Pekka Ervast vastaa kysymyksiin

Sana magia lienee alkuaan tullut Persiasta, jossa puhutaan maagien uskonnosta. Persian viisaita sanottiin maageiksi. Ne ovat samoja, joita evankeliumeissa sanotaan tietäjiksi ja joita me voimme nimittää adepteiksi, mestareiksi, salatieteilijöiksi. Sana magia tarkoittaa jotain tietoa. Mme Blavatsky sanoo jossain, että sana magia on alkuaan johtunut sanskritinkielisestä sanasta MAHA = suuri, siis magia = suuri tieto. Sana magia tavallisessa käytössä merkitsee salaiseen tietoon perustuvaa tietoa. – Suomessa esim. on harjoitettu pitkin matkaa paljon magiaa. Suomalaisilla tietäjillä on aina ollut tietoa salaisista luonnonvoimista ja ihmisen joistakin salaisista kyvyistä. – Magiaa on suuressa määrässä meillä länsimailla käytetty juhlamenojen ja seremonioiden välityksellä. Maagikko käyttää erilaisia maagisia temppuja, tekee ihmeellisiä liikkeitä, lausuu erilaisia sanoja ym. On otettava huomioon se mahdollisuus, että ihminen, jolla ei itsellään ole selvänäköisyyttä ja tietoa, voi oppia jonkin pienen maagisen seremonian toiselta, ja kun hän käyttää sitä, saa hän aikaan jotain. Sen tähden se on tässä merkityksessä vaarallista. Jollei ihminen ole valmistunut, jollei hän ole puhdistanut itseään ja kuitenkin saavuttaa valtaa, on vaara lähellä, että hän käyttää sitä valtaa itsekkäisiin tarkoituksiin. Ja silloin hän on tuominnut itsensä. Hän ei ymmärrä, mitä luonnonvoimia hän kutsuu esille; ja siinä on juuri vaara. Niin kauan kuin ihminen ei ole puhdistanut itseään ja saavuttanut tietoa, hän pysyköön erillään niistä.

Valkoinen magia on sitä, että käyttää salaisia kykyjään aivan epäitsekkäässä tarkoituksessa, Jumalan tahdon mukaan silloin, kun Hän käskee. Siinä ei ole mitään omaa tahtoa. Ihminen ei ole oikeutettu tekemään mitään maagisia temppuja muuta kuin Jumalan käskystä. — 11.10.1923 (RR 1952/9)

Ns. järkensä menettäneet ihmiset muodostavat aivan erikoisen tutkimusalan. Ja se tutkimusala, jonka he muodostavat, on niin monipuolinen, niin täynnä kaikenlaisia yksityiskohtia ja seikkoja eri aloilta ja eri tasoilta, että koko tätä alaa tunnetaan vielä verrattain vähän. Ovat kyllä meidän aikana lääketiede ja lääkärit koettaneet tutkia näitä järkensä menettäneitä ihmisiä ja paljon he ovat saaneet selville. Mutta se, että he tavallisina tiedemiehinä eivät osaa kurkistaa tämän näkyväisen maailman esiripun taa, tekee, että he eivät voi täysin tutkia ja ymmärtää näiden ihmisten asemaa, sillä koko tuo tauti on salaperäisimpiä ilmiöitä ihmiselämässä. Vanhat kreikkalaiset nimittivät sitä jumalalliseksi taudiksi. Heidän mielestään semmoinen ihminen, joka menetti järkensä, joutui aivan erikoisella tavalla jumalien elämästä osalliseksi. Jumalat suosivat häntä, kohtalo suosi häntä, ja jumalat käyttivät häntä jollakin tavalla välikappaleena. Vanhojen kreikkalaisten mielestä hullu ei ollut ollenkaan säälittävä sisäisessä merkityksessä. Toisten ihmisten velvollisuudeksi jäi pitää huolta hänestä tässä fyysisessä maailmassa, koska hän oli joutunut jumalien kanssa tekemisiin.

Me, jotka katsomme näitä asioita salatieteelliseltä kannalta, ymmärrämme, että vanhat kreikkalaiset olivat yhtä oikeutettuja katsomaan niitä omalta kannaltaan kuin meidän aikamme lääkärit ja sielutieteilijät omaltaan. – Me teosofeina olemme tottuneet ajattelemaan useampia tasoja. Me ymmärrämme, että ihminen henkiolentona elää useammalla tasolla yhtä aikaa. Paitsi fyysistä ja eetteriruumista ihmisellä on astraali- ja mentaaliruumis. Hänellä on siis käyttöväline, joka on muodostunut hänen tunteistaan ja ajatuksistaan. Tunteet ja ajatukset eivät ole mitään tyhjää, olematonta, vaan ne ovat yhtä todellisia kuin meidän fyysinen elämämme. Me ymmärrämme nyt, että koska ihminen sielullisena olentona on olemassa toisessakin maailmassa ja koska hänellä on siinä semmoinen todellisuus kuin tunteet ja ajatukset ja niiden käyttöväline, niin ihmisen, joka on mielisairas, ei tarvitse olla sairas näkymättömässä maailmassa. Jos katsomme asiaa kreikkalaisesti, niin sanomme: ihminen on sairas tässä fyysisessä maailmassa sillä tavalla, että hän on vankina, suljettuna ruumiiseen, jota hän ei osaa käyttää, mutta tunnemaailmassa hän on terve. Ihminen on silloin kuin elävänä haudattu.

Mutta asiassa on vielä toinen puoli. Miksi kreikkalaiset sanoivat, että mielisairas on jumalien suosikki? Me huomaamme, että se, että hän on vankina fyysisesti katsottuna, merkitsee, että hän on vapaa sielullisessa maailmassa. Hän voi siellä elää henkiolentojen parissa. Hän saa siellä heiltä kaikenlaista opetusta. Mikä etu hänellä silloin on fyysisestä ruumiista? Se etu, että hän pysyy persoonallisena olentona. Jos hän kuolee, niin persoonallisuus haihtuu vähitellen, mutta kun hän on mielisairas, niin hän on toisessa maailmassa se, mikä hän persoonallisesti on. Hän elää siinä maailmassa vapaasti sen tähden, että hän on persoonallinen olento ja sen tähden, että fyysinen ruumis ei tee hänelle haittaa. Kun ihminen on terve, niin hänellä on kaikenlaisia persoonallisia haluja ja pyrkimyksiä, jotka täyttävät hänen aivonsa kaikenlaisilla asioilla, joten hän ei ole vastaanottavainen henkimaailman opetuksille. Mutta mielisairaalla ei ole niitä esteitä. Hän jättää eläimellisen puolensa fyysiseen maailmaan ja niin hän tunnemaailmassa saattaa kehittyä paljon sielullisesti ja henkisesti. Jos ihminen paranee tästä sairaudesta, on hän jotain voittanut. Hän voi olla vielä vaikka vähän heikko älyllisessä suhteessa, mutta hän on kuitenkin voittanut jotain. Esim. moraalisesti hän on hyvin voimakas. Jos hänellä ennen oli moraalisia heikkouksia, ovat ne nyt poissa. Jos hän taas ei parane, niin seuraavassa elämässä tulee ilmi, mitä hän on voittanut.

Fyysisen tason kannalta katsottuna mielisairaus on hyvin säälittävää, mutta me voimme teosofeina ymmärtää, että sillä on myös valoisa puolensa. — 18.10.23 (RR 1952/9)

KYSYMYS: – Mitä on kuoleminen elämän aikana?

VASTAUS: – Kun ihminen oppii kuolemaan elämänsä aikana, silloin hän todella kuolee pois siitä kiirastulesta, mikä muuten voisi olla hänellä kuoleman jälkeen. Kuoleminen elämän aikana on juuri sitä, että sitten ei enää kuoleman jälkeen joudu kiirastuleen ja helvettiin. Kun sanotaan, että ihmisen pitää oppia kuolemaan elämänsä aikana, niin tarkoitus ei ole, että vapautuisimme joutumasta kiirastuleen, sillä mitä se merkitsee, jos me joudumme kiirastuleen, sillä sehän on puhdistusta, ja sitä me saamme kokea aina täällä maan päälläkin. Sehän on kaikki hyvää koko olemassaolossa. Olemassaolossa ei ole mitään pahaa. Päinvastoin, koska olemme henkiolentoja, meidän täytyy olla kiitollisia elämälle, Jumalalle, että meillä on mahdollisuus kuoleman jälkeen puhdistua ja tulla viattomiksi. Kun elämme täällä maan päällä ja elämme pahoin ja epäpuhtaasti, niin on itse asiassa suuri etu meille, että meillä on tilaisuus siitä vapautua. Meistä tuntuu välistä siltä, että tämä elämämme on niin ikävää siksi, että me emme voi pysyä kauniina ja viattomina. Elämän varrella me olemme tulleet sellaisiksi, että koko meidän persoonallisuutemme voi meitä kiusata. Silloin meissä voi olla sellainen tunne, että kyllä lapsi on onnellinen. Se lapsen viattomuus, tietämättömyys pahasta on ihmisen luonnollinen tila, niin että kun me kerran tulemme viattomiksi, me emme tiedä mitään pahasta. Silloin itse oleminen on ihanaa. Meidän elämämme on autuasta juuri siinä määrin, kuin meitä ei raskauta mikään meissä itsessämme, mikä on pahaa. Silloin meidän elämämme on yhtä rauhaa ja autuutta. Kaikki on ihmeellistä harmoniaa, jos me olemme saavuttaneet lapsuuden tilan.

Jos me elämme täällä ilman kuolemaa, niin mitä toivoa meillä olisi silloin saavuttaa puhtautta. Mutta kuolema on se ystävä, joka heittää meidät kiirastuleen vapauttaakseen meidät pahasta ja tehdäkseen meidät uudestaan lapsiksi. Me saavutamme taivaallisen sieluntilan. Sitten me synnymme tänne uudestaan ja tuomme sen muistin mukanamme, niin että meidän lapsuutemme on ihana. Lopulta meille tulee tuo taivastila niin voimakkaaksi, että elämä kaikkine kokemuksineen ei voi sitä enää riistää. Ja ennen kuin me voimme tulla Valkoisen Veljeskunnan jäseniksi, meidän täytyy tulla kuin lapset.

Kun meidän täytyy oppia kuolemaan tässä elämässä, niin se on sitä, että meidän pitää saavuttaa tässä elämässä se, minkä me saavutamme kuoleman jälkeen, siis lapsuuden tila. Se tapahtuu ensin meidän sieluruumiissamme, ja sitten se tulee tähän fyysiseen ruumiiseemme. Se kuolema, mikä silloin tapahtuu, on sama puhdistusprosessi, mikä tapahtuu kuoleman jälkeen. Me heitämme sieluruumiimme kiirastuleen ja helvettiin, jotta se tulisi lapseksi. Se merkitsee käytännössä, että meidän täytyy oppia irrottamaan itsemme persoonallisuudestamme, meidän täytyy oppia unohtamaan, että olemme persoonallisuuksia. Ensimmäinen askel on se, että meidän täytyy oppia unohtamaan tuo "minun" ja "minä". Jeesus Kristus sanoi: "Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on ja jaa köyhille." Nuorukainen, jolle hän niin sanoi, olisi voinut tehdä juuri niin, mutta hän ei jaksanut. Se oli hyvin tepsivä koetus, mutta nuorukainen ei älynnyt, mitä sillä tarkoitetaan.

Tällä tavoin sanoo Jumala, elämä, meille jokaiselle, mutta se ei merkitse, että meidän täytyy myydä kaikki, mitä omistamme, vaan se merkitsee: sinun pitää sydämessäsi luopua kaikesta; sinä et saa kuvitella, että mikään on sinun. Meidän täytyy oppia; pääsemään siitä ajatuksesta, että jokin on meidän. Ei mikään ole meidän, eivät rahat, eivät tiedot, eivät kyvyt, ei ruumiimme, ei, mikään ole meidän todellisuudessa, vaan Jumalan, Kristuksen. "Niin kuin Sinä, Jumala, tahdot, niin minun pitää tehdä." Jos me olisimme kuin lapset, niin me joka hetki osaisimme elää Kristuksessa ja meidän ei tarvitsisi olla mistään vaivautuneita; me olisimme antautuneet Kristuksen palvelukseen. Se on se aate, jonka mestari on saavuttanut. Se on ihmeellisen yksinkertaista ja ihmeellisen vaikeaa. Jokainen ihminen voi sitä aavistaa. Se on se kuoleminen. Silloin me emme kadota mitään. — 14.2.23 (RR 1954/6)

KYSYMYS: – Mistä johtuu, että vaikka totuudenetsijä on omaksunut itselleen seuraavan opetuksen: "Älä ota vastaan elämässä uusia velvollisuuksia, vaan täytä entiset omantunnontarkasti", niin kuitenkin tulee eteen paljon uusia velvollisuuksia?

VASTAUS: – Kun ajattelemme tällaista ihmistä, joka siis koettaa asettua tietyllä tavalla itse elämään nähden, hän pyrkii silloin elämän kaidalle tielle. Ja jos ihminen on totuudenetsijä tässä intiimimmässä merkityksessä, hän ei enää etsi vain ratkaisua elämänkysymykseen, vaan hän etsii taitoa elää elämä oikein. Silloin hän on paremminkin melkein opetuslapsi, ei enää ainoastaan totuudenetsijä. Hän on elämän etsijä. Ja silloin, kun hän on tällainen elämän tiedon etsijä ja kulkija, silloin hän on ymmärtänyt kasvattaa itseään siinä suhteessa, että kaikki, mitä elämässä tulee häntä vastaan, on karmaa. Se on sellaista, mitä pitää tulla. Ja tämä on vaikeimpia läksyjä elämässä, sillä ihminen kyllä luonnollisessa tilassa tahtoisi määrätä elämästään. Hän tahtoisi luonnollisesti, että hänen elämänsä olisi onnellinen. Tällainen vaatimus ja toivomus voi olla ihmisellä luonnollisessa tilassa. Mutta ihminen, joka ei enää tahdo olla vain tietämättömyyden luonnollisessa tilassa, joka tahtoo asettua opetuslapsen kannalle elämän suhteen, ei aseta mitään vaatimuksia elämälle; hän vaatii vain itseltään. Hän sanoo: kaikki, mitä elämässä tapahtuu, on karmaa. Ei hän tiedä, onko hänen elämänsä onnellinen vai onneton. Usein se on onneton. Mutta hän ei ollenkaan luo mitään varmoja kuvia elämän ulkonaisesta kulusta. Kysymys ei siis ole siitä, että hänen elämänsä pitäisi muodostua miksikään paratiisiksi ulkonaisessa suhteessa, vaan siitä, että hän osaisi suhtautua oikealla tavalla itse elämään ja siis löytää onnensa, autuutensa, rauhansa omasta itsestään. Hän ei voi sanoa, että hänen elämänsä ulkonaisesti tulisi olemaan täynnä harmoniaa. Sisäisesti se on täynnä onnea ja rauhaa. Hän ei siis myöskään voi tietää, että hänen karmalliset velvollisuutensa loppuvat sillä tavoin, ettei hän ota itse päälleen uusia, turhia velvollisuuksia. Voi olla mahdollista, että elämä tuo hänen eteensä uusia velvollisuuksia, mutta hän ei niistä pelästy. Hän koettaa ne täyttää. Esim. isä, joka täyttää kodin velvollisuuksia perhettään kohtaan ja tekee siis työtä perheensä hyväksi, ajattelee joskus: "Ehkä muutaman vuoden perästä olen vapaa velvollisuuksista ja minulle voi tulla hyväkin elämä." Mutta silloin voi yhtäkkiä tapahtua, että hän itse tai joku muu perheessä sairastuu ja kaikki se maksaa paljon. Silloin tulee eteen uusi velvollisuuksien sarja. "Koeta sittenkin olla iloinen; tämä on sen tähden, että sinä tahdoit ottaa kaikki kuin karman kädestä."

Tällaista jokainen saa kokea. On hyvin vaikeaa olla onnellinen silloin, kun kaikki näyttää menevän hullusti. Mutta sitä varten me juuri olemme olemassa, että oppisimme. Ennen kuin tahdomme oppia, koetamme kaikkea välttää ja kaikesta päästä. Ihmisen elämä on yhtämittaista varustautumista kaikkien välttämättömyyksien varalle, mutta me emme voi välttää kuolemaa, onnettomuuksia, sairautta. Aina voi tapahtua jotakin, jota emme ole ottaneet huomioon. — 17.1.1924 (RR 1954/9)

KYSYMYS: – Millä tavoin voidaan kunnioittaa vainajaa haudattaessa tai poltettaessa? Ovatko ylistyspuheet paikallaan?

