etevämmyytensä ei ole minulle enää selvää ja yhdentekevää, vaan se antaa minulle parhaimman lupauksen omasta tulevaisuudestani: "Tekin tulette tekemään niitä tekoja, joita minä teen."

Yhtä yksinkertainen ja syvällinen on Jeesuksen oppi. "Jumala on henki", sanoi hän (Joh. ev. IV, 24), ja Johanneksen ensimmäisessä epistolassa selitetään jumala-käsite tavalla, joka itse asiassa tulkitsee saman totuuden uusin sanoin. Siinä sanotaan: "Jumala on rakkaus" (IV 8). Mitä on näet rakkaus? Kun kaksi ihmistä rakastaa toinen toistaan, ovat he yhdistetyt näkymättömin sitein, jotka pakottavat heitä elämään enemmän tai vähemmän sopusoinnussa, aivan kuin olisivat yksi ajatus ja yksi tahto, sillä rakkaus on yhteenliittävä voima. Universaalinen rakkaus on johdonmukaisesti se voima tai elämä, joka liittää kaikkia eläviä olentoja toisiinsa ja sitoo ne yhdeksi, suureksi kokonaisuudeksi, eli toisin sanoen: Jumala on maailmankaikkeuden yhdistävä elementti, se ykseys, joka on ilmennysten moninaisuuden perustana, voimien voima, myriaadien muotojen takainen salattu Henki.

Lähinnä Jumalaa Hengen puhtaimpana ("rakkaimpana") ilmennysmuotona maailmankaikkeudessa on siinä vaikuttava Valo eli Järki. [Alaviite Uusplatoonikkojen ja Johanneksen evankeliumin Logos eli Sana, "joka oli Jumalan luona, ja Jumala oli se Sana" (Joh.ev. I, i). Jumala on maailmanjärki ilmenemättämänä eli levossa; sana on järki toimivana; ne kaksi ovat tietysti yhtä. Sanan, järjen, kautta on kaikki luotu (I, 2), kaikki on olemassa järjen kautta. Tämä on puhdasta panteismia, mutta ei luonnon jumaloimista. missä Isä on. "Jumalan valtakunta on teissä (Luukk.ev. XVII, 21). Ei kukaan tule Isän (rakkauden) luo muuten kuin Pojan (järjen) kautta; ken vihaa järkeä, vihaa rakkauttakin (Joh. ev. XIV, 6 ja XV, 23.] Jeesus nimittää sitä senvuoksi uskonnollisella kielellään "Jumalan Pojaksi", ja Alkuhenki itse edustaa siis "Isää". Jeesus nimittää tätä valoa myös "Ihmisen Pojaksi" tarkoittaen ihmisessä ruumistunutta järkeä.

Järjellä on siis kaksi aspektia: Maailman järki (Jumalan Poika), puhdas, himmenemätön valo, jumalallisen rakkauden täydellinen kuva, ja toiselta puolen ihmisen yksilöllinen järki (Ihmisen Poika), ruumiin pimeyteen verhottuna ja sen aistillisuuden himmentämänä. Nämä kaksi ovat kuitenkin olemukseltaan yhtä ja samaa.

Jumalsyntyisen järkensä kautta on ihmisellä välittäjän asema Jumalan ja maailman ykseyden ja moninaisuuden välillä. Ihmisen tosi elämä on järjessä, joka opastaa häntä kaikkea yhdistävään rakkauteen, ja Jeesus nimittää tätä elämää Jumalan valtakunnaksi eli taivaan valtakunnaksi,

Jeesus on itse vaeltanut kaitaa tietä ja kulkenut ahtaan portin kautta, joka johtaa taivaanvaltakuntaan, ja sen vuoksi hän sanoo opetuslapsilleen: "Seuratkaa minua." Ken ei ota "ristiään harteilleen" ja seuraa häntä, ei ole hänen opetuslapsensa, eikä hänen arvoisensa (Luuk. ev. XIV 27 ym.) Jeesus on saavuttanut rauhan, mikä vallitsee Jumalan valtakunnassa, ja elänyt sen autuudessa, ja koko hänen elämäntyönsä on näyttää ihmisille tie samaan onneen. Hän ei nimitä itseään aiheettomasti "hyväksi paimeneksi".

Hänen opetuksensa todellisen elämän tiestä on perin yksinkertainen ja selvä. Hän julistaa järjen sanomaa. Elämä, jota ihmiskunta yleensä viettää, hän sanoo, on kuin lavea tie, jota on helppo ja mukava vaeltaa; mutta tosi elämä vaatii aluksi oman (alemman) minuuden uhraamista ja kieltämistä. Ennen kuin ihminen voi saavuttaa tätä uutta elämää ja ikään kuin "uudestisyntyä", on hänen etsittävä, kasvattava ja haluttava sitä. Jeesus kehottaakin veljiään etsimään sitä (Matt. ev. VII, 7 ym.). Voimmehan sanoa hänen kääntyneen erikoisesti nuorten puoleen, jotka eivät vielä ole langenneet maailman viettelyksiin, kun hän lausuu nuo mullistavat sanat: "älkää huolehtiko ruuastanne, juomastanne ja pukimistanne... vaan etsikää ensin Jumalan valtakuntaa, niin kaikki muu tulee teille itsestään". (Matt. ev. VI, 25-34).

