Mitä Tolstoin mukaan kristillisellä elämällä saavutetaan?

Jos me sitten kysymme, mitä me saavutamme kristillisellä elämällä, sillä, että me näemme totuuden ja elämme sitä, niin Tolstoi sanoo näin: Jotkut ihmiset luulevat, että uskonelämä, kristillinen elämä, on siinä, että me pääsemme heti kaikista kärsimyksistä ja että meidän elämämme on silloin jatkuvaa iloa. Onhan uskovaisia ihmisiä, jotka kulkevat aivan kuin yhtämittaisessa ilon ja autuuden huumassa; heidän sielunsa on kuin erikoisessa itsesuggestion tilassa.

Mutta on myös sellaisia, jotka käsittävät uskonelämän kulkemiseksi murheen laaksossa, niin että ihmisen on aina oltava murheen vallassa, kannettava kuin maailman taakkaa. Molemmat näkökannat, sanoo Tolstoi, ovat vääriä, sillä kristillinen uskonelämä on siinä, että saavutamme sen mielenrauhan, joka nostaa meidät ikään kuin ilon ja kärsimyksen yläpuolelle ja ulkopuolelle. Emme tietenkään voi väistää emmekä välttää niitä, nehän tulevat, kun tulevat, mutta me elämme siinä rauhassa, joka on niiden ulkopuolella. Ne eivät saa meitä niin iloisiksi eivätkä niin surullisiksi kuin tavallisia ihmisiä, jotka heilurin tavoin siirtyvät ilosta suruun ja surusta iloon. Meitä ei nosta ilot taivaisiin eikä surut työnnä helvetteihin. Me olemme rauhassa, sanoo Tolstoi.

Ja kun kuolema tulee, me voimme aivan rauhallisesti kuolla. Me tiedämme totuuden, tunnemme Isän, tiedämme, että Isä on meidät tänne lähettänyt. Kuolema on sitä, että me lähdemme takaisin Isän luo. Sanomme kuin Kristus: Sinun käsiisi, Isä, minä annan henkeni. Meidän on turha spekuloida kuolemanjälkeisistä asioista, niin kuin ihmiset mielellään tekevät, mutta voimme sen tehdäkin, jos tahdomme; voimme muodostaa mielipiteitä niistä. Ja silloin, sanoo Tolstoi, minua miellyttää eniten jälleensyntyminen. Ehkä kaikki se, jota olen osannut rakastaa, johtuu siitä, ja ehkä se myös muodostuu minulle uudeksi fyysiseksi ruumiiksi joskus tulevaisuudessa.

Lähde

Pekka Ervast: Tolstoi – aikamme omatunto (1993)