Pekka Ervast

TOIMITTAJALTA


PE:n okkultismi

Ajatukseni palautuvat säännöllisesti tuohon Mrs. Besantin merkilliseen lausuntoon, että "Teosofinen Seura ei kuitenkaan saata vastata siitä salatieteestä, jonka edustaja Pekka Ervast on". En saata lakata sitä ihmettelemästä, sillä se on niin kerrassaan vastoin Teosofisen Seuran sekä sääntöjä että henkeä. Olen yhä sydämelläni kiinni Teosofisessa Seurassa, joka on madame Blavatskyn alkuunpaneman teosofisen liikkeen ensimmäinen äänenkannattaja niin sanoakseni, ja minua luonnollisesti surettaa ja huolestuttaa kaikki poikkeamiset H. P. Blavatskyn (ja siis Mestarien) alkuperäisestä ohjelmasta.

Näin esim. sanoo madame Blavatsky Teosofisen Seuran jäsenyydestä: "Teosofisen Seuran jäsenillä on vapaus tunnustaa mitä uskontoa tai filosofiaa tahansa, tai ei mitään, jos niin haluavat, kunhan vain suostuvat työskentelemään yhden tai useamman Seuran tarkoituksen toteuttamiseksi. Seura on ihmisystävällinen ja tieteellinen yhdistys, jonka päämäärä on veljeyden aatteen levittäminen käytännöllisillä eikä tietopuolisilla teillä. Olkoot jäsenet kristittyjä tai muhamettilaisia, juutalaisia tai parseja, buddhalaisia tai brahmiineja, spiritistejä tai materialisteja, se on yhdentekevä; mutta jokaisen jäsenen tulee olla joko ihmisystävä tai tiedemies tai aarialaisen tai muun vanhan ajan kirjallisuuden harrastaja tai yliaistillisen sielutieteen tutkija. Sanalla sanoen, hänen täytyy, jos hän voi, antaa apua ainakin yhden ohjelman päämäärän toteuttamiseksi. Muussa tapauksessa hänellä ei ole mitään syytä ruveta jäseneksi". (Teosofian avain, ss. 19, 20.)

Ei pahin vastustajanikaan kieltäne, etten H. P. B:n yllä olevan luettelon mukaan kuulu ainakin "muun vanhan ajan kirjallisuuden harrastajiin tai yliaistillisen sielutieteen tutkijoihin"; monien julkaisemieni teosten luulisin tämän todistavan. Uskon sitä paitsi tehneeni suoranaista työtä nykyaikaisen teosofisen liikkeen hyväksi. Ja koska T. S:n ohjelman ja madame Blavatskyn sanojen mukaan "T. S:n jäsenillä on täysi vapaus tunnustaa mitä uskontoa tai filosofiaa tahansa", pitäisi minullakin olla oikeus omata niitä okkultisia näkökantoja, joihin tutkimusteni nojalla olen tullut, vaikka ne poikkeaisivatkin jonkun toisen tutkijan mielipiteistä ja näkökannoista. Eikä tämä seikka saisi aiheuttaa mitään levottomuutta Teosofisessa Seurassa, joka on täysin puolueeton eikä minkään pykälän nojalla ole pakotettu vastaamaan kenenkään uskonnosta, filosofiasta tai okkultismista.

Mutta minulle on huomautettu, että Mrs. Besant sanoillaan onkin tähdännyt muuanne. Hän ei ole tarkoittanut okkultista filosofiaani, vaan käytännöllistä okkultismiani.

Tämä on mieltäkiinnittävä, jopa jännittävä huomautus. Jos olisin kyllin itserakas ja turhamainen, ottaisin oikein, okkultisin miinin ja sanoisin puoleksi kuiskaten: "tuossa näette nyt, Mrs. Besant itse tekee minusta okkultistin ja okkultisen opettajan; voitte siis ilman muuta ymmärtää, että olen varustettu sangen salaperäisillä kyvyillä." Mutta koska olen yksinkertainen totuudenetsijä, joka uskon rakastavani totuutta enemmän kuin kuolevaista ja persoonallista itseäni, torjun tuon kunnian ja sanon: en ole mikään "käytännöllisen okkultismin" opettaja; minulla ei ole esoteerista koulua, ei esoteerisia harjoitusjärjestelmiä, ei lupauksen tehneitä oppilaita; mitä opetan, opetan julkisissa luennoissa ja kirjoissani; jos joskus yksityinen ihminen on kääntynyt puoleeni pyytäen opastusta esim. mietiskelyssä, olen tietysti ihmisystävänä häntä kykyni mukaan persoonallisesti neuvonut; mutta harjoitusjärjestelmästä, johon semmoisessakin tapauksessa olen viitannut, olen kirjoittanut julkisesti kirjassani Jeesuksen salakoulu. Käytännöllinen okkultismini sisältyy niin muodoin Jeesuksen käskyihin ja hänen elämänoppiinsa. Mutta olen viimeisessä kirjassani nimenomaan huomauttanut, että "menetelmiksi, ihanne-ohjelmiksi uskon elämässä kelpaavat kaikkien suurten mestarien neuvot, kun niitä vilpittömästi noudatetaan. Tietysti tunnustan omasta puolestani, että Jeesuksen neuvot ja käskyt ovat meille lähimpiä ja luonnollisimpia. Minkä tähden mentäisiin hakemaan vettä kaivoa kauempaa? Mutta buddhalaiselle voivat Buddhan elämänohjeet, hänen kahdeksankertainen tiensä tuntua rakkaimmilta ja kotoisimmilta, samoin kuin kiinalaiselle Konfutsen tai Laotsen opetukset ja ohjesäännöt; muodoissa ei ole pääpaino, vaan elämässä. Noudattakoot buddhalaiset Buddhan siveyssääntöjä ja käskyjä, samalla kun he omaksuvat ja ymmärtävät Kristuksen (nim. mystisen, josta kirjassani puhun), silloin he ovat todellisia buddhalaisia! Ja älkööt kristityt kerskailko Kristuksestaan ja kristillisyydestään, ennen kuin he jokapäiväisessä sekä yksityisessä että yhteisessä elämässään noudattavat Jeesuksen suoria ja selviä käskyjä!" (Teosofian sanoma nykyajalle, s. 135.) Vaikka siis länsimaalaisena pidän Jeesusta meidän luonnollisena mestarinamme, opettajanamme ja esimerkkinämme, ajattelen yhtä suurella kunnioituksella ja rakkaudella toisiakin mestareita ja vapahtajia ja pidän heitä kaikkia saman yhteisen, mystillisen Kristuksen puhetorvina ja edustajina, kukin omalla tavallaan.

Tämmöinen on minun "salatieteeni", mutta ei päähäni ikinä olisi pälkähtänyt, että Teosofisen Seuran muka piti siitä "vastata".

Mutta otaksutaanpa, että minulla todella on kunnia edustaa jotain salatiedettä, kuten Mrs. Besant sanoo, tai jotain salatieteellistä virtausta, kuten ehkä olisi parempi sanoa. Silloin pitänee paikkansa vanha sana, että "hedelmästä puu tunnetaan", ja silloin on luonnollinen kysymyksemme: onko tuo edustamani salatieteellinen virtaus kantanut mitään hedelmää, ja minkä?

Nyt tekisi tietysti mieleni vastata tähän: onhan se hedelmänä kantanut Suomen teosofisen liikkeen, — mutta koska on annettu minun ymmärtää, että "olin ennen toinen kuin nyt, että viime aikoina olen muuttunut", täytyy etsiä jotain "hedelmää" aivan lähiajoilta.