Järjen ääntä totellen on ihmisen oltava passiivinen alemman luonnon houkutuksille. Tämä viettelee vihastumaan. Jeesus sanoo: "Älä vihastu". Se houkuttelee hekumalliseen nautintoon. Jeesus sanoo: "Älä katso naista häntä himoitaksesi." Se houkuttelee valheeseen. Jeesus sanoo: "Älä vanno. Puheesi olkoon yksinkertainen kuin totuus, jaa, jaa, tai ei, ei". Se viettelee ylpeyteen, ylimielisyyteen ja kostoon. Jeesus sanoo: "Älä asetu häijyn tuomariksi, älä vastusta pahaa, älä ota hänen rangaistustaan omaan käteesi." Se houkuttelee itsekkyyteen ja etsimään persoonallista onnea itselle, ystäville, omalle kansalle toisten onnen kustannuksella. Jeesus sanoo: "Kaikki olette veljiä. Rakastakaa niin vihamiestänne kuin ystäväänne." (Matt. ev. V).

Tosi elämä on siinä, että ihminen tunnustaa ja "palvoo" maailmankaikkeuden tosi Jumalaa, järkeä, "ylentämällä Ihmisen Pojan" (Joh. ev. III, 14) ja uskomalla järkeen sisässään. Silloin hän pääsee Pojan ja Isän luo, muuttuu täydelliseksi ja armeliaaksi niin kuin taivaallinen Isänsä on (Matt. ev. V, 48; Luk. ev. VI, 36) ja voi sanoa itsestään kuin Jeesus: "Minä ja Isä olemme yhtä" (Joh. ev. X, 30 y.m.). Oli hetkiä, jolloin Jeesus tunsi itsensä siinä määrin Jumalan hengen täyttämäksi, että hän puhui Jumalan Pojasta eli maailman järjestä ensimmäisessä persoonassa (kuten melkein koko Johanneksen evankeliumissa) — ja totisesti ihmisellä on oikeus puhua sillä tavalla, kun hänen järkensä on niin yhtynyt jumalalliseen järkeen, etteivät ne enää ole kaksi, vaan yhtä!

Jeesuksen julistama totinen elämä on juuri se "totuuden tieto", jota tulevaisuuden uskonto on julistava. Senlaatuinen ajatuksenjuoksu ei suinkaan ollut outoa Jeesukselle itsellekään. Hän sanoo itsestään: "Sen tähden olen syntynyt ja tullut maailmaan, että tunnustaisin totuuden" (Joh. ev. XVIII, 37). Opetuslapsilleen Jeesus lupaa, etteivät he "vaella pimeydessä, vaan saavat elämän valon" (Joh. ev. VIII, 12), että he "tulevat ymmärtämään totuuden" (Joh. ev. VIII, 32) ja että totuuden henki on heille kaiken opettava (Joh. ev. XIV, 16, 17, 26).

Pappien erehdys on aina ollut, että he ovat tahtoneet saarnata totuutta, ennen kuin ovat sitä tunteneet; että he ovat tahtoneet omata totuuden, ennen kuin ovat täyttäneet sen saavuttamisehdot. Ja kirkkojen kohtalokas erehdys on ollut siinä, että ovat luulleet omistavansa totuuden, kun heillä on ollut hallussaan tieto tiestä, joka johtaa totuuden löytämiseen, — ja sitten ovat kadottaneet tienkin näköpiiristään.

On, kuten Jeesus sanoi: "Voi teitä lainoppineet, sillä te olette saaneet ymmärtämyksen avaimen, itse ette menneet sisälle ja eväätte pääsyn niiltä, jotka sisään tahtoisivat" (Luuk. ev. XI, 52). Mutta aika on nyt tullut, että profanum vulguskin on saanut "avaimen" käteensä ja, käyttääksemme Jeesuksen sanoja, "itse tuomitsee, mikä oikein on" (Luuk. ev. XII, 57).

II Buddha

Samaa, jota opin evankeliumeista Jeesuksen opetuksista, huomaan iloiseksi ihmeekseni hänen suuren edelläkävijänsä, Buddhan, opettaneen. Buddha on ehkä vielä selvemmin ja täydellisemmin esittänyt ajatuksensa. Milloinkaan ei Jeesus puhunut niin selvästi kuin Buddha tämän sanoessa: "Autuas on se, joka on voittanut itsekkyyden; autuas, joka on saavuttanut rauhan; autuas, joka on löytänyt totuuden... Totuus on maailman ainoa vapahtaja. Luottakaa totuuteen. Totuus on terve, totuus on ylevä, totuus pysyy ikuisesti. Ei ole muuta kuolemattomuutta kuin totuus, sillä yksin totuus pysyy ainaisesti." [Paul Carus, The Gospel of Buddha according to old records. Samasta teoksesta muutkin otteet.] Ja "älkää uskoko johonkin sen tähden, että joku sanoo niin olevan tai sen tähden, että niin on kirjoitettu, vaan uskokaa vasta sitten, kun järkenne käsittää asian".

