Pekka Ervast

Usko ja teot

Kaikkina aikoina on kristillisessä kirkossa ollut erimielisyyttä ja riitaa siitä, kuinka ihminen tulee autuaaksi: ainoastaan uskolla, niin kuin protestanttinen kirkko sanoo, vaiko sekä uskolla että töillä, niin kuin katolinen kirkko yleensä opettaa. Vieläpä täällä luterilaisessa kirkossa, jossa kuitenkin kaikki pitävät yksinomaan uskoa autuuden ehtona, on sellaisia lahkoja ja suuntia, jotka niin lujasti pitävät kiinni "ainoastaan uskosta", että he muissa ympärillään olevissa vaanivat vääräoppisuutta ja luulevat huomaavansa jotakin omaan ansioonsa nojautumista. Tiedämme, kuinka katkeraa väittelyä Suomessakin on käyty savolaisen pietismin ja evankelisen suunnan välillä.

Mutta epäilijä ja se, joka on ymmärtävinään näitä asioita valistuneesti, nauraa koko tälle riidalle, joka hänen mielestään on aivan järjetöntä. Ja se, joka on ajatellut ja totuutta etsinyt ja on esimerkiksi tutustunut teosofiaan, hän on vakuuttunut siitä, ettei ihmisen tehtävä lainkaan ole pyrkiä tällaiseen iankaikkiseen autuuteen, joka kuoleman jälkeen muka annetaan tietyillä ehdoilla. Tämä harras huolenpito oman sielun pelastuksesta on lähtenyt suoranaisesti siitä samasta vanhasta Aatamista, joka tahtoo kaikki itselleen, ihmisten itsekkyydestä. Me, jotka olemme tulleet teosofian vakuuttuneiksi todenperäisyydestä, ymmärrämme, ettei ihmistä ole odottamassa mikään tällainen autuus, joka hänelle annettaisiin yhtäkkiä ikuisiksi ajoiksi, vaan hänen kohtalonsa on hänen omissa käsissään, ja se on ikuisesti jatkuva kehitys, yhä uudistuva mahdollisuus. Hän syntyy monta kertaa maan päälle, ja siten hänelle aina tarjoutuu tilaisuus nousta korkeampaan minäänsä, sillä ainoastaan korkeammassa minässään hän voi tulla itsetietoisesti kuolemattomaksi.

Se ihminen, joka on herännyt henkiseen elämään, ei tavoittele mitään persoonallista autuutta, mitään iankaikkista lepoa ja nautintoa taivaan saleissa laulun ja harpun sävelten kaikuessa. Se on itsekkyyden luoma olematon unelma, ja turhaa on kiistellä uskon ja töiden arvosta, jollei tämän enempää ymmärretä siitä iankaikkisesta elämästä, josta puhutaan ja jota pidetään silmämääränä.

Mutta minkälaiseen autuuteen ja iankaikkiseen elämään pyrkii henkisesti herännyt ihminen, joka on tutkinut totuutta ja teosofisesti oppinut elämää ymmärtämään, kutsukoon hän sitten itseään kristityksi tai buddhalaiseksi tai vapaa-ajattelijaksi ─ nimi ei kuulu asiaan, sillä tässä on kysymys todellisuuksista? Hän tahtoo ennen kaikkea päästä tietoon siitä, kuka hän on ja mikä on hänen tehtävänsä. Hän tahtoo oppia tuntemaan sen jumalallisen olennon, joka on hänen oma todellinen itsensä, ja päästä sen yhteyteen. Hän tahtoo oppia käyttämään kaikkia niitä voimia ja kykyjä, jotka hän jumalallisena olentona omistaa, käyttämään niitä totuuden, elämän, Jumalan palvelukseen. Hän näkee edessään ihanteen, täydellisen ihmisen, jolla on jumalallinen viisaus, pyhyys, puhtaus, voima. Hänen päämääränsä on kerran tulla tällaiseksi ihmiseksi, jollaisia välistä maailmassa on esiintynyt ja joita on kutsuttu Kristukseksi, Buddhaksi tai Mestariksi. Hän ei usko ainoastaan, että tällaisia Mestareita on ollut olemassa, mutta ennen kaikkea hän sisäisesti uskoo mystiseen Mestariin, siihen ihanteeseen, joka on ollut toteutettuna muutamissa korkeissa ihmisissä, mutta joka kerran on hänessäkin toteutuva. Ja tämä ihmisyyden ihanne ei ole suinkaan passiivisen autuuden ja toimettomuuden ihanne, vaan Kristus-ihminen on sellainen, joka osaa elää.