Hedelmä, jota luulen vastustajienikin ajattelevan, on silloin epäilemättä Ruusu-Risti-seuramme. "Minkä tähden se perustettiin? Minkä tähden hylättiin Teosofinen Seura?" kysytään minulta jyrkän ankarasti. Ah, vastaan tähän, kysymys on tuolla tavalla lausuttuna ylen tunteellinen! Olenko minä hylännyt Teosofisen Seuran? Minkä tähden Teosofinen Seura silloin, — sen oman presidentin sanojen mukaan — on niin iloinen siitä, että olen perustanut Ruusu-Ristin ja jättänyt Suomen T. S:n rauhassa kulkemaan omia teitään? Jos minä olisin hylännyt Suomen T. S:n, oman lapseni ja kasvattini, kai Suomen T. S. silloin olisi edes vähäsen surrut ja jonkun kyyneleen muistolleni omistanut. Nyt se sitä vastoin iloitsee ja riemuitsee, jos se uskollisesti noudattaa presidenttinsä esimerkkiä ja neuvoa. Mahdotonta on siis ajatella, että minä ja me kaikki, jotka sydän verta vuotaen jätimme T. S:n perustaaksemme Ruusu-Ristin, "hylkäsimme" T. S:n!

Ei, vaan meidän eroamisemme oli mykkä protesti sitä henkeä vastaan, joka maailmansodan vaikutuksesta oli Teosofiseenkin Seuraan pujahtanut. Kaipasimme takaisin vanhoihin aikoihin, madame Blavatskyn aikuisiin aikoihin, jolloin uskottiin Teosofisen Seuran suureen, kansainvälisesti samoin kuin yhteiskunnallisesti, sovittavaan tehtävään! Teosofisesta Seurasta oli mielestämme kaikonnut se veljeyden ja rakkauden henki, jota siinä alussa viljeltiin, ja kun emme kyenneet emmekä saaneet luoda sitä henkeä uudestaan edes Suomen Teosofiseen Seuraan, oli siveellinen velvollisuutemme T. S:sta eroaminen ja uuden seuran perustaminen, jossa sitä henkeä koetettaisiin luoda ja ylläpitää.

Ja jos kysytte minulta: mitä henkeä?, vastaan H. P. Blavatskyn sanoilla: "olenhan jo sanonut, että oikean teosofin täytyy pyrkiä toteuttamaan korkeinta siveellistä ihannetta ja yhteyttään koko ihmiskunnan kanssa ja hänen täytyy herkeämättä työskennellä muiden hyväksi. Jos salatieteilijä ei, tätä kaikkea noudata, silloinhan hän toimii itsekkäästi, oman persoonallisen hyötynsä vuoksi; ja jos hän on saavuttanut enemmän käytöllisiä voimia kuin tavallisella ihmisellä on, niin hän tulee paljon vaarallisemmaksi viholliseksi maailmalle ja häntä ympäröiville ihmisille kuin tavallinen kuolevainen. Tämähän on selvää." (Teosofian avain, ss. 25, 26.)

Niin, tuohan on selvää, mutta oliko se selvää maailmansodan aikana esim. niiden englantilaisten ja ranskalaisten teosofien mielestä, jotka arvostelivat saksalaisia ihmiskunnan vihollisiksi ja mustien maagikkojen kätyreiksi? Tunsivatko he silloin "yhteytensä koko ihmiskunnan kanssa", mikä kuitenkin H. P. B:n sanojen mukaan oli heidän velvollisuutensa teosofeina?

Entä vielä selvemmin: "tehkää jollekin ihmiselle ruumiillista väkivaltaa: kenties ajattelette, että hänen kärsimyksensä ei ollenkaan ulotu muihin ihmisiin, ei ainakaan muiden kansojen jäseniin. Mutta me väitämme, että se ulottuu aikanaan. Sen tähden meidän mielestämme, jollei jokaista ihmistä saada ymmärtämään ja hyväksymään päivänselvänä totuutena sen, että loukatessamme yhtä ihmistä, me loukkaamme ei vain itseämme, vaan koko ihmiskuntaakin aikojen vierittyä, niin eivät maan päällä ole mahdollisia sellaiset veljelliset tunteet, joita kaikki suuret uudistajat, etupäässä Buddha ja Jeesus, saarnasivat." (Teosofian avain, s. 47.)

Niin lausui H. P. B., mutta olivatko nuo sanat tai niiden henki niiden teosofien muistissa ja mielessä, jotka maailmansodan aikana joukkokarmaan turvautuen läksivät ulos taistelemaan "vihollisia" vastaan, taistelemaan ja kuolemaan "kunnian kentällä", tai niiden muistissa, jotka vallankumouksissa tarttuivat miekkaan tappaakseen veljiänsä oikeuden tai veljeyden nimessä?

Enhän minua ole pantu ketään arvostelemaan, vielä vähemmin tuomitsemaan, enkä näillä kysymyksilläni tarkoita kenenkään loukkaamista; ei sanojani siis ole käsitettävä persoonallisesti. Ne ovat periaatteen kannalta ja periaatteellisesti lausutut, ja tarkoitukseni on vain huomauttaa, mikä olisi voinut olla Teosofisen Seuran henki. Sillä paljon pienemmän synnin ne tekivät, jotka tarttuivat miekkaan, kuin ne, jotka puolustivat miekkaan tarttumista.

H. P. B:n henki eli siis mestarein alkuperäinen henki oli se sama Kristuksen henki, jonka minä ja monet minun kanssani olisimme suoneet vallitsevan Teosofisessa Seurassa. Ja kun emme saaneet tilaisuutta sitä henkeä edustaa Teosofisessa Seurassa, — oli meidän puumme ensimmäisenä hedelmänä Ruusu-Risti.

Ruusu-Risti — lokakuu 1921

bar_kirk.jpg (1265 bytes)

Näkökulma vegetarismiin

Eräs ystävä kirjoittaa minulle: »Tiedän, että olette ehdottoman rauhanaatteen kannalla. Ruusu-Risti -seurakin on siis kai saman aatteen läpäisemä kuin sen johtaja. Onko, sitten Ruusu-Risti-seuraan pääsemisen ehtona ehdoton kasvissyöminen, toisin sanoen pidättäyminen ravinnosta, jonka valmistuksessa on veri vuotanut, tahi onko se vaatimus jonkun mainitun seuran asteen saavuttamiseen välttämätön ja toimiiko mainittu seura vegetarismin levittämiseksi? Mielestäni vegetarismi ja rauhanaate kulkevat käsikädessä ja vegetarismin avulla ehkä helpoimmin pääsee rauhan aatteen kannalle. Sillä se, joka ei voi eläintä teurastaa, ei suinkaan voi ihmistäkään murhata.»

Tunnustan vuosikausia sitten ajatelleeni jokseenkin samaan suuntaan kuin yllä olevien rivien kirjoittaja. Minustakin tuntui Buddhan kanta niin luonnolliselta: älä vuodata mitään verta, ei eläimenkään. Ja buddhalaiset itämailla noudattivat mestarinsa oppia eivätkä he ainakaan uskonsa puolesta koskaan sotia käyneet. Monet tuhannet teosofit tulivat myös teosofisen rakkausopin innostamina ehdottomiksi kasvissyöjiksi. Minäkin hylkäsin kaiken eläimellisen ravinnon jo syksyllä 1895 ja olin kaksikymmentä vuotta ehdoton vegetariaani. Mutta kun maailmansodan aikana huomasin, että ankarimmatkin kasvissyöjä-teosofit innostuivat sotaan lähtemään, vieläpä sotaa puolustamaan (joka minusta oli suurempi rikos), hävisi tykkänään uskoni vegetarismin siveellisesti kasvattavaan voimaan. Ei ihmissielua saata kasvattaa eikä kehittää ulkonaisin keinoin. Ainoa todellinen sivistyttävä voima lähtee ihmisen omasta sisästä. Jos ei hän itse henkisesti herää, jos ei hän sisäisesti seuraa mestaria, eivät ulkonaiset temput merkitse mitään siveellisesti katsoen. Kaikki ulkonainen on silloin vain henkistä ylpeyttä ja ulkokultaisuutta.