Buddhan opin mukaan on vain yksi ainoa todellisuus: totuus. Kaikki muu on vain harhaa eli maajaa. Totuus on maailmankaikkeuden todellinen elämä, Ikuinen, joka pysyy keskellä olemassaolon katoavaisuutta. Totuus on rauha, autuus ja kuolemattomuus, ainoa itseolevainen. ["Totuudella" Buddha tarkoittaa samaa kuin Jeesus "Isällä" eli "Jumalalla".]

"Mutta kaikki yhdistetyt oliot hajotetaan jälleen. Maailmat pirstoutuvat kappaleiksi ja yksilölliset olemassaolomme haipuvat."

Ihminen on sieluna välittävä rengas totuuden ja harhan välillä: olemuksensa sisimmässä on hän osallinen totuudesta, mutta tajussaan hän oleilee parhaasta päästä harhojen valtakunnassa, maailmassa. Hän on tietämätön omasta, todellisesta luonteestaan, totuudesta.

Maailmassa on vain surua, tuskaa ja taistelua. Itse olemassaolo persoonallisena olentona on ihmisen kurjuuden lähde, sillä eristäytyneisyys ei anna pysyväistä onnea. Sen tähden Buddha sanoo: "Kaiken pahan juuri on tietämättömyys."

Ihminen ei silti ole tuomittu elämään ja kuolemaan tietämättömänä. Hänen tietoisuutensa voi siirtyä harhasta todellisuuteen, Sangsaarasta Nirvaanaan, katoavaisesta persoonallisuudesta totuuteen, joka "on hänen sielunsa kuolematon osa". Hän voittaa silloin pahuuden ja astuu "Totuuden elämään, joka on tosi autuaallisuus".

Gautama Buddha oli saavuttanut tämän valaistuksen [Buddha merkitsee "herännyt, valaistu", mutta molempien sanat uhkuvat rakkautta ja laupeutta.] ja säälien pimeydessä vaeltavia veljiään astui hän maailmaan julistamaan pelastuksen sanomaa, oppia, joka vapahtaa ihmiset synnin, hädän ja kurjuuden kahleista. Niin kuin Jeesus sanoi opetuslapsilleen: "olkaa hyvässä turvassa, minä olen maailman voittanut" (Joh. ev. XVI, 33), samoin julisti Buddha kaikille kärsiville veljilleen: "olkaa levollisia, minä olen löytänyt totuuden". Jeesus viittaa tietämättömyyden tappioon, Buddha saavuttamaansa tietoon, mutta molempien sanat uhkuvat rakkautta ja laupeutta. Ja miten itsetietoisen voimakkaita ovatkaan nämä sanat!

Buddha yhdisti oppinsa neljään ylevään totuuteen: 1) kärsimyksestä, 2) kärsimyksen syystä, 3) kärsimyksen päättymisestä ja 4) tiestä, joka johtaa tähän päättymiseen.

"Ensimmäinen suuri totuus on kärsimyksen olemassaolo. On surullista syntyä, on surullista varttua; sairaus on surullista, kuolema samoin. On surkeata olla kahlehdittu siihen, mistä ei pidä. Vielä haikeampaa on ero siitä, mitä rakastaa, ja tuskallista on kaipuu, joka ei saa tyydytystä.

"Toinen suuri totuus on kärsimyksen syy. Himo on kärsimyksen syy. Ympäröivä maailma vaikuttaa aisteihin ja herättää polttavan kaipuun, joka huutaa pikaista tyydytystä. Itsekkään illuusion synty ja ilmeneminen on olioiden lujassa kiinnipitämisessä. Elämänhalu omasta minästä iloitaksemme kietoo meidät kärsimysten verkkoon. Nautinnot ovat syöttejä, ja kaiken loppuna on tuska.

"Kolmas suuri totuus on kärsimyksen loppuminen. Itsensä voittanut on haluista vapaa. Hän ei enää kaipaa mitään, eikä himon liekki saa enää hänestä sytykettä. Siksi se sammuu.

"Neljäs suuri totuus on kahdeksankertainen tie, joka vie kärsimyksen päättymiseen. Pelastus tulee sille, jonka itsekkyys haipuu Totuuden edessä, jonka tahto on suunnattu vain siihen, mitä hänen pitää tehdä, jonka ainoana pyrkimyksenä on velvollisuuksien täyttäminen. Ken on viisas, astuu tälle tielle ja lopettaa kärsimyksensä."

"Kahdeksankertainen tie on:

1) Oikea ymmärrys (eli usko, so. järjen oppiin).

2) Oikea päätös (so. tahtoa vain sitä, mihin uskoo ja minkä ymmärtää).