VASTAUS: – Kuolema on sitä, että ihminen itse henkiolentona, sieluna on jättänyt fyysisen ruumiinsa, jolloin hänen tehtävänsä on olla kokonaan siinä maailmassa, joka ei ole yhteydessä tämän fyysisen maailman kanssa. Tavallisen vainajan, jolla ei ole okkultisia kykyjä, pitää päästä lepoon, rauhaan, mietiskelytilaan, jossa hän vapautuu omasta alemmasta itsestään ja sitten päästä taivaaseen lepäämään, jotta hän jaksaisi esiintyä uudestaan maan päällä. Sen tähden on tärkeää, kun hän jättää fyysisen ruumiin, ettei fyysinen maailma ja ruumis häntä pidätä. Tärkeää on, että hän pääsee vapaasti lähtemään. Ennen kuolemaansa on vainaja voinut ajatella: "Millähän tavoin ihmiset minua kunnioittavat, kun kuolen?" Sellainen ajatus on omiansa sitomaan ihmistä fyysiseen maailmaan. Samoin hänen fyysinen ruumiinsa sitoo häntä tänne. Se ei voi pidättää häntä menemästä toiseen maailmaan, mutta hän voi jäädä kuuntelemaan fyysisen ruumiinsa lähettyville, kunnes se on hävinnyt. Sen tähden on tärkeää, että ruumis lasketaan siunattuun maahan. Tämä ei merkitse sitä, että ruumis olisi laskettava kirkkotarhaan, vaan että itse maapallo on tullut siunatuksi joskus. Mutta tärkeää on kuitenkin, että fyysinen ruumis haudataan siten, että se siunataan maahan.

Ihmisen fyysinen ruumis on kokoomus tämän maailman elementtejä, niitä aineita, mitä on tässä fyysisessä maailmassa.

Fyysisen ruumiin kohtalo on, että sen eri aineosat yhtyvät fyysisen maailman vastaaviin aineosiin, siis palavat vähitellen. Se on aivan välttämätöntä. Tämä on se siunaus, mikä tulee luonnon puolelta. Mutta ihminen on asettunut luonnon herraksi. Hänen täytyy auttaa luonnon työtä. Sen tähden ihmisen, joka saa tehtäväkseen haudata jonkun ruumiin, täytyy auttaa heti luontoa sen siunaavassa työssä ja siunata ruumista niin, ettei ole mitään, mikä estäisi sen hajoamista. Kaikki hidastuttavat toimet poistetaan, ja kaikki yhteys sielun kanssa täydellisesti katkaistaan. Eetteriruumiista jää yksi puoli fyysisen ruumiin yhteyteen ja häviää samanaikaisesti sen kanssa. Tälle eetteriruumiille on myös hyvin tärkeää, että tulee siunaus, joka auttaa hajoamisprosessia. Ruumiin polttaminen on hyvä edistäjä tässä asiassa.

Kun ruumis siunataan haudattaessa tai poltettaessa, on käytettävä sellaista seremoniaa, joka auttaa ruumiin hajoamista. Sitä kirkolliset rituaalit tavoittelevat, mutta ne eivät ole onnistuneet.

Ylistyspuheet ovat paikallaan silloin, kun ne lähtevät suoraan sydämestä ja kun ne auttavat sielun vapautumista maailmasta. Ei siis saa tulla ilmi liian suurta surua, kaipausta, vaan sen täytyy olla kuin ilojuhla vainajan siirtymisestä taivaaseen. Vainaja voi olla mukana omissa hautajaisissaan, mutta se ei ole aivan luonnonmukaista, jollei hän ole kuollut ennenaikaisesti. Kahden vuorokauden perästä sielun pitäisi olla poissa tästä maailmasta, sen piiristä. Pitäisi olla kaunis, yksinkertainen rituaali, oikea okkultinen rituaali ja sellainen juhla, joka ei vedä vainajan huomiota puoleensa. Pitäisi olla sellainen joukko, jolla olisi tietoa asiasta, joukko, joka voisi palvella ja näyttää esimerkkiä, miten on meneteltävä.

Kuolema on ihmissielun lähtö Isän helmaan, kuolema on Isä, rakkaus. Se ei ole mitään persoonallista hemmottelua. Me yritämme tehdä tämän fyysisen elämän persoonalliseksi hemmotteluksi. Se on luonnonlain pakenemista. Me koetamme suojata itseämme kuolemalta, olla ulkopuolella Isän valtakuntaa. Kuolema on kuitenkin Isä, Jumala ja hänen rakkautensa, mutta rakkaus, joka on pelkkää totuutta. Jumala sanoo: "Miksi pelkäät minua, minä rakastan sinua?" Kuolema ei voi olla muuta kuin hyvä, koska se on Isän luo menemistä. Sen tähden ei ole mitään hätää, vaikka vaikeuksia voi olla. — 16.1.1926 (RR 1955/1)

Taivaselämässä ei tule kysymykseen ihmisen persoonallinen halu, sellainen halu, mikä hänellä voi olla tässä fyysisessä elämässä. Se halu, mistä on kysymys, on sellainen halu ja kyky, joka asuu hänen sielussaan, ei persoonallisessa tajunnassa ja ymmärryksessä. Kun ihminen tulee taivaan portille, kysytään hänen sielultaan: kuinka paljon tällaista onnea sinä siedät ja kuinka kauan? Siinä kysytään enemmän kykyä kuin halua, sillä tarvitaan hyvin suurta kykyä voidakseen olla onnellinen. Me ihmiset kykenemme paremmin kärsimään kuin olemaan onnellisia. Se on ihmeellistä. Ihmiset haluavat mielellään olla onnellisia, ja harva on se ihminen, joka vaihtaisi onnensa onnettomuuteen, mutta me emme oikeastaan kykene ottamaan onnea oikealla tavalla vastaan ja käyttämään onnea niin, että sitä voisi kestää aina. Sillä mikä on onnen läksy? Onnen läksy on se, että tekisimme toiset onnellisiksi, jakaisimme toisille onnea, että meistä säteilisi onnea. Kärsimyksen läksy taas on se, että salaisimme kärsimyksen, ottaisimme sen itseemme, emmekä vaivaisi toisia sillä. Monet ihmiset ovat jaloja siinä. Ei ihminen heti tahdo valittaa. Jos tulemme vähän sairaiksi, emme heti huuda, että olemme sairaita, vaan koetamme vähän sulkea sitä itseemme. On liikuttavaa ajatella buddhalaista, kun hän kuolee, sillä hän menee silloin yksinäiseen paikkaan, ettei häiritse ketään. Tolstoillakin, kun hän tunsi kuoleman lähestyvän, oli halu paeta jonnekin, ettei häiritsisi ketään. Itämaalainen tekee niin. Japanissa on kokonainen järjestö, sellainen, jossa ihmistä opetetaan peittämään kaikki. Ei meidän pidä valehdella, mutta jos ymmärrämme siinä ihmisystävällisen puolen, että tahdomme kantaa omat taakkamme ja olla iloksi toisille, silloin se saa toisen muodon. Voihan olla ystävä, jonka kanssa tahdomme jakaa tuskamme, se siitä kyllä keventyy. Toista on sitten taas, kun olemme onnellisia, silloin on onni sitä varten, että se säteilee meistä, ei niin, että huudamme sanoilla sitä, ei toinen tule siitä onnelliseksi " vaan meidän täytyy olla onnellisia kertomatta sitä. Onni pannaan koetukselle.

Tämä onnen läksy on vaikea läksy, sillä taivaselämä on sitä, että me saamme purkaa onnea, että annamme ulos kaiken onnen ja autuuden, mikä meissä on. Taivaselämän läksy olisi sellainen, että me kieltäytyisimme olemasta sillä tavalla onnellisia, että kertoisimme kaiken maailmalle, vaan säilyttäisimme onnen siveellisenä voimana, jonka kautta palvelemme ihmiskuntaa.

Ensimmäinen läksy on voittaa kärsimys, niin että kärsimystä ottaa itseensä eikä levitä sitä. Toinen läksy on kieltäytyä onnesta, ottaa onnea itseensä kuinka paljon tahansa, mutta muuttaa se kaikki voimaksi palvellakseen ihmiskuntaa. Tietyssä tapauksessa opetuslapsen kehityksessä tulee kysymykseen, osaako hän kieltäytyä taivaselämästä. Hänelle näytetään kaikki taivaan ihanuudet: "etkö tahdo mennä lepäämään, nauttimaan tästä kaikesta". Se on vaikea koetus. Silloin hänen täytyy osata sanoa: "minä luovun siitä kaikesta, jotta voisin palvella".

Sellaiset maailman vapahtajat, jotka ovat osanneet auttaa ihmiskuntaa, ovat aina kieltäytyneet omasta persoonallisesta onnestaan. Kärsimyksen ja onnen voittamisen takana on rauha. 1923 (RR 1955/9)

Ei voida sanoa aivan yleisenä sääntönä, että jälleensyntymistä haluava ja odottava sielu etsisi itselleen vanhemmat, ei ainakaan missään itsetietoisessa merkityksessä. Tavallinen ihmissielu ei ole niin itsetietoinen, että se kykenisi siihen. Kun puhumme itsetietoisuuden kannalta, niin sanomme, että on korkeampia voimia, karman herran palvelijoita, jotka valitsevat sielulle vanhemmat ja kaiken muun, mikä kuuluu karmaan. Mutta jos sielu on ollut niin kehittynyt, että se on itsetietoinen, tuntee itsensä ja osaa pitää silmät auki, silloin semmoinen sielu on mukana itsekin valitsemassa. Ja joka tapauksessa voidaan sanoa, kun ajattelemme asiaa itse tapahtuman kannalta, että sielua vetää jokin henkinen painovoima, kun jälleensyntymisen hetki tulee. Silloin sielu tuntee vetovoimaa maahan, ja samalla on kuin sielu kulkisi pitkin sitä tietä, jossa on vähimmin vastustusta. Sielu tuntee vetovoimaa, joka vetää sitä johonkin. Kuta itsetietoisempi sielu on, sitä enemmän se saattaa seurata tätä luonnon tapahtumaa.

Nyt on asia kyllä niin, että jokainen kuolematon sielu taivaallisen olotilan loputtua näkee eteenpäin ja taaksepäin, ja silloin voi tapahtua niin, että sielu pelästyy tulevaisuuden kuvaa. Se näkee, että sitä odottaa jälleensyntyminen, joka on täynnä vaivaa ja tuskaa, se näkee, että se tulee olemaan alennuksen tilassa, ja silloin sielu huutaa, ettei se tahdo. Mutta tuollainen on poikkeustapaus, sillä siinä haltiotilassa sielu tavallisesti alistuu mielellään. On muistettava, että kuta kehittyneempi minä on, sitä itsetietoisempi hän on jälleensyntymisessä, sitä vapaampi valinnassa. On otettava huomioon se seikka, että me emme saata sanoa ihmisen tajuntaa, sielua, henkeä ollenkaan samaksi kuin siemenatomi. On tehtävä ero ilmenneen minuuden ja hengen välillä. Sen tähden emme voi sanoa, että jälleensyntyvä sielu astuu toiseen tai toiseen vanhemmista, vaan se luova voima, sen ihmeellinen osuus aineellisuuden taikaan, se astuu isään ja isän kautta äitiin. Emme saa käsittää sillä mitään aineellista. Vasta sitten, kun sikiö on kehittynyt pitkälle äidin kohdussa, voi huomata enemmän yhteyttä sielun ja sikiön kanssa, mutta sekin on niin hataraa, että kun ihmislapsi syntyy maailmaan, niin ei vielä silloin ole jälleensyntyvä minä astunut tuohon lapseen. Se on kyllä sidottu lapseen, mutta se ei ole lapsen sisällä, vaan niin kuin näkymättömässä maailmassa. Se on lapsen astraalis-mentaalisesssa aurassa, ja se sielutajunta on ilman persoonallista minää, siinä on vain yksilöllisyys takana. Vasta kun lapsi on kasvanut, niin 3–7 ikävuoden välillä syntyy uusi minätajunta. Se syntyy sillä tavoin, että sielun tajunta alkaa toimia lapsen fyysisissä aivoissa. Silloin, kun tajunta pääsee lapsen fyysisiin aivoihin sisälle, syntyy uusi persoonallinen minä. Silloin vasta voimme oikeastaan sanoa, että nyt on sielu jälleensyntynyt. Se ei voi olla syntynyt, ennen kuin sillä on uusi persoonallinen minä käytettävänään. Jos ihmisen minä on hyvin voimakas, jos sillä on suuri menneisyys takanaan, esim. adeptiminä, joka jälleensyntyy, silloin se on persoonallisena minänä olemassa jo näkymättömässä maailmassa, ennen kuin se saa uudet aivot. Mutta se on poikkeustapaus. On myös se mahdollisuus, ettei ole kysymys adeptiminästä, vaan sellaisesta, joka on aivan äsken ollut maan päällä, joka on vastikään kuollut lapsi ja syntyy pian takaisin, silloin sillä voi olla entinen astraalismentaalinen ruumis jäljellä, jonka se ehkä tuo takaisin, jolloin lapsi muistaa olleensa ennen täällä.

Kuten huomaamme, niin yleensä kyllä tuollaiset okkultiset seikat ovat detaljirikkaita ja niissä on paljon poikkeuksia ja monta seikkaa on otettava huomioon. Koko tämä jälleensyntymisasia on tietysti itse Salaisen Veljeskunnan korkeimpien jäsenten, Mestarien, tarkasti tutkima, mutta he eivät ilmoita kaikkia seikkoja jälleensyntymisen suhteen. Jokaisen täytyy itse kehittää itseään ja hankkia tietoa. Ihminen tietysti saa opastusta niin paljon kuin hänelle kuuluu, mutta melkein kaikki nämä asiat on verhottu suureen salaperäisyyteen. Ja me saatamme huomata, että kun puhutaan tällaisista asioista, niin monet ihmiset myöskin alkavat kuvitella kaikkia asioita, alkavat kysyä itseltään, mikä hän on ollut ennen ym. Ja se tieto, minkä ihminen voi itse saavuttaa omasta menneisyydestään, saattaa olla pätevää, todellista tietoa. Mutta ennen kuin hänelle annetaan todella pätevää tietoa, hän voi kuvitella kaikenlaista. Ja etenkin ne, joilla on taipumusta selvänäköisyyteen, ajattelevat, että he tietävät toistenkin menneisyyttä, mutta täytyy olla hyvin varovainen sellaisesta. Melkein voidaan sanoa, että kaikki on harhanäkyä. Moni on minulle kertonut sekä täällä että ulkomailla minun menneisyydestäni, mutta sitä kuunnellessani minussa on ollut pieni peikko, joka hymyilee, sillä ei koskaan ole ollut kahta, jotka olisivat nähneet samalla tavoin. On huomattava erikoisesti se, että koska kukaan heistä ei osunut oikeaan, todistaa se, että tuollaiset asiat kuin jälleensyntyminen, on pidetty esoteerisina. Jos ihmiset helposti uskovat, voivat he joutua kaikenlaisille vaaroille alttiiksi. Salaisen Veljeskunnan jäsenet ovat katsoneet, että nyt voidaan puhua älyllisellä tavalla. Itämaillahan käsitys jälleensyntymisestä on hyvin toivotonta, mutta täällä länsimailla on korostettu sitä, että jälleensyntyminen ei tapahdu eläinkuntaan, vaan että ihmiset syntyvät ihmisinä.