Tällä en puhu mitään pahaa vegetarismista. Sillä on omat hyvät puolensa, ja jos ihmiskunta yleensä luopuisi lihasta ja söisi enemmän puhdasta luonnon ravintoa, uskon varmasti, että tautien ja sairauksien paljous suuresti vähenisi. Silloin kasvissyönti myös vaikuttaisi sivistyttävästi sieluun: tekisi sen ajatus- ja tunnetavoiltaan sävyisämmäksi ja lempeämmäksi, jota vastoin yksityisen kasvissyöjän herkkätuntoisuus keskellä »raakaa» ihmiskuntaa helposti kulkee käsi kädessä oman paremmuudentunnon kanssa.

Ruusu-Risti-seura ei sen tähden aseta jäsenilleen mitään ehtoja tai vaatimuksia ruoan ja ravinnon suhteen, vaan jättää sen asian jokaisen yksilön vapaasti harkittavaksi. Ruusu-Risti-seura tähtää vain jäsentensä siihen henkiseen uudestasyntymiseen, joka on kaiken sisäisen kehityksen ensimmäinen ehto ja alku.

Ruusu-Risti — marraskuu 1923

bar_kirk.jpg (1265 bytes)

Hiljentymisestä...

Jos joku ihmisryhmä — kansa — sanoisi minulle: laadi nyt laki, jolla onnellistuttaisit meitä, en luultavasti uskaltaisi täyttää heidän pyyntöään, sillä en usko lakien voimaan positiivisessa merkityksessä.

Mutta eräs asia on, jota mielelläni soisin, että kaikki ihmiset oppisivat, jos kohta se varmasti ei kävisi päinsä lainsäädännön avulla, ja se asia on: mietiskely eli hiljaisena olo.

Yhteiskunnallisessa järjestyksessä sunnuntai on asetettu sitä varten. Mutta sunnuntain alkuperäinen tarkoitus on elämän hyörinässä unohtunut. Sitä paitsi se ei mietiskelyn kannalta vastaa tarkoitustaan, sillä kukaan tavallinen ihminen ei kykene käyttämään kokonaista päivää hiljaiseen mietiskelyyn.

Pitäisi olla joka päivä määrätty tunti sitä varten. Yhteiskunnalliseen elämään pitäisi juurtua semmoinen tapa, että tunti päivässä olisi omistettu hengen asioille, ei »henkiselle työlle» ulkonaisessa merkityksessä, vaan mietiskelylle, hiljaisuuden äänen kuuntelemiselle.

Me ihmiset puuhaamme kaiket päivät ruumiillisen elämän hyväksi. Miksikä emme omistaisi jonkun hetken sielullemme? Miksi emme ajattelisi niitä asioita, jotka ylhäällä ovat? Miksi emme kääntäisi mieliämme Jumalan puoleen? Olemmeko siis itse luoneet tämän maailman? Eikö ole mitään olemassa meidän yläpuolellamme?

Niin, ei sovi ryhtyä perustelemaan mietiskelyhetken tarvetta. Useimmat ihmiset ehkä nauraisivat. Saahan sitä laiskotella muutenkin. Mutta olen vakuutettu siitä, että monet semmoisesta keksinnöstä iloitsisivatkin. Monet, joita elämän pikku puuhat painavat ja raskauttavat, niin ettei heillä koskaan riitä aikaa hiljaisena oloon, he varmaan olisivat kiitollisia, jos elämä olisi niin järjestetty yhteiskunnassa, että jokin hetki päivässä olisi pyhä. Ei vain ruokatunnit eikä yön lepo — vaan yleinen tapa kääntyä sisäänpäin.

Mutta tämä on utopiaa. Maailma ei ole vielä siihen kypsä.

Ja kuitenkin tulee joskus aika, jolloin Jumalaan, enkeleihin, näkymättömään maailmaan uskotaan — uskotaan sieluun ja kuolemattomuuteen, ei sen nojalla, mitä puhutaan ja opetetaan, vaan sen takia, että niistä tiedetään ja niitä nähdään.

Silloin myös rukoillaan ja mietiskellään.

Ruusu-Risti — joulukuu 1923

bar_kirk.jpg (1265 bytes)

Itsemurhasta

Onko itsemurha oikeutettu? kysyy eräs totuudenetsijä, joka kirjoittaa minulle seuraavasti:

»Tiedän, että itsemurha periaatteessa evätään, koska kellään ei ole oikeutta katkaista karmaansa, mutta kuinka on selitettävä Steinerin oppi ’kynnyksenvartijasta’, so. rajasta, jonka yli saa astua, jos voi ottaa tekonsa omalle vastuulleen? Ja kuinka on selitettävä täysi tietoisuus siitä, että epätoivoon saatettuna ei kykene vastaamaan teoistaan, jos jää elämään? Eikö saa jättää elämänsä vapaaehtoisesti, jos tietää, että sairauden tai muun lannistamana täydellisesti kadottaa valtansa tekojensa yli? Minusta tuntuu, että hylkäävä periaate tässä kysymyksessä on mahdoton. Mutta ymmärrän myös, että oppi itsemurhan oikeutuksesta ainakin toistaiseksi on oleva salainen, koska suuri kypsyys itse-arvostelussa ja muussa kehityksessä on tarpeen, jottei tätä oikeutta väärin käytettäisi. Monessa tapauksessa voi jatkuva elämä olla suurinta itsekkyyttä, syntiä, rikosta lähintä ympäristöä kohtaan. Monessa tapauksessa saattaa vapaaehtoinen kuolema vaatia enemmän uhrautuvaisuutta kuin jatkuva elämä. Täysin punnittu itsemurha, jonka ihminen tekee vakuutettuna sen oikeutuksesta, saisi siis olla sallittu eikä tuomittava. Ja voiko taas tuomita itsemurhaa, joka tapahtuu mielettömässä epätoivossa, joka siis on epänormaali teko, järjettömän kauhun ja pelon aiheuttama? Mutta koska sitten itsemurha joutuu tuomittavaksi? Ainoastaan silloin, kun se tapahtuu pelkuruudesta, kun vaikutin on jonkun toisen ’rankaiseminen’, sillä semmoinen motiivi on liian typerä, I. S.»

Itsemurhan probleemia voidaan mielestäni käsitellä kolmelta kannalta tarvitsematta poistua yksilöllisen psykologian rajoilta: (moraalisen) tunteen, järjen ja (henkisen) tahdon kannalta.

Moraalisen tunteen kannalta eri ihmiset, voivat arvostella sitä eri tavalla, toiset hyväksi, toiset pahaksi ja vääräksi, mutta yleinen moraalinen. kanta lienee kuitenkin varma, Vaikka on ihmisiä, jotka arvostelevat varkautta ja murhaa hyväksi ja oikeaksi, on ihmiskunta yleensä sillä kannalla, että varkaus on väärä ja murha paha. Samaten on yksilöitä, joiden mielestä itsemurha on moraalisesti oikeutettu, mutta yleinen moraali sanoo, että itsemurha on väärä. Kuitenkin on lieventäviä asianhaaroja. Kun nälkään nääntymäisillään oleva tai vaikkapa vain nälkäinen henkilö varastaa leivän, ei sitä Ranskassa katsota varsinaiseksi varkaudeksi. Eihän miestappoa itsepuolustukseksi liioin katsota tavalliseksi murhaksi. Onhan myös ajateltavissa jalo varkaus toisten auttamiseksi. Kaikki semmoiset tapaukset ovat moraaliltaan ’jesuiittamaisia’ (’tarkoitus pyhittää keinot’) ja ansaitsevat vaikuttimiensa takia anteeksiannon. Mutta se, että ne vaativat anteeksiantoa, leimaa ne moraalisesti epävarmoiksi. Ainoastaan jos ne kohoavat niin korkealle uhrautuvassa epäitsekkyydessä, että ne välittömästi sinään herättävät meissä ihailua ja kunnioitusta, voidaan niitä sanoa moraalisiksi teoiksi.

