Pekka Ervast

Vanha ja uusi liitto

Heprealaiskirjeen kuvauksen vanhasta ja uudesta liitosta emme voi ymmärtää tarkoittavan ainoastaan yksilöllisyyspsykologista mystiikkaa. Kuvaus on laadittu siihen tapaan, että se välttämättä tarkoittaa jotakin muutakin mysteeriä. Tämä toinen merkitys arvattavasti on laadultaan historiallinen.

Jos Melkisedek edustaa salaista veljeskuntaa ja salaisen koulun alkuperäistä metodia, tuntuu kuin Jeesus Kristus – vaikka hän on saavuttanut mestariuden Melkisedekin so. salaisen koulun järjestyksen mukaisesti – edustaisi jotakin omaa uudempaa kehitysjärjestelmää, jota heprealaiskirje pitää nimenomaan "parempana". Jos vanhaa kehitystapaa kuvataan sanoilla laki, uhri, kuri, kuvataan taas uutta nimityksillä usko, armo, anteeksianto. "Jos siis täydellisyys olisi ollut saavutettavissa leeviläisen pappeuden kautta, sillä sen alla laki kansalle säädettiin, miksi sitten oli tarpeen, että toisenlainen pappi nousi Melkisedekin tavoin, eikä tullut nimitetyksi Aaronin tavoin? Sillä pappeuden muuttuessa tapahtuu välttämättä lainkin muutos." (7:11,12) "Täten kyllä entinen säännös kumotaan, koska se oli voimaton ja hyödytön – laki ei näet tehnyt mitään täydelliseksi – mutta sijaan pannaan parempi toivo, jonka kautta lähestymme Jumalaa. Ja niin kuin tämä ei tapahtunut ilman valantekoa – nuo näet ovat ilman valaa tulleet papeiksi, mutta tässä valalla, sen asettamana, joka sanoi hänelle: ’Herra on vannonut eikä sitä kadu: sinä olet pappi iankaikkisesti’ –, sikäli on myös parempi se liitto, jonka takaajaksi Jeesus on tullut." (7:18-22). "Ja noita toisia pappeja on täytynyt olla useampia, koska kuolema ei ole sallinut heistä kenenkään pysyä. Mutta tällä on katoamaton pappeus, sen tähden että hän pysyy iankaikkisesti, minkä tähden hän myös voi täydellisesti pelastaa ne, jotka hänen kauttaan Jumalaa lähestyvät, koskapa hän aina elää rukoillakseen heidän edestään!" (7:23-25).

Niin, heprealaiskirje väittää selvin sanoin, että täydellisyys, ihmiselämän siveellinen ja henkinen päämäärä ei ollut saavutettavissa ennen Jeesus Kristuksen ilmestymistä – lain tie ei siihen vienyt. Täydellisyyteen vie ainoastaan se uskon tie, joka Jeesus Kristuksessa on avautunut. Mikä siis on vanhan liiton lain tie, mikä uuden liiton uskon tie? Ja mikä merkitys on käsitteellä "täydellisyys"?

Nämä seikat selvenevät meille, jos turvaudumme teosofisen maailmankatsomuksen avaamiin näköaloihin.

Samoin kuin heprealaiskirje opettaa teosofiakin, että ihmiselämän henkinen tarkoitusperä eli ihmissielun kehityksen päämäärä on täydellisyys. Tähän täydellisyyteen sisältyy monenlaisten kykyjen saavuttaminen, mutta lyhyesti määriteltynä se on yksilöllisen ja persoonallisen tajunnan ääretön syventyminen ja laajentuminen. Tämä tajunnan laajentuminen on, kuten teosofiasta tiedämme, siksi objektiivinen asia, että sillä on suoranainen vastaavaisuutensa ihmisen aineellis-ilmiöllisessä olemuksessa: hänen auransa eli sielullinen ilmakehässä suurenee ja kirkastuu, samassa määrin kuin hän etenee henkisen kehityksen kaidalla tiellä.

Jos nyt ihmiskunta olisi jätetty yksin – ilman korkeampaa apua – taivaltamaan kehityksen tietä, ymmärrämme, kuinka hidas kehitys olisi ollut. Siirtyminen eläimellisestä vaistoelämästä inhimilliseen ajatteluun olisi vaatinut arvaamattomia ajanjaksoja, ja mistä olisi löytynyt porras uskonnolliseen hartauteen ja jumalaisten ihanteiden ymmärtämiseen? Vielä on ihmiskunta syvästi kiinni eläimellisyydessä ja vaa'assa itsekkyydessä, mutta toinen puoli sen tajuntaa on kuitenkin kokenut jumalaisen korkeita ja puhtaita ajatuksia ja tunteita. Tämä on mahdollista sen avun kautta, minkä ihmiskunta on saanut korkeampien olentojen puolelta, josta meillä on todistuksena maailman uskonnot ja yleensä kaikki muistomerkit ja jäljet suurten viisaiden ja "jumalan poikien" esiintymisestä maan päällä.

