MITEN ON LUOTAVA ONNELLINEN YHTEISKUNTA?
Onnellinen yhteiskunta on se, jossa ihmiset ovat onnellisia. Toiset sanovat, että
ihmisten onni kokonaan riippuu niistä olosuhteista, joissa he elävät: muuttakaamme
ihmisten ympäristö sopusuhtaiseksi ja iloiseksi, ja ihmiset itse muuttuvat iloisiksi ja
onnellisiksi. Toiset sanovat, että ihmisten onni on kokonaan riippumaton ulkonaisista
olosuhteista: ihminen voi olla yhtä onneton uhkeassa linnassa kuin halvassa mökissä,
yhtä onnellinen ja tyytyväinen syrjäisessä maalaiskylässä kuin suurkaupungin
sivistyskeskuksessa; turha on onnen kannalta suunnitella muutoksia yhteiskuntaoloissa.
Totuus käy nähtavästi kultaista keskitietä. Ihmisen korkein, henkinen, uskonnollinen onni on epäilemättä ulkonaisista riippumaton, mutta tämä onni on harvoille suotu; suuri enemmistö kulkee kehityksessään kaukana pyhimysten kaidalta tieltä. Mutta onnea ajateltaessa on otettava lukuun niiden onni ja kehitys, jotka kuuluvat enemmistöön. Heidän kannaltaan on epäilemättä totta sekin, että vaikeat luonnottomat olosuhteet masentavat ihmisten mieliä ja tekevät heidän elämänsä raskaaksi.
Näin ollen on paikallaan sanoa, että ympäröivät olosuhteet ja ihmiset ovat onnen luomisessa vuorovaikutuksessa keskenään. Ympäristö ei ole ainoa tekijä, tekijänä on ihminenkin.
Millä tavalla sitten ihmiset ovat tekijöinä onnellisen yhteiskunnan luomisessa? Mikäli ihmiset ovat tietämättömiä, valistumattomia, raakoja, sikäli ovat onnettomia, olivatpa ulkonaiset olosuhteet kuinka sopusuhtaiset tahansa. Ihmisten täytyy muuttua, sivistyä, valistua, luopua materialistisesta maailmankatsomuksesta ja tavoitella aatteellista elämänymmärrystä, jotta voisivat viihtyä, menestyä ja olla onnellisia paremmissa olosuhteissa.
Käsi kädessä kulkevat nämä molemmat kehityslinjat: ihmiset itse sielukkaammiksi, ympäröivät olosuhteet sopusuhtaisemmiksi!
Kolme taikasanaa on, joiden kätkemät aatteet ovat elähdyttäneet ihmissieluja toista sataa vuotta, vaikka niitä on vain puolinaisesti ja pintapuolisesti ymmärretty. Nuo taikasanat ovat: vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus.
Veljeys on ihmisen ruumiillisen olemuksen ydin, tasa-arvoisuus hänen sielullisen minänsä salaisuus ja vapaus hänen henkensä synnynnäinen jumalallinen oikeus.
Mikäli nämä aatevoimat elävät ihmisten mielissä, sikäli ne vaikuttavat historiassa. Hedelmöittämällä ihmisten sieluelämää ne saavat aikaan muutoksia yhteiskunnissa. Ja muutokset ovat pysyviä, kun aatteiden pyhä tuli on ihmisiäkin puhdistanut.
Kysymys. Mitä kuulenkaan — kolme parlamenttia? Tarkoitatteko, että esim. meillä Suomessa pitäisi olla kolmet valtiopäivät yhtaikaa, vai tarkoitatteko ehkä, että luopuisimme yksikamarijärjestelmästä ja palaamalla takaisin vanhaan säätyjärjestykseen perustaisimme uudestaan kolme kamaria entisen neljän asemasta?
Vastaus. En suinkaan tarkoita mitään palaamista vanhoihin systeemeihin. Vanhalla säätyjaolla oli omat puolensa, mutta se ei tehnyt ihmiskuntaa onnelliseksi. Kansojen onni on kai kuitenkin — ainakin oleva — kaikkien lainlaatijain päämäärä. Sentähden meidän täytyy turvautua järjestelmään, joka paremmin kuin vanha takaa kansamme onnen.
Kys. Mutta nykyinen yksikamari on juuri suunnaton uudistus!
Vast. On tietenkin, mutta ei niin paljon siinä, että edustajat istuvat yhdessä sen sijaan että ennen istuivat neljässä huoneessa, vaan pikemmin siinä, että kansan edustajat todella valitaan uudella tavalla nyt, kun jokaisella kansalaisella on äänioikeus.
Kys. Siinäpä sen näette. Mitä teillä siis on moittimista? Mitä parempaa enää voitte löytää?
Vast. Kuten sanoin: yksikamarijärjestelmä on yhä vielä puutteellinen. Tarvitsemme kolme, mutta ei kolme kamaria samoilla valtiopäivillä, vaan kolme parlamenttia.
Kys. Kolme eri parlamenttia?
Vast. Niin, kolme eri parlamenttia: poliittinen, taloudellinen ja sivistyksellinen — nimitettäköönpä niitä sitten vaikka eri nimillä valtiopäiviksi, talouskamariksi ja kulttuuriparlamentiksi.
Kys. Mutta miksikä? Valtiopäivillähän juuri pohditaan ja ratkaistaan sekä poliittisia että taloudellisia ja kulttuurikysymyksiä.
Vast. Tietenkin, ja siinä onkin koko järjestelmän heikkous. Valtiollisia ja taloudellisia tai kulttuurikysymyksiä ei saa sekoittaa toisiinsa — silloin toinen joutuu toisesta kärsimään, vaan niitä on pohdittava ja ratkaistava itsenäisesti ja vapaasti. Jos esim. taloudellisia asioita järjestetään poliittisia näkökohtia silmälläpitäen, käy niinkuin maailmansodassa: tulee nälänhätä ja vallankumous. Jos samoin sivistysasioita, joihin mm. kuuluu uskonto, alistetaan palvelemaan valtiollisia tarkoitusperiä, silloin saamme — niin kuin meillä nyt on — valtiokirkon, joka pitkinä vuosisatoina on jarruttanut henkistä kehitystä.
Kys. Tahtoisitte siis kirkon erilleen valtiosta?
Vast. Tietysti, siltä kaiken henkisen elämän sisin ehto ja tunnusmerkki on vapaus. Uskonto kai on tärkeämpi kuin kirkko ulkonaisena laitoksena — ja uskonnon henki viihtyy ainoastaan vapaudessa.
Kys. Mutta eikö uskonnon auktoriteetti riipu kirkon voimasta? Jos kirkko erotetaan valtiosta, heikkenee se. Ja millä tavalla valtio sitten olisi kirkkoa sortanut?
Vast. Ehkei niin paljon kirkkoa, koska kirkko mielellään on palvellut valtiota, joka sitä aineellisesti ja maallisesti turvasi, — tästä tietysti tekevät poikkeuksen vallankumousajat (esim. Ranskan suuri vallankumous kahdeksannellatoista vuosisadalla ja meidän päiviemme bolshevikkivalta Venäjällä), — mutta sitä enemmän uskontoa.
Kys. Millä tavalla valtio on uskontoa sortanut?
Vast. Mikä kysymys! Kuvitelkaa esim., että olisitte ollut duhoboori Venäjällä tsaarivallan aikana: oliko teillä vapaus elää vakaumuksenne mukaan? Duhoboorit uskoivat, että Kristus kielsi sodan ja tappamisen ja miekan kannon. Kristuksen nimessä he kieltäytyivät asevelvollisuudesta. Mikä on seurauksena? Vankeus tietysti, ellei kuolema. Eikö se ollut uskonnon, hengen ja omatunnon vapauden sortamista? Tai ottakaa esimerkki omasta maasta. Luuletteko, että pelastusarmeija alkuvuosina sai vapaasti ja esteettömästi toimia meillä? Silloinpa erehdytte. Kirkkomme, jolla on valtiomahti takanaan, piti kristillisen sielunhoidon vaativan, että pelastusarmeijan ensimmäiset upseerit silloin tällöin istuivat vankilassa luvattomien kokousten pidosta. Niin paljon valtio ja valtiokirkko kunnioitti ihmisten uskontoa ja uskonnollista elämää.
Kys. Tuohan kyllä on sortoa.
Vast. Ja eikö se yleensä johdu sorretusta eli epävapaasta tilasta, että kirkko aina hyväksyy ja siunaa valtion toimenpiteitä? Kun valtakunta esim. lähtee sotaan — olipa se vaikka valloitus- ja ryöväyssota, — niin eikö kirkko lippuja siunaa, eikö se rukoile menestystä omille ja tuhoa "vihollisen" aseille? Onko teidän miehestänne tämä sopiva uskonnon arvokkuudelle? Eikö koko henkinen elämä kadota merkitystään, eikö se muutu humpuukiksi, kun se asetetaan maallisten, jopa itsekkäidenkin tarkoitusperien palvelijaksi?
Kys. Saattaa niin olla. Tämä asia tuleekin ratkaistuksi uskonvapauden ja — jos niin tahdotte — kirkon valtiosta erottamisen kautta. Mutta mitä tekemistä sillä on kulttuuriparlamentin kanssa?