Minkä tähden puhua varkaudesta ja murhasta samassa hengenvedossa kuin itsemurhasta? Sen tähden, että itsemurhassa tapahtuu ’oman käden oikeus’, jonkunlainen varkaus. Ihminen ei ole itselleen elämää antanut, — millä oikeudella hän sen siis itseltään riistäisi?

’Kylmän järjen’ kanta on tieteellinen kanta. Jos kysytään: saako ihminen murhata itsensä? vastaa järki: kuka estää? Ihminenhän on vapaa tekemään hyvää ja pahaa. Luonto ei aseta esteitä hänen toiminnalleen. Hän voi varastaa, murhata, tappaa itsensä jne. Mutta toinen kysymys, kuuluu: kuinka viisasta on tappaa itsensä? Ja siihen kysymykseen voidaan vastata tieteellisesti ainoastaan jos tunnetaan, millä tavalla luonto eli elämä reagoi itsemurhaa vastaan. Tuon kysymyksen pitää toisin sanoen kuulua: mitä seurauksia koituu ihmiselle itsemurhasta? Ehkä useimpien itsemurhakandidaattien järki vastaa tähän: »ei mitään! Itsemurha tehdään juuri siinä toivossa, että seurauksista päästäisiin!» Mutta heidän järkensä ei ole pätevä vastaamaan kysymykseen. Vastaus ei olekaan niin paljon järjen, kuvittelun, filosofisen mietiskelyn kuin kokemuksen asia. Ainoastaan tieto ja kokemus kykenee vastaamaan kysymykseen seurauksista. Ja tämä tieto vie meidät pakosta kuolemanjälkeisen elämän salaperäiselle ja useimmille ihmisille tuntemattomalle alalle. Materialistin usko elämän loppumiseen kuolemassa ei paina mitään vaa'assa, jos luonnon tosiasiat todistavalla toisin. Ja ne todistavat toisin! Ihmisen elämä ei lopu kuolemaan, Hän jää olemaan entisenä itsenään erottuaan fyysisestä ruumiistaan. Hän on vain ilman sitä käyttövälinettä, jonka avulla hän saattoi toimia ja tehdä. Hän on kuin soittaja ilman konetta, puhuja ilman kieltä, työmies ilman kättä. Ja mikä on itsemurhaajan kohtalo? Ne jotka ovat asiaa tutkineet, väittävät yksimielisesti, että hänen kohtalonsa on kova, Joko hän elää yhä uudestaan ja uudestaan niissä epätoivoisissa tunnelmissa, jotka saattoivat hänet itsemurhan tekoon, niin että hän kuolemankin jälkeen yhtä mittaa uudestaan ja uudestaan murhaa itsensä tasapainonsa menettäneenä raivohulluna, — taikka sitten hän on kerrassaan toivottomana, kun tahtoisi kaikkia maallisia asioitaan korjata ja näkee, miten se kävisi päinsä, mutta ei mihinkään kykene! Ja tämän takia kuuluu pätevä vastaus kysymykseen, kuinka viisasta on tappaa itsensä, ehdottomasti: on sangen epäviisasta, harkitsematonta ja tyhmää surmata itsensä. Ainoastaan harvoissa jaloissa tapauksissa —, jos ihminen esim. pelastaa toisen hengen antamalla omansa — ei kärsimys seuraa itsemurhan tekoa, vaan suloinen lepo ja kukaties ruusuiset unelmat. Luonto kallistaa kunnioittaen päänsä ylevän uhrin edessä ja luo tässä tapauksessa huomionsa vaikuttimeen — niin kuin me ihmisetkin teemme.

Tahdon kantaa asiassa eivät muut ihmiset ymmärrä eivätkä osaa arvostella kuin ne, joissa tahto elää. Tahto näet on henkinen voima, Se, mitä tavallisessa kielessä nimitämme tahdoksi, on enimmäkseen himojen, halujen, tunteitten ja ajatusten voima. Tahdon voima on sitä vastoin itsessään pyhä, puhdas, epäitsekäs, rakastava. Tahto on rakkautta. Tahdossa on jotain kosmillista. Tahto rakastaa kärsimyksiäkin itselleen. Tahto on luomisen syvin salaisuus. Tahto on isästä jumalasta. Tahto on jumalan poika meissä. Tahto ilmenee Kristus-elämässä. Mitä ne ihmiset, joissa Kristus elää, sanovat itsemurhasta? He sanovat: »semmoista probleemia ei ole meille olemassa. Joka päivä me kuolemme itsestämme, mutta meidän kuolemamme on vain mahdollinen elämässä. Kuolema ja elämä ovat meille yhtä. Jos maailma vaatii fyysisen henkemme, on se vapaasti maailman otettavissa. Jos taivaallinen isämme sanoo meille: poistu maailman näyttämöltä, niin me poistumme heti; — eikä meidän tarvitse itse tehdä väkivaltaa itsellemme. Kaikki on meille yhtä autuutta: kärsimys ja tuska, ilo ja riemu. Kuolemaa ei meillä ole. Elämme maailmaa varten, elämme isän tahdosta. Rakastamme ihmisiä, ymmärrämme heitä, säälimme heitä. He ovat kaikki kuin tietämättömiä lapsia, jotka leikkivät meren rannalla. Intohimojen aaltoileva meri heitä kutsuu, ja he syöksyvät sokeasti sen pyörteisiin. Niin kuin äiti etsii kadonnutta lastaan, niin mekin etsimme ihmissieluja, jotka ovat hukkumassa, Ymmärtämättömyydessään lapset tekevät pahaa toisilleen ja itselleen, — miksi heitä siitä tuomitsisimme? Auttava kätemme on alati ojennettuna, jotta hukkuva siihen tarttuisi…»

Mikä nyt olisi yleinen johtopäätös ja loppulause itsemurhan probleemin suhteen? Sen jokainen vaivatta muodostaa itselleen edellä esitettyjen tosiasioiden nojalla.

Ruusu-Risti — elokuu 1924

bar_kirk.jpg (1265 bytes)

Esoteerisia ohjeita H. P. Blavatskylta - poimintoja

Suomennan tähän muutamia pikku poimintoja H. P. Blavatskyn esoteerisista kirjoituksista, jotka kirjoitukset osaksi (mutta ei kokonaan) ovat julkaistut Salaisen Opin kolmannessa osassa, joka ilmestyi Madame Blavatskyn kuoleman jälkeen.

