[Sivut e 201-300]

__________

37. YKSI (androgyyni) TULI KAHDEKSI, MYÖS KAIKKI ELÄVÄT JA RYÖMIVÄT OLIOT, JOTKA OLIVAT VIELÄ YHTENÄ, JÄTTILÄISKALA, LINNUT JA KUORIPÄISET KÄÄRMEET.

Tämä koskee selvästi niin kutsuttua vedessä ja maalla elävien matelijoiden aikakautta, jolloin tieteen mukaan ihmiset eivät vielä olleet olemassa! Mutta mitä muinaiskansat saattoivat tietää vedenpaisumusta aikaisemmista eläimistä ja hirviöistä? Kommentaarien VI kirjassa on kohta, jossa vapaasti käännettynä sanotaan:

”Kun kolmas erottautui ja lankesi syntiin synnyttämällä ihmiseläimiä, näistä [eläimistä] tuli raivoisia ja ihmisistä ja niistä molemminpuolisesti tuhoisia. Siihen asti ei ollut mitään syntiä eikä tappamista. [Erottautumisen] jälkeen satya [yuga] oli lopussa. Ikuisen kevään tilalle tuli jatkuva muutos ja vuodenajat seurasivat toisiaan. Kylmyys pakotti ihmiset rakentamaan suojia ja keksimään vaatteita. Sitten ihmiset kääntyivät ylhäisten isiensä [korkeampien jumalien tai enkelien] puoleen. Nâgojen, viisaiden valon käärmeiden ja lohikäärmeiden nirmânakâyat tulivat ja valaistuneiden [buddhojen] edeltäjät. Jumalalliset kuninkaat laskeutuivat ja opettivat ihmisille tieteitä ja taiteita, sillä ihminen ei enää voinut asua ensimmäisessä maassa [Âdi-varshassa, ensimmäisten Rotujen Edenissä], joka oli muuttunut valkoiseksi jäätyneeksi ruumiiksi.”

Edellä oleva on ajatuksia herättävä. Tulemme näkemään, mitä tästä lyhyestä selostuksesta voidaan päätellä. Jotkut ovat ehkä taipuvaisia arvelemaan, että siinä on enemmän kuin ensi silmäyksellä näkyy.

[e202]

EDENIT, KÄÄRMEET JA LOHIKÄÄRMEET

Mistä tulee ”Eden”-sanan käsite ja todellinen merkitys? Kristityt pitävät kiinni siitä, että Edenin puutarha on pyhä paratiisi, paikka jonka Aadamin ja Eevan synti häpäisi. Okkultisti kieltää tämän kuolleen kirjaimen mukaisen tulkinnan ja osoittaa päinvastaisen. Ei tarvitse uskoa raamattuun ja nähdä siinä Jumalan ilmoitusta, vaikka sanookin, että tämä ikivanha kirja esoteerisesti luettuna perustuu samoihin universaaleihin traditioihin. Hunnuttomassa Isiksessä on osittain sanottu, mitä Eden oli:[1]

…Edenin puutarha paikallisuutena ei ole lainkaan myytti. Se kuuluu niihin historiallisiin maamerkkeihin, joista tutkijoille silloin tällöin ilmenee, että Raamatussa kaikki ei ole pelkkää allegoriaa. ”Eden eli heprean 0$3-0#, Gan-Eden, tarkoittaen puistoa eli Edenin puutarhaa, oli muinaisen maan nimi, jolle Eufrat ja sen monet haaraumat antoivat vetensä ja joka ulottui Aasiasta ja Armeniasta Eritrean [Punaiseen] mereen saakka.” Kaldean Lukujen kirjassa sen sijainti on selvästi merkitty lukusanoissa ja se on kokonaan kuvattu salakielisessä ruusuristiläisessä käsikirjoituksessa, jonka on jättänyt kreivi de Saint-Germain. Assyrian kirjoitustauluissa se on esitetty nimellä Gan-Dunîas.[2] ”Katso”, sanovat Genesiksen .*%-!, Elohim, ”ihminen on tullut yhdeksi meistä.” Elohimit saatetaan hyväksyä tarkoittamaan eräässä mielessä jumalia eli voimia ja toisessa mielessä Aleimeja eli pappeja, tämän maailman hyvään ja pahaan vihkiytyneitä hierofantteja. Sillä oli olemassa kollegio, jota kutsuttiin nimellä Aleim, kun taas kastin pää eli hierofanttien johtaja oli tunnettu nimellä Yava-Aleim. Sen sijasta, että tulisi ensin neofyytiksi ja asteittain saavuttaisi esoteerisen tiedon säännöllisten vihkimysten kautta, käyttää Aadam eli ihminen intuitiivisia kykyjään ja Käärmeen – Naisen ja aineen – yllyttämänä maistaa luvattomasti esoteerisen eli salaisen opin Tiedon puusta. Herkuleksen eli Mel-Kartin, Edenin ”Herran”, papit käyttivät kaikki ”nahkapukua”. Teksti sanoo: ”Ja Yava-Aleim teki Aadamille ja tämän vaimolle 9&3 ;1;,, Kotnot Or:n.”[3] Tämä hepreankielinen sana on sama kuin kreikan, kitoni. Siitä tuli slaavilainen sana, joka omaksuttiin Raamatusta ja tarkoittaa takkia, päällysvaatetta.

Vaikka heprealainen Pyhä kirja sisältää saman esoteerisen totuuden perustan kuin jokainen aikaisempikin kosmogonia, se kätkee kasvonsa kaksoisalkuperään. Sen Genesis on puhtaasti muistelma Babylonian vankeudesta. Paikkojen, ihmisten, jopa asioiden nimet voidaan johtaa alkuperäisistä teksteistä kaldealaisiin ja akkadilaisiin, jotka olivat edellisten arjalaisia opettajia ja kantaisiä. On voimakkaasti kiistelty siitä, olivatko Kaldean, Babylonian ja Assyrian akkadilaiset heimot missään yhteydessä Hindustanin brahmaanien kanssa. [e203] Tämän ajatuksen puolesta on todistettu enemmän kuin sitä vastaan. Seemiläisiä eli assyrialaisia olisi pitänyt mahdollisesti kutsua turaanilaisiksi ja mongoleja skyyteiksi. Mutta – jos akkadilaisia olisi ollut olemassa muutenkin kuin vain eräiden filologien ja etnologien mielikuvituksessa, he eivät varmasti olisi koskaan olleet turaanilaisena heimona, kuten jotkut assyriologit ovat saattaneet meidät uskomaan. He olivat yksinkertaisesti siirtolaisia Intiasta, ihmisyyden kehdosta, matkalla Vähään-Aasiaan, ja heidän pappisadeptinsa jäivät paikalleen sivistämään ja vihkimään barbaarista kansaa. Halevy todisti harhakäsityksen turaanilaisten kiihkosta Akkadin kansaa kohtaan…toiset tiedemiehet ovat todistaneet, että Babylonian sivistys ei ollut syntynyt eikä kehittynyt tuossa maassa. Se oli tuotu Intiasta ja sen tuojina olivat brahmalaiset hindut.

Ja nyt kymmenen vuotta edellisen tekstin kirjoittamisen jälkeen saamme vahvistuksen professori Saycelta, joka sanoo ensimmäisessä Hibbert-luennossaan, että babylonialaisen Eridu-kaupungin sivistys oli ulkomaista tuontia. Se tuli Intiasta.

Seemiläiset lainasivat paljon teologiaansa ei-seemiläisiltä akkadilaisilta eli kantakaldealaisilta, jotka he syrjäyttivät ja joiden paikallisia kultteja he eivät tahtoneet eivätkä kyenneet hävittämään. Nuo kaksi rotua, seemiläiset ja akkadilaiset, elivät tosiaankin pitkiä ajanjaksoja rinnakkain, ja heidän käsityksensä jumalista ja niiden palvonta sekoittuivat huomaamatta toisiinsa.

Tässä akkadilaisia kutsutaan ”ei-seemiläisiksi”, niin kuin me sanoimme Hunnuttomassa Isiksessä heidän olevan, mikä on toinen vahvistus. Ja yhtä oikeassa olemme väittäessämme aina, että juutalaisten raamatunhistoria on kokoelma historiallisia tosiasioita, jotka on järjestetty muiden kansojen historiasta juutalaiseen asuun – lukuun ottamatta Genesistä, joka on puhdasta ja yksinkertaista esoterismia. Mutta Mustalta mereltä Kashmiriin ja sen taakse on tieteen todella mentävä etsimään ihmiskunnan ja Ad-ahin poikien kehtoa – eli oikeammin yhtä pääkehdoista – ja varsinkin myöhempinä aikoina, jolloin Edenin puutarhasta Eufratin varrella tuli astrologien ja tietäjien, aleimien, opisto.

Mutta tämä ”opisto” ja tämä Eden kuuluvat viidenteen Rotuun ja ovat vain heikko muisto Âdi-Varshasta, alkuperäisestä kolmannesta Rodusta. Mikä on Eden-sanan etymologinen merkitys? Kreikan kielessä se on [Eden], joka merkitsee nautintoa. Tältä puoleltaan se ei ole yhtään parempi kuin kreikkalaisten Olympos, Indran taivas (Svarga) Meru-vuorella tai edes huurien täyttämä paratiisi, jonka Muhammad lupasi uskollisilleen. Edenin puutarha ei ole koskaan ollut juutalaisten yksinomaisuutta, sillä kiinalaisilla, joiden tuskin voidaan otaksua tietäneen mitään juutalaisista 2 000 eaa., oli tällainen alkuperäinen puutarha Keski-Aasiassa, missä asuivat ”viisauden lohikäärmeet”, vihityt. Klaprothin mukaan [e204] eräästä japanilaisesta tietosanakirjasta kopioitu hieroglyfinen taulu Fo-kue-ki -kirjassa[4] sijoittaa ”viisauden puutarhansa” Pamirin ylätasangolle Himalajan vuoriston korkeimpien huippujen väliin ja kuvaten sitä Keski-Aasian huippukohtana osoittaa, miten neljä jokea – Amudarja, Indus, Ganges ja Silo – virtaavat yhteisestä lähteestä, ”Lohikäärmeiden järvestä”.

Mutta tämä ei ole Genesiksen Eden eikä se ole kabbalistinen Edenin puutarha. Sillä edellinen – Eden Ilâ-âh – merkitsee yhdessä mielessä viisautta, nirvânan kaltaista tilaa, autuuden paratiisia. Toiselta merkitykseltään se taas tarkoittaa itse älyllistä ihmistä, Edenin haltijaa, jossa Edenissä kasvaa hyvän ja pahan tiedon puu, ja ihminen tietää sen.

Renan ja Barthélemy Saint-Hilaire nojautuen ”kaikkein lujimpiin perusteluihin” pitävät mahdottomana epäillä enää yhtään tätä asiaa ja molemmat sijoittavat ihmiskunnan kehdon ”Timauksen seudulle”. Lopulta Journal Asiatique sanoo:

Kun seurataan ihmisrodun alkuperäisiä perheitä niiden synnyinseuduille, kaikki perimätiedot osoittavat noiden perheiden ryhmittyneen niihin maihin, joihin juutalainen traditio asettaa Edenin puutarhan ja joihin arjalaiset [zoroasterilaiset] sijoittivat Airyana-Vaêjahinsa eli Merun [?]. Niitä ympäröivät… pohjoisessa Aral-järven ympärillä olevat maat ja etelässä Baltistan eli Pikku-Tibet. Kaikki ovat samaa mieltä siitä, että siellä oli alkuperäisen ihmiskunnan asuinsija, josta olemme lähteneet.[5]

Tuo ”alkuperäinen ihmiskunta” oli viidennessä alarodussaan, kun ”nelikitainen lohikäärme”, järvi, josta on enää jäljellä hyvin vähän, oli ”viisauden poikien”, kolmannen Rodun järkisyntyisten poikien, asuinsijana. Silti se ei ollut ainoa eikä edes alkuperäinen ihmiskunnan kehto, vaikka se oli todella jäljennös ensimmäisen ajattelevan jumalallisen ihmisen kehdosta. Se oli Paradea, ensimmäisten sanskritia puhuvien ihmisten ylänkömaa, Hedone, kreikkalaisten ilonmaa, mutta se ei ollut kaldealaisten ”nautinnon maja”, sillä viimeksi mainittu oli vain muisto siitä, eikä siellä liioin tapahtunut ihmisen lankeemusta ”erottautumisen” jälkeen. Juutalaisten Eden oli kopioitu kaldealaisesta jäljennöksestä.

Että ihmisen lankeemus synnytykseen tapahtui tieteen nimittämän mesotsooisen kauden alkupuoliskolla eli matelijoiden aikakaudella, käy ilmi Raamatun käärmettä koskevasta sanontatavasta, jota selitetään Zoharissa. Kysymys ei ole siitä, onko Eevan kokemus viettelevän matelijan kanssa allegorinen vai tekstiin pitäytyvä, sillä kukaan ei voi epäilläkään, etteikö se olisi allegorinen, vaan tarkoitus on osoittaa, että symboliikka oli selvästi ikivanha ja ettei se ollut juutalainen vaan yleismaailmallinen aate.

[e205] Löydämme Zoharista hyvin omituisen väitteen, jonka hullunkurinen mielettömyys saa luultavasti lukijassa aikaan iloisen naurun. Se kertoo, että käärme, jota Shamael (oletettu Saatana) käytti Eevan viettelemiseksi, oli jonkinlainen lentävä kameli  ().[6]

”Lentävä kameli” on todella liikaa kaikkein vapaamielisimmällekin K.T.J:lle[7]. Kuitenkin Zohar, jossa tuskin voidaan otaksua käytetyn Cuvierin kieltä, on oikeassa kuvauksessaan. Sillä sitä kutsutaan eräässä vanhassa zoroasterilaisessa käsikirjoituksessa Ashmoghiksi, jonka sanotaan Avestan mukaan menettäneen lankeemuksen jälkeen luontonsa ja nimensä ja jota kuvataan suunnattomana kamelikaulaisena käärmeenä.

”Ei ole olemassa mitään siivekkäitä käärmeitä eikä todellisia lohikäärmeitä”, väittää Salverte. ”...kreikkalaiset kutsuvat yhä heinäsirkkoja siivekkäiksi käärmeiksi, ja tämä metafora on voinut luoda useita kertomuksia siivekkäiden käärmeiden olemassaolosta.”[8]

Niitä ei ole olemassa nykyään, mutta ei ole mitään syytä, miksei niitä olisi ollut olemassa mesotsooisella kaudella. Cuvier, joka on rekonstruoinut niiden luurankoja, todistaa ”lentävien kamelien” puolesta. Löydettyään eräiden liskojen yksinkertaisia fossiileja tuo suuri luonnontieteilijä jo kirjoitti, että ”jos mikään voi oikeuttaa hydran [vesikäärmeen] ja muiden hirviöiden olemassaolon, joiden hahmoja keskiaikaiset historioitsijat niin usein kuvasivat, niin joutsenlisko on eittämättä sellainen”.[9]

Emme tiedä, onko Cuvier lisännyt tähän mitään muuta synnintunnustusta, mutta voimme hyvin kuvitella hänen hämmennyksensä, kun hän niin paljon paneteltuaan muinaisaikaista totuudenrakkautta näki (Saksasta löytyneen) 24-metrisen lentoliskon, ”pterodaktyloksen”, joka kantoi matelijanruumiissaan voimakkaita siipiä. Tätä fossiilia sanotaan matelijaksi, jonka eturaajojen pikkuvarpaat ovat niin pidentyneet, että saattoivat kannatella pitkää kalvomaista siipeä. Tässä on siis Zoharin ”lentävä kameli” saanut vahvistuksen. Sillä varmasti pitkäkaulaisen joutsenliskon ja kalvosiipisen pterodaktyloksen tai vielä paremmin mosasauruksen välillä on riittävästi tieteellistä todennäköisyyttä ”lentävän kamelin” eli pitkäkaulaisen lohikäärmeen tueksi.  Prof. Cope Philadelfiasta on todistanut, että liitukerroksista löytynyt mosasaurus oli tämänlaatuinen siivekäs käärme. Sen selkänikamissa on piirteitä, jotka viittaavat yhteyteen käärmeheimon mieluummin kuin sisiliskojen kanssa.

Ja nyt tulemme pääkysymykseen. On hyvin tunnettua, että muinaisina aikoina ei ollut taiteiden eikä tieteiden joukossa paleontografiaa eikä paleontologiaa, eikä silloin myöskään ollut Cuvierin kaltaisia oppineita. Kuitenkin babylonialaisissa tauluissa ja varsinkin vanhoissa kiinalaisissa ja japanilaisissa piirroksissa, joita esiintyy vanhimmissa pagodoissa ja [e206] muistomerkeissä sekä Pekingin keisarillisessa kirjastossa, on moni matkailija nähnyt ja tunnistanut joutsenliskon ja pterodaktyloksen täydellisiä kuvia monenmuotoisten kiinalaisten lohikäärmeiden joukossa.[10] Sitä paitsi raamatun profeetat puhuvat lentävistä tulisista käärmeistä[11] ja Job mainitsee merihirviön.[12] Seuraavat kysymykset esitetään nyt ihan suoraan:

I  Kuinka muinaiset kansat saattoivat tietää mitään kivihiili- ja mesotsooisen kauden sukupuuttoon kuolleista hirviöistä ja vieläpä esittää ja kuvata niitä suullisesti ja kuvissa, elleivät ne joko olleet itse nähneet noita hirviöitä tai ellei niillä ollut kuvauksia niistä traditioissaan. Tällaiset kuvaukset edellyttävät eläviä ja älykkäitä silminnäkijöitä?

II  Ja jos tuollaisten silminnäkijöiden olemassaolo myönnetään (ellei myönnetä taaksepäin katsovaa selvänäköä), kuinka silloin ihmiskunta ja ensimmäiset paleoliittiset ihmiset eivät olisi voineet esiintyä aiemmin kuin suunnilleen tertiäärikauden puolivälissä? Meidän on muistettava, että useimmat tiedemiehet eivät oleta ihmisen esiintyneen ennen kvartäärikautta ja sulkevat hänet siten kokonaan pois kenotsooiselta kaudelta. Tässä meillä on sukupuuttoon kuolleita eläinlajeja, jotka katosivat maan päältä miljoonia vuosia sitten ja joita kuvaavat ja tuntevat kansat, joiden sivistyksen sanotaan tuskin voineen alkaa muutama tuhat vuotta sitten. Kuinka tämä on mahdollista? Ilmeisesti joko mesotsooinen aika on ulotettava kvartääriaikaan tai ihmisestä on tehtävä samanaikainen kuin pterodaktylos ja joutsenlisko.

Vaikka okkultistit uskovat ikivanhaan viisauteen ja tieteeseen ja puolustavat sitä ja vaikka Zoharin käännöksissä siivekkäitä liskoja kutsutaan ”lentä-viksi kameleiksi”, tästä ei seuraa, että olemme sen vuoksi valmiit uskomaan kaikkia kertomuksia, joita keskiaikana esitettiin tällaisista lohikäärmeistä. Pterodaktylokset ja joutsenliskot lakkasivat olemasta samaan aikaan kuin [e207] kolmannen Rodun pääosa. Kun siis roomalaiskatoliset kirjailijat pyytävät vakavissaan meitä uskomaan Christopher Schererin ja isä Kircherin mielikuvituksellisiin juttuihin, joiden mukaan he ovat omin silmin nähneet eläviä tulisia ja lentäviä lohikäärmeitä, edellinen v. 1619 ja jälkimmäinen 1669, meidän sallittaneen pitää heidän väitteitään joko unina tai hätävalheina.[13] Emmekä voi pitää muuna kuin runollisena vapautena sitä Petrarcasta kerrottua tarinaa, miten hän eräänä päivänä seuratessaan Lauraansa metsässä ja tullessaan lähelle erästä luolaa muka löysi lohikäärmeen, jonka hän heti lävisti tikarillaan ja tappoi estäen siten hirviötä nielaisemasta hänen sydämensä valittua.[14] Haluaisimme kovasti uskoa tuohon kertomukseen, jos Petrarca olisi elänyt Atlantiksen aikoina, jolloin tuollaisia vedenpaisumusta edeltäneitä hirviöitä saattoi ehkä vielä olla olemassa. Me kiellämme niiden olemassaolon meidän nykyisellä ajallamme. Merikäärme on eri asia kuin lohikäärme. Merikäärmeen kieltävät useimmat ihmiset, koska se elää valtamerten suurissa syvyyksissä, on hyvin harvinainen ja nousee pinnalle ainoastaan pakosta, ehkä nälkäisenä. Näkymättömänä pysytellen se voi olla olemassa tullen silti kielletyksi. Mutta jos edellä kuvatun kaltainen lohikäärme olisi ollut olemassa, kuinka se olisi voinut jäädä havaitsematta? Tuo olento oli kyllä olemassa samaan aikaan kuin varhainen viides Rotu, mutta enää sitä ei ole.

[e208] Lukija voi kysyä, miksi me ylipäänsä puhumme lohikäärmeistä? Me vastaamme: ensiksikin, koska tällaisista eläimistä säilynyt tieto on todiste ihmisrodun suunnattomasta vanhuudesta; ja toiseksi osoittaaksemme, mikä ero on sanojen lohikäärme, nâga ja käärme todellisen eläintieteellisen ja metaforisen merkityksen välillä, kun niitä käytetään symbolisesti. Vihkimätön lukija, joka ei tiedä mitään mysteerikielestä, aina tavattuaan jonkun näistä mainituista sanoista hyväksyy sen helposti kirjaimellisesti. Tästä johtuvat sekaannukset ja väärät syytökset. Muutama esimerkki riittäköön.

Sed et serpens?[15] Niin, mutta mikä olikaan käärmeen luonto? Mystikot näkevät intuitiivisesti Genesiksen käärmeessä eläinvertauskuvan ja korkean henkisen olemuksen: kosmisen, yliälyllisen voiman, ”suuren langenneen valon”, hengen, samalla kertaa sideerisen, ilmamaisen ja maallisen, ”jonka vaikutus käy yli maapallon” (qui circumambulat terram), kuten eräs kristillinen, fanaattinen kuolleen kirjaimen kannattaja (de Mirville) sanoo, ja joka ainoastaan ilmeni sellaisen fyysisen vertauskuvan avulla, joka sopi parhaiten ”moraalisiin ja älyllisiin kiemuroihin” – ts. käärmeen muodossa.[16]

Mitä kristityt nyt sitten arvelevat pronssikäärmeestä, ”jumalaLLisesta parantajasta”, jos käärmettä on pidettävä viekkauden ja pahan, itse ”Paholaisen” symbolina? Kuinka rajaviiva voidaan koskaan asettaa, kun se on vedettävä mielivaltaisesti teologisessa lahkolaishengessä? Sillä jos roomalaisen kirkon seuraajille opetetaan, että Merkurius ja Eskulapius eli Asklepios, jotka todellisuudessa tarkoittivat samaa, ovat ”paholaisia ja paholaisten lapsia” ja että Asklepioksen sauva ja käärme on ”paholaisen sauva”, mitä silloin sanotaan Mooseksen pronssikäärmeestä? Jokainen oppinut tietää, että pakanoiden sauva ja juutalaisten ”käärme” ovat yksi ja sama, nimittäin Merkuriuksen, Apollo-Pythonin pojan, sauva. On helppo käsittää, miksi juutalaiset valitsivat käärmemuodon ”kiusaajalleen”. Heille se oli puhtaasti fysiologinen ja fallinen, eikä roomalaiskatolisen kirkon viisastelevinkaan järkeily voi antaa sille toista merkitystä, jos vain mysteerikieltä tutkitaan perusteellisesti ja heprealaisia kirjakääröjä luetaan numeroarvojen mukaan. Okkultistit tietävät, että käärmeellä, nâgalla ja lohikäärmeellä on kullakin seitsemäinen merkitys; että esim. aurinko oli gnostikkojen kahden vastakkaisen valon ja kahden käärmeen, hyvän ja pahan, astronominen ja kosminen vertauskuva. He tietävät myös, että tieteen ja teologian yleistetyt johtopäätökset sisältävät kaksi mitä naurettavinta äärimmäisyyttä.

Sillä kun tiede kertoo meille, että käärmetaruja ei tarvitse seurata kuin niiden alkuperäiseen lähteeseen, astrologiseen legendaan asti ja että riittää kun miettii vakavasti aurinkoa, Pythonin voittajaa, ja eläinradan taivaallista neitsyttä, joka pakottaa kaikki nielevän lohikäärmeen peräytymään, jos tahdomme löytää avaimen kaikkiin myöhempiin uskonnollisiin dogmeihin – niin on helppo huomata, [e209] että se joka näin sanoo, on yleistämisen sijasta vain pitänyt silmällä kristinuskoa ja Ilmestyskirjaa. Me kutsumme tätä toiseksi äärimmäisyydeksi. Toisen äärimmäisyyden huomaamme, kun teologia toistaen Trenton kokouksen kuuluisaa päätöstä yrittää saada kansanjoukkoja vakuuttuneiksi siitä, että ”ihmisen lankeemuksesta aina kasteeseen asti paholaisella on täysi voima häneen ja se omistaa hänet oikeudenmukaisesti (diabolum dominium et potestatem super homines habere et jure eos possidere)”.[17] Tähän okkulttinen filosofia vastaa: Todistakaa ensin sellaisen olennon kuin paholaisen olemassaolo, että me voimme uskoa tuollaiseen synnynnäiseen haltuunottoon. Ei tarvitse tarkkailla ja tuntea paljonkaan inhimillistä luontoa, jotta voitaisiin osoittaa tuollainen teologinen dogmi vääräksi. Jos Saatana olisi mitenkään todellinen objektiivisessa tai edes subjektiivisessa maailmassa (kirkollisessa merkityksessä), niin paholaisraukka voisi jatkuvasti pitää itseään pahojen olentojen – tästä syystä ihmiskunnan enemmistön – riivaamana, jopa hallitsemana. Ihmiskunta itse ja erityisesti papisto on ylimielisen, häikäilemättömän ja suvaitsemattoman roomalaisen kirkon johtamana siittänyt, synnyttänyt ja rakkaudella kasvattanut paholaisen. Mutta tämä poikkeaa asiasta. Kirkko syyttää koko ajattelevaa maailmaa siitä, että se on palvonut käärmettä.

Koko ihmiskunta suitsutti sille ja samalla kivitti sitä. Zend Avesta puhuu siitä samoin kuin Kuningasten kirjat ja Vedat sekä Edda ja Raamattu... Kaikkialla oli pyhällä käärmeellä pyhättönsä ja pappinsa. Roomassa Vestan neitsyt... valmistaa sen aterian samalla huolella kuin hän hoitaa pyhää tulta. Kreikassa Eskulapius ei voi parantaa ilman sen apua ja uskoo voimansa lähtevän siitä. Jokainen on kuullut kuuluisasta roomalaislähetystöstä, jonka senaatti lähetti lääketaidon jumalan luo ja joka palasi yhtä kuuluisan käärmeen kanssa, joka lähti omasta tahdostaan ja itsestään jatkamaan matkaa mestarinsa temppeliä kohti eräälle Tiberin saarelle. Ei ollut bakkanttilaista, joka ei olisi sitä [käärmettä] kiertänyt hiuksiinsa, ei auguuria, joka ei olisi oraakkelimaisesti kysynyt siltä neuvoa, eikä henkien manaajaa, jonka hautakiveltä se puuttuisi! Kainiitit ja ofiitit kutsuivat sitä Luojaksi samalla kun tunnustivat, kuten Schelling, että käärme on ”paha olemukseltaan ja persoonaltaan”.[18]

Niin, tekijä on oikeassa, ja jos tahtoisimme saada täydellisen käsityksen siitä arvosta, mikä käärmeellä on ollut tähän päivään asti, meidän pitäisi tutkia asiaa Intiassa ja perehtyä kaikkeen, mitä siellä uskotaan nâgoista (kobrista) ja mitä voimia niille yhä liitetään. Meidän pitäisi myös käydä Whydahin afrikkalaisten, Port-au-Princen ja Jamaikan voodoo-pappien, Meksikon nagualien ja Kiinan pa- eli ihmiskäärmeiden jne. luona. Mutta miksi pitäisi ihmetellä, että käärmettä ”palvotaan” ja samalla se kirotaan, kun kerran [e210] tiedämme sen olleen alusta asti symboli?[19] Kaikissa ikivanhoissa kielissä lohikäärme-sanan merkitys oli sama kuin nykyään kiinan kielessä (lung) eli ”älyltään etevä olento”, ja kreikaksi [drakon] eli ”se joka näkee ja tarkkailee”. Voivatko kaikki nämä nimitykset kuulua tuon nimiselle eläimelle? Eikö ole ilmeistä, että vaikka taikausko ja alkuperäisen merkityksen unohtaminen on ehkä johtanut nykyiset villi-ihmiset harhaan, niin edellä olevat nimitykset oli tarkoitettu käytettäviksi tietyistä ihmisistä, joita kuvattiin käärmeillä ja lohikäärmeillä? Nuo omaperäiset ihmiset – joita Kiinassa on tähän päivään asti kutsuttu ”viisauden lohikäärmeiksi” – olivat dhyânien, opettajiensa, ensimmäisiä oppilaita. Lyhyesti sanoen, he olivat kolmannen Rodun ja myöhemmin neljännen ja viidennen Rodun alkuperäisiä adepteja. Tuosta nimestä tuli yleismaailmallinen, eikä kukaan tervejärkinen ihminen ennen kristillistä aikaa olisi koskaan sekoittanut keskenään ihmistä ja symbolia.

Khnufiksen eli maailmansielun symbolina, kirjoittaa J. F. Champollion,

...on muun muassa suunnaton käärme, joka seisoo ihmisjaloilla. Tämä matelija, hyvän haltijan kuva, on todellinen Agathodaimon. Se kuvataan usein parrakkaana… Tämä pyhä eläin, joka on sama kuin ofiittien käärme, tavataan kaiverrettuna lukuisiin gnostilaisiin eli basilideslaisiin kiviin… Käärmeellä on erilaisia päitä, mutta siihen on aina kirjoitettu kirjaimet O;?m%3E [Khnoubis].[20]

Agathodaimonilla oli ”tieto hyvästä ja pahasta”, ts. hänellä oli jumalallista viisautta, sillä ilman jälkimmäistä edellinen on mahdoton.[21] Toistaen Jamblikhoksen sanoja Champollion sanoo sen olevan:

...jumaluus, jota kutsuttiin nimellä +ÆPJä< [Eikhton] [eli taivaallisten jumalien tuli – suuri Thot-Hermes[22]], jota Hermes Trismegistos pitää magian keksijänä.[23]

[e211] ”Magian keksijä!” Outo sanontatapa, ikään kuin luonnon ikuisten ja todellisten mysteerien paljastaminen voisi olla keksittyä! Yhtä hyvin Crookesia voitaisiin tuhansien vuosien päästä pitää säteilevän aineen keksijänä eikä löytäjänä. Hermes ei ollut keksijä eikä edes löytäjä, sillä niin kuin alahuomautuksessa juuri sanottiin, Thot-Hermes on yleisnimi, niin kuin on Enok (Enoichion, ”sisäinen henkinen silmä”), Nabu, profeetta ja näkijä jne. Se ei ole kenenkään elävän ihmisen oikea nimi vaan monien adeptien yleisnimi. Heidän yhteytensä käärmeen kanssa symbolisissa allegorioissa johtuu siitä, että he saivat valaistusta aurinko- ja planeettajumalilta varhaisimman älyllisen Rodun, kolmannen aikana. He kaikki ovat salaisen viisauden edustajia ja suojelijoita. Asklepios on aurinkojumala Apollon poika – ja hän on Merkurius. Nabu [Nebo] on Bel-Mardukin poika. Vaivasvata Manu, suuri rishi, on Vivasvatin – auringon eli Sûryan – poika jne. Ja samalla kun astronomisesti nâgat ja rishit, gandharvat, apsarasat, grâmanît (eli yakshat, pienemmät jumalat) yâtudhânat ja devat ovat auringon seuralaisia läpi koko kahdentoista aurinkokuukauden, niin teogoniassa ja myös antropologisessa kehityksessä ne ovat jumalia ja ihmisiä – ruumiillistuneina alempaan maailmaan. Lukija muistakoon tässä yhteydessä sen tosiasian, että Apollonios tapasi Kashmirissa buddhalaisia nâgoja – jotka eivät ole eläintieteen käärmeitä eivätkä liioin kansatieteen nâgoja vaan ”viisaita ihmisiä”.

Raamattu on Genesiksestä Ilmestyskirjaan vain sarja historiallisia muistiinpanoja suuresta taistelusta valkoisen ja mustan magian välillä, oikeanpuoleisen tien adeptien, profeettojen, ja vasemmanpuoleisen tien seuraajien, leviittojen, karkeiden joukkojen papiston, välillä. Jopa okkultismin tutkijat, vaikka joillakin heistä on enemmän ikivanhoja käsikirjoituksia ja suoranaista opetusta tukenaan, pitävät vaikeana vetää rajaviivaa oikean tien ja vasemman tien seuraajien välille. Jaakobin poikien kertomuksessa on vertauskuvallinen esitys suuresta hajaannuksesta, joka syntyi neljännen Rodun poikien välille niin pian kuin ensimmäiset vihkimystemppelit ja -salit oli pystytetty ”jumalien poikien” johdolla. Kuolevan Jaakobin lausumat sanat osoittavat, että oli olemassa kaksi magian koulua eivätkä ortodoksiset leviitat kuuluneet pyhään kouluun. Tässä kohtaa lienee syytä toistaa muutamia Hunnuttoman Isiksen lauseita:[24]

Näin kuoleva Jaakob kuvailee poikiaan: ”Daan”, hän sanoo, ”on käärmeenä tiellä, on polulla kyynä, joka puree hevosta kavioon, niin että ratsastaja syöksyy selin maahan [ts. hän opettaa kokelaille mustaa magiaa]. Sinulta odotan pelastusta, Herra.” Simeonista ja Leevistä patriarkka huomauttaa, että he ovat ”veljekset, [e212] heidän aseensa ovat väkivallan aseet. Heidän neuvoonsa ei suostu minun sieluni, heidän seuraansa ei yhdy minun sydämeni”.[25] Alkutekstissä on sanojen ”heidän seuraansa” paikalla heidän SODiinsa.[26] Ja Sod oli Baalin, Adoniksen ja Bacchuksen suurten mysteerien nimi, ja kaikki nämä olivat aurinkojumalia ja kaikilla oli käärme vertauskuvanaan. Kabbalistit selittävät tulisten käärmeiden allegorian sanomalla, että se oli Leevin heimolle, sanalla sanoen kaikille leviitoille annettu nimi ja että Mooses oli sodalien johtajia.[27]

Mysteereistä on löydettävissä ”lohikäärmeen tappajien” alkuperäinen merkitys, ja jäljempänä kysymystä käsitellään perusteellisesti.

Sillä välin voimme todeta, että jos Mooses oli mysteerien johtaja, hän oli niiden hierofantti. Ja edelleen, jos samalla kertaa profeetat pauhasivat tuomioitaan Israelin kansan ”kauheuksia” vastaan, silloin oli oltava kaksi koulukuntaa. ”Tuliset käärmeet” oli siis yksinkertaisesti nimitys, joka annettiin pappiskastiin kuuluville leviitoille, sen jälkeen kun he olivat eronneet hyvästä laista, Mooseksen traditionaalisista opetuksista, ja tuo lisänimi annettiin kaikille, jotka seurasivat mustaa magiaa. Jesaja viitatessaan ”kapinallisiin lapsiin”, joiden on vietävä rikkautensa maihin, joista tulevat ”kyykäärmeet ja tuliset lentävät käärmeet” (30:6), eli Kaldeaan ja Egyptiin, joiden vihityt olivat jo pahoin turmeltuneet hänen päivinään (700 eaa.), tarkoitti näillä sanoilla noiden maiden noitia.[28] Mutta nämä on huolellisesti erotettava ”tulisista viisauden lohikäärmeistä” ja ”tulisumun pojista”.

Suuressa mysteerien kirjassa sanotaan: ”Seitsemän Herraa loi seitsemän ihmistä; kolme Herraa [Dhyâni-Chohania eli pitriä] olivat pyhiä ja hyviä, neljä vähemmän taivaallisia ja täynnä intohimoa.... Isien chhâyât [haamut] olivat kuten he itse.”

