MEKSIKON ROSENKREUTSILAINEN

Okkultinen romaani

A. Krumm-Heller

Suom. K. A.-I. ja J. E. P.

[Kieliasu päivitetty nykysuomen mukaiseksi. — toim. 2007]

Chapultepecin linna säteili tänä iltana kuin tuhansilla loistavilla kynttilöillä koristettu joulukuusi. Se oli kuin kosketeltavaksi kiteytynyt satu, kuin fata morgana, joka äkkiä ilmestyy janoisen, erämaanvaeltajan silmien eteen ilmoista laskeutuneena ja kiveksi muuttuneena.

Tämän riemuvalaistuksen aiheutti suurenmoinen juhlatilaisuus. Carranza, atsteekkien vanhan satumaan kuuluisa presidentti, vietti syntymäpäiviään.

Eihän tässä linnassa, eikä tässä puistossa sen suurempaa juhlaa voitukaan pitää. Kohdistuihan juhliminen Meksikon uuden kansanvaltion perustajaan.

Aaltoilevana merenä liikehtivät täällä loistavat ajoneuvot, valtiomiehet komeissa virkapuvuissaan, upseerit hienoimmissa loistounivormuissaan ja naiset mitä ihastuttavimmissa avokaulapuvuissaan.

Tien risteyksessä, puiston nurkkauksen edessä oli poliisilla täysi työ ylläpitää järjestystä paikalle ajavien vaunujen vilinässä. Siellä täällä hän seisautti liiallista kiirettä pitävät ajoneuvot laskeakseen jonkin valtion omistaman loistovaunun ajamaan ohitse.

Vilkkaana ja kirjavana pulppusi elämä leveillä puistokäytävillä ja suurilla loistoportailla.

Suuressa salissa odottivat jo sadat perille saapuneet vieraat sisäasiainministerin puhetta, jolla tämän oli aikomus tervehtiä presidenttiä. Uusia ja yhä uusia kuvia paljastui kokeneimmankin maailman ja ihmistuntijan silmien eteen tässä loiston ja kauneuden täyttämässä ihmisvilinässä.

Kuinka ihastuttavan kaunista ja samalla kiehtovaa olikaan katsella tätä valiojoukkoa, jonka muodostivat korkeissa asemissa olevat, ylhäiset ja kuten monesta mukana olevasta hyvin saattoi sanoa, henkisesti kehittyneet ihmislapset. He olivat käyttäneet kaiken kekseliäisyytensä ja parhaimman makuaistinsa voidakseen toisiaan miellyttää ja luodakseen iloa toisilleen tämän ainokaisen, Venustiano Carranzan, ihastuttavan kauniissa syntymäpäiväjuhlassa.

He olivat kokoontuneet suuren, hevosenkengän muotoisen loistopöydän ympärille. Pöytäkalusto, joka periytyi keisari Maximilianin ajoilta ja joka oli täyttä kultaa, muodosti verrattoman kalliin valtioaarteen. Seinäverhot, joilla Meksikon kotka kultaisena korko-ompeleena säteili, olivat hienoimmasta silkistä. Mikään linna Euroopassa, mikään Ludvig II:n loistopalatsi ei ollut tämän veroinen. Jo kauemmin kuin sata vuotta sitten sanoi Alexander von Humboldt Meksikoa palatsien kaupungiksi ja sen jälkeen eivät monet valtiolliset puolueet ole muuta tehneetkään kuin rakentaneet tällaisia palatseja.

Seurustelu sujui ensin hyvin pidättyväisenä sen syvän vaikutuksen johdosta, minkä täällä olo moneen teki, sitten yhä vilkkaampana ja vilkkaampana, mitä ylemmäksi kotiutumisen tunnelma nousi ensikertalaisen mielessä tässä ylen määrin hienostuneessa juhlassa.

Vain yksi koko tässä suuressa joukossa pysyi levottomana ja harvasanaisena. Se oli majuri Montenero, eräs meksikolaisen yleisesikunnan upseeri. Hän katseli melkein lakkaamatta oveen päin ikään kuin odottaen sieltä jotakuta tulevaksi, jolla oli hänelle kiireellistä asiaa.

Niin olikin. Läpi vieraiden joukon tunkeutui nyt hänen luokseen palvelija, joka tähän asti oli hoitanut tarjoilua ja ojensi hänelle kirjeen. Montenero piteli sitä ensin käsissään yllätettynä ja ilosta säteilevänä ja kuiskasi sitten hartaasti henkeä vetäen itsekseen: vihdoinkin. Sen jälkeen kääntyi hän ulkonaisesti aivan rauhallisena naapuriaan kohti ja kysyi tältä:

"Luuletteko minun voivan poistua täältä huomiota herättämättä? Olen juuri saanut kiireellisen kutsun."

Puhuteltu näytti hämmästyneeltä ja vastasi Monteneroa epäilevästi katsellen:

"Voiko kukaan kaivata pois tästä ilon ja kauneuden Edenistä? Ihmislapsi, ette kai Te todella aio lähteä? Ennätättehän vielä huomenna tavata naista, joka Teitä odottaa."

"Ei, erehdytte", Montenero vastasi päättäväisenä. "Ei ole kysymyksessä rakkausseikkailu."

"No, no, ette suinkaan ole menossa kaksintaisteluun", tutkisteli naapuri uteliaana edelleen.

"Mitä joutavia", Montenero tokaisi. "Minun on ehdottomasti lähdettävä. En vaan tiedä, kuinka minun on meneteltävä päästäkseni täältä huomiota herättämättä."

Hän tuijotti eteensä pureskellen huuliaan ja naputellen hermostuneena sormillaan kultareunaista pöytäliinaa. Hän ei vielä saanut päätetyksi, olisiko syytä mennä suoraan presidentin luo pyytämään lupaa poistumiseen. Vihdoin nousi hän rohkeana ja sanoi kääntyen uudelleen naapuriinsa päin:

"Olkaa hyvä ja selittäkää tavalla tai toisella poistumiseni, jos joku minua kysyy. Asia, joka vaatii minua lähtemään, on todella hyvin tärkeä, ja siksi minun on ehdottomasti seurattava kutsua. Teen mielelläni Teille joskus vastapalveluksen."

Viimeisiä sanoja seurasi hyvin kohtelias kumarrus pöytätoverille, joka vastasi:

"Menkää siis Jumalan nimessä, jos Teillä todella on niin kiire. Teen puolestanne kaiken voitavani."

Samassa oli Montenero jo hävinnyt paikaltaan. Hän pujotteli nopeasti pois salista välttäen matkallaan tervehtimästä ketään, joka saattaisi häntä viivyttää. Hän kiinnitti eteisessä miekan vyölleen ja kiiruhti, vartioiden antaessa hänelle tietä ja sotilaallisesti tehden kunniaa hänelle, kohti käytävää, jonka päässä olevasta ovesta hän pääsi ulos linnanpuistoon.

 

*

 

Leppoisa, ihana kevätilma puhalsi häntä vastaan. Hän astui suurelle verannalle ja odotti siellä hetken. Kuitenkaan hän ei nähnyt ketään, vaikka hän tarkasti katselikin ympärilleen. Silloin hän muisti, että hänen oli annettava merkki, jolloin hän vihelsi kimakasti kolme kertaa.

Samassa silmänräpäyksessä astui pensaikosta esiin vanha intiaani, ikään kuin hän vain olisi merkkiä odottanut ja sanoi:

"Hyvää iltaa, senor. Tänään on Mestarin päivä. Rosenkreutsilaiset odottavat Teitä."

"Minne minun on mentävä?", Montenero kysyi.

"Minä saatan Teitä", vastasi intiaani.

Vaieten he kulkivat linnan takapihalla jättiläismäisten ahuehuetes-puiden alla. Monteneron mielikuvitus toimi vilkkaasti. Pitkät vuodet oli hän ilolla odottanut tätä hetkeä ja mietti nyt vain mitä tästä seuraisi. Juhlat linnassa olivat jo haihtuneet hänen mielestään.

Äkkiä intiaani seisahtui ja sanoi:

"Olemme paikalla. Pitäkää huolta, ettei kukaan meitä näe."

Hetkeksi jäivät kumpikin paikalleen seisomaan ja jännittyneenä kuuntelemaan lähestyisikö kukaan. Sitten intiaani hypähti syrjään ja kuiskasi lujasti kalliota vasten nojaten Montenerolle:

"Seuratkaa minua."

Tämä teki kuten käskettiin. Yhtäkkiä intiaani kumartui vetämään ketjusta. Kivi liikkui äänettömästi, kuten kiertolava teatterissa ja heidän silmiensä eteen avautui kaivoskäytävä. Siihen he astuivat. Toisen ketjun avulla kallio-ovi taas sulkeutui. He olivat nyt Cerro de Chapultepecin sisässä.

Päivittäin tämän paikan ohitse kulkee satoja henkilöitä kenenkään aavistamatta, että siinä on sisäänkäytävä vuoreen. Tässä ei ole kysymys tippukiviluolista, jotka Euroopassa avautuvat matkustajille, vaan koko kaivettu luolasto on Meksikon muinaisten asukkaiden veistämä ja valtava todistus heidän äärettömän suuresta kestävyydestään ja taidostaan. Kukaan ei tiedä, kukaan ei aavista, mitä siellä alhaalla piilee. Muinaiset atsteekit olivat jo omana aikanaan rakentaneet nykyisen hallituspalatsin alla olevat luolat vihkimystemppelikseen. Cortez, Meksikon valloittaja ei koskaan saanut tietää, ei edes rakastetultaan, mitä siellä tapahtui, vaikkakin hän alati etsiskeli salaisuuksia. Atsteekkien tutkija, Pater Sagahun, ei myöskään tiennyt tästä mitään. Totta kuitenkin on, että tämän vuoren sisällä oli jo muinoin vihkimystemppeli, jossa vielä nytkin valkoinen looshi toimii.

Montenero ja intiaani astuivat edelleen. Ensin näkivät he vain paljaita, paksuun hämärään peittyneitä seinämiä. Intiaani kysyi:

"No, mitä arvelette?"

Tähän, hänen mielestään hiukan ivalliseen kysymykseen vastasi Montenero:

"Ylhäällä oli kuitenkin kauniimpaa."

"Odottakaapa vain hetkinen", saattaja jatkoi. "Saatte tänään nähdä vielä paljon ihanampaa."

"Niinkö", Montenero vastasi hiukan epäilevästi. "Maximilianin vadit ja lautaset ovat kuitenkin täyttä kultaa."

"Kultaa? Ha, ha, ha", intiaani nauroi. "Rosenkreutsilaiset muuttavat lyijyn kullaksi."

He astuivat edelleen pitkin käytävää ja tulivat vihdoin suljetun oven eteen.

Intiaani kolkutti sille lujasti kolme kertaa. Sitten he kuulivat äänen sisäpuolella sanovan hyvällä espanjan kielellä:

"Seis. Kukaan vihkimätön ei saa astua tämän kynnyksen yli."

Intiaani vastasi ainoastaan:

"Saatan oppilasta, kokelasta, joka etsii valoa, Nahuan pyhää valoa."

"Vastaatko hänestä?"

"Mestari on käskenyt tuomaan hänet."

Silloin avautui ovi ja he astuivat uuteen käytävän osaan. Toisella puolella oli aseistettu vartija, joka oli oven avannut ja joka nyt laski heidät kulkemaan eteenpäin.

Pian he saapuivat taas uudelle ovelle.

"Kas niin", huudahti intiaani, "tämä on kolmas. Vuoren sisäänkäytävän avasin itse. Toisen oven läpi päästi meidät vartija. Tässä täytyy minun peittää silmänne, muuten emme pääse eteenpäin. Ellei Teitä vihittäisi, tuon Teidät takaisin tähän paikkaan. Siitä, mitä tulette näkemään ja kuulemaan, tulee Teidän iankaikkisesti vaieta."

Hän veti esille siteen, jonka hän asetti seuralaisensa silmille. Nyt astuivat he viimeisen oven läpi. Majuri asteli ensin hiukan varovaisesti.

"Ei ole kovinkaan helppoa kulkea peitetyin silmin", murahti Montenero, joka edelleen astuessaan epävarmana nosti jalkojaan etsien lujaa pohjaa.

"Niin kulkevat useimmat ihmiset henkisesti sokeina kehdosta hautaan asti", intiaani lausui.

Äkkiä kaikui heitä vastaan kysymys:

"Keitä ovat nuo uhkarohkeat, jotka lähestyvät pyhäkköä? Täältä ei kukaan palaa elävänä takaisin, jonka pelkkä uteliaisuus on tielle ohjannut. Tämä on Lucifer Nahuan valtakunta. Hän murskaa kaikki, jotka häntä lähestyvät — hän antaa elämän kaikille, jotka häntä etsivät." Intiaani kuiskasi Montenerolle, että ääni oli Mestarin.

Montenero tunsi sitten äkkiä, ikään kuin jokin kylmä esine, metallilaatta tai jokin sellainen, olisi painettu hänen rintaansa vastaan. Se muistutti jollakin tavoin metyylieetteriä tai jotain sellaista ainetta haihtumiskylmyydeltään.

"Tunteeko oppilas mitään", Mestarin ääni kysyi edelleen.

"Tunnen läpitunkevaa kylmyyttä rinnallani", Montenero vastasi.

"Se on ristin alastomuutta, kun ruusu siitä poistuu. Se on sielun kylmyyttä, silloin kun se ei vastaanota Jumalan rakkautta. Se on omantunnon katumustuskaa, kun se vanhurskautta vastaan rikkoo."

Heidän lähestyessään ääntä, joka häntä oli puhutellut, Montenero huomasi askeltensa kumeasta kaiusta, että hän oli suuressa huoneessa.

"Mitä pyydätte meiltä", oli seuraava kysymys.

"Etsin hengelleni valaistusta. Kaipaan tuntematonta ikuista ja tahtoisin tutkia kaiken olevaisen alkulähdettä", uusi tulokas vastasi päättäväisenä.

"Mistä päätätte, että me voimme Teille jakaa tätä valoa ja ratkaista nuo suuret kysymykset?"

"Etsin jotakuta, joka siihen kykenisi, sillä onhan sanottu: joka etsii se löytää. Useita kuukausia sitten kuulin täällä Meksikossa toimivan valkoisen looshin, joka saattaisi vihkiä oppilaan, etsijän Nahuan salaiseen tietoon ja toivon nyt, että Te saatatte tämän kaipaukseni täyttää."

"Eikö roomalaiskatolinen kirkko, johon Te kuulutte, ole voinut antaa etsimäänne valoa?"

"Kirkot tunnustuksineen eivät minua tyydytä."

"Entä filosofia?"

"Ei sekään ole minua tyydyttänyt. Janoan henkisen tiedon valoa. Raamattu sanoo, kuten jo mainitsin: joka etsii se löytää. Se lisää sitä paitsi vielä: kolkuttavalle avataan. Ja vihdoin se sanoo: rukoilkaa, niin teille annetaan. Näihin Pyhän Sanan lupauksiin turvaan."

"Oletteko jo jonkin verran tutkineet salaisia tieteitä", Mestarin ääni tiedusteli edelleen.

"Olen lukenut mitä erilaisempia teoksia, kuten Eliphas Levyn, Papusin sekä Franz Hartmannin julkaisemia kirjoja. Vuosikausia olen myöskin kuulunut spiritistisiin seuroihin. Mutta kuitenkin minulta puuttuu todellinen henkinen opettaja, joka selittäisi minulle asiat ja vihkisi minut siihen, mistä koko maailma puhuu, mutta josta se ei mitään tiedä. Sattuman kautta opin tuntemaan tämän intiaanin, joka saattoi minut tänne tänä iltana. Tutkittuaan minua kauan aikaa, hän lupasi tuoda minut seuraan, joka voisi antaa minulle todellista tietoa. Olen nyt täällä. En tiedä, mitä minulle tulee tapahtumaan ja mitä tulen kokemaan, mutta aavistan, että kaipaukseni täytetään täällä. Olen väsynyt oppimiseen. Haluan nyt vihdoin tietoa."

"Kiitän Teitä", lausui hitaasti Mestari, "tästä seikkaperäisestä kertomuksestanne. Tiesin, että olitte tutkineet salaisia tieteitä jo kauan ja sen tähden olen tahtonne täyttänyt. Varoitan Teitä kuitenkin viimeisen kerran, sen varalta, että uteliaisuus olisi tuonut Teidät tänne. Vihkimys on kaksiteräinen miekka. Se puolustaa ja antaa elämän vain vilpittömän puhtaille, mutta se syyttää ja tuhoaa uteliaat, jotka pyhää pilkkaavat."

Nyt ääni kääntyi intiaanin puoleen.

"Palveleva veli. Olitteko tyytyväinen niihin tutkimuksiin, joita teitte tämän miehen elämästä?"

"Kyllä, voin puhtaalla omallatunnolla suositella häntä."

Sitten ääni jatkoi Monteneroon käännettynä:

"Huomautitte, että sattuma oli johtanut Teidät tämän intiaanin luo. Uskotteko todella sattumaan? Sellaista ei ole. Ihmiset sekoittavat aina syyn ja seurauksen, sallimuksen ja sattuman, ehdot ja intuition. Me olemme korkeampien valtojen ja voimien välikappaleita. — Kuinka kauan olette tunteneet ystävänne, intiaanin?"

Montenero mietti. Samassa hänen eteensä levisi siteestä huolimatta kirkas valo. Tämä valo paistoi hänen lävitseen. Hän näki lihallisen ruumiinsa läpi. Ja tämän läpi hän näki sarjan omia minä-olemuksiaan ja hän huomasi jo vuosituhansien aikoina tulleensa kosketuksiin tämän intiaanin kanssa entisissä olomuodoissaan, oli elänyt ja toiminut yhdessä hänen kanssaan.

Äkkiä tämä maailma, joka häntä tiheän verhon lailla ympäröi, hävisi. Paikkaa ja aikaa ei enää ollut. Hän oli aivan uudessa olotilassa, neljännessä ulottuvaisuudessa. Ihana haltioitumisen tunne yllätti hänet. Mutta hänen täytyi miettiä muotoa vastaukselleen ja se kuului: "Minä — minä en tiedä."