 »Niiden palkka, jotka vilpittömästi uskovat (nim. H. P. B:n esoteerisiin opetuksiin), on oleva se, että näkevät uskonsa muuttuvan tiedoksi. Todellinen tieto on yksin hengestä ja hengessä, eikä sitä voida saavuttaa mitenkään muuten kuin korkeamman älytason kautta, ainoa taso, josta voimme tunkea kaikkea läpäisevän Ehdottoman syvyyksiin. Joka vain täyttää ihmisjärjen asettamia lakeja, joka elää sitä elämää, minkä kuolevaisten säännöt ja heidän erehtyvät lakisäädöksensä määräävät, hän valitsee johtotähdekseen majakan, joka loistaa maajaan eli ajallisten harhojen valtamerellä ja kestää vain yhden ruumistuksen ajan. Nämä lait ovat välttämättömät ainoastaan fyysisen ihmisen elämälle ja menestykselle. Hän on valinnut luotsin, joka kuljettaa hänet vain yhden elämän matalikkojen kautta, mestarin, joka jättää hänet kuoleman kynnyksellä. Kuinka paljon onnellisempi onkaan se ihminen, joka tarkasti täyttäessään ajallisella, objektiivisella tasolla jokapäiväisen elämän velvollisuudet, noudattaessaan maansa kaikkia lakeja ja lyhyesti sanoen antaessaan keisarille mitä keisarin on, todellisuudessa viettää henkistä ja jatkuvaa, elämää, yhtenäistä elämää vailla keskeytyksiä, vailla aukkoja ja välikohtauksia edes niidenkään aikojen kestäessä, jotka ovat henkisen elämän pitkän toivioretken lepohetkiä. Kaikki alemman inhimillisen älyn ilmestykset häviävät kuin näyttämön verho ja antavat hänen elää tuonpuoleisessa piirissä puhtaan olion, ainoan todellisuuden tasolla. Kun nyt ihminen hillitsemällä, jollei hävittämällä, itsekkyytensä ja persoonallisuutensa oppii tuntemaan itsensä semmoisena kuin hän on fyysisen maajaan peitteen takana, on hän pian vapautuva kaikesta tuskasta, kaikesta kurjuudesta, eikä häntä enää koluta vaihtelu, joka on tuskan varsinainen aiheuttaja. Sellainen ihminen on ruumiillisesti aineesta kokoonpantu ja liikkuu aineellisessa ympäristössä, mutta elää kuitenkin aineen tuolia puolen ja siitä vapaana, Hänen ruumiinsa on vaihtelun alainen, mutta hän itse on siitä vapaa ja kokee alati jatkuvaa elämää, silloinkin kun hän asustaa lyhytikäisissä ajallisissa ruumiissa. Kaikki tämä on saavutettavissa kehittämällä itsetöntä yleistä rakkautta ihmiskuntaan ja tukahduttamalla personallisuutta eli itsekkyyttä, joka on kaiken synnin ja sen kautta kaiken inhimillisen surun alkusyy.»

»Onko hyvä harjoittaa ajatuksen keskittämistä? Niin kuuluu kysymys, joka usein tehdään. Minä vastaan: oikea konsentraatio ja meditaatio, tietoinen ja varovainen, jossa mietiskellään omaa alempaa itseä sisäisen jumalallisen ihmisen ja pâramitaiden (korkeimpien hyveiden) valossa, on erinomainen asia. Mutta jos on vain pintapuolista, saatikka vääristettyä tietoa oikeasta harjoitustavasta, on »jooga-istunto» miltei poikkeuksetta tuhoa tuottava; sillä kymmenessä tapauksessa yhtä vastaan opiskelija joko kehittää itsessään mediumistisia kykyjä tai kadottaa aikansa ja saa kyllikseen sekä käytöstä että teoriasta. Ennen kuin kukaan heittäytyy niin vaaralliseen kokeiluun, yrittäen jättää syrjään alemman itsensä yksityiskohtaisen tutkimisen ja olla välittämättä sen elämänvaelluksesta ja siitä, jota meidän sanonnassamme nimitetään »tsheelan (oppilaan) jokapäiväisen elämän pääkirjaksi», tekisi hän hyvin, jos edes oppisi tuntemaan eron »magian» kahden olemuspuolen välillä, valkoisen eli jumalallisen ja mustan eli saatanallisen, ollakseen varma siitä, ettei yhtämittaa astu jumalallisen rajojen yli ja syöksy saatanallisen magian valtoihin, kun hän »istuu joogaa varten» ilman kokemusta ja ilman ohjausta, joka vaarat näyttää. Yhtäkaikki on hyvin helppo oppia tuntemaan ero; on vain muistettava, ettei koskaan julkisessa painotuotteessa, ei kirjoissa eikä lehdissä, anneta ulos mitään täysin paljastettuja esoteerisia totuuksia.»

»Koska tiedän, että jotkut opiskelijat koettavat noudattaa omantapaista ja -mieleistä joogajärjestelmää, jossa ottavat oppia vain niistä harvoista viittauksista, joita tapaavat teosofisissa kirjoissa ja lehdissä, mainitsee tässä yhden parhaimmista vanhojen okkultisten teoksien esityksistä, nim. Râma Prasâdin Nature's Finer Forces (Luonnon hienommat voimat), osoittaakseni, kuinka helposti joutuu harhaan sen peitettyjen puhetapojen kautta.

Tekijä itse näkyy joutuneen harhaan. Tantrat (so. eräät mystiset ja maagiset hindulaiset tekstit) ovat esoteerisesti luettuina yhtä täynnä viisautta kuin jaloimmat salatieteelliset teokset. Tutkittuina ilman opastajia ja käytännössä noudatettuina voivat ne aikaansaada erilaisia tuloksia moraalisella ja fysiologisella tasolla. Mutta jos ken noudattaa niiden kuolleen-kirjaimen-sääntöjä ja käyttöohjeita ja yrittää toimeenpanna niissä määrättyjä menoja silmälläpitäen toista tai toista itsekästä tarkoitusperää, niin hän on — kadotettu. Jos niitä noudatetaan puhtaalla sydämellä ja epäitsekkäällä antaumuksella ainoastaan kokeilun tarkoituksessa, silloin joko ei synny mitään tuloksia tai syntyy semmoisia, jotka vain ovat omiansa työntämään harjoittelijaa luotaan. Mutta voi sitä itsekästä ihmistä, joka koettaa kehittää salaisia kykyjä ainoastaan sitä varten, että niiden avulla saavuttaisi maallisia etuja tai kostoa tai tyydyttäisi kunnianhimoaan; pian seuraa silloin korkeampien prinsiippien erkautuminen alemmasta: buddhi-manas eroaa tantrikon persoonallisuudesta, sillä semmoiset ovat kauheat karmalliset seuraukset magian hutiluksille.»

»Tämä aste (nim. H. P. B:n esoteerinen koulu) on valmistava, ja sen yleinen tarkoitus on tehdä opiskelija kykeneväksi tutkimaan käytöllistä okkultismia eli raadsha-joogan. Sen tähden tässä asteessa — lukuun ottamatta poikkeuksellisia tapauksia — ei opeteta opiskelijalle fyysisten ilmiöiden aikaansaamista eikä anneta minkäänlaisten maagisten kykyjen kehittyä hänessä; ja jos hän luonnostaan omaa semmoisia kykyjä, ei anneta hänen niitä käyttää, ennen kuin hän on saavuttanut täydellisen tiedon itsestä ja yleensä ihmisruumiin psyko-fysiologisista prosesseista (jotka tapahtuvat okkultisella tasolla) sekä täydellisen vallan kaikkien alempien intohimojensa ja persoonallisen itsensä yli.»

»Jokainen henkilö saa niin paljon valistusta ja apua osakseen kuin hän ansaitsee, eikä enemmän; ja on selvästi käsitettävä, että tässä (esoteerisessa) osastossa ja näissä olosuhteissa ei tunneta mitään erikoissuosiota — kaikki riippuu jäsenen omista ansioista — eikä yhdelläkään jäsenellä ole oikeutta tai tietoa päättää, mitä hänelle olisi tuleva. Tämä täytyy olla yksistään niiden huolena, jotka tietävät. Näennäinen suosio osoitettu muutamille ja näiden siitä johtuva näennäinen edistyminen on tuloksena siitä työstä, minkä he itse parhaimman kykynsä mukaan suorittavat yleisen veljeyden ja rodun kohottamisen puolesta. »

Pettymys tulee varmasti niiden osalle, jotka liittyvät tähän osastoon oppiakseen »maagisia taitoja» tai saavuttaakseen »okkultista treenausta» omaksi hyväkseen, kokonaan välittämättä toisten, vähemmin päättäväisten ihmisten parasta. Tavallisuudesta poikkeavat ja keinotekoisesti kehitetyt hyveet — paitsi ne, jotka kruunaavat mustan maagikon ponnistuksia — tulevat ainoastaan huippusaavutuksena ja palkkana sille, joka epäitsekkäästi on työskennellyt ihmiskunnan hyväksi, kaikkien ihmisten, niin hyvien kuin pahojenkin puolesta. Persoonallisen itsen unhoittaminen ja vilpitön altruismi on ensimmäinen ehdoton vaatimus niiden itsekasvatuksessa, jotka aikovat tulla valkoisiksi adepteiksi »tässä tai jossain tulevassa ruumistuksessa.»