Tämä selittää eroavuuksia ihmisluonnossa, joka jakautuu seitsemään hyvän ja pahan asteeseen. Seitsemän majaa oli valmiina monadien asuttaviksi seitsemässä erilaisessa karmallisessa olotilassa. Kommentaarit selittävät tältä pohjalta pahan helppoa leviämistä niin pian kuin inhimilliset muodot olivat tulleet todellisiksi ihmisiksi. Jotkut muinaiset [e213] filosofit jättivät kuitenkin periytymiskertomuksissa mainitsematta seitsemän ja esittivät ainoastaan neljä. Niinpä meksikolainen paikallinen luomiskertomus puhuu neljästä hyvästä ihmisestä ihmisrodun neljänä todellisena esi-isänä, ”jotka eivät olleet jumalien siittämiä eivätkä naisesta syntyneitä”, vaan joiden luominen oli luovien voimien aikaansaama ihme ja jotka tehtiin vasta sitten kun ”kolme yritystä ihmisten valmistamiseksi oli epäonnistunut”. Egyptiläisten teologiassa oli vain ”neljä jumalan poikaa” – kun taas Poimandresissa esitetään seitsemän – jolloin vältyttiin ihmisen pahan luonnon mainitsemisesta. Mutta kun Seteh vajosi jumalasta Seteh-Tyfoniksi, häntä alettiin kutsua ”seitsemänneksi pojaksi”, mistä varmaankin syntyi uskomus, että ”seitsemännen pojan seitsemäs poika” on aina synnynnäinen taikuri – vaikka aluksi tarkoitettiin ainoastaan noitaa. Apepin, pahaa symboloivan käärmeen, tappaa Aker, Setehin käärme;[29] sen vuoksi Seteh-Tyfon ei voinut olla tuo paha. Kuolleiden kirjassa määrätään (rivi 13), että luku 163 pitää lukea ”kaksijalkaisen käärmeen läsnä ollessa”, mikä merkitsee korkeaa vihittyä, hierofanttia, sillä sitä ilmaisevat kiekko ja oinaan sarvet,[30] jotka koristavat hänen ”käärmeen” päätään kyseisen luvun otsikon hieroglyfeissä. ”Käärmeen” yläpuolella on kuvattuna Ammonin,[31] salatun ”mysteerijumalan”, kaksi mystistä silmää. Tämä kohta tukee väitettämme ja osoittaa, mitä sana ”käärme” todella tarkoitti muinaisuudessa.

Mutta nagualien ja nergalien kyseessä ollen, mistä johtuu intialaisten nâga- ja amerikkalaisten nagual-nimien yhtäläisyys?

 Nergal oli kaldealaisten ja assyrialaisten maagien [Rab-Mag] päämies, ja nagual oli meksikolaisten intiaanien päänoita. Kummatkin nimet johtuvat Nergal-Sharezerista, assyrialaisesta jumalasta [ja hindulaisista nâgoista]. Kummallakin on samat kyvyt ja voima pitää palvelevaa daimonia, johon he samastuvat täydellisesti. Kaldealainen ja assyrialainen Nergal säilytti daimoninsa temppelin sisäpuolella jonkin pyhänä pidetyn eläimen muodossa. Intiaanien Nagual säilyttää omansa missä vain voi – läheisessä järvessä tai metsässä tai talossa jonkin kotieläimen muodossa.[32]

Tällaista yhtäläisyyttä ei voida pitää yhteensattumana. Löytyy uusi maailma, ja huomaamme, että neljännen Rodun esi-isillemme [e214] se oli jo vanha; että Arjunan, Krishnan kumppanin ja chelan, sanotaan laskeutuneen Pâtâlaan, ”maapallon vastakkaiselle puolelle”, ja siellä naineen Ulûpîn,[33] nâgan (eli oikeammin nâgîn), nâgojen kuninkaan Kauravyan tyttären.[34]

Ja nyt voi toivoa, että käärmesymbolin täydellinen merkitys on todistettu. Se ei ole pahan, kaikkein vähiten paholaisen vertauskuva, vaan on todella C+9+C +37!9 !#C!E!= (”Ikuinen Aurinko Abrasax”), kaikkien kabbalistien henkinen keskusaurinko, jota joissakin piirroksissa kuvaa Tiferethin ympyrä.

Ja tässä voimme ottaa lainauksen aikaisemmasta teoksestamme ja ryhtyä lisäselityksiin.

Tältä käsittämättömän syvyyden alueelta [Bythos, Aditi, Shekhinah, tuntemattoman verho] lähtee spiraaleista muodostunut ympyrä. [Tämä on Tifereth], joka vertauskuvakielessä merkitsee suurta kierrosta, joka koostuu pienemmistä. Sen sisällä, kerälle kiertyneenä, noudattaakseen siten spiraalien muotoa, on käärme – viisauden ja ikuisuuden vertauskuva – kaksinainen androgyyni. Ympyrä edustaa Ennoiaa, jumalallista älyä [voimaa, joka ei luo, mutta jonka täytyy sulautua], ja käärme – Agathodaimôn, Ofis – Valon [ei ikuinen ja kuitenkin suurin jumalallinen valo meidän tasollamme] varjoa. Molemmat olivat ofiittien logoksia eli ykseys Logoksena, joka ilmensi itsensä hyvän ja pahan kaksinaisena prinsiippinä.[35]

Jos se olisi vain valo, toimeton ja ehdoton, ihmismieli ei voisi sitä ymmärtää eikä edes tajuta. Varjo on se, joka sallii valon ilmentyä ja suo sille objektiivisen todellisuuden. Sen vuoksi varjo ei ole paha, vaan se on välttämätön ja tarpeellinen seuraus, joka täydentää Valon eli hyvän. Se on sen luoja maan päällä.

Gnostikkojen näkemysten mukaan nämä kaksi prinsiippiä ovat muuttumaton valo ja varjo. Hyvä ja paha ovat itse asiassa yhtä ja ovat olleet olemassa kautta koko ikuisuuden, kuten ne tulevat aina olemaan niin kauan kuin on ilmenneitä maailmoja.

Tämä vertauskuva selittää sen, miksi tämä lahko palvoi Vapahtajana käärmettä, joka oli kiertynyt joko sakramentillisen leivän tai taun (fallisen symbolin) ympärille. Ykseytenä Ennoia ja Ofis ovat Logos. Kun ne ovat erillään, toinen on (henkinen) elämän puu, toinen [e215] on hyvän ja pahan tiedon puu. Sen vuoksi näemme Ofiksen kehottaneen ensimmäistä ihmisparia – joka on Jaldabaothin aineellinen aikaansaannos mutta joka oli kuitenkin saanut henkisen perusolemuksensa Sofia-Akhamothilta – syömään kielletystä puusta, vaikka Ofis edustaakin jumalallista Viisautta.

Käärme, hyvän ja pahan tiedon puu sekä elämän puu ovat kaikki uudelleen käyttöön otettuja, Intiasta saatuja vertauskuvia. Hindut pitävät Araa-maramia eli banian-puuta sangen pyhänä, koska Vishnu eräässä inkarnaatiossaan lepäsi sen mahtavassa varjossa opettaessaan ihmisille filosofiaa ja tieteitä, ja sitä kutsutaan tiedon puuksi ja elämän puuksi. Tämän metsien kuninkaan suojaavassa katveessa gurut antavat oppilailleen ensimmäiset opetukset kuolemattomuudesta ja vihkivät heidät elämän ja kuoleman mysteerioihin. Kaldealaisen perimätiedon mukaan pappien korkeakoulun Yava-Aleimit opettivat ihmisten poikia tulemaan heidän kaltaisikseen. Vielä tänäkin päivänä Fo-ch’ou,[36] joka asuu Fo-mai-yussaan eli Buddhan temppelissä suuren vuoren, ”Kuen-lun-shanin[37] huipulla, tekee suurimmat uskonnolliset ihmeensä puun alla, jota kutsutaan kiinankielellä Sung-ming-shuksi eli tiedon puuksi ja elämän puuksi, sillä tietämättömyys on kuolemaa, ja vain tieto tuo kuolemattomuuden. Tuo ihmeellinen näytös annetaan joka kolmas vuosi kiinalaisten buddhalaisten valtaisan joukon kokoonnuttua pyhiinvaellusmatkallaan tuolle pyhälle paikalle.[38]

Nyt tullee käsitettäväksi, miksi varhaisimpia vihittyjä ja adepteja eli ”viisaita ihmisiä”, joiden väitetään saaneen vihkimyksensä luonnon mysteereihin korkeimpien enkelien edustamalta mAAILMANJÄRJeltä, kutsuttiin ”viisauden käärmeiksi” ja ”lohikäärmeiksi”; ja myös, miksi ensimmäiset fysiologisesti täydelliset parit – tultuaan vihityiksi ihmisen luomismysteeriin Ofiksen, ilmenneen logoksen, ja androgyynin kautta syömällä tiedon hedelmää – alkoivat vähitellen tulla aineellisen jälkimaailman mielessä syytetyiksi siitä, että ne olivat tehneet syntiä, olleet tottelematta ”Herra Jumalaa” ja tullut käärmeen viettelemiksi.

Kovin vähän ovat ensimmäiset kristityt (jotka ryöstivät juutalaisilta näiden raamatun) ymmärtäneet Genesiksen neljän ensimmäisen luvun esoteerista puolta, kun eivät ole koskaan käsittäneet, että tuossa tottelemattomuudessa ei edes ollut mitään synnin aikomusta, vaan vieläpä ”käärme” oli todellisuudessa itse ”Herra Jumala”, joka Ofiksena, logoksena eli jumalallisen luovan viisauden haltijana opetti ihmiskuntaa tulemaan vuorostaan luojiksi.[39] He [e216] eivät koskaan tajunneet, että risti oli kehittynyt ”puusta ja käärmeestä” ja siten tullut ihmiskunnan pelastukseksi. Tämän mukaan risti tulisi olemaan luovan syyn ensimmäinen perussymboli, joka soveltuu geometriaan, lukuihin, astronomiaan, mittoihin ja eläinten lisääntymiseen. Kabbalan mukaan kirous tuli ihmisen päälle naisen muodostamisen myötä.[40] Ympyrä erosi halkaisijastaan.

Siitä kun kaksoisprinsiippi oli ollut yhdessä, ts. androgyynisessä tilassa, tapahtui kaksinaisen prinsiipin erottautuminen, ja näin ilmeni kaksi vastakohtaa, joiden oli määrä aina sen jälkeen tavoitella yhdistymistä alkuperäiseen ykseystilaan. Kirous oli siinä, että luonto, joka yllytti tuohon etsintään, vältti halutun tuloksen aikaansaamalla uuden olennon, erilaisen kuin tuo toivottu yhtyminen eli ykseys. Sen kautta luonnollinen kaipaus menetetyn tilan uudelleen löytämiseen tuli ja tulee ikuisesti petetyksi. Tämän jatkuvan kirouksen piinaavan prosessin kautta luonto elää.[41]

Allegoria Aadamin karkottamisesta ”elämän puun” luota tarkoittaa esoteerisesti, että vastikään erottautunut Rotu käytti väärin elämän mysteeriä ja alensi sen eläimellisyydeksi ja raakuudeksi. Sillä kuten Zohar osoittaa, Matronetah (Shekhinah, Metatronin vaimo symbolisesti) ”on tie suuren elämän puun, mahtavan puun luo”, ja Shekhinah on jumalallinen armo. Niin kuin on selitetty, tämä puu ulottuu taivaalliseen laaksoon ja kätkeytyy kolmen vuoren väliin [ihmisen prinsiippien ylempään kolminaisuuteen]. Näiltä kolmelta vuorelta puu nousee ylös [adeptin tieto pyrkii taivasta kohti] ja laskeutuu sitten alas [adeptin egoon maan päällä]. Tämä puu paljastuu päiväsaikaan ja kätkeytyy yön aikana, ts. paljastuu valaistuneelle mielelle ja kätkeytyy tietämättömyydeltä, joka on yö.[42] ”Hyvän ja pahan tiedon puu kasvaa elämän puun juurista.”[43] Mutta sitten myös:

Kabbalasta on selvästi löydettävissä, että ”elämän puu” oli [e217] silmukkaristi sukupuolisessa merkityksessään ja että ”tiedon puu” oli erottautuminen ja paluu jälleen yhteen täyttämään kohtalon määräämä ehto. Tämän esittämiseksi luvuilla sanan ets (6 3), puu, muodostamien kirjainten arvot ovat 7 ja 9, joista seitsemän on pyhä naisellinen luku ja yhdeksän kuvaa fallista eli miehistä energiaa. Tämä silmukkaristi on egyptiläisen nais-miehen, Isis-Osiriksen, symboli. Se on idulla oleva prinsiippi kaikissa muodoissa ja perustuu alkuilmennykseen sopien kaikkiin suuntiin ja kaikissa merkityksissä.[44]

Tämä on länsimaisten okkultistien kabbalistinen näkemys ja se eroaa itämaisten eli arjalaisten filosofisemmista näkemyksistä.[45] Sukupuoliin erottautuminen kuului luonnon ohjelmaan ja luonnolliseen kehitykseen, ja miehen ja naisen luomiskyky oli lahja jumalalliselta viisaudelta. Näiden perimätietojen totuuteen on koko muinaisaika, ylimyksellisestä filosofista nöyrimpään, henkisyyteen taipuvaiseen moukkaan uskonut. Ja voimme edetessämme osoittaa menestyksellisesti, että tällaisten tarujen suhteellinen totuus, joskaan ei niiden ehdoton tarkkuus – minkä sellaiset älyn jättiläiset kuin Solon, Pythagoras, Platon ja muut ovat vahvistaneet – alkaa valjeta useammalle kuin yhdelle nykyajan tiedemiehelle. Hän hämmästyy; hän seisoo yllättyneenä ja häkeltyneenä niiden todisteiden edessä, joita kasautuu joka päivä hänen eteensä; hänestä tuntuu, ettei ole mitään keinoa noiden hänen edessään olevien monien historiallisten ongelmien ratkaisemiseksi, ellei hän ala hyväksyä muinaisia perimätietoja. Sen vuoksi sanoessamme uskovamme ehdottomasti muinaisiin aikakirjoihin ja yleismaailmallisiin taruihin meidän tarvitsee tuskin tunnustaa syyllisyytemme puolueettoman tarkkailijan edessä, sillä muut ja paljon oppineemmat kirjoittajat, vieläpä sellaisten joukossa, jotka kuuluvat nykyaikaiseen tieteelliseen oppisuuntaan, uskovat ilmeisesti suurelta osin sellaiseen, mihin okkultistit uskovat: esim. ”lohikäärmeisiin” eikä ainoastaan symbolisesti vaan myös niiden todelliseen olemassaoloon aikanaan.

Olisi todella ollut rohkea teko keneltä tahansa, joka olisi noin 30 vuotta sitten uskaltanut tarjota yleisölle kokoelmaa kertomuksia, joita oli tavallisesti pidetty tarunomaisina, ja vaatia niiden huomioonottamista suoranaisina todellisuuksina; eli jos joku olisi puolustanut kauan sepityksinä pidettyjä tarinoita oikeina tosiasioina tai sanonut, että lastenkamarisadut ovat olleet monessa tapauksessa enemmän tai vähemmän turmeltuneita kuvauksia todellisista olennoista ja tapahtumista. Nykyään se ei enää ole niin uskaliasta.

Näin alkaa Charles Gouldin äskettäin (1886) ilmestyneen ja erittäin mielenkiintoisen teoksen Mythical Monsters esipuhe. Hän sanoo rohkeasti uskovansa useimpiin näistä hirviöistä. Hän esittää käsityksenään että:

monet niin kutsutuista myyttisistä eläimistä, jotka pitkinä ajanjaksoina ja kaikkien kansojen parissa ovat olleet tarujen ja sepitysten hedelmällisinä aiheina, saavat [e218] oikeutetun paikkansa yksinkertaisen, asiallisen luonnonhistorian piirissä, ja niitä voidaan pitää, ei runsaan mielikuvituksen tuloksena, vaan olentoina, jotka ovat todella kerran olleet olemassa ja joista meille asti on valitettavasti suodattunut ainoastaan vaillinaisia ja epätarkkoja kuvauksia, luultavasti hyvin paljon taittuneina heijastuessaan aikojen sumun läpi… Perimätietoja luontokappaleista, jotka olivat kerran samanaikaisia ihmisen kanssa ja joista muutamat ovat niin kummallisia ja kauhistuttavia, että ne näyttävät ensi näkemältä mahdottomilta...  Mielestäni useimmat näistä olennoista eivät ole kuvitelmia, vaan kuuluvat rationaaliseen tutkimukseen. Lohikäärme sen sijaan että olisi arjalaisen ihmisen mielikuvituksen kehittämä luomus hänen katsellessaan salamointia asumissaan luolissa niin kuin jotkut mytologit arvelevat, on eläin, joka kerran eli ja laahusti raskain kiemuroin ja ehkä lensi… Minulle yksisarvisten olemassaolo ei näytä uskomattomalta vaan itse asiassa todennäköisemmältä kuin se teoria, joka pitää sitä kuumyytteihin kuuluvana[46]… Omasta puolestani epäilen myyttien yleistä johtamista ”ulkonaisen luonnon näkyvien toimintojen tarkkailun pohjalta”. Minusta tuntuu helpommalta olettaa, että ajan herpaisu on heikentänyt näiden usein kerrottujen tarujen ilmaisua, kunnes niiden alkuperäinen muoto on tullut lähes tunnistamattomaksi, kuin jos pitäisi uskoa, että sivistymättömät villi-ihmiset omasivat sellaisia mielikuvituksen ja runollisen kekseliäisyyden kykyjä, jotka ovat kaukana tämän päivän valistuneiden kansojen ulottumattomissa. Helpompi on uskoa, että nämä ihmeelliset kertomukset jumalista ja puolijumalista, jättiläisistä ja kääpiöistä, lohikäärmeistä ja kaikenlaisista hirviöistä ovat muodonmuutoksia kuin uskoa niiden olevan sepitelmiä.[47]

Tuo sama geologi on osoittanut, että ”paleontologit ovat toinen toisensa jälkeen seuranneet ihmisen olemassaoloa taaksepäin aikakausiin, jotka on eri tavalla arvioitu kolmestakymmenestä tuhannesta vuodesta yhteen miljoonaan vuoteen – joina aikoina hän oli elänyt eläinten kanssa, jotka ovat kauan sitten kuolleet sukupuuttoon….”[48] Näitä eläimiä, ”kummallisia ja kauhistuttavia”, olivat, muutamia esimerkkejä antaaksemme: 1) ”Cidastes-suku… jonka suuret luut ja…nikamat osoittavat niiden kasvaneen lähes 60 metrin pituisiksi…” Jäännöksiä näistä hirviöistä, määrällisesti ei enempää eikä vähempää kuin kymmenen, näki professori Marsh Coloradon Mauvaises Terresin tasangoille siroteltuina; 2) titanosaurus montanus, joka kasvoi 15-18 metrin pituiseksi; 3) vielä jättiläismäisemmät dinosaurukset (Kalliovuorten jurakerroksissa); 4) atlantosaurus immanis, jonka reisiluu jo yksin on lähes kaksi metriä pitkä ja joka olisi siis ollut yli 30 metrin pituinen! Mutta ei tässäkään ole vielä saavutettu rajaa, sillä olemme kuulleet niin jättiläismäistä kokoa olevien jäännösten löydöistä, että reisiluu on jo lähes neljän metrin pituinen![49] Sitten luemme Himalajan valtavasta Sivatheriumista, nelisarvisesta uroshirvestä, joka oli yhtä suuri kuin elefantti mutta vielä korkeampi; jättiläismäisestä Megatheriumista; valtavan suurista lentävistä liskoista, pterodaktyloksista, [e219] joilla oli krokotiilin leuat hanhen päässä jne. Kaikki nämä olivat samanaikaisia ihmisen kanssa ja luultavasti kävivät hänen kimppuunsa niin kuin ihminen kävi niiden kimppuun. Ja meitä kehotetaan uskomaan, että tuo samainen ihminen ei ollut isompi kuin nykyään! Onko mahdollista käsittää, että ihminen eläen luonnossa tuollaisten hirvittävien olentojen ympäröimänä olisi voinut säilyä hengissä samalla kun kaikki hänen vihollisensa ovat tuhoutuneet, ellei hän itsekin ollut jättiläiskokoinen? Kivikirveelläkö hän sai voiton Sivatheriumista tai lentävästä jättiliskosta? Pitäkäämme aina mielessämme, ettei ainakaan yksi suuri tiedemies, de Quatrefages, näe mitään päteviä tieteellisiä syitä sille, etteikö ihminen olisi ollut ”samanaikainen varhaisimpien nisäkkäiden kanssa ja ulottunut ajassa taaksepäin aina sekundäärikaudelle asti”.[50]

Hyvin konservatiivinen Jukes kirjoittaa:

Näyttää siltä, että tarinoiden lentävät lohikäärmeet olivat todella olleet olemassa maailman entisinä aikoina.[51]

Ja tekijä kysyy seuraavaksi:

Sisältääkö ihmisen kirjoitettu, muutamia tuhansia vuosia käsittävä historia koko hänen älyllisen olemassaolonsa kauden? Vai onko niissä pitkissä myyttisissä aikakausissa, jotka ulottuvat satojen tuhansien vuosien päähän ja jotka mainitaan Kaldean ja Kiinan kronologioissa, onko niissä esihistoriallisesta ihmisestä utumaisia muistoja, jotka perimätieto on tallettanut ja muutamat eloon jääneet ihmiset ehkä kuljettaneet nykyisin olemassa oleviin maihin muista maista, jotka Platonin tarunomaisen Atlantiksen tavoin ovat voineet upota merten syvyyksiin tai joutua jonkin suuren luonnonmullistuksen kohteeksi häviten kaikkine sivistyksineen.[52]

Muutamat harvat jäljellä olevat jättiläiseläimet kuten elefantit, nekin pienempiä kuin niiden esi-isät mastodontit, ja virtahevot ovat ainoat säilyneet jäännökset ja ovat koko ajan häviämässä yhä täydellisemmin. Mutta niidenkin tulevalla lajilla on jo ollut muutamia edeltäjiä ja ne ovat pienentyneet kooltaan samassa suhteessa kuin ihmisetkin. Sillä Maltan luolaesiintymistä on löydetty jäännöksiä kääpiöelefanteista (E. Falconeri); ja sama kirjoittaja väittää, että niiden yhteydessä oli jäännöksiä kääpiövirtahevoista ja että edelliset olivat ”vain 65 senttimetriä korkeita; ja vieläkin on olemassa Hippopotamus (Choeropsis) liberiensis, jota A. Milne-Edwards kuvaa vähän yli 60 senttimetrin korkuiseksi”.[53]

Skeptikot voivat hymyillä ja leimata teoksemme täydeksi hölynpölyksi ja saduiksi. Näin tehdessään he kuitenkin vahvistavat vain kiinalaisen filosofin Chuang Tzun viisautta, kun tämä sanoo, että ”ne asiat, jotka ihminen tuntee, eivät lukumääräisesti voi olla mitenkään verrattavissa niihin asioihin, joita hän ei tunne ”;[54] ja he siis nauravat vain omalle tietämättömyydelleen.

[e220]

”JUMALAN POJAT” JA ”PYHÄ SAARI”

Hunnuttoman Isiksen tarina siitä maapallon osasta, jota tiede pitää nyt ihmiskunnan kehtona – vaikka se todellisuudessa oli vain yksi seitsemästä kehdosta – kuuluu seuraavasti:

Perimätieto kertoo ja Suuren kirjan [Dzyanin kirjan] muistiinpanot selittävät, että kauan ennen Aadamin ja hänen tiedonhaluisen vaimonsa He-van [Hovah] päiviä, paikalla, missä nyt on vain suolajärviä ja karuja autiomaita, oli laaja sisämaan meri, joka ulottui yli Keski-Aasian, mahtavan Himalajan pohjoisiin vuorijonoihin ja sen läntisiin jatkeisiin saakka. Saarta, jonka verrattomalla kauneudella ei ole kilpailijaa maailmassa, asutti meidän rotuamme edeltäneen rodun viimeiset jälkeläiset.[55]

”Viimeiset jälkeläiset” tarkoittaa ”tahdon ja joogan poikia”, jotka joidenkin heimojen kanssa selvisivät suuresta luonnonmullistuksesta. Sillä kolmas Rotu, joka asui suurella Lemurian mantereella, edelsi varsinaisia ja täydellisiä inhimillisiä rotuja – neljättä ja viidettä. Sen vuoksi Hunnuttomassa Isiksessä sanotaan:

Tämä rotu kykeni elämään yhtä helposti veden, ilman tai tulen kanssa, koska sillä oli rajaton valta elementtien yli. Nämä olivat ”Jumalan poikia”, eivät noita, jotka näkivät ihmisten tyttäret, vaan todellisten elohimien, vaikka idän kabbalassa heillä on toinen nimi. He olivat niitä, jotka ilmoittivat Luonnon salaperäisimmät salaisuudet ihmiselle ja paljastivat heille sanomattoman ja nyt kadotetun ”sanan”.[56]

”Saari” saman uskon mukaan on olemassa nykyään keitaana, jota ympäröi suuren Gobi-erämaan pelottavat autiomaat – joiden hiekkasärkkiä ”ei ole kenenkään jalka astunut ihmismuistiin”.

Tämä sana, joka ei ole mikään sana, on kerran matkustanut maailman ympäri ja yhä pysyttelee elossa ikään kuin etäinen kaiku eräiden etuoikeutettujen ihmisten sydämissä. Kaikkien pappiskollegioiden hierofantit olivat tietoisia tämän saaren olemassaolosta, mutta ”sanan” tunsi vain Java-Aleim [Mahâ-Chohan toisessa kielessä] eli kunkin kollegion päämies, joka ilmoitti sen seuraajalleen vasta kuoleman hetkellä. Tällaisia kollegioita oli olemassa monia, ja vanhat klassiset kirjailijat puhuivat niistä.

Mereltä käsin tuohon kauniiseen saareen ei ollut minkäänlaisia yhteyksiä, mutta maanalaiset käytävät, jotka ainoastaan päälliköt tunsivat, olivat sen yhdyssiteenä kaikkiin suuntiin.[57]

Perimätieto väittää ja arkeologia hyväksyy sen tarun todenperäisyyden, että Intiassa on nykyään moni kukoistava kaupunki rakennettu [e221] useiden muiden kaupunkien päälle, niin että on muodostunut maanalainen kuusi- tai seitsemänkerroksinen kaupunki. Delhi on yksi niistä, Allâhâbâd toinen – ja tällaisia esimerkkejä on Euroopassakin, esim. Firenze, joka on rakennettu useiden entisten etruskilaisten ja muiden kaupunkien päälle. Miksi eivät siis Ellora, Elefanta, Kârli ja Ajanta voisi olla rakennettuja maanalaisten labyrinttien ja käytävien päälle, kuten väitetään? Tietenkään emme tarkoita luolia, jotka jokainen eurooppalainen tuntee joko nähtyään ne itse tai kuulopuheiden perusteella, huolimatta siitä että nekin ovat suunnattoman vanhoja, vaikka senkin nykyajan arkeologia kieltää. Tarkoitamme sitä tosiasiaa, jonka Intian vihityt bramiinit ja varsinkin joogit tuntevat, että koko maassa ei ole luolatemppeliä, josta ei haarautuisi maanalaisia käytäviä joka suuntaan, ja että näillä maanalaisilla luolilla ja loputtomilla käytävillä on vuorostaan omat luolansa ja käytävänsä.

Kuka voisi kertoa, ettei kadonnut Atlantis – joka myös on mainittu Salaisessa kirjassa, mutta jälleen toisella nimellä, lausuttuna salaisella kielellä – ollut olemassa vielä noina aikoina? –

me kysyimme.[58] Se oli aivan varmasti olemassa, sillä se oli juuri lähestymässä suurimpia loiston ja sivistyksen päiviään, kun viimeinen Lemurian mantereista vajosi.

Suuri kadonnut manner on saattanut ehkä sijaita Aasiasta etelään ulottuen Intiasta Tasmaniaan.[59] Jos tämä nyt niin paljon epäilty hypoteesi – jonka oppineet kirjailijat ovat ehdottomasti torjuneet Platonin kujeena – joskus osoittautuu todeksi, niin ehkä tiedemiehet silloin uskovat, ettei kuvaus jumalten asuttamasta mantereesta ollutkaan pelkkää tarua.[60] He saattavat silloin myös käsittää, että Platonin varovaiset vihjeet samoin kuin se, että hän antoi kunnian kertomuksistaan Solonille ja egyptiläisille papeille, olikin tarkkaan harkittu keino kertoa maailmalle totuus, ja ovelasti yhdistämällä totuutta ja tarua saada huomio pois hänen osuudestaan kertomukseen, jota hänellä ei vihkimyksessä tulleiden velvollisuuksien vuoksi ollut lupa tuoda päivänvaloon.

Jatkaaksemme traditiota meidän täytyy lisätä, että hierofanttien luokka oli jakautunut kahteen selvästi erotettavaan kategoriaan:[61] niihin, joita saaren ”Jumalan pojat” olivat opettaneet ja jotka olivat vihityt puhtaan ilmoituksen jumalalliseen oppiin, ja toisiin, jotka asuttivat mennyttä, kadonnutta Atlantista – jos sen nimen täytyy olla tällainen – ja joilla, koska he olivat toista rotua [sukupuolisesti synnytettyä, mutta jumalallisista vanhemmista], oli syntymästään saakka sellainen selvänäkö, joka käsitti kaikki salaiset asiat ja joka oli riippumaton välimatkasta ja aineellisista esteistä. Lyhyesti, he olivat neljännen Rodun ihmisiä, jotka mainittiin Popol-Vuhissa ja joiden selvänäkö oli rajoittamaton ja jotka tiesivät kaikki asiat välittömästi.[62]

Toisin sanoen he olivat lemurialais-atlantislaisia, ensimmäisiä, joilla oli [e222] hallitsijoinaan henkikuninkaita; ei maaneja [lat. manes] eli ”haamuja” niin kuin jotkut uskovat,[63] vaan todellisia eläviä devoja (tai puolijumalia tai enkeleitä jälleen), jotka olivat ottaneet itselleen ruumiin hallitakseen heitä ja jotka vuorostaan opettivat heille taiteita ja tieteitä. Mutta koska nämä dhyânit olivat rûpia eli aineellisia henkiä, he eivät olleet aina hyviä. Heidän kuninkaansa Thevetat kuului pahojen joukkoon, ja tämän kuningasdemonin huonon vaikutuksen alaisena Atlantis-rodusta tuli häijyjen maagikkojen kansa.

Tämän seurauksena julistettiin sota, jonka tarina on liian pitkä kerrottavaksi. Sen ydin voidaan löytää vääristyneistä allegorioista Kainin rodusta, jättiläisistä sekä Nooasta ja hänen oikeamielisestä perheestään. Konflikti päättyi Atlantiksen vajoamiseen. Tästä löydetään jäljitelmiä kertomuksissa Babylonian ja Mooseksen tulvista. Jättiläiset ja noidat ”…ja kaikki lihallisuus kuoli… ja jokainen ihminen”. Kaikki paitsi Xisuthros ja Nooa, jotka olivat olennaisilta osiltaan identtisiä thlinkithianien suuren isän kanssa, joka esiintyy Popol-Vuhissa eli guatemalalaisten pyhässä kirjassa, joka myös kertoo hänen paenneen suuressa veneessä, kuten hindulaisten Nooa – Vaivasvata.

Jos uskomme lainkaan perimätietoon, meidän täytyy luottaa seuraavaan kertomukseen, jonka mukaan hierofanttien ja atlantislaisten Nooan jälkeläisten välisistä avioliitoista syntyi oikeamielisten ja pahojen sekarotu. Toisaalta maailmalla on Henokinsa, Mooseksensa ja [monet] Buddhansa, lukuisat ”pelastajansa” ja suuret hierofanttinsa, toisaalta ”synnynnäiset maagikkonsa”, jotka todellisen henkisen valaistumisen hillitsevän voiman puutteessa…käyttivät kykyjään väärin, pahoihin tarkoituksiin…[64]

Me voimme lisätä tähän joidenkin muistitietojen ja traditioiden todisteen. Teoksen L’Histoire des Vierges: Les Peuples et les Continents Disparus tekijä [L. Jacolliot] sanoo:

Yksi Intian kaikkein vanhimmista legendoista, jota on säilytetty temppeleissä suullisena ja kirjoitettuna perimätietona, kertoo, että useita satoja tuhansia vuosia sitten Tyynessämeressä oli suunnattoman suuri manner, joka tuhoutui maanpinnan kohotessa. Sen osia on etsittävä Madagaskarilta, Ceylonilta, Sumatralta, Javalta, Borneosta ja Polynesian pääsaarilta.

Tämän hypoteesin mukaan noina kaukaisina aikoina Hindustanin ja Aasian korkeat ylätasangot olivat ainoastaan suuria saaria, jotka olivat yhteydessä keskusmantereeseen… Brahmalaisten mukaan tämä maa oli saavuttanut korkean sivistyksen, ja Hindustanin niemimaa, joka oli laajentunut suuren luonnonmullistuksen aikana vesien siirtyessä, oli vain jatkanut alkuperäisten traditioiden ketjua. Nämä perimätiedot antavat nimen rutas niille kansoille, jotka asuttivat tätä valtavaa trooppista mannerta ja joiden puheesta johdettiin sanskrit. Indo-helleninen perimätieto, jonka Intian tasangoilta muuttanut älykkäin heimo säilytti, kertoo sekin mantereesta ja kansasta, joille se antaa nimet Atlantis ja atlantislaiset ja jotka se sijoittaa Atlantin valtameren troppisten alueiden pohjoispuolelle.

Huolimatta siitä tosiasiasta, että otaksuma noilla leveysasteilla sijainneesta muinaisesta mantereesta – jonka jäänteitä saatetaan löytää tuliperäisissä saarissa [e223] ja Azorien, Kanarian saarien ja Kap Verden vuoristoisessa maanpinnassa – ei ole täysin vailla maantieteellistä perustaa, kreikkalaiset, jotka eivät edes koskaan uskaltautuneet Herkuleen patsaiden toiselle puolelle mysteeristä valtamerta kohtaan tuntemansa suuren pelon vuoksi, ilmestyivät liian myöhään historiaan, jotta Platonin säilyttämät kertomukset olisivat voineet olla muutakin kuin vain intialaisen tarun kaikua. Lisäksi kun katselemme aluetta kartalla, sen saaria ja luotoja, jotka peittävät alueen Malajien saaristosta Polynesiaan, Sundan salmesta Pääsiäissaareen, on sen hypoteesin nojalla, joka on esitetty meidän asuttamiamme mantereita edeltäneistä mantereista, mahdotonta olla sijoittamatta saarista tärkeintä juuri tuonne.

Uskonnollinen käsitys, joka on yhteinen Malakalle ja Polynesialle, toisin sanoen kahdelle valtamerimaailman äärialueelle, vahvistaa sen, että kaikki nämä saaret muodostivat kerran kaksi äärettömän suurta mannerta, jossa asui keltaisia ja mustia ihmisiä aina sotien keskenään, ja että jumalat kyllästyttyään heidän riitoihinsa antoivat valtameren tehtäväksi heidän rauhoittamisensa. Valtameri nielaisi nämä kaksi mannerta, ja siitä lähtien on ollut mahdotonta saada sitä luopumaan vangeistaan. Ainoastaan vuorten huiput ja korkeat tasangot välttyivät vedenpaisumukselta jumalten voimien avulla, jotka liian myöhään käsittivät erehdyksen, jonka olivat tehneet.

Mitä tahansa näissä perimätiedoissa saattaakin olla ja missä tahansa on ollutkin se paikka, missä sivistys – muinaisempi Rooman, Kreikan, Egyptin ja Intian kulttuureja – kehittyi, on ehdottoman varmaa, että tämä sivistys oli todella olemassa ja että tieteelle on erittäin tärkeää löytää sen jälkiä, olivatpa ne kuinka heikkoja ja vaikeasti tavoitettavia hyvänsä.[65]

Tämä traditio vahvistaa ”Salaisen opin aikakirjojen” esittämää tarinaa. Keltaisten ja mustien ihmisten välinen sota koskee taistelua ”Jumalan poikien” ja ”jättiläisten poikien” eli Atlantiksen asukkaiden ja maagikkojen välillä.