Vast. Uskonto ei ole ainoa henkisen elämän muoto. Henkiseen elämään kuuluu kaikki kasvatus ja opetus (koulut ja yliopistot), kaikki kirjallisuus, taide, musiikki jne. Kaikkia näitä henkisen elämän muotoja on suojattava poliittiselta ja taloudelliselta painostukselta, kaikkien niiden täytyy hengittää ehdottoman raitista ja vapaata ilmaa. Sitä varten henkinen elämä tarvitsee omat edustajansa, oman parlamenttinsa, joka sen parasta katsoo.
Kys. Teidän mielestänne siis koulutkin on erotettava valtiosta. Mutta kuinka käy silloin yleisen koulupakon, joka sentään on uuden ajan saavutuksia. Jos ei valtio avusta kouluja, jos ei valtio velvoita kansalaisia lähettämään lapsiansa kouluun, joudumme varmasti takaisin keskiajan pimeyteen. Sitä kai ette pidä suotavana?
Vast. En suinkaan, mutta en ollenkaan näe, millä tavalla kulttuuriparlamentti syöksisi meidät keskiaikaiseen pimeyteen! Mitä ensinnäkin valtion avustukseen tulee, niin miksikä luulette, että se lakkaisi? Kuinka valtio lakkaisi avustamasta ja tukemasta aineellisesti kouluja ja yliopistoja, kirkkoja ja yhdyskuntia, tiedettä, taidetta, kirjallisuutta ja yleensä sivistysrientoja? Päinvastoin: valtio on tähän saakka omistanut liian vähän tosi huomiota henkiselle elämälle. Katsokaa minkä tahansa valtakunnan tulo- ja menoarvioita! Sivistys saa paljon vähemmän rahallista avustusta osakseen kuin esim. sotalaitos.
Kys. Mutta äsken sanoitte, että kulttuuriparlamentti ei sekaantuisi taloudellisiin asioihin?
Vast. Ei sekaantuisikaan. Se ainoastaan esittää omat näkökantansa ja tarpeensa, omat aineelliset vaatimuksensa, mikäli niitä esiintyy. Muistakaa, että tämän uuden järjestelmän mukaan kaikki sivistyslaitokset, kirkot ja koulut (samaten kuin esim. teatterit jo meidän aikanamme), ovat vapaita ja itsenäisiä laitoksia, jotka elävät omalla työllään ja vain osaksi tarvitsevat valtiollista kannatusta, jota muuten koulut tarvitsevat paljon suuremmassa määrässä kuin esim. kirkot. Mitä muuten koulupakkoon tulee, miksi luulette vanhempien lakkaavan lähettämästä lapsiaan kouluun vapaassa yhteiskunnassa, jossa ovat tilaisuudessa hankkimaan lapsilleen mielensä mukaista opetusta ja kasvatusta? Päinvastoin uskon, että sivistystarve kasvaa yhä suuremmaksi, kuta monipuolisemmin se on tyydytettävissä. Monet nykyajan vanhemmat saattavat pahoitella, että heidän lapsiaan kasvatetaan kouluissa liian yksipuolisesti, esim. uskonnollisesti liian ahdasmielisesti tai tieteellisesti ja materialistisesti, tai että liian yksipuolisesti kehitetään lasten ymmärrystä sydämen ja tunteen, mielikuvituksen ja tahdon kustannuksella, tai että opetusjärjestelmä on turhan tietopuolista ja liian vähän käytännöllistä ym. Vapaassa yhteiskunnassa kulttuuriparlamentti pian poistaisi epäkohtia ja panisi toimeen kokeiluja uusilla periaatteilla ja edellytyksillä. Ja huomatkaa: vapaassa yhteiskunnassa henkinen elämä ei enää ole "valtion hyväksymää" ja siinä mielessä "laillista". Ei ole enää "valtiokirkkoa" ja enemmän tai vähemmän halveksittavia "lahkoja" ja "eri" uskovaisseurakuntia; ei ole enää valtion kannattamaa "virallista" tiedettä ja sen ohella enemmän tai vähemmän epäilyttävää "vapaata" tutkimusta jne. — vaan kaikki on kuten sanoin vapaata ja itsenäistä ja samalla tunnustettua ja tavallaan "laillista". Sillä onhan kulttuuriparlamentti valtiolaitos ja samalla vapaan henkisen työn edustaja.
Kys. Entä sitten taloudellinen parlamentti eli talouskamari, kuten sanoitte? Mikä tehtävä sillä on?
Vast. Sen tehtävä lyhyesti sanoen on huolehtia kansan yksilöiden aineellisesta hyvinvoinnista ja valtakunnan taloudellisesta menestyksestä. Se pohtii niitä monia käytännöllisiä kysymyksiä, jotka nytkin ovat valtiopäivillä esillä, mutta vapaana poliittisista rajoituksista. Se katselee asioita hyödyn, menestyksen, yleisen ja yksilöllisen hyvinvoinnin kannalta — sen alaan kuuluu esim. tullikysymys, kauppa, kysyntä — ja tuotanto-suhteiden järjestely, maanomistuksen käytännöllinen ratkaisu, teollisuuden ja maanviljelyksen edistäminen jne. Sen tulee valvoa, ettei maassa ole köyhyyttä eikä hätää, ja samalla pitää silmällä, että kansan yleiset ja yhteiset varat alati lisääntyvät ja kasvavat, sillä niillä varoilla edistetään kulttuuria sekä ylläpidetään yhteiskunnallinen järjestys ja valtion olemassaolo. Näistä asioista meidän ei tarvitse pidemmälti puhua, siltä ne ovat niin läheisiä ja päivänselviä. Jokainen ymmärtää, että niitä varten tarvitaan valtiopäivät.
Kys. Mutta en vielä oikein ymmärrä, mitä varten pitää olla eri parlamentit. Eikö samoilla valtiopäivillä käy pohtiminen niin hyvin aatteellisia kuin aineellisia asioita?
Vast. Tottakai, jos vain olisi ajasta ja paikasta kysymys. Mutta ettekö huomaa, että tässä on kysymys elävistä ihmisistäkin? Harvoin sama yksilö on niin monipuolinen, että hän yhtä suurella harrastuksella ja asiantuntemuksella kykenee ratkaisemaan niin erilaisia asioita kuin esim. maitotalouden edistämiseen tarvittavia toimenpiteitä ja jonkun uuden tieteellisen professorin toimen perustamista. Eri parlamentit ovat välttämättömät juuri inhimillisen työnjaonkin perusteella.
Kys. Nyt ymmärrän paremmin. Tarkoitatte siis, että kussakin parlamentissa on niin sanoakseni ammattiväkeä?
Vast. Tottakai. Sehän juuri on hullua nykyisessä järjestelmässä, että kaikenlaiset oppineet yliopistomiehet, virkamiehet, sanomalehtimiehet, asianajajat yms. pohtivat ja ratkaisevat maanviljelys-, teollisuus-, kauppa, tulli- ym. kysymyksiä, joita perinpohjin ja käytännöllisesti saattavat käsitellä ainoastaan asiantuntijat: maanviljelijät, työmiehet, teollisuudenharjoittajat, kauppiaat jne.
Kys. Totta kyllä, mutta eivätköhän oppineet tuo mukanaan asioiden käsittelyyn semmoisia aatteellisia ja oikeudellisia näkökantoja, joita ei liioin ole hyvä syrjäyttää?
Vast. Oikeudentuntoa on kyllä "käytännönkin" ihmisillä. Ei taloudellinen parlamentti ole varkaiden tai ryöväreiden eduskunta. Tietysti nämäkin ihmiset ovat sivistystä saaneet ja hankkineet, tietysti hekin elävät henkistä elämää. Sivistyslaitoksetkin ovat heidän kasvattajiaan, ja valtakunnan opettajat ja profeetat ovat heillekin selittäneet oikeuden ja totuuden periaatteita. Eivät he istu talouskamarissa loukatakseen oikeutta, vaan palvellakseen hyötyä. Jos esim. ihminen on pelastettava hukkumasta, ei ole paikallaan ensin tutkia asemaa filosofisesti. Talouskamari on toiminnan parlamentti. Oikeudellisista näkökannoista huolehtii poliittinen parlamentti.
Kys. Kumpi siis ratkaisee kysymystä työmiesten palkoista esim.? Tämä kai on puhtaasti taloudellinen kysymys?
Vast. Ei ole, sillä on oikeudellinenkin puolensa. Talouden kannalta voisi kysymystä ratkaista joko työmiesten etua silmälläpitäen, tai työnantajien tai koko maan. Oikeuden kannalta on taas mikäli mahdollista katsottava kaikkien etua, sekä yksilöiden että yhteiskunnan, eikä missään tapauksessa saa laiminlyödä yksilöiden, esim. työntekijöiden, luonnollisia inhimillisiä oikeuksia. Sentähden valvoo poliittinen parlamentti oikeuden tasajakoa, kun taas talousparlamentti parhaimman kykynsä mukaan ratkaisee asioita käytännössä. Kaiken taloudellisen käytännön luonnollisena ojennusnuorana on inhimillinen hyväntahtoisuus ja veljeys.
Kys. Riippuu siis kuitenkin ihmisistä, millä tavalla asiat ratkaistaan.
Vast. Kuinka muuten? Olemmehan elävä yhteiskunta. Eivät mikään kuolleet säännöt ratkaise elämän eläviä kysymyksiä.
