Pekka Ervast

Vapaa tahto ja välttämättömyys

Kysymys vapaasta tahdosta on pannut monen ajattelijan pään pyörälle. Pitkään ei ole tarvinnut pohtia, ennen kuin on huomannut, että ihmisestä puhuttaessa ei ehdottoman vapaasta tahdosta voi olla kyse. Miksi sitten ylipäänsä puhutaan "vapaasta tahdosta" ihmisen yhteydessä? Missä määrin on ihmisellä vapaata tahtoa?

Meidän mielestämme olisikin asianmukaisempaa puhua vain "ihmisen tahdosta". Silloin oltaisiin päästy yhdestä metafyysisestä pulmasta. Sillä ihmisen tahtoa ei kukaan ryhdy kieltämään. Onhan ihminen kehittyvä henki, jonka kehityksen tekee mahdolliseksi kolme häntä elähdyttävää perusvoimaa: tahto, tunto ja tieto (järki). Tämä hänen "kolmiyhteytensä" on salaisten oppien mukaan suora perintö eli heijastus jumalallisesta alkulähteestä, omalla tasollaan "vapaa" ja "täydellinen", vaikka aineeseen astuneena aineen "kahlehtima" ja "pimittämä". Toisella kielellä tämä merkitsee: mikäli ihminen on Jumala, on hän täydellinen, yksilötajuntansa sitä vastoin kehityksen alainen ja alkuaan aineeseen vajonneena täydellisyyden täydellinen vastakohta. Ja vielä käytännöllisemmin lausuttuna — kun emme katso asioita niin korkealta kannalta: me ihmiset olemme tahdon, tunnon ja järjen elähdyttämiä yksilöitä, ja meidän tahdomme, tuntomme ja järkemme kehittyvät alati. Ne kehittyvät niin voimakkaiksi ja niin puhtaiksi, että tulemme lopulta itsetietoisesti kuolemattomiksi olennoiksi, jotka voimme ja jotka tahdomme ottaa osaa jumalalliseen elämäntyöhön.

Mutta mikä on välttämättömyys? Ensiksikin se, että meidän täytyy kehittyä: elämän laki. Toiseksi se, että kehitystä aikaansaa aineellisissa maailmoista syysyysuhteen eli karman laki: jokaisella teolla, sanalla, ajatuksella on oma seurauksensa, joka opettaa meitä. Kolmanneksi se, että kehitys on järjestetty, että se tapahtuu vuorottaisuuden, jälleensyntymisen lain mukaan, joka sanoo, että työ ja lepo vaihtelevat, että kylvö ja niittäminen uudistuvat vuorotellen. Ihminen on henkinen tajuntakeskus, joka "astuu aineeseen", syntyy ruumiiseen ja kylvää; ajan täytyttyä hän vetäytyy pois ruumiista ja niittää. Niitettyään hän astuu ruumiiseen jälleen, jatkaakseen mistä viimein lopetti ja kylvääkseen uutta. Sitten hän taas vetäytyy itseensä niittämään ja miettimään kokemuksiaan. Tällä tavalla hän jatkaa, kunnes on opittavansa oppinut, saavuttanut täydellisen tiedon, täydellisesti puhtaan tahdon ja täydellisesti rakastavan sydämen.

Kun tältä kannalta katselemme ihmiselämää, ymmärrämme helpommin, mikä se välttämättömyys on, joka meitä sitoo eikä anna meidän tehdä niin kuin "tahtoisimme".

Sattumaa ei ole eikä sokeaa täyttymystä, vaan että kehitystä silmälläpitävä sallimus, oma tahtomme ja meidän itsemme luoma kohtalon välttämättömyys ohjaa askeleitamme elämässä.

Omatunto – lokakuu 1905

[Lyhennelmä, kieliasua päivitetty sisältöön puuttumatta.]