3) Oikea puhe.

4) Oikea toiminta.

5) Oikea elämä.

6) Oikea pyrkimys.

7) Oikea ajatus.

8) Oikea, rauhaisa mielenlaatu.

"Tämä on laki. Tämä on totuus. Tämä on uskonto."

Koko totuuden tiedon salaisuus on itsekkyyden perinpohjaisessa voittamisessa. Niin kauan kuin edes oman minän varjokin on jäljellä, on Totuuden eli Jumalan ilmeneminen ihmisessä hämärän peitossa. "Missä on itsekkyyttä, siellä ei ole Totuus! Missä Totuus on, siellä ei ole itsekkyyttä. Oman minän olemassaolo on harhaa, eikä maailmassa ole sitä vääryyttä, pahetta, syntiä, jolle itsekkyys ei olisi alkuaiheuttajana".

"Pyrkimys totuuteen on mahdollinen vasta sitten, kun oma minä tunnustetaan harhaksi. Vanhurskaus on vasta sitten mahdollinen, kun olemme vapautuneet siitä intohimosta, jota nimitetään itserakkaudeksi. Täydellinen rauha voi vallita vain siellä, mistä turhamaisuus on tyystin kadonnut."

"Älkää etsikö omaa minäänne, vaan etsikää Totuutta. Tehkää sielunne kuolemattomaksi täyttämällä se totuudella... Puhdistautukaa synneistä ja pyhittäkää elämänne. Ei ole muuta tietä Totuuden saavuttamiseen."

Tämä itsekieltäytyminen, jonka seurauksena on oman minän täydellinen Totuuteen yhtyminen, sointui perin uudelta ja ihmeelliseltä eurooppalaisten oppineiden mielestä, ja koska he eivät olleet selvillä siitä, että Jeesus julisti aivan samaa oppia, selittivät he buddhalaisuuden kielteiseksi uskonnoksi, äärimmäiseksi pessimismiksi, täydelliseksi vastakohdaksi kristinuskon positiiviselle opille ihmisen persoonallisesta kuolemattomuudesta! Nirvaana, olotila, johon täydellisen ihmisen tietoisuus uppoutuu, merkitsee tosin "sammumista", mutta niin kuin edellä olleesta oivallamme, ei se merkitse yksilöllisen tietoisuuden häviämistä, vaan yksinomaan persoonallisten pyyteiden sammumista, elämiskaipuun oman itsensä takia.

Mutta juuri siksi, että järki opettaa voittamaan oman minän, jotta totuuden tieto voisi tulla sen sijalle, juuri siksi on vaikeaa elää tämän opin mukaan. Ihminen ei rakasta aineellisuudessaan mitään niin paljon kuin omaa minäänsä. Äkkijyrkkää ja työläästi kuljettavaa tietä "jumalien kuolemattomuuteen" vaeltavat kaikkina aikoina vain harvat. Valtava enemmistö tyytyy ilon ja surun alituiseen vaihteluun, jonka persoonallinen vale-elämä suo heille. "Monet ovat kutsutut, mutta harvat ovat valitut", sanoi Jeesus.

Buddhankin oli voitettava eräänlainen epäröinti, ennen kuin hän päätti julkisesti julistaa oppiaan. Kerrotaan, että hän saavutettuaan valistuksen sanoi itselleen: "olen saanut tietää syvällisimmän totuuden, joka on ylevä ja antaa rauhan, mutta joka on vaikeasti tajuttavissa. Useimmat ihmiset liikkuvat maallisten harrastustensa kehässä ja löytävät onnensa maallisista toiveistaan. Maailmanihminen ei ymmärrä oppia. Hänen ainoa autuutensa on itsekkyydessä, eikä hän käsitä siunausta, joka on täydellisen totuudelle antautumisen seurauksena. Hän sanoo kieltäymiseksi sitä, mikä valistuneelle on pelkkää riemua. Hän näkee häviön siinä, missä on kuolemattomuus. Hän pitää kuolemana sitä, minkä itsensä voittanut tuntee ikuiseksi elämäksi. Totuus pysyy salattuna vihan ja himon orjalta. Nirvaana pysyy käsittämättömänä ja salaperäisenä matalamieliseltä, jota maalliset harrastukset ympäröivät kuin pilvet. Jos nyt julistaisin oppia, eikä ihmiset käsittäisi sitä, tuottaisi se minulle vain vaivaa ja vaikeuksia."

Hänen epäröintinsä kesti tosin vain hetken. Maailmansielu puhui hänessä, ja "kirkastetuin, laupein silmin katsoi siunattu maailman kaikkia tunteella varustettuja sieluja ja havaitsi heidän joukossaan sellaisia, jotka olivat vain hiukkasen maailman tomun peittämiä — mutta helposti opetettavia ja hyvän tahdon opastamia. Hän havaitsi muutamia, jotka olivat himon ja synnin vaaroista tietoisia"... Ja siunattu sanoi: "Kuolemattomuuden portit avautukoot kaikille, joilla on korvat kuulla! Ottakoot he opin vastaan uskoen!" Sen jälkeen Buddha jätti turvapaikkansa metsissä (kuten Jeesus jätti erämaan), ja vaelsi ihmisten joukkoon julistaakseen riemuiten totuuden ja rakkauden evankeliumia neljäkymmentäviisi vuotta, levittäen rauhaa ja onnea kaikkialla, missä hän kulki...