Kys. Huonot ja puolueelliset ihmiset saattavat tehdä huonoja ja puolueellisia päätöksiä.
Vast. Miksi olettaa, että eduskunnan yksilöt ovat huonoja ja puolueellisia. Kansa valitsee edustajansa. Tottakai se valitsee parhaimmat miehensä ja naisensa, semmoiset, joilla on järki, omatunto ja sydän!
Kys. Ehkä niinkin.
Vast. Varmasti on niin. Puoluepukari ei menesty arvokkaassa parlamentissa. Suunsoitto ei auta siinä, missä on tehtävä järkeviä päätöksiä. Ja muuten: mimmoinen on kansa, semmoinen on eduskunta. Emme voi odottaa täydellistä. Ja miksi odottaisimmekaan?
Kys. Hm. Puhukaa nyt tuosta kolmannesta parlamentista — poliittisesta. Mikä se on?
Vast. Se on yhteiskunnallisen ja valtiollisen järjestyksen, kansalaisten turvallisuuden ja oikeuden parlamentti. Se pohtii ja ratkaisee oikeudellisia ja poliittisia kysymyksiä, virkalaitoksia koskevia, sotilaallisia ja poliisikysymyksiä. Koko virkamiehistö, so. kaikki, jotka ovat välittömästi valtion palveluksessa ja nauttivat valtiolta palkkaa, — on poliittisen parlamentin valvonnan alainen ja sille vastuullinen. Toiselta puolen, kuten sanoin, tämä juridinen parlamentti valvoo esim. työntekijöiden ja työnantajien välisiä suhteita, pitäen silmällä, ettei kummallakaan puolella tapahdu olemisen luonnollisia oikeuksia loukkaavia vääryyksiä, ja on siten vuorovaikutuksessa talouskamarin kanssa. Poliittinen parlamentti muistuttaa eniten vanhaa eduskuntaa; siksipä olenkin sille ehdottanut nimen valtiopäivät. Sen jäsenet valitaan yleisen äänioikeuden perusteella, ja kun se vapautuu kaikista ekonomisista kysymyksistä, on syytä olettaa, että se unohtaen puolueelliset näkökannat pitää silmällä koko maan ja kaikkien kansalaisten parasta. Ovathan kaikki yksilöt yhdenvertaisia lain edessä — ainakin niiden pitäisi olla. Tämä oikeudellinen yhdenvertaissuus onkin oleva valtiopäivien tunnuslause ja niiden sisäinen, johtava henki.
Kys. Tämäkö parlamentti se siis on lakia laativa eduskunta?
Vast. Tämä se laatii lait, so. antaa niille muodon, mutta lakien henki, abstraktiset oikeuskäsitteet ja periaatteet, tulevat kulttuuriparlamentilta.
Kys. Jos nyt siis on kysymyksessä jokin yhteiskunnallinen uudistus, kumpi parlamentti ratkaisee asian?
Vast. Jos uudistus on sitä laatua, että se muitta mutkitta mahtuu vanhoihin oikeuskäsitteisiin, silloin sitä käsittelee poliittinen parlamentti. Mutta jos siinä on periaatteellisesti uusia näkökohtia, jotka edellyttävät uusia oikeuskäsitteitä, silloin ensin ratkaistaan kulttuuriparlamentissa, onko suotava huomiota ehdotukselle. Jos kulttuuriparlamentti sen hyväksyy, menee se valtiopäiville. Ottakaamme esimerkki. Joku Suomen kansalainen ehdottaa, että luterilaisen kirkon jäsenille on myönnettävä suurempia poliittisia oikeuksia kuin esim. "kastamattomille". Tätä voidaan pitää periaatteellisena kysymyksenä, jolloin se menee kulttuuriparlamenttiin. Nyt on luonnollista, että parlamentti nauraa semmoiselle ehdotukselle, joka sotii hyväksyttyä oikeuskäsitystä vastaan. Mutta jos sattuisi, että parlamentti asettuisi ehdotuksen puolelle, menisi ehdotus valtiopäiville. Siellä se muitta mutkitta ratkaistaisiin sen oikeustajunnan mukaisesti, joka perustuslain voimalla sanoo: ihmiset ovat poliittisesti tasa-arvoisia. Miten päättää siis poliittinen parlamentti? Näin se päättää: jos "kastamaton" on Suomen kansalainen, on hänellä Suomen kansalaisen poliittiset oikeudet.
Kys. Mutta eivätkö ns. valiokunnat nykyisessä järjestelmässä tee samaa palvelusta? Eiväthän nykyiset valtiopäivätkään ratkaise asiaa, ellei sitä ensin ole valmistettu toisessa tai toisessa valiokunnassa. Miksi siis nimittää näitä valiokuntia parlamenteiksi?
Vast. Nyt käsitätte väärin koko kysymyksen. Eihän valiokunnilla ole mitään valtaa. Ratkaisut tapahtuvat aina valtiopäivien täysistunnoissa. Mutta tässä esitetyssä uudessa järjestelmässä on kolme parlamenttia, joilla kullakin on täysi ratkaisuvalta omalla alallaan. Niillä saattaa kylläkin olla omia valiokuntiaan työnsä helpottamiseksi, mutta kaikki kolme ovat keskenään yhdenarvoiset.
Kys. Niinpä niin, huomautukseni oli ajattelematon. Mutta eikö yleensä koko lainlaatimistyö tule paljon mutkikkaammaksi ja hitaammaksi, jos on kolme eduskuntaa? Yhdessäkin jo tuntuu välistä olevan liikaa.
Vast. Uskon päinvastoin, että työ tulee sekä nopeammaksi että tehokkaammaksi, puhumattakaan siitä, että se tulee paremmin harkituksi, arvokkaammaksi ja oikeudenmukaisemmaksi. Kokemus yksin muuten osoittaa, kuinka käytännössä järjestelmä toimii. Enhän minä näitä ehdotuksia esitä valmiina ohjelmana, vaan periaatteellisesti uutena suunnitelmana.
Kys. Äskenkö te olette ne keksinyt vai joko kauan olette niitä harkinnut ja miettinyt?
Vast. En ole niitä minä ollenkaan keksinyt. Ne ovat luonnollisia ja itsestään selviä sille, joka ymmärtää elämän lakeja. Tahdon näyttää teille, että ne perustuvat inhimillisen elämän luonnollisiin vaatimuksiin. Viisaat ovat niitä aina tunteneet. Viime vuosisadalla eräs syvällinen ranskalainen filosofi ja oppinut Saint-Yves d'Alvadre — ja hänen jälkeensä kokonainen koulu ranskalaisia okkultisteja (Papus, Barlet, Lejay ym.) — jo 80-luvulla laajoissa teoksissaan (Mission des juifs ym.) esitti näitä samoja asioita, jopa todisteli, että vanhoissa sivistyksissä esim. (kiinalaisessa, intialaisessa ja juutalaisessa profeettojen aikana) yhteiskunnalliset olot olivat tähän suuntaan järjestetyt. Meidän päivinämme on maailmansodan jälkeen tohtori Rudolf Steiner Saksassa herättänyt eloon voimakkaan liikkeen näiden samojen periaatteiden toteuttamista varten (Bund für Dreigliederung des sozialen Organismus). Tämä liike tähtää Saksan uudestisyntymiseen henkisesti ja aineellisesti, sillä on jo omat äänenkannattajansa, koulunsa jne. Näette siis, että esittämäni suunnitelma ei ole mikään minun päähänpistoni.
Kys. Tämä on mieltä kiinnittävää kuulla, mutta eivätkö nuo mainitsemanne henkilöt ole maailman silmissä haaveilijoita? Ettekö sitä itsekin ole?
Vast. Tarkoitatte, että olemme löylyn lyömiä, ja että meidän haaveillemme ei kannata omistaa suurtakaan huomiota? Olemme teidän mielestänne "epäkäytännöllisiä". Sallikaa minun kysyä teiltä: missä siis ovat "käytännön miehet"? Hekö, jotka saivat aikaan maailmansodan, nälänhädän, vallankumoukset? Sekö se on "käytännöllinen" järjestelmä, joka on miljoonia miehiä tappanut, miljoonia perheitä kurjuuteen syössyt, miljoonia peltoja, puutarhoja, taloja hävittänyt? "Käytännölliset" ihmiset ovat todella saattaneet Euroopan valtakunnat vararikon partaalle, mutta missä näette "haaveilijoiden" epäkäytännöllisyyden tulokset? Niissäkö teosofisissa ym. liikkeissä, joita "haaveilijat" ovat alkuun panneet ja joiden elämänfilosofia on ollut ainoana lohdutuksena tuhansille ja miljoonille ihmissieluille nykyajan ylen ja liiaksikin "käytännöllisissä oloissa"? Miksipä nimittää noita ihmisiä "haavelijoiksi" alentavassa merkityksessä? Minä sanon, että jos semmoisia haaveilijoita olisi enemmän maailmassa, ei olisi niin paljon kurjuutta, tietämättömyyttä ja tuskaa ihmisten yhteiskunnallisissa ja valtiollisissa oloissa. Oh, "käytännöllisyydestä" ja "epäkäytännöllisyydestä" olisi paljonkin puhumista! Uusi aika ja uusi ihmiskunta tulee arvostelemaan niitä asioita uudella tavalla. Pyydän teitä muuten huomaamaan, että tähän kolme parlamenttia käsittävään ehdotukseen ei sisälly mitään vallankumouksellista mullistusta; se ei ole mitään punaista sosialismia eli bolshevismia, se on vain yksinkertainen pelastuskeino nykyisistä ristiriidoista Euroopan valtakunnissa. Tietysti se edellyttää hyvää tahtoa, tietysti se edellyttää, että kansalaiset huolehtivat maansa menestyksestä ja toivovat toisilleen hyvää; mutta se ei edellytä, että ihmiset olisivat enkeleitä tai että heidän pitäisi luonnottomalla tavalla muuttaa entinen elämänsä.