Siitä lähtien kun Melkisedek joukkoineen muutti maan päälle ja perusti salaisen veljeskunnan ja salaisen koulun, on viisauden salainen tie ollut avoinna maapallon ihmislapsille. Näiden alkuperäisten opettajien ääni on kehottavana ja kutsuvana kaikunut läpi aikojen: noudattakaa meidän neuvojamme, lapset maan, totelkaa, mitä me teille käskemme, tehkää niin kuin me teille opetamme, niin te viisastutte ja kehitytte. Me ilmoitamme teille elämän lain ja kehityksen salaisen järjestyksen. Jos te lakia tottelette, kasvatte viisaudessa ja tiedossa.

Entä laki? Se oli aina sama. Se aina teroitti hyveitä. Ihmisen tuli luopua pahasta – laki selitti mikä on paha. Hänen tuli pyrkiä kaikkeen hyvään – laki viittasi siihen synnittömyyteen, puhtauteen, jalouteen ja epäitsekkyyteen, joka oli viisauden tunnusmerkki.

Ihmiskunnan ei tarvinnut vaeltaa pimeydessä, sillä valo oli sille näytetty. Puhdistuksen ja vihkimyksen kaita tie, niiden taivaihin nousevat portaat, joiden alin askel kohosi, keskellä ihmiselämän iloja ja suruja, oli avattu ja viitoitettu. Sillä kulkien, portaita nousten ihmisyksilö kehittyi ja kasvoi. Hän viisastui samassa määrin kuin hän eteni siveellisesti, ja hänen hyvyytensä kasvaessa kasvoi hänen kykynsä rakastaa.

Mutta, sanoo heprealaiskirje, täydellisyys ei sillä tavoin ollut saavutettavissa. Ihminen tosin nousi taivaihin, mutta taivas ei tullut alas maan päälle. Ihminen tosin tuli jumalaksi, mutta jumala ei vielä tullut ihmiseksi. Sillä ihmisen täydellisyys ei ole sitä, että ihminen häipyy jumalaan, vaan sitä, että jumala täyttää ihmisen ihmisenä. Ja kuinka tämä taas oli mahdollista ilman ihmistä, jonka tajunta ulottui koko ihmiskuntaan, koko aurinkokuntaan? Sillä pienemmässä alassa ei suinkaan jumalan itsetajunta voinut liikkua!

Koko ihmiskunta eli sen tähden kuin odotuksessa. Se odotti hetkeä, jolloin taivas ja maa ojentaisivat toisilleen kättä, jolloin jumala ja ihmiskunta sulautuisivat yhdeksi. Tämä ei voinut tapahtua Melkisedekin kautta. Melkisedek ja hänen henkijoukkonsa olivat vieraita tällä tähdellä, suuria opettajia ja auttajia, mutta eivät ihmisiä. Ihmiset, jotka kulkivat heidän jäljissään, tulivat henkiolentoina itsetietoisiksi, ehkäpä ihmisinä jumaliksi, mutta ei jumalina ihmisiksi. He nousivat itse jumalan luo, mutta eivät tuoneet jumalaa ihmisten keskuuteen. Missä oli syy ja missä salaisuus? Se oli rakkaudessa ja rakkauden puutteessa.

Melkisedek rakasti ihmiskuntaa, ah, kuinka hän rakasti! Mutta hänen rakkautensa oli kuin vanhemman veljen, kuin ystävän, kuin sukulaisen, jolle on uskottu nuoremman omaisen holhous. Hän ohjaa nuorempansa kehitystä, hän suunnittelee tämän elämänkulkua, hän opastaa, hän oikaisee, hän neuvoo. Hän on ihmiskunnan jumalainen kaitsija, jonka huostaan taivaallinen isä on uskonut surujen tähden, ja hän on täydellisyydessään saavuttamaton.