Joka tahtoo olla vakava totuudenetsijä, hänen täytyy olla varuillaan eikä uskoa kaikenlaista. Ei pidä uskoa, ennen kuin meidän on annettu tietää, ja se tapahtuu kyllä aikanaan, ja silloin emme tunne itseämme ylpeiksi, sillä me saamme myös nähdä nöyryyttäviä kohtia edellisistä elämistä. Ei silloin ole niin imartelevaa, vaikka olisi ollut keisari tai kuningas. Vasta, kun meidän jälleensyntymismuistimme herää, tiedämme vähän, ja silloin emme ole turhamaisia. – 7.2.1924 (RR 1956/1)

Minun persoonallinen käsitykseni jälleensyntymisestä on se, ettei se ole niin kokonaan muodollinen asia, että vuoron perään syntyy miehenä tai naisena. Elämä on niin monipuolinen ja rikas. Ei ole kukaan oikeutettu tutkimaan jälleensyntymistä tieteellisesti, objektiivisesti, ellei hän ole Mestari. Mestari on siksi siveellinen olento, että hänellä on lupa tutkia sitä. Jos ihminen alkaa tulla selvänäköiseksi, ei hän koskaan saa tutkia toisten asioita, ei toisten auroja eikä jälleensyntymiä. Se on okkultisessa elämässä ehdoton sääntö. Ainoastaan silloin, kun voi auttaa toista, voi tulla kysymykseen tutkia hänen auraansa. Jos on sellaisia ihmisiä, jotka tutkivat tällaisia asioita, on se heidän omalla vastuullaan. Sellainen tutkimus tapahtuu astraalitasolla, joka on harhojen maailma. — 1923 (RR 1956/3-4)

Me emme lakkaa kuolemasta luonnollisella tavalla, ennen kuin opimme kuolemaan eläessämme. Me olemme kuoleman orjia, jos se tulee vieraana meille. Meidän pitää oppia ratkaisemaan kuoleman arvoitus, ja sen me opimme sillä tavoin, että opimme kuolemaan, vaikka elämme. Niin voitetaan kuolema. Kun sitten kuolema tulee, ei se ole mikään vieras meille, ei mikään viikatemies, vaan hyvä ystävä, joka kysyy, haluammeko olla vielä tässä ruumiissa, joka on huono ja sairas. Silloin me lähdemme mielellämme. — 7.2.1924 (RR 1956/3-4)

KYSYMYS: Onko olemassa ruumiillista ylösnousemusta, nouseeko sama vanha ruumis ylös ja rakentavatko samat atomit jälleen fyysisen tomumajan?

VASTAUS: "Ylösnousemus viimeisenä tuomiopäivänä" tarkoittaa sitä henkistä kehitystilaa, vihkimystä – jolloin ihminen herää itsetietoiseksi nk. syyruumiissaan, korkeammassa älyruumiissaan, eli toisin sanoen tulee itsetietoisesta kuolemattomaksi yksilöksi, jolle "elämän" ja "kuoleman" salaisuus on avattu kirja. Hänen varsinainen käyttövälineensä on silloin se kirkastettu taivaallinen ruumis, josta Paavali puhuu, vaikka tietysti hän on vielä näkyväisessä maailmassa pukeutunut fyysiseen ruumiiseensa. Hän on "ylösnoussut" ja käynyt "viimeisen tuomion" läpi sen tähden, että hänen ei enää tarvitse "kuolla", so. kadottaa persoonatajuntansa, ja tulla "tuomituksi" uuteen persoonatajuntaan uudessa ruumiillistumassa, vaan kykenee nyt tarvittaessa "kuolemaan" ja "syntymään uudelleen" kadottamatta yksilöllistä muistiaan ja kirkastettua persoonallisuuttaan.

Kun siis on kysymys "ruumiillisesta ylösnousemuksesta", tämä ei voi tarkoittaa edellä mainittua henkistä ylösnousemusta, vaan reinkarnaatiota eli jälleensyntymistä, ja se on puolestaan "ylösnousemus", joka ei tapahdu kerran epämääräisessä tulevaisuudessa, vaan säännöllisesti uudistuu jokaisen ihmisen kehityshistoriassa. Ruumiillisesti olemme kaikki lukemattomia kertoja "nousseet ylös" ja tulemme edelleenkin "nousemaan", ja tätä jälleensyntymistä ajatellessamme sopii meidän kysyä, saammeko vanhan ruumiimme takaisin, kokoontuvatko uudelleen samat vanhat atomit meille "tomumajaksi".

Tähän kysymykseen vastaamme kielteisesti. Koko kysymys on turha, kun muistelemme sitä tieteellistä tosiasiaa, että fyysisen ruumiimme lukemattomat atomit alati vaihtelevat. Seitsemän vuoden kuluttua sanotaan jokaisen kohdan ruumiissamme olevan uusi! Yhtä mittaa lähetämme ympäröivään avaruuteen fyysisiä atomeja (eikä ainoastaan fyysisiä, vaan myös astraalisia ja mentaalisia) ja yhtä mittaa otamme vastaan uusia tulokkaita. Kuinka siis voisi olla puhettakaan mistään määrätyistä atomeista, jotka palaisivat takaisin ruumiillisessa ylösnousemuksessa?

Kuitenkin salatieteilijät väittävät, että on olemassa yksi nk. pysyvä atomi joka tasolla (so. mentaali-, astraali- ja fyysisellä tasolla). Tämä atomi säilyttää itsessään kaiken sen värähtelykyvyn, jonka ihminen on oppinut. Sen ympäri muodostuu joka ruumiillistumassa vastaavan tason ruumis. Niinpä fyysinen permanentti atomi on se kaikista pyhin, joka säilyttää kaikki fyysiset kokemuksemme ja jonka ympärille muu fyysinen ruumis on rakennettu kuin temppeli pyhätön eli alttarin ympäri. — 1923 (Omatunto 1905/marraskuu)

KYSYMYS: Tunteeko teosofia oppia syntien anteeksiannosta?

VASTAUS: Karma ja karman toiminta on sellainen ala, jota viisaampienkin sietää paljon tutkia. Meidän täytyy ottaa huomioon, että karman, syysuhteen laki, se laki, jossa aina on syy ja seuraus elämässä, pitää paikkansa paitsi tässä tekojen maailmassa myös tunteiden ja ajatusten maailmassa. Sen tähden meidän on aina tehtävä ero, kun karmaa ajattelemme, näiden eri karman työalojen välillä, sillä me olemme hyvin paljon kasvaneet siihen ajatukseen, että me emme vastaa ajatuksistamme emmekä puheistamme. Vaikka puhe on jo teko, niin huomaamme, että kovin vähän pidämme vaarin puheista. Me voimme sanoa mitä tahansa, ja sitten ihmettelemme kovasti, että siitä jotakin seuraa. Siksi me ihmiset emme ole vielä vastuuntuntoisia ajatusten ja tunteiden suhteen. Luulemme, että saamme ajatella mitä tahansa. Kuitenkin on otettava lukuun, että meidän ajatuksemme vaikuttavat lähimmän ympäristömme ilmapiiriin, ajatukset jäävät siihen jonkinlaisina voimapattereina, ne saavat yhä lisää uutta elämää ja ovat olemassa ihmiskunnan ja meidän oman kansamme aurassa. Mitä meidän ajatuksemme saavat aikaan toisissa olennoissa ja ihmisissä, siitä tulee meille karmaa. Me esimerkiksi ajattelemme paljon tuollaisia rikosasioita, me voimme kuvitella mielessämme: tällä tavoin voisi menetellä, ettei joutuisi kiinni. Me koetamme keksiä kaikenlaisia sukkelia tapoja, ja niin me itse asiassa luomme ajatuksia, jotka auttavat niitä ihmisiä, jotka kulkevat varkauden tiellä, jotka suunnittelevat, millä tavoin voisivat varastaa. Me emme kyllä ajatuksistamme tarkoita, että jonkun pitäisi lähteä varastamaan, me päin vastoin tunnemme harmia siitä, että joku niin tekee, mutta itse olemme nauttineet kuvitellessamme sellaisia asioita.

Me voimme ymmärtää, että kuvittelumme tekee meidät vastuunalaisiksi varkaan suhteen. Hän on ilmiö, joka itse asiassa personoi monen ihmisen ajatuksia. Monet suomalaiset ajattelivat aikanaan, että Bobrikoff oli julma olento, mutta eivät silti tahtoneet lähteä häntä ampumaan. Sitten tuli eräs ihminen, joka otti nuo ajatukset, sai niistä voimaa ja ajatteli, että hän panee sen työn täytäntöön. Mehän voimme ajatella sitä jaloksi teoksi, mutta juuri se, että hän personoi ja ruumistutti monen ajatukset, tekee, että nämä monet tuhannet jäivät vastuunalaisiksi itse murhateosta. Murhaaja sai kantaa seuraukset. Hänellä oli kuitenkin hyvää karmaa siitä, että hän uhrasi itsensä jalosti suuren aatteen puolesta. Taas joku varas, joka personoi monen ihmisen suunnitelmat, jää vastuunalaiseksi teostaan, sillä se ei ole jalo teko, mutta kaikki ne ihmiset, jotka suunnittelevat ja kuvittelevat varkautta, jäävät myös vastuunalaisiksi varkauden paheesta maailmassa.

Tämä on toinen puoli asiasta, toinen on se, että ihmisen ajatukset aina ennustavat, mitä hän vielä tulee tekemään. Ja vaikka hän ei nyt voisi tehdä sellaista, niin hän tulee sen joskus tekemään. Jos hän ajattelee nyt jotakin pahaa, niin hän luo itselleen sellaisen tulevaisuuden, jossa nuo ajatukset tulevat teoiksi. Ja jos hän ajattelee hyvää, niin voi olla, ettei hän nyt osaa sitä toteuttaa, mutta kun hän ajattelee kaunista, niin hän luo itselleen siitä tulevaisuuden, sillä ne ajatukset tulevat teoiksi jossakin ruumiillistumassa. Sen tähden jos esimerkiksi näemme, että joku ihminen surmaa itsensä, voimme olla varmat, että hän on sitä ajatellut niin monta kertaa, joko tässä elämässä tai jossakin edellisessä, että se tulee teoksi. Elämässä aina ajatus on teon isä.

Sen tähden huomaamme, kun karmaa tutkimme, että täytyy ottaa huomioon ajatusten maailma. Silloin me myös ymmärrämme, jos katsomme asioita ajatusten kannalta, että jos lähdemme kulkemaan kaitaa polkua, voimme itse antaa ja saada anteeksi kaikki ajatukset. Me emme ole silloin pakotetut kärsimään vanhoista ajatuksista, emme ole pakotetut menettelemään, niin kuin vanhat ajatuksemme tahtoisivat meidän menettelevän. Silloin ajatusten maailma tulee siksi, jossa me saamme vaikuttaa. Ja meidän ensimmäinen tehtävämme silloin on muuttaa sielunelämämme, tehdä siitä uusi. Siihen kuuluu kaikkien meidän omien vanhojen heikkouksiemme muuttaminen ja puhdistaminen. Kun ihminen alkaa kulkea kaitaa tietä, herää kummallinen seikkailu hänen sisästään, hänen oma menneisyytensä. Se hänen on voitettava, muutettava. Sen tähden meidän ei tarvitse ajatella, että tämä karmajuttu on voittamaton. Kun me astumme kaidalle tielle, niin me otamme tuon maailman käsiimme, me elämme siinä maailmassa ja saamme sen vähitellen tottelemaan. Sen tähden anteeksianto ja saaminen on olemassa ajatusmaailmassa.

Sitten tulemme tekojen maailmaan. Siinä olemme tehneet kaikenlaisia tekoja, pahoja ja hyviä. Mitä hyvää olemme tehneet, siitä emme pelästy, mutta mitä pahaa olemme tehneet, miten on sen laita? Sellaiset teot, joita olemme tehneet ja jotka eivät ole saaneet aikaan mitään erityistä toiselle ihmiselle, eivät kanna niin merkillistä karmaa vaikeassa merkityksessä tässä näkyvässä maailmassa, mutta se karma, mikä tulee lukuun, johtuu niistä teoista, joilla me vaikutamme toisiin ihmisiin. Sen tähden, että meitä on täällä miljoonia ihmisiä, me luomme karmaa. Silloin on tietenkin teoria, että koko tuo vyyhti on selvitettävä. Me olemme sotkeutuneet eri ihmisten kanssa, ja se on selvitettävä. Mikä olisi kaikista yksinkertaisin keino avata karman solmut? Se on Jeesus Kristuksen kuvaama keino, jonka hän asetti seuraajiensa ehdoksi, ja se on anteeksianto. Jos me ihmiset osaamme sillä tavoin suhtautua toisiimme, että annamme anteeksi, silloin karma loppuu. Jos emme anna anteeksi, niin me vetoamme maailman suuriin tuomareihin, ja he mittaavat kaiken sillä mitalla, mikä on tuleva. Jos esimerkiksi teen jotakin pahaa jollekin ja en osaa sopia hänen kanssaan niin, että hän antaa anteeksi ja niin että hän aivan kuin Jumalaa rukoillen päättää, että tämä jää unohduksiin, niin hän ei anna anteeksi, hän vetoaa karman herroihin, ja he mittaavat seuraukset minun pahoista teoistani. Karma toimii harvoin heti. Niin pian kuin me heitämme jotakin jauhantaa karman haltuun, niin se jauhaa. Jos emme heitä, niin se on, että olemme antaneet anteeksi. Kun me emme anna anteeksi, niin me viskaamme myllyyn, ja se jauhaa.

Otaksukaamme, että me lähdemme kaidalle polulle. Silloin kysymme: pitääkö minun sovittaa ne pahat tekoni, joita olen tehnyt? Pitää. On ainoastaan se ero, että kun ihminen ei kulje kaitaa polkua, niin karma toimii hitaasti, mutta kaidalla polulla ihminen uudella tavalla vetoaa karman herroihin. Hän sanoo karmalle: anna pian minulle, mitä minulla on sovitettavaa. Ja useimmat sellaiset ihmiset, jotka kulkevat kaitaa polkua, saavat kestää kaikenlaisia kärsimyksiä. Vanha karma tulee heidän päälleen. Jos kaidalla polulla kulkija on pitkälle kulkenut, niin hän maksaa karmallisia velkojaan. Hän menettelee usein sillä tavoin, että me tavalliset ihmiset emme häntä ymmärrä, emme ymmärrä, miksi hän niin tekee. Se johtuu siitä, että hän sattuu olemaan ihminen, joka on pitkälle kulkenut kaidalla polulla ja siksi tahtoo sovittaa. Hän koettaa maksaa kaikki mahdollisimman pian. Sellainen ihminen saattaa siis menetellä aivan salaperäisesti; hän maksaa velkoja, joista ainoastaan hän on tietoinen. Me toiset emme näe, että hän on velkaa.

Siis kaidalla polulla kulkijalla ei ole mitään suoranaista anteeksiantoa karman puolelta. Mutta sillä, että hän kulkee kaidalla polulla, hän melkein suorittaa velkansa. Ihminen, joka kulkee lavealla tiellä, napisee, hän ei tahdo kantaa kaikkia kärsimyksiä. Kaidalla polulla kulkijan risti on kevyt. Jos joku, joka ei ole ajatellut kulkevansa kaitaa polkua, ilolla aina kärsii ja kantaa tuskia, niin hänen sielunsa on enemmän kehittynyt kuin mitä hän itse aavistaa. — 1923 (RR 1958/2)

KYSYMYS: Pyytäisin saada hieman selvitystä, minkälaisia voimia käyttävät suomalaiset noidat ja velhot, joita vielä elelee, aivan niitä vanhoja "tietomiehiä"? Eivätkö he käytä pimeitä voimia avukseen, eli ts. eivätkö he ole "mustia maagikoita"? Mutta miksi he käyttävät taitojaan ja tietojaan hyväänkin koskapa parantelevat eläinten ja ihmisten sairauksia ja tekevät minkä mitäkin lähimmäistensä auttamiseksi jos kerran ovat astuneet kehityksen kulkua estämään ja vihkineet sielunsa sekä ruumiinsa paholaiselle, kuten sanotaan?

VASTAUS: Mutta kuinka ihminen olisi vihkinyt sielunsa paholaiselle, jos hän tekee hyvää. Hedelmistä puu tunnetaan. Ei Suomessa ole lainkaan velhoja eikä noitia, sillä tuo nimitys tarkoittaa minun ymmärtääkseni juuri sitä pahaa puolta. On vain tietomiehiä ja tietäjiä. Eihän heidän välttämättä tarvitse olla mitään pahoja ja mustia maagikoita ja sellaisia, jotka olisivat antautuneet paholaiselle, ei suinkaan. Eikä heidän tarvitse käyttää "pimeitä voimia", mikä on aivan väärä sana, sillä ei ole olemassa mitään erityisiä "pimeitä voimia", vaan samoja voimia voidaan käyttää sekä hyvään että pahaan. Voima tulee pimeäksi vasta silloin, kun sitä käytetään pahaan, mutta itsessään mikään voima ei ole hyvä eikä paha. Ne voimat, mitä valkoiset maagikot, hyvät tietäjät käyttävät, ne ovat aivan samoja mitä mustatkin käyttävät, mutta valkoiset käyttävät niitä hyvään. Sen tähden voi sanoa, että tullakseen valkoiseksi adeptiksi ihmisen täytyy tutkia ensin mustaa magiaa, sillä ellei hän tiedä, mitä se on, ei hän voi olla mikään adepti. Ja se on tietysti totta, sillä voimat ovat samat. Onhan meillä esimerkkinä tällaisesta sähkö. Sekin on eräs voima, luonnonvoima, jota voi käyttää sekä hyödyllisiin tarkoituksiin että ihmisen tappamiseen, mutta ei sinänsä ole sitä eikä tätä. Sähkön takana on suuria olentoja, jumalia, ja sähkö on sitten jonkun jumalolennon ulkonainen ilmaus tässä fyysisessä maailmassa, aivan kuin jumalan "viitanlievettä", mutta se on vain voimaa, siinä asuu jonkun jumalan voima. Ja se voima on itsessään yläpuolella kaikkea, se on vain voimaa, mutta sen käyttäjä voi sillä tehdä hyvää tai pahaa.