Tuo tekijä, joka kävi henkilökohtaisesti kaikilla Polynesian saarilla ja uhrasi vuosia tutkiakseen lähes kaikkien sen kansojen uskontoja, kieliä ja traditioita, esittää lopullisena johtopäätöksenään:

Mitä tulee Polynesian mantereeseen, joka katosi lopullisesti geologisten luonnonmullistusten aikana, sen olemassaolo lepää sellaisten todistusten varassa, joita, ollaksemme loogisia, emme enää voi pitempään epäillä.

Tämän mantereen kolme huippukohtaa, Sandwichin saaret, Uusi Seelanti, Pääsiäissaari, ovat n. 7200-8700 kilometrin päässä toisistaan, ja niiden keskivälillä olevat saariryhmät, Fidi, Samoa, Tonga, Futuna, Uvea, Marquesas, Tahiti, Paumotu ja Gambier ovat näistä kolmesta äärimmäisestä pisteestä 3600-4800 kilometrin päässä.

Kaikki merenkulkijat ovat samaa mieltä sanoessaan, että ulommaiset ja keskimmäiset saariryhmät eivät ole koskaan voineet olla yhteydessä toisiinsa ottaen huomioon niiden todellisen maantieteellisen sijainnin sekä ne riittämättömät keinot, jotka heillä oli käytettävissään. On fyysisesti mahdotonta taittaa pitkiä etäisyyksiä pirogiveneellä…ilman kompassia ja matkustaa kuukausia ilman muonaa.

Toisaalta taas Sandwichin saarten, Fidin, Uuden Seelannin, Samoan ja Tahitin saariryhmien alkuasukkaat eivät koskaan olleet tunteneet toisiaan eivätkä koskaan kuulleet toisistaan ennen eurooppalaisten saapumista. Ja kuitenkin jokainen näistä kansoista väitti, että heidän saarensa oli kerran ollut osa [e224] äärettömän suuresta länteenpäin työntyneestä maa-alueesta Aasian sivustalla. Ja tuotuina yhteen kaikki huomasivat puhuvansa samaa kieltä, omistavansa samat perimätavat, samat tottumukset, saman uskonnollisen vakaumuksen. Ja kysymykseen ”Missä on rotunne kehto?” kaikki vastasivat yhdellä eleellä ojentaen kätensä kohti laskevaa aurinkoa.[66]

Maantieteellisesti tämä kuvaus kalahtaa hiukan vastakkain salaisten aikakirjojen tietojen kanssa, mutta se osoittaa tällaisten perimätietojen olemassaolon ja se riittää tässä. Sillä niin kuin ei ole savua ilman tulta, niin perimätiedon on perustuttava ainakin likimääräiseen totuuteen.

Toisessa kohdassa osoitamme nykyajan tieteen täysin vahvistavan edellä olevan ja muut Salaisen opin traditiot kahdesta kadonneesta mantereesta. Esim. Pääsiäissaarten jäännökset ovat mitä hämmästyttävimpiä ja puhuttavimpia muistomerkkejä alkuaikaisista jättiläisistä. Ne ovat yhtä suuria kuin ne ovat salaperäisiä. Tarvitsee vain tutkia noiden vielä särkymättömien valtavan suurten patsaiden päitä, jotta huomaisi niissä heti ensi silmäyksellä piirteitä neljännen Rodun jättiläisille kuuluvasta tyypistä ja luonteesta. Ne näyttävät olleen samaa muotoa vaikka erilaisia piirteiltään – selvästi aistillista tyyppiä, jollaisia atlantislaisten (daityojen ja ”atlantilaisten”) sanotaan olleen hindujen esoteeristen kirjojen mukaan. Verratkaa näitä joihinkin toisiin valtavan suuriin patsaisiin, joita on Keski-Aasiassa – esim. lähellä Bamiyania – jotka perimätiedon mukaan ovat kuvapatsaita edellisiin manvantaroihin kuuluneista buddhoista. Nämä ovat buddhoja ja sankareita, jotka mainitaan buddhalaisissa ja hindulaisissa teoksissa uskomattoman suurikokoisina ihmisinä,[67] yleensä pahojen lihallisten veljiensä hyviä ja pyhiä veljeksiä, kuten Lankân jättiläiskuningas Râvana oli Kumbhakarnan veli. Kaikki olivat jumalien jälkeläisiä rishien kautta ja siis, kuten ”Titaani ja hänen valtava jälkikasvunsa”, kaikki ”taivaan esikoisia”. Nämä ”buddhat”, jotka on usein pilattu symbolisesti tulkittavilla suurilla riippuvilla korvilla, poikkeavat selvästi heti ensi silmäyksellä kasvoiltaan Pääsiäissaaren patsaiden kasvojen ilmeestä. Ne saattavat olla samaa rotua – mutta edelliset ovat ”jumalien poikia” ja jälkimmäiset mahtavien noitien lauma. Kaikki nämä ovat kuitenkin jälleensyntymiä, ja jos ei oteta huomioon kansanomaisen kuvittelun ja perimätiedon väistämätöntä liioittelua, ne ovat historiallisia olentoja.[68]

Milloin ne elivät? Kuinka kauan sitten elivät [e225] nuo kaksi Rotua, kolmas ja neljäs, ja kuinka kauan myöhemmin alkoivat viidennen Rodun eri heimot taistelunsa, sodat hyvien ja pahojen välillä? Orientalistit vakuuttavat meille, että purânoiden ja muiden hindulaisten kirjojen ajanlasku on toivottomasti sekoitettu ja mielettömästi liioiteltu. Olemme aivan valmiita myöntämään syytöksen. Mutta jos arjalaiset kirjoittajat ovat silloin tällöin sallineet kronologisen heilurinsa heilahtaa liian kauas yhteen suuntaan, tosiasioiden laillisen rajan taakse, kuitenkin kun tuota poikkeamaa verrataan orientalistien vastakkaissuuntaiseen poikkeamaan, kohtuus on brahmalaisella puolella. Ajan mittaan huomataan, että pandiitti on totuudenmukaisempi ja lähempänä tosiasiaa kuin sanskritisti. Sanskritistin tekemä typistäminen – vaikka sen todistettaisiin tapahtuneen jonkin oman lempiteorian hyväksi – on länsimaisen yleisen mielipiteen mukaan ”varovaista tosiasioiden tunnustamista”, kun taas pandiittia kohdellaan painetussa sanassa karkeasti ”valehtelijana”. Mutta tämä ei kuitenkaan ole mikään syy, miksi jokaisen olisi pakko katsoa asioita samassa valossa! Puolueeton tarkkaaja voi arvioida toisin. Hän voi joko julistaa molemmat epäluotettaviksi historioitsijoiksi tai antaa kummankin omalle kannalle oikeutuksen ja sanoa: hindulaiset arjalaiset kirjoittivat vihittyjään varten, jotka lukivat totuuden rivien välistä, eivät joukkoja varten. Jos he sekoittivat tapahtumia ja aikamääriä tahallisesti, heidän tarkoituksensa ei ollut pettää ketään vaan säilyttää tietonsa muukalaisten urkkivilta silmiltä. Mutta sille, joka osaa laskea sukupolvia Manuista ja seurata joidenkin purânoissa mainittujen sankarien[69] ruumiillistumien sarjoja, on merkitys ja aikajärjestys hyvin selvä. Länsimaalaiselle orientalistille on suotava anteeksi sen vuoksi, että hän on kieltämättä tietämätön muinaisen esoterismin käyttämistä menetelmistä.

Mutta tällaiset vallitsevat ennakkoluulot tulevat väistymään ja häviämään hyvin pian uusien löytöjen valossa. Jo tri Weberin ja Max Müllerin lempiteoriat, nimittäin että kirjoitustaitoa ei tunnettu Intiassa vielä Pâninin päivinä (!) ja että hindut olivat saaneet kaikki taiteensa ja tieteensä – jopa eläinradan ja arkkitehtuurinsa (Fergusonin mukaan) – Makedonian kreikkalaisilta, nämä ja muut samanlaiset mielikuvitukselliset hypoteesit uhkaavat raueta. Vanhan Kaldean haamu tulee totuuden pelastajaksi. Kolmannessa [e226] Hibbert-luennossaan (1887) professori Sayce Oxfordista puhuu äsken löydetyistä assyrialaisista ja babylonialaisista sylintereistä ja viittaa vihdoin Ea’an, viisauden jumalaan, joka on nyt samastettu Berosuksen Oannekseen, puoleksi ihmiseen ja puoleksi kalaan, joka opetti babylonialaisille sivistystä ja kirjoitustaidon. Tästä Oanneksesta, jolle yksistään raamatullisen vedenpaisumuksen vuoksi on tähän mennessä myönnetty ajankohdaksi tuskin 1500 eaa., puhutaan nyt seuraavalla tavalla, toistaaksemme yhteenvetona professorin sanat:

Ean kaupunki oli Eridu, joka 6 000 vuotta sitten sijaitsi Persian lahden rannalla. Sen nimi merkitsee ”hyvä kaupunki”, erityisen pyhä paikka, koska se oli keskus, josta kaldealaisten vanhin sivistys kulkeutui pohjoiseen. Koska tuo kulttuurijumala kuvattiin merestä tulleeksi, oli mahdollista, että se kulttuuri, jonka pääpaikkana oli Eridu, oli muukalaisten tuoma. Tiedämme nyt, että Kaldean ja Siinain niemimaan samoin kuin Intian välillä oli jo hyvin varhain kanssakäymistä. Ranskalaisten Tel-lohista löytämät patsaat (viimeistään ajalta 4 000 vuotta eaa.) oli tehty äärimmäisen kovasta kivestä, joka tunnetaan dioriittina, ja niissä olevissa kirjoituksissa sanotaan, että dioriitti on tuotu Maganista – ts. Siinain niemimaalta, jota faraot silloin hallitsivat. Näiden patsaiden tiedetään yleiseltä tyyliltään muistuttavan Khefrenin, toisen pyramidin rakentajan, dioriittipatsasta, ja Petrien mukaan mittayksikkö, joka on merkitty kaupungin karttaan, jota muuan Tel-lohin hahmoista pitää sylissään, on sama kuin pyramidien rakentajien käyttämä. Teak-puuta on löydetty Mugheirista eli kaldealaisten Urista, vaikka tuo puu on intialainen erikoistuote. Lisättäköön tähän, että muuan vanha babylonialainen vaateluettelo mainitsee sindhun eli ”musliinin”, jonka sanotaan olevan ”kasvivaate”.

Se musliini, joka tunnetaan parhaiten nykyään Dacca-musliinina, tunnettiin Kaldeassa hindulaisena (sindhuna), ja teak-puu oli käytössä ajalla 4 000 eaa. Mutta kuitenkaan hindut, joilta Kaldea sai sivistyksensä (kuten eversti Vans Kennedy on selvästi todistanut), eivät muka tunteneet kirjoitustaitoa ennen kuin kreikkalaiset opettivat heille aakkosensa – ainakin jos meidän on uskottava orientalisteja!

__________

[e227]

X SÄKEISTÖ

NELJÄNNEN RODUN HISTORIA

(38) Neljännen (atlantislaisen) Rodun synty. (39) Neljännen ihmiskunnan alarodut alkavat jakautua ja sekoittua toisiinsa. Ne muodostavat ensimmäiset eriväriset sekarodut. (40) Atlantislaisten ylemmyys muihin rotuihin nähden. (41) He lankeavat syntiin ja synnyttävät lapsia ja hirviöitä. (42) Antropomorfismin ja sukupuolisen uskonnon ensimmäiset idut. He kadottavat ”kolmannen silmänsä”.

38. SITEN KAKSITTAIN, SEITSEMÄLLÄ VYÖHYKKEELLÄ, KOLMAS ROTU SYNNYTTI  NELJÄNNEN.  JUMALISTA  TULI  EI-JUMALIA.  SURASTA  TULI  A-SURA (a).

39. ENSIMMÄINEN (Rotu) KULLAKIN VYÖHYKKEELLÄ OLI KUUN VÄRINEN (keltavalkea), TOINEN KULLANKELTAINEN, KOLMAS PUNAINEN, NELJÄS RUSKEA, JOKA TULI MUSTAKSI SYNNISTÄ.[70] ENSIMMÄISET SEITSEMÄN IHMISTAINTA OLIVAT KAIKKI SAMAA IHONVÄRIÄ ALUSSA. seuraavat seitsEmän (alarotua)  ALKOIVAT SEKOITTUA VÄRILTÄÄN (b) [s. 249].

(a) Säkeen 38 ymmärtämiseksi se on luettava yhdessä IX säkeistön kolmen säkeen kanssa. Tähän kehityspisteeseen asti ihminen kuuluu enemmän metafyysiseen kuin fyysiseen luontoon. Vasta niin kutsutun lankeemuksen jälkeen rodut alkoivat kehittyä nopeasti puhtaasti inhimilliseen muotoon. Jotta tutkija voi ymmärtää lankeemuksen täydellisen merkityksen, joka on todelliselta tarkoitukseltaan hyvin mystinen ja transsendentaalinen, hänelle on heti kerrottava sitä edeltävistä [e228] yksityiskohdista, sillä nykyajan teologia on tehnyt tuosta tapauksesta kiinnekohdan mitä vahingollisimmille ja mielettömimmille dogmeilleen ja uskomuksilleen.

Muinaiset kommentaarit selittävät, kuten lukija muistanee, että siitä dhyânien joukosta, jonka vuoro oli ruumiillistua kuolemattomien mutta tällä tasolla tajuttomien monadien egoina – jotkut ”tottelivat” (kehityksen lakia) heti kun kolmannen Rodun ihmiset olivat fysiologisesti ja fyysisesti valmiita, ts. kun he olivat jakautuneet sukupuoliin. Nämä olivat niitä ensimmäisiä tietoisia olentoja, jotka nyt lisäten tietoisen tiedon ja tahdon luontaiseen jumalalliseen puhtauteensa loivat kriyâshaktin avulla puoleksi jumalallisen ihmisen, josta tuli tulevien adeptien siemen maan päällä. Sitä vastoin ne, jotka ylpeinä älyllisestä vapaudestaan (jota eivät silloin aineen siteet kahlehtineet) sanoivat: ”Me voimme valita… meillä on viisaus”,[71] ja ruumiillistuivat paljon myöhemmin – he saivat ensimmäisen karmallisen, heitä odottavan rangaistuksensa. He saivat (fysiologisesti) huonommat ruumiit kuin heidän astraaliset mallinsa olivat, koska heidän chhâyânsa olivat kuuluneet seitsemän luokan alempiasteisille esi-isille. Mitä näihin ”viisauden poikiin” tulee, jotka ”lykkäsivät” ruumiillistumansa neljänteen Rotuun asti, joka oli jo (fysiologisesti) synnin ja epäpuhtauden tahraama, he aiheuttivat kauhean syyn, jonka karmallinen seuraus painaa heitä vielä tänä päivänä. Se luotiin heissä itsessään, ja heistä tuli tuon pahan siemenen kantajia tuleviksi aikakausiksi, koska heidän ottamansa ruumiit olivat turmeltuneet heidän oman vitkastelunsa takia.[72]

Tämä oli ”enkelien lankeemus”, joka johtui heidän kapinastaan karman lakia vastaan. ”Ihmisen lankeemus” ei ollut mikään lankeemus, sillä hän oli vastuuton. Mutta koska ”luominen” oli dualistisen järjestelmän mukaan keksitty ”ainoastaan Jumalan etuoikeudeksi” – teologiahan patentoi tuon laillisen ominaisuuden itse tekaisemansa äärettömän jumaluuden nimissä – tätä voimaa oli pidettävä ”saatanallisena” ja jumalallisten oikeuksien anastuksena. Siten näiden ahtaiden näkemysten valossa edellä olevaa on luonnollisesti pidettävä kauhistuttavana panetteluna ihmistä vastaan, joka ”luotiin Jumalan kuvaksi”, ja vielä hirveämpänä jumalanpilkkana kuolleen kirjaimen dogmien kannalta. ”Teidän oppinne”, on okkultisteille jo kerrottukin, ”tekee ihmisestä, joka luotiin tomusta Jumalan kuvaksi, Paholaisen välikappaleen heti alusta pitäen.” Me vastaamme: ”Miksi te teette jumalastanne paholaisen – jotka molemmat sitä paitsi ovat luodut omaksi kuvaksenne?” Raamatun esoteerinen tulkinta kuitenkin kumoaa riittävästi teologian panettelevat keksinnöt. Salainen oppi on kerran tuleva kirkkojen oikeudenmukaiseksi karmaksi – sillä kirkot ovat antikristillisempiä kuin kaikkein piintyneimpien materialistien ja ateistien edustajat yhteensä.

”Langenneiden enkelien” ikivanhan opin todellinen merkitys, antropologian ja kehitysopin kannalta esiintyy kabbalassa [e229] ja antaa selityksen raamatulle. Se löytyy ennen kaikkea Genesiksestä, kun sitä lukee totuudenetsimishengessä, välittämättä dogmeista ja olematta ennakkoluulojen vallassa. Tämä tulee helposti todistetuksi. Genesiksessä (6. luku) ”Jumalan pojat” – B’ne Aleim – ihastuvat ihmisten tyttäriin, naivat heidät ja Henokin mukaan paljastavat vaimoilleen mysteerejä, jotka he ovat laittomasti oppineet taivaassa; ja tämä on ”enkelien lankeemus”.[73] Mutta mikä on todellisuudessa itse Henokin kirja, josta Ilmestyskirjan tekijä ja jopa neljännen evankeliumin Johannes ovat niin runsaasti lainanneet (ts. 10:8, jossa sanotaan kaikkien, jotka ovat tulleet ennen Jeesusta, olevan ”varkaita ja ryöväreitä”)? Se on yksinkertaisesti Vihkimyskirja, joka esittää allegorisella ja varovaisella lauseparsistolla tiettyjen sisäisissä temppeleissä suoritettujen ikivanhojen mysteerien ohjelman. Sacred Mysteries among the Mayas and Quichés -kirjan tekijä arvelee aivan oikein, että Henokin niin kutsutut ”näyt” koskevat hänen (Henokin) vihkimyskokemustaan ja mitä hän oppi mysteereissä. Samalla hän kuitenkin esittää täysin virheellisen mielipiteensä, että Henok olisi oppinut ne ennen kristinuskoon [e230] kääntymistään (!!). Lisäksi hän uskoo, että tuo kirja kirjoitettiin ”kristillisen aikakauden alussa, jolloin…egyptiläisten tavat ja uskonto joutuivat rappiolle”! Tämä on tuskin mahdollista, koska Juudas toistaa epistolassaan (jae 14) otteen Henokin kirjasta, ja sen vuoksi – kuten huomauttaa arkkipiispa Laurence, joka käänsi Henokin kirjan etiopialaisesta versiosta – se ”ei voinut olla kenenkään sellaisen kirjoittama, joka eli myöhemmin…tai edes samoihin aikoihin kuin” uuden testamentin kirjoittajat, elleivät tosiaankaan Juudaksen kirje ja evankeliumit ja kaikki mikä seuraa niitä olleet myös jo vakiintuneen kirkon aikaansaannosta – mikä joidenkin kriitikkojen mukaan ei ole mahdotonta. Mutta olemme nyt tekemisissä pikemminkin Henokin ”langenneiden enkelien” kuin itse Henokin kanssa.

Intialaisessa eksoterismissa nämä enkelit (asurat) tuomitaan ”jumalien vihollisina”, jotka vastustavat jumalille suoritettua uhripalvelusta. Kristillisessä teologiassa niihin viitataan yleisesti ”langenneina enkeleinä”, ja ne ovat pakanallisista lähteistä saatujen monien ristiriitaisten ja epäjohdonmukaisten tarujen sankareita. Coluber tortuosus, ”kiemurteleva käärme” – jota sanotaan juutalaisten keksimäksi nimitykseksi – tarkoitti jotakin aivan muuta ennen kuin roomalainen kirkko turmeli sen merkityksen. Muun muassa sillä oli puhtaasti astronominen merkitys.

Uskottiin, että korkeudesta langenneella, ”deorsum fluens”, ”käärmeellä” oli hallussaan kuoleman valtakunnan avaimet,  , siihen päivään asti, jolloin Jeesus näki sen sinkoutuvan ”niin kuin salama…taivaasta”,[74] vaikka roomalaiskatolinen tulkinta kuuluu cadebat ut fulgur.[75] Se merkitsee todella, että jopa ”paholaiset ovat alamaisia” logokselle – joka on viisaus, mutta samalla tietämättömyyden vastustajana Saatana eli Lucifer. Tämä huomautus viittaa jumalalliseen viisauteen, joka iskee kuin salama elvyttämään niiden järkeä, jotka taistelevat tietämättömyyden ja taikauskon paholaisia vastaan. Aina siihen asti, kunnes viisaus laskeutui korkeudesta Mahatin ruumiillistuvien henkien muodossa elähdyttämään kolmatta Rotua ja kutsumaan sitä todelliseen tietoiseen elämään, oli ihmiskunta – jos sitä eläimellisessä, tiedottamassa tilassaan voidaan siksi kutsua – tietysti tuomittu siveelliseen yhtä hyvin kuin fyysiseen kuolemaan. Synnytykseen langenneet enkelit mainitaan metaforisesti viisauden käärmeinä ja lohikäärmeinä.

Toisaalta, jos kristittyjen Vapahtajaa katsotaan kuten Krishnaa logoksen valossa, hänen voidaan sanoa joko ihmisenä tai logoksena pelastaneen salaisiin opetuksiin uskoneet ”ikuiselta kuolemalta” ja voittaneen pimeyden valtakunnan eli helvetin, niin kuin jokainen vihitty tekee. Tämä koskee vihittyjen inhimillistä, maallista muotoa ja myös – koska logos on Khristos – sitä sisäisen luontomme ”prinsiippiä”, joka kehittyy meissä henkiseksi egoksi – korkeammaksi itseksi – joka on muodostunut buddhin (kuudennen) ja manaksen, [e231] viidennen ”prinsiipin”, henkisen kukinnan lujasta yhtymästä.[76] ”Logos on passiivinen viisaus taivaassa ja tietoinen, itsetoimiva viisaus maan päällä”, meille opetetaan. Se on ”taivaallisen miehen” avioliitto ”maailman neitsyen” eli luonnon kanssa, kuten Poimandrês kuvaa sitä, minkä yhtymän seurauksena on niiden jälkeläinen – kuolematon ihminen. Tätä kutsutaan Johanneksen Ilmestyksessä karitsan ja morsiamen häiksi (19:7). Tuo ”morsian” samastetaan nyt roomalaiseen kirkkoon sen kannattajien omavaltaisten tulkintojen mukaan. Mutta he näyttävät unohtavan, että sen pellavapuku voi olla hohtava ja puhdas ulkonaisesti (niin kuin ”kalkittu hautaholvi”), mutta sisäpuolella ei ole ”pyhien vanhurskautta” (19:8) vaan pelkkä mädännäisyys ja pikemminkin niiden pyhien veri, jotka se on tappanut, ”maailman kaikkien murhattujen veri” (18:24). Siten suuren vihityn tekemä huomautus (Luuk. 10:18) – joka viittaa vertauskuvallisesti valaistuksen ja järjen säteeseen, joka sinkoutuu kuin salama korkeudesta niiden sydämiin ja mieliin, jotka kääntyvät vanhaan, tuolloin galilealaisen adeptin uudessa muodossa esittämään viisaususkontoon[77] – vääristettiin aivan tunnistamattomaksi (niin kuin myös hänen oma persoonallisuutensa) ja pantiin sopimaan yhteen kaikista teologisista dogmeista julmimman ja turmiollisimman kanssa.[78]

Mutta jos ainoastaan länsimaisella teologialla on patentti ja omistusoikeus Saatanaan – kaikkine tuon sepityksen dogmaattisine kauhuineen – niin muut kansat [e232] ja uskonnot ovat tehneet samanlaisia erehdyksiä tulkiten väärin tuota oppia, joka on yksi muinaisen ajattelun filosofisimmista ja aatteellisimmista käsitteistä. Sillä kummatkin ovat pilanneet lukuisissa sitä koskevissa allegorioissaan sen oikean merkityksen, vaikka ovatkin siihen viitanneet. Purânalaisen hindulaisuuden puoleksi esoteeriset dogmit ovat myös kehittäneet hyvin merkittäviä symboleja ja allegorioita kapinallisista ja langenneista jumalista. Purânat ovat niitä täynnä, ja Vishnupurânassa on suora vihjaus tähän totuuteen, kun Parâara viittaa usein kaikkiin noihin rudroihin, risheihin, asuroihin, kumâroihin ja muneihin, joiden on synnyttävä joka aikakautena, ruumiillistuttava uudelleen joka manvantarassa. Tämä on (esoteerisesti) sama kuin jos sanoisi, että maailmanjärjestä (mahatista) syntyneet liekit olivat karmallisen tahdon salaperäisen työskentelyn johdosta ja kehityslain sysäyksestä – ilman mitään asteittaista ylimenoa – astuneet maan päälle murtauduttuaan seitsemän tulipiirin läpi, kuten Poimandres sanoo, eli lyhyesti, läpäistyään seitsemän välimaailmaa.

On olemassa ikuinen syklinen jälleensyntymien laki, ja kunkin uuden manvantaran koittaessa johtavat sarjaa ne, jotka ovat nauttineet lepoa edellisten kalpojen reinkarnaatioista lukemattomien aionien ajan – korkeimmat ja varhaisimmat nirvânît. Näiden ”jumalien” vuoro oli ruumiillistua nykyiseen manvantaraan. Tästä johtuu heidän mukanaolonsa maan päällä ja heistä syntyneet allegoriat, tästä johtuu myös alkuperäisen merkityksen vääristely.[79] Niitä jumalia, jotka olivat langenneet synnytykseen ja joiden tehtävänä oli täydentää jumalallinen ihminen, kuvataan myöhemmin demoneina, pahoina henkinä ja paholaisina, jumalien eli ainoan ikuisen lain edesvastuuttomien edustajien ainaisina vastustajina. Mutta näiden tuhannen ja yhden arjalaisen allegorian tarkoituksena ei koskaan ollut luoda mitään tuollaista käsitystä näistä olennoista kristillisten, juutalaisten ja islamilaisten uskontojen paholaisina ja Saatanana.[80]

[e233] Todellinen esoteerinen käsitys ”Saatanasta”, mielipide, joka on ollut tästä asiasta koko filosofisella muinaisajalla, tulee erinomaisesti esiin tri A. Kingsfordin The Perfect Wayn toisen painoksen liitteessä XV nimeltään ”Saatanan salaisuus”. Järkevälle lukijalle ei voisi antaa yhtään parempaa eikä selvempää esitystä totuudesta, ja se toistetaan tässä melko laajasti:

1. Ja seitsemäntenä päivänä [hindujen seitsemännessä luomisessa][81] lähti Jumalan luota mahtava enkeli, täynnä vihaa ja hävitystä, ja Jumala antoi hänelle uloimman piirin herruuden.[82]

2. Ikuisuus synnytti Ajan. Rajaton synnytti Rajan. Oleminen laskeutui synnytykseen.[83]

[3. Näin Saatanan kuin salaman lankeavan taivaasta, loistava voimassaan ja raivossaan.]

4. Jumalien joukossa ei ole ketään hänen kaltaistaan, jonka käsiin uskotaan luontokunnat, maailmojen voima ja loisto:

5. Valtaistuimet ja valtakunnat, kuninkaiden hallitsijasuvut,[84] kansojen tuho, kirkkojen synty, Ajan voitto.

Sillä kuten Hermeksessä sanotaan, ”Saatana on Kuninkaan temppelin ovenvartija. Hän seisoo Salomonin eteisessä. Hän pitää pyhäkön avaimia, ettei kukaan ihminen voi astua sisään, paitsi voidellut, joilla on Hermeksen salaisuus” (säkeet 20 ja 21).

Nämä paljon puhuvat ja majesteetilliset säkeet koskivat muinaisten egyptiläisten ja muiden muinaisajan sivistyskansojen keskuudessa luovaa ja synnyttävää logoksen valoa (Horuksen, Brahmân, Ahuramazdan jne., jotka olivat iki-ilmenemättömän prinsiipin, ts. Ain Sofin, Parabrahmanin eli Zeruana Akernen – rajattoman ajan – Kâlan, ensimmäisiä ilmennyksiä), mutta [e234] merkitys on nykyään turmeltunut kabbalassa. ”Voideltu” – jolla on Hermeksen (Budhan, viisauden) salaisuudet ja mysteerit ja jolle ainoastaan on uskottu ”pyhäkön”, luonnon kohdun, avaimet, jotta hän voisi hedelmöittää sen ja herättää aktiiviseen elämään ja olemassaoloon koko Kosmoksen – on tullut juutalaisilla Jehovaksi, ”synnytyksen jumalaksi” kuuvuorella (Siinailla, kuun, ”Sinin” vuorella). ”Pyhäköstä” on tullut ”kaikkein pyhin”, ja salaisuus on alennettu ihmisen tasalle ja tehty falliseksi ja todella vedetty alas aineeseen. Tämä synnytti tarpeen tehdä ”viisauden lohikäärmeestä” Genesiksen käärme, tehdä tietoisesta jumalasta, joka tarvitsi ruumiin verhotakseen liian subjektiivisen jumaluutensa, Saatana. Mutta ”hengen lukemattomat ruumiillistumat” ja ”himon lakkaamaton sykintä ja virta” tarkoittavat, edellinen oppiamme karmallisista ja syklisistä jälleensyntymistä, jälkimmäinen – EroSTA, ei tuota myöhempää aineellisen, ruumiillisen rakkauden jumalaa, vaan jumalissa ja koko luonnossa olevaa jumalallista halua luoda ja antaa elämä olennoille. Tämän saattoivat tehdä vain ainoan ”pimeän” LIEKIN – pimeä, koska on näkymätön ja käsittämätön – säteet laskeutumalla aineeseen. Sen vuoksi, niin kuin Liitteessä jatketaan:

12. Monta nimeä on Jumala antanut hänelle [Saatanalle], mysteerinimiä, salaisia ja kauheita.

13. …vastustaja, koska aine vastustaa henkeä, ja aika syyttää Herran pyhiäkin.

28, 29, 31. Kunnioita häntä äläkä syntiä tee. Lausu hänen nimensä vapisten… Sillä Saatana on Jumalan Oikeuden [karman] rauhantuomari: hän kantaa vaakaa ja miekkaa… Sillä hänen haltuunsa on jätetty paino, mitta ja luku.

Kun verrataan viimeistä lausetta siihen, mitä rabbi sanoo selittäessään kabbalaa ruhtinas al-Khazarille saman nimisessä kirjassa, huomataan, että paino, mitta ja luku ovat Sefer jetsirassa sefirotien (kolmen Sefrimin eli luvun, numeron) ominaisuuksia, jotka käsittävät koko yhteisluvun 10; ja että Sefirotit ovat kollektiivisesti adam kadmon, ”taivaallinen ihminen” eli logos. Siten Saatanaa ja Voideltua pidettiin samana muinaisessa ajattelussa. Sen vuoksi,

33. Saatana on Jumalan palvelija, Haadeksen seitsemän huoneen Herra…..

Maapallon seitsemän [lokan] eli saptalokan herra hindujen mukaan, sillä Haades eli harhan limbus, josta teologia tekee helvetin rajalla olevan alueen, on yksinkertaisesti meidän maapallomme, maa, ja siksi Saatanaa kutsutaan –

33. …. ilmenneiden maailmojen enkeliksi.

”Saatana se on meidän planeettamme jumala ja ainoa jumala”, ja tämä ilman mitään metaforista viittausta sen pahuuteen ja turmeltuneisuuteen. Sillä se on yhtä logoksen, ”ensimmäisen pojan, jumalista vanhimman” kanssa [e235] mikrokosmisessa (jumalallisessa) kehitysjärjestyksessä. Saturnus (Saatana) astronomisesti ”on seitsemäs ja viimeinen makrokosmisten emanaatioiden sarjassa ollen sen valtakunnan ympyränkehä, jonka keskuksena on Foibos” (viisauden, myös auringon valo). Gnostikot olivat siis oikeassa kutsuessaan juutalaista jumalaa ”aineen enkeliksi”, siksi, joka puhalsi (tietoisen) elämän Aadamiin ja jonka planeetta oli Saturnus.

34. Ja Jumala on pannut vyön hänen kupeilleen [Saturnuksen renkaat] ja vyön nimi on kuolema.

Antropogoniassa tämä ”vyö” on ihmisruumis kaksine alempine prinsiippeineen, jotka kolme kuolevat, mutta sisin ihminen on kuolematon. Ja nyt lähestymme ”Saatanan salaisuutta”.

37, 38, 39. … Ainoastaan Saatanan yllä on synnyttämisen häpeä. Hän on kadottanut neitseellisen tilansa [samoin on kumâra ruumiillistumalla]: paljastamalla taivaallisia salaisuuksia hän on astunut vankeuteen. Hän ympäröi siteillä ja rajoituksilla kaikki oliot…

42, 43, 44. Kaksi on Jumalan sotajoukkoa: taivaassa Mikaelin joukot, syvyydessä [ilmenneessä maailmassa] Saatanan legioonat. Nämä ovat ilmenemätön ja ilmennyt; vapaa ja [aineeseen] sidottu; neitseellinen ja langennut. Ja molemmat ovat Isän palvelijoita, jotka täyttävät jumalallisen sanan… [Sen vuoksi]

55. Pyhä… on Jumalan sapatti: siunattu ja pyhitetty on Haadeksen enkelin [Saatanan] nimi.

[Sillä] Saatanan kunnia on Herran [ilmenneen maailman Jumalan] varjo: Saatanan valtaistuin on Adonain astinlauta [tämän astinlaudan ollessa koko Kosmos].[85]

Kun kirkko siis kiroaa Saatanan, se kiroaa Jumalan kosmisen heijastuksen. Se tuomitsee aineessa eli objektiivisuudessa ilmenneen Jumalan. Se kiroaa Jumalan eli ikikäsittämättömän VIISAUDEN, joka paljastuu valona ja varjona, hyvänä ja pahana luonnossa, ainoalla tavalla, joka on ymmärrettävissä IHMISEN rajalliselle älylle.

Tämä on Shamaelin eli Saatanan, vastustajan, todellinen filosofinen ja metafyysinen tulkinta kabbalassa. Samat opit ja sama henki esiintyy jokaisen muun muinaisen uskonnon allegorisissa tulkinnoissa. Tämä filosofinen näkökanta ei kuitenkaan kumoa siihen liittyviä historiallisia tietoja. Sanomme ”historiallisia”, koska perimätiedon ytimen ympärillä oleva allegoria ja myyttinen koristelu ei millään tavoin estä tuota ydintä olemasta muistitietoa todellisista tapahtumista. Siten kabbalakin toistaa aikoinaan universaaleja ja vanhoja kunnioitettuja ilmoituksia maapallomme historiasta ja rotujen kehityksestä ja esittää sen tarunomaisessa muodossa koottuna erilaisista muistiinpanoista, jotka ovat muodostaneet raamatun. Sen historiallinen perusta, vaikkakin epätäydellisessä muodossa, esitetään nyt näillä sivuilla Idän salaisen opin mukaan. Niinpä [e236] Genesiksen käärmeen allegorinen ja symbolinen merkitys saa selityksensä ”viisauden pojista” (eli korkeampien piirien enkeleistä, vaikka ne kaikki kuuluvat Saatanan eli aineen valtakuntaan), jotka paljastivat ihmisille taivaan salaisuudet. Tästä syystä myös kaikki ns. hindulaisten, kreikkalaisten, kaldealaisten ja juutalaisten pantheonien myytit perustuvat tosiasioihin ja totuuteen. Genesiksen jättiläiset ovat Lankân historiallisia atlantislaisia ja kreikkalaisten titaaneja.

Kuka voi unohtaa, että Troija oli kerran julistettu myytiksi ja Homeros olemattomaksi henkilöksi, samalla kun sellaisten kaupunkien kuin Herculaneum ja Pompeji olemassaolo kiellettiin ja ne luokiteltiin pelkkien satujen joukkoon? Schliemann todisti kuitenkin, että Troija oli todella ollut olemassa, ja nuo kaksi kaupunkia, jotka olivat pitkiä ajanjaksoja Vesuviuksen laavan alle hautautuneina, ovat nähneet ylösnousemuksen päivänsä ja elävät jälleen maan pinnalla. Kuinka monta muuta ”tarunomaisiksi” kutsuttua kaupunkia ja paikkaa löydetäänkään vielä tulevien keksintöjen luettelosta, kuinka monta myyttisenä[86] pidettyä henkilöä onkaan vielä tuleva historialliseksi, siihen voivat vastata vain ne, jotka lukevat Kohtalon säädöksiä astraalivalosta.