Tämän majesteetin edessä kumarrun, tämän ihanan ihmisen edessä tunnustan mitättömyyteni. Ja kuitenkaan ei hän ole milloinkaan antanut palvoa itseään, ei koskaan lausunut sanaakaan jumalallisen arvovallan vaatimuksin. "Uskokaa vain sitä puheistani, minkä havaitsette hyväksi." Sellaisen nöyryyden kohtaa vain henkilössä, joka on nähnyt kaiken läpi, sillä hän on aina tietoinen siitä, että mitä hän puhuu, kuitenkin on totta: "Buddhan sanat säilyvät ikuisesti." Mutta hän tietää, että kaikkien ihmisten on pelastettava itse itsensä.

Näissä kahdessa persoonallisuudessa, Buddhassa ja Jeesuksessa, on minulla edessäni paras, minkä idän ja lännen ihmiskunta on synnyttänyt. Mielestäni ei ole syytä vertailla heitä toisiinsa. Vertailu ei päättyisikään kummankaan tappioksi. He saattavat suuresti erota toisistaan. Se johtuu heidän yksilöllisestä luonteenlaadustaan, ajankohdasta ja kansasta, jonka keskuudessa he esiintyivät, sen tehtävän laadusta, joka heille oli uskottu. Yhdessä asiassa he molemmat olivat yhtä: he elivät ja kuolivat totuuden puolesta. Molemmat olivat jumalallisen järjen apostoleja, ikuisen uskonnon julistajia. Heidän kerallaan voivat itä ja länsi ojentaa toisilleen kättä ja riemuita. Vaikkakin pieni planeettamme huomispäivänä pirstoutuisi ja häviäisi avaruuksien yöhön, ei sen ihmiskunta ole kuitenkaan turhaan elänyt.

Kolme tietä

Elämä on yksi, jakamaton ja ikuinen. Se on samanlaista kaikkialla ja kaikille. Ihmisellä on elämä omassa rinnassaan. Hän ei kuitenkaan elä elämässä, vaan ainoastaan sen varjossa. Ihmisen ymmärrys on sumea, hänen tahtonsa rajoitettu. Hän on pisara meressä, mutta hän ei huomaa merta, vaan ainoastaan oman itsensä. Hän on suljettu kuoreen, joka estää häntä yhtymästä ympärillään olevaan äärettömyyteen ja ikuisuuteen. Tätä kuorta nimitetään ihmisen ajatuksen suhteen tietämättömyydeksi, hänen tahtonsa suhteen itsekkyydeksi. Ajatus on ääretön voima ja tahto on ikuinen mahti, mutta ihmisessä ajatus on tietämätön ja tahto itsekäs.

Mitä on tietämättömyys ja mitä on itsekkyys?

Ihminen on tietämätön, kun hän ei tiedä totuutta. Mikä on totuus? Totuus yhdistää kaikkien ymmärryksen yhdeksi ja tasoittaa hairahdukset. Elämä on yksi eikä kenenkään erityistä omaisuutta, mutta ihminen uskoo elämän olevan hänen. Hänen ajatuksensa puuhailee oman minän huolehtimisessa sen sijaan, että kohdistaisi huomionsa äärettömyyteen. Se kaivautuu harhojen mutaan sen sijaan, että oleilisi todellisuuden aurinkoisissa avaruuksissa. Ja se pakenee kalman laaksoon sen sijaan, että etsisi turvapaikkansa elämän kukkuloilta. Se ei näe totuutta.

Ihminen on itsekäs, kun ei hän tahdo hyvää. Mikä on hyvä? Se, joka yhdistää kaikkien tahdon yhdeksi ja sovittaa riitaisuudet. Vapaus on yksi, elämän oma vapaus eikä kenenkään etuoikeus, mutta ihminen uskoo olevansa vapaa rajoittuneisuudessaan. Hän tahtoo sen tähden sitä, mikä on mieluista hänen omalle persoonalleen sen sijaan, että tavoittelisi ikuista. Hänen tahtonsa sotkeutuu himojen verkkoon sen sijaan, että vapautuisi järjen henkeen. Ja se syöksyy kadotuksen kuiluun sen sijaan, että valtavin siivenlyönnein kohoaisi hyvyyden ikuisiin taivaisiin. Se ei tahdo rakkautta.

Mutta elämän totuus on yksi, ja elämän tahto on yksi. Sen tähden tulevat kaikki ihmiset pelastumaan. Tietämättömyyden sumut haihtuvat, ja itsekkyyden aitaukset luhistuvat. Ihminen yhdistyy alkuperäänsä, löytää ajatuksessaan totuuden, tahdossaan rakkauden ja muuttuu yhdeksi itse Elämän kanssa.