Nyt kun meidän kansassamme on sellaisia tietomiehiä, poppamiehiä ja velhoja, niin se, mikä heidät leimaa hyviksi tai pahoiksi, on tietenkin se tapa, miten he käyttävät näitä voimia. Jos he käyttävät niitä hyvään tarkoitukseen, ovat he tietenkin hyviä; mutta jos he käyttävät kykyjään pahaan, he ovat pahoja, mustia maagikoita. Suomen kansassa on harjoitettu kyllä paljonkin mustaa magiaa, sehän on aivan luonnollista, mutta on harjoitettu myös paljon valkoista. Ja jos nyt joku valkoinen maagikko käyttää kaikenlaisia kummallisia temppuja, kokoaa ihmeellisiä kaluja, merkillisiä eläinten osia ja hampaita, kerää kasveja ja yrttejä ja laittaa niistä juomia jne., käyttää myös loitsusanoja ja lauseita, niin ei sen itse asiassa tarvitse olla silti mitään pahaa, vaikka tietenkin profaanit, tietämättömät ihmiset ovat aina katsoneet kammoksuen tuollaista toimintaa. Heidän mielestään itse tuo toiminta jo merkitsee pahaa, mennä ja kerätä yöllä kaikkea, kun kuu on tietyssä asennossa. Tietysti se on hirveän paha ihminen, joka tuollaista tekee, arvellaan noin edeltäkäsin. Mutta eihän se ole mitään. Samalla tavalla ajateltiin ensin myös tiedemiehistä, jotka ensin rupesivat tutkimaan luontoa, ja sehän ei tietysti vielä itsessään merkitse mitään. Se ainoastaan merkitsee, millä tapaa he käyttävät kaikkia näitä asioita, ja niitä he voivat käyttää sekä hyvin että huonosti. Se, että käytetään tällaisia seremonioita, loitsuja ja muuta, se johtuu siitä, että magiaa on olemassa kahta lajia, paitsi nyt valkoista ja mustaa. Molemmat näistä voivat olla sekä valkoista että mustaa, siis molempia lajeja voidaan käyttää sekä hyvän että pahan palvelukseen. Toinen laji on sellaista, että ihmisellä on täysi valta sisässään luonnonhenkien ja luonnonvoimien yli, jolloin hän ei tarvitse minkäänlaisia ulkonaisia temppuja. Hän ei tarvitse mitään ulkonaisia välikappaleita; hänen oma tahtonsa on niin koulittu ja treenattu, niin kasvatettu, että se ilman muuta voi hallita luonnon voimia tietysti silloin juuri astraalitasolla. Toinen magian laji on taas se, että ihminen on jonkinlaisen kuinka sanoisin suggeroivan eli hypnoottisen menettelyn avulla saavuttanut vallan erinäisten luonnon voimien yli, ja silloin hänen täytyy aina käyttää seremoniallista magiaa, joka on juuri tällaista suggeroivaa magiaa. Sen hypnoottinen, suggeroiva voima muutamien luonnon voimien yli riippuu juuri siitä, että ihminen näitten ulkonaisten temppujen avulla herättää itsessään sitä uskoa ja luottamusta, että hän hallitsee näitä voimia ja samalla myöskin näitten temppujen ja menettelyjen avulla herättää niiden astraaliolentojen huomion, joiden kanssa on ollut ennenkin tekemisissä. Nämä kaksi magian lajia on olemassa.

Seremoniallista magiaa harjoitetaan vieläkin Euroopassa, sitä harjoitetaan vielä paljon oppineissakin piireissä. Ranskassa esimerkiksi tunnetaan paljon juuri tällaista magiaa ja siellä tietenkin saadaan aikaan kaikenlaisia tuloksia. Mutta Madame Blavatsky sanoi kyllä, että tämä seremoniallinen magia on tavallaan lähellä mustaa magiaa, se voi hyvin helposti viedä mustaan magiaan, helpommin kuin se toinen, salatieteellinen magia, juuri sen tähden, että tämä seremoniallinen magia ei vaadi ihmiseltä niin täydellistä puhdistusta, niin täydellistä epäitsekkyyttä kuin tuo toinen. Pahakin ihminen voi käyttää seremoniallista magiaa ja tehdä sen avulla pahaa. Mutta se, että käytettäisiin sitä toista, puhdasta okkultista magiaa pahaan, se on harvinaisempaa, siihen pystyäkseen ihmisen täytyy olla jo todellinen musta maagikko. — 22.3.1910 (RR 1959/8)

Selvänäöstä

KYSYMYS: – Voiko pitemmälle kehittyneellä ihmisellä olla vain intuitio, mutta ei selvänäön lahjaa tai päin vastoin? Vai ilmenevätkö ne aina molemmat yhdessä ja voiko ne kummatkin synnynnäisinä lahjoina saada henkilö, joka ei koskaan ole läpikäynyt ensimmäistä vihkimystä – mediumistiset lahjat poisluettuna?

VASTAUS: – Niin, oli hyvä lisäys tämä viimeinen: mediumistiset lahjat jätetään pois ja sitten katsotaan tätä kysymystä. – Nämä eivät aina esiinny yhdessä, intuitio ja selvänäkö. Oikeastaan asia on niin, että sellainen kyky kuin selvänäkö, joka on psyykkinen kyky, ei suorastaan henkinen vaan psyykkinen, sielullinen yliaistinen kyky, joka on tekemisissä aineen eli muotojen kanssa eri tasoilla – se ei välttämättä herää eikä kehity ihmisessä heti alussa korkeamman kehityksen tiellä, vaan vasta myöhemmin. Sanotaan, että vasta kolmas vihkimys välttämättä kehittää ihmisessä niitä kykyjä, tai että sen perästä ainakin ihmisessä välttämättä pitää herätä "iddhit" eli "siddhit", juuri psyykkiset kyvyt. Siis ihminen voi ottaa vaikka kaksikin vihkimystä, eikä ollenkaan tule vielä selvänäkeväksi.

Mutta intuitio hänellä on heti ensimmäisen vihkimyksen jälkeen sen tähden, että ensimmäinen vihkimys on juuri sitä, että tietoisuus nostetaan buddhiselle tasolle, ja silloin ihmisen olemukseen pääsee aina jotakin siitä buddhisesta tajunnasta ja vaikutuksesta. Se jättää buddhisen muiston ihmisen olemukseen, se on viisautta, se on rakkaus, se on totuuden näkemiskyky. Se tulee silloin heti ihmiseen. Nyt ei pidä sekoittaa intuitiota astraaliseen aavistuskykyyn, mikä on hyvin monella ihmisellä ja mikä on luonnoltaan mediumistinen, vaikka se ei olekaan kehittynyt niin korkeaksi mediumistisuudeksi kuin varsinainen mediumisuus muutamissa ihmisissä. Tämmöinen astraalinen aavistuskyky on ihmisissä hyvin tavallinen, niin että sitä ei saa sekoittaa intuitioon, joka tarkoittaa aina korkeampia asioita ja on laadultaan buddhista. Jos se on ihmisessä kehittynyt, niin hänellä on täytynyt olla jokin tietoinen kokemus buddhisesta tasosta, ja luultavaa on, että hän on ottanut jonkin vihkimyksen; ja niitä ihmisiä ei olekaan joka oksalla. — 3.5.1910 (RR 1962/3)

KYSYMYS: – Mitä tai mikä on se, jota teosofisessa kirjallisuudessa nimitetään kynnyksenvartijaksi?

VASTAUS: – En muista puhutaanko siitä monessa kirjassa, mutta ainakin "Zanoni"-kirjassa siitä puhutaan, ja kyllähän teosofiassa yleensä puhutaan "kynnyksen vartijoista". Nimiä voi kyllä käyttää eri merkityksessä. Kun lukee "Zanonia", niin huomaa, että Glyndon oli sellainen ihminen, joka pyrki mestarin oppilaaksi. Mestari silloin varoitti häntä, että hän ei saanut liian nopeasti pyrkiä eikä olla liian utelias. Tämä esitetään siinä siten, että hän kielsi Glyndonia käyttämästä tiettyjä pulvereita tms., menemästä tiettyyn huoneeseen ja siellä tiettyjä kirjoja lukemasta jne. Glyndon ei malta. Hän ei odota, kunnes mestari olisi nähnyt hänet niin puhdistuneeksi, että hän antaisi luvan sinne mennä. Hän menee ominpäin ennen aikojaan, hän lukee kielletystä kirjasta, käyttää niitä suitsutuksia vai mitä se oli, ja sitten hän yhtäkkiä näkee tuollaisen hirviön, jota kutsutaan kynnyksenvartijaksi. – Tämä on esimerkki siitä, että ihmisen, joka pyrkii opetuslapseksi, pitää odottaa, kunnes mestari herättää hänessä niitä salaisia kykyjä, joita hän tahtoo. Ihminenhän on usein liian hätäinen. Hän tahtoo, että hänessä heti heräisi noita salaisia kykyjä. Monet pyrkivät eteenpäin juuri sitä varten, että saisivat joitakin salaisia kykyjä. Ihminen voi tietenkin omalla tahdollaan, omilla kokeillaan ja yrityksillään herättää itsessään jonkin kyvyn, hän voi herättää astraalisen silmän itsessään. Mutta silloin hänelle voi käydä hullusti sillä tavalla, että hän näkee oman kynnyksenvartijansa, jos hänellä sellainen on, ja useimmilla ihmisillä sellainen on. Tuo kynnyksenvartija on silloin kaikki se paha, mikä hänellä on vielä sovittamatta menneiltä ajoilta, menneistä ruumistuksista.

Siinä saattaa olla vielä sekin mahdollisuus, että tuo kaikki paha on kokoontunut hänen edellisen elämänsä astraaliruumiiseen. Jos hän siinä elämässään oli erikoisesti kehittänyt astraaliruumistaan, pyrkinyt herättämään sitä ja kasvattanut sen voimakkaaksi, ja samalla ollut paha ja pyrkinyt vähän mustaan magiaan, tai sitten ollut himoissaan voimakas, niin hän on synnyttänyt niin voimakkaan himoruumiin, kaamaruupan eli astraaliruumiin, että kun hän sitten kuoltuaan ja oltuaan ensin siinä ruumiissa astraalitasolla lopulta on itse vapautunut ja lähtenyt deevakhaaniin, niin se astraaliruumis onkin ollut niin voimakas ja elinvoimainen, ettei se olekaan tuhoutunut, vaan on vielä elossa hänen syntyessään uudestaan taas maan päälle. Ja silloin se vanha astraaliruumis liittyy mukaan hänen uuteen ruumistukseensa ja tulee hänelle kynnyksenvartijaksi. Jos hän nyt pyrkii taas salaiselle tielle, pyrkii eteenpäin ja salaiseen tietoon, pyrkii saavuttamaan joitakin kykyjä, niin hänelle voi tapahtua, että hänen astraalinen silmänsä menee auki ja hän näkee tuon vanhan astraaliruumiinsa, jos ei ole voittanut kaikkea sitä pahaa, mitä hänessä vielä on. Hän voi nähdä paljon muutakin, mutta sekin on häntä siellä kiusaamassa.

Sen tähden mestarit ja kaikki korkeat salatieteilijät vaativat, että ihmisen pitää siveellisesti puhdistua, ennen kuin hän voi päästä mihinkään salaiseen tietoon. Kun ihminen puhdistuu, niin hänelle menevät itsestään auki kaikki sisäiset maailmat; ennen kuin hän on puhdistunut, hän ei tarvitse mitään sisäisiä silmiä.

Minä kuulin kerran eräältä maalaisukolta, kuinka hänelle muuan pohjalainen oli neuvonut, miten hän voi nähdä kuolleita, niin kuin tuo pohjalainen oli sanonut. Hän oli neuvonut myöskin itse sen tempun ja tämä ukko kertoi sen minulle. Minä kysyin, oliko tämä ukko sitä koettanut, ja hän sanoi, ettei hänellä ole ollut siihen tilaisuutta, mutta se pohjalainen oli sen tehnyt, jolloin hänen silmänsä menivät auki ja hän näki kuolleitten valtakuntaan. Mutta siitä hetkestä alkaen hänellä ei enää ollut rauhaa, vaan hän oli aivan kuin paholaiselle myyty, sillä hän näki kauheita näkyjä yhtä mittaa, ja aina ne vainajat tahtoivat olla hänen ympärillään. Asia on tietenkin niin, että kun ihminen ei ole puhdistunut, niin vaikka hänellä ei itsellään olisikaan tuollaista kynnyksenvartijaa sen kauheimmassa merkityksessä, – niinkuin Glyndonilla nähtävästi oli – niin hänen silmänsä tietenkin menee auki vain alhaisemmille astraalisille tasoille. Jos hän ei ole puhdistunut, niin hän ei voi nähdä korkeampaan maailmaan, vaan hän näkee ainoastaan kaikista alhaisimpia. Jos jokapäiväiselle ihmiselle, joka ei ole täydellisesti puhdistunut, yhtäkkiä menee auki astraalinen maailma, niin hän kyllä näkee kuolleitten maailman astraalitasolla. Mutta mitä hän näkee? Hän näkee vain alimpia alatasoja, äärettömän pahoja olentoja ja kaikenlaisia julmia asioita, joita taas kehittynyt salatieteilijä ei ollenkaan katsele. Joskus tietysti, jos hän tahtoo tutkia niitä, tai tekee auttamistyötä, hän saattaa sinne laskeutua, mutta muuten hän ei koskaan sellaista katsele, eikä hänen sitä tarvitsekaan tehdä, sillä se ei ole hänen ympärillään. Hän elää aivan toisenlaisissa, korkeammissa maailmoissa. Mutta sellainen ihmisraukka, jonka silmä menee auki, ennen kuin hän on puhdistunut, näkee juuri niitä alempia maailmoja. Sellaisia ihmisiä ovat mm. mediumit, ja heidän on sangen vaikea olla juuri sen tähden, että he näkevät tuollaisia kauhuja, vain niitä hirveitä asioita, mitä on siinä alemmassa maailmassa, sillä siellä on olemassa sellaisia kauhuja, joita kukaan ihminen ei voi aavistaa. — 22.11.1910 (RR 1964/3)

KYSYMYS: – Mitä se merkitsee, kun jostakin henkilöstä sanotaan, että hän on itsenäinen selvänäkijä? Eivätkö kaikki selvänäkijät ole itsenäisiä?

VASTAUS: – Kun käytetään sellaista sanaa kuin "itsenäinen", niin sillä voi tietenkin tarkoittaa erilaisia asioita. Joku voisi kutsua itsenäiseksi selvänäkijäksi sellaista selvänäkijää, joka aina näkee omalla tavallaan, eikä koskaan näe niin kuin toiset selvänäkijät. Tällainen itsenäisyys voi olla kuitenkin samaa kuin suuri erehtyvyys, mutta sittenkin joku voisi sanoa hänestä, että hän on hyvin itsenäinen selvänäkijä; hän ei koskaan näe niin kuin muut. Minun mielestäni ei kuitenkaan sellaisessa tapauksessa voisi käyttää nimitystä "itsenäinen selvänäkijä". Jos sanoisin jostakin selvänäkijästä, että hän on itsenäinen, niin silloin tarkoittaisin sitä, että hän on salaperäisesti harjaantunut selvänä joka ei näyissään ja tutkimuksissaan joudu ulkopuolisen vaikutuksen alaiseksi. Harvinainen on esim. mediumistinen selvänäkijä, joka tässä merkityksessä olisi itsenäinen. Mediumihan joutuu aina kaikenlaisten ulkopuolisten vaikutusten alaiseksi. Hän näkee jonkun näyn, eikä tiedä mitään muuta kuin että hän näkee, ja kertoo sitten näystään. Hän luulee, että se on esim. profeetallinen näky, mutta todellisuudessa sen näyn on voinut hänelle näyttää joku astraalinen veijari, joku vainaja tai muu astraalinen olento, joka huvikseen näytti tälle ihmiselle näyn, koska huomasi, että häntä on helppo narrata. Mediumi voi nähdä kokonaisen panoraaman, ja hän luulee sen olevan jokin ennustus ja on hyvin ihastunut näkemäänsä. Mutta se ei merkitse mitään. Tällaista voi tapahtua mediumille, sillä hän ei osaa tutkia, mistä tällainen näky tuli. Mediumin tunnusmerkki on juuri se, että hän ei tiedä, mistä tulevat ne näyt, joita hän näkee.