Koska Idän oppeja on kuitenkin aina pidetty salassa ja koska lukija tuskin voi toivoakaan näkevänsä alkuperäistekstejä, ellei häntä hyväksytä oppilaaksi, kääntyköön kreikan ja latinan kielen tuntija hermeettisen kirjallisuuden alkuperäistekstien puoleen. Lukekoon hän ensiksi huolellisesti Hermes Trismegistoksen Poimandresin alkusivut, niin hän tulee siinä näkemään oppimme vahvistettuina, vaikka sen teksti onkin verhottu. Siitä hän löytää myös universumin, maapallomme (jota Poimandresissa kutsutaan ”luonnoksi”) evoluution, kuten kaiken muunkin kehityksen ”kosteasta prinsiipistä” – eli suuresta syvyydestä, ISÄ-ÄIDISTÄ – ensimmäisestä erilaistumisesta ilmenneessä Kosmoksessa. Ensin ”maailmanjärki”, jonka on kristillisen kääntäjän käsi muuttanut varhaisimmissa tulkinnoissa Jumalaksi, Isäksi; sitten ”taivaallinen ihminen”,[87] joka on enkelien joukon suuri kokonaisuus. Tämä joukko oli liian puhdas luodakseen alempia maailmoja tai maapallomme ihmisiä, mutta se lankesi kuitenkin aineeseen saman kehityksen voimasta ”Isän” toisena logoksena.[88]

[237] Jokainen luova logos eli ”Poika, joka on yhtä Isän kanssa” on itsessään synteesi Rectores Mundin [maailmanjohtajien] joukosta. Kristillinen teologiakin tekee seitsemästä ”läsnäolon enkelistä” Jumalan hyveitä eli personoituja ominaisuuksia. Näistä tuli Jumalan luomina, niin kuin Manuista Brahmân luomina, arkkienkeleitä. Itse roomalaiskatolinen teodikea tunnustaen luovassa Verbum Princepsissään [korkeimmassa sanassa] näiden enkelien pään – caput angelorum – ja suuren neuvoston enkelin – magni consilii Angelus – tunnustaa siten Kristuksen ja näiden enkelien samuuden.

”Jumalista tuli ei-jumalia, surasta – a-sura, sanoo teksti, ts. jumalista tuli paholaisia – SAATANA kirjaimellisesti luettuna. Mutta salaisen opin opetukset tulevat nyt osoittamaan, että Saatana esitti allegorisesti hyvää ja uhrausta, viisauden Jumalaa eri nimisinä.

Kabbala opettaa, että ylpeys ja julkeus – itsekkyyden ja itsekeskeisyyden kaksi pääyllyttäjää – ovat syynä siihen, että taivas tyhjentyi kolmanneksella jumalallisista asukkaistaan mystisesti puhuen ja kolmanneksella tähdistä astronomisesti puhuen. Toisin sanoen edellinen lausunto on allegoria ja jälkimmäinen tosiasia. Edellinen lausunto on kuitenkin läheisesti yhteydessä ihmiskuntaan, niin kuin on osoitettu.

Ruusuristiläiset taas, jotka olivat perehtyneet hyvin tradition salaiseen merkitykseen, pitivät sen itsellään opettaen pelkästään, että koko luominen johtui ja oli seurauksena tarunomaisesta ”taivaan sodasta”, minkä sai aikaan enkelien kapina[89] luomislakia vastaan tai demiurgi. Tuo lausunto on oikea, mutta sen sisäinen merkitys on ollut tähän päivään asti mysteeri. Kun halutaan välttää hankala lisäselittäminen vetoamalla jumalalliseen mysteeriin tai sanomalla että on synti urkkia sen menetelmiä – se on sama kuin olla sanomatta yhtään mitään. Se voi riittää niille, [e238] jotka uskovat paavin erehtymättömyyteen, mutta voi tuskin tyydyttää filosofista mieltä. Vaikka totuus on useimpien korkeampien kabbalistien tiedossa, kukaan heidän joukostaan ei ole sitä koskaan kertonut. Kaikki kabbalistit ja symbolien tutkijat osoittivat erittäin suurta haluttomuutta tunnustaa enkelien lankeemuksen alkuperäinen merkitys. Kristitylle tällainen vaikeneminen on aivan luonnollista. Keskiajalla ei kukaan alkemisti eikä filosofi voinut lausua sitä, mikä oikeaoppisen teologian silmissä oli kauhistuttavaa jumalanpilkkaa,[90] sillä se olisi johtanut heidät suoraan kidutuspenkkiin tai roviolle ”pyhän” inkvisitiolaitoksen toimesta. Mutta meidän nykyisten kabbalistiemme ja vapaa-ajattelijoittemme laita on toinen. Viimeksi mainituille, me pelkäämme, tuo menettely on pelkästään inhimillistä ylpeyttä ja turhamaisuutta, joka perustuu selvästi hylättyyn mutta syvään juurtuneeseen taikauskoon. Sen jälkeen kun kirkko taistellessaan manikealaisuutta vastaan keksi paholaisen ja asettaen [e239] teologisen sammuttajan tuon loistavan tähtijumalan, Luciferin, ”aamun pojan” päälle loi siten kaikkein valtavimman paradokseistaan – mustan ja pimeän valon –, tuo myytti on iskenyt juurensa liian syvälle sokean uskon maaperään salliakseen meidän ajallamme edes niiden, jotka eivät myönny kirkon dogmeihin ja nauravat sen sarvipäistä ja kaviojalkaista Saatanaa, rohkeasti astua esiin ja tunnustaa tämän traditioista vanhimman ikivanhuutta. Lyhyesti sanottuna se on seuraava. Puolieksoteerisesti, Kaikkivaltiaan – Fiat Luxin – ”esikoiset” eli alkuaikaisen valon enkelit käskettiin luomaan. Kolmasosa niistä kapinoi ja kieltäytyi, kun taas ne, jotka ”tottelivat, kuten Fetahil teki – epäonnistuivat” täysin.

Jotta tajuaisi tämän kieltäytymisen ja epäonnistumisen oikean fyysisen merkityksen, on tutkittava ja ymmärrettävä Idän filosofiaa, on tutustuttava vedântalaisten mystisiin perusoppeihin ja huomattava, kuinka kertakaikkisen petollista on pitää ääretöntä ja absoluuttista jumaluutta toiminnallisena. Esoteerinen filosofia väittää, että samdhyojen aikana ”keskusaurinko” säteilee luovaa valoa – passiivisesti, niin sanoaksemme. Syy-yhteys on piilevä. Ainoastaan olemassaolon toimintakausina se saattaa aikaan loppumattoman energiavuodatuksen, jonka värähtelevät virrat tulevat yhä aktiivisemmiksi ja tehokkaammiksi kultakin olemassaolon seitsemäisen asteikon portaalta, joita pitkin ne laskeutuvat alas. Näin tulee käsitettäväksi, kuinka orgaanisen universumin luomisprosessi tai mieluummin muodostamisprosessi kaikkine seitsemän luontokunnan yksikköineen edellyttää älyllisiä olentoja – joista tulee kollektiivisesti yksi Olemus eli luova Jumala, joka on jo erilaistunut ainoasta absoluuttisesta ykseydestä, koska viimeksi mainittu ei ole suhteessa ehdonalaiseen luomiseen.[91]

Nytpä Vatikaanissa oleva kabbalan käsikirjoitus – jonka ainoan kopion (Euroopassa) sanotaan olleen kreivi de Saint-Germainin hallussa – sisältää mitä täydellisimmän selityksen tästä opista mukaan lukien luciferiaanien[92] ja muiden gnostikkojen hyväksymän oudon version. Tuossa pergamentissa esitetään seitsemän elämänaurinkoa siinä järjestyksessä, missä ne ovat Saptasûryassa. Niistä mainitaan kuitenkin ainoastaan neljä niissä kabbalan painoksissa, jotka ovat saatavissa yleisistä kirjastoista, ja nekin enemmän tai vähemmän verhotuin sanonnoin. Silti tämä supistettu lukumääräkin riittää täysin osoittamaan saman alkuperän, koska se viittaa dhyâni-chohanien nelinäiseen ryhmään ja todistaa pohdiskelun saaneen alkunsa arjalaisten salaisista opeista. [e240] Kuten hyvin tiedetään, kabbala ei suinkaan ollut peräisin juutalaisilta, vaan he saivat aatteensa kaldealaisilta ja egyptiläisiltä.

Siten Kabbalistiset, nykyisin eksoteeriset opit puhuvat myös yhdestä keskusauringosta ja kolmesta toisarvoisesta auringosta kussakin aurinkokunnassa – omamme mukaan luettuna. Näin sanotaan tuossa nokkelassa vaikka liian materialistisessa teoksessa New Aspects of Life and Religion, joka on yhteenveto kabbalistien näkemyksistä syvästi harkitussa ja omaksutussa muodossa:

Keskusaurinko… oli heille [samoin kuin arjalaisille] kaiken muun keskus. Se oli keskus, josta kaiken liikkeen katsottiin johtuvan. Tämän keskusauringon ympärillä… ensimmäinen kolmesta… järjestelmän auringosta… kiersi polaarisella tasolla… toinen ekvatoriaalisella tasolla… [ja kolmas vasta oli meidän näkyvä aurinkomme]. Nämä neljä aurinkokappaletta olivat ne elimet, joiden toiminnasta riippuu se, mitä ihmiset kutsuvat luomiseksi, elämän kehitys maaplaneetalla. He [kabbalistit] pitivät sähköisinä kanavia, joiden kautta näiden kappaleiden vaikutus siirtyi maan päälle… Keskusauringosta[93] virtaava säteilevä energia herätti maapallon olemassaoloon vetisenä pallona… [jonka pyrkimys] planeettakappaleen keskuksena oli syöksyä (keskus)aurinkoon… jonka vetovoiman piirissä se oli luotu. Mutta säteilevä energia sähköistäen samalla tavoin kummatkin pidätti niitä toinen toisestaan ja siten muutti kohtiliikkeen pyörreliikkeeksi vetovoimakeskuksen ympäri, jota tuo kiertävä planeetta [maa] täten yritti saavuttaa.

Elimellisessä solussa löysi näkyvä aurinko oman sopivan kohtunsa ja synnytti sen avulla eläinkunnan [samalla kun kypsytti kasvikunnan] ja lopuksi asetti ihmisen sen pääksi. Ihmisessä se synnytti tuon luontokunnan elähdyttävän vaikutuksen avulla psyykkisen solun. Mutta ihminen, joka oli näin asetettu eläinkunnan kärkeen, luomakunnan kärkeen, oli eläin, sieluton, katoavainen ihminen…. Tästä syystä hän, vaikka näennäisesti onkin luomakunnan kruunu, olisi tulemisellaan osoittanut luomisen päättymisen, koska luomakunta saavuttaen hänessä huippukohtansa olisi hänen kuollessaan aloittanut häviönsä.[94]

Tätä kabbalistista näkemystä lainataan tähän osoittamaan, miten täydellisesti se hengeltään pitää yhtä itämaisen opin kanssa. Selittäkää tai täydentäkää oppia seitsemästä auringosta olemistasojen seitsemällä järjestelmällä, joiden keskuksia ovat ”auringot”, niin saatte seitsemän enkelitasoa, [e241] joiden ”joukot” ovat niiden jumalia kollektiivisesti.[95] Ne ovat neljään luokkaan jaettu pääryhmä ruumiittomasta puoliruumiilliseen asti. Nämä luokat ovat suoranaisesti tekemisissä ihmiskuntamme kanssa – vaikka hyvin eri tavoilla, mitä tulee vapaaehtoisiin yhteyksiin ja toimintoihin. Niitä on kolme, jotka yhdistää neljäs (ensimmäinen ja korkein), jota kutsutaan ”keskusauringoksi” juuri lainatussa kabbalistisessa opissa. Tässä on suuri ero seemiläisen ja arjalaisen kosmogonian välillä. Edellinen materialisoiden inhimillistää luonnon mysteerit, jälkimmäinen henkistää aineen, ja sen fysiologia pannaan aina palvelemaan metafysiikkaa. Vaikka siis seitsemäs prinsiippi saavuttaa ihmisen läpi kaikkien olemisen vaiheiden puhtaana kuin yhtenäinen aines ja persoonaton ykseys, se kulkee läpi henkisen keskusauringon (kabbala opettaa: keskusauringosta) ja toisen ryhmän (polaarisen auringon), jotka molemmat säteilevät ihmiseen hänen âtmansa. Kolmas ryhmä (ekvatoriaalinen aurinko) kiinnittää buddhin âtmaan ja manaksen korkeampiin ominaisuuksiin, kun taas neljäs ryhmä (näkyvän auringon henki) antaa ihmiselle manaksen ja sen käyttövälineen – kâma-rûpan eli himojen ja halujen ruumiin, ahamkâran kaksi elementtiä, jotka kehittävät yksilöitynyttä tietoisuutta – persoonallisen egon. Lopuksi maanhenki kolminaisessa ykseydessään rakentaa fyysisen ruumiin vetäen siihen elämänhenget ja muodostaen hänen linga-shariransa.

Mutta kaikki etenee kierroksittain, ihmisen kehitys kuten kaikki muukin, ja sitä järjestystä, jossa hänet synnytetään, kuvataan täydellisesti Idän opeissa, jota vastoin kabbalassa siihen vain viitataan. Näin sanoo Dzyanin kirja alkuihmisestä, kun hän ensin heijastuu ”luuttomasta”, ruumiittomasta luojasta: ”Ensin henkäys, sitten buddhi ja Varjon Poika [ruumis] ’LUOTIIN’. Mutta missä oli keskus [keskimmäinen prinsiippi, manas]? Ihminen on tuomittu. Jääden yksin yhtenäinen [erilaistumaton elementti] ja vâhana [buddhi] – syyttömän syy – murtuvat erilleen ilmenneestä elämästä” – ”jollei niitä kiinnitä yhteen ja pidä koossa keskimmäinen prinsiippi, JÎVAN persoonallisen tietoisuuden käyttöväline”, selittää Kommentaari. Toisin sanoen, kahdella korkeammalla prinsiipillä ei voi olla mitään yksilöllisyyttä maan päällä, ne eivät voi olla ihminen, ellei ole a) mieltä, manas-egoa, joka tuntee itsensä, ja b) maallista väärää persoonallisuutta eli itsekkäiden halujen ja persoonallisen tahdon ruumista, joka kiinnittää kokonaisuuden ikään kuin keskuksen (niin kuin se todella on) ympärille, ihmisen fyysiseen muotoon. Viides ja neljäs prinsiippi[96] – manas ja kâma-rûpa – sisältävät kaksinaisen persoonallisuuden: todellisen kuolemattoman egon (jos se sulautuu kahteen korkeampaan) ja väärän, katoavaisen persoonallisuuden, niin kutsutun mâyâvin eli astraaliruumiin eli eläimellis-inhimillisen sielun – ja näiden kahden [e242] on oltava tiiviisti sulautuneita täydellistä maallista olemassaoloa varten. Ruumiillistuttakaa Newtonin henkinen monadi, istuttakaa se suurimpaan pyhimykseen maan päällä, jolla on täydellisin fyysinen ruumis, mitä voidaan ajatella – ts. kaksi- tai jopa kolmeprinsiippinen ruumis, joka muodostuu sthula-sharîrasta, pranasta (elonprinsiipistä) ja linga-sharîrasta – mutta jos siltä puuttuu keskimmäinen ja viides prinsiippi, olette luoneet idiootin – parhaimmassakin tapauksessa vain kauniin, sieluttoman, tyhjän ja tiedostamattoman olennon. ”Cogito – ergo sum”[97] ei voisi saada mitään sijaa sellaisen olennon aivoissa, ei ainakaan tällä tasolla.

On kuitenkin sellaisia tutkijoita, jotka ovat kauan sitten ymmärtäneet langenneiden enkelien allegorian takana olevan filosofisen merkityksen – vaikka roomalaiskatolinen kirkko onkin sen vääristellyt ja turmellut. ”Henkien valtakunta ja henkinen toiminta, joka virtaa henkisestä tahtomisesta ja on sen tuote, on [jumalallisten] sielujen valtakunnan ja jumalallisen toiminnan ulkopuolella ja sen kanssa ristiriidassa.”[98] Kuten sanotaan XIV kommentaarin tekstissä:

”Samanlainen synnyttää samanlaisen eikä mitään muuta olemassaolon alkaessa, ja kehitys rajoitettuine, ehdonalaisine lakeineen tulee myöhemmin. Itseolevaisia[99] kutsutaan LUOMISIKSI, sillä ne esiintyvät henkisäteessä ilmeten siitä mahdollisuudesta, joka uinuu sen SYNTYMÄTTÖMÄSSÄ luonnossa, joka on ajan ja [rajallisen eli ehdonalaisen] paikan tuolla puolen. Maallisia tuotteita, eläimellisiä ja epäeläimellisiä, ihmiskunta mukaan luettuna, kutsutaan väärin luomakunnaksi ja luontokappaleiksi: ne ovat kehittyneet erillisistä elementeistä.”

Ja vielä:

”Taivaallinen rûpa [Dhyâni-Chohan] luo [ihmisen] hänen omassa muodossaan. Se on henkinen ideointi, joka seuraa universaalin [ilmenneen] periaineen ensimmäistä erilaistumista ja heräämistä. Tuo muoto on Itsensä ihanteellinen varjo, ja tämä on ENSIMMÄISEN RODUN IHMINEN.”

Jos tahdomme ilmaista tämän vielä selvemmässä muodossa rajoittaen selityksen vain tähän maahan, niin ensimmäisten ”erilaistuneiden egojen” – kirkko kutsuu niitä arkkienkeleiksi – tehtävänä oli antaa alkuaikaiselle aineelle kehityssysäys ja ohjata sen muodostavia voimia tuotteidensa muovaamisessa. Tätä tarkoitetaan sekä itämaisessa että länsimaisessa traditiossa lauseilla ”enkelien käskettiin luoda”. Kun alemmat ja aineellisemmat voimat olivat saaneet maapallon valmiiksi ja kun sen kolme luontokuntaa olivat alkaneet kunnolla olla ”hedelmällisiä ja lisääntyä”, kehityslaki pakotti korkeammat voimat, arkkienkelit eli dhyânit, laskeutumaan maan päälle ja valmistamaan sen kehityksen kruunun – IHMISEN. Siten ”itseluodut” ja ”itseolevaiset” [e243] heijastivat kalpeat varjonsa, mutta kolmas ryhmä, tulienkelit, kapinoi ja kieltäytyi yhtymästä devakumppaneihinsa.

Hindulainen eksoterismi kuvaa niitä kaikkia joogeina, joiden oikeamielisyys yllytti niitä kieltäytymään luomasta, koska ne halusivat jäädä ikuisesti kumâroiksi, ”neitseellisiksi nuorukaisiksi” saavuttaakseen mikäli mahdollista ennen tovereitaan nirvânan – lopullisen vapautuksen. Mutta esoteerisen tulkinnan mukaan tuo teko oli itsensä uhraamista ihmiskunnan hyväksi. ”Kapinoitsijat” eivät tahtoneet luoda tahdottomia, vastuuttomia ihmisiä niin kuin ”tottelevaiset” enkelit tekivät. Eivätkä ne voineet antaa ihmisolennoille vain ajallista heijastusta omista ominaisuuksistaan, sillä jopa viimeksi mainitut kuuluen toiselle ja paljon korkeammalle tietoisuuden tasolle olisivat jättäneet ihmisen yhä vastuuttomaksi ja siis ehkäisseet kaiken mahdollisuuden korkeampaan kehitykseen. Mikään henkinen ja psyykkinen kehitys ei ole mahdollinen maan päällä – alimmalla ja aineellisimmalla tasolla – sille, joka ainakin tällä tasolla on luonnostaan täydellinen eikä voi kerätä ansioita tai puutteita. Jos ihminen olisi jäänyt toimettoman, muuttumattoman ja liikkumattoman täydellisyyden kalpeaksi varjoksi, minä olen se mikä minä olen -todellisuuden negatiiviseksi ja passiiviseksi ominaisuudeksi, hänet olisi tuomittu kulkemaan maallisen elämän läpi kuin sikeässä unettomassa unessa, ja tästä syystä hän olisi epäonnistunut tällä tasolla. Niiden olentojen eli sen olennon, jota kollektiivisesti kutsutaan elohimeiksi ja joka ensin (jos koskaan) lausui nuo julmat sanat: ”Ihminen on nyt kuin me. Hän tietää sekä hyvän että pahan. Ettei hän nyt vain ota elämän puusta hedelmää ja syö ja elä ikuisesti…”,[100] on todella täytynyt olla Jaldabaoth, nasarealaisten demiurgi, joka on täynnä raivoa ja kateutta omaa luomustaan kohtaan ja jonka heijastus loi Ofiomorfosoksen. Tässä tapauksessa on vain luonnollista – jopa kuolleen kirjaimen kannaltakin – pitää Saatanaa, Genesiksen käärmettä, todellisena luojana ja hyväntekijänä, henkisen ihmiskunnan isänä. Sillä hän juuri oli ”valon airut”, kirkas, säteilevä Lucifer, joka avasi Jehovan luoman automaatin silmät, kuten kerrotaan. Ja sitä, joka ensimmäisenä kuiskasi: ”sinä päivänä, jolloin siitä syötte, tulette olemaan kuin elohimit, tietämään hyvän ja pahan”, voidaan ainoastaan pitää todellisena Vapahtajana. Vaikka hän on Jehovan, ”personoivan hengen”, ”vastustaja”, hän pysyy kuitenkin esoteerisessa totuudessa aina rakastavana ”sanansaattajana” (enkelinä), serafeina ja kerubeina, jotka sekä tiesivät hyvin että rakastivat vielä enemmän ja jotka antoivat meille henkisen kuolemattomuuden fyysisen kuolemattomuuden sijasta, viimeksi mainitun ollessa jonkinlaista staattista kuolemattomuutta joka olisi muuttanut ihmisen kuolemattomaksi ”vaeltavaksi juutalaiseksi”.

Kuten Kingin teoksessa Gnostics and their Remains kerrotaan: Jaldabaoth, jota useat lahkot pitivät Mooseksen jumalana, ei ollut puhdas henki. Hän oli vallanhimoinen ja ylpeä ja kieltäytyen äitinsä Sofia-Akhamothin hänelle tarjoamasta keskitilan henkisestä valosta hän ryhtyi itse luomaan omaa maailmaansa. Poikiensa, kuuden planeettahengen avustamana hän teki ihmisen, [e244] mutta tämä epäonnistui. Se oli hirviö, sieluton, tietämätön ja ryömi nelinkontin maata pitkin kuin aineellinen eläin. Jaldabaothin oli pakko pyytää henkisen äitinsä apua. Tämä välitti hänelle säteen henkisestä valostaan ja elähdytti siten ihmisen ja antoi hänelle sielun. Ja nyt alkoi Jaldabaothin vihamielisyys omaa luomustaan kohtaan. Seuraten jumalallisen valon sysäystä ihminen kohosi korkeammalle ja korkeammalle pyrkimyksissään. Ja hyvin pian hän alkoi esittää, ei luojansa Jaldabaothin kuvaa, vaan mieluummin tuon korkeimman olennon, ”alkuihmisen”, Ennoian. Sitten demiurgi täyttyi raivosta ja kateudesta. Hän kiinnitti kateellisen katseensa aineen syvyyteen, ja hänen intohimon sytyttämät silmäyksensä heijastuivat äkkiä kuin peiliin: kuva sai eloa ja esille nousi käärmeen muotoinen Saatana, käärme, Ofiomorfos – ”kateuden ja viekkauden ruumiillistuma. Hän on yhdistelmä kaikesta siitä, mikä on pahinta aineessa, vihasta, kateudesta ja henkisen älyn viekkaudesta”. Tämä on gnostikkojen eksoteerinen esitys, ja vaikka tämä allegoria on lahkolainen versio, se on paljon puhuva ja tuntuu elävältä todellisuudelta. Se on luonnollinen johtopäätös Genesiksen 3. luvun kuolleen kirjaimen tekstistä.

Tästä johtuu allegoria Prometheuksesta, kun hän varastaa jumalallisen tulen, jotta ihminen voisi kulkea tietoisesti henkisen kehityksen polkua, muuttaen siten eläimistä täydellisimmän maan päällä mahdolliseksi jumalaksi ja vapauttaen hänet ”ottamaan taivaan valtakunnan väkirynnäköllä”. Tästä johtuu myös kirous, jonka Zeus julisti Prometheusta vastaan ja Jehovah-Jaldabaoth ”kapinoivaa poikaansa”, Saatanaa vastaan. Kaukasus-vuoren kylmät puhtaat lumet ja sammuttamattoman helvetin aina polttavat, kärventävät liekit; kaksi vastakohtaa, mutta sama aate, hienostuneen kidutuksen kaksi olemuspuolta: tulen tuottaja – Fosforoksen (MTFN`D@H), astraalitulen ja -valon, personoitu vertauskuva anima mundissa – (tuon elementin, josta saksalainen materialistinen filosofi Moleschott sanoi: ”ohne Phosphor kein Gedanke” eli ilman fosforia ei mitään ajattelua) palaen maallisten himojensa tulisissa liekeissä; suurpalo, jonka sytytti hänen ajattelunsa, joka osaa nyt erottaa hyvän pahasta ja on kuitenkin sen maallisen Aadamin intohimojen orja; tuntien epäilyksen ja täysin heränneen tietoisuuden korppikotkan järsivän sydäntään – Prometheus todellakin, koska on tietoinen, tästä syystä vastuullinen olento.[101] Elämän kirous on suuri, mutta joitakin hindu- ja suufimystikkoja lukuun ottamatta kuinka harvassa ovat ne ihmiset, jotka tahtoisivat vaihtaa kaikki tietoisen elämän kärsimykset, kaiken vastuullisen olemassaolon pahuuden, passiivisen (objektiivisesti) ruumiittoman olemisen tiedottomaan täydellisyyteen tai edes universaaliin paikallaan olon toimettomuuteen, jota personoi Brahmâ ”yönsä” lepotilassa. Sillä lainataksemme eräästä oivallisesta artikkelista, [e245] jonka tekijä[102] sekoitti olemis- ja tietoisuustasot ja joutui erehdyksensä uhriksi:

Saatana [eli Lucifer] edustaa aktiivista eli, niin kuin Jules Baissac kutsuu sitä, universumin ”keskipakoista” energiaa [kosmisessa merkityksessä]. Hän on tuli, valo, elämä, taistelu, ponnistus, ajatus, tietoisuus, edistys, sivistys, vapaus, itsenäisyys. Samalla hän on kärsimys, joka on toiminnan nautinnon vastavaikutus, ja kuolema, joka on elämän vallankumous – Saatana, joka palaa oman voimanpurkauksensa synnyttämässä omassa helvetissään – laajeneva hajoava tähtisumu, joka on tiivistyvä uusiksi maailmoiksi. Ja sopivasti häntä uhmaa yhä uudestaan Kosmoksen passiivisen energian ikuinen toimettomuus – tuo heltymätön ”minä olen” – piikivi, josta sinkoaa kipinöitä… Sopivasti hänet… ja hänen kannattajansa… tuomitaan ”tulimereen” – koska juuri AURINGOSSA [ainoastaan yhdessä merkityksessä kosmisessa allegoriassa], meidän järjestelmämme elämänlähteessä, ne puhdistuvat [hajoavat] ja ne kirnutaan niiden järjestämiseksi uudelleen toista elämää (ylösnousua) varten. Tuo aurinko maapallomme aktiivisena alkusyynä on samalla maailmallisen Saatanan koti ja lähde…

Lisäksi, ikään kuin Baissacin yleisen teorian [teoksessa Satan ou le Diable] todistamiseksi kylmällä tiedetään olevan ”keskihakuinen” vaikutus. Kylmän vaikutuksesta kaikki vetäytyy… Sen vaikutuksesta elämä jäähtyy eli kuolee, ajatus jähmettyy ja tuli sammuu. Saatana on kuolematon omassa tulimeressään – ainoastaan ”MINÄ OLEN” -tietoisuuden ”Niflheimissa” [skandinavialaisen Eddan kylmässä helvetissä] hän ei voi olla olemassa. Mutta kaikesta huolimatta on olemassa jonkinlainen kuolematon olemassaolo Niflheimissa ja tuon olemassaolon on oltava tuskatonta ja rauhallista, koska se on tiedotonta ja toimetonta. Jehovan valtakunnassa [jos tämä jumala olisi kaikkea sitä mitä juutalaiset ja kristityt hänestä väittävät] ei ole mitään kärsimystä, ei sotaa, ei naimisiin menoa, ei muutosta eikä YKSILÖLLISTÄ TIETOISUUTTA.[103] Kaikki on sulautunut Voimakkaimman henkeen. Se on nimenomaan rauhan ja uskollisen alistumisen valtakunta, kun taas ”pääkapinoitsijan” valtakunta on sodan ja vallankumouksen… Se [edellinen] on itse asiassa teosofian kutsuma nirvâna. Mutta sitten teosofia opettaa, että kun [e246] eroaminen alkulähteestä on kerran tapahtunut, jälleenyhdistyminen voidaan saavuttaa ainoastaan tahdonponnistuksella – joka on selvästi saatanallinen siinä merkityksessä kuin tämä kirjoitus esittää…[104]

Se on ”saatanallinen” oikeaoppisen roomalaiskatolisuuden näkökulmasta, sillä nirvânan ja taivaallisen jumalallisen rauhansataman voivat ihmiset saavuttaa juuri tuon aikanaan kristittyjen paholaiseksi tulleen prototyypin vuoksi – loistavien arkkienkelien, dhyâni-chohanien ansiosta, jotka kieltäytyivät luomasta, koska tahtoivat ihmisen tulevan omaksi luojakseen ja kuolemattomaksi jumalaksi.

Lopettaaksemme tämän melko pitkän selvityksen toteamme salaisen opin opettavan, että tulidevat, rudrat ja kumârat, ”neitseelliset enkelit” (joihin arkkienkelit Mikael ja Gabriel molemmat kuuluivat), jumalalliset ”kapinoitsijat” – joita kaiken materialisoivat ja jyrkät juutalaiset kutsuivat nimellä nahash eli ”osattomaksi jääneet” – valitsivat mieluummin ruumiillistumisen kirouksen ja maallisen olemassaolon ja jälleensyntymien pitkät kierrokset kuin olisivat katselleet noiden (varjoina veljistään kehittyneiden) olentojen (vaikka tiedostamatontakin) kurjuutta ja kärsineet liian henkisten luojiensa puolittain passiivisen energian vuoksi. Jos ”ihmisen olisi käytettävä elämänsä siten, ettei hän eläimellistä eikä henkistä Itseä vaan inhimillistää sen”,[105] niin ennen kuin hän voi tehdä sen, hänen on synnyttävä ihmiseksi eikä enkeliksi. Tästä syystä perimätieto osoittaa, miten taivaalliset joogit tarjoutuivat vapaaehtoisiksi uhreiksi pelastaakseen ihmiskunnan – joka oli aluksi luotu jumalan kaltaiseksi ja täydelliseksi – ja varustaakseen sen inhimillisillä kiintymyksillä ja pyrkimyksillä. Tämän tehdäkseen heidän oli luovuttava luonnollisesta asemastaan ja maan päälle laskeuduttuaan otettava siellä asumuksensa mahâ-yugan koko kierron ajaksi. Siten heidän oli vaihdettava persoonattomat yksilöllisyytensä yksilöllisiin persoonallisuuksiin – tähtimaailman autuaallinen olemassaolo maallisen elämän kiroukseen. Tämän tulienkelien vapaaehtoisen uhrauksen, niiden, joiden luonto oli tieto ja rakkaus, ovat eksoteeriset teologiat selittäneet siten, että ”kapinalliset enkelit syöstiin alas taivaasta helvetin pimeyteen” – meidän maamme päälle. Hindulainen filosofia antaa totuudenmukaisen vihjeen opettaessaan, että asurat, jotka iva syöksi alas, ovat ainoastaan välitilassa, jossa ne valmistautuvat korkeampiin puhdistuksen ja lunastuksen asteisiin [e247] onnettomasta tilastaan. Mutta kristillinen teologia, joka väittää perustuvansa Vapahtajaksi kutsumansa jumalallisen rakkauden, laupeuden ja oikeuden kalliolle – on keksinyt tuon väitteen paradoksaaliseksi tueksi kauhean helvettiä koskevan uskonkappaleen, tuon roomalaiskatolisen filosofian Arkhimedeen vivun.[106]

Mitä tulee rabbiiniseen viisauteen – jota ehdottomampaa, materialistisempaa tai karkeasti maallisempaa ei ole toista, koska se vetää kaiken alas fysiologisiin mysteereihin – se kutsuu näitä olentoja ”paholaisiksi”; ja kabbalistit nahashiksi, ”osattomaksi jääneiksi”, kuten juuri sanottiin, ja sieluiksi, jotka vieraannuttuaan taivaassa Pyhästä ovat heittäytyneet alas syvyyteen aivan olemassaolonsa alussa ja ovat ennakoineet sen ajan, jolloin heidän on määrä laskeutua maan päälle.[107]

Sallikaa minun samalla kertaa selittää, että meillä ei ole mitään valittamisen aihetta Zoharin tai kabbalan suhteen silloin kun niitä tulkitaan oikein – sillä silloin se pätee oman tulkintamme kanssa – vaan ainoastaan myöhempien ja varsinkin kristittyjen kabbalistien karkeiden vale-esoteeristen selitysten suhteen.

”Meidän maamme ja ihminen”, sanoo kommentaari, ”ovat kolmen tulen tuotteita” – joiden kolmen nimet sanskritin kielessä vastaavat ”sähkötulta, aurinkotulta ja hankauksen aikaansaamaa tulta.” Kosmisilla ja inhimillisillä tasoilla selitettyinä nämä kolme tulta ovat henki, sielu ja ruumis, kolme suurta perusryhmää neljine lisäjaotuksineen. Nämä vaihtelevat eri koulukunnissa ja tulevat – sovellustensa mukaan – upâdheiksi ja käyttövälineiksi tai näiden noumenoneiksi. Eksoteerisissa selostuksissa niitä personoi Agni Abhimaninin, Brahmân, kosmisen logoksen, vanhimman pojan ”kolme verrattoman loistavaa ja suurenmoista poikaa”, jotka ovat syntyneet Svâhân, Dakshan[108] erään tyttären kautta. Metafyysisessä merkityksessä ”hankauksella aikaansaatu tuli” tarkoittaa buddhin, kuudennen, ja manaksen, viidennen prinsiipin, yhtymää, jotka prinsiipit tulevat näin liitetyiksi yhteen. Ja viides prinsiippi sulautuu osittain monadiin ja tulee osaksi sitä. Fyysisessä merkityksessä se koskee luovaa kipinää eli itua, joka hedelmöittää ja synnyttää ihmisolennon. Kerrotaan, että kolme tulta (joiden nimet ovat Pâvaka, Pavamâna ja Shuchi) tuomittiin Vasishthan, suuren viisaan, kirouksen kautta ”syntymään yhä uudelleen”.[109] Tämä on kyllin selvää.

Sen vuoksi sanotaan, että nämä LIEKIT, joiden tehtävät sekoitetaan eksoteerisissa kirjoissa ja joita kutsutaan erotuksetta prajâpateiksi, pitreiksi, manuiksi, asuroiksi, [e248] risheiksi, kumâroiksi[110] jne., ruumiillistuivat persoonallisesti kolmanteen kantarotuun ja siten todellakin ”syntyvät yhä uudelleen”. Esoteerisessa opissa niitä nimitetään yleensä asuroiksi eli asura-devatoiksi tai pitar-devatoiksi (jumaliksi), sillä, kuten sanottu, ne olivat ensimmäisiä jumalia – ja korkeimpia – ennen kuin ne tulivat ”ei-jumaliksi” ja olivat taivaan hengistä langenneet maan hengiksi[111] – huomatkaa eksoteerisesti, nimittäin oikeaoppisen dogmin mukaan.