Kolme tietä vie hänet päämäärään. Kaksi ensimmäistä ovat luontoa, kolmas on taidetta.

Ensimmäinen on Totuuden tie.

Oman olemuksensa nojalla ihminen tuntee vastenmielisyyttä valhetta kohtaan ja vastustamatonta vetäymystä oikean ja toden puoleen. Kuten hän rakastaa hyvää, ruumiillista näkökykyä eikä silmiä, jotka ovat hämärät, sokeat tai katsovat kieroon, haluaa hän myös, että hänen ymmärryksensä, joka on sielun silmä, on oleva kirkas ja totuudelle avonainen. Niin kuin ruumiillinen silmä terästyy ja saavuttaa luotettavuutensa alituisen ja päivittäisen harjoituksen kautta, teroittuu ja harjaantuu ihmisen ymmärrys alituisessa kosketuksessa moninaisten ja monenlaisten kokemusten parissa elämän koulussa.

Aluksi on ymmärrys ihmisen persoonallisen minän talutusnuorassa, tyydyttäen sen vaatimuksia, nautintoja, onnea. Täten se kuitenkin vie omistajansa siihen moraalisten ja fyysisten ristiriitojen yhteiskunnalliseen vyyhtiin, joka on luonnollisena tuloksena siitä, että ei yksi, vaan tuhannet taistelevat persoonallisen hyvinvoinnin puolesta, ja muodostaa itselleen loogisen teorian toisensa perään puolustaakseen omaa elämäänsä ja löytääkseen siinä totuuden. Ja koska maalliset kärsimykset vähitellen hiovat pois ihmisen itsekkyyttä, tunkeutuu hänen älyynsäkin enemmän ja enemmän totuuden valoa, niin että hän vihdoin havaitsee kaikkien omien järkihavittelujensa arvottomuuden. Silloin luopuu hänen väsynyt ajatuksensa kaikista teorioista ja ylentyy Totuuden omaan, jumalalliseen järkeen.

Tietämättömyys on hävitetty, ja ihminen on pelastunut tiedon avulla.

Tämä on ensimmäinen tie.

Toinen on Rakkauden tie.

Oman olemuksensa nojalla ihminen tuntee vastenmielisyyttä pahuuteen ja vihaan, mutta vaistomaista vetäymystä rakkauteen ja hyvyyteen. Niin kuin hän rakastaa tervettä ruumista ja terveitä jäseniä, joilla hän voi tuntea ja liikkua esteettömästi, hän myös ihailee hyvää ja voimakasta tahtoa, rohkeutta, uutteruutta, valtaa ja vapautta. Kuten lihakset karaistuvat ja hermot terästyvät päivittäisen, ruumiillisen harjoittelun avulla, niin kehittyy ja vahvistuu tahtokin elämän koulun vastuksellisten olosuhteitten painostuksesta.

Aluksi ihmisen tahto antautuu hänen pyyteittensä palvelukseen ja suuntaa toimintansa oman minän oikkujen ja toiveiden tyydyttämiseen, mutta koska hän täten joutuu taisteluun toisten samanlaisten tahtojen kanssa, kohtaavat häntä surut, huolet ja kärsimykset, jotka jyrsivät hänen itsekkyyttään, kunnes hän väsyy siihen. Jonkun hyvän työn on hän myös aina tehnyt sydämensä vaistosta. Ja mitä enemmän hänen itsekkyytensä kuluu pois, sitä enemmän levittää hän ympärilleen hyvyyden lämpöä. Hän rakentelee taivaallisia siltoja omansa ja toisten sielujen välille. Vihdoin nousee päivä, jolloin kaikki se hyvä, minkä hän on tehnyt, palaa hänen itsensä luo ja murtaa viimeisen jätteen siitä itsekkyyden kuoresta, joka oli häntä kahlehtinut. Silloin hän on vapautettu henki, joka tuntee yhteytensä ja yhteenkuuluvaisuutensa kaikkeen ympärillä olevaan, ja pyhittää tietoisena puhdistuneen tahtonsa Rakkauden palvelukseen.

Itsekkyys on kukistettu. Ihminen on pelastunut laupeuden avulla.

Tämä on toinen tie.

Nämä ovat kaksi tietä, mutta mitä enemmän ne lähestyvät päämäärää, sitä enemmän sulautuvat ne yhdeksi. On ihmisiä, joilla äly näyttää kehittyneen sydämen hyvän tahdon kustannuksella, ja on tapana toiselta puolen väittää, että hyvyys on typerää, mutta on lohduttavaa tietää, että täydellisessä ihmisessä ymmärrys ja tahto ovat yhtä, vaikka kumpikin on saavuttanut korkeimman mahdollisen kehityksen.

Kuitenkaan kaikki ihmiset eivät vaella näitä luonnon osoittamaa teitä. Monen mielestä ne ovat liian pitkällisiä, liian mukavia ja liian yksitoikkoisia. Ja tämän lajin ihmisille on olemassa kolmas tie.