Mutta itsenäinen selvänäkijä eli salatieteellinen selvänäkijä ei joudu saman harhan valtaan, sillä hän näkee samalla myös sen, mistä tuo näky tulee. Ja siitä hän sitten voi päätellä, minkä verran hän voi panna arvoa näyilleen. Joku on sanonut esim. Mr. Leadbeaterin näyistä, että ne ovat kovin fantastisia, että mitähän nekin oikeastaan ovat. Olkoot ne minkälaisia tahansa, mediumistisia ne kuitenkaan eivät ole, sillä tavalla, ettei hän tietäisi, mistä ne tulevat. Hän on itse kertonut, että hän on tullut yhteyteen erään jumalaisen olennon kanssa, joka mielellään häntä usein auttoi, ja hän näytti hänelle myös yhtä ja toista, näytti myös niitä asioita, joista edellä oli puhe. Ja sitten hän vielä kysyi Mestarilta, ovatko nämä näyt luotettavia, ja Mestari sanoi, että kyllä ne ovat. Siis ainakin hänen kannaltaan nuo näyt ovat luotettavia, eikä hän parempaakaan auktoriteettia tiedä. On aivan toinen asia se, että jokaisella ihmisellä on oikeus uskoa tai olla uskomatta hänen näkyihinsä, mutta hänen omalta kannaltaan ne ovat suoraa selvänäköä, eivätkä mitään mediumistisia näkyjä. — 29.11.1910 (RR 1964/8)

Monadista, yksilöllisyydestä, persoonallisuudesta

KYSYMYS: – Missä suhteessa ovat monadi, yksilöllisyys, persoonallisuus ja ihmisessä syntynyt Kristus toisiinsa?

VASTAUS: – Tästä saamme sangen selvän mielikuvan, jos meillä on kuva eri tasoista. Silloin huomaamme, että monadin koti on ns. kuudennella tasolla alhaalta lukien, siis anupaadaka- eli paremmin nirvanatasolla, käyttääksemme itämaisia nimityksiä. Ja jos koettaisimme käyttää jotakin vastaavaa länsimaista nimitystä, voisimme sanoa, että monadit elävät arkkienkelien maailmassa, eli niiden korkeiden olentojen, jotka ovat meidän jumalamme istuimen ympärillä. Siis monadit ovat samassa asemassa ja suhteessa kuin Jumalan Poika ja korkeimmat arkkienkelit jumalaan, Logokseen, lähinnä korkeimmalla tasolla. Siinä siis on ihmisen monadi.

Hänen yksilöllisyytensä on korkeammalla mentaalitasolla. Monadista on lähtenyt säde nirvaaniselle tasolle, siitä buddhiselle tasolle ja sitten mentaalitasolle. Se merkitsee, että ihmisen ns. korkeampi minä on juuri tämä monadista lähtenyt säde nirvaanis-, buddhis-, mentaaliselle tasolle. Nirvaanisella tasolla sitä nimitetään aatmaaksi, buddhisella buddhiksi ja mentaalisella manakseksi. Nämä kolme yhdessä muodostavat ihmisen hengen, joka on suorastaan aivan kuin heijastus monadista näillä tasoilla. Tämän kolmiyhteisen hengen alimmalla tasolla eli ns. korkeammalla mentaalitasolla on siis ihmisen yksilöllisyys, yksilöllinen ruumis. Tämä ei merkitse sitä, että yksilöllisyys voisi olla vain sillä tasolla eikä ollenkaan korkeammalla, vaan se merkitsee sitä, että yksilöllisyys on nyt vasta syntynyt, eikä ole vielä kohonnut henkisyydessä korkeammalle kuin sinne ylemmälle mentaalitasolle. Kun ihminen kulkee salaista tietä ja tulee mestariksi, silloin hän ikään kuin nostaa itsensä, yksilöllisyytensä, korkeamman hengen maailmaan, buddhiselle ja nirvaaniselle tasolle. Mutta tavallisilla ihmisillä se on toistaiseksi olemassa vain tuolla ylemmässä mentaalimaailmassa. Siellä on ihmisen ajatteleva minä, hänen tahtova ja tunteva itsensä. Kuinka se on syntynyt, se on toinen kysymys.

Tämä minä puolestaan on heittänyt heijastuksen alaspäin, ja koska me elämme tässä fyysisessä maailmassa, ulottuu tämä minästä lähtenyt heijastus tähän saakka. Tämä minän heijastus alemmille tasoille, alemmalle mentaali-, astraali- ja fyysiselle tasolle, on ihmisen persoonallisuus. Persoonahan on naamio, jonka kautta ihmisen minä aivan kuin ilmentää itseään tässä alemmassa kolminaismaailmassa, se on hänen persoonallisuutensa. Ihmisen minä, hänen henkensä, sanoo: "minä olen", ja se ei voi millään muulla tavoin määritellä itseään. Se voisi kukaties korkeintaan sanoa: "Minä olen ihminen", – ja tarkoittaisi silloin sitä, että hän on nyt jonkinlainen vastasyntynyt olento, mutta se ei voi sanoa esim., että "minä olen mestari". Hänen persoonallisuutensa sitä vastoin sanoo: "Minä olen se tai se; minä olen Pekka jne." Näin sanoo aina persoonallisuus, sillä on aina aivan kuin mielikuva itsestään. Ja jos me jätämme pois tuon määritelmän ja sanomme vain: "minä olen" – niin sitä ajattelemalla ja siihen syventymällä me voimme saada pienen aavistuksen siitä minästä itsestään. Ihminen minänä ei voi sanoa: "Minä olen Pekka", sen tähden, että minä olen tänään Pekka, mutta edellisessä elämässä olin joku toinen ja ensi elämässä taas joku toinen, ja kuitenkin "minä olen...".

Tällainen on ihmisen yksilöllisyyden ja persoonallisuuden suhde. Monadi taas on se jumalan poika, jumalainen tähti ihmisessä, ja se on salaisuutena kaiken takana, ihmisen korkeimman hengen, minän takana, hänen itsensä takana.

Mutta mikä sitten on ihmisessä syntynyt kristusihminen? Tämä on jonkinlainen uusi määritelmä. Se ei tietenkään tarkoita mitään uutta minää, joka syntyisi, sillä minä on yksi. Ja kun Kristus syntyy ihmisessä, ei hänessä synny mikään uusi minä, vaan se merkitsee sitä, että ihmisen korkeampi minä tulee silloin eläväksi hänen persoonallisuudessaan ja aivan kuin syntyy hänen persoonallisuuteensa. Näkymättömässä maailmassa tämän prosessin voi aivan nähdä. Ihmisen minä, hänen todellinen minuutensa aivan kuin syntyy, tulee tietoiseksi omassa persoonallisuudessaan, ja sitten persoonallisuus vähitellen ikään kuin haihtuu pois ja ihminen tulee ainoastaan minuudeksi, kristusminäksi. Tämä on se mystinen asia, joka voi tapahtua. Persoonallisen minän kannalta se on kyllä melkein kuin toinen olento syntyisi ihmisessä, mutta kuitenkaan se ei ole toinen olento siinä merkityksessä, että se olisi toinen minä hänen oman korkeamman minänsä ulkopuolella, vaan se on hänen oma todellinen minänsä, vaikkei se olekaan suorastaan sen persoonallinen ilmennys.

Näitä asioita on melkein mahdotonta käsittää ilman kokemusta. Kaikissa uskonnoissa esiintyvät kertomukset pyhien vapahtajaolentojen syntymisestä kuvaavat juuri tätä asiaa, samoin myös evankeliumien kuvaukset Kristuksen syntymästä. Niissä kerrotaan, että vapahtaja syntyi seimessä, luolassa, jossa oli sekä eläimiä että ihmisiä läsnä. Tämä tarkoittaa sitä, että silloin kun Kristus syntyy ihmisessä, ei ihminen vielä ole täydellinen, vaan hänen sielussaan voi olla niin sanoakseni jalostuneita kotieläimiä, siellä voi olla sellaisia ominaisuuksia, joiden symbolina on jalo, tottelevainen kotieläin, ja sitten siinä on tietenkin sellaisia ominaisuuksia, joiden symboleina voi olla ihmisiä, ennen kaikkea hänen äitinsä. Ydin ihmisen persoonallisesta sielusta on äiti, jossa sitten syntyy kristuslapsi. Se on aivan kuin ihmislapsi, joka syntyy tähän maailmaan, kasvaa vähitellen ja varttuu yhä voimakkaammaksi ja lähtee ulos siitä luolasta, tulee vapaaseen luontoon ja hallitsee vähitellen koko maailmaa, koko sitä sisäistä maailmaa tehden sen lopulta aivan täydelliseksi.

On hyvin kummallista todeta, että evankeliumien kertomus kuvaa melkein sanasta sanaan näitä asioita sellaisina, kuin ne tapahtuvat näkymättömässä maailmassa ja ihmisen sisässä. Kaikki yksityiskohdatkin, jotka niissä mainitaan, tapahtuvat ihmisen sisässä. Se, joka tarkasti ja ymmärryksellä lukee evankeliumien kertomuksia, voi saada jo ennakolta vähän tietoja ja näkemyksiä siitä, mitä hänen omassa sisässään pitää tapahtua. Ja kun Kristus kerran on syntynyt ihmisessä, silloin hän on aivan kuin pelastunut, sillä kristuslapsi ei voi kuolla. Sitä koetetaan kyllä tappaa, mutta se ei onnistu. Se on ikään kuin jumalien suojeluksessa. Ihmisessä on kaikenlaisia ominaisuuksia, jotka koettavat Kristusta tappaa – ja paljon kyllä tapetaankin –, mutta sitä itseään ne eivät voi tappaa. Kristus pääsee aina ikään kuin pakenemaan.

Ihmisen ei kuitenkaan pidä luulla, jos hän jotakin tämäntapaista kokee, että hänessä on Kristus syntynyt. Ihminen voi saada hysteerisen kokemuksen ja ruveta uskomaan, että nyt hänen sisässään on syntynyt Kristus. Minä olen kuullut tällaisesta, että joku on voinut ruveta kuvittelemaan, että "minä olen synnyttänyt Kristuksen", tai siihen tapaan. Tällaista ei pidä ollenkaan kuvitella, se on hysteriaa. Tämä kokemus todellisuutena on siksi juhlallinen ja majesteetillinen tapaus, että jos se tapahtuu ihmiselle, hän tietää sen aivan varmasti, eikä hän ollenkaan silloin puhu siitä. Se juuri, että ihminen huutaa ulos maailmalle: "minä olen pelastettu!", osoittaa, että hänen kokemuksensa ei ole todellinen. Sitähän kyllä esiintyy paljon tässä meidän uskonnossamme. Onhan aivan ensimmäinen kysymys kristittyjen kesken: "Oletko sinä pelastettu?" Tästä asiasta on tehty aivan humpuukia. Tietenkin alkuaan on tarkoitettu kristussyntymää ihmisessä, ja tämä taas on samaa kuin ensimmäinen vihkimys. Eikä niitä vihkimyksiä oteta noin vain. Tämä kokemus on hyvin harvinainen, ja ihminen, jolle se tapahtuu, tietää sen aivan varmasti, ja se vaikuttaa juuri sen, ettei hän siitä puhu. Nämä ovat niin vakavia asioita, ettei niissä ole sijaa millekään intoilemiselle tai muulle sellaiselle. — 29.11.1910 (RR 1961/1)

Ymmärrys, järki, tunne

KYSYMYS: – Mikä ero on ymmärryksen ja järjen välillä, ja ymmärryksen ja tunteen välillä?

VASTAUS: – No, tuo tavallinen psykologinen jako, johon on totuttu täällä länsimailla, on eräänlainen käytännöllinen jako, niin sanoaksemme. Nyt viime aikoina on kyllä esiintynyt sielutieteilijöitä, jotka ovat käyttäneet toisenlaista jaotusta, mutta vanha jako on kuitenkin tuo, että ihmisen henkiset ominaisuudet jaetaan kolmeen perusominaisuuteen, tahtoon, tuntoon ja tietoon. Nämä ovat ihmishengen kolme perusominaisuutta, kykyä, ja niiden ero on aivan käytännöllistä laatua. On aivan turhaa oikeastaan ryhtyä millään tavoin selittämään, mikä ero on tahdon, ajatuksen ja tunnon välillä. Senhän jokainen tietää omasta kokemuksestaan.

Jos taas salatieteelliseltä kannalta kysytään, mikä ero on ymmärryksen ja tunnon välillä, silloin me voimme kyllä puhua ja tehdä eron niiden välillä ja oikein selittää, missä se ero on, vaikka edellisessä tapauksessa olikin suorastaan mahdoton sitä eroa teoreettisesti tehdä. Mutta salatieteelliseltä kannalta voidaan tehdä tämä ero ja selittää myös teoreettisesti. Silloin otamme avuksemme nuo vanhat tutut tasot ja sanomme, että ihmisen minä sijaitsee eli sen koti on ns. korkeammalla mentaalitasolla, korkeammalla ajatus- eli älytasolla. Siellä asustaa ihmisen minä. Tämän minän takana on vielä inhimillinen itse, mutta nyt me pysähdymme tähän ihmisen minään, ns. korkeampaan minäämme. Siinä ovat sitten kaikki nuo kolme: tahto, tieto ja tunto. Nämä ovat kaikki siinä minässä. Mutta sitten nämä tahto, tieto ja tunto ovat laskeutuneet myös tähän alempaan aineelliseen maailmaan, sillä ihmisen minä on astunut alas aineeseen ja muodostanut persoonallisuuden. Ihmisminä on laskeutunut tuolta korkeammalta mentaalitasolta ensin alemmalle ajatustasolle, sitten astraalitasolle ja sitten fyysiselle tasolle. Silloin me voimme huomata, kuinka tämän minän kolmesta perusominaisuudesta yksi, nim. ajatus, ei ole voinut laskeutua alemmaksi kuin sen oman tason alimmalle osastolle, mentaalitason alimmalle alatasolle. Sinne saakka ajatusominaisuus saattoi laskeutua. Tunneominaisuus tässä merkityksessä laskeutuu yhden tason alemmaksi, nim. astraalitasolle, ja tahdon ominaisuus laskeutuu aina tänne fyysiselle tasolle saakka. Sen tähden fyysinen taso on toiminnan taso, astraalitaso on tunnon eli tunteen taso, ja alempi mentaalitaso on ajatuksen taso. Minä itse on tuolla korkeammalla mentaalitasolla, ja siinä on kaikki nämä kolme ominaisuutta.