Ei kukaan teologi enempää kuin orientalistikaan voi koskaan ymmärtää prajâpatien, manujen ja rishien sukupuita eikä niiden yhteyttä – tai mieluummin vastaavuussuhdetta – jumaliin, ellei hänellä ole avainta siihen vanhaan alkuperäiseen kosmogoniaan ja teogoniaan, joka oli alun perin kaikille kansoille yhteinen. Kaikki nämä jumalat ja puolijumalat ovat maan päälle syntyneinä eri kalpoissa ja eri luonteisina. Kullakin on sitä paitsi karmansa selvästi hahmoteltuna, ja kullekin vaikutukselle on oma määrätty syynsä.

Ennen kuin saatoimme selittää muita säkeistöjä, oli selvästi aivan välttämätöntä osoittaa, että ”pimeän viisauden” pojat – vaikka ovatkin samoja kuin ne arkkienkelit, joita teologia on suvainnut kutsua ”langenneiksi” – ovat yhtä jumalallisia ja puhtaita, jolleivät puhtaampia, kuin kaikki kirkkojen ylistämät mikaelit ja gabrielit. ”Vanha kirja” menee astraalielämän eri yksityiskohtiin, jotka tässä vaiheessa olisivat aivan käsittämättömiä lukijalle. Sen vuoksi ne voidaan jättää odottamaan myöhempiä selityksiä ja ensimmäisestä ja toisesta Rodusta voidaan nyt ainoastaan mainita tässä lyhyesti. Toisin on kolmannen Rodun laita, kantarodun, joka erottautui sukupuoliin ja joka sai ensimmäisenä järjen. Ihmisten kehittyessä rinnakkain maapallon kanssa ja maapallon ”kuorettuessa” enemmän kuin sata miljoonaa vuotta aikaisemmin – ensimmäinen inhimillinen alarotu oli jo alkanut aineellistua eli jähmettyä, niin sanoaksemme. Mutta niin kuin säkeistö sanoo: ”sisäistä ihmistä [tietoista olentoa] ei ollut”. Tämä ”tietoinen olento”, sanoo okkultismi, tulee korkeiden järkiolentojen tosiolemuksesta ja essestä, niin, vieläpä monessa tapauksessa on se, olentojen, jotka tuomittiin järkähtämättömän karmallisen kehityslain vaikutuksesta jälleensyntymään tässä manvantarassa.

[e249] (b) Säe 39 koskee yksinomaan rodullisia jaotuksia. Täsmällisesti puhuen esoteerinen filosofia opettaa modifioitua polygeneesiä. Sillä vaikka sen mukaan ihmiskunnalla on samanlainen alkuperä, sikäli että sen esi-isät eli ”luojat” olivat kaikki jumalallisia olentoja – vaikka hierarkialtaan eri luokista tai täydellisyysasteista – ihmiset syntyivät kuitenkin seitsemässä eri keskuksessa tuon kauden mantereilla. Vaikka kaikki olivat yhteistä alkuperää, niin kuitenkin ennen mainituista syistä heidän mahdollisuutensa ja mentaaliset kykynsä, ulkonaiset eli fyysiset muotonsa ja tulevat ominaisuutensa olivat hyvin erilaisia.[112] Mitä tulee heidän ihonväriinsä, Lingapurânassa kerrotaan opettavainen allegoria. Kumâroita eli nk. Rudra-jumalia (ks. edempänä) kuvataan Shivan, (ulkoisten muotojen) hävittäjän – jota myös Vâmadevaksi kutsutaan – ruumiillistumina. Viimeksi mainittu kumârana, ”ikuisena naimattomana”, puhtaana neitsytnuorukaisena, syntyy Brahmâsta jokaisessa suuressa manvantarassa ja ”tulee jälleen neljäksi”. Tämä viittaa ihmisrotujen neljään suureen jaotukseen ihonvärin ja tyypin suhteen – ja näiden kolmeen päämuunnelmaan. Siten 29. kalpassa – mikä tässä tapauksessa koskee ihmismuodon muutosta ja kehitystä, jonka muodon Shiva alituseen hävittää ja muodostaa uudelleen periodisesti, aina manvantariseen suureen käännöskohtaan asti, neljännen (atlantislaisen) Rodun keskivaiheilla – tässä 29. kalpassa Shiva Shveta-lohitana, juurikumârana, tulee kuun värisestä valkoiseksi. Seuraavassa muunnoksessa hän on punainen (ja tässä eksoteerinen tulkinta poikkeaa esoteerisesta opetuksesta), kolmannessa keltainen, neljännessä musta.

Esoterismi luokittelee nämä seitsemän muunnelmaa neljine suurine jaotuksineen ainoastaan kolmeksi selväksi alkuroduksi – koska se ei ota huomioon ensimmäistä Rotua, jolla ei ollut tyyppiä eikä väriä ja jonka muoto oli tuskin objektiivinen vaikka se oli suunnaton kooltaan. Näiden rotujen muodostus ja kehitys kulki rinnakkain kolmen geologisen kerrostuman muodostuksen ja kehityksen kanssa, ja ihmisten ihonväri johtui yhtä paljon noista kerrostumista kuin se johtui noiden vyöhykkeiden ilmastoista. Esoteerinen oppi esittää kolme suurta jaotusta, nimittäin PUNAKELTAISEN, MUSTAN ja RUSKEANVALKOISEN.[113] Esim. arjalaiset rodut, jotka vaihtelevat nykyään tumman ruskeasta, miltei mustasta ja punaruskeankeltaisesta aina valkoisimpaan kermanväriseen asti, ovat kuitenkin kaikki yhtä ja samaa päärunkoa – viidettä kantarotua – ja lähtevät [e250] yhdestä ainoasta esi-isästä, jota hindulaisessa eksoterismissa kutsutaan yleisnimellä Vaivasvata Manu. Muistakaa, että tämä Manu on se yleishenkilö, viisas, jonka sanotaan eläneen yli 18 miljoonaa vuotta sitten ja myös 850 000 vuotta sitten – Atlantiksen suuren mantereen viimeisten jäännösten[114] vajotessa – ja jonka sanotaan elävän vielä nytkin ihmiskunnassaan.[115] Vaalean keltainen on ensimmäisen kiinteän ihmisrodun väri, rodun joka esiintyi kolmannen kantarodun keskikohdan jälkeen (sen langettua synnyttämiseen – kuten juuri selitettiin) ja sai aikaan lopulliset muutokset. Sillä vasta tuolloin tapahtui viimeinen muodonmuutos, joka aiheutti sellaisen ihmisen kuin hän nyt on, mutta suuremman kooltaan. Tämä Rotu synnytti neljännen Rodun. ”iva” muodosti asteittain sen osan ihmiskuntaa, joka tuli ”mustaksi synnistä”, punakeltaiseksi (punaiset intiaanit ja mongolit ovat näiden jälkeläisiä) ja lopulta ruskeanvalkoisiksi roduiksi – jotka nyt keltaisten rotujen kanssa muodostavat suuren osan ihmiskunnasta. Tuo Lingapurânan allegoria on omituinen, koska se ilmaisee muinaiskansojen suuren kansatieteellisen tietämyksen.

Kun puhutaan ”viimeisestä muodonmuutoksesta”, jonka sanotaan tapahtuneen 18 miljoonaa vuotta sitten, lukija ajatelkoon tässä kohtaa, kuinka monta miljoonaa vuotta enemmän on täytynyt kestää, ennen kuin tuo viimeinen vaihe on saavutettu? Ja jos ihminen asteittain kiinteytyessään kehittyi rinnakkain maapallon kanssa, kuinka monta miljoonaa vuotta on täytynyt kulua ensimmäisen ja toisen sekä kolmannen Rodun ensimmäisen puoliskon aikana? Sillä maapallo oli verrattain eteerisessä tilassa ennen kuin se saavutti viimeisen kiinteän tilansa. Sitä paitsi muinaisaikaiset opit kertovat meille, että lemurialais-atlantislaisen Rodun keskivaiheilla, kolme ja puoli Rotua ihmisen syntymän jälkeen, maapallo, ihminen ja kaikki maan päällä oli vielä karkeampaa ja aineellisempaa laatua, kun taas sellaiset oliot kuin korallit ja jotkut kotilot olivat yhä puolihyytelömäisessä astraalisessa tilassa. Sen jälkeen kuluneet aikakaudet ovat jo vieneet meidät eteenpäin vastakkaiselle nousevalle kaarelle, muutamia askeleita aineesta vapautumista kohti, kuten spiritualistit sanovat. Maapallo, me itse ja kaikki muu on sen jälkeen pehmennyt – niin, jopa meidän aivomme.

Mutta jotkut teosofit ovat väittäneet, että eteerinen maapallo edes noin 15 tai 20 miljoonaa vuotta sitten ei käy yhteen geologian kanssa, joka opettaa meille, että tuolloin tuulet puhalsivat, sade lankesi, aallot pieksivät rannikoita, hiekka siirtyi ja kasaantui [e251] jne., että lyhyesti sanoen kaikki nykyiset luonnonilmiöt olivat toiminnassa ”jo hyvin varhaisina geologisina kausina, jopa vanhimpien paleotsooisten kallioiden aikana”. Tähän voidaan vastata seuraavasti. Ensiksikin, minkä aikamäärän geologit laskevat näille ”vanhimmille paleotsooisille kallioille”? Ja toiseksi, miksi eivät tuulet voineet puhaltaa, sade langeta ja aallot (nähtävästi hiilihappoiset, niin kuin tiede tuntuu otaksuvan) piestä rantoja, vaikka maapallo oli puoliastraalinen, ts. tahmea? Sana ”astraalinen” ei välttämättä tarkoita okkulttisessa sanastossa savunohutta vaan mieluummin ”tähtimäistä”, loistavaa eli läpinäkyvää monissa eri asteissa, aivan kalvomaisesta tahmeaan tilaan, kuten juuri todettiin. Mutta vielä väitetään: Kuinka astraalinen maapallo saattoi vaikuttaa aurinkokunnan muihin planeettoihin? Eikö koko prosessi joutuisi pois tolaltaan, jos yhdenkin planeetan vetovoima poistettaisiin äkkiä? Väite ei ilmeisesti päde, koska meidän aurinkokuntamme muodostuu vanhemmista ja nuoremmista planeetoista, joista muutamat ovat kuolleet (kuten kuu), toiset vasta muodostumassa, sillä koko astronomia puhuu sitä vastaan. Eikä astronomia ole koskaan väittänyt, sikäli kuin tiedämme, että kaikki aurinkokuntamme taivaankappaleet ovat aloittaneet olemassaolonsa ja kehittyneet samanaikaisesti. Himalajan tältä puolelta tulevat opetukset eroavat intialaisista opetuksista tässä suhteessa. Hindulainen okkultismi opettaa, että Vaivasvata Manun ihmiskunta on vähän yli kahdeksantoista miljoonaa vuotta vanha. Me sanomme: kyllä; mutta ainoastaan mitä tulee fyysiseen eli miltei fyysiseen ihmiseen, joka on peräisin kolmannen kantarodun lopulta. Ennen tuota kautta IHMINEN eli hänen kalvomainen kuvansa on voinut olla olemassa 300 miljoonaa vuotta, sikäli kuin tiedämme. Mutta meille ei ole opetettu lukuja, jotka ovat okkulttisen tieteen mestarien salaisuutta ja tulevat pysymään sellaisina, kuten Esoteric Buddhism -kirjassa oikein sanottiin. Sitä paitsi kun hindulaiset purânat puhuvat yhdestä Vaivasvata Manusta, me väitämme, että niitä oli useita, sillä tuo nimi on yleisnimi (ks. edellä).

Meidän on nyt vielä lausuttava muutama sana ihmisen fyysisestä kehityksestä.

PURÂNOIDEN JA GENESIKSEN IKIVANHOJA OPPEJA

FYYSINEN KEHITYS

Kirjoittaja ei voi kyllin todistaa, että edellä kuvattu kosmogonia- ja antropogoniajärjestelmä todella oli olemassa, että sen tiedot ovat säilyneet ja että se kuvastuu jopa muinaisten pyhien kirjojen nykyaikaisissa tulkinnoissa.

Toisaalta purânat ja toisaalta juutalaisten pyhät kirjat perustuvat samaan kehitysjärjestelmään, jonka, luettuna esoteerisesti ja ilmaistuna nykyajan kielellä, huomattaisiin olevan aivan yhtä tieteellinen kuin suuri osa siitä, mikä nyt kelpaa uusimman tutkimuksen lopulliseksi sanaksi. Ainoa ero näiden kahden järjestelmän välillä on se, että [e252] purânat, kiinnittäen yhtä paljon ja ehkä enemmänkin huomiota syihin kuin seurauksiin, viittaavat esikosmisiin ja Genesistä edeltäviin kausiin paremminkin kuin niin kutsutun luomisen kausiin. Raamattu taas sanoen vain muutaman sanan edeltävistä ajoista syöksyy suoraa päätä aineelliseen syntyyn ja miltei sivuuttaen Aadamia aikaisemmat rodut siirtyy viidettä Rotua koskeviin allegorioihin.

Miten Genesiksen luomisjärjestyksen kimppuun sitten käydäänkin, ja sen kuolleen kirjaimen selostus tarjoaa varmastikin erinomaista aihetta kriitikoille,[116] se, joka lukee hindulaisten purânat – niiden allegorisista liioitteluista huolimatta – huomaa niiden soveltuvan yhteen fyysisen tieteen kanssa.

Sekin, mikä näyttää olevan päällisin puolin katsottuna täysin älytön allegoria, eli miten Brahmâ otti villikarjun muodon pelastaakseen maan vesien alta, saa salaisista kommentaareista aivan tieteellisen selityksen. Kyse on maaperän monista kohoamisista ja vajoamisista sekä veden ja maan alituisista muuttumisista maapallomme varhaisimmista geologisista kausista myöhäisimpiin asti. Sillä tiede opettaa meille nyt, että 9/10 maankuoren kerrostumista on asteittain muodostunut vesien alla merten pohjalla.

Muinaisten arjalaisten ei uskota tienneen yhtään mitään luonnontieteestä, geologiasta jne. Toisaalta ankarinkin kriitikko, jyrkinkin raamatun vastustaja, laskee juutalaisen rodun ansioksi sen, että se on oivaltanut yksijumalaisuuden aatteen ”varhemmin ja pitänyt siitä kiinni lujemmin kuin mikään muu muinaisajan vähemmän filosofisista ja enemmän moraalittomista uskonnoista” [!!].[117] Mutta kun raamatun esoterismissa on hyvin vähän muuta kuin vertauskuvallisesti esitettyjä fysiologisia sukupuolimysteerejä [e253] (ja siihen tarvitaan hyvin vähän todellista filosofiaa), niin purânoista löytyy mitä tieteellisin ja filosofisin ”luomisen päivänkoitto”, joka puolueettomasti analysoituna ja esitettynä selvällä kielellä sen satumaisista allegorioista näyttää, että eläintiede, geologia, astronomia ja lähes kaikki nykyisen tieteen haarat on ennakoitu muinaisessa tieteessä, ja filosofit tunsivat niiden yleispiirteet, joskaan eivät niin yksityiskohtaisesti kuin nykyään!

Bentley on osoittanut, että purânoiden astronomia kaikkine tarkoituksellisine salaamisineen ja sekoittamisineen, minkä tarkoituksena oli johtaa maallikko pois oikeilta poluilta, oli kuitenkin todellinen tiede. Ja ne, jotka ovat perehtyneet hindulaisten astronomisten kirjoitelmien mysteereihin, voivat todistaa, että nykyajan teoriat tähtisumun asteittaisesta tiivistymisestä, sumumaisista tähdistä ja auringoista sekä mitä yksityiskohtaisimmat tiedot tähtikuvioiden aikakautisesta etenemisestä – paljon tarkemmat kuin eurooppalaisilla edes nykyäänkään on – ajanlaskua ja muuta tarkoitusta varten, olivat Intiassa täysin tunnettuja.

Jos käännymme geologian ja eläintieteen puoleen, huomaamme saman. Mitä muuta ovat kaikki myytit ja loppumattomat sukutaulut seitsemästä prajâpatista ja niiden pojista, seitsemästä rishistä eli manusta ja niiden vaimoista, pojista ja jälkeläisistä kuin laajaa ja seikkaperäistä selontekoa eläinkunnan asteittaisesta kehityksestä, lajin toisensa jälkeen? Olivatko nuo erittäin filosofiset ja metafyysiset arjalaiset – jotka ovat tehneet mitä täydellisimmät filosofiset järjestelmät transsendentaalisesta psykologiasta ja etiikan säännöistä sekä sellaisen kieliopin kuin Pâninin ja jotka ovat laatineet sankhya- ja vedântajärjestelmät sekä (buddhalaisen) siveyslain, jonka Max Müller julistaa täydellisimmäksi maan päällä – olivatko nuo arjalaiset niin typeriä tai lapsellisia, että tuhlasivat aikansa satujen kirjoittamiseen, sellaisten satujen, jollaisilta purânat nyt näyttävät niiden silmissä, joilla ei ole vähäisintäkään aavistusta niiden salaisesta merkityksestä? Mitä on taru Kashyapan sukutaulusta ja alkuperästä sekä hänen kahdestatoista vaimostaan, joista hän sai lukuisia ja erilaisia jälkeläisiä, nâgoja (käärmeitä), matelijoita, lintuja ja kaikenlaisia eläviä olentoja, tullen siten kaikenlaisten eläinten isäksi – mitä muuta se on kuin verhottu kertomus tämän kierroksen kehitysjärjestelmästä? Emme ole toistaiseksi huomanneet, että kellään orientalistilla olisi koskaan ollut vähäisintäkään käsitystä niistä totuuksista, jotka kätkeytyvät allegoriohin ja personoitumiin. Shatapatha-Brâhmana, sanoo yksi heistä, ei esitä ”kovin järkevää kertomusta” Kashyapan alkuperästä.

…Hän oli Marîchin, Brahmân pojan, poika ja hän oli Vivasvatin, Manun isän, isä, ihmiskunnan kantaisä.

…Otettuaan kilpikonnan muodon prajâpati loi jälkeläisiä. Minkä hän loi, sen hän teki (akarot). Tästä johtuu sana kûrma (kilpikonna). Kashyapa tarkoittaa kilpikonnaa. Sen vuoksi ihmiset sanovat: ”Kaikki luontokappaleet ovat Kashyapan jälkeläisiä.”[118]

Hän oli kaikkea tätä. Hän oli myös Garuda-linnun isä, [e254] ”siivekkään heimon kuningas”, joka polveutuu matelijoista, nâgoista, ja on samaa sukua kuin ne ja josta tulee myöhemmin niiden verivihollinen – kuten hän on myös ajankierros, aikakausi, jolloin kehityksen edetessä matelijoista kehittyneet linnut ”taistellessaan henkensä edestä” ja ”kelvollisimpien eloon jäämisestä” jne. hyökkäsivät mieluummin niiden kimppuun, joista olivat lähteneet, syödäkseen ne – ehkä luonnonlain vaikutuksesta tilan saamiseksi toisille ja täydellisimmille lajeille.

Tuossa ihailtavassa tiivistelmässä Modern Science and Modern Thought tarjotaan Gladstonelle luonnonhistorian luento, jossa osoitetaan, miten ristiriidassa raamattu on tieteen kanssa. Tekijä huomauttaa, että geologia

… alkaen varhaisimmasta tunnetusta kivettymästä, Saint Laurence -joen Eozoon Canadiense -lajista ja jatkaen vahvarenkaista ketjua myöten läpi siluurikauden sen runsaine nilviäis-, äyriäis- ja matomaisine elämineen sekä ensimmäisine merkkeineen kaloista; läpi devonikauden, jossa kaloilla on valta-asema ja matelijat vasta ilmestymässä; läpi mesotsooisen kauden, josa on sammakkoeläimiä [eli sammakkoheimoja]; läpi sekundaarikauden muodostusten, joissa meren, maan ja ilman matelijat olivat vallitsevia ja ensimmäiset vähäpätöiset selkärankaisten maaeläinten muodot alkoivat esiintyä; ja lopulta läpi tertiäärikauden, jolloin nisäkkäät ovat yleistyneet, ja tyyppi tyypin ja laji lajin jälkeen tapahtuu asteittaista erilaistumista ja erikoistumista eoseeni-, mioseeni- ja plioseenikausien läpi, kunnes saavumme jääkauteen ja esihistorialliselle ajalle ja saamme suoranaisia todisteita ihmisen olemassaolosta.[119]

Sama järjestys plus kuvaus nykyajan tieteelle tuntemattomista eläimistä on löydettävissä purânoiden kommentaareista yleensä ja Dzyanin kirjasta erityisesti. Ainoa ero, epäilemättä painava – koska se edellyttää, että ihmisessä on henkinen ja jumalallinen luonto riippumatta hänen fyysisestä ruumiistaan tässä harhamaailmassa, missä oikeaoppinen psykologia tuntee ainoastaan väärän persoonallisuuden ja sen aivoperustan – on seuraava. Oltuaan jokaisessa nk. ”seitsemässä luomisessa”, jotka edustavat allegorisesti seitsemää kehitysvaihetta eli ihmiskunnan ensimmäisen kantarodun seitsemää alarotua, niin kuin me niitä kutsuisimme, IHMINEN on ollut maan päällä tässä kierroksessa alusta alkaen. Kuljettuaan kaikkien luontokuntien läpi kolmessa edellisessä kierroksessa[120] hänen fyysinen muotonsa – joka soveltui varhaisten aikojen ilmastollisiin olosuhteisiin – oli valmis vastaanottamaan jumalallisen pyhiinvaeltajan ihmiselämän ensimmäisessä aamunkoitossa, ts. 18 miljoonaa vuotta sitten. Vasta [e255] kolmannen kantarodun keskikohdalla ihminen sai manaksen. Yhdistyneinä nuo kaksi ja sitten kolme muodostivat yhden. Sillä vaikka alemmat eläimet amebasta ihmiseen saivat monadinsa, joissa kaikki korkeammat kyvyt ovat mahdollisuuksina, niiden kaikkien on jäätävä uinuviksi, kunnes kukin saavuttaa inhimillisen muodon, sillä ennen tätä vaihetta manas (mieli) ei ole niissä kehittynyt.[121] Eläimissä kaikki prinsiipit ovat lamaantuneina ja sikiömäisessä tilassa, paitsi toinen (elonvoima) ja kolmas (astraalinen) sekä alkeet neljännestä (kâma, joka on halu, vaisto), jonka kiihkeys ja kehitys vaihtelee ja muuttuu lajien mukaan. Darwinin teoriaan kiintyneestä materialistista tämä kuulostaa sadulta, salaperäiseltä asialta, mutta sille, joka uskoo sisäiseen, henkiseen ihmiseen, tämä selvitys ei sisällä mitään luonnotonta.

Tämän kirjoittaja kohtaa nyt varmasti ylipääsemättömiksi kutsuttuja vastaväitteitä. Meille tullaan kertomaan, että sikiön kehityslinja, jokaisen yksilöllisen elämän asteittainen kehitys ja se järjestys, jonka tiedetään tapahtuvan etenevissä erikoistumisvaiheissa – että kaikki tämä sotii sitä ajatusta vastaan, että ihminen edeltää nisäkkäitä. Ihminen aloittaa mitättömimpänä matomaisena olentona,

…alkeellisesta protoplasman hitusesta ja ydinsolusta, josta kaikki elämä saa alkunsa… ja kehittyy sellaisten vaiheiden kautta, joita on mahdotonta erottaa kalojen, matelijoiden ja nisäkkäiden kehitysvaiheista, kunnes solu tulee viimein nelikätisten hyvin erikoistuneelle kehitysasteelle ja ihan viimeiseksi saavuttaa ihmistyypin kehityksen.[122]

Tämä on täysin tieteellistä eikä meillä ole mitään sitä vastaan. Sillä tämä kaikki koskee ihmisen kuorta – hänen ruumistaan, joka kasvaessaan on tietysti tällaisten muodonmuutosten alainen niin kuin jokainen muukin morfologinen (muoto-opillinen, niin kuin ennen sanottiin) yksikkö. Ne, jotka opettavat kivennäisatomin muuttuvan kristalloitumisessa – joka on sama ilmiö ja samassa suhteessa (niin kutsuttuun) elimettömään upâdhiinsa (eli perustaan) kuin on solujen muodostuminen elimelliseen ytimeensä kasveissa, hyönteisissä ja eläimissä ihmiseen asti – eivät suinkaan hylkää tätä teoriaa, koska se johtaa lopulta tunnustamaan universaalin jumaluuden luonnossa, aina läsnäolevan ja aina näkymättömän ja tuntemattoman, sekä tunnustamaan kosmoksensisäiset jumalat, jotka kaikki olivat ihmisiä.[123]

[e256] Mutta me tahdomme kysyä, mitä tiede ja sen tarkat havainnot ja nyt jo selviöiksi muuttuneet teoriat todistavat meidän okkulttista teoriaamme vastaan? Ne, jotka uskovat kehityslakiin ja asteittaiseen jatkuvaan kehitykseen solusta (joka on elollissolusta tullut morfologiseksi soluksi, kunnes se heräsi puhtaana ja yksinkertaisena protoplasmana) – eivät suinkaan voi koskaan rajoittaa uskoaan yhteen kehityslinjaan. Elämän muodot ovat lukemattomat, eikä kehitys sitä paitsi etene samaa tahtia kaikissa lajeissa. Siluurikauden alkuperäisen aineen rakenne – tarkoitamme tieteen ”alkuperäistä” ainetta – on kaikissa tärkeimmissä yksityiskohdissaan paitsi nykyisessä tiiviysasteessaan sama kuin tämän päivän alkuperäinen elävä aine. Emme kuitenkaan löydä sitä, mikä olisi löydettävä, jos nykyinen oikeaoppinen kehitysteoria olisi aivan oikea, nimittäin jatkuvaa, aina virtaavaa kehitystä kaikissa olentojen lajeissa. Mitä on havaittavissa tämän sijasta? Samalla kun eläinten väliryhmät pyrkivät korkeampaa tyyppiä kohti ja samalla kun milloin mikäkin tyyppi erikoistuu läpi geologisten kausien, muuttaa muotoaan, saa uusia piirteitä, esiintyy ja katoaa toisesta aikakaudesta toiseen kaleidoskoopin nopeudella, kuten paleontologit kuvailevat, niin on kaksi yksinäistä poikkeusta yleisestä säännöstä elämän ja muotojen kahdessa vastakkaisessa päässä, nimittäin IHMINEN ja alemmat oliolajit!

…Eräät hyvin huomattavat elävien olentojen muodot ovat olleet olemassa läpi suunnattomien aikakausien, säilyen hengissä fyysisten olosuhteiden muutoksissa ja sitä paitsi pysyen elossa myös suhteellisen muuttumattomina, samalla kun toiset elämänmuodot ovat ilmestyneet ja kadonneet. Tuollaisia muotoja voidaan kutsua ”pysyviksi elämäntyypeiksi” ja esimerkkejä niistä löytyy kyllin runsaasti sekä eläin- että kasvimaailmasta.

Meille ei kuitenkaan esitetä yhtään hyvää syytä, miksi Darwin yhdistää matelijat, linnut, sammakkoeläimet, kalat, nilviäiset jne. moneerisen esimuodon jälkeläisiksi. Meille ei liioin kerrota, ovatko esim. matelijat sammakkoeläinten suoranaisia jälkeläisiä, sammakkoeläimet kalojen ja kalat alempien muotojen jälkeläisiä – niin kuin ne varmasti ovat. Sillä monadit ovat kulkeneet kaikkien näiden elämänmuotojen läpi ihmiseen asti jokaisella planeetalla kolmessa edellisessä kierroksessa. Jokainen kierros samoin kuin jokainen peräkkäinen maapallo A:sta G:hen on ollut ja tulee vielä olemaan saman kehityksen kenttänä, mikä vain toistuu joka kerta kiinteämmällä aineellisella tasolla. Sen vuoksi kysymykseen: ”Mikä suhde on kolmannen kierroksen astraalisten prototyyppien ja tavallisen fyysisen kehityksen välillä nisäkkäitä edeltävien elimellisten lajien syntymisessä?” – on helppo vastata. Toinen on toisen varjomainen esikuva, ikään kuin taiteilijan kankaalle piirtämä ensimmäinen tuskin huomattava ja haihtuva luonnos niistä kohteista, joiden on määrä saada siveltimellä lopullinen ja elävä [e257] muotonsa. Kala kehittyi sammakkoeläimeksi – sammakoksi – lammikkojen suojassa ja ihminen kulki kaikkien muodonmuutostensa kautta tällä pallolla kolmannessa kierroksessa, niin kuin hän teki tässä, neljännessä kierroksessaan. Kolmannen kierroksen tyypit myötävaikuttivat nykyisen kierroksen tyyppien muodostukseen. Täysin analogisesti toistuu seitsenkierroksisuus ihmisen asteittaisessa muodostustyössä läpi kaikkien luontokuntien mikroskooppisessa asteikossa tulevan ihmisolennon raskaudenajan seitsemän ensimmäisen kuukauden aikana. Tutkija pohtikoon tätä yhdenmukaisuutta ja selvittäköön sen itselleen. Niin kuin seitsenkuinen syntymätön vauva, vaikka on jo aivan valmis, tarvitsee vielä kaksi kuukautta saadakseen voimaa ja vahvistusta, samoin ihminen kehityttyään seitsemän kierroksen ajan jää vielä kahdeksi aikakaudeksi äitiluonnon kohtuun, ennen kuin hän syntyy eli oikeammin jälleensyntyy dhyâniksi vielä täydellisempänä kuin hän oli, ennen kuin hän monadina lähti matkaan maailmojen vastamuodostuneella ketjulla. Tutkija pohtikoon tätä mysteeriä, niin hän vakuuttuu helposti siitä, että kuten on olemassa fyysisiä yhdyssiteitä monien luokkien välillä, samoin on olemassa määrättyjä piirejä, joissa astraalinen kehitys yhtyy fyysiseen. Tästä tiede ei hiisku sanaakaan. Sen mukaan ihminen on kehittynyt apinoiden mukana ja apinoista. Mutta tutustukaamme nyt tähän ristiriitaan.

Huxley luettelee kivihiilikaudella tavattavia kasveja, saniaisia ja liekoja, joista muutamat ovat samanlaatuisia kuin vielä nykyäänkin, sillä:

Ooliittisen Araukarian käpyä voidaan tuskin erottaa nykyisestä lajista… Alemmissa eläinkunnissa on samanlaisia tapauksia. Atlantin matalikon globigerina on sama kuin liitukaudelta tavattu vastaava laji… siluurikauden tasapintaiset korallit muistuttavat ihmeellisesti omien mertemme tuhathuokoisia… Hämähäkkien korkeinta luokkaa, skorpionia, edustaa kivihiilimuodostuksissa eräs laji, joka eroaa nykyisistä sukulaisistaan ainoastaan… silmiensä puolesta jne.

Tämä voidaan lopettaa tri Carpenterin arvovaltaisella esityksellä huokoiseläimistä:

 Huokoiseläinten tyypissä ei ole mitään todisteita perinpohjaisesta muutoksesta tai kehittymisestä paleotsooiselta kaudelta nykyiseen aikaan asti… Nykyinen huokoiseläinlajimme edustaa ehkä suurempaa monipuolisuutta kuin on milloinkaan ennen ollut, mutta kohoamispyrkimyksestä korkeampaa tyyppiä kohti ei ole mitään todisteita.[124]

Jos ei ole todisteita muutoksista huokoiseläimissä, noissa alimman tyypin alkueläimissä, jotka ovat suuttomia ja silmättömiä, paitsi että niitä on nyt useampia lajeja kuin ennen, niin ihminen, joka on olemassaolon tikapuiden korkeimmalla puolalla, osoittaa vielä vähemmän muutoksia, kuten olemme huomanneet. Sillä hänen paleoliittisen kauden esi-isänsä luuranko on joissakin suhteissa jopa [e258] nykyistä ihmisrakennetta korkeampi. Missä on sitten se väitetty lain yhdenmukaisuus, ehdoton sääntö, että toinen laji muuttuu vähitellen toiseksi ja huomaamattomasti asteittain korkeammiksi tyypeiksi? Huomaamme Sir William Thomsonin myöntävän kokonaista 400 miljoonaa vuotta kuluneen siitä, kun maapallon pinta jäähtyi niin paljon, että siinä saattoi olla eläviä olentoja.[125] Ja tuon suunnattoman ajanjakson kuluessa yksistään ooliittisella jaksolla, niin kutsuttujen ”matelijoiden kaudella”, huomaamme runsaasti mitä merkillisimpiä lajeja liskomuotoja, jolloin sammakkoeläintyyppi saavutti korkeimman kehitysmuotonsa. Kuulemme silloisissa järvissä ja joissa eläneistä kalaliskoista ja joutsenliskoista ja ilmassa lentäneistä siivekkäistä krokotiileistä tai sisiliskoista. Tämän jälkeen ”tertiäärikaudella huomaamme, että nisäkästyyppi eroaa huomattavasti aiemmin olleista muodoista…mastodonteista, jättiläislaiskiaisista ja muista muinaisten metsien ja tasankojen isoista ja painavista asukkaista; ja sen jälkeen [meille huomautetaan], miten vähitellen yksi haara nelikätisten luokasta muuttui sellaisiksi olennoiksi, joista alkuihmisen voidaan sanoa kehittyneen”.[126]

Hän voi huomata, mutta ei kukaan muu kuin materialisti voi nähdä, miksi hänen olisi pitänyt kehittyä, koska siihen ei ole vähintäkään välttämättömyyttä eivätkä mitkään tosiasiat tue tällaista kehitystä. Sillä tutkijat, jotka haluaisivat kaikkein eniten tällaisia todisteita, tunnustavat, etteivät ole löytäneet ainoatakaan tosiseikkaa teoriansa tueksi. Lukemattomien elämäntyyppien ei tarvitse muodostaa yhtenäisesti jatkuvaa sarjaa. Ne ovat ”erilaisten kehityssuuntien tuloksia tapahtuen milloin mihinkin suuntaan”. Sen vuoksi on paljon oikeutetumpaa sanoa, että apinat ovat kehittyneet nelikätisten luokkaan, kuin että alkuihminen – joka on pysynyt muuttumattomana inhimillisen erikoistumisensa suhteen aina siitä asti, kun hänen fossiilinsa löytyi vanhimmista kerroksista, ja josta ei löydy erilaisuuksia muutoin kuin värin ja kasvojen muodon suhteen – olisi kehittynyt apinoiden kanssa yhteisestä esi-isästä.

Että ihminen syntyy niin kuin muutkin eläimet solussa ja kehittyy ”sellaisten vaiheiden kautta, joita ei voi erottaa kalojen, matelijoiden ja nisäkkäiden kehitysvaiheista, kunnes solu saavuttaa nelikätisten hyvin erikoistuneen kehitysasteen ja viimein ihmistyypin” – on tuhansia vuosia vanha okkulttinen selviö. Kabbalistinen aksiooma: ”Kivi tulee kasviksi, kasvi eläimeksi, eläin ihmiseksi, ihminen jumalaksi” pitää paikkansa läpi aikakausien. Haeckelin teoksessa Natürliche Schöpfungsgeschichte on piirros, joka esittää kahta sikiötä – kuusiviikkoisen koiran ja kahdeksanviikkoisen ihmisen. Nuo kaksi ovat aivan samanlaiset lukuun ottamatta pientä eroa päässä, joka ihmisellä on suurempi ja laajempi aivojen kohdalla.

[e259] Itse asiassa voimme sanoa, että jokainen ihmisolento kulkee kalojen ja matelijoiden vaiheen läpi ennen kuin tulee nisäkkäiden asteelle ja lopulta ihmiseksi. Jos tarkastelemme häntä kehittyneemmässä vaiheessa, missä sikiö on jo ohittanut matelijoiden muodon… pitkän aikaa kehityslinja pysyy samana kuin muilla nisäkkäillä. Raajojen alkeet ovat tarkalleen samanlaiset, viisi sormea ja varvasta kehittyvät samalla tavoin ja ensimmäisen neljän viikon kasvun jälkeen yhtäläisyys ihmisen ja koiran sikiön välillä on niin suuri, että niitä voidaan tuskin erottaa toisistaan. Vieläpä kahdeksan viikon ikäisenä ihmissikiö on hännäkäs eläin, jota voi tuskin erottaa koiran sikiöstä.[127]

Miksi ei siis voida sanoa ihmisen ja koiran kehittyneen yhteisestä esi-isästä tai jostakin matelijasta – nâgasta, sen sijaan että hänet tarvitsee yhdistää nelikätisiin? Edellinen menettely olisi vähintään yhtä johdonmukainen kuin jälkimmäinen. Ihmissikiön muoto ja kehitysvaiheet eivät ole muuttuneet historiallisella ajalla, ja Asklepios ja Hippokrates yhtä hyvin kuin Huxley tunsivat nämä muutokset. Koska siis kabbalistit ovat siitä huomauttaneet jo esihistoriallisista ajoista asti, se ei ole mikään uusi keksintö. Hunnuttomassa Isiksessä[128] tämä on mainittu ja puoleksi selitetty.