Tämä kolmas on Kauneuden tie. Sitä voitaisiin myös nimittää vapaan tahdon tai järjen tai sisäiseksi eli salatuksi tieksi. Sillä ihminen vaeltaa kolmatta tietä, kun hän on tietoinen molemmista toisista. Mitä näet sisältää kauneuden käsite? Nimitämme kauniiksi sitä, mikä herättää mieluisia tunteita meissä, vetää meitä puoleensa ja loihtii esiin kaipuumme. Mutta kun tulemme tietoisiksi elämän päämäärästä ja niistä teistä, jotka "johtavat Jumalan luo", vaikuttaa se meihin niin kuin kauniin ilmestyksen näkeminen, ja me tunnemme kaihoa siihen täydelliseen Elämään, joka viittoaa meille etäisyydestä.

Epäilemättä kehitys on kaikkialla toimiva olemassaolon laki, ja epäilemättä sen mahtavat tulva-aallot kantavat ihmisyksilöt ennemmin tai myöhemmin Elämän rantamille. Ihminen ei ole kuitenkaan pakotettu tolkuttomasti harhailemaan harhojen merellä murtuneitten toiveitten ja rikottujen valojen sirpaleiden keskellä odotellessaan suotuisaa tuulta, joka veisi hänet pelastavalle rannikolle; hänellä on uimiskyky, ja jos hän kuuntelee tarkasti, kuulee hän niiden rohkaisevia huutoja, jotka jo ovat päässeet rannikolle ja nyt työntävät veneitä vesille tullakseen auttamaan hädänalaisia veljiään. Toivon elähdyttämänä ja huutojen rohkaisemana näkee hän näyssä etäisen maan ja ponnistaa voimansa äärimmilleen. Ja juuri kun hän tuntee niiden loppuvan, pelastavat veljet hänet veneeseensä.

Ihminen on järkiolento, ja tämän korkeamman luontonsa nojalla, joka on hänelle lahjoittanut myös omantunnon eli tahdon kompassin, on hän onnen, ilon, rauhan ja rakkauden kaipuun täyttämä, siis kaiken sen, joka näyttää olevan pannaan julistettu niistä itsekkäistä olosuhteista, jotka vielä vallitsevat maailmassa. Hän ei tiedä tämän kaipuunsa alkuperää, ja kun hän näkee kauneimpien unelmiensa raunioituvan, luulee hän, että elämän kulku on sellaista ikuisesti ja että maailmankaikkeutta johtavat tieteellisen kuivat ja sydämettömät lait. Hän ei havaitse, että syy ei ole ulkopuolella, vaan hänessä itsessään ja että hänen oma älyttömyytensä, hänen oma itsekkyytensä rakentaa muurit hänen kaipuunsa ihanteitten ja niiden toteutumisen välille.

Mutta, kun hän tulee tietoiseksi itsestään järkiolentona, tietoiseksi mahdollisuuksistaan ja tehtävistään, silloin hän älyää, että jaloin hänessä on myös todellisinta, että myös lapsen ja nuorukaisen kauneimmat unelmat olivat todenperäisintä ja parhainta. Hän vaipuu autuaaseen haltiotilaan havaitessaan, että Elämä, Jumala, Suuri Läsnäolo, lopulta rakastaa juuri sitä, mitä hän yksinkertaisina hetkinään on nimittänyt pyhimmäkseen, vaikka järkevinä hetkinään taasen hupsuimmakseen, mutta joka enemmän kuin mikään muu maan päällä on antanut hänelle sitä onnea ja iloa, mikä on erottamattomasti yhdistetty kauneuteen.

Hän muuttuu uudestaan lapseksi. Hänen kaipuunsa on tullut tietoiseksi, ja täydellisesti uskoen korkeamman luontonsa jumalalliseen syntyperäoikeuteen suuntaa hän mielensä siihen elämään, missä kauneus on toteutettu. Hän etsii sitä totuutta, joka on valistava hänen järkensä, ja sitä rakkautta, joka on lämmittävä hänen tahtoaan, ja hän on astunut tielle, jossa ihminen ei enää ole halujen ja pikkumaisuuden uhmailevien vaatimusten orjana, vaan jumalihmisenä käyttää mahtiaan ja ylvästä oikeuttaan kaiken sen yli, mikä on itserakasta ja katoavaa.

Tämä on rukouselämää, sillä ajatella koko sielullaan on rukoilla. Tämä on elämää jumalanpalvonnassa, sillä tahtoa koko sielunsa voimalla on palvella Jumalaa. Tämä on täyttyneitten haaveitten elämää, sillä ajatella ja tahtoa totuutta ja rakkautta koko sielustaan on vaeltaa voitokkaasti maailman läpi.

Tämä on sitä elämää, jossa ihminen ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä. Tällä tiellä saavuttaa hän päämäärän pikemmin kuin toisilla. Sillä hän liittää oman voimansa luonnon voimaan. Ja kerran valkenee päivä, jolloin hän on täydellinen tiedossa, täydellinen rakkaudessa.