Kys. Teidän uskonne on vahva. En tosiaan tahdo ennakolta sitä moittia. Jos tuo kolmijako-ohjelma jossain maassa pantaisiin käytäntöön, sittenpähän nähtäisiin, mitä hedelmiä se tuottaisi. Ehkä se tekisi yhteiskunnan sopusuhtaisemmaksi ja ihmiset onnellisemmiksi kuin vanha järjestelmä. Mutta saanko tehdä vielä kysymyksen? Ettekö pelkää että tuo kolmijako taas hajaannuttaisi ihmisiä, että se taas loisi ikäänkuin kolme luokkaa, jotka keskenään olisivat sotajalalla? Eikö voisi sen kautta elpyä tai pikemmin saada uutta voimaa tai vauhtia vanha luokkataistelu?
Vast. Olen odottanut tätä kysymystänne. Vastaan siihen kieltävästi ilman pienintäkään epäröimistä, koska edellyttämänne asiain kehitys on mahdoton. Luokkataistelu edellyttää aineellisia arvoja, joista taistellaan. Luokkataistelu kohdistuu aina tämän maailman hyvyyksiin. Mutta nehän ovat kolmijako-ohjelmassa yhden parlamentin — talouskamarin — hoidettavina, toisten parlamenttien huolehtiessa toisenlaisista elämänarvoista. Sitäpaitsi parlamentit yhtämittaa ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja yhteistyössä, joten niistä ei mitenkään saata muodostua erillisiä leirejä. Kolmanneksi — ja tämä on tärkein tosiseikka, jota ei saa heittää mielestä — samat ihmiset ovat edustettuina kaikissa kolmessa eduskunnassa. Eihän yksikään ihminen ole yksinomaan esim. ruumiillinen työntekijä: jokainen työmies on ajatteleva olento, jolla on henkiset tarpeensa ja harrastuksensa. Ei liioin kukaan ole vain henkisen työntekijä: tarvitseehan jokainen myös ravintoa, vaatteita jne. — ja tämän seikan nojalla hän on jäsen taloudellisessa yhteiskunnassa. Samoin jokainen kansalainen on poliittisen yhteiskunnan jäsen yhtäläisine poliittisine oikeuksineen ja velvollisuuksineen. Täten jokainen on omilla intresseillään mukana kunkin parlamentin työssä, mikä on suunnaton ero entisiin luokkiin verraten, joihin yksilö oli etuinensa kytketty.
Kys. Teidän huomautuksenne valaisee asiaa. Uudessa yhteiskunnassa ei täten tulisi olemaan luokkia enää?
Vast. Ei yhteiskuntaluokkia, mutta kyllä luonnollista työnjakoa.
Kys. Silloin todella poistuisi paha epäkohta, sillä järjettomältä ja julmalta on minusta aina tuntunut, että yksilö ikäänkuin kohtalon pakosta on tuomittu kuulumaan määrättyyn luokkaan.
Vast. Aivan niin. Mutta miksikä? Sentähden vain, että erilaista työtä — eri luokkaan kuulumista — seurasivat erilaiset henkiset, aineelliset ja poliittiset edut ja oikeudet. Työn ja tehtävän erilaisuus ei ole itsessään mitään ihmistä loukkaavaa tai alentavaa. Kadunlakaiseminen on yhteiskunnan hyvinvoinnille yhtä tärkeä toimi kuin professorina yliopistossa opettaminen. Eikä tähän käy huomauttaminen, että voisihan professori vapaa-aikanaan lakaista katua. Tietysti hän sen voisi tehdä, mutta yhtähyvin hän silloin myös voisi ommella vaatteensa, keittää ruokansa, kukaties ensin viljellä peltonsa jne., jolloin lopulta joutuisimme siihen, että jokainen tekisi kaikkea; mikä olisi sula mahdottomuus. Sentähden työnjako on elämän lakien mukaista, ja meidän ihmisten tulee kunnioittaa kaikkea työtä ja antaa arvo jokaiselle työntekijälle. Sillä työnjako on toista kuin luokkajako. Luokkaan kuuluminen kohtalon pakosta oli paha, mutta pahaa ei ole, että yksilö omien kykyjensä ja taipumustensa perusteella on edeltäpäin määrätty erikoista työtä varten.
Kys. Totta kyllä... mitä kauemmin kuulen teidän puhuvan, sitä paremmin mielestäni teitä ymmärrän.
Vast. Voimme siis asioiden käsittelyssä siirtyä eteenpäin.
Kys. Lupasitte näyttää, että kolminkertaisella eduskunta-aatteellanne on vastaavaisuutensa luonnossa?
Vast. Aivan oikein. Sanokaapa minulle, kumpi yhteiskunta on: kuollut koneisto vaiko elävä organismi.
Kys. Elävään elimistöön olen kuullut sitä verrattavan, tuskin koneistoon.
Vast. Ennen ehkä joku ajattelemattomuudessaan otaksui, että yhteiskunta on koneisto. Hän ei ottanut huomioon, että koneisto ei kasva eikä kehity eikä muutu. No niin, silloin ajateltiinkin usein, että yhteiskuntakoneisto saattoi joutua epäkuntoon, muttei muuttua, —- nyt sitä vastoin kukaan ei enää ajattele niin. Jokainen tietää, että yhteiskunta voi sekä muuttua että kehittyä ja kasvaa. Se siis ei ole koneisto, vaan elimistö. Ja kun se kerran on elimistö, täytyy siihen suhtautua sitä tutkiessaan, sitä ymmärtämään pyrkiessään, niinkuin elävään luonnolliseen organismiin ainakin. Mutta eläviä organismeja on luonnossa monenlaisia, kasvien, eläinten, ihmisten; minkälaisen luulette yhteiskunnan olevan?
Kys. Mitä nyt sanoisin? Ehkä ihmisenkaltaisen?
Vast. Niin, ehdottomasti ihmisenkaltaisen. Onhan yhteiskunta kokoonpantu, rakennettu elävistä ihmisistä; sen ruumiinsolut ovat niin sanoaksemme ihmisiä. Se ei siis mitenkään elimistönä ole kasvinkaltainen eikä eläimenkään, vaan juuri ihmisen kaltainen. Se on mitä monipuolisin organismi. Yhteiskunta on kuin suuri elävä ihminen. Jos yhteiskunnanelämää tahdomme oppia ymmärtämään, täytyy meidän tutkia ja ymmärtää inhimillisen organismin elämää.
Kys. Tämä tuntuu järkeen menevältä, niin mystistä kuin se ehkä yhdeltä kannalta onkin. Mutta ehkä haluatte selittää asiaa perusteellisemmin?
Vast. Ajatelkaa inhimillistä organismia eli ihmisruumista, ajatelkaa sitä kuolleena ja ajatelkaa sitä elävänä. Millä tavalla elämä siinä ilmenee? Kuollut ruumis ei liiku, ei hengitä, ei se aistitse eikä ajattele, veri ei siinä kierrä eikä ruoka sula; elävä ruumis sitä vastoin syö ja juo, liikkuu ja toimii, tekee havaintoja aistimiensa avulla, ajattelee ja puhuu; sen sydän lyö, sen keuhkot hengittävät. Jos elävän ruumiin toimintoja luokitetaan, saadaan selvästi kolme järjestelmää: 1) verenkiertojärjestelmä, johon toiset laskevat hengityksenkin, 2) hermosto aivoineen ja aisteineen, sekä 3) ruoansulatusjärjestelmä. Hengitys ja verenkierto yhdistetään välistä yhdeksi, koska molemmat ovat rytmillisiä, säännöllisiä, ehdottomia ja välittömästi auttavat toisiaan. Ihminen hengittää (elää), ajattelee ja syö. Ihminen on tietysti yhtenäinen olento ja semmoisena hänellä luonnollisesti on valtaa eri toimintojensa yli. Mutta hänen valtansa on sangen rajoitettu, eikä se missään tapauksessa saa olla mielivaltaa. Ihminen ei voi sanoa vatsalleen: ole ilman ruokaa, sillä minä tahdon vain ajatella. Jos ei vatsa saa ruokaa, lakkaavat aivotkin pian ajattelemasta. Ja jos hän sanoisi päälleen: en huoli ajatella, sillä onneni on syömisessä, seuraisi kosto ennen pitkää: järjen tylsyys tekisi ruoan hankkimisen vaikeaksi ja mahdottomaksi. Sydämelleen ei kukaan sanoisi: ole lyömättä, sillä hän tietäisi sen vievän kuolemaan. Nämä ruumiin kolme toimintaa riippuvat toisistaan ja ovat samalla itsenäisiä. Ne ovat itsenäisiä suhteessaan koko ihmiseen, sillä ihmisen täytyy niitä totella — kutakin erikseen — kuoleman uhalla. Ne ovat ihmisruumiin kolme itsenäistä parlamenttia, joiden kesken ihmisen tulee rakentaa ja ylläpitää sopusointu ja tasapaino. Jos nyt yhteiskuntaa ajattelemme eläväksi organismiksi, huomaamme siinäkin kolme suurta työluokkaa, kolme kansalaisryhmää, joilla kullakin on oma tehtävänsä: 1) taloudellisella alalla toimiva luokka, joka hankkii yhteiskunnalle kaikki sen ruumiilliset ja aineelliset tarpeet, maanviljelijät, käsityöläiset, kauppiaat, teollisuudenharjoittajat jne.; 2) oikeudellisella ja poliittisella alalla toimiva luokka, joka valvoo yhteiskunnan järjestystä, huolehtii siitä, että kaikki saavat esteettä ja rauhassa elää ja toimia, virkamiehistö, poliisi- ja sotalaitos; sekä 3) henkisellä alalla toimiva luokka, joka tekee yhteiskunnasta kulttuurivaltion, huolehtien siitä, ettei keltään puutu sitä henkistä ravintoa, jota ilman ihminen ei vielä ole ihminen, opettajat, tiedemiehet, kirjailijat, taiteilijat, papit jne. Ensimmäinen luokka on yhteiskunnan vatsa, toinen sen rinta ja kolmas sen pää. Ottaessamme ihmisorganismilta oppia ymmärrämme, että yhteiskuntaluokat ovat toisistaan riippuvia, mutta silti itsenäisiä, että toista ei saa suosia toisen kustannuksella eikä sortaa toisen hyväksi, ja että yhteiskunta kokonaisuudessaan on velvollinen kuuntelemaan kunkin luokan vaatimuksia.