Koska ihmissikiössä ei ole yhtään enempää apinaa kuin mitään muutakaan nisäkästä, vaan siinä on koko luontokunta, ja koska se näyttää olevan ”jatkuva elämäntyyppi” paljon enemmän kuin edes huokoiseläimet, tuntuu yhtä epäjohdonmukaiselta panna ihminen kehittymään apinasta kuin johtaa hänen alkuperänsä sammakosta tai koirasta. Sekä okkulttinen että itämainen filosofia uskoo kehitykseen, ja Manu ja Kapila[129] esittävät sen paljon selvemmin kuin kukaan nykyajan tiedemies. Tässä ei kannata toistaa sitä, mitä on jo perusteellisesti pohdittu Hunnuttomassa Isiksessä, koska lukija voi löytää tuosta aikaisemmasta kirjastamme kaikki todisteet ja kuvauksen siitä perustasta, johon kaikki itämaiset kehitysopit nojautuvat.[130] Mutta kukaan okkultisti ei voi hyväksyä sitä järjetöntä päätelmää, että kaikki nykyään vallitsevat muodot ”rakenteettomasta amebasta ihmiseen” ovat suoraan polveutuneet organismeista jotka elivät miljoonia vuosia ennen ihmisen syntymää, ennen siluurikautta, meressä tai [e260] maamudassa. Okkultistit uskovat asteittaisen kehityksen luonnolliseen lakiin.[131] Charles Darwin ei koskaan uskonut siihen ja sanoi sen itse.

Lajien synty -teoksen sivulla 145 [On the Origin of Species, 5. editio] hän sanoo, että koska ”mikroskooppiselle eliölle tai suolistomadolle ei voi olla mitään etua… kehittyneemmästä rakenteesta”, sen vuoksi ”luonnollinen valinta”, johon ei välttämättä sisälly asteittaista kehitystä – jättää pieneliöt ja madot (nuo ”sinnikkäät tyypit”) rauhaan.

Tuollaisessa luonnon käyttäytymisessä ei näytä olevan mitään yhtenäistä lakia, ja se tuntuu pikemminkin jonkin yliluonnollisen valinnan erottelevalta toiminnalta. Ehkä jotakin tekemistä sen kanssa on karman sillä puolella, jota itämaiset okkultistit kutsuvat ”hidastuksen laiksi”.

Mutta on hyvä syy epäillä, pitikö Darwin itse koskaan niin tärkeänä tuota lakiaan, kuin pitävät nyt hänen ateistiset seuraajansa. Menneinä geologisina aikoina olleista monista elämänmuodoista on hyvin niukasti tietoa. Ne syyt, jotka tri Bastian esittää tämän johdosta, ovat ajatuksia herättäviä:

Ensinnäkin se riippuu siitä, että monia muotoja löytyy hyvin epätäydellisesti kuhunkin aikakauteen kuuluvista kerrostumista; toiseksi siitä, että niin kovin rajoitettu määrä tutkimuksia on tehty näissä kovin heikosti esiintyvissä kerroksissa; ja kolmanneksi koska niin paljon aineistoa on aivan luoksepääsemättömissä – sillä miltei kaiken siluurisen kerroksen alapuolella olevan on aika kuluttanut pois, ja kaksi kolmasosaa maan pinnasta, missä jäljellä olevat kerrokset olisivat löydettävissä, on nyt merien peittämänä. Tästä syystä Darwin sanoo: ”Omasta puolestani seuraamalla Lyellin metaforaa pidän geologista tietoa epätäydellisesti säilytettynä ja muuttuvilla murteilla kirjoitettuna maailman historiana, josta meillä on ainoastaan viimeinen nidos, joka koskee vain kahta tai kolmea maata. Tästäkin nidoksesta vain sieltä täältä on säilynyt lyhyt luku ja kultakin sivulta ainoastaan sieltä täältä muutamia rivejä.”[132]

Tällaisten niukkojen tosiasioiden nojalla ei tiede todellakaan voi lausua viimeistä sanaa. Eikä suinkaan inhimillinen ylpeys tai järjetön usko siihen, että ihminen täällä maan päällä – ehkä meidän aikakaudellamme – edustaa korkeinta elämänmuotoa, ole antanut okkultismille perustetta kieltää, että kaikki aikaisemmat inhimillisen elämän muodot ovat kuuluneet meitä alemmille tyypeille, sillä niin ei ole. Syynä on nimittäin se, että paleontologit eivät tule koskaan löytämään sellaista ”puuttuvaa rengasta”, joka eittämättä todistaisi nykyisen teorian. Koska me uskomme, että ihminen on (edellisissä kierroksissa) kehittynyt lähtien maan päällä alimmista kasvi- ja eläinmuodoista ja kulkenut niiden läpi, meistä ei ole mitään alentavaa siinä aatteessa, että joku oranki olisi fyysisen muotomme esi-isä. Päinvastoin, sillä se [e261] edistäisi vastustamattomasti okkulttista oppia, että koko maallisen luonnon lopullinen kehitys tähtää ihmiseen. Joku saattaa jopa kysyä, kuinka biologit ja antropologit hyväksyttyään lujasti opin, että ihminen polveutuu apinasta – kuinka he ovat tähän asti jättäneet käsittelemättä nykyisten apinoiden tulevan kehittymisen ihmiseksi? Tämähän on vain looginen seuraus edellisestä teoriasta, ellei tiede tee ihmisestä etuoikeutettua olentoa ja pidä hänen kehitystään ennennäkemättömänä luonnossa, aivan erikoisena ja ainutlaatuisena tapauksena. Ja juuri tähän pitäisi kaiken johtaa luonnontieteissä. Kuitenkin syy, miksi okkultistit hylkäävät darwinilaisen ja erityisesti haeckeliläisen hypoteesin, on se, että apina, ei ihminen, on totuuden nimessä erikoinen ja ainoa laatuaan. Ihmisapina on satunnainen luomus, pakosta aikaansaatu kasvannainen, tulos luonnottomasta prosessista.

Okkulttinen oppi on meidän mielestämme loogisempi. Se opettaa luonnossa vallitsevaa syklistä muuttumatonta lakia, jolla ei ole mitään persoonallista ”erityistarkoitusta” vaan se toimii yhtenäisen suunnitelman mukaan, joka vallitsee läpi koko manvantarisen aikakauden ja on tekemisissä niin maan matosen kuin ihmisenkin kanssa. Ei toinen sen enempää kuin toinenkaan ole pyrkinyt olemassaoloon, ja sen vuoksi molemmat ovat saman kehityslain alaisia ja molempien on edistyttävä karman lain mukaan. Molemmat ovat aloittaneet samasta neutraalista elämänkeskuksesta ja molempien on uppouduttava siihen jälleen kierroksen päättyessä.

Sitä ei kielletä, että ihminen edellisessä kierroksessa oli suunnattoman suuri apinan kaltainen olento. Kun sanomme ”ihminen”, meidän olisi ehkä sanottava: se karkea möhkäle, joka kehittyi ihmisen käytettäväksi ainoastaan tässä kierroksessa, jonka keski- eli ylimenokohtaa olemme tuskin saavuttaneet. Eikä ihminen ollut ensimmäisen kahden ja puolen kantarodun aikana sitä, mitä hän nyt on. Tämän kohdan hän saavutti, kuten on aiemmin sanottu, vasta 18 miljoonaa vuotta sitten, sekundaarikaudella, niin kuin me väitämme.

Siihen asti hän oli tradition ja okkulttisen opetuksen mukaan ”maan päällä jumala, joka oli langennut aineeseen” eli synnytykseen. Tämä voidaan hyväksyä tai olla hyväksymättä, koska salainen oppi ei tyrkytä itseään erehtymättömänä oppina ja koska kysymys todellisesta ihmisestä ja hänen sisäisestä luonnostaan pysyy riippumatta siitä, hyväksytäänkö vai kielletäänkö sen esihistorialliset tiedot. Edellä mainittu lankeemushan ei jättänyt ihmiskuntaan mitään perisyntiä. Mutta tätä kaikkea on käsitelty riittävästi.

Sitä paitsi meille opetetaan, että ne muutokset, joiden kautta ihminen kulki laskevalla kaarella – joka on hengelle keskipakoinen ja aineelle keskihakuinen – ja ne, jotka hän valmistautuu käymään läpi tästä lähtien nousevalla polulla, joka tulee kääntämään päinvastaiseksi näiden kahden voiman suunnan – nim. aine tulee keskipakoiseksi ja henki keskihakuiseksi – että kaikki nämä muutokset ovat myös odottamassa ihmismuotoisia apinoita, ainakin kaikkia niitä, jotka ovat tulleet ihmistä lähimmälle asteelle tässä [e262] kierroksessa – ja näistä kaikista tulee ihmisiä viidennessä kierroksessa, niin kuin nykyisillä ihmisillä oli apinan kaltainen muoto edellisessä, kolmannessa kierroksessa.

Nähkäämme siis Sumatran suurten metsien nykyisissä asukkaissa meidän turmeltuneita ja surkastuneita edustajiamme – ”epämääräisiä jäljennöksiä”, kuten Huxley sanoo – meistä sellaisina kuin me (ihmiskunnan enemmistö) olimme neljännen kantarodun varhaisimmissa alaroduissa tuona aikakautena, jota kutsutaan ”synnytykseen lankeamiseksi”. Se apina, jonka me tunnemme, ei ole luonnollisen kehityksen tuote vaan sattuma, ristisiitos eläinolennon eli -muodon ja ihmisen välillä. Niin kuin tässä kirjassa on osoitettu (ihmisen synty), puhekyvytön eläin aloitti ensimmäisenä sukupuoliyhteyden, sillä se oli ensimmäisenä eronnut urokseksi ja naaraaksi. Eikä luonto ollut tarkoittanut, että ihminen seuraisi tätä eläinten esimerkkiä, mistä on osoituksena eläinlajien verrattain tuskaton synnytys, kun sen sijaan nainen joutuu kokemaan hirveitä tuskia ja vaaroja. Apinat ovat todellakin, niin kuin Hunnuttomassa Isiksessä[133] sanottiin, ”lajin muodonmuutos, joka on mitä läheisimmässä yhteydessä ihmissuvun kehitykseen – sekarotuinen sukuhaara juurtuneena omaan runkosukuunsa ennen tämän [eli ihmisen] lopullista täydellistymistä”.

Apinat ovat miljoonia vuosia nuorempia kuin puhuva ihmisolento ja ne ovat viidennen Rotumme myöhäisimpiä aikalaisia. Sen vuoksi on erittäin tärkeää muistaa, että apinoiden egot ovat olentoja, jotka karmansa pakottamina ruumiillistuivat eläinmuotoihin, mikä oli seurauksena myöhäisimmän kolmannen ja varhaisimman neljännen Rodun ihmisten eläimellisyydestä. Ne ovat olentoja, jotka olivat jo saavuttaneet ”ihmisvaiheen” ennen tätä kierrosta. Sen vuoksi ne muodostavat poikkeuksen yleisestä säännöstä. Lukemattomat perimätiedot satyyreista eivät ole satua vaan tarkoittavat sammunutta eläinihmisten rotua. Eläimelliset ”Eevat” olivat niiden esiäitejä, ja inhimilliset Aadamit niiden esi-isiä. Tästä johtuu kabbalan allegoria Lilitistä eli Lilatusta, Aadamin ensimmäisestä vaimosta, jota Talmud kuvaa viehättäväksi naiseksi, jolla oli pitkä aaltoileva tukka, so. naaraspuoliseksi karvaiseksi eläimeksi, joka on nykyään tuntematonta lajia, kuitenkin naaraspuolinen eläin. Kabbalan ja Talmudin allegorioissa sitä kutsutaan Sammaelin naispuoliseksi heijastukseksi, Sammael-Lilitiksi, joka on yhdistynyt ihmiseläin, olento, jota kutsutaan Zoharissa nimeltä Hayâh Bishâ, peto eli ilkeä peto. Tästä luonnottomasta yhtymästä polveutuivat nykyiset apinat. Ne ovat todella ”mykkiä ihmisiä” ja niistä tulee puhuvia eläimiä (eli alemman laatuisia ihmisiä) viidennessä kierroksessa, vaikka erään tietyn koulukunnan adeptit toivovat, että muutamat älykkäimpien apinoiden egoista tulevat ilmestymään uudelleen kuudennen kantarodun lopussa.

Mikä niiden muoto tulee olemaan, on toisarvoista. Muoto ei merkitse mitään. Eläin- ja kasvikunnan sekä korkeimman eläimen, eläinkunnan kruunun – ihmisen – lajit ja suvut muuttuvat ja vaihtelevat ympäristön ja ilmaston vaihtelujen mukaan, ei ainoastaan jokaisessa kierroksessa vaan myös kussakin kantarodussa samoin kuin jokaisessa geologisessa [e263] mullistuksessa, joka lopettaa kantarodun tai saa siinä aikaan käännekohdan. Kuudennessa kantarodussa orankien, gorillojen ja simpanssien fossiilit tulevat olemaan hävinneiden nelikätisten nisäkkäiden jäännöksiä. Ja uudet muodot – joita on vähemmän ja jotka ovat yhä kauempana toisistaan, koska aikakaudet kuluvat ja manvantaran loppu lähenee – tulevat kehittymään ihmisrotujen ”hylätyistä” tyypeistä, koska he palaavat jälleen kerran astraalielämään fyysisen elämän mudasta. Ei ollut mitään apinoita ennen ihmisiä ja ne tulevat häviämään ennen kuin seitsemäs Rotu kehittyy. Karma tulee johtamaan rotumme kehittymättömien ihmisten monadeja ja sijoittamaan ne fysiologisesti uudestisyntyneen paviaanin uudelleen kehittyneeseen ihmismuotoon.[134]

Tämä tulee tietysti tapahtumaan vasta miljoonien vuosien kuluttua. Mutta kuva tästä syklisestä prosessista, joka muuttaa kaiken, mikä elää ja hengittää nyt maan päällä, kunkin lajin vuorollaan, on tosi eikä se vaadi mitään ihmisen, eläimen eikä kasvin ”erikoisluomista” eli muodostamista ihmeen lailla ex nihilo.

Näin selittää okkulttinen tiede renkaan puuttumisen apinan ja ihmisen välillä ja osoittaa, että edellinen kehittyi jälkimmäisestä.

YLEISKATSAUS VARHAISIIN ROTUIHIN

Muutamien miljoonien vuosien ajanjakso on ensimmäisen ”älyttömän” rodun ja korkeasti älykkäiden myöhempien lemurialaisten välillä. Toinen pitkä ajanjakso on atlantislaisten vanhimman sivistyksen ja historiallisen ajan välillä.

Todisteena lemurialaisista on jäljellä ainoastaan joitakin äänettömiä muistomerkkejä puolen tusinan särkyneen jättiläispatsaan ja vanhojen kyklooppisten raunioiden muodossa. Niitä ei voida kuulla, koska ne ovat ”sokeiden luonnonvoimien aikaansaannoksia”, jotkut vakuuttavat; ”varsin uudenaikaisia”, sanovat toiset. Skeptikko ja materialisti kääntää halveksien selkänsä perimätiedolle ja innokas kirkonmies saa sen joka tapauksessa palvelemaan raamattua. Jos vain jokin legenda ei ota sopiakseen Nooan vedenpaisumusteoriaan, kristillinen papisto vakuuttaa, että se on ”vanhan taikauskon mielipuolista hourailua”. Atlantis kielletään, milloin sitä ei sekoiteta Lemuriaan ja muihin kadonneisiin mantereisiin, ehkä koska Lemuria on puolittain nykyajan tieteen luoma, ja siihen on sen vuoksi uskottava. Platonin Atlantista pitävät useimmat tiedemiehet sen sijaan unelmana.

Platoniin uskovat kuvaavat usein Atlantista Afrikan jatkeena. Arvellaan myös, että Afrikan itärannikolla on ollut olemassa vanha manner. Mutta Afrikka ei mantereena ole koskaan ollut osa Lemuriaa tai Atlantista, niin kuin olemme päättäneet kutsua kolmatta ja neljättä mannerta. Niiden arkaaisia nimityksiä ei mainita koskaan [e264] purânoissa eikä missään muualla. Mutta jo yhdenkin esoteerisen avaimen avulla on helppo tuntea nämä kadonneet maat niiksi lukemattomiksi ”jumalten”, devojen ja munien ”maiksi”, joita kuvataan purânoissa niiden varshoina, dvîpoina ja vyöhykkeinä. Niiden Shveta-dvîpa kohosi Lemurian varhaisaikoina niin kuin jättiläishuippu meren pohjasta, ja Atlaksen ja Madagaskarin välinen maa oli veden peittämä aina Atlantiksen alkuaikoihin asti (Lemurian kadottua), jolloin Afrikka alkoi nousta valtameren pohjasta ja Atlas oli puolittain vajonneena.

On tietenkin mahdotonta yrittää kuvata johdonmukaisesti ja seikkaperäisesti edes useammankaan teoksen puitteissa kolmen ensimmäisen Rodun kehitystä. Siihen onkin luotava ainoastaan yleissilmäys, kuten tulemme kohta tekemään. Ensimmäisellä Rodulla ei ollut mitään omaa historiaa. Samaa on sanottava toisesta Rodusta. Sen vuoksi meidän on kiinnitettävä huomiota vain lemurialaisiin ja atlantislaisiin ennen kuin voimme pohtia oman Rotumme (viides) historiaa.

Mitä tiedetään muista mantereista kuin omastamme, ja mitä historia tietää tai tunnustaa aikaisemmista roduista? Kaikki mikä ei kuulu materialistisen tieteen hyväksymiin teorioihin leimataan halveksivasti ”taikauskoksi”. Tämän päivän viisaat eivät usko mihinkään. Platonin ”siivekkäät” ja hermafrodiittiset rodut ja hänen kulta-aikansa, jolloin Saturnus ja jumalat hallitsivat, asettaa Haeckel kaikessa hiljaisuudessa takaisin uudelle paikalleen luonnossa. Hän osoittaa jumalallisten rotujemme olevan kapeanenäisten apinoiden jälkeläisiä ja meidän kantaisämme olevan hitunen meren limaa.

Kuitenkin niin kuin Faber esittää, ”muinaisajan runouden kuvitelmien… huomataan kerran vielä sisältävän jonkin verran historiallista totuutta”. Kuinka yksipuolisia teoksen Mysteries of the Cabiri oppineen tekijän ponnistukset olivatkin, kun hän yritti kovasti kahdessa niteessään saada vanhan pakanuuden ajan myytit ja symbolit ”todistamaan Raamatun puolesta” – joka tapauksessa aika ja lisätutkimus ovat kostaneet ainakin osittain hänen puolestaan paljastaen tuon ”totuuden”. Niinpä raamatun kirjoitusten taitavat mukailut saadaan päinvastoin todistamaan muinaisen pakanallisen viisauden puolesta. Tämä kaikki huolimatta siitä, että piispa Cumberlandin, tri Shuckfordin, Cudworthin, Vallanceyn jne. ja lopulta Faberin hurjat ja ristiriitaiset pohdiskelut aiheuttivat ratkaisemattoman sekaannuksen, joka koskee totuutta kabiireista – muinaisuuden salaperäisimmistä jumalista. Kuitenkin kaikkien näiden tutkijoiden ensimmäisestä viimeiseen oli tultava määrättyyn johtopäätökseen, jonka Faber esittää seuraavasti:

Meillä ei ole mitään syytä ajatella, että pakanamaailman epäjumalanpalvelus oli pelkkää mielivaltaista keksintöä. Päinvastoin se näyttää rakentuneen lähes kaikkialla traditionaaliseen muistoon tietyistä tositapahtumista. Näiden tapahtumien huomaan koskevan [e265] ihmiskunnan ensimmäisen [neljännen esoteerisessa opetuksessa] Rodun tuhoa vedenpaisumuksen kautta.[135]

Tähän Faber lisää:

Olen vakuuttunut siitä, että traditio Flegyaksen saaren vajoamisesta on aivan sama kuin se, joka puhuu Atlantis-saaren vajoamisesta. Molemmat tuntuvat mielestäni tarkoittavan samaa suurta tapahtumaa, vanhan maailman vaipumista tulvavesien alle eli, jos oletamme maan kaaren pysyneen alkuperäisessä asemassaan, keskusvesien nousemista maan päälle. Bailly yrittää kovasti todistaa teoksessaan Platonin Atlantiksesta – jossa hän koettaa ilmeisesti väheksyä raamatullisen kronologian arvovaltaa – että atlantislaiset olivat hyvin vanha pohjoismainen kansa, paljon varhaisempi kuin hindulaiset, foinikialaiset ja egyptiläiset.[136]

Tässä Faber on samaa mieltä kuin Bailly, joka osoittautuu oppineemmaksi ja intuitiivisemmaksi kuin ne, jotka hylkäävät raamatun kronologian. Eikä Bailly ole väärässä sanoessaan, että atlantislaiset olivat samoja kuin titaanit ja jättiläiset.[137] Faber omaksuu mieluummin ranskalaisen veljensä mielipiteen, koska Bailly mainitsee Cosmas Indicopleusteksen, joka on säilyttänyt vanhan tradition Nooasta – että hän ”asui ennen Atlantiksen saarella”. Oliko tuo saari Esoteric Buddhismin mainitsema ”Poseidonis” vai Atlantiksen manner, sillä ei ole paljon väliä. Perimätieto on siinä jonkun kristityn muistiin merkitsemä.

Ei kukaan okkultisti koskaan ajattelisi kieltää Nooalta hänen oikeuksiaan tulla pidetyksi atlantislaisena, sillä tämä osoittaisi ainoastaan, että israelilaiset toistivat kertomuksen Vaivasvata Manusta, Xisuthroksesta ja monesta muusta ja että he muuttivat ainoastaan nimen, mihin heillä oli sama oikeus kuin kellä tahansa kansalla tai heimolla. Me vastustamme ainoastaan raamatun kronologian kirjaimellista hyväksymistä, koska se on mieletön ja vastoin geologisia tosiseikkoja ja järkeä. Sitä paitsi jos Nooa oli atlantislainen, hän oli silloin titaani, jättiläinen, kuten Faber osoittaa. Jos taas hän oli jättiläinen, miksei häntä esitetä sellaisena Genesiksessä?[138]

Baillyn virhe oli siinä, että hän kielsi Atlantiksen uppoamisen ja kutsui atlantislaisia vain pohjoismaiseksi ja vedenpaisumuksen jälkeiseksi kansaksi, joka kuitenkin hänen mukaansa varmasti ”kukoisti ennen hindulaisten, egyptiläisten ja foinikialaisten esiintymistä”. Tässäkin hän olisi [e266] ollut oikeassa, jos hän olisi vain tiennyt sen maan olemassaolosta, jota olemme päättäneet kutsua Lemuriaksi. Sillä atlantislaiset olivat Lemurian vedenpaisumusta myöhempiä, mutta Lemuria ei uponnut kuten Atlantis, vaan se vajosi vesien alle maanjäristysten ja maanalaisten tulien vuoksi, niin kuin Iso Britannia ja Eurooppa tulevat kerran vajoamaan. Ainoastaan tietämättömyytensä vuoksi tiedemiehemme eivät tahdo hyväksyä sitä traditiota, että useat mantereet ovat jo vajonneet, eivätkä liioin sitä aikakautista lakia, joka vaikuttaa koko manvantarisen kauden aikana – ja tämä tietämättömyys on pääsyynä kaikkeen sekaannukseen. Ei ole Bailly myöskään väärässä vakuuttaessaan, että hindulaiset, egyptiläiset ja foinikialaiset ovat myöhempiä kuin atlantislaiset, sillä viimeksi mainitut kuuluivat neljänteen Rotuun, jota vastoin arjalaiset ja heidän seemiläinen haaransa ovat viidettä Rotua. Platon toistaessaan tarinan, jonka Egyptin papit kertoivat Solonille, sekoitti tahallaan (kuten jokainen vihitty tekisi) nuo kaksi mannerta ja laskee tuon pienen viimeksi vajonneen saaren historiaan kuuluvaksi kaikki ne tapaukset, jotka koskevat noita kahta suunnattoman suurta, esihistoriallista ja tradition tuntemaa mannerta. Sen vuoksi hän sanoo ensimmäisen parin, josta koko saaren asukkaat saivat alkunsa, muodostuneen maasta. Tällä hän ei tarkoita Aadamia eikä Eevaa eikä myöskään omia helleenisiä esi-isiään. Hänen kielensä on pelkästään allegorista, ja ”maalla” hän tarkoittaa ainetta, koska atlantislaiset olivat todellakin ensimmäinen puhtaasti inhimillinen ja maallinen rotu. Ne, jotka edelsivät sitä, olivat enemmän jumalallisia ja eteerisiä kuin inhimillisiä ja kiinteitä.

Platonin on kuitenkin täytynyt tietää jokaisen vihityn adeptin tavoin kolmannen Rodun historiasta sen ”lankeemuksen” jälkeen, vaikka hän lupautuneena vaitioloon ja salassa pitoon ei koskaan paljastanut tietoaan monisanaisesti. Nyt sitä vastoin kun on tutustuttu edes likimain itämaisten kansojen kronologiaan – joka kaikki perustui varhaisimpien arjalaisten laskelmiin ja johtui niistä – voi olla helpompi ymmärtää, kuinka suunnattomia aikakausia on täytynyt kulua sukupuoliin erottautumisesta, puhumattakaan ensimmäisestä tai edes toisesta kantarodusta. Koska kaksi viimeksi mainittua varmasti ylittävät länsimaiseen ajatteluun tottuneiden käsityskyvyn, näyttää hyödyttömältä puhua niistä yksityiskohtaisesti sen enempää kuin kolmannen Rodun varhaisvaiheestakaan.[139] Vasta kun viimeksi mainittu on saavuttanut täydellisen inhimillisen kautensa, voidaan siitä aloittaa, jottei vihkimätön lukija tulisi toivottoman hämmentyneeksi.

[e267] KOLMAS ROTU LANKESI – eikä luonut enää: se synnytti jälkeläisensä. Ollen vielä älytön erottautumisvaiheessa se synnytti lisäksi poikkeavia jälkeläisiä, kunnes sen fysiologinen luonto oli oikaissut sen vaistot oikeaan suuntaan. Kuten raamatun ”Herrat Jumalat”, olivat ”viisauden pojat”, dhyâni-chohanit, varoittaneet heitä koskemasta luonnon kieltämään hedelmään, mutta varoitus ei auttanut. Ihmiset käsittivät tehneensä sopimattomasti – emme saa sanoa syntisesti – vasta liian myöhään, sen jälkeen kun enkelimonadit olivat korkeammista piireistä ruumiillistuneet heihin ja antaneet heille ymmärryksensä. Tuohon päivään asti he olivat olleet pelkästään fyysisiä, niin kuin ne eläimet jotka heistä syntyivät. Sillä mikä on tuo ero? Oppi sanoo, että ainoa ero elävien ja elottomien kohteiden välillä maan päällä, eläin- ja ihmismuodon välillä, on se, että joissakin ovat erilaiset ”tulet” latentteja ja toisissa ne ovat toimivia. Elämäntulet ovat kaikissa olioissa, eikä ainoakaan atomi ole niitä vailla. Mutta missään eläimessä ei ole kolme korkeampaa prinsiippiä herännyt. Ne ovat ainoastaan mahdollisuuksina, latentteina ja siten olemattomina. Ja samoin olisivat ihmisten eläinmuodot vielä tänä päivänä, jos ne olisi jätetty sellaisiksi kuin ne tulivat alkuunpanijoidensa ruumiista, joiden edeltäjiensä varjoja ne olivat, ja jos ne olisivat saaneet kasvaa ainoastaan aineessa läsnä olevien voimien kehittäminä. Mutta niin kuin Poimandresissa sanotaan:

Tämä on mysteerio, joka on tähän päivään asti ollut suljettuna ja kätkettynä. Luonto[140] yhtyneenä ihmiseen[141] synnytti suuren ihmeen, sopusointuisen yhdistelmän seitsemän [pitrin, hallitsijan] olemuksesta ja omastaan; tulesta ja hengestä ja luonnosta [aineen noumenonista]; jotka [sekoittuen] heti synnyttivät seitsemän ihmistä vastakkaista sukupuolta [negatiivinen ja positiivinen] seitsemän hallitsijan olemuksen mukaan.[142]

Näin lausuu Hermes, kolmasti suuri vihitty[143], ”jumalallisen ajatuksen [e268] voima”. Paavali, toinen vihitty, sanoi meidän maailmaamme ”puhtaan totuuden arvoitukselliseksi kuvastimeksi”, ja Gregorios Nazianzoslainen vahvistaa Hermeksen sanat lausumalla, että ”näkyvät oliot ovat vain varjo ja hahmotelma niistä olioista, joita emme voi nähdä”. Siinä on ikuinen yhdistelmä, ja kuvat toistuvat olemassaolon asteikon korkeammilta portailta alemmille. ”Enkelien lankeemus” ja ”taivaan sota” toistuvat joka tasolla, ja ”alempi kuvastin” vääristelee ylemmän peilin kuvaa kunkin toistaessa sen omalla tavallaan. Siten kristilliset dogmit ovat vain muistoja Platonin paradigmoista, sillä hän puhui näistä asioista varovasti niin kuin jokainen vihitty tekee. Mutta tämä kaikki on, kuten sanotaan näissä muutamissa Desatirin lauseissa:

Kaikki mikä on maan päällä, sanoo Herra [Ormazd], on varjo jostakin, mikä on ylemmissä sfääreissä… Tämä valoisa kohde [valo, tuli jne.] on varjo siitä, mikä on vielä valoisampi kuin se itse ja niin edelleen, kunnes se saavuttaa MINUT, joka olen valojen valo.

Kabbalistisissa kirjoissa ja ennen kaikkea Zoharissa esiintyy hyvin voimakkaasti se ajatus, että kaikki objektiivinen maan päällä tai tässä universumissa on varjo – Djoqnah – ikuisesta valosta eli jumaluudesta.

Kolmas Rotu oli ensin hyvin selvästi kirkas varjo jumalista, jotka traditio karkottaa maan päälle allegorisen taivaan sodan jälkeen, josta tuli vielä allegorisempi maan päällä, sillä se oli sota hengen ja aineen välillä. Tämä sota kestää kunnes sisäinen ja jumalallinen ihminen on mukauttanut ulkoisen maallisen itsen omaan henkiseen luontoonsa. Siihen asti edellisen pimeät ja hurjat intohimot ovat ikuisessa sodassa mestarinsa, jumalallisen ihmisen kanssa. Mutta eläin tulee kerran kesyyntymään, koska sen luonto tulee muuttumaan ja sopusointu tulee jälleen kerran vallitsemaan näiden kahden välillä niin kuin ennen ”lankeemusta”, jolloin jopa kuolevaisen ihmisen loivat elementit, eikä hän syntynyt.

Edellä oleva esiintyy kaikissa suurissa teogonioissa, varsinkin kreikkalaisissa.[144] Miksi Uranoksen runtelee hänen poikansa Kronos, joka tuomitsee siten hänet kykenemättömäksi, sitä eivät nykyaikaiset myyttien tutkijat ole koskaan ymmärtäneet. Kuitenkin se on aivan selvää. Ja koska se on universaali kertomus,[145] siihen on täytynyt sisältyä jokin suuri abstraktinen [e269] ja filosofinen aate, jonka aikamme viisaat ovat nyttemmin kadottaneet. Tämä allegoriassa kuvattu rangaistus merkitsee todella ”uutta aikakautta, toista vaihetta luomiskehityksessä”, niin kuin aivan oikein huomauttaa Decharme,[146] joka ei kuitenkaan edes yritä selittää sitä. Uranos yritti vastustaa tuota kehitystä eli luonnollista edistysaskelta hävittämällä kaikki lapsensa heti niiden syntymän jälkeen. Uranos, joka personoi Khaoksen (avaruuden eli ilmenemättömän jumaluuden) kaikkia luovia voimia, saa siten kärsiä rangaistuksen. Sillä nämä voimat saattavat pitrit kehittämään itsestään alkuaikaisia ihmisiä – samoin kuin nämä ihmiset kehittävät myöhemmin omia jälkeläisiään – ilman mitään synnyttämisen tuntoa tai halua. Synnyttämistyö, joka keskeytyi hetkeksi, siirtyy Kronoksen[147], ajan, käsiin, ja tämä yhdistyy Rheaan (maahan esoterismissa – aineeseen yleensä) ja saa siten aikaan taivaallisia – maallisia titaaneja. Koko tämä symboliikka koskee kehityksen mysteereitä.

Tämä allegoria on eksoteerinen muunnos tässä teoksemme osassa esitetystä esoteerisesta opista. Sillä Kronoksessa näemme jälleen saman kertomuksen toistettuna. Niin kuin Uranos hävitti lapsensa Gaialta (joka ilmennyksen maailmassa on yhtä Aditin eli suuren kosmisen syvyyden kanssa) sulkemalla ne maan, Titaean, poveen, niin Kronos tässä toisessa luomisvaiheessa hävitti Rhean synnyttämät lapsensa – nielaisemalla ne. Tämä viittaa maan eli luonnon hedelmättömiin yrityksiin luoda yksin todellisia inhimillisiä ihmisiä.[148] Aika nielee omat hedelmättömät tuotteensa.

Sitten tulee Zeus – Jupiter, joka vuorostaan syöksee isänsä valtaistuimelta.[149] Jupiter Titaani on Prometheus yhdessä merkityksessä[150] ja eroaa Zeuksesta, suuresta [e270] ”jumalien Isästä”. Hesiodoksen sanoin hän on ”epäkunnioittava poika”. Hermes kutsuu häntä ”taivaalliseksi ihmiseksi” (Poimandresissa). Raamatustakin hänet löytää Aadamin nimellä ja myöhemmin – muuntamalla – Haamin nimellä. Nämä kaikki ovat kuitenkin ”viisauden poikien” personoitumia. Että Jupiter kuuluu puhtaasti inhimilliseen atlantislaiseen jaksoon, saa tarvittavan vahvistuksensa – jos häntä edeltäneet Uranos ja Kronos eivät siihen riitä – Hesiodokselta, joka kertoo meille, että kuolemattomat tekivät ihmiset ja loivat kulta- ja hopeakauden (ensimmäisen ja toisen Rodun). Jupiter sen sijaan loi pronssikauden – sankarien – sukupolvet (kahden elementin sekoituksen) sekä rautakauden ihmiset.[151] Tämän jälkeen hän lähettää kohtalokkaan lahjansa Pandoran avulla Epimetheukselle,[152] jota lahjaa eli ensimmäistä naista Hesiodos kutsuu ”kohtalokkaaksi lahjaksi”. Hän selittää, että se oli ihmisille lähetetty rangaistus ”jumalallisen luovan tulen varkaudesta”. Tämän naisen ilmestyminen maan päällä on merkki kaikenlaisesta pahasta. Ennen hänen saapumistaan ihmisrodut elivät onnellisina ja vapaina sairaudesta ja kärsimyksestä – kuten mazdalaisessa Vendîdâdissa sanotaan näiden rotujen eläneen Yiman hallitessa.