Hän ei todellakaan sitä tiennyt. Hävittikö siis tämä uusi tila kaiken muiston?

"Ennen kuin otamme Teidät liittoomme", Mestari jatkoi, "täytyy meidän tehdä Teille eräitä kysymyksiä."

"Milloin olette syntynyt?"

Montenero aikoi vastata, niin kuin hän olisi vastannut maallisessa virkakuulustelussa, jos siinä tällainen kysymys olisi hänelle tehty. Mutta ihmeellistä — tuo merkillinen tila valtasi hänet uudestaan. Kieli kieltäytyi toimimasta. Hän näki lukemattomat ruumiillistumansa, ne jotka hän jo oli elänyt ja vieläpä ne, jotka vielä olivat hänen edessään. Niinpä täytyi hänen uudelleen vastata:

"En tiedä, milloin olen syntynyt."

Taaskin Montenero kuuli Mestarin äänen.

"Sanoitte äsken etsivänne valoa. Millaista valoa tarkoitatte?"

"Tarkoitan totuuden valoa."

"Mikä on totuus?"

"Totuus on... Totuus on", Montenero toisti miettien... "Todellisuutta, olemista, ehdotonta ykseyttä luonnossa."

"Aivan oikein. Ja mitä on valhe?"

"Valhe on petosta, totuuden vastakohta."

"Niin... Se pitää paikkansa", jatkoi Mestari, "totuus on Jumalasta ja Jumalassa, eikö niin?"

"Kyllä", Montenero vastasi. "Petos, pettymykset ovat ihmisestä, ovat meidän itsemme luomat."

"Aivan niin", jatkoi selittäen rosenkreutsilainen. "Jumala on totuus itse ja ainoastaan totuus meissä saattaa tuntea Jumalan totuuden. Meidän täytyy, niin sanoaksemme, itse tuntea totuus, voidaksemme sen käsittää. Ainoastaan oppimalla tuntemaan todellisen itsensä saattaa ihminen oppia tuntemaan totuuden. Jumala luojana tai kaikkiallisena henkenä — muinaiset meksikolaiset olisivat sanoneet keskusaurinkona — on ainoa yleistotuus. Maailmankaikkeutena ilmennyt totuus on Poika ja tämän mukaan on Pyhä Henki jumalallisen itsetuntemuksen henki. Ihminen on fyysisessä verhossaan katoavainen ja vain totuus, todellinen itse hänen sisässään on ikuinen ja itsestään olemassa oleva. Päivätajuntamme tai jokapäiväinen älymme kuuluvat haihtuvaan, fyysiseen ruumiiseemme ja ovat kumpainenkin erehdysten ja pettymysten alaisia. Korkeampi, henkisempi tajuntamme on sitä vastoin erehtymätön. Se on sitä tietoisuutta, joka kuuluu todelliselle itselle, katoamattomalle "minälle". Ja tämä on Jumalan kipinä meissä. Jokaisessa ihmisessä piilee jumalallinen kipinä, mutta, jotta se heräisi tietoisuuteen, ihmisen tulee seurata määrättyä kehitysmenetelmää, jonka Te voitte meidän luonamme oppia. Tämä kipinä on jumala itse meissä."

"Muistatteko raamatunkohdan, joka viittaisi tähän", hän kysyi Montenerolta.

"Kyllä, Herra", Montenero vastasi epäröimättä. "Pyhä Paavali sanoo: ’Ettekö tiedä, että olette Jumalan temppeli ja että Hän (so. Jumalan kipinä, osanen kaikkiallisesta Luojasta, maan ja taivaan ohjaajasta) asuu teissä? Tämä kai se on.’"

"Niin, juuri tätä kohtaa tarkoitin", myönsi Mestari ja jatkoi: "Ajatelkaa nyt, että on kysymys kaikkiallisen Jumalan osasta ja huomatkaa, että tässä osassa siis luonnollisesti asustaa rajaton valta, joka on meidän käytettävissämme ja jonka kautta saatamme tehdä ihmeitä, kuten Jeesus lupasi. Katsokaa, kuinka selvästi nyt ymmärrämme raamatun sanat. "Jos uskonne olisi sinapin siemenen kokoinen, niin saattaisitte siirtää vuoria." Sillä usko, jonka pohjana on Jumalan tuntemus on valtaa. Uskoa ei ole se, mitä papit saarnaavat ja mitä useimmat uskontojärjestelmät toistavat: sokea uskominen vieraisiin opinkappaleisiin, joista ei saa väitellä ja joiden alaisina miljoonat omaa ajatustaan käyttämättömät ihmiset laumana seuraavat, yhtä tai toista kellokasta."

"Älkää unohtako, mitä Teille tänä iltana sanon: Usko on samaa kuin tahto. Tahto hyvään, tahto luomaan on Jumala meissä. Ihminen kykenee kaikkeen, mitä hän tahtoo, kun hän vain tahtoo sitä, mikä on täydellistä. Jokainen ihminen on polttopiste, kokoamispiste, jossa henkiset valo- ja voimasäteet yhtyvät ja josta ne taas uudelleen saattavat virrata ulos lähimmäisille siunaukseksi."

"Etsitte siis totuuden valoa", puhuja jatkoi hetken kuluttua. "Mutta, kysyn uudestaan, mitä on totuus? Kaikkihan on kuitenkin vain suhteellista tässä elämässä yhtä ainoaa poikkeusta lukuun ottamatta, varmuutta elämän loppumisesta, kuolemasta. — Erään muinaisen temppelin sisäänkäytävän päällä oli kirjoitus: gnootise auton. (Tunne itsesi). Tämä merkitsee: Ihmisen tulee tutkia kaikki, mikä tähän kysymykseen sisältyy so. mistä tulemme, mitä me olemme ja mitä meistä haudan tuolla puolen tulee. Ihminen on monipuolinen olento. Häneen sisältyy kaikki, taivas ja helvetti, jumala ja luonto, ja vasta kun ihminen tuntee itsensä, hän kykenee ymmärtämään nämä käsitteet. Uskotteko Tekin jatkuvaan elämään kuoleman jälkeen?"

"Kyllä, uskon siihen. Olen yhtä varma siitä kuin nykyisestä olemisestani."

"Kerroitte harrastaneenne spiritistisiä tutkimuksia. Luuletteko ehkä täällä tulleenne uuteen spiritistiseen seuraan", uusi, tuntematon kysyi ääni majurilta.

Montenero ihmetteli, miksi ei Mestari itse kysynyt tätä häneltä.

Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa arvelemiseen, sillä häneltä odotettiin vastausta. Vähän aikaa vaiettuaan hän vastasi:

"Lienee itsestään selvää minulle, että täällä suositaan samankaltaisia pyrkimyksistä, sillä kohdistuvathan kaikki harrastukset täälläkin henkiseen maailmaan, henkisiin voimiin. Mikäli minä vasta-alkajana saatan käsittää, on erotus vain tavassa, kuinka tätä henkimaailmaa tutkitaan, eikä kysymys ole sen olemassaolon todistusten etsimisestä."

"Aivan oikein", salaperäinen kysyjä jatkoi. "Emme ole niin kaukana spiritismistä, ettemme siitä mitään tietäisi, kuten tuo sokea, ihmisen henkisten voimien intohimoinen kieltäjä, jota nimitämme materialismiksi. Se, mikä meidät erottaa spiritismistä on, kuten aivan oikein huomautitte, tapa, millä tutkimme henkistä maailmaa. Emme hyväksy spiritistien tutkimustapaa, sillä he käyttävät käsityksemme mukaan hyväkseen luonnonvoimia, joita johtavia lakeja he eivät tunne ja tekevät siksi enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Spiritistisiä ilmiöitä ei voi kieltää, mutta useimmissa tapauksissa eivät ne ole niitä henkiä, joiksi he itseään sanovat. Spiritisti käyttää väärin ihmistä samoin kuin vivisektori käyttää väärin eläimiä. Hän tarvitsee välittäjää so. magneettista, henkistä ruumista, jota näkymätön henkimaailma käyttää hyväkseen ja koettaa tätä kiertotietä päästä tunkeutumaan henkimaailman piiriin. Hän tekee kuitenkin vääriä johtopäätöksiä siitä syystä, että hän on käyttänyt välittäjää väärin. Ero spiritistin ja — jotain nimeä käyttääksemme — hermetistin välillä on seuraava: Spiritisti käyttää välittäjän itsetiedotonta puolta luodakseen katseensa toiselle puolelle. Hermetisti kehittää sitä vastoin itsessään kykyä noustakseen omassa hengessään henkimaailmaan. Spiritisti käyttää olentoja, joita ei hän itse kykene hallitsemaan, tehdäkseen niiden avulla kokeilujaan. Hermetisti jättää sitä vastoin oman ruumiinsa lähteäkseen itsetoimivana, itsetietoisena ja vapaasta tahdostaan henkisen maailman piireihin.

"Jokaisen hermetistin täytyy itsetietoisesti kehittää itsensä selvänäköiseksi. Ihmiskunta oli alkuaan tutkimuksiaan tehdessään rajoitettu ’viiden’ aistinsa käyttämiseen. Sitten tuli tiede ja keksi mikroskoopin ja kaukoputken laajentaakseen niiden avulla aistien näköpiiriä. Hermetisti, tai ehkäpä Teitä enemmän miellyttää okkultistin tai rosenkreutsilaisen nimi, kehittää hänessä itsessään asuvan korkeamman minän kykyjä voittaakseen mikroskoopin ja jättääkseen teleskoopin jälkeensä."

Kun Montenero aikoi vastata tähän, hänet keskeytti tuntemattoman kysyjän ääni.

"Teitä odottavat vielä monenlaiset koetukset, joiden kautta tahdonvoimanne ja persoonallinen kehitysasteenne määrätään. Oletteko valmis täyttämään ehtomme?"

Kiihkeä halu päästä tutkimaan salatieteitä, olisi saattanut kokelaan suostumaan mihin tahansa, mikä olisi hänen tehtäväkseen asetettu. Kuitenkaan ei hän kuulunut niiden kutsuttujen joukkoon, jotka aikaisemmissa elämissään ankaran, järjestelmällisen harjoituksen ja kokemusten kautta ovat saavuttaneet kohdan, joka oikeuttaa vihkimystä vaatimaan. Hän ei myöskään ollut niitä, jotka koko sydämellään ottavat mysteerion vastaan. Hän oli vielä aivan liian kiintynyt aistimaailmaan, eikä vielä jaksanut kieltäytyä kaikesta haihtuvasta korkeamman ja ikuisen elämän hyväksi. Siitä huolimatta hän vastasi:

"Olen valmis täyttämään kaiken, mitä minulta vaaditaan."

"Tulkaa sitten lähemmäksi", kuului vastaus.

Monteneron täytti nyt kuitenkin jonkinlainen merkillinen ahdistus, jota vastaan hän ei jaksanut taistella.

Side tuntui vaivaavan häntä ja esti häntä yhä kuulemasta. Hän veti sen hiukan alemmaksi, niin että oikea korva, jonka yli intiaani vahingossa oli sen sitonut, jäi vapaaksi.

Hän nousi paikaltaan, eikä oikein ymmärtänyt, mikä häntä vaivasi. Päättäväisenä hän astui kuitenkin askeleen eteenpäin totellakseen Mestarin käskyä.

Mutta... mitä tämä oli? Pohja hävisi hänen jalkojensa alta ja hän syöksyi syvyyteen, syöksyi... kuiluun, joka tuntui olevan aivan täynnä irtonaista maata. Kaikki hänen ympärillään oli maata. Ummehtuneelta haisevaa ruokamultaa ;oli tarttunut joka paikkaan hänen ruumiissaan. Se oli niin merkillisen kouriintuntuvaa, mutta oli kuin jokin juokseva olemus olisi samalla yhtynyt tähän maahan, jolla ei kuitenkaan ollut tavallisen maa-aineksen kanssa mitään yhteistä. Se piti kuitenkin paikkansa, että hän oli pudonnut kuiluun... Ja toisaalta hänestä tuntui, ettei ollut olemassa mitään aukkoa tai reikää. — Kaikki oli niin merkillistä, arvoituksellista, lumottua, selittämätöntä, tavallisilla aistimilla käsittämätöntä.

Aika, joka oli kulunut hänen syöksymisestään kuiluun, oli salamannopea, silmänräpäyksellinen. Ja kuitenkin se tuntui hänestä ikuisuudelta. Mitä kaikkea hän kokikaan tänä mittaamattoman lyhyenä aikana. Ikään kuin henkilö, joka syöksyy kalliolta varmaa kuolemaa kohti, näki hänkin tänä hetkenä miltei loppumattomia tapauksia omasta elämästään. Hän eli niin sanoaksemme oman elämänsä toiseen kertaan, hän toisti oman itsensä. Itsemurhaajat, jotka eivät ole aikeessaan onnistuneet, kokevat samaa. Ikään kuin elokuvissa hänelle avautui koko elämä pienimpiä yksityiskohtiaan myöten äärettömällä nopeudella.

Montenero en tiennyt, oliko hän kuollut, vai elikö hän. Vaistomaisesti haparoi hän ympärilleen ja merkillistä kyllä, sai hän kiinni jostain kouraantuntuvasta esineestä. Hän tunsi selvästi, että se oli kivi, — kivi siinä maakerroksessa, joka häntä ympäröi ja johon hän näytti pudonneen. Varmaankin riippui tämä kivi irtonaisempana kuin mikään muu. Hän ei tiennyt miksi, eikä mistä syystä, mutta kuitenkin tarttui hän tähän kiveen, kuin hukkuva meressä ajelehtivaan laudankappaleeseen. Tuskin oli hän tuohon kappaleeseen tarttunut, kun vesivirta, joka pulppusi kallionkidasta esille, syöksyi häntä vastaan. Ja hänestä tuntui, että hän koskettamalla kiveen oli sen aiheuttanut. Korkeammalle ja yhä korkeammalle nousi vesi. Hän luuli pakosta hukkuvansa ja nousi, niin hyvin kuin saattoi varpaankärjille, kun vesi jo oli noussut rintaan asti ja oli kohoamaisillaan yli kaulan. Vain taivuttamalla päätään taaksepäin saattoi Montenero estää veden tulemasta suuhun.

Mutta kuinka ihmeellistä olikaan tämä vesi. Kuten äsken maa, niin näytti tämän vedenkin läpäisevän jokin merkillinen henkiolemus. Hänestä tuntui kuin kulkisi vesi hänen ruumiinsa läpi. Hän pelkäsi kauheasti hukkuvansa ja varpaat olivat jo aivan väsyneet. Jos hän vain olisi taivuttanut päätään eteenpäin, olisi hänen ollut pakko nielaista ja silloin olisi hän ollut mennyttä miestä.

Avuttomana ja neuvottomana, voimattomana ja vailla pelastuksen toivoa oli hän tätä ylivoimaa vastassa. Jalat tuntuivat jo kieltävän apunsa, mutta vielä kerran pakotti kuolemanpelko hänet varpaankärkiin nojautuen välttämään nousevaa virtaa.

Koettaessaan ylläpitää tasapainoa, tavoitteli hän kädellään kattoa pitääkseen siitä kiinni. Silloin tarttuikin hän johonkin riippuvaan ketjuntapaiseen. Kiireesti veti hän siitä ja — vesi hävisi kamalalla, arvoituksellisella nopeudella. Hän oli mielestään ikään kuin taikuri, joka sauvaansa heiluttaen tekee ihmeitä. Mutta vieläkään ei hän saanut kevennystä, sillä veden sijasta syöksyivät nyt suuret, roihuavat, nuoleskelevat tuliliekit häntä vastaan. Helvetillinen tulilieska ympäröi hänet ja uhkasi kokonaan hänet tuhota. Ei ollut mitään, joka olisi voinut häntä virvoittaa, ei mitään, joka olisi voinut häntä jäähdyttää tässä kamalassa hehkussa. Intohimoisesti koetti hän hengittää ilmaa särpimällä vilvoittaakseen nieluaan.

Merkillistä. Tulellakin oli elämä. Vesi hänen ympärillään oli hetki sitten ollut henkistä, nyt tunsi hän henkeä tulessakin. Mutta kauhu vain lisääntyi. Tulen tuskat tuntuivat vielä äärettömän paljon suuremmilta kuin veden vaivat. Hän mietti pelastusta ja sydämensä hädässä muistui hänelle lapsuus mieleen. Ja hän ajatteli äitiään, joka oli opettanut häntä rukoilemaan. Nyt kohotti hän kätensä ylös rukoukseen ja syvä huokaus pääsi hänen rinnastaan: Herra auta! Armahda minua! Herra, auta!

Ja katso. Henkäys tai pikemmin sana, joka tuli hänen suustaan rukouksen kautta näytti ikään kuin pitenevän. Näytti siltä kuin tuo apua suova voima olisi lähtenyt lausutun sanan vokaaleista. Apu tuli siis hänestä itsestään. Näiden sanojen kautta tuli hänestä oma pelastajansa, riippumaton toisista auttajista. Niin, tämä sisäinen voima, tämä henkinen pyhä tuuli puhalsi pois tulen.

Ihmeellinen hiljaisuus ympäröi hänet. Hän tunsi olevansa yksin sisäisen Jumalansa kanssa. Hän tahtoi nähdä Hänet, katsella itseään sisäänpäin, mutta se ei onnistunut, — hänellähän oli side silmillään. Tunnustellen tarttui hän siteeseen. Hän ei ollut työntänyt sitä syrjään. Hän oli totellut intiaanin käskyä.

Silloin kuuli hän äkkiä, ikään kuin unesta heräten Mestarin äänen uudelleen häntä puhuttelevan.

"Olette kestäneet kokeen. Neljä elementtiä, tuli, vesi, maa ja ilma ovat puhdistaneet Teidät."

Montenero kuuli nyt myöskin, ettei Mestari ollut yksin. Hän kuuli useiden ihmisten nousevan istualtaan.

"Alussa oli valkeus. Tulkoon valkeus oppilaalle."