Kys. Ja sentähden ehdotetaan kolme parlamenttia, joista kukin valvoo määrättyä yhteiskunnallista toimintaa?
Vast. Niinpä niin. Ja samaten kuin ihmisruumiissa verenkierto on rytmillinen, säännöllinen, voimmepa sanoa koneellinen, samaten yhteiskuntaruumiissa virkamiehistö, poliisi- ja sotalaitos edustaa rytmillisyyttä, säännöllisyyttä ja on sen kautta koneellinen luonteeltaan. Siksipä puhutaankin virkakoneistosta, mutta yhtä järjetöntä kuin olisi tehdä verenkierrosta ihmisruumiin yksinvaltias, yhtä luonnotonta olisi yhteiskunnassa virkavaltaisuus. Samaten poliittinen parlamentti yksinään on puolinainen ja puutteellinen. Sopusointua ei synny, ellei toisetkin yhteiskunnalliset työalat yhtä oikeutettuina ja itsenäisinä saa ääntään kuuluville parlamenttien avulla. Näissä asioissa meitä sokaisee ja vie harhaan se, että virkamiehistön välttämättömyys on yhteiskunnassa silmiinpistävä. Ihminen kuolee heti, jos ei hänen sydämensä lyö (en nyt puhu intialaisista fakiireista). Samaten valtio siinä tuokiossa lakkaa olemasta, jos järjestys höltyy, jos virkakoneisto pysähtyy — valtion tilalle tulee kaaos, anarkia, yleinen sekasorto ja — hirmuvalta. Virkakoneisto on niin silmiinpistävästi välttämätön, ettemme huomaa niitä yhteiskuntaelimistön toisia puolia, jotka itse asiassa ovat yhtä välttämättömiä valtion olemassaololle. Sillä mihin yhteiskunta joutuu, jos lakkaa tuotannollinen työ? Ja kuka voi sitä siveellistä kurjuutta kuvata, johon yhteiskunta syöksyy, ellei siinä harrasteta mitään henkistä elämää? Näitäkin elimistön osia on tunnustettava ja nostettava arvoonsa. Tämä ei tapahdu tehokkaasti muuten kuin omien parlamenttien avulla.
Kys. Jos käsitykseni ehdottamastanne järjestelmästä lie oikea, on siis tämän yhteiskuntaelimistön kolmijaon tarkoituksena — paremmin kuin mitä tähän saakka on voinut tapahtua — taata kansalaisten henkinen ja aineellinen vapaus ja yhdenvertaisuus?
Vast. Iskitte naulan kantaan. Ihmisen onneen kuuluu ehdottomasti vapaus ja itsenäisyys. Hänen täytyy saada säilyttää yksilöllisyytensä. Hänen täytyy saada tehdä työtä vapaasti, luoda vapaasti ja tuntea seisovansa omilla jaloillaan. Kaikki pakkovalta on hänen hengelleen vierasta.
Kys. Te olette siis individualisti. Mutta mitä sosialistit tähän sanovat? Sosialistiseen suuntaan käynevät kuitenkin useimpien nykyaikaisten edistysmielisten näkökannat.
Vast. En ole individualisti enkä sosialisti yksipuolisesti. Terve ihminen on molempia. Mikäli sosialismi tahtoo toteuttaa ihanneyhteiskuntaa pakkovallalla, sikäli se erehtyy ja on onnistumaton. Jos esim. sosialismi sanoo: kaikki tuotantolaitteet on yhteiskunnallistutettava, täytyy tämmöisen ohjelman jäädä utopiaksi, niin kauan kuin inhimillinen aloitekyky pysyy yksilöllisenä, sillä jos valtio omistaa kaikki eikä yksilö mitään, kasvaa ihmisistä virkamiehiä ja automaatteja, mutta ei aloitekykyisiä yksilöitä. Jos kaikki voitto liikemaailmassa jää yhteisen hyväksi, ei yksilö halua ponnistaa yli voimiensa. Mutta mitä uutta ja suurta luulette voitavan luoda ja aikaansaada, jollei siinä työssä joku yksilö yritä otsansa hiessä? Henkisen luovan työn alalla saattaa ihmistä kannustaa paljas kunnianhimo, mutta tuskin liikealalla. Liikemies tahtoo näkyvämpää tulosta työstään; kunnia voi tuntua hänestä lapselliselta ja epäluotettavalta. Tietysti en nyt puhu niistä jaloista sieluista, joita kannustaa rakkaus ihmiskuntaan ym. epäitsekkäät vaikuttimet. Mutta missä niitä on? Niitä on ainakin harvassa, eikä yhteiskuntajärjestys ole niin paljon niitä varten kuin jokapäiväisiä ihmisiä varten. Sentähden olisi epäviisasta poistaa yhteiskunnasta kilpailun mahdollisuus taloudellisella alalla. Kilpailkoot ihmiset ja yrittäkööt parastaan! Liittykööt taloudellisissa tarkoituksissa vapaasti yhteen ne, jotka niin haluavat! Yhteiskunnassa, jossa parlamentaarinen kolmijako vallitsee, ei kilpailu koskaan voi viedä toisten yksilöiden sortamiseen. Sehän se vain jonkin liikekilpailun musta puoli nykyisessä yhteiskunnassa. Kun isännät kilpailevat, kärsivät työmiehet puutetta, mikä seikka jo sinään on tai pitäisi olla terveitä liikeperiaatteita vastaan. Uudessa yhteiskunnassa poistuu tämä vaara — ja silloin jää jäljelle kilpailusta, yksilöllisestä yritteliäisyydestä vain sen valoisa puoli.
Kys. Paljon on totta siinä, mitä sanotte. Minuakin on aina vaivannut ajatus: pitääkö minun luopua vapaudestani ja tulla yhteiskunnan orjaksi, jotta kaikki tulisivat onnellisiksi? Ja olen monta kertaa kysynyt itseltäni, lienenkö niin auttamattomasti itsekäs, koska en saata iloita siitä "muiden onnesta", joka ostetaan minun vapaudellani.
Vast. Ei se ole alhaista itsekkyyttä, vaan ihan luonnollinen inhimillinen tunne. Ihminen on luotu vapaaksi.
Kys. Valitettavasti vapautta käsitetään usein väärin. Luulen, että moni kuultuaan meidänkin keskustelumme pelkäisi meidän suosivan vallattomuutta, joka taas on aivan toista.
Vast. Ihmiset ovat kyllä ajattelemattomia. Mutta tässä tapauksessa tarvitaan kovin pientä järjen ponnistusta, jotta sentään kävisi selville, ettemme suosi vallattomuutta. Mitä nuo parlamentit ovat muuta kuin vallattomuuden ehkäisijöitä, samalla kun vapautta vaalivat!
Kys. Muuan kysymys pyörii mielessäni. Siitä ette vielä — ole mitään puhunut. Minkälaiseksi ajattelette nimittäin, että hallituksen tulisi muodostua kolmijakoisessa yhteiskunnassa?
Vast. Hyvä, että otitte asian puheeksi. Koska yhteiskunta on elävä organismi, kysykäämme neuvoa ihmisruumiin organisaatiolta. Onko ihmisessä mitään, mikä vastaisi hallitusta?
Kys. Olisikohan ihmisen tahto?