Kun me salatieteellisesti osaamme tehdä tämän eron, niin me näemme, että ihmisen ajatus ei laskeudu mentaalitasoa alemmas, että hänen tunteensa laskeutuu astraalitasolle ja tahto fyysiselle tasolle, ja silloin me voimme tehdä jonkinlaisen aste-eron näiden ominaisuuksien välillä ja sanoa, että ajatus on ihmisessä hienoin ja herkin ominaisuus, tunne sen jälkeen ikään kuin hieman karkeampaa, ja sitten tahto, joka on kaikista voimakkain ja joka hallitsee kaikkea, koska se voi olla sekä hienossa että karkeassa muodossa. Nyt meidän tietenkin täytyy ymmärtää, että ihmisen sielunelämässä ovat kaikki nämä kolme yhtäaikaa, koska ne kuuluvat ihmisen minuuden perusominaisuuksiin ja koska ihminen elää samanaikaisesti kaikilla kolmella tasolla. Sen tähden, kun me jotakin tahdomme, niin siinä on aina jokin tunne ja ajatus mukana. Kun me jotakin tunnemme, niin siinä on myös aina jokin ajatus mukana ja myös jonkin verran tahtoa. Ja kun ajattelemme, niin siinäkin voi olla mukana noita muita, tunnetta ja tahtoa. Kuitenkin me voimme tehdä sen eron, että tahdossa pitää aina olla välttämättä myös tunnetta ja ajatusta mukana. Tunteessa ei välttämättä tarvitse olla tahtoa tai ajatusta; tunne voi olla puhdasta tunnetta, mutta siinä kyllä aina on takana jonkin verran ajatusta. Ajatus puolestaan voi olla puhdasta ajatusta ilman tunnetta ja ilman tahtoa tai toimintaa. Tällä tavoin me voimme salatieteelliseltä kannalta aivan käytännössä huomata, mikä ero näiden välillä on. Silloin voimme sanoa – niin kuin jo edellä huomautin, – että ihmisessä on kaikista hienoin sielun ominaisuus ajatus, tunne taas hieman karkeampaa, tahto se, joka kaikessa pystyy aikaansaamaan. Sen tähden ihmisessä on kaikista voimakkain ominaisuus juuri ajatus, silloin kun siihen yhtyy tahto ja tunto. Sen avulla silloin ihminen voi saada kaikista eniten aikaan.

Mikä ero sitten on ymmärryksen ja järjen välillä? Se riippuu siitä, mikä merkitys sanoille annetaan. Omasta puolestani olen käyttänyt näitä sanoja niin, että järjellä olen tarkoittanut puhdasta järkeä, sitä järkeä, joka on tekemisissä aatteen kanssa ja kuuluu korkeampaan minään. Ymmärrykseksi olen kutsunut sitä puolta järjestä, joka kuuluu alemmalle mentaalitasolle ja joka voi kaikkia asioita ymmärtää. Tietenkin näitä sanoja paljon sekoitetaan toisiinsa, sanotaanhan esim. että "ihmisellä on hyvä järki kaikissa asioissa" jne. Mutta minusta olisi kyllä hyvä, jos voitaisiin sopia jollakin tavoin näiden sanojen suhteellisesta merkityksestä toisiinsa nähden. Omasta puolestani ehdottaisin, että järjellä tarkoitettaisiin korkeampaa järkeä, "die reine Vernunft", niin kuin Kant sanoo, ja ymmärryksellä "die praktische Vemunft", joka toimii alemmalla mentaalitasolla. — 1.11.1910 (RR 1963/3)

Henkisessä elämässä on kolme eri puolta: äly, tahto ja tunne. Tahto on kaiken keskipiste. Vain silloin, kun tahto on vapaa, jumalainen, ilman motiivia, silloin se on henkistä elämää. Tahdon täytyy olla riippumaton persoonallisuudesta. Henkistä elämää aina seuraa rakkaudentyö, eli rakkaudentyö on se ilmapiiri, jota henkinen elämä hengittää. Jos elämme henkistä elämää sitä varten, että olisimme viisaita, kelpaisimme Jumalalle tms., niin se ei ole todellista henkistä elämää, sillä siinä on motiivi. – Jos rakastaa jostakin syystä, ei rakkaus ole vapaa, mutta jos rakastaa ilman, että tietää, minkä tähden, silloin se on rakkautta. Todellinen rakkaus on se, että rakastaa, koska muuta ei voi. Esiin. äidin rakkaus on sitä, samoin lapsen rakkaus vanhempiinsa. — 28.11.1925 (RR 1971/7)

Ellei ihminen synny vedestä ja hengestä, ei hän voi tulla Jumalan valtakuntaan. – Ensin täytyy syntyä vedestä ja sitten hengestä ja tulesta. Johannes Kastaja kastoi vedellä; hän edusti sitä osaa henkisessä kehityksessä, Jeesus Kristus taas kastoi hengellä ja tulella. Se tarkoittaa, että Johannes, so. hänen tasollaan olevat opettajat, eivät osaa puhdistaa muuta kuin persoonallisuutta; he osaavat opettaa pienempiä mysteereitä. Johannes osasi johdattaa puhdistuksen tielle. Hän opetti, kuinka ihmisen tulee kieltäytyä, lakata pahaa tekemästä, luopua kaikesta sellaisesta elämästä, mikä ei ole puhdasta, oikeaa. Hän neuvoi puhdistamaan persoonallista ihmistä. Ihmisen täytyy oppia olemaan oman ruumiinsa herra: ruumis on hyvä palvelija, mutta ei herra. Se on totuudenetsijän ensimmäinen ehto. Siihen ihmiset kykenevät, sillä tavalla koko ihmiskunta ponnistaa eteenpäin. – Sitten on toinen asia. Jeesus Kristus yksin osaa kastaa hengellä ja tulella. Se merkitsee, että Kristus yksin osaa ohjata suuremmissa mysteereissä. Ensin on täytynyt käydä Johanneksen koulua, puhdistaa persoonallisuus, sitten vasta voi tulla Kristuksen opetettavaksi, sitten vasta korkeampi henkinen elämä tulee ihmiseen. Kaikki mikä on alempaa, palaa tulessa, ja jos ei ihminen ole tietoinen korkeammassa minässään, ei hän voi tulla tulessa poltettavaksi, sillä muuten ei hänestä jää mitään jäljelle. Jumala on polttava tuli, ja me palamme poroksi, jollei meissä ole korkeampi minä herännyt. Jos Kristus on meissä elävä, niin niin paljon kuin meissä on Kristusta, niin paljon on meissä sellaista, joka kestää tulessa. Hengen tuli on vielä paljon polttavampi kuin helvetin tuli, se polttaa kaikki: meidän järkemme, älymme, kykymme, etevyytemme, – elleivät ne ole niin puhtaita, että ne kestävät siinä.

Jos persoonallinen itsekkyys on kokonaan hävinnyt, silloin Jumalan tuli lämmittää eikä polta. — 29.11.1925 (RR 1971/7)

KYSYMYS: – Mitä on täydellisyyden ihanne?

VASTAUS: – Kaikki suuret uskonnot antavat meille kuvan täydellisyyden ihanteesta, osaksi alkuperäisillä opeillaan, osaksi perustajiensa persoonassa. Sellaisia "yli-ihmisiä", jotka ihanteina nousevat meidän yläpuolellemme, ovat Jeesus, Buddha, Zoroaster, Krishna, Laotse. – Tunkeutumalla heidän opetustensa ytimeen te näette ihanteen. Teosofisesti voimme määritellä täydellisen ihmisen aivan uudella tavalla. Olette teosofisesta kirjallisuudesta lukeneet eri tasoista, aineen ja tietoisuuden eri tiloista eli maailmoista. Niitä on viisi: fyysinen eli näkyväinen, astraalinen eli tunteitten, mentaalinen eli älyn maailma, buddhinen eli totuudennäkemyksen ja veljesrakkauden maailma ja nirvaaninen eli puhtaasti henkinen maailma, jossa ihmisen tajunta on "yhtä Isän kanssa". Me tavalliset ihmiset olemme itsetajuisia ainoastaan fyysisessä eli alimmassa maailmassa; tunne- ja älytason ja joskus buddhi-tason voimat vaikuttavat meihin, mutta ainoastaan kulkemalla kaitaa tietä täydellisyyttä kohti heräämme itsetietoisiksi muissakin maailmoissa. Täydellinen ihminen, täydellinen mestari, on saavutettavissa itsetietoisuuden kaikissa viidessä maailmassa. Hänen katseensa tunkee läpi kaikkien salaisuuksien. Hänen kätensä auttaa ihmisten kärsimyksissä. Hän on yhtä ihmiskunnan kanssa ja yhtä Jumalan kanssa. — (RR 1949/5)

KYSYMYS: – Mikä on omatunto?

VASTAUS: – Tavallisesti luullaan, että omatunto n jumalan ääni ihmisessä, että se on sama kaikilla ja että se sanoo, mitä on ehdottomasti oikein ja väärin. Asia ei ole aivan niin. Omatunto on meidän korkeamman minämme ääni. Korkeampi minä on se itsemme, joka kehittyy ruumistusten kuluessa, elämien vieriessä. Korkeampi minä on eri ihmisillä eri kehitysasteella. Se siis neuvoo eri lailla, mitä on oikein ja mitä on väärin. Mutta koska korkeampi minämme on epäitsekäs minämme, joka pyrkii jumalaa kohti, on sen neuvo kuitenkin aina hyvään päin, ylöspäin. Jokainen ihminen voi sen tähden seurata valistuneen omantuntonsa häntä (mutta hän ei saa sekoittaa omien himojensa sisäisiä ääniä omantunnon hiljaiseen ääneen), sillä omatunto on kuin kompassi, joka aina näyttää pohjoisnapaa kohti, vaikkei taulu aina ole siihen päin käännetty. — (Omatunto – 1908)

KYSYMYS: – Kuinka omaatuntoa kehitetään parhaiten ja huolehditaan, että se on hereillä?

VASTAUS: – Omatunto on korkeamman minämme ääni. Meidän tulee siis hankkia itsellemme käsitys siitä, minkälainen korkeampi minämme on, mitä se tahtoo, mihin se tähtää jne., jotka seikat meille aikain viisaus selittää. Sillä tavalla valistamme omaatuntoamme ja nostamme jokapäiväisen ymmärryksemme korkeamman minämme tajuntapiiriin. – Sitten omatuntomme puhuu meille aina kaikissa ajatuksissamme ja tunteissamme. Se ei puhu enää yläpuolelta järkeämme, sillä me olemme itse elävä omatunto. — (Tietäjä – 1914)

Taiteesta

Kysymys, mitä taide on, on hyvin sisältörikas. Koetan lyhyesti esittää, mitä mielestäni on taide. Minusta siinä pitää erottaa kaksi asiaa. Voi olla vielä useampiakin, mutta kaksi asiaa etenkin tulee mielestäni siinä heti ottaa huomioon. Ensiksikin se, että taiteilija, runoilija on nerokas ihminen, joka näkee, kuulee, haaveilee jotakin ja tahtoo siten ilmaista sen muille ihmisille. – Tämä haluhan on jokaisessa ihmisessä. Jos me näemme tai huomaamme jotakin erikoista, jos teemme jonkin erikoisen havainnon, niin mielellämme kerromme siitä muille. – Taiteilijassa, nerokkaassa ihmisessä on tämä halu voimakkaampana kuin muissa. Hän näkee ja voisi nähdä enemmänkin kuin muut, ja hänessä on halu kertoa siitä muille. Ja jos hän sitten on todellinen taiteilija, esim. runoilija, niin hän osaa esittää näkemyksensä vaikuttavammalla tavalla kuin muut. Se on taidetta. Taide muodolliselta kannalta on kyky tuoda esille, mitä tahtoo sanoa, niin vaikuttavalla tavalla kuin mahdollista, sellaisella tavalla, että se ehdottomasti vaikuttaa muihin. Kuta suurempi taiteilija, runoilija, joku on, sitä suurempaan joukkoon hän vaikuttaa. Sellaiset suuret taiteilijat kuin esim. Shakespeare ja Goethe – runoilijat – ja sellaiset suuret taidemaalarit kuin meillä esim. Edelfelt ja Gallen-Kallela ja muut, vaikuttavat hyvin lukuisiin ihmisiin. Kuta korkeampaa taide on, sitä yksinkertaisempaa se on, esim. sellainen taide kuin katolinen kirkkotaide – Rafaelin Madonna, pyhimysten kuvat. Ne vaikuttavat välittömästi suuriin joukkoihin: jokainen saa jotakin, jokainen ymmärtää jotakin. Tai ottakaamme esim. sellaiset kirjalliset taideteokset kuin raamatun kertomukset. Ne ovat yksinkertaisia, mutta äärettömän vaikuttavia. Niitä lukevat suuret joukot ja ne vaikuttavat äärettömästi. Kuta pienempi taiteilija on, sitä harvempi häntä ymmärtää. On aivan toinen asia, että alussa taiteilija voi olla sellainen, että häntä ei ymmärretä. Vasta myöhemmin häntä aletaan ymmärtää. Kuitenkin voi pitää sääntönä, että kuta suurempi on ihmisessä taiteellinen kyky, sitä useampiin ihmisiin hän vaikuttaa. Se on minun mielestäni taiteellinen kyky.

Mutta taiteellinen kyky sinänsä ei vielä luo mitään taidetta. Taide tulee vasta silloin, kun tähän kykyyn on yhdistynyt jonkinlainen sielu tai henki, jotakin sisäistä elämää; kun tähän taiteelliseen kykyyn on yhdistynyt neron silmä, neron korva, neron havaintokyky; kun siihen on yhdistynyt kyky nähdä sellaista, jota eivät kaikki näe eivätkä huomaa, ennen kuin sitä heille näytetään. Silloin he vasta sen huomaavat. Todellinen nero, todellinen taiteilija, todellinen runoilija on ihminen, joka voi ottaa vastaan jotakin näkymättömästä maailmasta; joka voi nähdä näkymättömään maailmaan tai ottaa sieltä jotakin vaikutusta vastaan. Tästä syystä on olemassa kahdenlaatuisia taiteilijoita. Toiset ovat sellaisia, jotka aivan kuin näkevät täydessä tajunnassaan, ja sitten maalaavat tai kirjoittavat tai säveltävät. He näkevät ja kuulevat aivan noin itsetietoisesti. Sitten toiset ovat sellaisia, jotka joutuvat ikään kuin haltioihinsa. He eivät tavallisessa olotilassa ja tavallisessa tajunnassaan voi mitään ihanuuksia nähdä, mutta voivat erikoisina hetkinä joutua haltioihinsa. Tuota ensimmäistä luokkaa voisimme kutsua salatieteellisiksi eli maagisiksi neroiksi ja noita toisia mediumistisiksi neroiksi, jotka eivät hallitse ollenkaan itseään, omaa kykyään, vaan joutuvat haltioihin. Minä tunnen erään runoilijan, joka aina sanoo näin: "Niin, olenhan minä nyt kirjoittanut tuon, kyllähän minä sen tiedän. Mutta kuitenkaan minä en ole sitä kirjoittanut. Se vain tuli, enkä minä tiedä, mistä se tuli." Ja sitten hän vähän kuin ihmettelee, että onhan se koko hyvä runo. Näin on eräs runoilija monta kertaa puhunut omasta työstään. Hän on siis selvästi tuollainen mediumistinen nero, joka tällä tavoin ottaa vastaan vaikutuksia näkymättömästä maailmasta. Ja jos me katsomme häntä salaiselta puolelta, niin me voimme nähdä, että joko hänen korkeampi minänsä hänelle kuiskaa, tai usein joku toinen olento, joku kuollut taiteilija, runoilija tai maalari tai säveltäjä, joka koettaa vaikuttaa sellaisen ihmisen kautta, joka voi ottaa vastaan. Voi joskus olla vaikuttamassa vieläpä eräänlainen gandharva-deeva. Sillä tavoin luodaan sitten suuria taideteoksia.

Taiteessa on siis erotettava ensiksikin itse taiteellinen kyky ja toiseksi taiteilijan sielullinen vastaanottavaisuus eli näkemis-, havaitsemiskyky näkymättömässä maailmassa. Jos me tämän ymmärrämme, niin me olemme saaneet selville, mitä taiteilija on. Ja silloin me ymmärrämme myöskin, niin kuin kysymyksessä sanottiin, että usein huomaa taideteosta katsellessa jotakin syvää, sielullista, elävää. Se johtuu tietenkin juuri siitä, että taiteilija on aavistanut ja tuntenut voimakkaasti sitä taideteosta luodessaan, esim. maalatessaan taulun. Hän on silloin ajatellut ja tuntenut voimakkaasti, ja se kaikki on kiinnittynyt tuohon kankaaseen ja noihin väreihin. Ja jos sellaista taulua katselee toisella, astraalisella silmällä, niin huomaa, kuinka sillä on oma erikoinen auransa, kuinka taiteilijan ajatus ja tunne ovat siinä kiinni, ja kuinka se astraalisesti näyttääkin paljon kauniimmalta ja sisältörikkaammalta kuin fyysinen taulu. Mutta sekin fyysinen taulu, jos katselija on vähänkään vastaanottavainen taiteen vaikutuksille, vaikuttaa katsojan sieluun eli astraalis-mentaaliseen ruumiiseen tuon auransa kautta, ja silloin se taulu tuntuu niin merkillisen henkevältä, syvältä ja elävältä. Ei siis ole ainoastaan sen taulun näkyvä ruumis, joka siihen katselijaan vaikuttaa, vaan myöskin sen astraalinen ja mentaalinen puoli – sen aura. — 26.4.1910 (RR 1962/1)

KYSYMYS: – Mitä on ajatus? Onko se kuva, joka muodostuu aivoihin, kun näkee tai kuulee jonkin asian? Mutta minkälainen on se älykuva, joka vastaa jotakin aivan abstraktista käsitettä, kuten esim. yleinen paha, nälkä, kuolema tms. käsite? Ja mitä on sellainen ajatus kuinka se syntyy, kun ihminen mietiskelee, luo itselleen omasta itsekohtaisesta olemuksestaan ajatuksia, jotka eivät johdu mistään ulkokohtaisessa maailmassa sattuneesta tapahtumasta tai seikasta? Miten yleensä ajatustoiminta teosofisesti selitetään?