Mutta hänen, Melkisedekin, rakkaus ei ollut niin kuin äidin, joka ymmärtää poikansa täydellisesti, joka heikkoudessa on poikansa tuki ja synnissä hänen turvansa, eikä se ollut niin kuin morsiamen tai yljän, joka unohtaa itsensä rakastettunsa ihailussa, jonka inhimillisen kirkas katse näkee kauneuden, missä vielä on rumaa, ja hyvän, missä vielä on pahaa. Sillä kuinka hän, joka seisoi äärettömän korkealla, olisi voinut ihailla ja inhimilliseltä rakkaudella rakastaa sitä, joka mateli hänen jalkojensa juuressa? Hän armahti sitä ja sääli sitä, mutta sen syvin salaisuus oli sen itsensä ratkaistava, sen korkein korkeus sen itsensä löydettävä. Jotta jumala osaisi ymmärtää ja rakastaa ihmisiä, täytyy hänen "kaikessa tulla veljiensä kaltaiseksi" (2:14). Ei hän osaisi "sääliä heikkouksiamme, ellei hän olisi kaikessa kiusattuna, samalla lailla kuin mekin" (4:15), eikä hän osaisi "kiusattuja auttaa, ellei hän itse ole kiusattuna kärsinyt" (2:18).

Kuinka tämä jumalan ihmiseksi tuleminen, tämä jumalan inkarnaatio, saattoi käydä päinsä? Kuten sanottu, ainoastaan ihmisen välityksellä, joka kaikki ymmärsi ja kykeni kaikkia rakastamaan. Tätä ihmistä Melkisedek odotti, tätä ihmistä odotti jumala.

Oliko sitä ihmistä olemassa? Pieni ryhmä ihmisiä – Melkisedekin valittuja – aavisti mysteerin lähentymistä, ja yksi heistä – valituista valittu -- uhrasi itsensä, jotta mysteeri täyttyisi. Se ihminen oli, ja se oli hän, joka viimeisessä ruumistuksessaan kantoi, Jeesus Natsaretilaisen nimeä.

Jeesus Kristus tulee täten ihmiskunnan historian käännekohdaksi, josta uusi ajanjakso alkaa, keskustaksi, johon vanha liitto lakina päättyy ja josta uusi uskossa alkaa. Hän on yksilönä ihmisistä merkillisin, ja me emme suinkaan kykene "päästämään hänen kengännauhojaan" eli kertomaan hänen yksilöllisen kehityksensä kulkua. Takanaan hänellä on pitkä sarja maallisia ruumistuksia, joiden kuluessa hän kasvoi viisaudessa ja tiedossa. Hän kuului niihin, jotka jo varhain ihastuivat seuraamaan suuria opettajia ja nousemaan kirkkaudesta kirkkauteen Melkisedekin koulun vihkimyksissä. Mutta hän kuului samalla niihin, jotka tahtoivat, ettei mikään inhimillinen ole heille vieras, ja sen tähden syöksyivät kaikkiin kärsimyksiin ja kiusauksiin. "Ja lihansa päivinä hän kovalla huudolla ja kyynelillä uhrasi rukouksia ja anomuksia sille, joka voi pelastaa hänet kuolemasta; ja hänen rukouksensa kuultiin hänen jumalan-pelkonsa tähden" (5:7).

On vain yksi asia, joka aina yksimielisesti kerrotaan hänestä: vaikka hän tunsi inhimilliset heikkoudet ja inhimilliset kiusaukset, hän kuitenkin aina oli "ilman syntiä" (4:15). Kuinka tämä oli mahdollista? Jos hän oli ihminen, kuinka hän saattoi olla ilman syntiä. Jos nuo sanat taas tarkoittavat jumalan inkarnaatiota, sitä, että jumala Jeesus Kristuksen kautta tutustui inhimillisiin heikkouksiin ja kiusauksiin, silloin kyllä ymmärrämme, että Jeesus ollessaan jumalan täyttämä oli ilman syntiä. Mutta miksihän siitä ollenkaan huomautetaan? Tottahan jumala on ilman syntiä, eikä se suinkaan ole Jeesukselle ansioksi luettava, ettei jumala hänen kauttaan tehnyt syntiä. Sitä paitsi on mahdotonta ajatella, että jumala olisi ollut täydellisesti Jeesuksessa hänen aikaisemmissa ruumistuksissaan. Nyt kuitenkin nimenomaan huomautetaan, että Jeesus oli ilman syntiä jo "lihansa päivinä" – vieläpä juuri niissä. Mikä niin ollen on tämän salaisuuden ratkaisu?

