[Teollisuus]
Suomen kansaa olemme tottuneet
ajattelemaan maata viljeleväksi kansaksi. "Joka maata kuokkii, sitä Jumala
ruokkii", sanoo sananlasku, ja toinen lisää: "Tähässä ruoka rikkahankin,
jyvässä kuninkahankin". Itse vanha Väinämöinen opetti Suomen kansaa kylvämään
ja kyntämään, ja pääelinkeinona maanviljelys on Suomen kansalla ollut ammoisista
ajoista saakka. "Suomen kansa on maata viljelevä ja luonnon helmassa elävä
kansa", kirjoitin minäkin inspiroituna vuonna 1906.
Ja kuitenkin voisimme ajatella toisinkin. Se, mikä
menneisyydestä on totta, ei ehdottomasti pidä paikkaansa tulevaisuudessa. Kehitys voi
astua väliin ja muuttaa asioita. Suomen kansa on tähän saakka ollut maata viljelevä
kansa, se on totta. Mutta onko välttämätöntä, että Suomen kansa siksi jää?
On olemassa jotakin, jota voidaan kutsua maailman taloudeksi. Se
katsoo koko ihmiskunnan parasta ja antaa joka kansalle erikoisen tehtävän. Se määrää
tuotannon laadun kansojen ja maiden, kannattavuuden ja tarpeen mukaan. Maailmansota
hämmensi tätä näkökantaa. Maailmansota, joka jakoi valtakunnat eri leireihin, heitti
jokaisen kansan enemmän kuin ennen oman onnensa nojaan, ja kaikki kansat saivat nähdä
ja tuntea, kuinka riippuvaisia yleensä ollaan toinen toisistaan. Ei yksikään kansa
saattanut vaikeuksitta tulla toimeen "omillaan". Sentähden miltei joka maassa
tehtiin se huomio, että maanviljelystä oli laiminlyöty ja että sitä piti laajemmassa
mitassa ja suuremmalla voimalla harjoittaa. Niin täällä Suomessakin viime vuosina
ajateltiin. Mutta että se on ohimenevä näkökanta, se kyllä nyt taas aletaan tajuta.
Jos maailmanrauha saadaan aikaan ja kansojen liitto, silloin maailmantalouskin
järjestetään yhtenäisesti, kaikkien hyötyä silmälläpitäen.
Ja maailmantalous on työnjakoa. Se perustaa tuotannon
luonnollisille edellytyksille. Maa jossa viljaa kasvaa helposti ja paljon, se saa viljaa
kasvattaa ja tuottaa yli oman tarpeen. Selvä tehtävänsä tässä suhteessa on esim.
Amerikalla ja Venäjällä. Edullisempaa on maailmantalouden kannalta noiden maiden
tuottaa viljaa yli oman maan tarpeen, kuin että jokainen maa pitää itsestään huolta,
tuottakoon maan viljeleminen mitä vaikeuksia tahansa.
Ja jos maailman talouden kannalta ajatellaan Suomen tehtävää,
olisiko tämä silloin viljan tuotanto? Tuskin. Tietysti maatakin on viljeltävä joka
paikassa maapalloa, mutta siinäkin varmasti keksitään erikoistehtäviä eri maiden
laadun ja viljavuuden ja eri ilmanalojen mukaan. Tämän ohella on kuitenkin
ajateltavissa, että Suomelle ilmaantuisi toisenlainenkin tehtävä maailmantaloudessa.
Jospa Suomi olisikin teollisuusmaa! Ainakin eräs läheinen
ystäväni herätti minussa tämän ajatuksen kerran keväällä, kun oli puhe Suomen
tulevaisuudesta. "Ajattele nyt", hän sanoi, "mitä voiman saannin
mahdollisuuksia meillä on. Missä muissa Euroopan maissa on samanlaiset kosket kuin
meillä? Missä on Imatrat, Nokiat, Pyhäkosket, Kymin, Mankalan ym. mahtavat kosket?
Ajattele nyt, että kaikkien näiden koskien voima käytettäisiin maan ja kansan
hyväksi! Niissä piilee Suomen tulevan rikkauden ja mahtavuuden lähde. Ne muodostavat
sen pääoman, minkä luonto on Suomelle antanut ja karma uskonut Suomen kansan
hoidettavaksi. Onko se punta maahan kaivettava, onko se jätettävä — kuten Imatra
— vain joidenkuiden matkailijoiden katseltavaksi ja ihailtavaksi?"
"Mitä niillä sitten olisi tehtävä?" kysyin
uteliaana ja vastausta jo aavistaen.
"Niiden voima on tietysti muutettava käyttökelpoiseksi,
so. sähköksi. Vuoksen rannoille on päätehdas rakennettava. Imatra on voiman
alkulähde. Mutta jokaisen voimakkaamman kosken rannalle on pystytettävä toisia
sähkötehtaita, jotka lisäävät ensimmäisen voimaa. Sillä näetkös: sähköverkko on
muodostettava ympäri Suomen; siihen riittää koskiemme voima. Ja mitä merkitsee, että
Suomi on sähköverkolla peitetty? Se merkitsee, ettei meidän enää tarvitse polttaa
metsiämme eikä tuoda kivihiiliä ulkomailta. Mitä tehtaita rakennamme, ne käyvät
sähköllä. Mitä rautateitä meillä on, ne kulkevat sähköllä. Rauta- ja raitioteitä
saamme ulottaa joka kaupunkiin, joka pitäjään, joka kylään. Kaikki valaistus tapahtuu
sähköllä, kaikki lämmitys sähköllä. Metsiämme saamme jalostaa, luoda niistä
puutavaraa ja paperia ja viedä ulkomaille. Eikö tämä ole tulevaisuuden kuva? Suomesta
tulee todellinen valonmaa!"
Minun täytyi myöntää, että tämä tulevaisuuden kuva oli
lumoava. Jos puoletkaan siitä oli totta, oli Suomen rikkauden sampo löydetty.
"Ja ajattele, kuinka halvaksi tämä sähkömme tulisi: pari
penniä kilowatilta — tuskin sitäkään. Perustamiskustannuksiin menisi kyllä
miljoonia, satojakin miljoonia, mutta mitä korkoa ne rahat tuottaisivat! Muutaman
miljardinkin ulkomainen laina olisi korkoineen muutamassa kymmenessä vuodessa kokonaan
maksettu. Rahan puute on meitä tähän saakka estänyt tämmöistä suunnitelmaa
toteuttamasta, mutta eikö nykyhetken ja lähimmän tulevaisuuden finanssimiehet jo ala
ymmärtää, että rahan tehtävä ei ole puuttua, vaan palvella!"
Minäkin jo hengessäni aloin ymmärtää. Ja nyt jätän samat
tulevaisuuden kuvat ja samat ajatukset lukijoiden harkittaviksi ja ymmärrettäviksi.
{Tietäjä, Toimittajalta 1919: 161 – 168}