Ja hänen elämänsä on ainaista työtä, suurenmoista jumalallista työtä. Silmiimme kuvastuu valkoinen puhdas henkinen olento, joka käy läpi elämän aina hyvää tehden, aina levittäen ympärilleen siunausta, rauhaa, sopusointia ja viisautta, auttaen muita ihmisiä lakkaamatta, mistään väsymättä tai suuttumatta. Tällainen ihminen ei siis ole tullut elämän loppuun, vaan hänelle on elämä juuri alkanut, todellinen iankaikkinen elämä, joka on loppumatonta uhrausta ja Jumalan palvelusta, olkoon hän sitten näkyväisenä fyysisessä maailmassa tai näkymättömässä.

Kun silmämme ovat auenneet näkemään tämän suuren ihanteen ja olemme alkaneet itse pyrkiä henkiseen elämään, silloin selviävät aivan uudessa valossa monet asiat, jotka ennen pintapuolisesti käsitettyinä olivat hämäriä ja näyttivät naurettavilta. Monessa kysymyksessä, joka ennen oli merkitystä vailla, huomaamme silloin syvemmän sisällyksen, joka on meille tärkeä tietää. Niinpä tässäkin kysymyksessä uskon ja tekojen merkityksestä. Me joudumme jokainen pyrkiessämme henkisesti eteenpäin monesti tekemään itsellemme kysymyksen: "Mikä on tärkeämpää, usko vai teot henkisessä elämässä?" Ja vastaus on silloin kahdenlainen – on ikään kuin kaksi vastausta, mutta ne eivät ole jyrkästi erotettuja toisistaan, niin että ainoastaan toinen olisi oikea, vaan itse asiassa ne ovat ytimeltään yhtä ja kulkevat kerran yhteen. Mutta kukin ihminen pyrkiessään eteenpäin kallistuu enemmän toiseen vastaukseen kuin toiseen, riippuen hänen luonteenlaadustaan. Ja samalla jokainen voi huomata, kuinka hän toisinaan on omassa elämässään taipuvainen antamaan uskolle enemmän merkitystä autuuden asiassa, ja taas toisinaan hänen mielestään ainoastaan teoilla on merkitystä.

Mutta mitä nämä käsitteet silloin merkitsevät? Me huomaamme, ettei usko silloin tarkoita ulkonaista uskomista yhteen tai toiseen maailmankatsomukseen. Mutta millainen on se usko, joka voi tehdä ihmisen autuaaksi eli viedä hänet Jumalan yhteyteen? Se on sitä, että ihminen huomaa omien tekojensa riittämättömyyden: "Mitä minua hyödyttää, jos teen kuinka paljon kauniita ja hyviä tekoja tahansa, jollen itse sisässäni ole puhdas ja hyvä? En minä ulkonaisella hyvällä käytöksellä pääse pahasta, enkä tule ihannetta lähemmäksi sillä, että juoksen ja puuhaan ja koetan saada paljon hyvää aikaan tässä maailmassa."