Kahleensa hän on katkonut, ja pelastetuksi hän on tullut uskonsa kautta.

Tämä on kolmas tie.

Tulevaisuuden uskonto on sitä julistava. Tulevaisuus on se aika, jolloin ihminen ei ole tietoinen vain maailmankaikkeuden ilmiöistä, vaan myös niiden luojasta, Elämästä. Tulevaisuuden uskonto on Järjen uskonto.

Valtaistuimen perillinen

Silloin puhui hän heille tämän vertauksen: Oli kuningas, jonka tuli valita seuraajansa, ja hän antoi kutsua koolle valtakuntansa nuoret miehet ja sanoi heille: ken teistä uskoo minulle sydämensä toiveet, hänelle ne täytetään.

Mutta hän tahtoi koetella heidän sydämiään todetakseen, kuka heistä oli arvokas tulemaan kuninkaaksi hänen jälkeensä.

Silloin sanoi hän ensimmäiselle: mitä toivot? Ja hän vastasi: rakastan erästä neitoa, herra, mutta minä olen köyhä mies enkä voi naida häntä, mutta sydämestäni toivoisin voivani tehdä sen. Ja kuningas sanoi: mene ja pyydä aarremestariltani sata kultarahaa ja mene naimisiin neitosi kanssa. Ja hän tuli hyvin iloiseksi ja meni.

Sitten kuningas sanoi toiselle: mitä sinä haluat? Ja hän kumarsi ja sanoi: herrani ja kuninkaani, vähäpätöinen palvelijasi ei omaa mitään suuria toiveita. Hän on tyytyväinen paljon vähempään kuin mitä sai hänen veljensä. Ja kuningas sanoi: mene ja pyydä aarremestariltani satakymmenen kultarahaa, niin kateellinen ahneutesi on tyydytetty. Ja hän meni ja iloitsi sydämessään.

Mutta kuningas sanoi kolmannelle: mitä sinä toivot? Ja hän vastasi: olen runoilija, herra ja tahtoisin että valtava kansanjoukko kuuntelisi ja ylistäisi minua. Ja kuningas sanoi: mene ja tule luokseni huomenna, niin saat ilahduttaa minua ja hoviani lauluillasi. Ja hän meni ja oli ylpeä mieleltään.

Silloin kuningas sanoi neljännelle: mitä sinä haluat? Ja hän vastasi: herra, minä kirjoitan kronikkaa maastasi, mutta tahtoisin matkustaa vieraisiin maihin oppiakseni enemmän, ja minä olen köyhä. Ja kuningas sanoi: mene ja ota aarremestariltani mitä tarvitset ja matkusta. Ja hän meni ja oli kiitollinen sydämessään.

Sitten kuningas sanoi viidennelle: mitä sinä toivot? Ja hän sanoi: haluaisin rakentaa sinulle linnan, herra kuningas, sillä tekisin siitä kauniimman kuin mikään niistä, jotka sinulla nyt on. Ja kuningas sanoi: mene ja ota varoja aarremestariltani ja rakenna minulle se linna. Ja hän meni iloisena siitä, että hänen toiveensa oli täyttynyt.

Mutta kuudennelle kuningas sanoi: mitä sinä haluat? Ja hän vastasi: työtä, sillä vaimoni ja lapseni näkevät nälkää ja palelevat. Ja kuningas sanoi: mene voutini luo, ja hän antaa sinulle maatilan. Ja hän meni kyynelten tippuessa hänen silmistään.

Mutta kuningas ajatteli: ihmislapset etsivät kaikki paikkaansa, ja heidän tulee se saada. Mutta milloin löydän sen, jota etsin? Ja kuningas sanoi seitsemännelle: mitä sinä toivot? Ja hän vastasi: sinun vallassasi ei ole täyttää rukoustani, herra kuningas, sillä haluan kuolla. Mutta kuningas sanoi: miksi haluat kuolla? Silloin hän sanoi ja virkkoi: Anoin sydämestäni, että saisin hyödyttää ja rakastaa ihmisiä, mutta he työnsivät minut luotaan eivätkä tarvinneet minua, ja nyt sydämeni on raskaana surusta ja pettymyksestä ja minä toivon, että kuolema ottaisi minut heti paikalla.

Silloin kuningas ilostui suuresti ja sanoi: tule syliini, poikani, sillä sinusta on minun jälkeeni tuleva kuningas. Ja hän antoi pukea hänet upeimpaan pukuun ja pani sormuksen hänen käteensä ja teki hänestä seuraajansa.

Ja minä sanon teille: ken teistä rakastaa tässä maailmassa jotakin muuta enemmän kuin lähimmäisensä hyödyttämistä, häntä ei nimitetä Isäni pojaksi, joka on taivaassa.

Jatkuu...

Kirjasta Framtidens religion, v. 1900

Suom. J. K. S.

Ruusu-Risti — 1932