»Tietäköön kuitenkin jokainen jäsen, että aika on rajoitettu; tämän kirjoittaja on vanha, hänen elämänsä on melkein loppuun kulunut ja hänet voidaan kutsua ’kotiin’ minä päivänä ja miltei minä hetkenä tahansa. Ja vaikka hänen paikalleen tulisikin toinen, ehkä joku arvokkaampi ja oppineempi kuin hän, on kuitenkin jäljellä vain muutamia vuosia, ennen kuin määräaika on lopussa, nim. joulukuun 31. päivänä 1899. Ne, jotka eivät siihen päivään mennessä ole osanneet käyttää hyväkseen tilaisuutta (mikä annetaan maailmalle joka vuosisadan viime neljänneksellä), jotka eivät ole saavuttaneet määrättyä kohtaa psyykkisessä ja henkisessä kehityksessään, sitä kohtaa, josta alkaa adeptiuden jakso, — he eivät edisty pitemmälle tiedossa kuin mitä jo ovat saavuttaneet.

Ei kukaan Viisauden Mestari idästä tule itse esiintymään eikä lähettämään ketään Eurooppaan tai Amerikkaan sen määräajan perästä, ja vitkastelijoiden täytyy luopua kaikesta edistymisen mahdollisuudesta nykyisessä ruumistuksessaan — aina vuoteen 1975. Semmoinen on laki, sillä me elämme kaliyugassa — mustassa aikakaudessa — ja rajoitukset tässä ajanjaksossa, jonka ensimmäiset viisi tuhatta vuotta loppuvat v. 1897, ovat suuret ja miltei voittamattomat.»

Ruusu-Risti — marraskuu 1924

bar_kirk.jpg (1265 bytes)

Jeesuksen lauseen 
"mitä ette tahdo, että toiset teille tekisivät, sitä älkää tekään tehkö heille" 
esiintyminen pakanamaailmassa

Jeesuksen lausetta "mitä ette tahdo, että toiset teille tekisivät, sitä älkää tekään tehkö heille" pidetään syystä yhtenä käytännöllisen eksoteerisen siveysopin kulmakivenä, ja totuuden etsijöitä ilahduttaa sen tähden nähdessään, että samaa kultaista sääntöä on tunnettu ja noudatettu ennen Kristustakin. Kaikki tietävät, että kiinalainen suurmies Confucius antoi aikalaisilleen saman neuvon, mutta otan senkin tähän muutamien toisten lausuntojen kanssa.

Konfutse 500 eKr.: Tee toiselle, mitä tahdot, että hän tekisi sinulle; äläkä tee toiselle, mitä et tahtoisi hänen sinulle tekevän. Tämä ainoa laki on sinulle tarpeen. Kaikki muu perustuu siihen.

Aristoteles 385 eKr.: Käyttäytykäämme toisia kohtaan sillä tavalla kuin tahdomme, että he käyttäytyisivät meitä kohtaan.

Pittacus 650 eKr.: Älä tee naapurillesi sellaista, mitä hänen puoleltaan pitäisit pahana.

Thales 464 eKr.: Vältä semmoisia tekoja, joista toisia moittisit.

Sokrates 338 eKr.: Menettele toisia kohtaan, niin kuin tahtoisit, että he menettelisivät sinua kohtaan.

Sextus 406 eKr.: Niin kuin toivotte, että naapurinne olisivat teitä kohtaan, niin te olkaa heitä kohtaan.

Hillel 50 eKr.: Älä tee toisille, mitä et mielellään näkisi, että he tekisivät sinulle.

Voisimme tähän luetteloon lisätä vanhan suomalaisen sananlaskun: Suo se toiselle, mitä itsellesikin.

Onkin huomattava, että tämä on yleispätevä, niin kuin sanoin: eksoteerinen, siveellinen laki. Sen lisäksi muinaisajan viisaat opettivat erikoisia sääntöjä niille, jotka antautuivat heidän varsinaisiksi opetuslapsikseen. Mutta kuinka onnellisesti me ihmiset eläisimme maan päällä tämänkin eksoteerisen siveyslain turvissa, jos sitä noudattaisimme jokapäiväisessä vaelluksessamme!

Ruusu-Risti — tammikuu 1927

bar_kirk.jpg (1265 bytes)

Sananen ehdottomasta totuudesta

Viikot vierivät, vuodet vaihtuvat, — kaikki virtaa, muuttuu, katoaa. Mikä tässä haihtuvien harhojen maailmassa on pysyväistä, ikuista, muuttumatonta? Onko sitä olemassakaan? On, ja se on ehdoton totuus, ikuinen olevainen, elämän salaisuus, jota niin mielellämme nimitämme Jumalaksi. Filosofeina sanomme "olevainen", tiedemiehinä "totuus", uskovaisina "Jumala", — ja totuutta etsivinä ihmisinä käytämme mitä nimeä tahansa ja kaikkia nimiä.

Rakkain meille kuitenkin on nimi "totuus" niin kauan kuin tahdomme olla etsijöitä, so. seistä elämänvirran rannalla pää kumarassa, ihmeissään, sydän palvonnasta polvillaan. Mutta jos emme enää jaksa ajatella, jos omat vikamme ja syntimme antavat meille liian paljon tekemistä, niin että ennen kaikkea kaipaamme omantunnon rauhaa ja sovintoa elämän kanssa, silloin tyydymme toiseen nimeen ja etsimme armoa ja anteeksiantoa Jumalalta.

Onpa sentään totuuden etsijällä toinenkin nimi, kun hän lähestyy olemassaolon suurta salaisuutta. Eihän etsijä paikoilleen jää. Hän lakkaamatta etenee, hän yhtä mittaa löytää. Uusia näköaloja avautuu hänelle alati, ja kun hän henkisessä elämässään on oppinut tuntemaan sitä rakkauden lämpöä, joka totuuden valosta hohtaa ja hehkuu, silloin hänen huulilleen nousee uusi nimi; nimi, jota Jeesus Kristus käytti ja jonka hänen sydämensä nyt kuiskaa: Isä, rakas Isä, taivaallinen Isä.

Oli kerran etsijä-teosofi, joka oli joutunut hämilleen siitä, että teosofisessakin maailmassa oli jakauduttu niin moniin seuroihin ja lahkoihin monenlaisine katsantokantoineen ja näkökohtineen. Hän ei lopulta tiennyt, kuka oli oikeassa, kuka väärässä, ja oli miltei taipuvainen uskomaan, mitä eräs itsetietoiselta ja viisaalta näyttävä toveri hänelle vakuutti, nim. että kaikki oli oikeassa. Hän ei kuitenkaan saanut rauhaa omaltatunnoltaan, ja eräänä päivänä hän sattumalta joutui keskusteluun miehen kanssa, joka ei näyttänyt itsetietoiselta eikä ylen viisaaltakaan, mutta jonka sanat putosivat hänen janoavaan sydämeensä kuin viinipisarat täynnä eloa ja balsamia.