Ikään kuin näkymättömien käsien irrottamana putosi side hänen silmiltään ja hämmästyneenä, häikäistynä, ihmeissään huomasi hän taas olevansa loistavassa, ihanassa salissa. Häikäisevä kirkkaus ympäröi hänet, loisto, johon verrattuna Chalputepec-linnnan juhlasalin komeus ja kauneus häipyivät tyhjiin. Ja ihmeellistä. Tämä valo oli elävää, hengen täyttämää, samanlaista kuin se tuli, mikä häntä kaivoksessa ympäröi. Mistähän se johtui.

Hän tarkasteli kattoa. Siinä ei ollut sähköjohtoja, ei hehkulamppuja eikä muuta sellaista nähtävänä. Valon lähdettä ei näkynyt ja kuitenkin oli sitä kaikkialla. Mutta kas. Se säteili suuresta rististä Mestarin takana. Se kiersi ristin ympäri kuin seppele. Ja kun hän lähemmin tarkasteli ristiä, huomasi hän siinä atsteekkien kalenterikiven. Ja kasvot sen keskellä olivat ruusun kaltaiset. Niin, arveli hän itsekseen, näinhän sen täytyykin olla. Niin kai on kaikkialla rosenkreutsilaisten keskuudessa. Silloin tapasi hänen katseensa intiaanin silmät. Tämä oli astunut hiukan syrjään, ja näytti hänelle sanovan:

"Eikö totta, sanoinhan teille, että tämän paikan ihanuus voittaa linnan komeuden. Katsokaa vain ympärillenne. Tunnetteko valon?"

Niin, hän tunsi tämän valon ihanuuden. Täydellisin lamppu, minkä uudenaikainen valaistustekniikka olisi voinut keksiä, himmenisi sen rinnalla viheliäiseksi talikynttiläksi. Salin sisustuskin vastasi tätä ihanuutta. Mitä olikaan keisarillinen kultakalusto tuolla ylhäällä Carranzan linnassa verrattuna tähän valtavaan rikkauteen? Seinät, katto, pilarit, kaikki oli täyttä, säteilevää kultaa. Mistä sitä oli saatu? Mitkä kaivokset olivat voineet sitä antaa? Kuka oli kaiken tämän sommitellut, kuka niin taidokkaasti rakentanut?

Kokelas oli hämmästynyt. Hän ei tiennyt, minne ensin katsella.

Rosenkreutsilaiset olivat tahallaan jättäneet hänen käytettäväkseen tämän pienen hetken, jotta hän saattaisi koota vaikutelmansa ja syövyttää ne tässä silmänräpäyksessä itseensä, niin ettei hän koskaan niitä unohtaisi. Lopulta hänen hämmästynyt ja tutkiva katseensa kohtasi Mestarin. Tähän saakka oli hän vain kuullut tämän äänen. Hän näki edessään kookkaan, arvokkaan olennon, jolla oli hyvin hoidettu, aaltoileva parta, tuuheat, hiukan harmaantuneet hiukset, jotka kerran lienevät olleet vaaleat ja jotka luultavasti vielä nytkin loivat hänen ulkonäköönsä tuon raikkaan nuoruuden leiman. Rasmussen, se oli Mestarin nimi, oli niitä merkillisiä ihmisiä, joiden ikää on vaikea määritellä. Hän saattoi yhtä hyvin olla 60, vieläpä 70, kuin 40–45 vuoden ikäinen. Kaikki hänen piirteensä olivat jalosti muovaillut, nenä, korkea otsa, ja tummansiniset, läpitunkevat silmät, jotka säteilivät kuin bardin silmät. Hänen sukunsa mahtoi olla kotoisin Schlesvigista tai Tanskasta, kuten jo nimikin ilmaisi.

Herra Rasmussen oli tunnettu Meksikon saksalaisessa siirtokunnassa ja neuvonantajana hän oli ansioitunut. Meksikon hallituksenkin silmissä. Häntä kunnioitettiin suuresti. Jo monen vuoden aikana hän oli hoitanut kuninkaallisen norjalaisen konsulin virkaa. Mutta ei ainoastaan norjalaisille, vaan myöskin tanskalaisille ja ruotsalaisille konsuli Rasmussenin koti oli aina avoinna. Hän asui eräässä hyvin mukavasti sisustetussa huvilassa Yuarezin siirtolassa. Yleisesti tiedettiin, että hänen tietonsa olivat hämmästyttävän laajat. Mutta kuinka hän oli saanut omaisuutensa, sitä ei kukaan tiennyt. Sanottiin, että hän oli sen perinyt. Hän omisti myöskin joitakin hopeakaivoksia pohjoisessa, mutta niistä hän välitti hyvin vähän. Tiedettiin kuitenkin niin paljon, että hän oli hankkinut omaisuutensa täysin rehellisillä keinoilla. Pankit ja tukkuliikkeet käyttivät häntä tarkastusneuvoksena. — Yhtä yleisesti ei kuitenkaan ollut tunnettua, että hän askarteli salaisten tieteiden tutkimisessa. Sitä vastoin tiedettiin, että hänellä oli korkea asema vapaamuurarilooshissa. Mutta koska Meksikossa, samoin kuin muissakin maissa, vapaamuurarit kuuluvat yleensä hienoimpiin ja ylhäisimpiin yhteiskuntapiireihin, niin oli itsestään selvä, että hän täytti jonkin korkeimmista viroista.

Montenero löi kämmenellään otsaansa huomattuaan hänet täällä alhaalla ja mietti itsekseen: "Niin, sehän on totta. Eihän hän voinut kukaan muu ollakaan. En käsitä, kuinka en huomannut tätä jo ennen ja puhutellut häntä ennen kuin pyrin tänne. Koko hänen olemuksensa, hänen ulkonäkönsä ja kaikki olosuhteet viittaavat suoraan tänne."

Mutta ei jäänyt aikaa pitempiin aprikoimisiin, sillä Mestari puhutteli häntä uudestaan.

"Majuri Montenero, Te olette käyneet kokeiden läpi ja kestäneet ne. Minun täytyy kuitenkin huomauttaa, että se, mitä nyt koitte, itse asiassa johtui vain tajuntanne aistiharhasta. Todellisuudessa ette ollenkaan nousseet tuoliltanne. Maa, jonka tunsitte, putoaminen, jonka koitte, vesi, johon luulitte hukkuvanne, tuli, joka uhkasi Teidät tuhota, ja vihdoin tuuli, joka ajoi tulen pois, olivat vain aistinharhaa ja ne on vain käsitettävä vertauskuvallisesti. Meidän ei ole tarvis asettaa kokelaillemme sen suurempia kokeita, ei ole tarvis panna pyrkijöitämme koetukselle, sillä me alhaalla tunnemme ihmiset paremmin kuin he itse tuntevat itsensä. Meillä on käytettävänämme aivan toisenlaisia keinoja ja menettelytapoja tunkeutuaksemme tutkimaan omantunnon salaisuuksia. Mutta vertauskuvastoa, joka Teitä ympäröi, täytyy Teidän vastedes oppia ymmärtämään.

Pidämme kokouksemme ja vertauskuvastomme salaisina, sillä olisihan aivan turhaa astua julkisuuteen ja tarjota joukoille sellaista, mitä se ei ymmärrä. — Raamattukin viittaa tähän Jumalan salaiseen viisauteen I Korintolaisepistolan 2. luvussa 7. jakeessa, jossa sanotaan: "Vaan me puhumme siitä salatusta Jumalan viisaudesta, jonka Jumala on ennen maailman alkua säätänyt meidän kunniaksemme."

Rosenkreutsilaiset muodostavat sisäisen ja ulkonaisen piirin. Toistaiseksi olette ulkonaisen piirin jäsen. Olette kuitenkin, kuten kaikki muutkin, oikeutettu pyrkimään sisäiseen piiriin. Ulkonaisen piirin sisälle olette fyysisessä tajunnassanne astuneet. Sisäiseen seuraan astuu vain astraaliruumis ja itsestänne riippuu, onko Teillä silloin vielä nykyinen ruumiinne, vai oletteko uudessa elämässä pukeutuneet toiseen ruumiiseen. Fyysinen ruumiinne on kuin viulu, jota Teidän täytyy uudestaan oppia soittamaan. Säilyttäkää tuo jalo koneenne puhtaana ja hyvässä turvassa. Voitte itse virittää sen epäsointuiseksi ja lapset voivat ilman lupaa soitella sillä ja särkeä tuon ihanan koneen. Mutta älkää koskaan unohtako, että sisässänne asuva Jumala pitää tätä konettanne pyhänä. Viittaan taaskin Pyhään Sanaan. I Korintolaisepistolan 6. luvun 19. jakeessa sanotaan. "Ettekö te tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli, joka teissä on ja jonka te Jumalalta saitte ja ette te ole omanne."

"Selitänkö Teille vielä jotain, majuri Montenero? Haluatteko vielä jotain kysyä? Veljet samoin kuin minä itsekin, olemme mielellämme valmiit vastaamaan."

"Mestari", Montenero vastasi, "olen jo maininnut, että kauan aikaa olen tutkinut okkultista kirjallisuutta. Mutta en koskaan ole tehnyt sitä järjestelmällisesti. Olen lukenut sitä ja tätä sitä mukaa kuin kirjat ovat sattuneet käsiini. Sen tähden olisi minulla paljon kysyttävää, sillä monet asiat ovat minulle aivan epäselviä."

"Mikä Teitä siis täällä eniten hämmästytti?" Mestari kysyi.

Montenero ei tiennyt sitä itsekään. Mikähän oli häneen tehnyt syvimmän vaikutuksen? Äkkiä hänet valtasi taas tuo valon yltäkylläisyys, joka rististä säteili. Silloin hän ymmärsi. Risti ja valon kirkkaus olivat eniten häneen vaikuttaneet.

"Mestari, jos saan kysyä, niin pyydän Teitä selittämään, missä suhteessa kristillinen risti ja esi-isiemme kalenterikivi ovat toisiinsa?"

"Herra majuri. Tuon kysymyksen vastaus on suuren tulevaisuuden probleeman ratkaisu. Voin vain antaa Teille muutamia viittauksia siihen:

Uskonpuhdistus, joka poisti peitteen Golgatan ristiltä, sai alkunsa isänmaastani, Saksasta. Saksalainen rotu, vanhojen germaanien uskonto, on johtanut saksalaisen hengen määrätylle kehitysasteelle. Muinaisten meksikolaisten auringonpalvelus on vanhempi ja eksoteerisesti katsoen arvokkaampi kuin kristinusko. Henkinen side yhdistää nämä kaksi täydelliseksi järjestelmäksi. Samoin kuin Kristuksen elämä esittää jokaisen yksilön elämää, niin täytyy myös maan kaikkien kansojen kulkea Vapahtajan, vihityistä suurimman, elämän- ja kärsimysten tien. Samoin kuin hän eli, tuli ristiinnaulituksi, kuoli ja nousi ylös kuolleista, niin täytyy myöskin Saksan kansan kestettyään ristin tuskan ja tyhjennettyään kärsimysten kalkin tuossa kauheassa sodassa, nousta uuteen kukoistukseen. Tällöin ruumiillistuvat isänmaansa edestä kaatuneet sotilaat uudelleen tässä meksikolaisessa maanosassa laskeakseen perustuksen uudelle meksikolaiselle rodulle. Eräästä meksikolaista muinaiskulttuuria läheisesti muistuttavasta egyptiläisestä uskontojärjestelmästä periytyy ihmeellisiä kirjoituksia, joissa kerrotaan tällaisista määrättyjen ihmisten jälleensyntymisestä toisiin maihin. Niinpä Osiriksen vihityt nimittivät itseään usein "Pohjolan leijoniksi", jota tekstin yhteydessä ei voida muuten selittää kuin jonkin pohjoismaisen kansan uusiksi ruumiillistumiksi. Mikäli jälleensyntyminen sinänsä on kysymyksessä, niin puhuvat siitä kaikki uskontojärjestelmät. Jeesuskin mainitsee siitä puheessaan Johannes Kastajasta jälleensyntyneenä Eliaksena. Hän sanoo: ’Jos tahdotte sen uskoa, niin hän on Elias.’ Joh. 3. luvussa näemme myöskin viittauksen jälleensyntymiseen: ’Totisesti, totisesti sanon minä teille, ellei joku uudestaan synny, ei hän voi Jumalan valtakuntaa nähdä.’ Hämäriä ja hyvin kiistanalaisia ovat ne Nasaretilaisen sanat, joissa hän oman jälleensyntymisensä yhteydessä puhuu koko kansan jälleensyntymisestä: ’Totisesti sanon minä teille, tämä kansa ei häviä, ennen kun kaikki tämä on tapahtunut.’ — Jätän Teidän tehtäväksenne miettiä tätä kysymystä. Kaikki, mikä fyysisessä maailmassa tapahtuu on vain heijastusta useimmille luoksepääsemättömässä astraalimaailmassa. Meksiko on Saksan kanssa vuorovaikutuksessa, mihin toistaiseksi voimme vain viitata, mutta joka tulevaisuudessa tulee yleisesti tunnustetuksi."

"Mutta itse risti, kuinka se on käsitettävissä", Montenero tutkisteli edelleen.

Samassa silmänräpäyksessä hän näki kirkkaasti leimahtavat kirjaimet ja sanoi:

"INRI. Sehän merkitsee: Jesus Nazarenus Rex Judaeorum."

"Me rosenkreutsilaiset", Mestari vastasi tähän, "selitämme sen toisin: Igne Natura Renovatur Integra, so. "tulen avulla luonto uudistaa itsensä vahingoittumattomana". Oikeastaan meidän tulisi sanoa "elementtien kautta", mutta tulette myöhemmin näkemään, että kaikki elementit sisältyvät tuleen. Sana INRI esittää traagista osaa Kristuksen elämässä jo ennen hänen julkista esiintymistään. Egyptiläisten perinnäistietojen mukaan se oli tekemisissä mystojen vihkimysten kanssa ja lausumalla tämän sanan aiheutettiin viiltoja ruumiiseen, tosin vain näennäisiä, sillä oikein lausuttuna teki se ruumiin tunnottomaksi. Juutalaiset kertovat "Toldot Jesuu" -nimisessä perinnäistarussa, että Jeesuksella oli ruumiissaan tällaisia viiltoja merkkinä egyptiläisestä magiasta, — vihkimyksestä, jota he itse asiassa tarkoittivat. Syytettynä mainitunlaisesta magiasta, sanotaan samassa perinnäistarussa, että Jeesus teloitettiin Lyydiassa. Tämä sana esittää tässä siis traagista osaa, joten ymmärrämme hyvin, minkä tähden se kirjoitettiin ristin ylle. Tämän sana muiden samankaltaisten maagisten sanojen kautta on kaikkien kansojen keskuudessa Logos ristiinnaulittu, nimittäin mystisesti ruumiiseen laskettu, niin että se toimii stigmaattisesti. Sen tähden tämän sanan lausuminen teki ruumiin tunnottomaksi. Se salli astraaliruumiin astua ulos. Muistakaa, että Herakleitos näki tulessa so. hengessä kaiken luomisen alun. Anaksimenes haki sitä ilmasta so. voimasta, Thales vedestä tai aineesta ja Empedokles luuli löytävänsä kaiken synteesin maasta. Kolminaisuus jää, henki, voima ja aine.

Ihmisessä asuva tuli on pyhä. Tämä pyhän hengen tuli saattaa ihmisen joko tuhota tai kehittää edelleen. Se riippuu hänestä itsestään. Joka tapauksessa hänellä on annettu täällä tilaisuus päästä lähemmin tutkimaan luonnon sisäisiä salaisuuksia. Meidät ihmiset on jätetty toistemme turvaan. Meidän on autettava toisiamme, meitä on opetettava ja tuettava. Tästä päivästä lähtien olette Te ulkonaisen veljespiirimme jäsen."

Sitten Mestari jatkoi kääntyen toisiin päin.

"Tahtoisin keskeyttää kokouksen hetkiseksi antaakseni veljille tilaisuuden tervehtiä vastavihittyä."

Montenero tunsi jo ennestään monet läsnä olevista ja hän iloitsi vilpittömästi saadessaan tilaisuuden siellä täällä puristaa vanhan tuttavan tai entisen koulutoverin kättä.

Hetken kuluttua Rasmussen alkoi taas puhua.

"Rakkaat veljeni, luulen, että on jo aika lopettaa tämänpäiväinen kokouksemme ja erota. Vai onko jollakin veljellä vielä jotain sanottavaa?"

Heti eräs veli otti sananvuoron ja kysyi:

"Onko Mestarilla mielipidettä siitä kauhistuttavasta rikoksesta, joka on saattanut kaikkien pääkaupunkilaisten mielet kuohuksiin?"

Montenero tiesi heti, mistä oli kysymys. Mainitun ilkityön selostus oli ollut kaikissa sanomalehdissä. Noin viikko sitten suuri tulipalo oli syttynyt atlantislaisessa lähetystössä Meksikossa ja se oli palanut melkein perustuksiaan myöten. Ei tiedetty, oliko palokunta hälytetty liian myöhään tai olivatko liekit päässeet valtaan salamannopeasti. Joka tapauksessa apu tuli liian myöhään, eikä palokunnalla ollut enää mitään tehtävissä.

Poliisin tutkimukset totesivat kuitenkin, että kysymyksessä oli murhapoltto ja että rikoksentekijä oli näytellyt osaansa. Hallitukselle oli erittäin kiusallista, että tämän rikoksen oli tehnyt meksikolaista kansallisuutta oleva palvelija, sillä siitä saattoi aiheutua selkkauksia, joiden loppua ei voinut arvata.