Vast. Mutta mikä on ihmisen tahto? Onko se jotain erillistä, itseolevaa? Eikö ihminen aina ajattele tai tunne sitä, mitä hän tahtoo? (En nytkään puhu yli-ihmisistä, en fakiireista enkä maagikoista, vaan tavallisista kuolevaisista.) Ja koska ihmisen tahto ilmenee joko haluna, hämäränä tuntemuksena, vaistona tai selväjärkisenä ajatuksena, niin voimme sanoa yhteiskunnastakin, että sen tahto tulee ilmi toisessa tai toisessa parlamentissa, mutta ei missään erillisessä orgaanissa. Tahtoon tuskin saatamme hallitusta verrata. Mutta eikö ole ihmisessä mitään yhdistävää lankaa, mitään yhteistä pohjaa hänen erilaisille sielullis-ruumiillisille toiminnoilleen?
Kys. Onpa tietenkin hänen minä-tajuntansa.
Vast. No niin, eiköhän siinä ole hallituksen vastine? Minä-tajunta tekee ihmisestä yksilön, samalla tavalla hallitus ja hallitsija tekee yhteiskunnasta silminnähtävän yhtenäisyyden ja kokonaisuuden.
Kys. Minkälainen on tuo hallitus sitten oleva? Tasavaltainen vaiko monarkinen?
Vast. Tietysti on oleva korkein pää, joka on ykseyden varsinaisena vertauskuvana, mutta nimitetäänkö presidentiksi tai kuninkaaksi, on minusta yhdentekevä.
Kys. Kuinka niin? Juuri siitä asiastahan on käyty kiivasta väittelyä. Meillä Suomessa on nyt tasavalta, mutta olihan ovella kuningaskuntakin.
Vast. Vanhassa yhteiskuntajärjestyksessä oli kyllä vakava asia tuo kysymys hallitusmuodosta, mutta uudessa se ei ole.
Kys. Kuinka niin?
Vast. Ajatelkaa nyt. Kuka hallitsee? Hallitseeko ihmistä hänen minänsä? Ja mikä käytännöllisesti katsoen hänen minänsä on? Johan siitä puhuimme. Ihmisen minä ei ole hallitsija, vielä vähemmin yksinvaltias. Uudessa yhteiskunnassa ei ole hallitsijaa, vielä vähemmin yksinvaltiasta, sillä hallitusvalta on jaettu useammalle kädelle. Todellisuudessa parlamentit hallitsevat eli — jos niin tahdotte — kansa parlamenttiensa välityksellä. Uusi yhteiskunta on itse asiassa mahdollisimman kansanvaltainen eli demokraattinen, vaikka ilman entisen demokratian varjopuolia.
Kys. Mikä niin ollen hallitus on uudessa yhteiskunnassa?
Vast. Se on symboli ja yhdistävä rengas. Se on hyväksyjä, se on lakien allekirjoittaja ja vahvistaja, se on niiden korkein toimeenpanija. Se on — jos niin tahdotte — perustuslaillinen hallitus, mutta ei koskaan hallitus, joka voi tulla vaaralliseksi kansan vapaudelle. Sentähden on toisarvoinen asia, minkälainen se on muodollisesti: oli se tasavaltainen tai monarkinen. Ei kuitenkaan kuningas enemmän kuin presidenttillään "hallitse" missään vanhanaikaisessa merkityksessä.
Kys. Kumpi muoto teitä enemmän miellyttää?
Vast. Mitä minun mieliteoistani? Meillä on nyt tasavalta: miksi emme sitä säilyttäisi? Oivallinen hallitusmuotohan se on. Ja jos kansan enemmistö sitä kannattaa, en käsitä, minkä tähden muuta ajateltaisiinkaan.
Kys. Entä valtioneuvosto? Säilyisikö sekin?
Vast. Tietysti. Valtioneuvosto on juuri yhdistävä rengas. Se on ulkopuolella kolmea parlamenttia, se pohtii kaikkia kysymyksiä. Sen jäseniksi on valittava todella puolueettomia, vapaamielisiä, kauko- ja laajanäköisiä miehiä. Kuvittelen, että se olisi vastuullinen kaikille parlamenteille eikä ainoastaan, niinkuin muut virkakunnat, poliittisille valtiopäiville.
Kys. Kuka valitsisi valtioneuvoston jäsenet?
Vast. Sen vallan antaisin niinkuin nytkin presidentille tai kuninkaalle.
Kys. Olisiko hallituksella oikeus tehdä esityksiä valtiopäiville?
Vast. Luonnollisesti ja niitä käsiteltäisiin kuin muitakin ehdotuksia. Tekeehän ihmisen minä-tajuntakin ajattelijana esityksiä itselleen, so. ruumiilleen, mutta ruumis se ratkaisee esityksen konkreettiset puolet. Niin valtioneuvostokin tai presidentti — kuningas — voi asettua yksilön kannalle ja tehdä esityksiä, jotka kuuluvat toisen tai toisen parlamentin alalle, mutta niin suurta kunnioitusta kuin suotaisiinkin semmoiselta taholta tulevalle esitykselle, tulisi se kuitenkin parlamentin vapaasti ratkaistavaksi. Tiedättekö, mitä muuten uskon kaukaisemmasta tulevaisuudesta? Uskon, että tulee aika, jolloin ei tarvita mitään näkyvää hallitusta.
Kys. Niinkö? Mutta missä sitten on yhteyden symboli?
Vast. Se on näkymättömissä, niinkuin se on ihmiselläkin. Eihän ihmisen minä-tajunta semmoisenaan ole fyysisesti näkyvissä! Ei tarvitse kansankaan olla. Kansan minä elää kansan yksilöissä. Kuta sivistyneempi ja kehittyneempi kansa on, sitä ihanampi ja jumalallisempi on sen minä, ja sitä lähempänä jokainen yksityinen kansalainen tuntee olevansa tätä sisäistä kansallis-minää. Olkoon Jumala näkymätön kuninkaamme! Olkoon hän se, jonka inspiraatioita otamme vastaan!
Kys. Todella. Eikö englantilainen kirjailija Wells joitakin vuosia sitten kirjoittanut kirjan nimeltä "Jumala näkymätön kuningas"?
Vast. Ja jos koskaan kansa kehittyy niin pitkälle, että se todella alkaa totella ja kuunnella käskijänsä ääntä, silloin tämä käskijä välittämättä on oleva näkymätön. Jumala on aina näkymätön — ja Jumala on lopullisesti ainoa käskijä. Kun yksilöllinen ihminen kasvaa henkiseksi olennoksi, joka ei anna ole pakotettu tottelemaan ruumiillisen, aineellisen elämän lakeja, silloin hän noudattaa Jumalan tahtoa, kuuntelee Jumalan ääntä — eikä suinkaan omia päähänpistojaan tai mielijohteitaan. Ihmisen persoonallinen minä ei kykene hallitsemaan, sen täytyy totella. Se tottelee joko aineellisen elämän lakeja taikka henkisen. Ja hyvä niin on. Sillä ruumis on viisaampi persoonallista ihmis-minää. Henki yksin — Jumala—on ruumista viisaampi... Senpä tähden onkin kaikissa kansoissa ollut ja tulee aina olemaan — niin kauan kuin eivät kaikki yksilöt ole kyllin kehittyneet — ihmisiä, yksilöitä, jotka muusta yhteiskunnasta erillisinä muodostavat aivankuin neljännen tekijän kolmijakoisessa yhteiskunnassa.
Kys. Entä nämä, ketä ne ovat?
Vast. Kuningas on tavallisesti lähtenyt virkamies- ja sotilassäädystä, presidentti usein kulttuuriluokasta; yhdessä hallituksen kanssa he symbolisoivat ihmisen persoonallistä minää. Mutta niinkuin ihmisen todellinen minä on näkymätön, niin on, kuten sanottu, kansankin todellinen minä. Ja niinkuin ihmisen persoonallinen minä vasta viisaampien opettamana kehittyy kuuntelemaan ja tottelemaan sisäisen jumalansa ääntä, samoin kansankin persoonallinen minä — sen hallitus — ainoastaan siinä määrin kykenee tajuamaan ja tottelemaan kansan todellista henkistä, jumalallista minuutta, kuin se ottaa vastaan oppia ja ohjausta niiltä yksilöiltä, jotka ovat tietoisessa ja tajuisessa yhteydessä kansan sisäisen hengen kanssa.
Kys. Ketä nämä nyt sitten ovat?
Vast. Kansan todelliset tietäjät ja profeetat. Ajatelkaa vanhaa Intiaa. Kuninkaat aina tottelivat vaeltavien joogien neuvoja, tietäen, että viisaan neuvo oli onneksi kansalle ja kuninkaalle. Ajatelkaa juutalaisia profeettojen aikana. Ketkä todella ohjasivat kansan kohtaloa? Viisaat, joiden suusta kuului Herran ääni. Ajatelkaa vanhoja suomalaisia. Eivätkö tietäjät iänikuiset olleet kansan ainoat todelliset johtajat? Kansat menestyivät ja yksilöt olivat onnellisia, kun niitä pidettiin vallan varsinaisina, jumalallisina edustajina ja kun ei kenenkaän päähän pälkähtänyt olla niiden ääntä kuuntelematta.
Kys. Miksi nimitätte heitä neljänneksi tekijäksi?