– Minun on niin vaikea käsittää, sanoi etsijä, — että kaikki olisivat oikeassa. Jos kaikki puhuvat samasta asiasta eri tavalla, eri näkökannoilta, silloinhan yhtä hyvin voimme sanoa, että kaikilla on väärin, sillä totuutta emme tiedä siitä asiasta, josta kaikki puhuvat, — totuus pysyy aina vain salassa.

– Oikein sanotte, vastasi vieras, — totuus pysyy salassa, sillä ihmiset eivät yleensä välitä totuudesta. Jos totuus paljastuisi, silloin loppuisi riita. Mutta jos kolme ihmistä on eri mieltä samasta asiasta, voivatko kaikki olla oikeassa? Eikö kaksi kertaa kaksi pysy neljänä, vaikka toinen väittäisi sen olevan viisi ja toinen, että on turha vaivata päätään pikkuseikoilla, joita ei voi tietää? Totuus on yksi eikä muutu.

– Kaikki ovat siis väärässä?

– Jos yksi sattumalta tietää totuuden, on hän oikeassa.

– Jos toiset ovat väärässä? Mutta kun kaikki ovat vilpittömiä totuuden etsijöitä?

– Silloin on toinen mahdollisuus: riitaveljet puhuvat eri asioista samalla kielellä ja samoilla sanoilla.

– Niin tosiaan, sekin on selitys. Ja jos yksi on oikeassa, mistä hänet tunnen?

– Siitä että hänellä on totuus, jonka etsimällä löydätte. Ottakaamme esimerkki. Mikä teosofinen kysymys on erikoisesti teitä huolestuttanut?

– Kysymys Kristuksesta. Toiset väittävät, että hän syntyi 105 vuotta ennen meidän ajanlaskuamme; toiset, että hän todella syntyi ajanlaskumme alussa, kun taas toiset sanovat, että turha riidellä koko asiasta, koska pääasia ei ole historiallinen, vaan mystinen Kristus. Minusta taas näyttää, että jos historiallinen Kristus on ikään kuin ovi mystiseen – ja onhan hän sitä ainakin meille täällä länsimailla, – silloin ei ole yhdentekevä, mitä tuosta historiallisesta Kristuksesta tiedämme, puhuvatko esim. evankeliumit hänestä vai eivätkö.

– Ei ollenkaan yhdentekevää. Sen tähden poistuvat leikistä heti ne, jotka pitävät totuuden etsimistä tässä asiassa turhana päänvaivana. Ja jos esim. evankeliumit eivät puhuisi historiallisesta, vaan ainoastaan mystisestä Kristuksesta, silloin olisi yhdentekevä, milloin historiallisesti tuntematon Kristus on elänyt ja onko hän ollenkaan elänyt. Ne jotka pitävät evankeliumeja ainoastaan "vihkimysdraamana", väittävätkin turhaksi kaiken riitelemisen historiallisesta Kristuksesta tai sanovat hänen syntyneen 105 eKr., jotta ristiriita tämän väitteen ja uuden testamentin kesken kääntäisi huomion pois historiallisesta Kristuksesta.

– Puhutte ristiriidasta?

– Totta kai. Evankeliumeissa itsessään on tarkka ajanmääräys Kristuksen syntymästä. Apostolien teot ja Paavalin kirjeet taas kertovat tapauksista ja matkoista, joiden aika on tarkasti määriteltävissä historiallisesti. Maailman historia ja uusi testamentti ovat täten yhtä mieltä siitä, että Jeesus Kristus syntyi ajanlaskumme alussa eikä 105 vuotta varhemmin.

– Mutta silloinhan tämä kysymys on ratkaistu!

– Ratkaistu tietysti sille, joka haluaa tietää puhtaan totuuden.

– Entä ne, jotka puhuvat tuosta ajasta 105 eKr.?

– Puhuvat toisesta henkilöstä, vaikka nimittävät häntäkin Kristukseksi. Totuus ei voi olla muuta kuin yksi. Sama asia ei voi olla kahdella tai kolmella tavalla. Totuuden löydämme, kun emme pelkää etsimistä ja tutkimista. "Riitelijöistä" on siis oikeassa se, joka sanoo historiallisen Kristuksen syntyneen ajanlaskumme alussa, ja lisää, että tämä evankeliumien Kristus on välttämätön opas meille, jos tahdomme oppia tuntemaan mystistä Kristusta.

– Niin minäkin aavistelin, ja vaistoni on osoittautunut oikeaksi.

– Kun tunnemme evankeliumien historiallisen Kristuksen ja tiedämme, mitä hän on neuvonut ja opettanut, silloin on meillä tie mystisen Kristuksen luo avoinna edessämme. Voimme sen tien joko valita tai hylätä.

– Entä tie?

– Tie on siinä ja ainoastaan siinä, että noudatamme evankeliumein historiallisen Kristuksen neuvoja, täytämme hänen käskynsä ja seuraamme Jeesusta elämässämme. Tämä tie vie meidät mystisen Kristuksen luo, se on yhä syvempään ja syvempään totuuteen.

– Ja tunnemme olevamme oikealla tiellä?

– Emme ainoastaan tunne, vaan näemme ja tiedämme, sillä "totuus vapauttaa meidät" ja johdattaa meitä Pojan kautta Isän yhteyteen.

Ruusu-Risti — tammikuu 1927

bar_kirk.jpg (1265 bytes)

Mustaa magiaa

Ettekö tahtoisi kertoa minulle jotain mustista maagikoista ja heidän lopullisesta kohtalostaan? Eräässä seurueessa oli äskettäin puhetta niistä ja silloin toiset olivat sitä mieltä, että mustan maagikon minä lopulta yhtyy jumaluuteen, toiset taas arvelivat, että se haihtuu olemattomiin. Kuinka asian laita todella on?

- Tietäjät puhuvat yleensä mahdollisimman vähän mustasta magiasta ja mustista maagikoista. Paljon minulla ei ole teille kerrottavaa, jos pysymme niissä rajoissa, mitä heistä julkisesti ilmoitetaan. Vaan sanokaapa minulle ensin, mitä käsitätte mustalla maagikolla.

- Eikö hän ole paha ihminen, joka käyttää väärin hankkimiaan yliluonnollisia eli yliaistillisia tietojaan ja kykyjään?

- On kyllä, mutta tässä kohden voimme täydellä syyllä lisätä: on mustia ja on mustia. On näet paljon ihmisiä, jotka harjoittavat mustaa magiaa silti olematta mustia maagikoita sanan varsinaisessa merkityksessä. Nämä ihmiset ovat niitä, jotka voivat katua, kääntyä takaisin pahoilta teiltään ja tuskallisten ponnistusten perästä pyrkiä jälleen hyvään. Musta velho sitä vastoin on paatunut, hän ei kadu, ei käänny, hän palvelee pahaa järkkymättä hamaan kadotukseen asti.

- Voidaanko siis sanoa, että mustat palvelevat paholaista ja hänen teitään, niinkuin hyvät yrittävät palvella Jumalaa?

- Miksei, mutta muistakaamme, että "paholainen" vain on pahan aate eli idea, ei mikään persoonallinen olento.

- Mikä sitten on pahan aate?

- Pahan aate on ensinnäkin jyrkkä kieltäytyminen palvelemasta hyvää (Jumalaa, totuutta) ja toiseksi positiivinen päätös estää ja vastustaa hyvää aikaansaamalla mahdollisimman paljon pahaa (tuskaa ja kärsimystä sen moninaisissa muodoissa, kuten tauteja, hulluutta, itsemurhaa, sotia, sortoa, rikoksia jne.). Pahan palvelija on luopunut Jumalasta, so. elämän hengestä ja kehitysvoimasta, ja asettunut hänen vastustajakseen. Saatana merkitsee "vastustaja".

- Saatana on siis ihminen ja saatanoita on useampia?