Palaneen lähetystön kansliahuoneessa tavattiin lähetystösihteerin hiiltynyt ruumis. Niin voitiin ainakin päätellä palamatta jääneistä puvun jätteistä, sillä ruumis oli niin pahasti runneltu, ettei kasvoja enää voinut tuntea. Rahakaappi oli murrettu auki ja palvelija hävinnyt teille tietämättömille. Asia oli siis aivan selvä. Palvelija oli murtanut kassan. Lähetystösihteeri oli nähtävästi yllättänyt hänet, jolloin oli kenties syntynyt kova taistelu. Tämä oli päättynyt mainitun virkamiehen kuolemaan. Poliisipäällikkö oli vienyt mukanaan corpus delictina palvelijan nimikirjaimilla varustetun tikarin. Kaikkiin tasavallan osiin ja ulkomaille sähkötettiin, että palvelija oli pidätettävä ja lähetettävä pääkaupungin poliisiviraston käsiin. Ulkoasiainministeri oli pitänyt haudalla liikuttavan puheen, jossa hän painotti, että Meksikon hallitus mitä syvimmin valitti tapahtunutta ja tulisi tekemään kaiken voitavansa rikollisen palvelijan kiinnisaamiseksi. Tapaturman kohdanneen lähetystösihteerin vaimolle myönnettiin elinkautinen avustus. Koko joukko ihmisiä, suurimmaksi osaksi paenneen palvelijan sukulaisia oli vangittu, — hänestä itsestään kaikki jäljet olivat hävinneet, sillä Limanrian hallitus vaati ehdottomasti rikollisen rankaisemista. Asian esittäjä arveli, että rosenkreutsilaisten velvollisuus olisi auttaa hallitusta pääsemään tämän merkillisellä tavalla paenneen palvelijan jäljille.

"Niin, Mestari", esittäjä sanoi, "koettakaamme mentaalisella työllä hankkia valaistusta tähän asiaan."

Rasmussen vaikeni hetkeksi ja sulki silmänsä ikään kuin keskittyäkseen henkisesti. Sitten tarttui hän leimuavaan miekkaan, jonka hän otti eräästä kaapista ja pyysi veljiä ottamaan toisiaan käsistä muodostaakseen ketjun. Sitten piirsi hän maagisen kehän läsnä olevien päiden yli lausuen hiljaisella äänellä joitakin sanoja, joita ei ainakaan Montenero ymmärtänyt ja jotka hänestä kaikuivat mantroilta.

Tässä tilaisuudessa valo himmennettiin aivan hämäräksi ja se tapahtui niin, että Mestari kaasi muutamia pisaroita nestettä pikariin, josta heti nousi paksu huoneen täyttävä sumu. Pienen lepohetken jälkeen, jonka aikana kaikki näyttivät keskittävän ajatuksensa rikolliseen, esimies huusi kolme kertaa kovalla äänellä palvelijan nimen.

Ennen seremoniaa eräs veli oli lausunut mielipiteenään, että koe tulisi onnistumaan hyvin helposti. Koska yö jo oli pitkälle kulunut, se oli todennäköisempää kuin muuten, sillä palvelija, jota ehdottomasti pidettiin murhaajana, oli nukkumassa ja sen tähden hänen astraaliruumiinsa voitaisiin helpommin saada astumaan ulos.

Tuskin Rasmussen oli huutanut nimen kolmannen kerran kun jo merkillinen suhina rupesi kuulumaan salissa. Sitten jokin sumuinen näytti olemus muodostuvan pallomaiseksi ja se taas kokoontui tiheäksi pilveksi. Jonkin ajan kuluttua läsnä olevien muodostaman piirin edessä oli selvästi näkyvä olento.

"Olette kutsuneet minut kuolleiden valtakunnasta", se alkoi puhua, "enkä minä voinut vastustaa teitä. Magnetisminne oli niin voimakas, että minun täytyi tulla. Minkä tähden olette häirinneet rauhaani? Mitä tahdotte minusta?"

Näitä sanoja Rasmussen oli kaikista vähiten odottanut. Hän oli valmistunut näkemään syyllisen hengen katumusta.

Moittien hän kääntyi sen tähden hengen puoleen sanoen:

"Etkö tunne mitään katumusta siitä, että murhasit herrasi, sihteerin?"

Henkiääni vastasi:

"En ole tappanut ketään. Minä en riistänyt sihteeriltä elämää, vaan hän riisti minun elämäni sitten kun hän oli ryöstänyt lähetystönsä rahat. Suunnatakseen epäilykset minuun, hän tappoi minut ja vaihtoi minun vaatteeni omiinsa."

Tätä ratkaisua ei kukaan ollut odottanut. Kaikki hämmästyivät ja kauhistuivat tästä aavistamattomasta paljastuksesta, tästä asiain käänteestä.

Silloin Mestari nosti uudelleen miekkansa, ojensi sen kärjen henkeä kohti ja lausui käskevällä äänellä:

"Päästän sinut lumoista. Palaa takaisin ja puhdista itseäsi. Rauha olkoon kanssasi."

Ilmiö alkoi haihtua ja hävisi.

"Tehkäämme työ valmiiksi", Mestari jatkoi. "Tehkää piiri lujemmaksi ja keskittäkää kaikki ajatuksenne minuun."

Rasmussen istuutui syvälle tuoliinsa ja alkoi hengittää syvään. Hän joutui haltiotilaan. Eräs veljistä, joka näytti ottavan johdon, sanoi:

"Kestäkää, kunnes hän palaa."

Äkkiä kuulimme Mestarin hengähtävän syvään ja sitten sanovan vakavalla äänellä:

"Se on täytetty. Olen vaikuttanut murhaajaan. Hän antaa itse itsensä ilmi oikeuden edessä, luultavasti jo huomenna. Sen kautta syyttömät tulevat saamaan vapautensa."

Veli, joka seisoi Monteneron vieressä kysyi tältä:

"Sanokaa, Montenero, millaista olisi meidän oikeudenkäyntimme, jos sillä usein niin sekavien rikostapausten käsittelemisessä ja ratkaisemisessa olisi käytettävissä tällaisia keinoja, eikä olisi pakotettu turvautumaan usein liian satunnaisiin todistusaineistoon ja todistajien lausuntoihin. — Esi-isiemme, muinaisten atsteekkien tuomarit käyttivät miltei jokapäiväisesti näitä salaisia voimia."

Montenero katseli hämmästyneenä vuoroin puhuttelevaa veljeä, Mestaria, — hämmästyneenä näistä lumoavista tapahtumista ja näköaloista, joita ne avasivat, ja vastasi:

"Olen syvästi vakuuttunut tämän voiman valtavuudesta, jonka vaikutuksia minä vasta-alkajanakin olen saanut nähdä. Mitä tuomarit tulevat sanomaan, jos todellinen murhaaja huomenna ilmiantaa itsensä?"

Mestari aikoi nyt vihdoin lopettaa kokouksen, kun vielä toinen veli astui esiin ja pyysi, että käytettäisiin vielä joltakin hetkiä erään auttamisasian eteen.

"Niin", Mestari sanoi," lopettakaamme tekemällä rakkaudentyö. Esitä asiasi, rakas veli."

"Se koskee erästä lapsivuodekuumeessa olevaa äitiä, jonka kuoleman takia isä joutuisi epätoivoon neljän alaikäisen lapsensa kanssa. Minä pyydän apuamme näille onnettomille."

Kaikki olivat vakavina kuunnelleet näitä sanoja ja odottivat nyt Mestarin käskyä. Rasmussen nousi ja sanoi:

"Veljet, tahdomme auttaa. Muodostakaa uudelleen piiri ja auttakaa minua saamaan voimaa."

Veljet tekivät kuten käskettiin.

Rasmussen sulki silmänsä ja kun hän vähän aikaa oli kuiskaillut käsittämättömiä sanoja ikään kuin keskustellen jonkun näkymättömän olennon kanssa, lausui hän matalalla äänellä rosenkreutsilaisille:

"Suur-Mestari on pyyntöön, suostunut ja tahtoo auttaa perhettä."

Kun hän hetken jälkeen näytti palanneen haltiotilastaan todellisuuteen, hän sanoi:

"Nyt menkäämme, veljet. On jo myöhäistä."

Sitten veljet muodostivat piirin rosenkreutsilaismestarin ympärille, joka muistutti siitä, että rosenkreutsilaisten velvollisuus on olla viemättä julkisuuteen mitään niitä tapauksia koskevaa, joita temppelin sisällä oli nähty. Ja hänen juhlallisesti lausutut sanansa kuuluivat:

"Vannokaa, että rikkomattomasti vaikenette kaikesta mitä täällä olette nähneet. Vannokaa, että taistelette paheita ja valhetta vastaan ja että puolustatte hyvettä. Ja vannokaa, että kohdistatte kaikki pyrkimyksenne henkenne kehittämiseen."

Veljet kohottivat kätensä ja lausuivat: "Me vannomme "

Sen jälkeen Rasmussen päätti istunnon seuraavilla sanoilla: "Rosenkreutsilaisten kaikkiallisen veljespiirin nimeen ja tämän näkymättömän Mestarin minulle uskoman viran nojalla, lopetan tämän kokouksen. Menkää rauhassa kukin teillenne."

Kuin yhdellä iskulla oli juhlallinen tunnelma hävinnyt. Rasmussen lausui vielä jäähyväisiksi:

"Niin, rakkaat veljet, nyt on aika kiiruhtaa kotiin. Tänä iltana kesti myöhään. Minulla on huomenna paljon toimitettavaa valmistuakseni matkalle."

Rosenkreutsilaiset poistuivat Chapultepec-vuoresta saman käytävän kautta, josta Montenero oli intiaanin kanssa muutamia tunteja aiemmin sinne tullut. Temppelistä lähtiessä oli käytetty yhtä suurta varovaisuutta kuin sinne tullessa huomion välttämiseksi. Matkalla linnan ympäri ja puiston läpi, sitten pitkin Reform-puistokäytävää Bellevue-asemalle oli Montenerolla vielä tilaisuus kysellä yhtä ja toista Rasmussenilta. "Tuskin olivat muut rosenkreutsilaiset poistuneet ja jättäneet Mestarin kahden uuden oppilaan kanssa, kun viimeksi mainittu jo levottomana kysyi Rasmussenilta:

"Matkustatteko, Mestari? Toivottavasti kuitenkin vasta muutamien päivien jälkeen, sillä tahtoisin vielä kuulla Teiltä paljon. Ette ollenkaan saata aavistaa, kuinka suureen kiitollisuudenvelkaan olette minut asettaneet tämän iltaisen vihkimykseni kautta. Mutta nyt kouluni vasta alkaa ja vain Teidän hyväntahtoisuutenne kautta voin saavuttaa sen, mihin jo kauan aikaa olen pyrkinyt."

"Rakas ystäväni", Rasmussen vastasi hyvin ystävällisellä äänellä, "teen mielelläni kaiken mahdollisen Teidän puolestanne, mutta sen täytyy silloin tapahtua mahdollisimman pian tulevaisuudessa, sillä valmistaudun juuri pitkälle matkalle. Minun täytyy lähteä Saksaan. En ole moneen vuoteen ollut vanhassa isänmaassani, jossa minua nyt odottavat perheasioiden järjestely sekä rosenkreutsilaisjärjestö, joka vaatii läsnäoloani siellä. Me kokoonnumme joka vuosi astraalitajunnassamme. Kerran olimme Böhmissä, sitten Harzissa, Tatrassa, Tifliksessä tai täällä Jukatanissa, Perussa tai Intiassa, mutta nyt kokoonnumme fyysisessä ruumiissamme päättääksemme niistä menettelytavoista, joihin tämän sodan jälkeen on ryhdyttävä."

Montenero oli raskain mielin kuunnellut Rasmussenin suunnitelmia ja pyysi häntä nyt määräämään ajan ja paikan, missä hän voisi häntä tavata puhuakseen hänen kanssaan vielä kerran salatieteistä.

Rasmussen kierteli harmaata, hyvin hoidettua partaansa ja vastasi:

"Teen Teille ehdotuksen. Olen vapaa ylihuomeniltana. Mitä arvelette siitä, että tapaisimme toisemme jossain ravintolassa? Voisimme siellä vapaasti keskustella viinipullon ääressä."

"Odottakaa hetkinen."

Rasmussen mietti silmänräpäyksen ajan, oliko hän ehkä mahdollisesti lupautunut muualle, mutta jatkoi sitten: "Kirjoitan Teille huomenna kortin, jossa lyhyesti määrään ajan ja paikan."

Montenero kiitti ilomielin ja heitti sydämelliset jäähyväiset Mestarilleen.

Majuri kiiruhti kotiin ja meni levolle. Kuitenkin kaiken koetun jättämät vaikutelmat olivat niin syvät, että hän näki koko yön unta vihkimyksestään, kuten useimmat ihmiset uudelleen unessa käsittelevät niitä asioita, joita he päivällä ovat kokeneet.

Monteneron vaimo oli niitä naisia, jotka alituisesti saattavat sekä itsensä että muut kärsimään mustasukkaisuuden marttyyriutta. Hän ei voinut ymmärtää, että mies toisinaan saattaisi ottaa osaa johonkin, tai menisi seuraan, missä ei naisia olisi mukana. Hän luuli aina olevansa petetty, vakoili miestään kaikilla tavoin ja luki kaikki hänen kirjeensä päästäkseen perille jonkun naisen mahdollisesti lähettämästä kirjelipusta.

Niinpä hän seuraavana aamuna, kun majuri tuskin oli päässyt hereille, pani toimeen mustasukkaisuuskohtauksen.

"Tiedän kyllä että sinä eilen illalla olit ulkona jonkun naisen kanssa", hän väitti, "muuten et olisi tullut kotiin niin myöhään. Kuulin askeleesi portaissa. Mutta annahan olla, pääsen kyllä asiasta selville, ja silloin on eromme valmis. En enää kestä tätä elämää. Minkä tähden te miehet menette kanssamme naimisiin, kun mielenne vain tekee meitä pettää ja tehdä onnettomiksi? Kun kerran tahdot juosta toisten naisten jäljissä, niin miksi et jättänyt minua rauhaan vanhempieni luo?"

Mutta Montenerolla oli pää täynnä toisenlaisia asioita, eikä hänen mielensä sen tähden tehnyt jatkaa tämänkaltaista seurustelua. Päättäväisesti vei hän vaimonsa pois huoneestaan ja sanoi vakavana:

"Pyydän, että jätät minut rauhaan. En ole ollut kenenkään naisen seurassa, vaan olin taas eilen mieskutsuissa."

"Niin, sehän on ainainen verukkeesi, sen tunnemme jo", hänen vaimonsa vastasi kiihtyneenä.

Majuri halusi välttää sen enempää sanaharkkaa ja meni virkaansa aamiaista syömättä. Vasta myöhään illalla hän palasi kotiin, kun hänen vaimonsa jo kauan sitten oli mennyt levolle. Väsyneenä ja uupuneena päivän rasittavasta työstä, hän nukahti pian.

Seuraavana aamuna hänen vaimonsa astui huoneeseen: "Tässä ovat sanomalehdet ja posti." Samalla ojensi hän miehelleen muutamia kirjeitä sekä Mestarin lähettämän kortin. Rasmussen oli kirjoittanut vain lyhyesti seuraavat sanat kortille.

"Tapaamme tänä iltana puoli yhdeksältä Colon-kahvilassa. Parhaat terveiseni."

Valitettavasti nimikirjoitus oli hyvin epäselvä, muuten Monteneron puoliso olisi heti tiennyt, kuka lähettäjä oli, sillä hänkin tunsi tämän henkilökohtaisesti.

Montenero oli hermostuneesti temmannut kortin muiden postilähetysten joukosta lukeakseen sen ensimmäiseksi. Mustasukkaisin katsein hänen vaimonsa seurasi näitä liikkeitä. Hän tiesi riittävästi. Hänen miehellään oli kohtaus, — luonnollisesti naisen kanssa —, Colon-kahvilassa klo 20.30 ja hän päätti tällä kertaa nostaa metelin ja sen kautta jollain tavoin saada avioero järjestetyksi.

Kiihtyneenä, nöyryytettynä hän meni makuuhuoneeseensa raivosta ja suuttumuksesta koko ajan nenäliinaansa pureksien. Tässä mielentilassa hänet tapasi Monteneron äiti, joka miltei joka aamu tuli tervehtimään lapsiaan.

"Joko te taas olette riidelleet", oli äitiraukan epätoivoinen kysymys. "Eikö teidän luonanne enää kuulekaan muuta kuin riitaa ja toraa, lapset? Milloin te vihdoinkin tulette järkiinne? Elämännehän voisi olla niin mukavaa. Tiedätkö, rakas miniä, mitä teiltä puuttuu saattaaksenne ajatuksenne pois tuollaisista mitättömyyksistä. Lapsia teiltä puuttuu."

"Päinvastoin, äiti. Jumalan kiitos, ettei meillä niitä ole", nuori rouva vastasi kiivaasti. "Hyvä jumala on minua siitä varjellut. Nyt voin vielä hakea eroa."

"Mutta rakas lapsi", sanoi äiti rauhoitellen. "Olethan sinä jo niin usein epäillyt väärin. Varmaan ei asia nytkään ole niin pahasti."

"Olisit nähnyt, äiti, kuinka ihastuneena hän luki korttia, jossa eräs nainen pyysi hänet illalliselle yksityiseen huoneeseen tänä iltana puoli yhdeksältä. Mutta minä menen sinne, siitä hän saa olla varma, sillä näin en kuitenkaan salli itseäni kohdella. Voisin vaikka ruiskuttaa vitriolia tuon naikkosen kasvoihin."

Majurin äiti ei ollut vielä koskaan nähnyt miniäänsä näin päättäväisenä. Onnettomuutta estääkseen sanoi hän rauhoittavasti:

"Lapsi, olet liian hermostunut. Olet aivan liian kiivas ja kadotat ehkä juuri sen kautta varman todistuksen. Jos asia todella on niin, kuten väität, niin salli minun mieluummin mennä sinne. Minähän olen hänen äitinsä ja tuon hänet varmasti luoksesi."

"Ei, äiti, menen mieluummin itse."

Vihdoin naiset sopivat, että he yllättäisivät yhdessä uskottoman aviomiehen.

Tällä välin Montenero oli sanomalehdistä saanut tietää, että lähetystösihteeri oli vapaaehtoisesti antanut itsensä ilmi poliisille ja että kaikki oli tapahtunut, kuten palvelijan henki oli selittänyt. Lähetystösihteeri oli murhannut palvelijan ja sytyttänyt lähetystön tuleen suunnatakseen epäilykset syyttömään. Samassa sanomalehdessä julkaisi se perheenisä, jonka vaimo Rasmussenin ihmeellisen voiman kautta oli pelastunut, kiitoskirjoituksen perhelääkärilleen.