Vast. Ensinnäkin, koska he eivät kuulu mihinkään kolmesta luokasta; he eivät edes ole kulttuurityöntekijöitä kuin poikkeustapauksissa. He ovat hiljaisia taistelijoita, he ovat maan suola, he ovat niitä vanhurskaita, joita ilman kansa ei elä. Kansa, jossa ei ole tietäjiä, käy kohti kuolemaansa. Mutta toiseksi luen heidät neljänneksi tekijäksi, koska he mielestäni vastaavat sitä ruumiillista toimintaa, joka meidän organismissamme on salaperäisin, tärkein, ehdottomin ja kuitenkin vapain.
Kys. Mikä se on?
Vast. Se on hengitys, jonka nimikin jo viittaa siihen, että kansoilla aina on ollut käsitys sen salaperäisestä yhteydestä ihmisen sisäisen, jumalallisen hengen kanssa. Me elämme niin kauan kuin hengitämme. Ja hengitys on samalla salaperäisen vapaa, sillä ihminen voi pidättäytyä hengittämästä ja sillä tavalla tappaa itsensä. (Sitä vastoin hän ei voi lakkauttaa verenkierron tai ruoansulatuselinten toiminnan paljaalla tahdonponnistuksella.) Yhtä tärkeä kuin hengitys on ruumiilliselle organismille, yhtä välttämätön on tietäjien ja profeettojen pieni joukko kansakunnalle. He todella edustavat kansan jumalallista henkeä, sitä kuusta, jonka juurella on asunto ja jonka ääntä on kuuleminen.
Kys. Jos otaksumme, että joku valtakunta omaksuisi parlamentaarisen kolmijaon, olisiko teidän mielestänne kaikki hyvä silloin saavutettu?
Vast. Kaukana siitä. Tuohan olisi vain alkua. Nuo kolme parlamenttia olisivat vain kuin työaseita kansan kädessä uusien aatteiden toteuttamiseksi.
Kys. Niinhän minäkin olen esityksestänne ymmärtänyt, — vaikka onhan kolmijako itsessään kaikkia mullistava uudistusaskel.
Vast. On tietenkin. Muistakaamme vain, että kolmijako heti vapauttaa henkisen elämän poliittisen valtion holhouksesta ja erottaa kirkon valtiosta.
Kys. Sekin olisi jo suuri saavutus. Mutta siitä huolimatta on kai niillä, jotka kolmijako-aatetta kannattavat, toisiakin uudistusehdotuksia? Täytyisihän parlamenteilla työssaän olla jonkinlaisia lähtökohtia?
Vast. Äikää olko siitä huolissanne. Kyllä lähtökohtia ilmaantuu! Mutta onhan tietysti kolmijako-aatteen kannattajilla toisiakin ehdotuksia. Minulla ainakin on joukko hurskaita toivomuksia onnellisen yhteiskunnan suhteen.
Kys. Sitä minäkin. Ettekö tahtoisi niistä puhua?
Vast. Mielelläni. Tahdon aloittaa periaatteesta, jota erikoisesti painostaa tohtori Steiner Saksassa ja joka tähtää työväen vapauttamiseen palkkaorjuudesta. Palkkaorjuudella tarkoitan sitä seikkaa, että korvaus, minkä työväki saa ruumiillisesta työstään, vaihtelee konjunktuurien mukaan maailmanmarkkinoilla. Jos kysyntä on pieni, on palkka pieni ja työtä vähän. Tämä asettaa työmiehen työn samaan kategoriaan eli luokkaan kuin minkäkin markkinatavaran. Työmiehen työ on ostettavissa kuin tavara ainakin. Kauppias myy tavaroitaan, työmies oman ruumiinsa voimat. Tämä periaate on väärä, sillä työmiehen ruumis ei ole tavara, vaan elävä organismi. Työmies on elävä ihminen — vapaa ihminen — eikä ihminen ole oikeutettu myymään itsensä.
Kys. Tarkoitatteko siis, että kaikki työ on oleva urakkatyötä?
Vast. Urakkatyö on epäilemättä edistysaskel. Siinähän työmieskin myy työnsä tuloksia eikä itse työtä, ja se on lähempänä periaatetta.
Kys. Mutta työmiehet eivät yleensä halua urakkatyötä. He myyvät mieluummin itsensä, kuten sanotte, säännöllisestä tuntipalkasta, sillä palkattu työ on aina helpompaa. Jos laiskotellaan, tapahtuu se isännän kustannuksella!
Vast. Siinäpä se. Onhan sekin luonnotonta. Miksi maksetaan palkkaa laiskottelusta? Laiskottelua saimme todella nähdä venäläisten patteritöissä maailmansodan aikana niin kylläksemme, että oikein puistattaa. Eikö sekin puolestaan todista, että periaatteessa on virhe?
Kys. Tai ihmisissä?
Vast. Aivan oikein: ihmisissä. Mutta jos ihmiset olisivat mallikelpoisia, silloin ei tarvittaisi mitään järjestelyä eikä mitään periaatteita. Juuri sen takia, että ihmiset ovat epätäydellisiä, juuri sen takia täytyy meidän mikäli mahdollista järjestää olomme luonnon ja elämän lakien mukaisiksi. Muuten teemme elämästä vaikeamman ja raskaamman koulun kuin mitä se itsessään olisi, — ja sitä olemme tietämättömyydessämme paljon tehneet.
Kys. Mikä siis mielestänne olisi oikea periaate työn palkkauksen suhteen?
Vast. Vapauden ja veljeyden.
Kys. Kuinka tarkoitatte? Selittäkää.
Vast. Ajatelkaamme tehtailijaa, joka valmistaa määrätynlaisiä tuotteita. Vanhan — ja väärän — periaatteen mukaan järjestetyssä yhteiskunnassa hän sanoo itselleen: tehtaassani tarvitsen sata työmiestä; ja hän palkkaa itselleen sata työmiestä. Alussa hän koettaa suoriutua niin pienillä palkoilla kuin mahdollista, mutta työmiesten vaatimusten kasvaessa hänen täytyy lisätä palkkoja. Lopuksi voi käydä niin, että tehtailijan ei enää kannata maksaa niin suuria palkkoja kuin vaaditaan. Hänen täytyy joko lopettaa liikkeensä tai antaa sen mennä konkurssiin. Ja kummassakin tapauksessa häntä syytetään siitä, että monet työmiesperheet taas ovat jääneet leivättömiksi.
Kys. Entä uuden periaatteen mukaan järjestetyssä yhteiskunnassa?
Vast. Siinä tehtailija sanoisi itselleen: tarvitsen tehtaassani sadan miehen apua, sillä yksin en voi tuotteitani valmistaa. Ja hän kerää ympärilleen nämä sata miestä, selittää heille työnsä tarkoituksen, tekee yhdessä heidän kanssaan laskelmiaan ja sopii heidän kanssaan palkasta sekä siitä osuudesta, mikä heillä on oleva mahdollisesta voitosta. Pääasiallinen voitto jää tietysti isännälle, joka kapitaalin sijoittaa, mutta jotakin osuutta täytyy luonnonmukaisesti tulla työmiehillekin niistä tuotteista, joita yhteisesti valmistetaan. Ja onhan mahdollista, jopa uskottavaakin, että työntekijätkin sijoittavat lainoina liikkeeseen mitä pääomia heillä sattuu olemaan.
Kys. Jonkunlaista osuustoimintaa siis?
Vast. Vaikkapa niinkin. Ainakin yhteistoimintaa. Mutta huomatkaa: ei mitään riitoja. Ei kokouksia, joissa "äänestetään" ja "päätetään". Tehdas on luonnollisesti isännän oma ja hän johtaa sitä, niinkuin hän parhaaksi näkee. Hän on siitä vastuullinen ja hänellä on määräämisvalta. Työ suoritetaan hänen ohjeittensa mukaan. Mutta miksi ei kaikki silti tapahtuisi ystävyydessä ja hyvässä sovussa?
Kys. Tuonsuuntaista ohjelmaa toteutettanee nytkin jo siellä täällä.
Vast. Sitä parempi. Se todistaa, että uusi periaate on oikea, että se on käytännöllinen. Ihmiset eivät yleensä aavista, kuinka paljon riippuu juuri näkökannoista ja periaatteista. Maailma voi olla ulkonaisesti jokseenkin saman näköinen, mutta erilaisten näkökantojen vallitessa ihmiset joko voihkivat ikävästä tai hymyilevät onnesta ja ilosta. Veljellinen käytös ihmisten kesken muuttaa koko maailman harmaasta kullankeltaiseksi.
Kys. Mutta ettekö pelkää, että työmiehet tulevat liian vaativiksi, että tehtailija ei löydä tarvitsemiaan miehiä? Eihän hän isäntänä saata maksaa mitä tahansa palkkaa.
Vast. Pelko on turha. Onhan olemassa parlamentti — talouskamari, joka auttaa taloudellisesti, jos on tarpeen, ja poliittiset valtiopäivät, joihin voi vedota oikeuskysymyksissä. Ottakaa muuten huomioon, että ihmisetkin tulevat muuttumaan. Enkeleitä heistä ei tule, mutta ympäristö ja ilmapiiri vaikuttaa kuitenkin vähitellen. Jalot aatteet tekevät työtään! Niihin yleensä liian vähän uskotaan.
Kys. Saattaa niinkin olla. Mutta sanoitte äsken, että teillä olisi useitakin "hurskaita toivomuksia" uuden yhteiskunnan suhteen.