VASTAUS: – Jokainen, joka on tutustunut teosofiseen kirjallisuuteen, tietää, että siinä puhutaan mentaali- eli ajatustasosta ja erityisesti ajatusruumiissa. Puhutaan ajatus-, tunne- ja fyysisestä ruumiista. Nyt usein tehdään se johtopäätös näistä teosofisista opeista, että kun me ajattelemme, niin se on ajatusruumiin toimintaa. Me ajattelemme ajatusruumiissa ja se kuva, joka meille tulee jostakin asiasta, se on sitten ajatusruumiissa. Tämä on tavallinen otaksuma, mutta se on kerrassaan väärä, se on erehdys, sillä kun ihminen on tässä fyysisessä ruumiissa ja on kiinni näissä fyysisissä aivoissa ja tässä fyysisessä tajunnassa, niin silloin hän ei ajattele itsetietoisesti muualla kuin fyysisissä aivoissaan. Kuitenkin jokainen sielullinen toiminta on toimintaa kaikissa käyttövälineissä, niin että kun ihminen ajattelee, kun hän – sanokaamme – katsoo esim. tätä pöytää, niin silloin valo heijastaa kuvan tästä pöydästä hänen silmiensä kautta sisään aivoihin. Nythän meidän minämme, me itse tajuisina minuuksina, tajuavina olentoina emme ole puetut ainoastaan tähän fyysiseen ruumiiseen, vaan meillä on sen lisäksi vielä astraaliruumis, mentaaliruumis sekä ns. syyruumis, jossa me itse minuuksina olemme. On niin monta käyttövälinettä, ja sen tähden on meillä niin monta – kuinka sanoisin – muuria, joiden lävitse jokaisen ajatuksen, jokaisen mielikuvan ja minkä tahansa täytyy kulkea, ennen kuin se kohtaa meidän tajuavan minämme.

Kun minä nyt katson tätä pöytää, niin kuva siitä kyllä heijastuu ensin aivoihin. Mutta jos minäni olisi poissa ruumiista, ei se vaikuttaisi mitään; enhän minä siitä silloin mitään tietäisi, vaikka ruumis kuinka tirkistäisi tätä pöytää ja valot siitä heijastuisivat aivoihin. Se kuva siitä tulee ensin kyllä näihin fyysisiin aivoihin, mutta heijastuu sitten niistä eetteriaineen välityksellä astraaliruumiiseen, sitten astraaliruumiista mentaaliruumiiseen ja mentaaliruumiista minään. Minästä se sitten heijastuu takaisin mentaali-, astraali- ja fyysiseen ruumiiseen eetterisen kautta, silloin on minä ollut mukana. Tämä tapahtuu äärettömän nopeasti, mutta silloin on minä saanut vaikutuksen. Meidän minämme on itsetietoinen fyysisissä aivoissa ja sen tähden se saa juuri tuon kuvan, joka heijastuu, vaikka se kulkee niin monen käyttövälineen kautta. Mutta siitä, minkälainen kuva muodostui astraali-, minkälainen mentaalitasolla tästä pöydästä, ei itsetietoisuus, fyysisten aivojen tietoisuus mitään tiedä. Ajatusruumiissa on kyllä myös kuva tästä pöydästä, mutta se on aivan toisenlainen kuin se, mitä fyysisesti näemme.

Ajatusruumiissa on aivan toinen kuva, mutta koska ihminen ei ole itsetietoinen huomaamaan ajatusruumiin kuvia, niin hän huomaa ainoastaan sen kuvan, mikä on heijastunut fyysisiin aivoihin. Mutta selvänäkijä, joka tarkastelee tätä ihmisen näkemisprosessia, hän näkee, kuinka ajatusruumiin kuva pöydästä on aivan toisenlainen kuin tämä fyysinen, vaikka asia on sama. Se kuva on ikään kuin yleisempi, se ei ole kuva ainoastaan tämän pöydän ulkopiirteistä, vaan se kuva, mikä on mentaaliruumiissa, on jonkinlainen yhteiskuva pöydän kaikista atomeista.

"Mitä on yleensä ajatustoiminta teosofisesti?" Niin, se on semmoinen voima luoda, muovailla ainetta. Ihmisen ajatus on oikeastaan voimaa, kykyä muovailla ainetta. Jumala luo maailman ja muovailee ainetta ajatuksillaan, ja jokainen taiteilija, jokainen runoilija, jokainen työmies tietää hieman, mitä ajatus on, että se on jonkinlaista luomista. Sitä ajatus oikeastaan on. Mutta ennen kuin ihminen oppii luomaan, hän ensin kerää kaikenlaisia kuvia ulkomaailmasta, täyttää mielensä, ajatusruumiinsa – kuinka sanoisin – kaikenlaisilla kuvilla ja vaikutelmilla ja työskentelee ajatuksissaan ensin ainoastaan semmoisilla kuvilla, joita hän on saanut fyysisestä maailmasta. Mutta kun hän oppii ottamaan vastaan vaikutuksia myös astraalimaailmasta, silloin hänen mielikuvituksensa ryhtyy työskentelemään myös semmoisten kuvien kanssa, joilla ei ole suoranaisia vastaavaisuuksia tässä fyysisessä maailmassa jne. Lopulta hän oppii erottamaan itsensä täydellisesti kaikenlaisista kuvista ja vain käyttämään niitä mielensä mukaan sekä myös luomaan suorastaan uusia. Ja se kyky silloin, se on semmoinen jumalallinen kyky, jumalallinen luova kyky; se on mysteeri. Mitä se oikeastaan on? Niin, se on se merkillinen voima, merkillinen elämä, joka on luomakunnan koko elämän takana. Se on luova voima, tahto, merkillinen voima luoda itsestään, ottaa itsestään. Jumala on tyhjentymätön. Hän voi alati vierittää ulos itsestään. — 19.4.1910 (RR 1961/9)

KYSYMYS: – H. P. Blavatsky sanoo »Teosofian avaimessa», että maallinen elämä on ainoa helvetti, mutta toiset teosofiset kirjailijat puhuvat kuolemanjälkeisestäkin helvetistä ja Jeesus opettaa evankeliumeissa siitä vaivan ja piinan tilasta, jossa rikas mies oli kuoleman jälkeen. Kuinka tämä ristiriita on ymmärrettävissä.

VASTAUS: – Ristiriita on näennäinen. Jos tarkasti luette »Teosofian Avainta», panette merkille, että H. P. Blavatsky yleensä puhuu sangen vähän kuolemanjälkeisistä vaivoista. Hänen mielestään niitä oli kylliksi maan päällä, ja kun kristikunnassa uskottiin ikuiseen helvettiin ja kadotukseen ja H. P. B. oli saanut erikoisesti tehtäväkseen hävittää tämä keskiaikaisten mielisairaiden kirkonihmisten keksimä oppi, ei hän tahtonut kiinnittää mitään huomiota ohimeneviin kärsimystiloihin tuonelassa, kiirastulessa eli kaamalookassa, vaan keskittyi kokonaan opettamaan sitä taivas- eli deevakhaani-tilaa, joka kuoleman jälkeen lankesi jokaisen vainajan osalle ja joka aikamittaansakin nähden oli monta vertaa pitempi astraalista olotilaa. Luonto varustaa jokaiselle ihmiselle kuolemanjälkeisen autuudentilan, ennen kuin hän uudestaan syntyy maan päälle, – ja miksikä? Siitä syystä, että hän maallisen elämänsä aikana kärsii syyttömästi, koska ei muista edellisiä ruumistuksiaan ja niiden luomaa kuormaa. Näennäisesti syytön kärsimys ja näennäisesti ansaitsematon ilo täten täydentävät ja tasoittavat toisiaan. Mutta kun emme enää usko ikuiseen helvettiin ja kadotukseen, silloin kestämme kyllä kuulla niistä helvetillisistä tuskista, jotka kuoleman jälkeen puhdistavat meidät himoistamme, ennen kuin olemme kypsät taivaselämää varten. Sen tähden myöhemmät kirjailijat ovat kiinnittäneet jonkun verran huomiota myös näihin seikkoihin. Spiritistinen kirjallisuus on täynnä enemmän tai vähemmän materialistisia kuvauksia kuolleitten maailmasta, heidän piinapaikoistaan ja ihanasta kesämaastaan, ja luonnollista on, että teosofiset kirjailijat, omiin tai toisten selvänäköisiin tutkimuksiin nojaten ovat tahtoneet valaista asioita okkultiselta kannalta, osoittamalla, mitä on oikeata mitä väärää spiritistisissä kuvauksissa. Helvetin tuli on aioninen, so. se kestää niin kauan kuin maapallon elämää jatkuu, mutta kukaan ihmisyksilö ei viivy siellä muuta kuin sen ajan, jonka kuluessa hän puhdistuu alemmasta eläimellisestä itsestään. Ja huomatkaa. Sekä »Teosofian Avaimessa» että »Salaisessa Opissa» H. P. B. Joskus kuin ohimennen viittaa näihinkin kuolemanjälkeisiin seikkoihin. RR - joulukuu 1926

KYSYMYS: – Saako aviorikosta tehdä minkäänlaisen asian tähden?

VASTAUS: – Kaikkiin siveellisiin kysymyksiin, kaikkiin kysymyksiin oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta ei mielestäni ole muuta kuin yksi ainoa ehdoton vastaus: tee se minkä itse tunnet oikeaksi – ja jos erehdyt, saat kärsiä, mutta samalla viisastut.

Usein on ihminen kuitenkin kahden vaiheella eikä tiedä, mikä on oikein. Silloin hänen tulee hakea neuvoa ihmiskunnan viisailta. Mitä erittäin sukupuolisuhteisiin tulee, niin onhan esim. Jeesus – samalla kun hän kehotti täydelliseen uskollisuuteen ja sydämen puhtauteen rakkaudessa (Matt. V) – lausunut Magdalenasta nuo sisältörikkaat sanat: ken paljon rakastaa, hänelle paljon anteeksi annetaan. Ymmärtääksemme hänen tarkoituksensa, tulee meidän pitää mielessä, että rakkauden voima ilmenee eri tasoilla eri muotoisena. Fyysisellä tasolla se ilmenee teoissa ja korkein ilmennys siinä on sukupuolinen yhtyminen, astraalisella tasolla se ilmenee enemmän tai vähemmän itsekkäissä ja vaativissa tunteissa, mentaalitasolla enemmän tai vähemmän autuaallisissa, hellissä, suojelevissa ajatuksissa ja tunteissa, ihailussa, auttavaisuudessa ja riemussa, ja ylemmillä tasoilla täydellisesti epäitsekkäänä, vaatimattomana, nostavana, innostuttavana, siveellisesti lumoavana voimana.

Nämä ilmennykset ovat asteittain toisiaan korkeampia ja syvempiä. Ilmennys alemmalla tasolla on samassa määrin oikeutettu kuin sitä kannattaa korkeamman voima. Fyysinen maailma, joka on ulkonaisin, joutuu täten erikoisasemaan ja fyysinen ruumis tulee samalla erikoisen pyhäksi.

"Ken katsoo naisen päälle häntä himoitakseen, on jo tehnyt huorin hänen kanssaan sydämessään", sanoi Jeesus. Tämän ymmärrän näin:

Jos ihminen on rakkaussuhteissa jonkun toisen kanssa, älköön ajatelko vierasta, sillä se on jo uskollisuuden rikkomista; älköön kukaan liioin ajatelko henkilöä, joka on toiseen sitoutunut, sillä se on puhtauden loukkaamista.

Ja vielä sanoi Jeesus:

"Teidän pahuutenne tähden myönsi Mooses teille avioeron, mutta minä sanon: älkää ollenkaan erotko." Kuinka tämä on ymmärrettävä? Nykyaikanahan pyritään aivan päinvastaiseen suuntaan: että avioero olisi niin helppo kuin mahdollista. Jeesus viittaa tässä rakkauden suureen salaisuuteen: "Älkää yhtykö toisiinne ilman rakkautta, sillä yhtyminen sitoo teidät ei ainoastaan ruumiillisesti, mutta vielä enemmän sielullisesti. Ruumiillisen yhtymisen pyhittää ainoastaan rakkaus. Ja jos kerran rakkaudesta yhdytte, miksikä eroaisitte, miksikä olisitte uskottomia? Ei rakkaus ole vain sokeata viettiä. Rakkaus on tunnetta, rakkaus on ajatusta, niin, rakkaus on henkeä, ja kun rakastatte, ette tahdo erota, ette olla uskottomia, ette epäpuhtaita."

Mutta tämä on elämässä harvinaista! Tavallisesti ihmiset eivät rakasta toisiaan. Kaksi ihmistä sitoutuu toisiinsa ja ensi huumauksen loputtua he saavat silmänsä auki. Eivät he rakasta toisiaan! Opittuaan toinen toistaan tuntemaan, he huomaavat, etteivät ollenkaan sovi toisilleen! Ja nyt alkaa kärsimyksen koulu, joka loppuu molemminpuoliseen kylmyyteen, tunteettomuuteen ja välinpitämättömyyteen. Ja noiden kahden ihmisraukan sydämet vaikeroivat yksikseen: tämäkö se nyt oli rakkauden paratiisia?

Ei – älkää antako sydämienne kuolla, rukoilee Jeesus. Ja me näemmekin, kuinka ihmiset ympärillämme hylkäävät toisiaan ja etsivät uutta ystävää, etsivät sitä, jota voisi rakastaa!

Mutta eikö tämä ole epäsiveellistä? "Heittäköön se ensimmäisen kiven, joka teistä on ilman syntiä", sanoo Jeesus. Ja hän lisää: "joka paljon rakastaa, hänelle paljon anteeksi annetaan" (henkisesti, sillä tekojensa seurauksia ei kukaan voi välttää). Jeesus huomauttaa tässä taas rakkauden salaisuudesta: "Jos te sitoudutte toisiinne ilman rakkautta, herää sieluunne sen rikoksen vastapainoksi rakkauden kaiho ja kaipuu, ja silloin te joko järjellänne sitä tukahdutatte tai noudatatte Magdalenan tavoin sen rauhatonta ääntä. Kaikissa tapauksissa minä säälin teitä ihmislapsia. Sillä te olette poikenneet elämän laista."

Ja jos nyt kysymme: mikä sitten on elämän laki ja todellinen rakkaus? saamme tähänkin vastauksen Jeesukselta: "Uuden käskyn annan minä teille: rakastakaa toisianne sillä rakkaudella, jolla minä olen teitä rakastanut."

Entä hänen rakkautensa? Se rakkaus oli kotoisin suoraan hengen maailmasta; oli se ihania ja autuaallisia ajatuksia, voimakkaita tunteita ja miehekästä hellyyttä, mutta se oli läpeensä epäitsekästä, sankarillista ja ikuista.

Ja tämä merkitsee, että onnettominkin meistä voi nousta, vapautua ja saavuttaa mielenrauhan, jos hän antaa veljesrakkauden puhjeta sydämessään. Sillä mikäli meidän heikoissa tunteissamme piilee kristuksenkaltaista rakkautta, sikäli olemme voittamattomat uskossamme, onnessamme ja elämässämme. — 24.1.1924 (RR 1946/10)

Aika astraalitasolla

KYSYMYS: – Salaisessa Opissa puhutaan Ajan jumalattaresta ja myöskin orfilaisessa jumalsynnyssä näytetään, että Kronos, aika, on synnytetty jumala eli välittäjä. Miten aikaa synnytetään ja mitä sen jumalattarella on tekemistä?