- Niin, saatana on nimi, ja ihminen, joka todella on musta noita, on oikeutettu sitä nimeä kantamaan. Kuinka paljon semmoisia saatanoita on, on toinen kysymys. Omasta puolestani olen aina käsittänyt, että saatanoita on sangen harvassa — niitä on yhtä vähän kuin on todellisia valkoisia Mestareita, — ehkä vähemmän.

- Ja mikä on heidän lopullinen kohtalonsa?

- Ikuinen kadotus, so. heidän minuutensa häviää olemattomiin.

- Niinpä niin. Se ei siis yhdy jumaluuteen. Mainitsemassani keskustelussa toiset olivat väärässä, toiset oikeassa.

- Tietenkin minuuteen nähden, mutta ei kuolemattomaan henkeen eli itseen nähden.

- Mitä tarkoitatte?

- On tehtävä ero ihmisen sisimmän itsen ja hänen yksilöllisen minuutensa välillä. Ihmisen henki-itse, aatmaa, on jumalsyntyinen, se on Jumalan Poika hänessä, kuolematon ja häviämätön monadi. Tämä ei koskaan ole missään tekemisissä pahan kanssa. Kun musta velho viimeisessä, korkeimmassa (eli alimmassa) vihkimyksessään lopullisesti luopuu Jumalasta, luopuu hän samalla omasta sisimmästä itsestään, Jumalan Pojasta, Vapahtajasta. Silloin hänen henki-itsensä peittää kasvonsa ja palaa takaisin Isän helmaan, ja musta velho on yksin minuutensa kanssa. Minuus on ajassa syntynyt, minuus voi ajassa kuolla. Meidän inhimillinen minämme syntyi eläimen muodossa, kun eläinsielu kurotti kättään taivasta kohti ja Jumalan Poika, monadi, siihen tarttui. Tämä tapahtui miljoonia vuosia sitten, mutta vaikka minämme jälleensyntyy ja persoonallisuuden kannalta on kuolematon, on sen olemassaolo riippuvainen hengestä — ja se on tuomittu kuolemaan, jos se hengestä, Vapahtajastaan, luopuu. Kun musta maagikko viimeisessä vihkimyksessään vannoo kiroavansa hengen ja siten sysää Vapahtajan ainiaaksi luotaan, on hän tietoisesti lausunut oman tuomionsa. Nyt hän astuu ns. aviitshi-tilaan, ja tietäen että hänen täytyy kerran sanoa jäähyväiset sille elämälle, joka on käynyt hänelle ylen rakkaaksi, hän on pakotettu noitakeinoin ylläpitämään olemassaoloaan niin kauan kuin se hänelle on mahdollista. Satoja vuosia tämä saattaa hänelle onnistua, mutta mitä enemmän ihmiskunta kehittyy hyvässä, sitä vaikeammaksi käy mustien maagikkojen ylläpitää henkeään. Tämän viimeisen sanon ennustuksena, sillä toistaiseksi mustien velhojen kyllä kelpaa olla ja elää.

- On sentään kaameata ajatella, että ihminen voi mennä niin pitkälle pahassa.

- On kyllä, ja siksipä useimmat mustat katuvatkin!

- Niin, kaikki syntiset ja väkivaltaiset ihmiset ovat kai mustaan päin menossa, vaikka he sitten kääntyvät ja katuvat?

- Ei sentään. Ei tavallinen rikollinen ihminen ole noita. Tehkäämme ero sanojen välillä. Sanoittehan itse alussa, että noita on vain semmoinen ihminen, joka käyttää väärin yliaistillisia tietoja ja kykyjä.

- Niin, se oli kyllä määritelmäni, jonka annoin vastauksena kysymyksellenne, ja nyt muistan teidän sanoneen, että saattaa harjoittaa mustaa magiaa olematta todellinen musta maagikko. Ihminen voi siis saavuttaa tietoa magiasta ja kehittää itsessään salaisia kykyjä, joita hän käyttää mustiin tarkoituksiin, olematta silti todellinen saatana?

- Aivan niin, ja näitä pienempiä piruja on verrattain paljon, ja he saavat kyllä aikaan tarpeeksi paljon pahaa ja tekevät vähemmillä voimillaan riittävästi haittaa ihmiskunnan kehitykselle.

- Mistä sitten taitojaan oppivat?

- Työ tekijäänsä neuvoo. Ja onhan vanhoissa kirjoissa ja käsikirjoituksissa yhtä ja toista sanottu. Nämä pikku noidat rakastavat itseään enemmän kuin pahan ideaa ja he käyttävät noituuden salaisuuksia omien intohimojensa, kostonhalun, vihan jne. tyydyttämiseksi. Todellisessa velhossa on jotain sankarimaista, mutta pikku paholaiset ovat pohjaltaan kurjia pelkureita.

- Mutta miten tuommoiset pikku paholaiset voivat saada aikaan niin paljon pahaa, kuten äsken sanoitte?

- Juuri sen tähden, etteivät ole todellisia saatanoita, jotka elävät eristäytymisen yksinäisyydessä, he voivat toimia yhdessä — todellisten velhojen johtamina — ja yhteisvoimin saada tuhoja aikaan.

- Ettäkö siis on jonkinlainen pahojen veljeskunta?

- Epäilemättä, vaikka veljeskuntasanan asemasta toinen sana olisi paremmin paikallaan, esim. järjestö eli organisaatio. Noidilla ja velhoilla on ankarasti järjestetty seuransa omine loosheineen ja kokouksineen, vihkimyksineen, tunnussanoineen jne.

- Tässä näkyväisessä maailmassako?

- Totta kai, ja samaten astraalitasolla.

- Ja he pitävät looshikokouksiaan ja maagisia seremonioitaan aikaansaadakseen jotain pahaa?

- Oletteko sitä epäillyt?

- Ja voivat vaikka päättää sodista ja vallankumouksista?

- Ei ainoastaan päättää, mutta toimia niiden aikaansaamiseksi voimakkailla suggestioilla ja telepaattisesti vaikuttamalla.

- Mutta tämähän on kauheata!

- Oletteko pitänyt asiaa leikkinä?

- En tiedä, mitä olen uskonut. Me ihmiset, mehän olemme heidän leikkikalujaan, suojattomia, avuttomia . . .

- Eipä niinkään. Älkää unohtako, että jos on mustia olemassa, on olemassa valkoisiakin. Kristus ja hänen enkelinsä suojelevat ihmiskuntaa. Voimakkaat kädet meitä auttavat. Muuten olisimme kyllä hukassa. Mutta hyvillä voimilla on täysi työ, sillä paha houkuttelee vielä ihmislapsia pauloihinsa suurella viehätysvoimalla . . . Kauan kestää, ennen kuin ihmiskunta on lunastettu.

- Nuo ovat pöyristyttäviä asioita.

- Sen tähden niitä ei pidä liiaksi ajatella. Ymmärrätte, etteivät tietäjät niistä mielellään puhu. Sen verran, minkä tässä nyt olemme niistä jutelleet, jaksamme kuitenkin hyvin sulattaa. Pitäkäämme vain mielessä, että Valkoinen Veljeskunta estää kaiken sen pahan tapahtumasta, mikä ei sopeudu karmaan. Se paha, mikä ihmiskuntaa kohtaa, on kyllä samalla ihmiskunnan karmassa. Meidän oma tehtävämme ihmisinä on muuttaa karmaamme luomalla parempaa tulevaisuutta ihmiskunnalle. Nykyhetki on meidän omamme tulevaisuuteen nähden, vaikkakin se on karmamme ja kohtalomme taaksepäin katsoen. Kylväkäämme nisuja nyt, niin emme vastaisuudessa niitä ohdakkeita.

Toimittajalta, Ruusu-Risti — huhtikuu 1927

bar_kirk.jpg (1265 bytes)

Etusivu Pekka Ervast