Vast. Kyllä onkin. Eräs periaate, joka nuoruudestani saakka on väikkynyt silmissäni ylen tärkeänä, on, että jokaisella ihmisellä, joka haluaa viljellä maata, olisi siihen tilaisuus. En tietysti nyt tarkoita paljasta työntekoa, vaikkei siihenkään aina ole ollut tilaisuutta tarjolla; vaan tarkoitan, että omaa maata pitäisi olla saatavissa ihmiselle, joka sitä kaipaa ja sille tahtoisi kotinsa rakentaa. Saahan sitä nytkin ostamalla, jos rahaa on. Mutta vallalla on käsitys, että maanviljelys ei kannata; ja tuskin se kannattaakaan, jos maata pitää ostaa velaksi. Tässä on epäkohta — ja sitähän jo nykyisessäkin yhteiskunnassa yritetään korjata pienviljelijöitä auttamalla ja pienviljelystä edistämällä. Ollaan jo tiellä kulkemassa ja nyt on vain rohkeasti edettävä, selvä päämäärä mielessä. Se päämäärä on: raha ei saa olla esteenä yksilölle tai yksilöryhmille maan hankinnassa ja sitä viljelemään ryhdyttäessä. Tämä on kansantaloudellisesti tärkeä kysymys, sillä pääpaino ei ole rahoissa, vaan siinä, että maa tulee viljellyksi ja rupeaa tuottamaan.
Kys. Kuinka asia olisi mielestänne parhaiten järjestettävissä?
Vast. Tämä on vanha kysymys ja ehdotuksia on tehty monenlaisia; muuan on se, että valtio tulisi maan omistajaksi ja vuokraisi haluaville. En tahdo tyrkyttää mitään käytännöllistä ratkaisua, koska tarkoitus juuri on, että parlamentti sen tekee. Kun periaate on selvä, silloin toteuttaminen käytännössä tapahtuu yhteistyöllä parhaiten.
Kys. Voimme siis siirtyä johonkin toiseen toivomukseenne?
Vast. Niin, muuan toivomukseni on, että vankilajärjestelmän sijalle keksittäisiin joku parempi. Vapauden riistäminen ihmiseltä on luonnoton, paitsi siinä tapauksessa, että hän on raivohullu eikä vastaa teoistaan. Silloinhan hän onkin sairas enemmän kuin rikollinen. Vanki1oiden asemasta saisi olla kasvatuslaitoksia. Eikä kasvatus ole lykättävä siksi, kunnes ihminen jo on täysi-ikäinen. Nuorena on vitsa väännettävä. Muuten on itsestään selvää, että uudessa yhteiskunnassa ei ole poliittisia rikoksentekijöitä. Ei ole mitään syytä poliittiseen vehkeilyyn, eikä ole mitään vallankaappauksen mahdollisuuksia, kun ei ole sotaväkeä.
Kys. Eikö sotaväkeä? Siinäpä uusi toivomus.
Vast. Aivan niin. Yhteiskunta, jossa kaikkialla koetetaan noudattaa vapauden ja veljeyden periaatteita, lopettaa pian pakollisen sotapalveluksen ja asevelvollisuuden.
Kys. Entä maan puolustus?
Vast. Mikäli sitä tarvitaan, on se järjestettävä vapaaehtoisuuden pohjalle. Mielestäni on nykyinen suojeluskunta-aate meillä Suomessa varsin onnistunut. Ja sekin voi aikaa myöten suuresti rajoittaa lukunsa, kun kansojen liitto astuu voimaan. Luonnotonta on, että ihmiskunta on poliittisesti jakautunut kansoihin, kun sen päinvastoin pitäisi muodostaa yksi suuri ihmiskunnan perhe. Entä sodat? Onko mitään elämän- ja luonnonlakeja loukkaavampaa?
Kys. Nuo entä sentään ovat kaukaisia ihanteita?
Vast. Ei niinkään kaukaisia. Kyllä ihmiskunta voisi niitä ymmärtää ja sulattaa.
Kys. Mutta yksityisten ihmisten vallanhimo? Oli äsken puhe vallankaappauksista. Sanoitte niiden tulevan mahdottomiksi; vaan miksi? Eikö ihminen ole vallanhimoinen?
Vast. Nähtävästi jotkut ihmiset ovat suurestikin vallanhimoisia, mutta mihin he kykenisivät uudessa yhteiskunnassa? Jos he ovat voimakkaita ja lahjakkaita ihmisiä, saattavat kyllä voittaa joitakuita houkkioita puolellensa, — mutta ainoastaan houkkioita! Kaikki järkevät ihmiset nauraisivat heille: minkä tähden myisivät vapautensa?
Kys. Eikö houkkioita aina ole enemmän kuin järkeviä ihmisiä?
Vast. Ei sentään. Onhan se näkynyt kaikista vallankumouksista, jotka ensi silmänräpäyksessä ovat onnistuneetkin: väkivaltaan turvautuessaan ne väkivaltaan hukkuvat. Ja lopuksi pääsee aina voitolle se valta, joka on vähimmässä määrin väkivaltaa. Sillä väkivalta on ihmisen sisälliselle luonnolle vierasta. Ranskan vallankumous hukkui hirmuvaltaan ja hirmuvalta synnytti Napoleonin. Ja hänen kauttaan jouduttiin takaisin porvarillisen yhteiskunnan vanhaan järjestykseen. Kun kerran uusi yhteiskuntajärjestys voittaa maailman — ja huomatkaa: sen voitto käy rauhallista kehitystietä eikä verisen vallankumouksen kautta, — silloin se tulee pysyväksi pohjaksi, johon pitkinä aikoina aina palataan, vaikka vallankumouksiakin sattuisi. Mutta, kuten sanottu, minä uskon, että vallankumouksen vaara uudessa yhteiskunnassa on melkein olematon, — samoinkuin on sodan uhka, niin pian kuin kansojen liitto toteutuu.
Kys. Entä vielä toisia toivomuksia?
Vast. Onhan niitä paljonkin, vaikkeivät ole suorastaan poliittisluontoisia. Soisin, että ihmiset lakkaisivat asumasta kasarmeissa, että kaupungit muodostuisivat huvilakaupungeiksi ja että puutarhoja ja puita olisi kaikkialla. Soisin, että kaikilla ihmisillä nuoruudessaan ainakin olisi tilaisuus ruumiilliseen ulkoilmatyöhön henkisten tehtävien ohella; että yleensä oltaisiin ulkoilmassa, urheiltaisiin, käveltäisiin ja kesällä uitaisiin vielä enemmän kuin nykyään. Soisin, että todellista raikasta iloa olisi elämässä enemmän! Soisin, että ulkoilmatyö tehtäisiin sotilaallisen rytmillisesti, ahkerasti ja täsmällisesti, ja että silloin tällöin torvisoittokunnat innostaisivat työntekijöitä reippailla sävelillä. Soisin, että opittaisiin kohtelemaan eläimiä ystävällisesti ja hellästi, sillä ovathan ne meihin verraten lasten asemassa; soisin, että vivisektio lakkautettaisiin ja että enemmän huolta pantaisiin hygieeniselle elämälle, joka vähentäisi sairauksia. Soisin, että raittius lakkaisi olemasta poliittinen kysymys, niinkuin se on semmoisessa maassa, missä vallitsee ehdoton kieltolaki, ja jälleen tulisi siveelliseksi asiaksi, jota se luonnostaan on. Soisin, että metsästystä — alussa ainakin metsästystä huvin vuoksi — pidettäisiin raakalaismaisena ajanviettona ja että yleensä totuttaisiin nauttimaan vähemmän lihaa ruoaksi, jonka takia kasviksien ja hedelmien viljelys olisi kohotettava suurempaan kunniaan. Soisin, että olisi olemassa yksi kaikille kansoille yhteinen keinotekoinen kieli, oli se vaikka esperanto, jota kaikissa kouluissa opetettaisiin äidinkielen ohella. Koulun ja kasvatuksen suhteen olisikin niin paljon ehdotettavana, ettei näin ohimennen kannata niistä mainitakaan. Mitä muuten hyödyttää luetella tämmöisiä toivomuksia, joita jokainen ajatteleva ihminen keksii yltäkyllin?
Kys. No niin, olettehan uteliaisuuttani suuressa määrässä tyydyttänyt.
Vast. Pari tärkeätä periaatetta tahtoisin vielä lausua julki: lapsella on oikeus saada kasvatusta ja oppia ja vanhuksella, päivätyönsä suorittaneella, on oikeus saada elää ja olla onnellinen. Tämä on yhteiskunnallinen kysymys. Yhdessä täytyy meidän niin järjestää, ettei keltään lapselta kielletä kasvatuksen ja opin mahdollisuutta, yhdessä myöskin niin järjestää, että vanhoilla ihmisillä on huoleton toimeentulo ja kunnioitettu asema elämässä. Onko surkuteltavampaa näkyä kuin lapsi, joka kurittomana kasvaen, ilman oppia ja ohjausta, tottuu laiskotteluun ja paheisiin, tai harmaahapsi vanhus, joka omaisien ja vieraiden hylkäämänä vavisten anoo leipää? Semmoiset ovat yhteiskunnan häpeäpilkkuja.
7. 3. 1920
PEKKA ERVAST