Kaksikin vedenpaisumusta voidaan löytää universaalista traditiosta, jos verrataan huolellisesti Hesiodosta, Rigvedaa, Zend-Avestaa jne., mutta mitään ensimmäistä ihmistä ei koskaan mainita missään teogonioissa paitsi raamatussa.[153] Kaikkialla meidän rotumme ihminen esiintyy vedenpaisumuksen jälkeen, minkä jälkeen traditio mainitsee ainoastaan useita sellaisten mannerten ja saarten nimiä, jotka vajosivat aikoinaan valtameren aaltoihin.[154] Hesiodoksen mukaan ”jumalilla ja kuolevaisilla on sama yhteinen alkuperä”,[155] ja Pindaros vahvistaa tämän.[156] Deukalion ja Pyrrha, jotka pelastuvat vedenpaisumuksesta rakentamalla arkin Nooan lailla,[157] pyytävät Jupiteria elävöittämään jälleen ihmisrodun, jonka hän oli hukuttanut tulvavesiin. Slaavilaisessa mytologiassa kaikki ihmiset hukkuivat ja ainoastaan kaksi vanhaa ihmistä, mies ja hänen vaimonsa jäivät jäljelle. Silloin Pramimas (”kaiken herra”) neuvoi heitä hyppäämään seitsemän kertaa maapallon kallioille ja niin syntyi seitsemän uutta rotua (paria), joista tuli yhdeksän liettualaista heimoa.[158] Niin kuin Mythologie de la Grèce Antique -kirjan tekijä hyvin ymmärsi, neljä aikakautta [e271] tarkoittaa ajanjaksoja ja viittaa myös allegorisesti rotuihin. Kuten hän sanoo:

Peräkkäisiä sukupolvia jotka hävisivät ja antoivat tilaa uusille ilman ylimenoaikaa kuvattiin Kreikassa metallien nimillä niiden yhä alenevan arvon ilmaisemiseksi. Kulta, kaikkein loistavin ja arvokkain, puhtauden symboli… osoittaa ensimmäistä rotua….. Toisen rodun, hopeakauden ihmiset ovat jo ensimmäistä rotua huonompia. He ovat hitaita ja heikkoja olentoja, ja heidän elämänsä on tuskin muuta kuin pitkää ja typerää lapsuusaikaa… He häviävät… Pronssikauden ihmiset ovat rotevia ja väkivaltaisia [kolmas rotu]… heidän voimansa on valtavan suuri. Heillä oli pronssiaseita, pronssista tehtyjä asuinpaikkoja. He eivät käyttäneet muuta kuin pronssia. Rauta, tuo musta metalli, oli vielä tuntematon.[159] Neljäs sukupolvi (rotu) on Hesiodoksen sanoin sankarikansa, joka kaatui Teeban luona tai Troijan muurien edustalla…[160]

Koska siis nuo neljä rotua mainitaan vanhimpien kreikkalaisten runoilijoiden teoksissa, vaikka hyvin sekavasti ja epäajanmukaisesti, klassikot tukevat oppiamme jälleen kerran. Mutta tämä on pelkkää ”mytologiaa” ja runoutta. Mitä sanottavaa uudenaikaisella tieteellä voi olla tällaisesta vanhojen satujen euhemerisoimisesta? Tuomiota ei ole vaikea aavistaa. Sen vuoksi siihen on yritettävä vastata ennakolta ja osoitettava, että sadut ja empiiriset pohdiskelut kuuluvat siksi paljon tuon saman tieteen alaan, ettei kenelläkään oppineista ole vähintäkään oikeutta osoittaa rikkaa okkultistin silmässä, kun heillä on malka omassa silmässään, vaikkei tuo rikka olisikaan vastustajamme mielikuvituksen tuote.

X SÄKEISTÖ – jatkuu

40. SITTEN KOLMAS JA NELJÄS (rotu) PAISUIVAT YLPEYDESTÄ.  ME OLEMME KUNINKAITA. ME OLEMME JUMALIA. (a)

41. HE OTTIVAT VAIMOJA, KAUNIITA KATSELLA, VAIMOJA ”ÄLYTTÖMISTÄ”, KAPEAPÄISISTÄ.  HE SYNNYTTIVÄT HIRVIÖITÄ, PAHOJA DEMONEJA, MIES- JA NAISPUOLISIA, MYÖS VÄHÄ-ÄLYISIÄ KHADO (dâkinî). (b)

42. HE RAKENSIVAT TEMPPELEITÄ IHMISRUUMIILLE.  MIEHISTÄ JA NAISELLISTA HE PALVOIVAT (c) [s. 285]. SILLOIN KOLMAS SILMÄ EI ENÄÄ TOIMINUT (d) [s. 288].

(a) Tällaisia olivat ensimmäiset todella fyysiset ihmiset, joiden ensimmäinen luonteenpiirre oli – ylpeys! Muisto juuri tästä kolmannesta Rodusta sekä jättiläismäisistä atlantislaisista [e272] on säilynyt yhdestä sukupolvesta ja rodusta toiseen aina Mooseksen päiviin asti ja saanut objektiivisen muodon niissä vedenpaisumusta edeltävissä jättiläisissä, niissä kauheissa noidissa ja maagikoissa, joista roomalainen kirkko on säilyttänyt niin eloisia ja samalla vääristyneitä taruja. Se, joka on lukenut ja tutkinut ikivanhan opin kommentaareja, pitää helposti joitakin atlantislaisia Nimrodin, Babelin tornin rakentajien, haamilaisten ja kaikkien muiden prototyyppeinä, koko tuon joukon, ”jonka muisto olkoon kirottu”, kuten teologinen kirjallisuus ilmaisee sen; niiden, lyhyesti sanottuna, jotka ovat antaneet jälkimaailmalle Saatanan oikeaoppisen tyypin. Ja tämä johtaa meidät luonnollisesti tutkimaan näiden varhaisten rotujen uskonnollista etiikkaa, niin myyttisiä kuin ne lienevätkin.

Minkälainen oli kolmannen ja neljännen Rodun uskonto? Sanan yleisessä merkityksessä ei lemurialaisilla eikä heidän jälkeläisillään lemurialais-atlantislaisilla ollut mitään uskontoa, koska he eivät tunteneet mitään dogmeja eikä heidän täytynyt uskoa mihinkään. Heti kun ihmisen mentaalinen silmä oli avautunut ymmärtämään, tunsi kolmas Rotu olevansa yhtä tuon alati läsnäolevan vaikkakin aina tutkimattoman ja näkymättömän KAIKEN, ainoan universaalin jumaluuden kanssa. Omaten jumalallisia kykyjä ja tuntien itsessään sisäisen jumalansa jokainen tunsi olevansa luonnoltaan ihmisjumala, vaikka eläin fyysiseltä minältään. Taistelu näiden kahden välillä alkoi siitä päivästä, kun he maistoivat viisauden puun hedelmää, taistelu elämästä henkisen ja psyykkisen, psyykkisen ja fyysisen välillä. Ne, jotka voittivat alemmat prinsiipit saavuttamalla herruuden ruumiista, yhtyivät ”valon poikiin”. Ne, jotka joutuivat alemman luontonsa uhreiksi, tulivat aineen orjiksi. Oltuaan ”valon ja viisauden poikia” he tulivat lopulta ”pimeyden pojiksi”. He kaatuivat taistelussa kuolevaisen ja kuolemattoman elämän välillä, ja kaikista näin kaatuneista tuli atlantislaisten[161] tulevien sukupolvien siemeniä.

Tajuntansa aamunkoitossa ei kolmannen kantarodun ihmisellä ollut mitään sellaista uskoa, jota voitaisiin kutsua uskonnoksi. Toisin sanoen, hän oli yhtä tietämätön ”loistokkaista ja juhlavista uskonnoista” kuin kaikista oppijärjestelmistä tai ulkonaisesta palvonnasta. Mutta jos uskonto-sanalla tarkoitetaan joukkojen sitomista yhteen tuntemaan yhtäläistä kunnioitusta, pieteettiä, niitä kohtaan joiden tajuamme olevan itseämme korkeampia – niin kuin lapsi tuntee rakkaita vanhempiaan kohtaan – silloin jo varhaisimmilla lemurialaisillakin oli uskonto, vieläpä mitä kaunein uskonto, jo heidän älyllisen elämänsä alusta asti.  Eikö heillä ollut ympärillään, jopa sisälläänkin [e273] elementtien loistavat jumalat?[162] Eivätkö he viettäneet lapsuuttaan niiden hellässä huomassa, jotka olivat antaneet heille elämän ja kutsuneet heissä esiin älyllisen, tietoisen elämän? Meille vakuutetaan näin olleen ja me uskomme sen. Sillä hengen kehittymistä aineeksi ei olisi voinut koskaan tapahtua eikä se olisi saanut alkusysäystään, elleivät nuo loistavat henget olisi uhranneet omaa ylieteeristä olemustaan elävöittämään savi-ihmistä varustamalla kunkin hänen sisäisistä prinsiipeistään osalla eli oikeammin heijastuksella tuosta olemuksesta. Seitsemän taivaan (seitsemän olemistason) dhyânit ovat nykyisten ja tulevien elementtien NOUMENONEJA, aivan niin kuin seitsemän luonnonvoiman enkelit – joiden luonnonvoimien karkeampia vaikutuksia huomaamme siinä, mitä tiede suvaitsee kutsua ”liikemuodoiksi”, painottomiksi voimiksi ja ties miksi – ovat vielä korkeampien hierarkioiden vielä korkeampia noumenoneja.

Silloin muinoin oli ”kulta-aika”, jolloin ”jumalat vaelsivat maan päällä ja seurustelivat vapaasti kuolevaisten kanssa”. Sen jälkeen jumalat lähtivät pois (ts. tulivat näkymättömiksi) ja myöhemmät sukupolvet alkoivat sitten palvoa heidän valtakuntiaan – elementtejä.

Atlantislaiset, puolijumalallisen ihmisen ensimmäiset jälkeläiset sukupuolisen jakautumisen jälkeen – näin ollen ensimmäiset siitetyt ja inhimillisesti synnytetyt kuolevaiset – olivat niitä, jotka ensimmäisinä ”uhrasivat” aineen jumalalle. He ovat tuossa kaukaisessa hämärässä, tuossa esihistoriallisia aikoja paljon varhaisemmassa muinaisuudessa esikuvana, jonka mukaan rakennettiin Kainin suuri symboli.[163] He ovat ensimmäisiä antropomorfisteja, jotka palvoivat muotoa ja ainetta. Tuo palvonta alentui hyvin pian itsensä palvomiseksi ja johti siitä fallismiin eli siihen, mikä on tähän päivään asti hallinnut ylimpänä jokaisen eksoteerisen uskonnon symboliikassa, niiden rituaaleissa, dogmeissa ja muodoissa. Aadam ja Eeva tulivat aineeksi eli muodostivat maaperän Kainille ja Abelille – joista jälkimmäinen on elämää kantava maa, edellinen ”tuon maan eli pellon viljelijä”.

Näin siis jakautuivat ensimmäiset Lemurian mantereella syntyneet atlantislaiset rodut varhaisimmista heimoistaan asti oikeamielisiin ja väärämielisiin; niihin, jotka palvoivat luonnon ainoaa näkymätöntä henkeä, jonka säteen ihminen tuntee itsessään – eli panteisteihin; ja niihin, jotka uhrasivat kiihkomielisesti maan hengelle, pimeille kosmisille antropomorfisille voimille, joiden kanssa he liittoutuivat. Heitä olivat ensimmäiset gibborimit, ”muinaisajan kuuluisat sankarit”,[164] [e274] joista tulee viidennen Rodun kabirimeja; egyptiläisten ja foinikialaisten kabiireja, kreikkalaisten titaaneja ja intialaisten rotujen râkshasoita ja daityoja.

Tällainen oli kaikkien myöhempien ja uudenaikaisten uskontojen, varsinkin myöhempien juutalaisten heimojumalalleen osoittaman palvonnan salainen ja mystinen alku. Samalla tämä sukupuolinen uskonto perustui ja liittyi läheisesti sekä sekoittui, niin sanoaksemme, astronomisiin ilmiöihin. Lemurialaiset tunsivat vetoa pohjoisnapaa eli edeltäjiensä taivasta (hyperborealaista mannerta) kohti. Atlantislaiset pyrkivät etelänapaa, kosmisessa ja maallisessa merkityksessä hornan kuilua kohti – josta pyörremyrskyinä puhaltavat sitä asuntonaan pitävien kosmisten elementaalien kuumat intohimonpuuskat. Muinaiset kansat kutsuivat maan kahta napaa lohikäärmeiksi ja käärmeiksi – tästä johtuvat hyvät ja pahat lohikäärmeet ja käärmeet ja myös ”jumalien pojille” annetut nimet (hengen ja aineen pojat): hyvät ja huonot maagikot. Tämä on ihmisen kaksinaisen ja kolminaisen luonnon alkuperä. ”Langenneiden enkelien” tarina sisältää esoteerisen avaimen ihmisluonnon moninaisiin ristiriitoihin. Se viittaa ihmisen itsetietoisuuden salaisuuteen. Se on koko hänen elämänkiertoaan tukeva kulmarauta – hänen kehityksensä ja kasvunsa historia.

Tämän opin vankasta tajuamisesta riippuu esoteerisen antropogenian [ihmisrotujen synty] oikea ymmärtäminen. Se antaa selityksen pahan alkuperän paljon keskustelua herättäneeseen kysymykseen. Siitä myös näkyy, kuinka ihminen itse on jakanut YHDEN erilaisiin vastakkaisiin puoliin.

Lukija ei siis hämmästyne, vaikka niin paljon tilaa käytetään kussakin tapauksessa tämän vaikean ja hämärän aiheen valaisemisyrityksiin. Paljon on eittämättä sanottava sen symbolisesta puolesta, koska näin tekemällä annetaan ajattelevalle tutkijalle vihjeitä hänen omia tutkimuksiaan varten ja siten voidaan luoda enemmän valoa kuin on mahdollista välittää muodollisemman, filosofisemman esitystavan teknisten sanontojen avulla. Niin kutsutut ”langenneet enkelit” ovat itse ihmiskunta. Ylpeyden, himon, kapinan ja vihan demonia ei ole koskaan ollut olemassakaan ennen fyysisen tietoisen ihmisen esiintymistä. Ihminen on tämän paholaisen siittänyt ja elättänyt ja sallinut sen kehittyä sydämessään. Hän on myös tahrannut sisässään asuvan jumalan yhdistämällä puhtaan hengen epäpuhtaaseen aineen demoniin. Ja jos kabbalistinen sanonta ”Daemon est Deus inversus”[165] saa metafyysisen ja teoreettisen vahvistuksensa kaksinaisessa, ilmenneessä luonnossa, sen käytännön sovellus löytyy ainoastaan ihmiskunnasta.

Nyt on siis sanomattakin selvää, että johtuen väitteistämme a) että ihminen on esiintynyt ennen muita nisäkkäitä ja jopa ennen suurten matelijoiden aikoja; b) että aikakautiset vedenpaisumukset ja jääkaudet johtuvat akselin karmallisesta järkkymisestä; ja etenkin c) että ihminen on syntynyt [e275] korkeammasta olennosta eli niin kuin materialismi sanoisi yliluonnollisesta olennosta, vaikka se on ainoastaan yli-inhimillinen – on ilmeistä, että opeillamme on hyvin pienet mahdollisuudet saada puolueeton käsittely. Kun tähän vielä lisätään väite, että kolmannessa Rodussa osa ihmiskunnasta – kaikki ne ihmismonadit, jotka olivat saavuttaneet ansion ja karman korkeimman kohdan edellisessä manvantarassa – sai psyykkisen ja järjellisen luontonsa jumalallisilta olennoilta, jotka asettuivat heidän viidenteen prinsiippiinsä perustaksi, niin Salaisen opin täytyy menettää arvonsa ei ainoastaan materialismin vaan myös dogmaattisen kristinuskon silmissä. Sillä heti kun jälkimmäinen tulee kuulemaan, että nämä enkelit ovat samat kuin heidän ”langenneet” henkensä, julistetaan jo esoteerinen oppi mitä kauheimmaksi ja turmiollisimmaksi harha-opiksi.[166] Jumalallinen ihminen asui eläimessä, ja sen vuoksi heti kun fysiologinen erottautuminen tapahtui luonnollisessa kehityskulussa – jolloin myös ”koko eläimellinen luomakunta laskettiin vapaaksi” ja koiraat vetivät naaraita puoleensa –, tuo rotu lankesi; ei siksi että he olivat syöneet tiedon hedelmää ja osasivat erottaa hyvän pahasta, vaan koska he eivät tienneet paremmasta. Suvuttoman luomisvaistonsa ajamina olivat aikaisemmat alarodut kehittäneet välirodun, johon ylemmät dhyâni-chohanit olivat ruumiillistuneet, kuten säkeistömme antavat ymmärtää.[167] ”Kun olemme todenneet universumin laajuuden ja oppineet tietämään kaiken mitä siinä on, tahdomme lisätä rotuamme”, vastaavat tahdon ja joogan pojat samaa rotua oleville veljilleen, jotka kehottavat heitä tekemään heidän laillaan. Tämä tarkoittaa, että suuret adeptit ja vihityt askeetit tulevat ”lisääntymään”, ts. tuottamaan jälleen kerran järkisyntyisiä tahrattomia jälkeläisiä – seitsemännessä kantarodussa.

Näin esitetään purânoissa. Mahâbhâratassa ja Brahmapurânassa jne. Pushkara-Mahâtmyan eräässä osassa kuvataan sitä paitsi sukupuolten erottautumista seuraavalla allegorialla: Daksha nähdessään, että hänen tahtosyntyiset jälkeläisensä (”passiivisen joogan pojat”) eivät tahdo luoda ihmisiä, ”muuttaa puolet itsestään naiseksi, josta hän synnyttää tyttäriä”, kolmannen Rodun tulevia naisia, jotka synnyttivät Atlantiksen jättiläiset, [e276] niin kutsutun neljännen Rodun. Vishnupurânassa sanotaan vain, että ihmiskunnan isä Daksha aloitti sukupuolisen kanssakäymisen maailman kansoittamiseksi.

Onneksi ihmissuvulle ”valittu rotu” oli jo tullut (älyllisesti ja henkisesti) korkeimpien dhyânien ruumiillistumisen välineeksi, ennen kuin ihmiskunta oli tullut täysin aineelliseksi. Kun kolmannen Rodun viimeiset alarodut – muutamia alimpia lukuun ottamatta – olivat hävinneet suuren lemurialaisen mantereen mukana, olivat ”viisauden kolminaisuuden siemenet” jo päässeet perille kuolemattomuuden salaisuudesta maan päällä, ja tämän lahjan avulla voi sama suuri persoonallisuus mielensä mukaan siirtyä yhdestä loppuun kuluneesta ruumiista toiseen.

(b) Ensimmäinen sota maan päällä, ensimmäinen ihmisveren vuodatus oli seurauksena ihmisen silmien ja aistien avautumisesta, mikä sai hänet näkemään veljiensä tyttäret ja vaimot kauniimpina kuin hänen omansa. Ryöstöjä tehtiin jo ennen sabiineja, ja Menelaoksilta vietiin heidän Helenansa, ennen kuin viides Rotu oli syntynyt. Titaanit eli jättiläiset olivat voimakkaampia, heidän vastustajansa viisaampia. Tämä tapahtui neljännessä, jättiläisten Rodussa.

Sillä noina vanhoina aikoina todella ”oli jättiläisiä”,[168] ja eläinmaailman kehityssarja on takeena siitä, että ihmisroduissa tapahtui sama. Vielä alempaa luomisjärjestyksestä löydämme todisteita samasta, sillä kasviston koko seurasi säännönmukaisessa suhteessa eläimistön kokoa. Ne kauniit saniaiset, joita me kokoamme ja kuivaamme lempikirjojemme lehtien välissä, polveutuvat niistä jättiläissaniaisista, joita kasvoi kivihiilikaudella.

Pyhät kirjat sekä filosofisten ja tieteellisten teosten katkelmat – lyhyesti sanoen lähes kaikki tiedot, jotka ovat tulleet meille muinaisuudesta – sisältävät viittauksia jättiläisiin. Kukaan ei voi olla tuntematta salaisen opin atlantislaisia Lankân râkshasoissa – Râman kukistamissa vastustajissa. Eivätkö nämä kertomukset ole muuta kuin tyhjän mielikuvituksen tuotetta. Kiinnittäkäämme tähän aiheeseen hetkeksi huomiota.

[e277]

OVATKO JÄTTILÄISET FIKTIOTA?

Tässä me törmäämme jälleen yhteen tieteen kanssa, koska se kieltää toistaiseksi, että ihminen olisi koskaan ollut paljon suurempi kuin mitä nyt on satunnaisesti tavattavien pitkien ja voimakkaiden ihmisten keskikoko. Tri Henry Gregor ilmoittaa, että jättiläistarut perustuvat väärin käsitettyihin tosiasioihin, ja esimerkkejä vääristä arvioinneista tuodaan esiin. Niinpä v. 1613 löydettiin Ala-Dauphinéssa (Ranskassa, 6 km St. Romansista) eräästä paikasta, jota on ikimuistoisista ajoista asti kutsuttu ”jättiläisten kentäksi”, syvään hiekkaiseen maaperään haudattuja valtavan suuria luita. Niiden arveltiin olevan ihmisjäännöksiä, jopa Teutoboduksen, Mariuksen tappaman teutoni-päällikön luita. Mutta Cuvierin myöhemmät tutkimukset vahvistivat niiden olevan tapiiri-sukuun kuuluvan 5,5 metrisen Dinotherium giganteumin fossiilisia jäännöksiä. Muinaisiin rakennuksiin viitataan todisteena siitä, että varhaisimmat esi-isämme eivät olleet paljonkaan meitä pitempiä, koska sisäänkäynnit eivät olleet suurempia kuin nykyään. Meille kerrotaan, että muinaisajan pisin meidän tiedossamme oleva mies oli roomalainen keisari Maximinus, jonka pituus oli 230 cm. Kuitenkin meidän päivinämme nähdään joka vuosi tätä pitempiä miehiä. Lontoon näyttelypaviljongissa esiintynyt unkarilainen oli 270 cm pitkä. Amerikassa näytettiin 290 cm pitkää jättiläistä. Montenegrolaisen Danilon pituus oli 260 cm. Venäjällä ja Saksassa nähdään usein yli 210 cm pituisia rahvaan miehiä. Ja koska apinateorian kannattajat ovat saaneet tietää Darwinilta, että ristisiitoksen seurauksena syntyneet eläinlajit ”ilmaisevat aina taipumusta palautua alkuperäiseen tyyppiin”, heidän pitäisi sovittaa ihmiseen samaa lakia. Ellei muinaisuudessa olisi ollut jättiläisiä, ei niitä olisi nytkään.

Kaikki tämä koskee vain historiallista aikaa. Ja jos esihistoriallisten aikojen luurangot eivät ole toistaiseksi voineet kiistattomasti todistaa (mikä ehdottomasti kielletään) tässä esitettyä väitettä tieteelle, niin se on vain ajan kysymys. Sitä paitsi, kuten jo sanottu, ihmiskoko on muuttunut sangen vähän viimeisen rodullisen kierroksen jälkeen. Muinaisuuden jättiläiset ovat kaikki hautautuneet valtamerien pohjaan, ja jos satoja tuhansia vuosia kestänyt jatkuva veden aiheuttama hankaus voi jauhaa hienoksi pölyksi pronssisen patsaan, niin paljon helpommin on näin käynyt ihmisluurangolle. Entä mitä todistavat tunnetut klassiset kirjailijat, filosofit ja muut ihmiset, joilla ei muutenkaan ole valehtelijan mainetta? Pitäkäämme myös mielessämme, että ennen vuotta 1847, jolloin Boucher de Perthes pakotti tieteen kiinnittämään huomiota ihmisfossiileihin, niistä tiedettiin tuskin mitään, sillä arkeologia ei omahyväisesti välittänyt niiden olemassaolosta. Jättiläisistä, joita oli ”maan päällä siihen aikaan”, oli ainoastaan raamattu puhunut länsimaiden viisaille, ja eläinrata oli ainoa todistaja vahvistamassa tuota lausuntoa, sillä Atlaksen eli Orionin sanotaan mahtavilla hartioillaan kannattaneen maailmaa.

[e278] Kuitenkaan ”jättiläisten” olemassaololta ei puutu todistajia, ja yhtä hyvin voi tutkia asian kumpaakin puolta. Kolme tiedettä – geologia, tähtitiede ja pyhien kirjojen tutkimus (viimeksi mainittu universaalisessa merkityksessään) – voivat antaa meille tarvittavat todisteet. Alkaaksemme geologiasta, se on jo vahvistanut, että mitä vanhempia esiinkaivetut luurangot ovat, sitä kookkaampia, pitempiä ja voimakasrakenteisempia ne ovat. Tässä meillä siis on jo varma todiste. Frédéric de Rougemont, joka kyllä uskoo hartaasti Nooan arkkiin ja raamattuun, mutta on silti tieteellinen todistaja, kirjoittaa: ”Kaikki luut, nuo luurangot, jotka on löydetty Gardin alueelta, Itävallasta, Liégestä jne…. nuo kallot, jotka kaikki muistuttavat neekerityyppiä… ja joita tuon muotonsa takia voitaisiin pitää eläinten kalloina, kaikki ovat kuuluneet hyvin pitkille ihmisille…”[169] Saman toistaa Lartet-niminen asiantuntija, joka pitää pitkinä niitä, jotka hukkuivat vedenpaisumuksessa (ei välttämättä Nooan), ja lyhyempinä niitä rotuja, jotka elivät myöhemmin.

Mitä tulee muinaisten kirjoittajien antamaan todisteeseen, meidän ei tarvitse tyytyä Tertullianukseen, joka vakuuttaa, että hänen aikanaan löytyi Karthagosta joukko jättiläisiä[170] – sillä ennen kuin hänen todisteensa voidaan hyväksyä, olisi vahvistettava hänen oma henkilöllisyytensä[171] ja todellinen olemassaolonsa. Mutta me voimme katsoa vuoden 1858 tieteellisiä julkaisuja, joissa puhutaan jättiläisten sarkofagista, joka löydettiin sinä vuonna tuon samaisen kaupungin työmaalta. Muinaisten pakanallisten kirjoittajien osalta meillä on Philostratuksen todiste, joka puhuu 13 metrin pituisesta jättiläisluurangosta ja toisesta 7-metrisestä, jotka hän itse näki Sigeuksella. Tuo luuranko ei ehkä kuulunut, niin kuin Protesilaus uskoi, sille jättiläiselle, jonka Apollo tappoi Troijan piirityksessä. Kuitenkin se oli jättiläisen luuranko samoin kuin eräs toinen, jonka Menecrates Stiralainen löysi Lemnokselta – ”kauhea katsoa”, kuten Philostratus sanoo.[172] Voiko ennakkoluuloisuus viedä tieteen niin pitkälle, että se pitää näitä kaikkia henkilöitä joko typeryksinä tai valehtelijoina?

Plinius puhuu jättiläisestä, jossa hän ajatteli tunnistavansa Orionin, Efialteen pojan.[173] Plutarkhos vakuuttaa Sertoriuksen nähneen Antaios-jättiläisen haudan.[174] Ja Pausanias vahvistaa, että Asteriuksen ja Geryonin eli Hylloksen, Herculeen pojan – kaikki jättiläisiä, titaaneja ja mahtavia miehiä – haudat olivat todella olemassa.[175] Lopuksi apotti Pègues vahvistaa omituisessa kirjassaan Les Volcans de la Grèce, että ”Thera-saaren tulivuorten lähistöltä löydettiin paasien alta suunnattoman suurikalloisia jättiläisiä. Jo paasien pystyttäminen noihin paikkoihin on vaatinut [e279] titaanisia voimia ja traditio liittääkin niihin kaikissa maissa taruja jättiläisistä, tulivuorista ja magiasta.”[176]

Edellä mainitussa teoksessaan Pègues ihmettelee, miksi raamatussa ja perimätiedossa pidetään Gibborim (jättiläisiä, mahtavia), Refaim eli aaveita (haamuja), Nefilim eli langenneita (irruentes) ”samoina, vaikka ne ovat kaikki ihmisiä, sillä raamattu kutsuu niitä muinaisiksi mahtaviksi” – esim. Nimrodia. ”Oppi” selittää tämän pulman. Nämä nimet, jotka oikeastaan kuuluvat ainoastaan neljään edelliseen Rotuun ja viidennen alkuun, viittaavat hyvin selvästi kahteen ensimmäiseen haamumaiseen (astraaliseen) Rotuun, langenneeseen – kolmanteen – ja atlantislaisten jättiläisten Rotuun – neljänteen –, minkä jälkeen ”ihmiset alkoivat kooltaan pienentyä”.

Bossuet näkee ”perisynnissä” syyn myöhempään yleiseen epäjumalanpalvelukseen.[177] ”Te tulette jumalien kaltaisiksi” sanoo Genesiksen käärme Eevalle, laskien siten väärien jumaluuksien palvontaan johtavan ensimmäisen siemenen. Ja hän luulee, että tästä johtuu epäjumalanpalvelus eli kuvien, antropomorfisten eli ihmisenmuotoisten kultti ja palvonta. Mutta jos epäjumalanpalvelus perustuu tähän, silloin kaksi kirkkoa, kreikkalainen ja latinalainen varsinkin, ovat yhtä epäjumalallisia ja pakanallisia kuin mikä tahansa muu uskonto.[178] Vasta neljännessä Rodussa ihmiset, jotka olivat kadottaneet kaikki jumalallisuutensa oikeudet, sortuivat ruumiin palvontaan eli toisin sanoen fallismiin. Siihen asti he olivat todella olleet jumalia, yhtä puhtaita ja jumalallisia kuin alkuunpanijansa, eikä allegorinen käärme-nimitys, kuten on riittävästi osoitettu edellisillä sivuilla, lainkaan tarkoita ihmisten fysiologista lankeemusta, vaan hyvän ja pahan tiedon hankkimista, mikä tieto tuli heille ennen heidän lankeemustaan. Ei saa unohtaa, että vasta tultuaan pakosta karkotetuksi Edenistä ”Aadam tunsi vaimonsa Eevan”.[179] Meidän ei tule kuitenkaan verrata Salaisen opin tietoja heprealaisen raamatun kuolleeseen kirjaimeen, vaan paremminkin kiinnittää huomiota kummankin esoteerisen merkityksen suuriin yhtäläisyyksiin.

Vasta hylättyään uusplatonilaisuuden Klemens [e280] Aleksandrialainen alkoi kääntää sanan gigantes [jättiläiset] käärmeiksi ja selittää, että ”käärmeet ja jättiläiset tarkoittavat demoneja”.[180]

Meille voidaan kuitenkin sanoa, että ennen kuin teemme vertauksia oppiemme ja raamatun opetusten välillä, meidän on esitettävä parempia todisteita neljännen Rodun jättiläisten olemassaolosta kuin mitä Genesiksessä on. Me vastaamme, että antamamme todisteet ovat tyydyttävämpiä, ja joka tapauksessa niissä on enemmän kirjallista ja tieteellistä näyttöä kuin Nooan vedenpaisumus on koskaan saava. Jopa Kiinan historialliset teokset ovat täynnä muistoja neljännestä Rodusta. Shu-Chingista kuka tahansa voi lukea:

Kun Miao-tse (tuo vedenpaisumusta aikaisempi, turmeltunut rotu [kommentaattori selittää], joka oli vetäytynyt muinaisina aikoina vuorten luoliin ja jonka jälkeläisiä sanotaan vieläkin löytyvän Cantonin lähistöltä)[181] [e281] ikivanhojen asiakirjojemme mukaan oli Chia-yün houkutusten vuoksi tuottanut harmia koko maan piirille, se tuli täyteen rosvoja… Herra Huang-ti [muuan jumalallisen dynastian kuningas] näki, että hänen kansansa oli menettänyt viimeisetkin hyveen rippeet. Silloin hän käski Te-hungia ja Litä [kaksi alempaa dhyâni-chohania] katkaisemaan kaiken yhteyden taivaan ja maan välillä. Siitä pitäen ei enää ole ollut mitään ylös ja alas kulkemista![182]

”Ylös ja alas kulkeminen” tarkoittaa esteetöntä kanssakäymistä ja seurustelua kahden maailman välillä. Koska nyt ei ole tilaisuutta esittää täydellistä ja seikkaperäistä historiaa kolmannesta ja neljännestä Rodusta, meidän on tähän koottava niistä yhteen niin monta irrallista tosiseikkaa kuin on sallittua, varsinkin sellaisia, joita tukevat muinaiskirjallisuudesta ja -historiasta löydettävät selvät ja pääteltävissä olevat todisteet. Sitä mukaa kuin ihmisten ”nahkapuvut” tulivat paksummiksi ja he lankesivat yhä syvemmälle ruumiilliseen syntiin, lakkasi yhteys fyysisen ja eteerisen jumalallisen ihmisen välillä. Aineen verho noiden kahden tason välillä tuli liian tiiviiksi jopa sisäisen ihmisen läpäistä. Taivaan ja maan mysteerit, joita kolmannelle Rodulle paljastivat heidän taivaalliset opettajansa heidän puhtautensa päivinä, tulivat suureksi valokeskukseksi, jonka säteet välttämättä heikkenivät hajaantuessaan ja levitessään tuohon liian aineellisuutensa takia sopimattomaan maaperään. Kansan keskuudessa ne alenivat noituudeksi, joka otti myöhemmin muodoikseen eksoteeriset uskonnot ja täynnä taikauskoa olevan epäjumalanpalveluksen sekä ihmis- tai sankaripalvonnan. Ainoastaan kourallinen alkuperäisiä ihmisiä – joissa paloi kirkkaana jumalallisen viisauden kipinä ja vain vahvistui voimassaan sitä mukaa kuin se himmeni himmenemistään joka aikakaudella niissä, jotka käänsivät sen pahoihin tarkoituksiin – pysyi jumalallisten opettajien ihmiskunnalle paljastamien mysteerien valittuina vartijoina. Heidän joukossaan oli niitä, jotka alusta asti pysyivät kumârisessa tilassaan, ja traditio kuiskaa saman, minkä salaiset opetukset vahvistavat, nimittäin että nämä valitut olivat siemeninä sille hierarkialle, joka ei ole koskaan sen ajan jälkeen kuollut:

”Ensimmäisten * * * sisäinen ihminen ainoastaan muuttaa ruumistaan aika ajoin. Hän on aina sama, tuntematta lepoa tai nirvânaa, halveksien devachania ja pysyen alituisesti maan päällä ihmiskunnan pelastukseksi….” ”Seitsemästä neitsytihmisestä [kumârasta][183] neljä uhrautui maailman syntien tähden ja tietämättömien [e282] opettamiseksi, jäädäkseen nykyisen manvantaran loppuun asti. Aina he ovat läsnä, vaikka näkymättöminä. Kun ihmiset sanovat jostakin heistä: ’Hän on kuollut’, niin katso, hän elää toisessa muodossa. Nämä ovat kuolemattoman tiedon [jñânan] pää, sydän, sielu ja siemen. Älä koskaan puhu, oi lanoo, näistä suurista [Mahâ….] joukon edessä nimeltä heitä mainiten. Ainoastaan viisaat ymmärtävät”…[184] (Sisäisen koulun katekismus.)

Nämä pyhät ”neljä” on esitetty vertauskuvallisesti Lingapurânassa, jossa sanotaan, että Vâmadeva (iva) kumârana jälleensyntyy jokaisessa kalpassa (Rodussa tässä tapauksessa) neljänä nuorukaisena – neljänä valkoisena, neljänä punaisena, neljänä keltaisena ja neljänä tummana eli ruskeana. Muistakaamme, että Shiva on ennen kaikkea ja pääasiassa askeetti, kaikkien joogien ja adeptien suojelija, niin tämä allegoria tulee aivan ymmärrettäväksi. Jumalallisen viisauden ja puhtaan askeesin henki ruumiillistuu näissä valituissa. Vasta mentyään naimisiin ja tultuaan jumalien pois vetämäksi tästä kauheasta askeettisesta elämästä Rudra tulee hindulaisen pantheonin Shivaksi, jumalaksi, joka ei ole mitään erittäin hyveellistä tai armeliasta tyyppiä. Näitä ”neljää” korkeampi on vain YKSI maan päällä niin kuin taivaissa – tuo vielä salaperäisempi ja yksinäisempi olento, jota on kuvattu teoksemme I osassa, s. 224 eteenpäin.

Meidän on nyt tutkittava ”liekin ” ja ”pimeän viisauden poikien” luontoa samoin kuin Saatana-käsitteen valo- ja varjopuolia.