Montenero hymähti.

"Tuopa saattaa helposti koristella itseään vierailla höyhenillä. Kukaan ei saa tietää, että vaimo saa pelastuksestaan kiittää näkymätöntä rosenkreutsilaista."

Koko päivän oli majuri mitä parhaimmalla tuulella. Hän halusi sydämestään lähestyä vaimoaan ja teki kaiken voitavansa saattaakseen tämän sovinnolliselle mielelle, mutta kaikki oli turhaa. Hänen vaimonsa oli tänään paatuneempi kuin koskaan ennen. Lopulta hän ymmärsi, että kaikki vaivannäkö oli turhaa.

Hän meni jo hyvissä ajoin Colon-kahvilaan, missä Rasmussen odotti häntä. Tämä ojensi hänelle ystävällisesti kätensä.

Muutamien tervehdysten ja johdateltavissa sanojen jälkeen he aikoivat juuri alkaa keskustelunsa pääaiheestaan kabbalasta ja atsteekkien kalenterikivestä, kun heidän korviinsa tunkeutui eteisestä kiivas sananvaihto ylitarjoilijan ja erään naisen välillä. Montenero kuunteli ällistyneenä ja erotti vielä seuraavat sanat:

"Minun täytyy puhutella siellä olevaa herrasmiestä. Laskekaa minut sinne."

"Herra ei halua tulla häirityksi."

Samassa keskeytyi sananvaihto.

"Mitä tämä on", Montenero ihmetteli itsekseen, "ääni..."

Mutta hän ennätti tuskin nousta paikaltaan, ennen kuin ovi jo riistettiin auki ja Montenero näki kynnyksellä... äitinsä. Tämä, yhtä yllätettynä, aikoi silmänräpäyksessä vetäytyä takaisin huomattuaan täällä naisen sijasta konsuli Rasmussenin. Mutta oli jo liian myöhäistä. Sukkelana ja oikein naisen tavalla itseään hilliten keksi hän heti uskottavan selityksen tuloonsa ja pyysi anteeksi häiritsemistään.

"Ette ensinkään häiritse, armollinen rouva, päinvastoin. Pyydän, jääkää seuraamme."

Rasmussen ja Monteneron äiti olivat tunteneet toisensa jo vuosikausia. Herrat olivat nousseet paikaltaan ojentaakseen hänelle kätensä ja pyysivät hartaasti häntä jäämään.

Tilanne, mihin vanha rouva oli joutunut, oli vieläkin pahempi, kuin mitä herrat saattoivat aavistaa. Tuolla ulkona kadullahan odotteli hänen miniänsä, Monteneron vaimo, rakastetun naisen tuloa ja hänen tarkoituksensa oli ollut panna tämä tilille asiasta äidin koettaessa pidättää poikaansa kahvilassa. Näin naiset olivat keskenään sopineet. Mitä oli äidin nyt tehtävä? Jos hän nyt lähtisi, saattaisi hän poikansa, kuten hän nyt näki, ansaitsemattoman mustasukkaisuuskohtauksen alaiseksi. Missään tapauksessa nuori nainen ei enää voinut kauemmin jäädä kadulle seisomaan. Hän oli hyvinkin kiusallisessa tilanteessa, mutta — uutta pelastusta miettien — hän sanoi äkkiä:

"Jään mielelläni, hyvät herrat, pyydän kuitenkin vielä saada hetkeksi poistua, sillä minun täytyy ensiksi lähettää kotiin palvelijatar, joka oli mukanani."

"Äiti rakas, minä teen sen puolestasi", hänen poikansa ehdotti kohteliaasti ja nousi paikaltaan.

"Ei, se ei käy päinsä, minun täytyy tehdä se itse", äiti vastasi sisäisesti kovin kiihtyneenä.

Lopuksi päättivät he mennä yhdessä.

Kuitenkin oli kohtalo jo näytellyt osansa ja ennättänyt heidän edelleen. Vartiota pitävä poliisi oli nähnyt nuoren rouvan kuljeskelevan edes takaisin katukäytävällä ja pitänyt häntä katunaisena. Nuori rouva oli tästä odottamattomasta kohtauksesta kiihtynyt ja antanut vastauksia, jotka poliisi käsitti väärin. Tämä vaati häntä näyttämään paperinsa osoittaakseen oliko hän tarkastuksen alainen, mutta tyytyi vihdoin siihen, että rouva menisi kotiinsa.

Kun eivät Montenero ja hänen äitinsä nähneet häntä katukäytävällä, ei heillä ollut muuta neuvoa kuin kysyä poliisilta oliko hän nähnyt kadulla odottavaa naista.

"Ei", tämä vastasi. "Niin, kyllä täällä tosin vähän aikaa sitten juoksenteli eräs naikkonen, jonka lähetin kotiinsa!"

Montenero oli heti käsittänyt tilanteen ja kun äiti oli pojalleen kertonut lähemmin asiasta, Montenero naurahti ja sanoi:

"Nytpä on pikku rouvani kerrankin saanut ansaitun rangaistuksen tyhmistä ja aiheettomista mustasukkaisuuden kohtauksistaan."

He päättivät sitten, etteivät antaisi herra Rasmussenin huomata mitään ja menivät jälleen sisään viettääkseen iltaa yhdessä.

Oikeastaan Montenero oli iloinnut kahden kesken olostaan Rasmussenin kanssa, niin ettei hänen äitinsä tulo ollut hänelle aivan mieleen. Ainoana poikana tämä rakasti häntä kuitenkin suuresti.

Rouva Montenero oli kiihkoisa katolilainen ja oli aikoinaan surrut paljon poikansa mielenmuutoksesta, sillä tämä oli ennen ollut harras ja uskovainen Pyhän Josefin seurakunnan jäsen. Nyt hän oli antanut sielunsa spiritismin paholaiselle, arveli äiti. Itku silmissä hän sanoi kerran pojalleen, kun tämä lähti spiritistiseen istuntoon:

"Etkö tiedä, että pyhä kirkkomme pitää näitä asioita hyvin vaarallisina uskovaisten sieluille? Kuinka kauheata onkaan äidin nähdä, että hänen ainokainen poikansa kulkee ikuista kadotusta kohti."

"Mutta rakas äiti", tämä oli vastannut, "en todellakaan ymmärrä sinun suruasi ja huoltasi minusta tässä suhteessa. Etkö siis ollenkaan tiedä, että koko katolilainen kirkko perustuu tälle henkiopille ja että henget ovat toimineet aivan Vapahtajamme ajoista asti viimeisiin päiviin, vieläpä enkelit Häntä itseään palvelivat: Hänen tarvitsi vain rukoilla Isää, niin tämä lähettäisi enemmän kuin kaksitoista legioonaa enkeleitä Häntä pelastamaan?

Mutta mitä puhunkaan? Koko Raamattu, ensi sijassa Uusi Testamentti on täynnä kertomuksia hengistä, kuten olet lukenut vulgata-käännöksestä. Poista niiden vaikutus Apostolein Teoista — missä kerrotaan Jeesuksen itsensä ilmestyneen Paavalille, joka häntä vainosi — ja koko keskiajasta, jolloin pyhimykset ilmestyivät kristityille ja heitä elähdyttivät, niin mitä jääkään jäljelle koko kristinuskosta, joka ei muulle perustu, kuin juuri tälle henkiopille?

En ollenkaan ymmärrä, kuka sinussa on saanut herätetyksi tuon kiittämättömän ja vieläpä typerän vihan oppisuuntaa vastaan, jonka eittämättömänä päämääränä on yhä uusien todistusten kautta sielun jatkuvasta elämästä tukea ja voimistuttaa uskoa sielun kuolemattomuuteen. Vai etkö luule, että tämä kuolemattomuususko meidän aikanamme kaipaisi tukea, kun sen vastustajat, materialistit, enemmän kuin ennen todistavat päinvastaista ja kieltävät kaiken sen mitä tuhannet pitävät kaikista pyhimpänään — hengen kuolemattomuuden. Nimittäen itseään ajattelijoiksi ja filosofeiksi he arvelevat jo nyt avanneensa luonnonkirjan viimeisen sivun."

"En ymmärrä sinua, rakas äiti", hän oli edelleen ajatuksissaan jatkanut, "sillä olen huomannut monen todellisen papin suhtautuvan kärkevästi ja ennakkoluulottomasti spiritismiin."

Voitonriemuisena hän oli tuonut äidilleen kirjan, jossa pyhän isän henkilääkäri puolusti henkitieteitä. Näistä spiritistisistä havainnoista, jotka korkeat Vatikaanin virkailijat olivat koonneet ja julkaisseet, Montenero löysi todistuksen siitä, että roomalainen kirkko oli huomannut, kuinka paljon tukea heikkenevä usko voisi saada henkiopeista, jotka itse asiassa muodostivat kristinuskon ytimen.

Monteneron harras halu oli jo vuosia ollut päästä liittymään vapaamuurarijärjestöön. Hän oli kuullut vapaamuurareista niin paljon kaunista ja jaloa, ja koetti nyt hankkia itselleen mahdollisimman paljon vapaamuurariutta käsittelevää kirjallisuutta lukien sitä innokkaasti. Kuitenkaan hän ei ollut uskaltanut pyrkiä järjestöön välttääkseen tuottamasta äidilleen enemmän surua. Sillä tämän kuullen piti vain lausua sana vapaamuurarius, kun hän jo teki pyhän ristinmerkin ilmaan ikään kuin ajaakseen pois elävän perkeleen.

Majuri oli eräästä kirjasta tavannut ratkaisevan todistuksen siitä, että Pius IX oli vihitty vapaamuurarijärjestöön ja usein otti osaa Justicia-looshin työhön Santiago de Chilessä siihen aikaan, jolloin hän toimi Nuntiuksen sihteerinä Etelä-Amerikassa ja asui siellä.

"Nyt", hän sanoi itselleen, "ei rakkaalla äidilläni enää saata olla mitään vastaansanomista, kun paavikin on vapaamuurari."

Mutta tälläkään kerralla ei hän ollut mitään voittanut, vaan äiti oli tullut murheelliseksi ja vaatinut häneltä lupauksen olla puhumatta asiasta enää koskaan. Montenero olikin tähän asti pitänyt sanansa ja oli jo siihen tyytynyt, ettei tämä toivo voisi täyttyä äidin eläessä.

Siinä silmänräpäyksessä, jolloin rouva Montenero tapasi nämä molemmat herrat, leimahti hänessä välähdyksenomaisesti ajatus, että taas oli kysymys vapaamuurarijärjestöön liittymisestä, sillä hän tiesi miesvainajansa ajoilta, että Rasmussen kuului tähän liittoon, ja hän piti suojeluspyhimystensä johtona sitä, että hän oli tullut oikeaan aikaan pelastaakseen poikansa.

Montenerossa oli syntynyt sama ajatus, eikä hän nyt tahtonut antaa tilaisuuden luiskahtaa käsistään taistellakseen vielä kerran asiasta äitinsä kanssa, sillä konsuli Rasmussenin läsnäollessa hän itse ainakin saisi käyttää puheenvuoroa, joka ei aina onnistunut heidän puhuessaan kahden.

Tuskin olivat he uudelleen istuutuneet, kun Montenero jo kävi kiinni katkenneeseen keskusteluun.

"Herra Rasmussen", hän sanoi, "kun sattuma nyt on johtanut äidin tänne, niin pyytäisin Teitä olemaan sovittelijana välillämme."

"Mitä? Sovittelijana?" konsuli Rasmussen kysyi hämmästyneenä ja kuitenkin hymyillen. "Äidin ja lapsen välillä ei tarvita muuta sovittelijaa kuin — äidinrakkaus yhdistettynä lapsen kuuliaisuuteen."

"Siitä ei ollutkaan kyse", Montenero vastasi iloisesti naurahtaen. "Kysymyksessä ovat erilaiset mielipiteet uskonnollisissa asioissa. Äitini vaatii, että minä yhä vielä seuraisin sokeasti kirkon oppia, uskontoa, joksi hän sitä nimittää, vaikka nämä kaksi käsitettä ovatkin aivan eri asioita, ja uskoisin kaikkeen, mitä papit sanovat.

Toiselta puolen on hän antanut minulle akateemisen kasvatuksen ja salli, että saisin lukea suurten filosofien teoksia. Toiselta puolen hän taas vaatii, että tukahduttaisin itsessäni nämä tiedot ja alistuisin ehdottomasti kirkon vanhentuneisiin käsityksiin. Kun äitini näki, ettei hän voinut vaikuttaa minuun oikeaoppisilla uskonopeilla ja kun jonakin valvomattomana hetkenä sanoin, etteivät minua johtaneet papit, vaan itse Raamattu, niin osti hän itselleen vulgata-painoksen ja toistaa minulle nyt alituiseen siitä raamatunlauseita.

Kuten tiedätte, niin mieltäni kiinnostavat salatieteet ja olisin maailman onnellisin ihminen, jos saisin tutkia Raamattuani tässä mielessä ja jos edes äitini ymmärtäisi minua tässä, sillä minun täytyy kieltäytyä kaikesta ajatuksenvaihdosta vaimoni kanssa, joka yleensä ei näistä asioista välitä."

Rasmussen oli vaieten kuunnellut oppilastaan. Mutta äidin mielestä jo tämä johdatus oli ollut liian pitkä. Hän oli jo useita kertoja tahtonut keskeyttää poikaansa, saadakseen konsulin tukemaan omia mielipiteitään, sillä hän tiesi hyvin, ettei sivistynyt mies mielellään vastustaisi naista. Ennen kuin Montenero lopetti puheensa, sanoi hän, äitinsä puoleen kääntyen:

"Äiti, tiedän että herra konsuli voi iloita suosiostasi ja että panet arvoa hänen mielipiteilleen."

"Jos pitää paikkansa, mitä poikanne sanoo, niin kiitän Teitä, armollinen rouva", Rasmussen sanoi. "Olen hyvin mieltynyt majuriin, sillä olinhan, kuten tiedätte, miesvainajanne hyvä ystävä."

Rouva Montenero punastui hiukan. Jotain näytti tapahtuneen hänen ja Mestarin välillä.

Konsuli Rasmussen ja Monteneron isä, joka oli ollut kuolleena jo lähes 22 vuotta, olivat paljon seurustelleet keskenään. Nuori Montenero oli silloin lukiolainen, mutta ei ollut koskaan kuullut mitään isänsä uskonnollisista tai filosofisista mielipiteistä. Nyt sai hän sattumalta tietää, että hänen isänsä oli ollut vapaamuurari, sillä Rasmussen sanoi, taaskin kääntyneenä hänen äitinsä puoleen:

"En koskaan unohda, kuinka uskollisesti ja tunnollisesti veljemme Montenero, teidän puolisonne, uhrautui vapaamuurariudelle. Hänen hyväntekeväisyytensä muodostui meille tunnussanaksi. Ja kuinka hän Teitä rakastikaan!"

"Äiti." Rouva Montenero punastui uudelleen, sillä omatunto soimasi häntä ja häpeissään käänsi hän katseen poikaansa. Montenero kysyikin hämmästyneenä: "Miksi et ole koskaan kertonut, että isäni oli vapaamuurari?"

Rouva Montenero hämmentyi yhä enemmän, mutta ei voinut vastata mitään, sillä Rasmussen jatkoi oppilaaseensa kääntyen:

"Minä luulin, että tiesitte sen, herra majuri. Teidän isänne oli hyvin hyvä ja innokas vapaamuurari ja harrasti sattumalta, kuten Tekin, muurarihenkisiä salatieteitä. En usko, että kenelläkään toisella meidän joukossamme ollut niin suurenmoista kirjastoa, niin arvokasta kirjakokoelmaa kuin Teidän isällänne. Muistan muutamia latinankielisiä teoksia, jotka olivat ainoita laatuaan."

"Eikö totta, armollinen rouva", konsuli sanoi kääntyen äitiin päin, "Teidän puolisonne sanoi usein arvelevansa, että hänen kirjakokoelmansa olisi 80 000 pesetan arvoinen?"

Rouva Montenero ymmärsi, että hänen nyt oli tehtävä tili pojalleen ja hän katsoi parhaaksi tehdä se heti. Niinpä hän tunnusti polttaneensa rippi-isänsä kehotuksesta kaikki kirjat ja luvanneensa tälle keskeyttämättä ja aina kaikin tavoin vastustaa salatieteitä ja vapaamuurariutta, jotta hän siten sovittaisi ja hyvittäisi sen, minkä hänen miehensä papin mielestä oli rikkonut.

Monteneron äidin oli pakko kaikin keinoin välttää jatkuvaa keskustelua tästä asiasta. Hän pelkäsi miehensä ystävän oikeutettuja moitteita sekä poikaansa, jonka omaisuutta hän kirjaston arvolla oli vähentänyt. Hänhän oli aina kertonut, ettei isällä ollut kirjoja ollutkaan. Hän arveli kuitenkin löytävänsä jonkunlaisen pelastuksen siitä, että hän tekisi oman poikansa naurettavaksi Mestarin silmissä tai ainakin asettaisi hänet väärään valaistukseen.

"Herra konsuli", hän sanoi, "kääntäkäämme lehti. Puhukaamme jostain muusta. Katsokaa, poikaani ei pidä ottaa vakavasti. Hän muuttelee mielipiteitään kuin vaatteita. Nuorena ylioppilaana hän uhrasi kaikki sunnuntainsa ollakseen alituiseen Josefin seurakunnan kokouksissa. Kuinka usein iloitsinkaan nähdessäni sen lämmön ja vakaumuksen, millä hän puolusti katolilaista kirkkoamme! En tiedä mistä johtui, että hän äkkiä muutti mieltään. Pian jäi hän pois kokouksista. Ehkäpä hän oli joutunut huonoon seuraan. Sitten hän tuli kerran luokseni väittäen kääntyneensä protestantiksi ja aikovansa antaa kastaa itsensä evankeliseen kirkkoon. Hän oli siihen aikaan vain kehittymätön nuorukainen, enkä tiennyt tuliko minun lähettää hänet lääkärin luo, jotta tämä tutkisi hänen syyntakeisuuttaan, tai rankaisisinko häntä ruumiillisesti. Vähän ajan kuluttua hän oli jättänyt tämän ajatuksen.