Tämän ihminen huomaa aivan selvästi, jos hänelle pyrkimys jumalalliseen ihanteeseen on vakavaa todellisuutta, jos hän todella tahtoisi päästä totuuden yhteyteen ja tuntea, että Jumala on hänen luonaan. Silloin hän huomaa, että kysymys onkin siitä, kuinka hän itse voisi olla henkinen ja puhdas ja jalo ja toteuttaisi itsessään ihanteen. Hän tuntee sen saman ikuisen tunteen, jota juuri kristitytkin uskovaiset ovat tunteneet: "Samaahan se, mitä ulkonaisesti teen ja saan aikaan, kunhan sisässäni voisin olla temppeli, kunhan minussa voisi asua täydellinen elämä. Sama se, millaiselta ulkonaisesti näytän ja toiminko jotain suurta maailmassa; kaikkihan olemme Jumalan edessä yhtäläisiä, heikkoja, hapuilevia ihmissieluja, jotka janoamme totuutta, emmekä saa rauhaa muualla kuin Jumalan helmassa."

Mutta kuinka tähän autuaaseen Jumalan elämään on päästävä? Näin kysyy ihminen kääntyessään pois tekojen maailmasta ja hän käsittää silloin, että hänen täytyy sisäisesti taistella. Hänen tehtävänsä on ikään kuin siirtyä ulkomaailmasta sisäiseen. Hän täyttää kyllä kaikki velvollisuutensa maailmassa ja koettaa suorittaa viimeiseen ropoon asti kaiken, mikä on hänen karmaansa, jottei hän jättäisi jälkeensä mitään laiminlyötyä. Mutta sen ohella hänelle alkaa aivan uusi työ: hänen täytyy sisäisesti voittaa kaikki paha ja vapautua kaikista heikkouksistaan ja vioistaan ja rakentaa omaan sieluunsa Jumalan Hengen temppeli. Hän aloittaa ankaran taistelun omaa itseään vastaan jumalalliseen Itseensä luottaen ja näkee silloin pian, ettei se taistelu edisty, jos se tapahtuu epäsäännöllisesti ja katkonaisesti, vaan että jos hän todella tahtoo jotakin saavuttaa, hänen täytyy lakkaamatta valvoa ja pitää silmällä itseään ja aina tehdä työtä koskaan jättämättä kesken.

Mehän tiedämme, mikä vanha menettely meille on opetettu tämän itsekehityksen auttamiseksi. Se on meditaatio eli mietiskely. Me koetamme ensin päästä ajatustemme ja mielikuvituksemme herraksi ja siitä voittaa voimaa tunteittemme ja käytöksemme puhdistamiseen. Emme siis aloita siitä, että vaatisimme itseltämme heti ulkonaista pyhyyttä ja täydellisyyttä, vaan ensin ajattelemme sisästämme pois kaiken pahan ja täytämme sielumme ainoastaan hyvillä ajatuksilla. Jos tahdomme jostakin himosta päästä, emme silloin ajattele tätä himoa ja sen voittamista väkivallalla, vaan ajattelemme sen vastakohtaa, sitä hyvettä, jota tahdomme saavuttaa, ajattelemme sitä säännöllisesti ja vakavasti. Sitten vasta koetamme olla varuillamme, ettemme lankea siihen pahaan. Ainoastaan pitkällisellä säännöllisellä työllä voi ihminen vapautua itsekkyydestä ja nousta oman alemman itsensä herraksi.

Tällä tiellä pyrkijä huomaa, ettei usko suinkaan ole lepäämistä ja toimettomuutta, vaan usko on itse asiassa tekoa ja toimintaa, mutta toisella tasolla. Se on sielun alituista sisäistä toimintaa, puhdistusta ja kasvatusta. Ja jos katselemme kristikuntaa, näemme, että he juuri tässä suhteessa ovat eksyneet tieltä ja jättäneet oman kehityksensä puoliväliin. He ovat huomanneet ulkonaiset teot turhiksi, mutta eivät ole samalla ryhtyneet tähän perinpohjaiseen sisäiseen puhdistustyöhön ja sen tähden on heidän "uskonsa" joutunut vapaa-ajattelijoiden pilkan kohteeksi. Mutta ne, jotka eivät ole langenneet tähän erehdykseen, ovat voineet rakentaa Jumalan temppelin sisässään. Ja mitä silloin on seurannut? Kun ihminen on jossakin määrin puhdistanut sydämensä Jumalalle asunnoksi, niin hän saavuttaa merkillisen rauhan ja autuuden. Hän tulee tuntemaan sen voiman, sen hengen, mikä on Jumalassa, ja siitä lähtien hänen elämänsä ja työnsä ei ole epätoivoista taistelua, vaan iloista voittamista. Ihminen silloin voittaa yhä enemmän, ja vaikka hän itsessään näkisikin paljon puutteellisuutta, se ei enää pelota eikä vaivaa häntä, vaan hän kulkee varmasti eteenpäin ja taisteleminen on hänelle pelkkää iloa.