VASTAUS: – No, "ajanjumalatarta" voi minun mielestäni käsittää vain jonkinlaisena symbolisena puhetapana. Ei suinkaan nyt aikaa voi nimittää erikoiseksi jumalaksi tai jumalattareksi, erityiseksi olennoksi. Mutta aika ideana, aatteena, on aivan toista kuin ikuisuus. Ikuisessa elämässä ei ole mitään aikaa. Aika on ilmennystä, mutta ikuisessa elämässä ei ole mitään ilmennystä eikä aikaa. Ilmennys tapahtuu aina ajassa; kaikessa ilmenneessä maailmassa on aika, vaikka se on aivan erilainen eri tasoilla. Aika astraalitasolla on jo hyvin toisenlaista kuin tällä fyysisellä tasolla; aika mentaalitasolla on vielä erilaisempaa jne. Mutta ikuisuudessa ei ole mitään aikaa. Sen voi huomata siitä, että kuta lähemmäksi nousee jumalaista salaisuutta, sitä enemmän poistuu tietoisuudesta aika siinä rajoitetussa merkityksessä, mikä sillä on fyysisessä maailmassa. Täällä on aivan luonnollista puhua nykyisyydestä, menneisyydestä ja tulevaisuudesta ja erottaa ne jyrkillä rajoilla. Jos me ajattelemme tulevaisuutta, niin on selvä raja olemassa nykyisyyteen nähden; menneisyys sitä vastoin elää vain muistissa. Mutta jos me olemme tajuisia astraalitasolla ja tarkastamme siellä aikaa, niin huomaamme, että se ei ole aivan samanlaista kuin täällä. Tietysti aika on aina sitä, että elää nykyisyydessä, mutta menneisyys ja tulevaisuus saattavat suhtautua nykyisyyteen sillä tavoin, että ne ovat enemmän sisällä siinä. Tulevaisuus on niin sanoakseni aina paljon lähempänä nykyisyyttä siellä kuin täällä. Ei siinä merkityksessä, että se tapahtuisi yhtä aikaa, vaan siinä merkityksessä, että se on tajunnassa. Astraalitasolla ihminen näkee, mitä tulee tapahtumaan. Jos ihminen astraalitasolta katselee fyysiselle tasolle, jos hän astraalitasolta tarkastaa fyysisen tason elämää, niin silloin hän näkee, mitä tulee lähimmässä tulevaisuudessa tapahtumaan. Sen näkee astraalisesti, sillä astraalitasolla on tulevaisuus jo osaksi olemassa tajunnassa. Tämä on tietenkin vaikea käsittää, jos siitä ei ole kokemusta, mutta minä kerron erään esimerkin, joka vertauskuvallisesti näyttää meille, kuinka tämä on ymmärrettävä. Kaikkihan johtuu siitä, että kuta enemmän me nousemme taso tasolta ylöspäin, sitä enemmän me lähenemme syitten maailmaa. Fyysinen maailma on seurausten maailma, syyt ovat korkealla.

Jos seisoo korkealla vuorella, – tämä on vertauskuva, jonka luultavasti olen ennenkin esittänyt – jonka rinteellä kulkee rautatie sillä tavoin, että se kiertää suuressa mutkassa tuota vuorta, silloin voi nähdä, että tuoltapäin tulee juna ja myös täältäpäin. Silloin me aivan helposti voimme nähdä, että tapahtuu yhteentörmäys ennemmin tai myöhemmin. Me voimme aivan nähdä sen, ja me koetamme huutaa, mutta on hyvin vähän luultavaa, että he kuulevat. He eivät tiedä mitään, molemmat junat ajavat aivan rauhallisina, kunnes yhtäkkiä ollaan törmätty yhteen.

Aivan sama suhde on astraalitasolla. On aivan kuin seisoisi mäellä ja katselisi tätä fyysistä maailmaa ja näkisi ei ainoastaan mitä nyt juuri suorastaan tapahtuu, vaan myös mitä tulee tapahtumaan. Astraalitasolla me emme näe suorastaan itse syitä, sillä syyt eivät siellä ole, vaan me olemme maailmassa, jossa syyt jo tunkeutuvat tajuntaan seurauksina, niin että me näemme seurauksen. On aivan kuin me seisoisimme täällä vuorella, emmekä suorastaan näkisi noiden junien lähestyvän toisiaan niin, että me voimme laskea, milloin ne törmäävät yhteen, vaan on, ikään kuin me seisoessamme siellä näkisimme niiden törmäävän yhteen. Sillä tavalla on astraalitasolla. Se, mikä tulee tapahtumaan, näkyy aivan kuin se tapahtuisi nyt. Sen tähden on astraalinen ennustaminen vähän hataraa. Onhan kyllä hyvin paljon ihmisiä, jotka näkevät astraalisesti tulevia asioita, mutta koska he eivät näe suorastaan syitä, niin että he osaisivat aivan matemaattisen tarkasti ja järkevästi laskea, koska jokin asia tulee tapahtumaan ja mitkä ovat siihen vaikuttavat syyt, vaan näkevät ikään kuin peilistä tuon seurauksen, niin sen tähden sellaiset ennustukset ovat usein epävarmoja eivätkä satu yhteen ajan kanssa jne. Vasta silloin, kun siellä astraalitasolla oppii aivan kuin näkemään syvemmälle, kun koettaa nähdä syyt tai jaksaa nousta tajunnassaan korkeammalle, että osaa laskea, vasta silloin ennustukset tulevat varmoiksi. Muuten siellä näkee vain aivan kuin peilistä, mitä tulee tapahtumaan, ja se on aivan kuin kaikki tapahtuisi nyt. Tuosta vertauksesta me näemme, kuinka se on mahdollista, mutta se meidän tulee muistaa, että se mitä näkyy, on näkymättömien syiden seuraus, joka näkyy aivan kuin peilissä.

Siis me huomaamme, että aika astraalitasolla on hieman toisenlainen kuin tällä fyysisellä tasolla. Siellä ovat nykyisyys ja tulevaisuus enemmän yhdessä, samoin myös menneisyys. Astraalitasolla kuvastuvat myös menneet tapahtumat. Me voimme siellä nähdä jonkin tapahtuman menneestä elämästämme. Sekin näkyy silloin, niin kuin se juuri tapahtuisi, vaikka se saattaakin olla tapahtuma edellisestä ruumiillistumassa. – Tämä siis vähän selittää meille, mitä sillä tarkoitetaan, kun sanotaan, että aika muuttuu erilaiseksi eri tasoilla. Mutta kuitenkin aika on aina olemassa. Vasta itse ehdottomassa elämässä, Absoluutissa, ei ole enää aikaa. Aika seuraa kaikkea ilmennystä ja aika on siis hyvin mahtava jumalatar tai jumala, Kronos, jos tahtoo puhua symbolisesti. Aika on suuri hallitsija. — 8.11.1910 (RR 1963/10)

Mielisairaus

KYSYMYS: – Mistä johtuu, että ihminen, joka ei ole terveydeltään normaali, kuulee ääniä, joita eivät toiset kuule? Mahtavatko ne olla astraalisia ääniä, vai olisivatko ne vain mielikuvitusta, koska henkilöt, joiden ääniä hän on kuulevinaan, ovat vielä elossa ja asuvat toisella paikkakunnalla, joskin seuraavat hänen elämäänsä? Johtuukohan tämä ruumiin heikkoudesta, vai olisiko se henkistä sairautta?

VASTAUS: – On tavallista, että kun joku ihminen tulee mielisairaaksi, niin se voi alkaa juuri sillä tavalla, että hän alkaa kuulla ääniä ja tavallisesti saa silloin sen käsityksen, että jotkut ihmiset puhuvat hänestä ja vainoavat häntä. Hän kuulee sellaisia ääniä aivan korvissaan. Tätä lääkärit pitävät heti mielisairauden merkkinä, kun joku tuolla tavalla alkaa kuulla ääniä. Ja tämä on tietenkin aivan oikein, sillä eräs laji mielisairautta alkaa juuri sillä tavalla ja on juuri sitä. Mielisairaushan – jos nyt ei oteta lukuun sitä mahdollisuutta, että mielenvikaisuus tilapäisesti aiheutuu aivojen saamasta ulkonaisesta vammasta; tämä mielisairaus poistuu heti, kun vamma on saatu korjatuksi – on sitä, että ihmisen eri käyttövälineet – fyysinen, eetterinen, astraalinen ja mentaalinen, – ovat joutuneet tavalla tai toisella pois tasapainosta. Tavallisesti on kysymyksessä joko eetteri- tai fyysinen ruumis. Ne joutuvat ikään kuin hieman pois sijoiltaan sillä tavalla, että eetteriruumiin ja fyysisen ruumiin toisiaan vastaavat atomit eivät toimi aivan yhdessä ja yhtä aikaa, niin kuin ihmisen terveenä ollessa tapahtuu. Kun ihminen siis tulee mielisairaaksi – tai oikeastaan hän tulee mielisairaaksi juuri sillä tavalla – niin nämä atomit aivan kuin nyrjähtävät, tai eetteriruumis menee vähän sivulle, niin että sen atomit eivät väreile aivan yhtä aikaa fyysisten atomien kanssa. Ihmisen eetteriruumis on astraaliruumiin ja fyysisen ruumiin välittäjä. Eetteriruumis ottaa aina vastaan vaikutuksia sekä astraali- että fyysisestä ruumiista ja ihmisen tajunta yhdistää ne yhdeksi, sillä se toimii samalla sekä eetteri- että fyysisessä ruumiissa. Mutta silloin kun nämä eetteri- ja fyysisen ruumiin atomit eivät toimi aivan säännönmukaisesti yhdessä, niin ihmisen tajunta on kuin kahtia jaettu, niin ettei hän osaa erottaa, mikä on astraalista ja mikä fyysistä. Hän ei osaa eetteriruumiinsa kautta tulleita astraalisia vaikutuksia sijoittaa tajunnassaan oikeihin paikkoihin ja panna niihin oikeita nimilappuja päälle, vaan hän sekoittaa toisiinsa astraaliset ja fyysiset vaikutukset. Kun hän kuulee astraalisia ääniä tai saa muita vaikutuksia astraalitasolta – mitä tahansa ääniä tai vaikutuksia voi sieltä saada – niin hän heti sekoittaa, hän luulee, että se on fyysistä, koska hän ei ole oppinut ymmärtämään, että se voisi olla muutakin. Silloin hän saattaa luulla, että nyt ihmiset puhuvat hänestä pahaa, ja hän on aivan kuulevinaan, mitä he puhuvat, vaikka hän silloin ottaa vastaan vain tiettyjä astraalisia vaikutuksia. Tietenkin hän voi joskus kuulla aivan oikeinkin, kuulla todella sellaista, mitä tapahtuukin, mutta joka tapauksessa hän on aivan kykenemätön millään tavoin järjestämään näitä vaikutuksia tajunnassaan, vaan siinä syntyy kaaos. Tämä on mielisairautta, sitä lajia, joka riippuu fyysis-eetterisestä ruumiista. Tämä sairaus ei koske ihmistä ollenkaan hänen ollessaan astraali- tai mentaaliruumiissaan, niin että kun hän nukkuu, niin hän on astraalitasolla aivan järjissään, ja kun hän kuolee, niin hän on tietenkin täydessä järjessään astraali- ja mentaalitasolla, manalassa ja taivaassa. Koko hänen sairautensa on koskenut ainoastaan fyysistä elämää. Tämä on tuo tavallinen laji mielisairautta. Sitten on kyllä joitakin sellaisia harvinaisia tapauksia, joissa on tapahtunut kummallisia kolauksia näissä sisemmissä käyttövälineissä, niin että ihminen on myös astraalisesti mielisairas, eikä selviä ennen kuin taivaassa. Ja joskus on huomattu sellainenkin tapaus, että ihminen ei taivaassakaan selviä, ja silloin hänen persoonallisuutensa on kerrassaan hukkaan mennyt. Hän herää järkiinsä vasta syyruumiissaan. Mutta silloin koko hänen persoonallinen elämänsä on mennyt hukkaan. – Itse ihmisen Minä, Korkeampi Minä ei voi tulla mielisairaaksi. Mielisairaus koskee ainoastaan ruumiita. — 29.11.1910 (RR 1964/6)

Intuitio ja inspiraatio

KYSYMYS: – Mikä on ero intuition ja inspiraation välillä?

VASTAUS: – Ero ilmenee jo sanoista. Intuitio on jonkinlainen kyky ihmisessä, inspiraatio on jotakin, jota ihminen saa. Intuitio on totuuden näkemisen kyky, sellainen kyky tietää asiat sisäisesti. Se on oikeastaan jonkinlaista hyvin korkeaa selvänäköä, koska se on jonkinlaisessa yhteydessä ns. buddhi-prinsiipin kanssa. Tavallisesti sitä sanaa käytetään vain tuollaisten korkeiden asioiden yhteydessä. Eihän koskaan sanota – esim. ruuanlaiton ollessa kysymyksessä – että "minulla on semmoinen intuitio, että tämä ruoka ei nyt oikein hyvin onnistu". Tällaisessa yhteydessä ei käytetä sanaa "intuitio", vaan ehkä sanaa "aavistus" tms.: "Minä näen selvästi, ettei tästä tule hyvää." Siinä ei tarvita niin suurta intuitiota. Mutta kun puhutaan intuitiosta, silloin puhutaan jonkinlaisista korkeista asioista, ja silloin tarkoitetaan kykyä nähdä asioita sisäisesti. Sitä kykyä ei kukaan tässä meidän sivistyksessämme pyri kehittämään eikä kasvattamaan, mutta teosofien tehtävä on sitä itsessään kehittää. Ja kun se alkaa kasvaa ihmisessä, tulee se käsi kädessä hyvyyden, rakkauden ja rehellisyyden kanssa. Silloin tulee semmoinen kyky nähdä ja tietää yhtä ja toista. Se ei ole ollenkaan samaa kuin tavallinen selvänäkö, tuollainen muodollinen, astraalinen selvänäkö, että näkee toisesta ihmisestä hänen auransa tms. Se ei ole tietenkään sitä, ei tavallista astraalis-mentaalista selvänäköä, vaan se on korkeammalla mentaalitasolla, buddhisella tasolla oleva semmoinen tieto, kyky tunkeutua jonkun asian tai ihmisen sisään. Se on oikeata intuitiota ja se intuitio voi kohdistua myös tulevaisuuteen. Minulla on sellainen intuitio, että sitä tai sitä tulee tapahtumaan. Mutta tietysti tämä tulevaisuuden näky koskee vain joitain korkeampia, suurempia tapahtumia, ei jokapäiväisiä asioita. Inspiraatio on taas sitä, että jokin olento, jokin voima käyttää ihmistä, inspiroi häntä. Runoilijat usein sanovat: "Niin, en minä oikeastaan tiedä, kuka tämän runon on tehnyt, en minä sitä tiedä. Kyllähän minä tämän olen kirjoittanut, mutta en minä nyt taas osaisi sitä kirjoittaa. Se tuli silloin kuin se tuli." Näin sanovat usein runoilijat. He ovat silloin olleet inspiroituja. Se merkitsee, että jokin toinen voima on silloin runoilijaa aivan kuin käyttänyt. Tämä toinen voima voi olla hänen korkeampi Itsensä, joka aivan kuin haihduttaa hänen päivätajuntansa ja sitten käyttää häntä välikappaleenaan, mutta se voi myöskin olla joku toinen olento astraali- tai mentaalitasolla, jokin jumala tai mikä tahansa sellainen olento, joka häntä inspiroi. Ihminen on silloin meedion asemassa. Jos joku teistä oli eräässä luennossa joulun aikana, jolloin puhuttiin vanhoista kreikkalaisista ja roomalaisista mysteereistä sekä oraakkeleista, niin hän ehkä muistaa, että ne oraakkelit olivat alussa sellaisia, että pythia siellä, se ennustaja, profeettanainen, hän oli sellainen erikoisen kasvatuksen saanut pyhä olento, jota Mestari saattoi käyttää puhetorvenaan. Se oli siis jotain erinomaisen korkeaa ja hienoa. Kun tuollainen oraakkeli oli olemassa, niin ihmiset saattoivat mennä kysymään neuvoa suorastaan Mestarilta, vaikkei hän itse siellä ollutkaan, vaan sellainen nainen, joka saattoi olla hänen puhetorvenaan. Sitten oraakkelit tietysti aikojen kuluessa vähitellen joutuivat rappiolle, niin että pythiana saattoi olla aivan tavallisia meedioita, sellaisia kuin nykyaikana tavalliset spritistimeediot ovat, niin että sieltä saattoi tulla mitä hyvänsä. — 19.4.1910 (RR 1961/9)

Etusivu Pekka Ervast