Ensimmäisinä vuosina kadettiopistossa ollessaan hän kuvitteli tulleensa ateistiksi. Kuinka silloin rukoilinkaan hänen puolestaan, että hän palaisi järkiinsä. Myöhemmin väittelimme sitten spiritismistä ja viime aikoina sanoi hän olevansa spiritismin vastustaja, vaikka hän jonkin aikaa sitten oli sitä puolustanut. Nyt hän sanoo taas, ettei salatieteillä ole mitään tekemistä spiritismin kanssa.

Erään kerran väitti hän, että vapaamuurareilla on jotain tekemistä salatieteiden kanssa, toisen kerran taas, ettei se ole totta, vaan että se oli yhdistys, joka yksin omaan käsitteli eettisiä ja hyvän tekeväisyyskysymyksiä. Hän haaveilee siis tänään yhdestä, huomenna toisesta. Hänestä ei yksinkertaisesti pääse selville. Luulen, ettei hän itsekään tiedä, mikä hän on ja mitä hän tahtoo."

Montenero ei valitettavasti voinut vastata tähän mitään, sillä tavallaan hänen äitinsä oli oikeassa.

Rasmussen, joka huomasi hänen neuvottomuutensa, kääntyi nyt aivan rauhallisena oppilaansa äidin puoleen sanoen:

"Armollinen rouva, sitä mitä nyt kerrotte pojastanne, pidän aivan luonnollisena. Niin käy melkein jokaiselle, joka etsii valoa. Luulemme löytävämme apua ja tietoja kirjoista so. omaksumalla vieraita mielipiteitä, kunnes kautta yön pääsemme valoon ja yhä laajempine kokemuksinemme ja mitä erilaisimmissa kouluissa edelleen oppien pääsemme päämäärään, joka vastaa nykyistä kehitysastettamme."

Näin lausuessaan oli Rasmussen jo katsellut kelloaan ja sanoi nyt:

"Valitettavasti en saata viipyä kauemmin, vaan on minun lähdettävä. Se on minusta todella hyvin ikävää, mutta toivon, että tapaamme taas pian toisemme."

He kutsuivat tarjoilijan, maksoivat laskunsa ja lähtivät.

Montenerolla olikin todella seuraavina päivinä tilaisuus puhutella Mestariaan. Hän oli tehnyt valmiiksi tutkielman kalenterikiven kabbalasta, jonka työn Mestari oli jättänyt hänelle koetyöksi ja oli koonnut seuraavan esityksen:

"Kabbala on vanhojen juutalaisten salatiede, joka on syntynyt osaksi heidän perinnäistiedoistaan, osaksi muista oppijärjestelmistä. Egyptin temppelipyramideista löydettiin 22 seinämaalausta, jotka esittivät hieroglyfisiä kuvia. Yksi toisinto näistä kuvista elää vieläkin mustalaisten pelikorteissa ja he väittävät, kuten tiedetään, voivansa ilmoittaa tulevaisuuden. Tässä mustalaisten korttikirjassa piilee kokonainen maailmantiede pääpiirteissään.

Näitä kuvallisia tai vertauskuvallisia esityksiä tavataan myöskin vanhan ajan temppeleissä ja se viittaa kaikkien uskontojen yhtenäiseen alkuperään. Niinpä tavataan niitä veistettyinä kallioon Pääsiäissaarien (Tyynellä merellä) jättiläismäisten kuvapatsaiden jalustoissa, inkojen temppelissä Paucortambon luona Perun ylätasangolla, muinaisten meksikolaisten pyramideissa ja temppeleissä. On myöskin todistettu, että kristillisen raamatun uskonnolliset henkilöt, roomalaisten ja kreikkalaisten jumalien nimet, atsteekkien ja inkalaisten papit ja johtajat esittivät luonnonvoimia. Tämä ei kuitenkaan merkitse, ettei mainittuja henkilöitä todellisuudessa olisi elänyt. Itse Kristus, samoin kuin monet muut suuret vihityt, ovat samalla kertaa sekä vertauskuvia että historiallisia henkilöitä. Apostoli Paavali myöntää, että raamatulliset henkilöt, samoin kuin Vanhan Testamentin olennot merkitsevät myöskin jotain muuta. Hän sanoo Gal. epistolassa 4. luvun 22. jakeessa, että sikäli kuin Abrahamin pojat ovat syntyneet orjatytöstä tai vapaasta naisesta, he esittävät kahta testamenttia. Tämä koskee myöskin Quetzalcoatlia, joka todella kyllä oli pappi ja kuningas, mutta samalla taru elää tähän päivään asti. Hän esittää pääosaa atsteekkien kalenterikivessä. Tämä kivi, atsteekkien kalenterikivi, on esitetty hieroglyfeinä, kuten kaikki mytologiat ja aikaisemmat filosofijärjestelmät. Se alkaa, kuten kabbalasta näemme, kolmiluvulla, joka esittää alempaa kolmiota. Sitten näemme suuren keskuskolmion ja ylemmän nelikulmion. Kymmenen kärkeä esittää kymmentä Selirotia. Kristillinen kolminaisuus, Isä, Poika ja Pyhä Henki, esiintyy selvästi näissä kuvissa.

Meksikolaisen kalenterikiven keskustassa olevat kasvot esittävät Xiuhtecutlia, tulijumalaa tai sinistä herraa, joka samalla on tulisen ympyrän ja sinisen taivaankaaren jumala. Vanhat meksikolaiset nimittivät Xiuhtecutlia myöskin jumal-isäksi ja toisaalta taas nimitettiin Quetzalcoatliksi so. Jumalan pojaksi. Tämä esittää tärkeää osaa meksikolaisessa eläinradassa. Samalla kuvataan hän myöskin Ranahuatlina, aurinkojumalan henkenä, voitaisiinpa sanoa "pyhänä henkenä". Kolminaisuus esiintyy siis meksikolaisilla vieläkin selvempänä kuin kristinuskossa.

Auringonkasvojen, elämänantajan ympärille ryhmittyy neljä olentoa, jotka ovat verrattavissa kristillisten tarujen neljään evankelistaan, jotka taas vuorostaan kuvaavat neljää elementtiä. Se kolminaisuus, joka tässä on lyhyesti kuvattuna, esittää nykyaikaisessa mielessä ainetta, voimaa ja impulssia tai materiaa, energiaa ja älyä, joka taas vastaa filosofien ruumista, sielua ja henkeä. Kalenterikivi kokonaisuudessaan esittää taas keskusaurinkoa ympäröivine alempine aurinkoineen.

Vanhat meksikolaiset uskoivat, kuten kabbalistitkin kaikkialliseen substanssiin ja kuvasivat auringossa kaikkiallisena henkenä elämänjakajaa, joka virtasi keskustasta koko maailmankaikkeuteen itsetietoisten yksilöiden muodostaman fluidumin välityksellä. On ilmeistä, että muinaisten meksikolaisten vihityt tunsivat atomin kaikkiallisen energian konkreettisena ilmaisuna ja maailmankaikkeuden, kosmoksen loppumattomana vuorovaikutusten ja muotoerilaisuuksien ketjuna, joka vain näyttää olevan riippuvainen atomien erilaisista yhtymistä."

Montenero oli kuvatessaan atsteekkivertauskuvaa selittänyt atomin koostumusta aineena, energiana ja älynä ja viitannut samoihin ehtoihin jokaisessa planeetassa ja jokaisessa auringossa, sekä myöskin puhunut inter- ja infra-atomillisista energiasäteistä kaikkiallisena magnetismina. Hänen kuvauksensa atomin tajunnasta tai sen latenteista kyvyistä oli hyvin mielenkiintoinen.

Provosoidakseen Rasmussenia selityksiin, hän oli myös kirjoittanut tutkielman menetelmästä, jonka avulla lyijy muutettiin kullaksi. Ja muistellessaan Mestarinsa saksalaista syntyperää oli Montenero pidemmässä luvussa osoittanut vanhojen germaanien hakaristin suhdetta muinaisten meksikolaisten uxtmalristiin ja todistanut, ettei ainoastaan risti ollut olemassa jo 20 000 vuotta ennen Kristuksen syntymää, vaan myöskin, että kristillinen legenda esitettiin Meksikossa jo tuhansia vuosia ennen Kristuksen syntymää, — että vanhat intiaanit viettivät messuja, tunsivat 40-päiväiset paasto- ja katumusajat, valmistivat suitsutusta kopaalihartsista ja tarkoin tunsivat, kuten me tänä päivänä, taivaan, helvetin ja kiirastulen, — että he palvelivat ristiä jo kauan ennen kuin Amerikka löydettiin, — että meksikolaisille ei kristinuskoa tuotu uutena, vaan että kristillinen valloittaja hävitti sen heidän keskuudestaan.

Murheelliselta Montenero-raukasta tuntui, ettei Mestarilla koskaan ollut mahdollisuutta lukea hänen huolellisesti valmistamaansa tutkielmaa.

*

Konsuli Rasmussen ei ollut enää viimeisinä viikkoina voinut ottaa osaa rosenkreutsilaisten kokouksiin, sillä hänen oli valmistauduttava matkalleen, jolle hän pian lähtikin.

Veljet viettivät hänen lähtöään juhlallisella veljesaterialla. Konsulivirkansa hän oli jättänyt sijaiskonsulin hoidettavaksi.

Kun sanomalehdet kertoivat hänen matkalle lähdöstään, hän oli jo vaimoineen kaukana aavalla merellä.

Havannasta saakka heidän merimatkansa oli hyvin vaivaloinen. Karibian merellä nousi ankara myrsky, niin että meksikolainen höyrylaiva keinui ja huojui kuin pähkinänkuori jo vähän matkan päässä Länsi-Intian saarista.

Kaikki matkustajat olivat merisairaita ja pelkäsivät ajelehtivia miinoja. Sota oli aivan vasta päättynyt, eivätkä liittoutuneet, sen enempää kuin keskusvallatkaan olleet ennättäneet saattaa miinojaan turvaan. Rasmussen oli päinvastoin kuin vaimonsa ja kaikki muut horjumattoman rauhallinen.

Miltei kaikki matkustajat tunsivat toisensa ja seuraa pidettiin niin hyvin kuin voitiin. Kaikesta huolimatta aika kului merkillisen nopeasti ja pian iloittiin laivan saapuvan Hampurin satamaan.

Rasmussenin perhe aikoi viipyä jonkin aikaa Hansakaupungissa.

Paitsi Berliinissä asuvaa sisarta, ei heillä ollut Saksassa sukulaisia, joiden luona he olisivat voineet oleskella.

Rasmussenin sisar oli ollut Kersten-nimisen liikemiehen kanssa naimisissa. Tästä liitosta oli syntynyt vain yksi tytär, joka sisaren kirjeistä päättäen ei tuntunut olevan aivan terve. Tarkemmin hän ei asiasta tiennyt. Sisar kirjoitti hänelle hyvin harvoin ja silloinkin vain lyhyitä kirjeitä. Tästä huolimatta hän oli ennen lähtöään ilmoittanut rouva Kerstenille tulostaan Saksaan ja pyytänyt tätä olemaan häntä vastassa laivalla Hampurissa. Nyt oli hän asunut vaimoineen jo monta päivää Hamburger Hofissa, eivätkä he vastaiseksi olleet kuulleet mitään sisaresta. Silloin he odottamatta saivat vieraakseen nuoren miehen, joka ojensi Rasmussenille seuraavan kirjeen.

"Rakas veljeni.

Kuten jo usein olen kertonut, minulla on sairas tytär, jota en voi jättää yksin. Sen tähden minun ei ollut mahdollista olla sinua vastassa Hampurissa. Tämän tuojalla, lääket. kand. Bernhard Reimannilla, isäntämme pojalla, oli sattumalta asiaa Hampuriin ja hän lupasi hakea Sinut käsiinsä. Bernhard on meille hyvin läheinen ja osaa selittää Sinulle kaiken, mikä meitä koskee. Toivottavasti tulet pian Berliiniin, missä Sinua odottaa rakastava sisaresi.

Sinun

Martha Kersten, synt. Rasmussen"

Rasmussen otti Bernhard Reimannin vastaan erittäin ystävällisesti, ja he näyttivät ymmärtävän toisiaan hyvin, mikäli eroavuus iässä, tiedoissa ja kokemuksissa sen salli.

Bernhard Reimann oli sattumalta läsnä Rasmussenin keskustellessa toisten salatieteilijöiden kanssa yliaistillisista asioista. Tämä teki nuoreen lääketieteen opiskelijaan valtavan vaikutuksen. Bernhard tuli siitä heti vakuuttuneeksi, että rouva Kerstenin sairaan tyttären, Ilsen, enosta tulisi hänen tulevien opintojensa opastaja, sillä hänkin oli jo pitemmän aikaa harrastanut okkultisia kysymyksiä.

Vaikkakin se liikeasia, joka Bernhardin oli isänsä puolesta toimitettava Hampurissa, oli jo ensimmäisenä päivänä suoritettu, viipyi hän siellä vielä viisi päivää voidakseen keskustella Rasmussenin kanssa. Ellei hänen äitipuolensa olisi lähettänyt pikakirjettä, kysyäkseen viipymisen syytä ja sanoen isän ankarasti vaativan hänen kotiintuloaan, niin hän olisi jäänyt sinne vielä pitemmäksi aikaa.

Palattuaan Berliiniin oli Bernhard aivan muuttunut. Hän osoitti niin suurta ihastusta eno Rasmusseniin, että hänen vanhempansa tulivat todella uteliaiksi.

Rosenkreutsilaismestari ei kuitenkaan kiirehtinyt pois Hampurista. Päinvastoin häntä pidättivät siellä monet kiehtovat asiat.

Ei ainoastaan keskustelut etevien kabbalistien kanssa, vaan myöskin monet kirjakokoelmat tarjosivat hänelle runsasta tutkimusaineistoa, vaikkakin Berliinin Kuninkaallinen Kirjasto oli paljon rikkaampi kuin hansalainen. Myöskin tottumattomuus sen ilmanalan vaikutuksiin, mihin hän pitkän matkansa kautta oli siirtynyt, vaikutuksiin, jotka, kuten hän hyvin tiesi, olivat hyvin tärkeitä magneettisellakin alalla, pakottivat hänet viipymään vanhassa Hansakaupungissa vähintään parisen viikkoa. Ja kun vielä 11–12 päivänä näistä neljästätoista sattui olemaan epäystävällinen, raaka ja sateinen ilma, niin tämä lepohetki teki hyvää Rasmussenille matkalla Berliiniin sisarensa perheen keskuuteen sekä sieltä unkarilaiselle tatralle.

Sisarensa hän oli rauhoittanut pitkällä kirjeellä.

*

Vihdoin avioparin lähtöpäivä läheni, viimeinkin.

Päivä-D-juna vei heidät kuin siivillä valtakunnan pääkaupunkiin, jossa he ollakseen sisarelle vaivaa tuottamatta sijoittuivat kaupungin hienoimpaan ja kalleimpaan hotelliin, Adloniin. Tässä suhteessa ei Rasmussenin tarvinnut kieltää mitään itseltään, eikä hän sitä tehnytkään, vaikkakin hän kaikissa muissa elämän olosuhteissa, kuten muutkin täysimittaiset miehet, joille ihmisen ja henkisen olemassaolon syvyydet ovat selvinneet, pani äärettömän vähän merkitystä kaikkeen siihen, mikä aine-elämän lapsille on pääasia.

Jo aamulla tulonsa jälkeisenä päivänä Rasmussen kävi tervehtimässä sisartaan, eikä Bernhardkaan suostunut pysymään sieltä poissa, kun hän rouva Kersteniltä oli kuullut enon tulosta.

Rouva Auguste Reimann, Bernhardin äitipuoli, kuljeskeli kiihtyneenä edestakaisin suuressa ruokailuhuoneessa. Hänen kasvonsa olivat synkät ja kaksi syvää ryppyä kohosi nenänjuuresta korkealle otsaan.

Hän seisahtui pelästyneenä suuren pöytäkellon eteen, kun tämä alkoi lyödä neljää. Hän katsahti viisaria. Niin, todella, kello oli neljä, eikä hänen poikansa vielä ollut palannut. Kuitenkaan opisto ei kestänyt kuin kello kahteen. Hänen miehensä, kutomatehtaan omistaja, joksi hän isänsä kuoleman jälkeen oli tullut, katsoi välinpitämättömänä vaimoonsa. Hän hautoi mielessään raskaita ajatuksia, joista hänen vaimonsa ei tiennyt mitään.

Vaikka hänen avioliittoaan toisen vaimonsa kanssa ei tosin voinut sanoa onnettomaksi, hänen kodistaan puuttui paljon sellaista, mikä olisi sen tehnyt miellyttäväksi. Hänen vaimollaan ei ollut kykyä levittää lämpöä kotiinsa.

Reimannin ensimmäinen vaimo oli kuollut heidän poikansa syntyessä. Vuotta myöhemmin oli hän vienyt Augusten, nykyisen vaimonsa, alttarille. Bernhard ei siis tuntenut muuta äitiä kuin tämän. Ja Reimannin oli myönnettävä, että hänen vaimonsa rakasti poikaa kuin omaa lastaan. Hänestä ei mikään ollut niin kiusallista kuin muistutus siitä, että hän vain oli äitipuoli.

Tänään hänen vaimonsa näytti tavallista hermostuneemmalta. Kiihtyneenä sanoi tämä äkkiä:

"En ensinkään ymmärrä, mitä se nulikka ajattelee, kun uhraa parhaan aikansa Ilselle. Juuri nyt kun hän opiskelee ja aikoo valmistua silmälääkäriksi, hänen tulisi käyttää aikansa paremmin. Kuinka sinä saatoitkaan hyväksyä hänen vetelehtimistään Hampurissa viime viikolla? Käy lopuksi niin, että hän saa reput tutkinnossa, — ja kaikki tämä tuon sokean tähden."