Tämä on se toinen tapa, jolla ihminen koettaa saavuttaa ihanteen, ja tämä on uskon tie. Mutta on olemassa myös toinen tapa. On ihmisiä, joiden luonne ja temperamentti on sellainen, että he kääntävät aina silmänsä ulkomaailmaan ja aina tahtovat toimia ja puuhata. Kun he heräävät, heitä ei miellytä uskon tie. He näkevät ihanteen toisesta päästä. Ajatelkaamme! Ihanne on se, että osaisimme elää täydellisesti ja aina menetellä oikein ja viisaasti. Ja kun meillä on toimintahaluinen luonne, sanomme itsellemme: "Teot ovat ainoat, jotka voivat viedä meitä ihanteen puoleen. Kuinka voisimme näet oppia jumalallisesti elämään ja toimimaan, jollemme nyt jo harjaannu tekoihin? On elämässä sellaisia hetkiä, jolloin paremmin ymmärrämme tätä vastauksen puolta. Molemmat vastaukset ovatkin itsessään yhtä, mutta katsokaamme nyt tätä toista puolta.

Mitä on tämä, että tekojen avulla koetamme ihanteen saavuttaa? Me huomaamme piankin, että pelkkä velvollisuuden täyttäminen ei vie meitä erityisesti eteenpäin eikä ihmiskuntaa, se ei meissä erityisemmin kehitä sitä jumalallista rakkautta, johon pyrimme. Meidän pitäisi tehdä jotakin enempää, jotakin suurempaa hyvää ihmiskunnalle. Emme silloin tavoittele sitä, että itse olisimme erinomaisen hyviä, puhtaita ja täydellisiä, emme tahdo edes kuvitellakaan, että vielä olisimme mitään, vaan tahdomme ennen kaikkea tehdä jotain hyvää muille ihmisille. Jos esimerkiksi rikas ihminen herää tämän ihmisihanteen näkemiseen, hän tuntee sisässään, että hänen pitäisi tehdä jotakin rahoillaan veljiensä hyväksi. Silloin ei pidä hänelle sanoa: "Se on aivan turhaa, sillä ihminen ei saa luottaa ulkonaisiin tekoihin." Näin ei pidä "uskovaisena" ajatella sen tähden, että tämä hänen auttamishalunsa lähtee samasta sielutieteellisestä tosiasiasta kuin "uskokin".