Niin, Jeesuksen erikoisuus oli juuri siinä, että hän alusta saakka, siis siitä hetkestä lähtien, jolloin hän aloitti esoteerisen itsekasvatuksensa, oli "ilman syntiä". Heprealaiskirjeen sepittäjä samoin kuin muut pyhät kirjoittajat ovat juuri tällä lausunnolla tahtoneet korostaa sitä uutta psykologista kykyä, joka Jeesuksessa niin loistavalla tavalla oli etualalla. Ja mikähän mahtanee olla tämä uusi psykologinen kyky?

Se on yksinkertaisin asia maailmassa, kun sen nimeltä mainitsemme, ja kuitenkin me sillä paljastamme elämän suurimman ja syvimmän salaisuuden.

Tämä merkillinen kyky, joka ottaa pois "synnin", on rakkaus. Se, että Jeesus aina oli ilman syntiä, merkitsee, että hän aina rakasti. Hän ei koskaan tehnyt mitään ilman rakkautta. Hän ei koskaan uskonut mihinkään, ennen kuin hänen sydämensä rakasti sitä. Hän oli tavallaan ylpein ja uppiniskaisin ihminen, sillä hän ei koskaan totellut, ennen kuin hän rakasti ja rakkaudessa ymmärsi. Mutta hän rakasti aina.

Hän ei ollut mikään psykologinen mahdottomuus. Jokaisessa ihmisessä on siemen tuohon samaan rakkauden synnittömyyteen. Kun ihminen rakastaa, hän ei voi ajatella alhaista, ei tuntea itsekkäästi, ei tehdä pahaa. Hän on rakkaudessa puhdas ja synnitön. Jeesus Kristuksen jälkeen ovat tuhannet ihmiset tunteneet sisimmässään, että rakkaus on synnin vastakohta, mutta lieköhän kukaan vielä niin voimakkaasti rakastanut kuin Jeesus? Jeesus oli todella veljistä ensimmäinen. Buddha oli tuon saman rakkauden partaalla, mutta hän korotti viisauden ylemmäksi, Jeesus sitä vastoin asetti rakkauden elämän korkeimmaksi voimaksi.

Ja rakkaus sai ihmeen aikaan. Ennen jumala – logos – oli vain voinut "puhua profeettain suun kautta" (1:1), so. ottanut haltuunsa vain osan profeetan inhimillisestä olemuksesta, nyt sitä vastoin tapahtui logoksen mieskohtainen inkarnaatio. Jeesus antoi olemuksensa kokonaan jumalalle.

Jumala siis ilmestyi maan päälle ihmisen olemuksessa. "Ken pojan näkee, hän näkee isän." Jumalan tajunta käsitti tästä lähtien koko inhimillisen maailman. Ja sen tähden tapahtui niin suuri muutos ihmiskunnan historiassa. Ennen jumala asui taivaissa, nyt jumala oli myös maan päällä ja – "maan alla", syvimmässä helvetissä. Olihan jumala siellä aina ollut – persoonattomana. Mutta nyt hän oli persoonallisesti läsnä kaikkialla – myös joka ihmisessä.

Jeesus Kristuksen rakkauden kautta jumala on astunut joka ihmisen sieluun, ja jokainen ihminen, joka maan päälle syntyy, voi löytää jumalan itsessään – jumalan, joka samalla on Jeesus Kristus.

Niin on Jeesus Kristuksen kautta "uusi liitto" solmittu. Uusi tie on avattu, uskon tie. Kun ihminen uskossa ottaa vastaan vapahtajan, syntyy Kristus hänen sielussaan. Ei silti "vanha liitto" ole päättynyt käytännössä. Kyllä ihmiset vielä lain tietä kulkien saavat pyrkiä täydellisyyteen – ja ennemmin tai myöhemmin he kohtaavat Kristuksen silläkin tiellä. Uusi liitto on vain avannut uuden tien, joka heprealaiskirjeen ja monen, monen kokemuksen mukaan vie paremmin, so. varmemmin ja suoremmin päämäärää, täydellisyyttä kohti.

Uskon tiellä Kristus kuljettaa ihmistä täydellisyyttä kohti. Ja hänen kulkemisensa on elämää täydellisyydessä, sillä se on elämää rakkaudessa. Mutta rakkaudella on selvät tunnusmerkit, joista Kristus ihmisen sielussa opettaa. Sen tähden on meidän välttämättömästi käsitettävä rakkaus ja täydellisyys Kristuksen hengen mukaisesti.

Tietäjä – lokakuu 1918

Skannattu Ruusu-Risti-lehdestä (8/1968), johon kieliasua oli uudistettu.