Puolison vaietessa hän jatkoi:

"Hyvä jumala. Eihän hän enää ole lapsi. Hän on kohta kahdenkymmenen vuoden ikäinen. Ja ahkeruutta vaaditaan aina, jos jotain kunnollista tahtoo saada aikaan alalla. Jonka hän — tietysti taas Ilsen mieliksi — on valinnut. Hän hautoo mielessään sitä kiintoajatusta, että hän voisi parantaa hänet sokeudestaan, saattaa hänet vielä näkeväksi."

Reimann naurahti huvitettuna.

"Oletko jo taas tavallisessa aineessasi? En tiedä koskaan mitä sanoa, kun alat jutella Ilsestä ja Benhardista. Anna toki asioiden kulkea omia teitään. Kaikkihan tapahtuu kuitenkin aivan toisin, kuin luullaan. Jätä vihdoinkin poika rauhaan."

Sitten naurahti hän taas itsekseen.

"Niin, sinä naurat tietysti aina, kun minä sanon jotain, naurat kaikelle, mitä poika tekee, sen sijaan että vihdoinkin kävisit tarmokkaasti käsiksi ja lopettaisit hänen haaveilunsa tuon kerjäläisjoukon kanssa."

"Ketä sinä tarkoitat kerjäläisjoukolla, Auguste", Reimann kysyi vakavan näköisenä. "Et suinkaan rouva Kersteniä?"

"Juuri häntä tarkoitan", rouva Reimann vastasi kiivaasti.

"Auguste! Häpeäisit käyttää tuollaista kieltä. Sinähän tiedät, että he ovat työskennelleet koko ikänsä meidän puolestamme ja jos heillä ei sen suurempaa omaisuutta ole, niin se on ensi sijassa minun syytäni. Tulen puolustamaan aina tuota rouvaa, muista se. Muuten, niin eivät he niin köyhiä olekaan. Hänen veljensä Meksikosta, joka häntä aina on tukenut, on nykyään täällä ja sanotaan, että rouva Kertsen ja Ilse ovat hänen ainoita perillisiään. Suon sen mielelläni tuolle sokealle tyttöselle. He ovatkin vain sinun silmissäsi köyhiä. Muut ihmiset pitävät heitä hyvinvoipina."

"No, jos kaikki ihmiset olisivat hyvinvoipia siksi, että heillä on rikas veli, niin mentäisiin toki liian pitkälle. Siinä tapauksessahan voisi armollinen rouva jo pukeutua pitsivaatteisiin", sanoi hän ivallisesti.

"Auguste, pyydän, jätä rouva Kersten rauhaan."

Rouva Reimann naurahti taas ivallisesti ja jatkoi:

"En ymmärrä miksi aina taistelet tuon rouvan puolesta."

"En taistele rouvan puolesta, oikaisen vain sen, minkä sinä esität väärin", jatkoi mies rauhallisena.

"Vai niin. No — sitten kai minä erehdyn siinäkin, että Bernhard käyttää jokaisen vapaahetkensä juostakseen Ilsen luo?"

"Anna hänen sitten herran nimessä tehdä se. Hänhän opettaa lasta."

"Opettaa? Lasta? Todellako? — Minua naurattaa. Opetusta lapselle, joka on — no — kuinka vanha hän onkaan? Seitsemän- tai kahdeksantoistavuotias. Niin onhan toki aikakin, että hän jotain oppisi. Mutta — kuinka kauan hän on häntä opettanutkaan? Kai yhtä kauan kuin hänellä on ikää?" ivaili hän ilkeämielisesti edelleen.

"Sekoitat leikkivuodet kouluvuosiin", mies huomautti.

"Ja sinä sekoitat koululapset nuorukaisiin. Kummatkaan eivät enää ole lapsia ja lapsista tulee täysikasvuisia."

"Mitä se merkitsee?" Reimann sanoi kiivastuen.

"Se merkitsee sitä, että hän hänet lopulta nai."

"Lopeta nyt... Tietäähän Bernhard, että Ilse on sokea ja että tulevaisuus vaatii häneltä muuta. Hänen täytyy joskus hankkia itselleen varakas ja kaunis vaimo."

Mies oli lausunut tämän huomautuksen vain vihdoinkin päästäkseen rauhaan vaimostaan. Mutta tämä ei vieläkään halunnut vaieta, vaan jatkoi: "Itse asiassa eivät nuo ihmiset meille kuulu."

"Eipä niinkään, mutta sinä lienet unohtanut, että ennen kun minä tunsin sinut ja ennen kuin rouva Kersten meni naimisiin, te olitte läheisiä ystäviä. Vastahan minä hänen, ainoan ystävättäresi kautta opin sinut tuntemaan. Ja elimmehän sovussa vielä hänen onnettoman lapsensa ensimmäisinä elinvuosina aina hänen valitettavasti liian aikaiseen kuolleen puolisonsa kuolemaan asti."

"Oi, anna sinä kuolleiden olla rauhassa", hänen vaimonsa huudahti.

"Teen sen. Heillä ei ole mitään tekemistä sinun huonojen tuuliesi kanssa", Reimann jatkoi katkerasti. "Mutta kaiken tuon olet unohtanut. Minä iloitsen Bernhardista, joka ei kevytmielisesti ole jättänyt lapsuutensa leikkitoveria, kuten useimmat nuorukaiset, jotka eivät kyllin nopeaan ennätä herääviä sielujaan liassa ryvettää. Juuri siitä kiitän häntä. Ja onpa vieläkin kiitettävämpää, että hän uhraa vapaan aikansa onnettomalle, jonka yön hän ehkä valaisee elämänsä valosäteillä. Olen usein kuullut, kuinka tuo mitään aavistamaton lapsukainen, kun hän tuskin vielä pysyi jaloillaan, huudahti ilosta kuullessaan Bernhardin äänen ja olen nähnyt, kuinka hän väsymättä piteli kätösiään ojennettuina, että Bernhard saisi täyttää ne hiekalla. Juuri nämä ensimmäiset leikit ovat sitoneet lapset sydämellisillä ystävyyden siteillä tähän asti. Kyse on vain tästä, ja kaikki muu on turhaa luuloa."

Lausuessaan nämä sanat hän astui hiukan pyylevän, kiihtyneen vaimonsa ohitse ja sulki oven jälkeensä. Ulkopuolella hän sytytti sikarinsa, painoi panamahatun päähänsä ja valmistautui menemään tehtaaseen, kun joku pitkin harppauksin juoksi portaita ylös, syöksi käytävään ja huudahti: "Jumalan rauha, isä."

"Hyvää päivää poikaseni. Ajattelinkin juuri, että sinä se olet. Pian harppaat portaat jo yhdellä hyppäyksellä", sanoi isä nauraen. Hänen sydämensä paisui riemusta katsellessaan poikansa raikkaita kasvoja ja harmaansinisiä silmiä, joista avoin, luja tahto loisti häntä vastaan. "Tuo tiesi, mitä hän tahtoi! Sellainen luonne kulkee määräperäisesti tietään nuoruudestaan huolimatta", ajatteli hän. Hän luotti suuresti poikaansa.

"Pusketko ahkerasti", hän kysyi ohi kulkiessaan.

"Totta kai, muuten ei tohtorinarvo putoa syliini. Jotain on sen puolesta tehtäväkin. Mutta eihän se minusta niin vaikeaa olekaan."

"Silloinhan hyvin käy. Näkemiin siis, poikaseni."

"Näkemiin, isä."

Ovi sulkeutui.

Bernhard meni miellyttävää hyvinvointia osoittavaan huoneeseensa. Kun hän avasi oven, kirkas auringonvalo virtasi häntä vastaan. Raskas, vihreä nahkatuoli, joka väriltään ja vivahduksiltaan tarkasti sopi hyvin kirjakaappiin ja muuhun sisustukseen, loisti tässä valaistuksessa melkein kultaisena. — Seinillä oli kauan sitten kuolleiden mestarien kuparipiirroksia. Vihreät silkkiset ikkunaverhot oli vedetty syrjään, niin että melkein saattoi kosketella ulkopuolella kukkivien lehmuksien oksia. Niiden voimakas, huumaava tuoksu täytti huoneen.

Benhard sulki ikkunan ja veti ikkunaverhot puoleksi kiinni. Hän rakasti hämärää. Sytytettyään savukkeen hän ojentautui pitkäkseen leposohvalle väsyneenä pitkästä yötyöstä ja vaipui pian rauhalliseen virkistävään uneen.

Hän ei levännyt kauaa, ennen kuin hän taas heräsi heikkoon rapinaan. Hän hypähti nopeasti jaloilleen. Hän näki äitinsä seisovan kirjoituspöydän ääressä Ilsen valokuva kädessään. Merkillistä, mitä kauemmin hän kuvaa katseli, sitä luotaantyöntävämmiksi muuttuivat hänen kasvonsa. Hänessä kasvoi kalvava mustasukkaisuus, jota hän turhaan yritti hallita.

"Oi, anteeksi äiti, luulin sinun menneen teekutsuille salaneuvoksettaren, rouva Wilckensin luo. Sanoit eilen illalla aikovasi mennä sinne. Olen kovin pahoillani, etten tullut sinua tervehtimään."

Näin puhuessaan hän suuteli nöyrästi äitinsä kättä.

Tämä rypisti kulmakarvojaan ja sanoi laskiessaan valokuvan paikoilleen:

"Kunnioitus unohtuu usein, kun äidit vanhenevat ja poika kypsyy nuorukaiseksi."

"Äiti. Mistä olet saanut syytä tuollaiseen moitteeseen?" Bernhard kysyi pahoillaan. Silmät suurina hän tarkasteli äitiään. Hän pelästyi havaitessaan äitipuolensa synkän ilmeen. Oliko hän sairas vai mikä oli tähän syynä?

"Minun mielestäni nuorten tyttöjen kuvat sopivat hyvin huonosti opiskeluhuoneeseen", sanoi äiti moittien.

"Tarkoitatko Ilse Kersteniä?"

"Kyllä, tietysti. En ymmärrä, minkä tähden tuo kuva on keskellä kirjoituspöytääsi. Luonnollisesti se vie ajatuksesi syrjään opiskelusta, suorastaan häiritsee."

"Aivan päinvastoin, äiti rakas. Se juuri kannustaa minua."

"Tämäkö kuva? Tuo sokea? Mitä ihmettä?" Kysymyksensä tulivat kiivaina.

"Hyvin mahdollista, etten toista onnetonta kohtaan tuntisi yhtä syvää sääliä, tai pikemmin veljesrakkautta, kuin häntä kohtaan, jota jo kapalolapsena puutarhassa nelivuotiaana kantelin sylissäni. Oi, kuinka ylpeä olinkaan, kun rouva Kersten ja sinä sallitte sen minulle ja sitten, kun opetin häntä juoksemaan..."

"Ihailen muistiasi", rouva Reimann keskeytti terävästi. "Sehän kuuluu jo menneisyyteen."

"Tietysti. Tahdoin sillä vain huomauttaa, että Ilse ja minä olemme kasvaneet kuin sisarukset. Hän on sitä paitsi hyvin lahjakas tyttö. Hän on musikaalinen tavalla, jota voisi sanoa aivan ihmeelliseksi. Hän soittaa korvakuulon mukaan vaikeammat sävellykset. Kuulisit vain hänen soittavan Chopinin Surumarssia tai Hääkulkuetta Lohengrinistä tai muuta Wagnerin musiikkia, niin varmasti sinäkin ihailisit häntä. Samoin hän soittaa dresdeniläisen säveltäjä Btittnerin viimeisiä teoksia melkein yhtä hyvin kuin Martha Fischbach, joka kuitenkin on tunnettu taiteilija. Kuinka hän sokeana tähän kykenee, on minulle tosi arvoitus. Toisinaan hän soittaa myöskin omia sävellyksiään, niin täydellisen kauniita, että aivan hämmästyy. Tämä muistuttaa minulle muuten mieleen tunnetun suuren musiikkimeedion, Mr. Shepardin, joka soittaa pianolla mitä ihaninta musiikkia haltioitumistilassa. — Ilsellä on tämän lisäksi epäilemättä lahjakas taidemaalari."

"Älä kuitenkaan pidä minua niin yksinkertaisena, että sitä uskoisin", äiti vastasi täynnä kiukkua.

"Ei, ei, äiti, se on todella täyttä totta."

"Jos myöntäisinkin, että hän saattaa soittaa korvakuulolta, niin en kuitenkaan missään tapauksessa usko, että hän maalaa. Ilsehän on sokea", äiti jatkoi vastustellen.

"Hän sanoi minulle kerran kysyessäni selitystä tähän: Te tarvitsette aina silmiänne saadaksenne jotain aikaan. Minulle on Jumala antanut sisäisen katseen, sielun silmän."

"Sitä en ymmärrä", rouva Reimann keskeytti kiivaasti. "Mitä on sisäinen katse?"

Bernhardin kasvoilla väreili hymy hänen vastatessaan:

"Äiti. Maan ja taivaan välillä on paljon sellaista, mistä oppineet eivät saata uneksiakaan."

"Senkin tiedän. Se on kaunis laastari, millä okkultistit tai spiritistit peittävät tietojensa aukot."

Taaskin Bernhard hymyili, mutta ei ennättänyt vastata, sillä hänen äitinsä jatkoi:

"Nuo kai ovat mielipiteitä, joita Rasmussen Hampurissa sinuun istutti. Hänhän kuuluu olevan mitä suurin petkuttaja. No niin, oletpa löytänyt todella hauskan okkultisen mestarin."

"Ei, tuo on väärä syytös. Nuo asiat tunnen jo entuudestaan. Juuri Ilsen kautta, joka näyttää minusta olevan aivan harvinainen meedio, olen päässyt lähemmäksi tätä tiedettä. Jo viime vuonna tilasin Du Prelin, kuuluisimman spiritistisen filosofin teoksia, samoin Crookes'in kirjoituksia, sitten Aksakowin, joka, varsinkin "Animismus and Spiritismus"-nimisessä teoksessaan aineellistuneiden henkien avulla todistaa helposti vääriksi entisajan selitykset mystisistä ilmiöistä ja osoittaa, että nämä mystiset ilmiöt ovat suurimmaksi osaksi selitettävissä vain ruumiin ulkopuolella toimivien, siis kuolleiden henkien kautta. Ja sitten tuo suuri näkijä, Andrew Jackson Davis, joka jo kukaties kuinka kauan edeltäpäin ennusti maailmansodan, ja Kant, Hegel, Schopenhauer, Fiedler, jotka aivan erityisesti työskentelivät tällä alalla, — kaikki nämä ovat johtaneet minut lähemmäksi toista maailmaa ja opettaneet minut tunnustamaan luonnollisiksi ne mystiset asiat, jotka toisille ovat selittämättömiä."

Rouva Reimann näytti ivalliselta.

"He ovat saaneet sinusta hyvän oppilaan, joka sokeasti uskoo, mitä ei näe. Minä uskon vain sitä, mitä näen."

"Suo anteeksi, äiti, sinä olet yksi niiden monien joukossa, joista Jeesus sanoo: Ellette näe tunnusmerkkejä ja ihmeitä, niin ette usko. Mutta minä olen nähnyt ja olen kuullut ihmeitä, en vain nykyään Rasmussenin luona, vaan jo aikaisemmin Ilsen kautta. Anna minun kertoa:

Hän oli silloin vielä lapsi. Oli iltahämärä. Rouva Kersten oli tuonut meille huvimajaan vilvoittavaa keittoa. Hän aikoi uudelleen poistua hakeakseen leivoksia, kun Ilse äkkiä huudahti kauhistuneena:

’Auttakaa. Pelastakaa. Hyvä jumala, kuulkaa kuinka ihmiset huutavat. Laiva uppoaa, — tuo suuri, ylväs, kaunis laiva. Kaikki juoksevat keulaan. Oi, mikä valitus. Laiva häviää. Jäävuori jakaa sen kahtia. Näen sen selvästi. Oi, kuinka äidit huutavat.’

Rouva Kersten juoksi apuun ja piteli käsivarsillaan Ilseä, joka oli pyörtynyt. Vähän ajan kuluttua hän oli taas ennallaan ja söi keittonsa ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän ei itse ollenkaan muistanut, mitä oli nähnyt.

Viikkoa myöhemmin kaikista sanomalehdistä luettiin Titanicin kauheasta onnettomuudesta, jonka Ilse jo kaikkine yksityiskohtineen oli nähnyt."

Rouva Reiman kuunteli jännittyneenä hänen poikansa jatkaessa:

"Toisen kerran — olimme silloin kumpikin jo yli 15 vuoden ikäisiä — talutin häntä Tiergarteniin kävelemään. Myrskyn viileyttä oli ilmassa. Hän tunsi itsensä vähän väsyneeksi, minkä tähden vein hänet penkille, suuren pyökkipuun alle. Kuulin kaukaa lähenevän ukonilman pauhun ja ennen kuin aavistimmekaan rajuilma puhkesi päittemme päällä. Ilse hypähti pystyyn ja sanoi:

’Tule. Vie minut kiireesti kotiin. Äiti on peloissaan.’

Mutta kun tahdoin suojella häntä rankkaa sadetta vastaan asetuimme kolmen hyvin lähellä toisiaan kasvavan kuun alle. Salama ja ukkonen seurasivat nopeasti toisiaan. Äkkiä Ilse huudahti, tarttui suonenvedontapaisesti käsivarteeni ja veti minut pois puiden lehvien muodostaman suojakatoksen alta. Suutuin tästä ja toruin häntä ymmärtämättömyydestä. Silloin huusi hän itkien:

’Tahdotko sitten, että salama lyö sinut kuoliaaksi?’

Hän veti minut pois.

Tuskin olimme päässeet jonkin matkan päähän, kun salama löi siihen paikkaan, missä juuri olimme olleet."

"No, silloinhan sinun on tuota sokeaa kiittäminen elämästäsikin", rouva Reimann sanoi ivallisesti.

"Niin varmasti onkin."

"Ja hän varmaankin maalasi heti koko näytelmän", hän pilkkasi edelleen.

"Äiti. Ivasi ei totisesti ole paikallaan", sanoi Bernhard vakavana.