Vanha totuus on, että ihmiseltä, joka uskoo tulleensa jollakin tavalla lähemmäksi totuuden tietoa, kysytään: "Mitä sinä teet ihmiskunnan edestä?" Näin meiltä teosofeiltakin kysytään: "Mitä te teette, mitenkä osoitatte, että teidän maailmankatsomuksenne on lähempänä totuutta?" Ja mekin teemme samoin arvostellessamme kristityitä. "Hedelmistään puu tunnetaan". Mitä siitä vaikka joku olisi enkeli sisässään, jos hän silti ei ole muille ihmisille suuremmaksi avuksi! Tämä on luonnollinen ajatus. Kun nyt siis ihminen tahtoo tekojen tietä tulla lähemmäksi Jumalaa, häntä ei tyydytä pelkkien jokapäiväisten velvollisuuksien täyttäminen. Niitä ei voi laiminlyödä. Hän tuntee vaistomaisesti, että hänen täytyy suorittaa se, minkä hän on ottanut päällensä ja mistä hän on vastuunalainen. Mutta sen lisäksi herää hänelle korkeampi velvollisuuden tunne. Aina on ollut sellaisia pyrkimyksiä ja liikkeitä, joita tällainen pyrkivä ihminen on tuntenut velvollisuudekseen kannattaa ja auttaa eteenpäin omia persoonallisia etujaan unohtaen. Jos hän on esimerkiksi ollut suuri juoppo, mutta sitten oppinut raittiiksi, hän tahtoo auttaa muitakin ihmisiä raittiiksi. Taikka jos hän on kokenut yhteiskunnallista sortoa ja vääryyttä, hän tuntee, että hänen täytyy jollakin tavoin taistella kärsivien ja sorrettujen veljiensä puolesta. Tällaisia esimerkkejä voisimme löytää useita.

Kun ihminen nyt täten uhrautuu tehdäkseen jotakin näkyväistä ja tuntuvaa hyvää kanssaihmisilleen, niin hän saa samalla itse siitä hengelleen voittoa. Hän kehittää siten itsessään epäitsekkään työn kykyä. Tämä on aivan oikein tehty, ja se on myös jumalallista ihanteen tavoittelemista. Ihminen ei silloin etukädessä ajattele ja pyri itse olemaan jotakin vaan tahtoo jotakin tehdä. Mutta samalla hän huomaa, että mikäli hän jotakin hyvää tekee, sikäli hän itsekin kehittyy ja kasvaa. Ja hän voittaa ainoastaan siinä määrin todellisia tuloksia, kuin hän itse on toimintansa arvoinen sisäisesti. Sen tähden nämä molemmat tiet lopulta käyvät yhteen ja me voimme teosofeina tähän kysymykseen "Tuleeko ihminen Jumalan yhteyteen uskolla tai teoilla?" vastata: "Tie on yksi, päämäärä on sama, niin että on aivan samaa, miten ihminen kulkee, kunhan hän vain kaikilla voimin kulkee ihannetta kohti."

Jos katselemme teosofista liikettä ja mitenkä se koettaa ihannetta lähestyä, huomaamme, että siinä liikkeessä on paljon työtä. Tämä liikkeemme on avarampi kuin raittiusliike ja muut yhteiskunnalliset pyrkimykset. Ja jos olemme tilaisuudessa tekemään työtä teosofian eteen, se on todella kasvattavaa. Mutta kaikella työllä, olkoon se sisäistä laatua tai enemmän ulkonaista, on arvoa ainoastaan sikäli kuin se tapahtuu ikuisuutta varten, kun emme pyydä mitään itsellemme vaan ainoastaan totuutta ja valoa, rakkautta ja veljeyttä koko ihmiskunnalle ja kun emme tavoittele sitä, että itse tietäisimme totuuden ja että itse osaisimme rakastaa, vaan että totuuden valo loistaisi ihmiskunnassa ja että rakkauden lämpö tunkisi läpi koko maailman ja nostaisi ihmisten sielut ylöspäin siihen elämään, jossa kaikki ovat yhtä.

Kun näin epäitsekkäästi taistelemme ihanteen puolesta, silloin varmasti itsekin kuljemme eteenpäin, eli vielä lohdullisempaa on ajatella: ihmiskunta kulkee eteenpäin. Sillä me olemme pieniä osia ihmiskunnasta, mutta koko ihmiskunnassa ei ole muuta kuin yksi ainoa henki ja se ilmenee monessa tuhannessa ihmisyksilössä, ja kun sen hengen puolesta tehdään työtä, silloin henki ei kysy sitä tai tätä yksilöä, vaan voitto on aina koko ihmiskunnan, ja me aavistamme ikään kuin näyssä sen todellisuuden, että jokainen ihminen kerran on tuleva ihmiskunnan vapahtajaksi.

Tietäjä — touko-kesäkuu 1908