"Kuinka niin? Sinähän sanoit, että hän myöskin maalaa ja — "

"Niin, varmasti. Ja sitä olen itse sitä useammin ihmetellyt, viimeksi menneellä viikolla", Bernhard jatkoi. "Istuimme puutarhassa puhelemassa. Oli jo vähän hämärä. Hän piteli sylissään muutamia ruusuja. Hän otti yhden käteensä ja kysyi miltä se näytti ja mikä väri siinä oli. Sanoin, että se oli punainen.

’Niin, sen tunnen tuoksusta’, hän huudahti, ’punaisilla on voimakkaampi tuoksu, kuin keltaisilla ja valkoisilla.’

’Siis erotat värin tuoksusta’, kyselin tiedonhaluisena.

’Niin, sen teen. Tahdoin oikeastaan tietää, kuinka ruusut ovat rakentuneet.’

Silloin kuvasin ruusun rakennetta ja kerroin, kuinka terälehti taipuu toiseen emin ympärille. Hän hiveli notkeilla sormillaan kevyesti ruusua ja koetteli terälehteä toisensa jälkeen. Niiden ollessa irtonaisina hänen kädessään, vapauttava hymy nousi hänen kasvoilleen.

’Nyt tiedän aivan tarkkaan minkä näköisiä ne ovat. — Anna minulle paperipalanen ja teräväkärkinen kynä, niin näytän sinulle, että olen oikeassa’, hän huudahti iloisena.

Annoin heti, mitä hän halusi ja vein hänet puutarhapöydän ääreen, jolle asetin vihkon alustaksi. Sitten tartuin hänen käteensä ja panin sen paperin päälle pistäen kynän hänen sormiensa väliin. — Liikutuksesta hän veti syvään henkeään, sitten hän silitteli vasemmalla kädellään joitakin kertoja otsaansa ja ensin hitaasti, sitten hän piirsi nopeammin puoleksi auenneen ruusun, — eikä vain tämän, vaan myös varren lehtineen.

Hämmästyneenä katselin sokean ihmeellistä työtä. Taiteilija ei olisi voinut piirtää ruusua sen paremmin. Vähän ajan kuluttua hän kysyi, olivatko ruusut sen näköisiä. Hänen sisäisen silmänsä mukaan olivat ne tällaisia."

"Tämä on todella hyvin merkillistä", rouva Reimann sanoi hämmästyneenä. Bernhard luuli jo kääntäneensä äitinsä mielen ja jatkoi:

"Nythän ymmärrät, että minun täytyy auttaa häntä, että minun täytyy tehdä kaikkeni päästääkseni hänet pimeydestä, hänet, joka yössäänkin näkee niin elävää muotokauneutta. Annan elämäni saadakseni hänet näkeväksi. Ja nyt minua elähdyttää uusi toivo, että eno auttaisi häntä", Bernhard lopetti innostuneena.

"Bernhard", rouva Reimann sanoi, "kuinka sinä voit, juuri ennen tutkintoasi lääketieteen opiskelijana, odottaa sellaista maallikolta. Ymmärrän kyllä ihmetyksesi. Mutta siitä huolimatta et saa mennä niin pitkälle, että asetat mahdottomuuden elämäntehtäväksesi ja sen kautta ehkä ainaisen turhan tutkimisen ja miettimisen kautta menetät terveytesi. Ei, niin pitkälle ei asia saa mennä."

"Mitä hyödyttää minua elämä, jolla ei ole tarkoitusta. Minun täytyy tehdä hänestä näkevä. Vain siinä tapauksessa, äiti, ei elämäni ole ollut turha." Äiti katsoi poikaansa mitään ymmärtämättä. Hän pelästyi nähdessään hänet niin lujasti kiintyneenä tähän hyödyttömään ajatukseen.

"Sinä olet kuin isoisäsi, joka joutui turmiolle suunnitellessaan lentolaivan rakentamista", hän sanoi.

"Jonka suunnitelman kaksikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen tuo verraton kreivi Zeppelin toteutti ihmiskunnan siunaukseksi", vastasi Bernhard ylpeänä. "Minkä tähden minun ei siis onnistuisi väsymättömän tutkimuksen kautta saada sokeana syntyneet näkeviksi? Kaikkihan riippuu tapauksista."

Rouva Reimann katseli miettiväisenä poikapuoleensa sanoessaan: "Tahtoisin kuitenkin tietää, mikä on tämän — minun täytyy se sanoa — järjettömän mielijohteen kannustimena?"

"Kannustimena?" Bernhard kysyi hämmästyen. "Mistä puhummekaan? Juuri Ilsestä, jonka sokeus on niin kovin valitettava ja joka minut pakottaa sääliin."

"Sääliin?" hän kysyi ivallisesti. "Ehkäpä sinä sekoitat tämän kunnianhimoon. Muuten on aivan yhdentekevää mihinkä sinä verhoat tunteesi Ilseen."

Polttava puna nousi hänen poskilleen, kun hän jätti poikansa nämä sanat lausuessaan.

Silmät suurina Bernhard tuijotti äitiinsä. Ensi kertaa hänessä nousi viha tätä kohtaan. Oliko tuo äiti, joka kaiken sen jälkeen, mitä hän tätä oli kertonut, niin vähän häntä ymmärsi? Oliko säälintunne hänelle siis niin vieras, ettei se mitään hänessä vaikuttanut? Kuinka hän saattoikaan olla niin kyyninen, hän kysyi itseltään. Hänen otsansa vetäytyi ryppyyn, kun hänen katseensa osui Ilsen kuvaan.

"Kukaan ei voi estää minua yrittämästä kaikkeani saadakseni valoa kuolleisiin silmiisi. Minä tahdon sen", hän sanoi ääneen itsekseen ja uhma loisti hänen silmistään.

Sitten hän ojentautui äkkiä ja tarttui päättävästi kirjoihinsa, syventyen kaikkine ajatuksineen työhön. Hänen täytyi vielä lukea asettamansa sivumäärä ennen kuin lähtisi iltakutsuille professorin luo, jonne häntä oli pyydetty.

*

Kaksikymmentä vuotta Reimannin liikkeessä palvelleen prokuristi Kerstenin leski hääräili ahkerasti puutarhassa talonsa takana. Talon omisti vielä puoleksi tehtailija Reimann, jolla oli siihen 30 000 markan kiinnitys. Tämän hän oli kuitenkin jättänyt rouvalle koskemattomaksi tämän elinajaksi. Korot, elatusapu sekä pieni pääoma, jonka hän oli vanhemmiltaan perinyt, sallivat hänen maksaa kolmikerroksisen talonsa vuokran.

Veljensä, konsuli Rasmussenin tulon jälkeen yritti hän vieläkin huolellisemmin järjestää kotiaan. Vaikkakaan veli ei asunut hänen luonaan, vaan oli majoittunut erääseen parhaimmista hotelleista, hän tahtoi peittää juuri häneltä kaiken, mikä millään tavalla saattoi viitata liian vaatimattomiin olosuhteisiin. Näiden päivien aikana veljeä ei kuitenkaan ollut täällä näkynyt. — Hänellä oli päässä leveälierinen puutarhahattu suojatakseen itseään aurinkoa vastaan, jonka säteet kirkkaina lankesivat valkoiselle sorakivelle. Oikeassa kädessä hänellä oli niinilankoja, joilla hän aikoi sitoa irrallaan olevia tai raskaiden hedelmien painamia kääpiöpuiden oksia. Siellä täällä mehiläinen lehahti pelästyneenä lentoon ja perhonen liiteli hänen näppärien sormiensa lomitse niiden kosketellessa sorjaa liljaa tai poimiessa rikkaruohoja tuoksuvista vihanneslavoista ja sitoessaan tukipuita uhkeille ruusupensaille.

Niin, tästä puutarhatyöstä oli tullut hänelle elämänehto. Sitoessaan riippuvia oksia sai hän ajatuksensa ajetuksi siitä alituisesti kirvelevästä haavasta, joka hänen sieluaan kaivoi madon lailla.

"Äiti. — Pikku äiti. Missä olet? — Oletko täällä?"

Tytön ääni kaikui kirkkaan heleä ilman halki. Rouva Kersten jätti pelästyneenä työnsä ja hänen ruskeat silmänsä katsahtivat yli vihertävän kentän siihen suuntaan, mistä huuto kuului.

"Kyllä, Ilse, minä tulen", hän vastasi heti ja kooten nopeasti tarpeensa hän kiiruhti tytärtään kohti, joka jo tuli puolessa matkassa häntä vastaan. Hän näki tyttärensä kasvot ilosta loistavina.

"Ajattele, äiti, tänään opetus oli niin kovin hauskaa. Bernhard kuvasi minulle Alpit niin ihmeellisellä tavalla, että luulin näkeväni ne. Hän puhui vuorenhuipuista, joilla alppitytöt viettävät kesäisin yönsä taivasalla lehmiensä parissa. Hän kertoi heidän majoistaan, puvuistaan ja elämästään tuolla korkeuksissa. Oi, kuinka se oli ihanaa!

Kuvat tulivat ihan eläviksi sielussani. Bernhard onkin aivan erinomainen kertoja. — Sitten kertoi hän auringosta erilaisine säteineen, aamu-, keskipäivä- ja ilta-auringosta. Samoin hän kertoi keskiyönauringon maasta. Oli merkillistä kuunnella häntä."

Hänen ihastuttavat loistivat säteilevää onnea kasvonsa tästä puhuessaan.

Hetken kuluttua hän lisäsi surumielisenä:

"Vahinko, ettei eno ole täällä ja ettei Bernhard tänä iltana juo teetä kanssamme. Hänen täytyy mennä professorinsa luo. Ja minä kun niin olin ilolla odottanut heitä molempia."

"Tuolla nuorella miehellä on toki tärkeämpää tehtävää kuin sinun kanssasi seurusteleminen. Tiedäthän, että hän parasta aikaa suorittaa tutkintoaan."

Äidin ääni värisi hiukan pahasta mielestä hänen näin puhuessaan. Ilse kuunteli. Sitten hän tarttui äitinsä käteen ja sanoi hiljaa heidän astuessaan edelleen.

"Minullahan ei muita olekaan kuin sinä ja Bernhard, sinä rakas äitini ja hän opettajani ja leikkitoverini."

"Leikkiajat ovat ohitse. Pojasta kasvoi mies. Pian tienne eroavat."

"Äiti", Ilse huudahti. "Älä puhu erosta. Minä en voi sitä kuunnella."

"Mutta lapsi. Ethän voi vaatia, että Bernhard uhraisi sinulle koko elämänsä. Sehän on aivan mahdotonta. Niin ei saa käydä. Hänellä on muita, suurempia velvollisuuksia. Hän kuuluu maailmalle. Hänen täytyy kamppailla elämän myrskyissä ja hänen täytyy elää miehen lailla."

Ilsen hento ruumis värisi, ja äiti tunsi sen hänen kädestään. Sydäntä kouristi hänen katsellessaan Ilsen kalpeita pelästyneitä kasvoja. Oi, kuinka vaikeaksi tulisikaan särkeä nuo hänen lemmikkinsä vaatimattomat elämänilot. Mutta mitä hän saattoikaan tehdä? Eikö hänen pyhä velvollisuutensa ollutkin suojella onnetonta, sokeaa lasta vielä vaikeammista pettymyksistä, vielä suuremmasta onnettomuudesta, joka saattaisi koskea vieläkin katkerammin kuin hänen sanansa? Kokeneena naisena hän tiesi liiankin hyvin, että ainoastaan sääli ja vanha totuttu seurustelu veti nuorukaista hänen lapsensa luokse.

Vai olisiko jo ollut liian myöhäistä?

Tämän ajatuksen noustessa pelko heräsi äkkiä hänen silmissään. Hän avasi ne, niin kuin hänen katseensa ei olisi ulottunut näkemään koko sitä suurta onnettomuutta, joka saattoi kohdata hänen lastaan. Tätä lohduttaakseen hän sanoi:

"Ilse, mitä siitä arvelisit, jos lähtisimme enon kanssa Meksikoon? Siinä ihanassa maassa voisimme ehkä mekin olla onnellisia."

"Kyllä, kyllä, lähdetään", Ilse riemuitsi lisäten kuitenkin heti: "Mutta ei ilman Bernhardia. Hänen täytyy tulla mukaan."

Äitiraukka katseli surullisena lastaan.

"Sinun ja Bernhardin täytyy erota", hän sanoi vakavasti. "Opi ajoissa voittamaan itsesi, Ilse, — ajoissa. Bernhard ei enää saa tulla tänne."

"Jätä minulle toki ystäväni, äiti", Ilse rukoili. "Hän on hämärän olemassaoloni valo. Hän korvaa minulle veljen. Ja hänhän antaa minulle toivoa näkeväksi tulemisesta, hän antaa minulle voimia uskoa. — Äiti, jätä minulle Bernhard. Älä työnnä häntä pois luotani. Kuolisin, jos en enää kuulisi hänen ääntään, jos minun täytyisi kadottaa hänet."

Kyyneleet virtasivat Ilsen silmistä. Syntyi vaitiolo.

He olivat saapuneet varjoisaan, viiniköynnösten peittämään lehtimajaan. Rouva Kerstenissä taistelivat sydän ja terve järki. Tuskin kuuluva huokaus leijaili hänen lapsensa pään ylle. Ja hän painoi käden sydämelleen ikään kuin tukahduttaakseen sen rajun ahdistuksen, joka kävi yli kaiken ymmärryksen. Sitten hän sanoi rauhallisella, lempeällä äänellä:

"Saat pitää hänet niin kauan kuin Jumala sen sallii. Mutta jos kerran tulee päivä, jolloin hän itse jättää sinut, tai on ehkä pakotettu jättämään, niin, Ilse, lupaa rohkeana kantaa tuskasi, niin ettei meiltä molemmilta sydän särkyisi."

Ilsen kädet etsivät äidin kättä, jota hän sydän täynnä kiitollisuutta suuteli.

"Rouva Kersten. Rouva Kersten", palvelijatar huusi äkkiä avonaisesta ikkunasta.

"Tehtailija Reimannin rouva on täällä ja haluaisi mielellään puhutella rouvaa."

Rouva Kersten kääntyi ikkunaan päin.

"Kuka haluaa puhutella minua?" hän kysyi arvellen kuulleensa väärin. "Rouva Reimann?"

Ilse keskeytti: "Bernhardin äiti? Mitä hän sinusta tahtoo?"

"Niin, sitä hän ei sanonut", palvelijatar vastasi.

"Viekää rouva vierashuoneeseen."

Rouva Kerstenin otsaan tuli kaksi syvää ryppyä. Suun ympärillä näkyi katkera päättäväisyys. Nopein, lujin askelin hän kiiruhti entistä ystävätärtään vastaan.

Sillä välin rouva Reimann tarkasteli kiireesti erittäin kodikasta huonetta. Hän etsi katseellaan poikansa Bernhardin kuvaa, mutta ei nähnyt sitä missään. — Silloin ovi avautui ja rouva Kersten astui kynnyksen yli.

Vieraina he seisoivat toisiaan vastassa, nuo kaksi, jotka kerran olivat olleet koulutoverit, sitten yhdessä viettäneet nuoruuden ensimmäisen kukoistusajan, kunnes rikkaan Reimannin kulta heidät erotti ja Agathe Schneiderista oli tullut hänen vaimonsa. Sattumalta rouva Kersten joutui naimisiin Reimannin vähemmän varakkaan ystävän kanssa, joten nuorten rouvien ystävyys jatkui vielä jonkin aikaa.

Suuri, kaunis kissa, joka rouva Kerstenin tullessa huoneeseen oli livahtanut ovesta, nosti karvojaan, kun sen suuret, vihreät silmät sattuivat vieraaseen ja ellei rouva Kersten heti olisi astunut väliin, olisi Peter-kissa asennosta päättäen hyökännyt vieraan kimppuun.

"Mikä kauhea eläin", rouva Reimann huudahti inhoa täynnä.

Rouva Kersten ei näyttänyt kuulevankaan huudahdusta. Vietyään pois Peterin hän pyysi rouva Reimannia istuutumaan. Lyhyen, kiusallisen vaitiolon jälkeen rouva Kersten kysyi, mikä oli aiheuttanut hänelle kunnian nähdä luonaan rouva Reimann. Hänenhän oli pakko osoittaa kunnioitusta miesvainajansa isännän puolisoa kohtaan.

"Niin, — minä tulen lastemme tähden."

Rouva Kersten kuunteli tarkkaan katsellen lakkaamatta rouva Reimannia.

"En ymmärrä Teitä, — lasten tähden?"

"Aivan oikein — lasten tähden", rouva Reimann toisti.

"Ette kai kieltäne, että poikani Bernhard uhraa kaiken vapaa-aikansa tyttärellenne Ilselle ja kun hänellä on tärkeämpää tehtävää..."

"Vai niin, ymmärrän", rouva Kersten keskeytti tumman punan noustessa hänen poskilleen.

"Minun täytyy sen tähden", rouva Reimann jatkoi, "pyytää Teitä kieltämään poikaani tulemasta taloonne, mikä meille molemmille olisi kieltämättä parasta."

"Minulla ei ole mitään syytä kieltää poikaanne tulemasta kotiini, sillä hän on tähän asti aina kohdellut sekä minua että tytärtäni hyvin kunnioittavasti ja kohteliaasti. Mutta koska asia on mielestänne tärkeä, niin kieltäkää häneltä toki itse seurustelu kanssamme. Olen Teille siitä vain kiitollinen, sillä tahdon mielelläni suojella lastani siltä tuskalta, mikä tästä voisi koitua."

"Tietysti — niin minäkin arvelin Teidän suhtautuvan asiaan. Kuinka voinkaan otaksua, että täyttäisitte pyyntöni ja auttaisitte minua taistelussani poikapuoleni järjetöntä haaveilua vastaan?"

Pahansuovasti hymyillen hän lisäsi:

"Niin rikasta saalista ei helposti laske käsistään."

Rouva Kersten hypähti paikoiltaan. Hän kalpeni huuliaan myöten. Suuttumuksesta värisevällä äänellä ja syrjäyttäen kaiken huomaavaisuuden, hän vastasi:

&q