Ne katkonaiset lauseet, jotka on onnistuttu kokoamaan tiilenpalasista ja joita George Smith kutsuu ”lankeemusta seuranneeksi kiroukseksi”,[185] ovat tietenkin allegorisia. Ne vahvistavat kuitenkin sen, mitä meidän kirjoissamme opetetaan enkelien lankeemuksen todellisesta luonnosta. Niinpä sanotaan, että ”maan Herra häntä nimeltä kutsui, isä Elu” (Elohim), ja julisti kirouksensa, jonka kuuli ”Hea-Jumala, ja hänen maksansa tulistui, koska hänen ihmisensä [enkeli-ihminen] oli turmellut puhtautensa”. Tästä syystä Hea ilmaisee toiveensa, että ”viisaus ja tieto vihamielisesti vahingoittaisivat häntä” [ihmistä].[186]

Viimeinen lause viittaa kaldealaisen kertomuksen suoranaiseen yhteyteen Genesiksen kertomuksen kanssa. Hea koettaa tehdä tyhjäksi sen viisauden ja tiedon, jonka ihminen on vuorollaan saavuttanut vasta hankkimansa älyllisen ja tietoisen luomiskyvyn avulla (riistäen siten luomisen yksinoikeuden jumalan [jumalien] käsistä), ja elohimit tekevät saman Genesiksen kolmannessa luvussa. Sen vuoksi elohimit karkottivat ihmisen Edenistä.

Mutta tämä ei auttanut yhtään. Sillä jumalallisen viisauden henki oli [e283] ihmisen yllä ja sisällä – todella tuo ikuisuuden ja kaiken tiedon käärme, se manasinen henki, joka sai hänet oppimaan luomisen salaisuuden kriyâaktin tasolla ja synnyttämisen salaisuuden maisella tasolla – ja sai hänet yhtä luonnollisesti löytämään tiensä kuolemattomuuteen kaikkien jumalien kateudesta huolimatta.

Varhaisia lemuroatlantislaisia syytetään siitä, että he ottivat itselleen (jumalallisina ruumiillistumina) alempirotuisia vaimoja, nimittäin siihen asti älyttömien ihmisten rodusta. Kaikissa muinaisissa pyhissä kirjoituksissa on sama taru enemmän tai vähemmän vääristyneenä. Ensinnäkin enkelien lankeemus, joka on muuttanut Jumalan ”esikoiset” asuroiksi eli ”pakanoiden” Ahrimaniksi ja Tyfoniksi (jos nim. Henokin kirjassa[187] ja Hermeksessä, purânoissa ja raamatussa esitetyt kertomukset otetaan kirjaimellisesti), merkitsee esoteerisesti luettuna yksinkertaisesti seuraavaa:

Sellaisten lauseiden kuin ”Kunnianhimossaan hän (Saatana) kohottaa kätensä taivaallisen Jumalan pyhäkköä vastaan” jne. olisi kuuluttava: ”Ikuisen kehityksen ja karman lain kannustamana enkeli ruumiillistui maan päälle ihmiseen, ja koska hänen viisautensa ja tietonsa on yhä jumalallista vaikka hänen ruumiinsa on maallinen, häntä syytetään (allegorisesti) taivaallisten mysteerien ilmaisemisesta.” Hän yhdistää nuo kaksi ja käyttää niitä inhimillisen eikä yli-inhimillisen synnytyksen tarkoituksiin. Tästä lähtien ”ihminen tulee synnyttämään eikä luomaan”.[188] Mutta koska hänen niin tehdessään on käytettävä [e284] heikkoa ruumistaan lisääntymisen välineenä, tuo ruumis saa kärsiä rangaistuksen viisauden tuomisesta taivaasta alas maan päälle. Tästä syystä fyysisen puhtauden turmeltumisesta tulee ajallinen kirous.

Keskiaikaiset kabbalistit tunsivat tämän hyvin, koska muuan heistä ei pelännyt kirjoittaa:

Kabbalaa opetti ensin itse Jumala valitulle joukolle enkeleitä, jotka muodostivat teosofisen koulun paratiisissa. Lankeemuksen jälkeen enkelit hyvin suosiollisesti opettivat tämän taivaallisen opin maan tottelemattomille lapsille antaakseen prototyypeille keinon palata entiseen jalouteen ja onneen.[189]

Tästä käy selville, miten kristityt kabbalistit tulkitsevat tapahtuman – Jumalan pojista, jotka naivat ihmisten tyttäriä ja ilmoittivat heille taivaan jumalallisia salaisuuksia – jonka kuvaa allegorisesti Henok ja Genesiksen 6. luku. Koko tätä aikakautta voidaan pitää esi-inhimillisenä kautena, jumalallisen ihmisen jaksona, eli niin kuin mukautuvainen protestanttinen teologia nyt sen sanoo – Aadamia aikaisempana kautena. Mutta myös Genesis aloittaa todellisen historiansa (6. luku) siitä, että ”noina aikoina” jättiläiset ja ”Jumalan pojat” naivat ja opettivat vaimojaan – ihmisten tyttäriä.

Tätä aikakautta on kuvattu purânoissa, ja koska se koskee kauas hämäryyteen kadonneita, esihistoriallisia muinaisaikoja, kuinka voi kukaan antropologi olla varma siitä, oliko tuon ajan ihmiskunta sellainen kuin se nyt on? Brahmanoiden ja purânoiden koko henkilöstö – rishit, prajâpatit, Manut ja heidän vaimonsa ja jälkeläisensä – kuuluu tähän esi-inhimilliseen aikakauteen. Kaikki nämä ovat ihmiskunnan siemeniä, niin sanoaksemme. Näiden ”jumalan poikien”, Brahmân ”järkisyntyisten” astraalisten lasten ympärille ovat meidän fyysiset ruumiimme kasvaneet ja kehittyneet sellaisiksi kuin ne nyt ovat. Sillä purânoiden kertomukset kaikista noista ihmisistä ovat legendoja meidän monadeistamme ja niiden lukemattomista erilaisista ruumiillistumista tässä ja muissa piireissä, tapauksista, joita muinaiset näkijät ovat havainneet ”ivan silmällä” (runojemme ”kolmannella silmällä”) ja sitten allegorisesti kuvailleet. Myöhemmin ne pilattiin lahkolaistarkoituksia varten, turmeltiin, mutta niihin jäi silti paljon totuudellista pohjaa. Silti näiden allegorioiden filosofia on edelleenkin syvällinen, vaikka sen päälle on kasvanut tiivis mielikuvituksen peite.

Mutta neljännessä Rodussa tulemme puhtaasti inhimilliseen kauteen. Nuo tähän asti puolijumalalliset olennot, jotka olivat kahliutuneet vain ulkonäöltään inhimillisiin ruumiisiin, muuttuivat fysiologisesti ja ottivat itselleen vaimoja, jotka olivat täysin inhimillisiä ja kauniita katsella, [e285] mutta joihin oli ruumiillistunut alempia, aineellisempia joskin sideerisiä olentoja. Näitä naismuotoisia olentoja (Lilit on niiden prototyyppi juutalaisissa traditioissa) kutsutaan esoteerisissa kertomuksissa nimellä ”Khado” (sanskritiksi: Dâkinî). Allegoriset legendat kutsuvat näiden Lilitien päällikköä Sangye Khadoksi (sanskritiksi: Buddha-Dâkinî). Kaikilla niillä uskotaan olleen taito ”kävellä ilmassa” sekä suuri ystävällisyys kuolevaisia kohtaan, mutta heillä ei ollut ymmärrystä – ainoastaan eläimellinen vaisto.[190]

(c) Tästä alkoi se palvonta, joka aikakausia myöhemmin alentui tuhon omana fallismiksi ja sukupuolipalvonnaksi. Se alkoi ihmisruumiin – tuon ”ihmeiden ihmeen”, niin kuin muuan englantilainen kirjailija kutsuu sitä – palvontana ja päättyi eri sukupuolien palvontaan. Palvojat olivat kooltaan jättiläisiä, mutta he olivat jättiläisiä myös tiedoltaan ja opiltaan, joskin he saivat sitä helpommin kuin nykyajan ihmiset. Heillä oli syntyperäistä tietoa. Lemuroatlantislaisen ei tarvinnut keksiä ja kiinnittää muistiinsa sitä, minkä hänen elähdyttävä PRINSIIPPINSÄ tiesi jo ruumiillistumisensa hetkellä. Ainoastaan aika ja prinsiippien ympärille verhoutuneen aineen yhä kasvava tylsistyminen saattoivat, ensimmäinen heikentää heidän syntymää edeltävän tietonsa muistamista, toinen heikentää ja jopa sammuttaa kaiken henkisyyden ja jumalaisuuden kipinän heissä. Sen vuoksi he joutuivat heti alusta asti eläimellisen luontonsa uhreiksi ja synnyttivät ”hirviöitä” – ts. erilaisia ihmisiä kuin he itse olivat.

Puhuessaan jättiläisistä Creuzer kuvaa heitä hyvin sanomalla:

Nuo taivaan ja maan lapset saivat syntyessään korkeimmilta voimilta, elämänsä antajilta, erikoisia sekä moraalisia että fyysisiä kykyjä. He hallitsivat elementtejä, tunsivat taivaan ja maan, meren ja koko maailman salaisuudet ja lukivat tähdistä tulevaisuuden…. Tuntuu todella heistä lukiessa siltä kuin olisi tekemisissä, ei kaltaistemme ihmisten kanssa, vaan elementtien henkien, jotka ovat putkahtaneet luonnon helmasta ja hallitsevat sitä täysin…. Kaikissa näissä olennoissa on havaittavissa MAGIAN ja NOITUUDEN leima….

Ja sellaisia he olivat, nuo (nykyään) legendaariset esihistoriallisten ja kerran todella olemassa olleiden rotujen sankarit. Creuzer oli oman sukupolvensa viisas, sillä hän ei syyttänyt tahallisesta petoksesta tai typeryydestä ja taikauskosta sitä loputonta sarjaa tunnustettuja filosofeja, jotka mainitsevat nämä rodut ja väittävät omana aikanaankin nähneensä niiden fossiileja. Vanhoina aikoinakin oli skeptikkoja – yhtä paljon ja yhtä huomattavia kuin nykyään. Mutta sellaisetkin kuin Lukianos, Demokritos ja Epikuros taipuivat tosiasioiden pakottamina ja osoittivat todella älykkäiden henkilöiden [e286] erottamiskykyä, kun voivat erottaa sepitelmän faktasta ja totuuden liioittelusta ja petoksesta. Muinaiset kirjailijat eivät olleet sen tyhmempiä kuin nykyajan viisaat. Niin kuin Mind-lehden artikkelin ”Notes on Aristotle’s Psychology in Relation to Modern Thought”[191] kirjoittaja hyvin huomauttaa:

Yleinen historian jaottelu vanhaan ja nykyaikaiseen on joskus harhaanjohtava. Kreikkalaiset neljännellä vuosisadalla eaa. olivat monessa suhteessa nykyaikaisia.

Varsinkin skeptisyydessään, voimme lisätä. He eivät olleet niinkään valmiita uskomaan taruihin.

”Lemurialaisissa” ja atlantislaisissa, noissa ”taivaan ja maan lapsissa” oli kyllä havaittavissa NOITUUDEN leima. Sillä esoteerinen oppi syyttää heitä juuri siitä mikä, jos siihen uskotaan, ratkaisisi tieteen vaikeudet ihmisen alkuperän suhteen eli oikeammin hänen ja ihmisenmuotoisen apinan anatomiset yhtäläisyydet. Se syyttää heitä siitä, että he antautuivat tuohon (meille) niin hirveään rikokseen, lisääntymiseen niin kutsuttujen ”eläinten” kanssa ja siten tuon nykyisin sukupuuttoon kuolleen todellisen ihmisapinalajin synnyttämiseen. Samoin kuin kielletään itsesynnytys – johon esoteerinen tiede uskoo ja jota se opettaa – kielletään mahdollisuuskin tällaiseen ristisiitokseen ihmisen ja minkäänlaisen eläimen välillä. Mutta todettakoon, että noina varhaisina aikoina, niin kuin on jo huomautettu, eivät atlantislaiset jätti-ihmiset eivätkä myöskään ”eläimet” olleet nykyisin tuntemiamme, fysiologisesti täydellisiä ihmisiä ja nisäkkäitä, ja nykyajan käsitykset tästä aiheesta – myöskin fysiologien – ovat liian epävarmoja ja horjuvia salliakseen sellaisen tosiasian ehdottoman kieltämisen a priori.

Kommentaarien huolellinen tutkiminen voi saada ajattelemaan, että sitä olentoa, jonka kanssa uusi ”inkarnaatio” lisääntyi, kutsuttiin ”eläimeksi”, ei sen vuoksi että hän ei ollut mikään inhimillinen olento, vaan siksi että hän oli ruumiillisesti ja mentaalisesti niin erilainen kuin ne täydellisemmät rodut, jotka olivat kehittyneet fysiologisesti varhaisempana aikana. Muistakaa VII säkeistö ja mitä sanotaan 24. säkeessä, nim. että kun ”viisauden pojat” ruumiillistuivat ensimmäisen kerran, jotkut niistä ruumiillistuivat täydellisesti, toiset heijastivat muotoihin ainoastaan kipinän, kun sitä vastoin jotkut varjoista jätettiin täyttämättä ja täydellistämättä neljänteen Rotuun asti. Ne rodut jotka ”pysyivät täysin vailla tietoa” eli jälleen ne jotka jätettiin ”älyttömiksi” jäivät entiselleen jopa sukupuoliin erottautumisen jälkeen. Nämä siis harjoittivat ensimmäistä ristisiitosta, niin sanoaksemme, ja synnyttivät hirviöitä. Näiden jälkeläisistä atlantislaiset valitsivat vaimonsa. Aadamia ja Eevaa sekä Kainia ja Abelia pidettiin ainoina ihmissukuina maan päällä. Kuitenkin huomaamme, että Kain lähti Nodin maahan ja otti siellä vaimon. Ilmeisesti ainoastaan yhtä rotua pidettiin kyllin täydellisenä, jotta sitä voitiin kutsua inhimilliseksi. Ja vielä meidän päivinämmekin singaleesit [e287] pitävät viidakkojensa veddhoja vain puhuvina eläiminä, ja muutamat brittiläiset uskovat lujasti, että kaikki muut ihmisheimot – varsinkin tummat intialaiset – ovat alempaa rotua. Lisäksi on luonnontieteilijöitä, jotka ovat vakavasti pohtineet kysymystä, voidaanko joitakin villiheimoja – kuten esimerkiksi bushmanneja – pitää ensinkään ihmisinä. Kommentaari kuvaa tuota eläinlajia (eli rotua) ”kauniiksi katsella” sanoen sitä kaksijalkaiseksi jolla on: ”ihmismuoto, mutta alaosa vyötäröstä alaspäin karvapeitteinen”. Tästä johtuu ehkä satyyrien rotu.

Jos ihmisiä oli olemassa kaksi miljoonaa vuotta sitten, heidän on täytynyt olla – samoin eläinten – fyysisesti ja anatomisesti aivan erilaisia kuin miksi he ovat tulleet, ja he olivat silloin lähempänä puhdasta nisäkästyyppiä kuin he ovat nyt. Joka tapauksessa saamme tietää, että eläinmaailmassa eläimet ovat paritelleet kukin vain omassa lajissaan ja suvussaan vasta sitten kun tämän maan päälle ilmestyi atlantislainen rotu. Niin kuin tuon etevän teoksen Modern Science and Modern Thought tekijä on osoittanut, se aate, ettei mikään laji voi paritella toisen lajin kanssa eli että hedelmättömyys on ainoa tulos tuollaisesta parittelusta, ”näyttää olevan prima facie -päätelmä mieluummin kuin ehdoton laki” yhä vielä. Hän osoittaa että:

Itse asiassa eri lajit lisääntyvät usein toistensa kanssa, kuten tiedetään hevosen ja aasin tutussa tapauksessa. On kyllä totta, että tässä tapauksessa muuli on hedelmätön… Mutta tämä sääntö ei ole yleinen, ja aivan äskettäin on luotu uusi sekamuoto, leporiini eli jänis-kaniini, joka on täysin hedelmällinen.[192]

Suden ja koiran jälkeläinen mainitaan myös yhtenä esimerkkinä samoin kuin useiden muiden kotieläinten ristisiitokset ja vielä ketut ja koirat. Rütimeyer on osoittanut, että nykyinen sveitsiläinen nautakarja polveutuu ”kolmesta erilajisesta härkäfossiilista, nimeltä Bos primigenius, Bos longifrons ja Bos frontosus”. Kuitenkin jotkut näistä lajeista, kuten apinasuku, joka niin selvästi muistuttaa ihmistä fyysiseltä rakenteeltaan, sisältää, meille kerrotaan,

…lukuisia haaroja, jotka muuttuvat asteittain toisiksi, mutta joiden äärimmäiset muunnokset eroavat toisistaan enemmän kuin ihminen eroaa korkeimmista apinalajeista.

Esimerkkeinä gorilla ja simpanssi.[193]

Siispä Darwinin huomautus – vai pitäisikö meidän sanoa Linnén huomautus? – natura non facit saltum[194] ei saa ainoastaan vahvistusta esoteeriselta tieteeltä, vaan voisi myös sovittaa – sikäli kuin todellisen kehitysopin voisivat hyväksyä muutkin kuin siihen suoranaisesti uskovat – useammalla kuin yhdellä tavalla, ellei kokonaan, nykyisen kehitysteorian tosiasioiden kanssa samoin kuin poistaa antropologien pulman, kun he eivät ole löytäneet ”puuttuvaa rengasta” meidän neljännen kierroksemme geologisista muodostumista.

Tulemme muualla osoittamaan, että nykyajan tiede itse tietämättään puolustaa meidän asiaamme omilla myönnytyksillään ja että de Quatrefages on aivan oikeassa esittäessään viimeisessä teoksessaan, että paljon todennäköisemmin tullaan huomaamaan ihmisenmuotoisen apinan [e288] polveutuvan ihmisestä, kuin että näillä kahdella tyypillä olisi yhteinen, mielikuvituksellinen ja ei-mistään-löydettävissä-oleva esi-isä. Siispä vanhojen säkeistöjen laatijoiden viisaus saa vahvistuksensa ainakin yhdeltä etevältä tiedemieheltä, ja okkultisti uskoo mieluummin niin kuin on aina uskonut että –

”Ihminen oli ensimmäinen ja korkein [nisäkäs-] eläin, joka esiintyi tässä [neljännen kierroksen] luomakunnassa. Sitten tuli vielä valtavampia eläimiä, ja kaikkein viimeisimmäksi mykkä ihminen, joka kävelee neljällä jalalla. [Sillä] ’Valkoisen dvîpan’ [mantereen] râkshasat [jättiläisdemonit] ja daityat [titaanit] turmelivat hänen [mykän ihmisen] esi-isänsä.” (Kommentaari.)

Sitä paitsi, niin kuin olemme nähneet, on myös antropologeja, jotka ovat seuranneet ihmisen historiaa niin kauas taaksepäin, että näennäinen raja-aita hajoaa nykyajan tieteen ja muinaisen opin ajanlaskujen välillä. On totta, että englantilaiset tiedemiehet ovat yleensä epäröineet myöntää sitä, että edes tertiäärikaudella olisi ollut ihmistä. He kaikki mittaavat homo primigeniuksen ikää omien ennakkoluulojensa valossa. Huxley rohkenee tosin pohtia plioseeni- tai mioseenikauden ihmisen mahdollisuutta. Prof. Seeman ja Grant Allen ovat siirtäneet hänen tuloaan eoseenikauteen, mutta yleensä englantilaiset tiedemiehet arvelevat, ettemme voi turvallisesti mennä kvartäärikautta pitemmälle. Valitettavasti tosiasiat eivät oikeuta näiden viimeksi mainittujen liian varovaista rajoitusta. Ranskassa antropologinen koulukunta, joka perustaa mielipiteensä apotti Bourgeoisin, Capellinin ja muiden havaintoihin, on hyväksynyt miltei poikkeuksetta sen opin, että esi-isiämme voidaan varmasti seurata mioseenikauteen, kun taas de Quatrefages on nyt taipuvainen otaksumaan ihmisen olleen jo sekundaarikaudella. Edempänä tulemme vertaamaan näitä arvioita brahmalaisten eksoteeristen kirjojen esittämiin lukuihin, jotka lähenevät esoteerista opetusta.

(d) ”….Silloin ei kolmas silmä enää toiminut”, sanoo säkeistö, koska IHMINEN oli vajonnut liian syvälle aineen suohon.

Mitä tarkoittaa 42. säkeen outo ja kummallinen lause, joka koskee ”kolmannen Rodun kolmatta silmää, joka ei enää toiminut”?

Muutamia salaisia opetuksia on vielä esitettävä tästä ja eräistä muista asioista. Kolmannen ja neljännen Rodun historiaa on selitettävä laajemmin, jotta se loisi enemmän valoa nykyisen ihmiskunnan kehitykseen. On myös näytettävä, miten ne kyvyt, jotka heräävät toimintaan okkulttisen harjoituksen kautta, palauttavat uudelleen ihmisen siihen samaan henkisen havainnon ja tietoisuuden asemaan, missä hän oli aiemmin. Mutta ensin on selitettävä kolmannen silmän ilmiö.

[e289]

”KOLMANNELLA SILMÄLLÄ” VARUSTETUT RODUT

Tämä aihe on niin epätavallinen, sen polut niin mutkikkaat, niin täynnä vaarallisia ansoja vastakkaisten teorioiden ja kritiikin eduksi, että hyviä syitä on mainittava kutakin askelta varten. Samalla kun suuntaamme esoterismiksi kutsumamme polttolasin valokiilan lähes jokaiseen matkaamamme salaisen taipaleen senttimetriin, meidän on myös käytettävä sen linssiä saattaaksemme vielä näkyvämmiksi eksaktin tieteen tutkimat alueet, ei ainoastaan näiden kahden vastakohdan osoittamiseksi vaan oman kantamme puolustukseksi.[195]

Joku voi valittaa, että hävinneiden rotujen fyysisestä, inhimillisestä puolesta puhutaan liian vähän kerrottaessa heidän kasvustaan ja kehityksestään. Heistä voitaisiin kyllä sanoa paljon enemmän, ellei pelkkä varovaisuus saisi meitä epäröimään jokaisen uuden paljastuksen kynnyksellä. Kaikki se, mikä voi mahtua nykyajan tieteen mahdollisuuksien ja keksintöjen rajoihin, esitetään. Mutta kaikki se, mikä on eksaktille tieteelle tuiki tuntematonta ja mitä se ei kykene pohtimaan – ja minkä se näin ollen kieltää luonnon tosiasioina – jätetään esittämättä.

Mutta sellaisiakin esityksiä kuin esim., että ihminen oli kaikista nisäkkäistä varhaisin, että ihminen on apinan välillinen kantaisä ja että hän oli muinoin eräänlainen kyklooppi, tullaan jyrkästi vastustamaan, vaikka tiedemiehet eivät kykene koskaan todistamaan – paitsi omaksi tyydytyksekseen – ettei niin ollut asian laita. Eivätkä he voi myöntää, että ensimmäiset kaksi ihmisrotua olivat olleet liian eteerisiä ja haamumaisia rakenteeltaan, elimistöltään ja muodoltaan, jotta niitä olisi voitu kutsua fyysisiksi ihmisiksi. Sillä jos he sen myöntäisivät, huomattaisiin, että tässä on yksi syy, miksi niiden jäännösten ei voida koskaan odottaa tulevan kaivetuiksi esiin muiden fossiilien mukana. Näin me kuitenkin väitämme. Ihminen oli niin sanotusti kaikkien elämänsiementen, [e290] sekä kasvien että eläinten, varasto tätä kierrosta varten.[196] Niin kuin Ain Suf on ”yksi huolimatta lukemattomista muodoista, jotka hänessä ovat”,[197] niin on ihminenkin makrokosmoksen mikrokosmos maan päällä. ”Niin pian kuin ihminen esiintyi, oli kaikki valmista…sillä kaikki sisältyy ihmiseen. Hänessä yhdistyvät kaikki muodot.”[198] ”Maallisen ihmisen mysteeri on taivaallisen ihmisen mysteerin mukainen.”[199] Ihmismuoto – jota kutsutaan näin, koska se on jumalallisen ihmisen käyttöväline (minkä muotoinen tahansa) – on, kuten ”Esoteric Studies” -artikkelin kirjoittaja[200] on niin intuitiivisesti huomauttanut, uusi tyyppi kunkin kierroksen alkaessa. ”Kuten ihminen ei voi koskaan olla, niin hän ei ole myöskään koskaan ollut ilmenneenä in esse eläinkuntaan kuuluvassa muodossa.” Kirjoittaja jatkaa, että ”ihminen ei koskaan kuulunut tuohon luontokuntaan. Johtuneena, ainoastaan johtuneena, tuon luontokunnan täydellisimmästä luokasta uuden ihmistyypin on aina täytynyt olla kierroksen uusi tyyppi. Ihmismuoto yhdessä renkaassa [?] tulee, niin kuin kuvittelen, seuraavan renkaan poisheitetyiksi vaatteiksi. Sen omaksuu silloin alemman palvelevan luontokunnan korkein luokka.”

Jos hän ajattelee, niin kuin ymmärrämme hänen tarkoittavan – sillä ”renkaat” sekoittavat hiukan asiaa – silloin se on esoteerisesti oikein.  Esiinnyttyään aistivan ja tietoisen elämän ensimmäisessä alussa ja sen johdossa ihminen (astraalinen ihminen eli ”sielu”, sillä Zohar toistaen muinaista oppia sanoo selvästi, että ”todellinen ihminen on sielu, eikä hänen aineellinen hahmonsa ole osa hänestä”) tuli eläväksi ja eläimelliseksi YKSIKÖKSI, jonka ”poisheitetyt vaatteet” määräävät jokaisen elämän ja eläimen muodon tässä kierroksessa.[201]

Näin hän tietämättään ”loi” aikakausien kuluessa hyönteiset, matelijat, linnut ja eläimet kolmannen ja neljännen kierroksen jäännöksistään ja jäänteistään. Sama ajatus ja opetus on esitetty yhtä selvästi mazdalaisten Vendîdâdissa kuin kaldealaisten ja Mooseksen arkkia koskevassa allegoriassa, jotka kaikki ovat kansallisia versioita hindulaisissa kirjoituksissa olleesta alkuperäisestä legendasta. Se on myös allegoriassa, joka kertoo Vaivasvata Manusta ja hänen arkistaan seitsemine risheineen, joista kunkin osoitetaan olevan spesifisten eläinten, matelijoiden ja jopa hirviöiden isä ja [e291] alkuunpanija (ks. Vishnu- ja muita purânoita). Avatkaa mazdalainen Vendîdâd ja lukekaa Ormazdin käsky Yimalle, kolmea rotua symboloivalle maan hengelle, kun hän oli käskenyt tätä rakentamaan varan (”aitauksen”, arghan eli käyttövälineen).

Siihen [varaan] sinun on tuotava suurimpien, parhaimpien ja hienoimpien miesten ja naisten siemenet mitä maan päältä löytyy. Sinne sinun on tuotava kaikenlaisen karjan siemenet… Kaikki nuo siemenet sinun on tuotava, kaksi kutakin lajia, tyhjentymättöminä siellä säilytettäviksi, niin kauan kuin nuo ihmiset ovat varassa.[202]

Nuo ”ihmiset” ”varassa” ovat ”alkuunpanijoita”, taivaallisia ihmisiä eli dhyâneja, tulevia egoja, joiden tehtävänä on elähdyttää ihmiskunta. Sillä ”vara” eli ”arkki” (eli jälleen käyttöväline) merkitsee yksinkertaisesti IHMISTÄ.[203]

Sinun on suljettava tuo vara [täytettyäsi sen siemenillä] ja sinun on tehtävä ovi ja sisältä itseloistava ikkuna [joka on sielu].[204]

Ja kun Yima kysyy Ahuramazdalta, kuinka hän onnistuu rakentamaan varan, hänelle vastataan:

Murenna maata… ja sotke sitä käsilläsi niin kuin savenvalaja tekee valusavea sotkiessaan.[205]

Egyptiläinen oinaspäinen jumala tekee savesta ihmisen savenvalajan pyörän avulla, ja myös Genesiksessä elohimit muodostavat hänet samasta aineesta.

Kun ”aineellisen maailman luojalta” (Ahuramazdalta) kysytään sitten, mistä ”Yiman luoma vara” on saava valoa, hänelle kerrotaan että ”On olemassa luomattomia valoja ja luotuja valoja” ja että ”siellä” [Airyana-Vajassa, missä vara rakennetaan] ”tähtien, kuun ja auringon nähdään nousevan ja laskevan vain kerran (vuodessa)”, ja vuosi tuntuu ainoastaan yhdeltä päivältä (ja yöltä).[206] Tämä viittaa selvästi ”jumalien maahan” eli (nykyisiin) napaseutuihin. Sitä paitsi tuohon säkeeseen sisältyy toinenkin vihje: suoranainen viittaus ”luomattomiin valoihin”, jotka valaisevat sisältä ihmistä – hänen prinsiippejään. Muuten tuossa Ahuramazdan vastauksessa ei voisi olla mitään merkitystä eikä järkeä kun sitä seuraa heti sanat:

Joka neljäskymmenes vuosi kullekin parille [hermafrodiitille] syntyy kaksi, mies ja nainen.[207]

Viimeksi mainittu on suoranainen kaiku salaisen opin säkeistöstä, jossa sanotaan:

[e292] ”Aina neljänkymmenen [vuosittaisen] auringon päätyttyä, neljännenkymmenennen päivän lopulla, kaksi tulee neljäksi, mieheksi ja naiseksi yhdessä, ensimmäisessä ja toisessa ja kolmannessa…”

Tämä on selvää, sillä jokainen ”aurinko” tarkoitti kokonaista vuotta, joka muodostui silloin yhdestä päivästä, niin kuin pohjoisnavan seuduilla se muodostuu nyt kuudesta kuukaudesta. Vanhan opin mukaan maan akseli muuttaa asteittain kaltevuuskulmaansa ekliptikaan nähden, ja kyseisenä aikana tuo kallistuma oli sellainen, että yksi napapäivä kesti koko sen ajan kun maa kiersi auringon ympäri, mitä seurasi hyvin lyhytaikainen hämärän tapainen. Sen jälkeen napamaa sai takaisin entisen asemansa suoraan auringon säteiden alla. Tämä saattaa olla vastoin sitä, mitä astronomia nykyään opettaa ja käsittää: mutta kuka voi sanoa, ettei maan liikkeessä voinut tapahtua miljoonia vuosia sitten sellaisia muutoksia, joita nyt ei ole?

Palataksemme vielä kerran siihen esitykseen, että vâra tarkoitti neljännen kierroksen IHMISTÄ yhtä paljon kuin silloista maapalloa, kuuta ja jopa Nooan arkkia, jos niin tahdotaan – tämä näkyy jälleen Ahuramazdan ja Zarathustran välisestä keskustelusta. Niinpä kun jälkimmäinen kysyy:

Oi sinä Pyhä ainemaailman luoja! Kuka toi Mazdan uskonnon Yiman luomaan varaan?

Ahuramazda vastasi: ”Se oli Karshipta-lintu, oi pyhä Zarathustra!”[208]

Huomautuksessa selitetään:

Karshipta-lintu asuu taivaissa: jos hän eläisi maan päällä, hän olisi lintujen kuningas. Hän toi…Yiman varaan ja lausuu Avestaa lintujen kielellä.[209]

Tämä on jälleen allegoria ja symboli, jonka ainoastaan orientalistit käsittävät väärin. He näkevät linnussa ”salaman ruumiillistuman” ja sanovat, että sen laulua ”luultiin usein jumalan puheeksi ja ilmestykseksi” ja ties miksi. Karshipta on inhimillinen järkisielu ja sen jumaluus, jota muinaisessa maagien opissa kuvattiin linnulla, niin kuin kreikkalaiset kuvasivat sitä perhosella. Niin pian kuin Karshipta oli astunut varaan eli ihmiseen, hän ymmärsi Mazdan lain eli jumalallisen viisauden. ”Salatun mysteerin kirjassa”[210] sanotaan puusta, joka on hyvän ja pahan tiedon puu: ”Sen oksilla linnut asuvat ja pesivät” eli sieluilla ja enkeleillä on sijansa![211] Sen vuoksi se oli kabbalisteilla samanlainen symboli. ”Lintu” oli kaldealainen ja siitä on tullut heprealainen enkelin, sielun, hengen eli devan synonyymi ja symboli. ”Linnun pesä” oli molemmilla taivas, ja Zoharissa se on jumalan syli. Täydellinen Messias astuu Edeniin ”siihen paikkaan, jota kutsutaan linnun pesäksi”.[212] [e293] ”’Niin kuin lintu, joka pesästään lentää’, ja se on sielu, josta Shekhinah [jumalallinen viisaus eli armo] ei eroa.”[213] ”Ikuisen linnun pesä, linnun jonka siipien räpytys aikaansaa elämää, on rajaton avaruus”, sanoo kommentaari tarkoittaen Hamsaa, viisauden lintua.

Adam kadmon on (sefirotien) puu ja hänestä tulee ”hyvän ja pahan tiedon puu” esoteerisesti. Tuolla ”puulla on ympärillään maailman seitsemän pylvästä (seitsemän pilaria) eli johtajaa”, jälleen samat ”alkuunpanijat” eli ”sefirotit” ”toimimassa kukin enkelijärjestönsä kautta seitsemän planeetan piireissä” jne., ja yksi näistä järjestöistä synnyttää jättiläiset (nefilim) maan päällä.

Koko muinaisajan, pakanallisen ja kristillisen, uskona oli, että varhaisin ihmiskunta oli jättiläisrotua. Eräistä Amerikan hautakummuissa ja luolissa tehdyistä kaivauksista on jo yksittäistapauksissa paljastunut 270 - 360 cm pituisia luurankojen ryhmiä.[214] Nämä kuuluvat viidennen Rodun aikaisempiin heimoihin, rodun joka on nyt pienentynyt 150-185 cm keskikokoon. Mutta voimme helposti uskoa, että muinaiset titaanit ja kykloopit kuuluivat todella neljänteen (atlantislaiseen) Rotuun ja että kaikki myöhemmät legendat ja allegoriat, jotka löytyvät hindujen purânoista ja kreikkalaisten Hesiodoksen ja Homeroksen runoista, perustuivat heikkoihin muistoihin todellisista titaaneista, ihmisistä, joilla oli yli-inhimillinen, valtavan suuri fyysinen voima, joten he saattoivat puolustautua mesotsooisen ja varhaiskenotsooisen kauden jättiläismäisiä hirviöitä – ja todellisia kolmesilmäisiä kyklooppeja – vastaan ja pitää niitä aisoissa.

Tarkkaavaiset kirjailijat ovat usein huomauttaneet, että ”melkein jokaisen kansanomaisen myytin ja legendan alkuperä on poikkeuksetta löydettävissä jostakin luonnon tosiasiasta”.

Noissa ylenpalttisen subjektiivisuuden mielikuvituksellisissa luomuksissa on aina objektiivista ja todellista ainesta. Vaikka massojen mielikuvitus onkin ehkä kaoottinen ja sekava, se ei olisi kuitenkaan voinut koskaan keksiä ja tekaista tyhjästä noita monia hirviömuotoja ja monenlaisia merkillisiä kertomuksia, ellei niiden ytimenä olisi ollut hämäriä ja epämääräisiä, leijuvia muistoja, jotka yhdistävät ajan ketjun katkenneet lenkit ja muodostavat niiden avulla joukkotajuntamme mystisen uniperustan.[215]

[e294] Todisteena kykloopeista – jättiläisten rodusta – tulemme seuraavissa luvuissa viittaamaan kyklooppisiin jäännöksiin, niin kuin niitä on tähän päivään asti kutsuttu. Tieteeltäkin saamme viittauksen siitä, että varhainen neljäs Rotu – kehityksensä aikana ja ennen ihmiselimistön lopullista sopeutumista, joka elimistö tuli täydelliseksi ja sopusuhtaiseksi vasta viidennessä Rodussa – saattoi olla kolmesilmäinen, vaikkei kolmannen silmän välttämättä tarvinnut olla keskellä otsaa, niin kuin tarunomaisilla kykloopeilla.

Okkultisteille, jotka uskovat, että henkinen ja psyykkinen involuutio tapahtuu rinnakkain fyysisen evoluution kanssa; että sisäiset aistit – synnynnäisiä ensimmäisissä ihmisroduissa – surkastuivat rotujen kasvaessa ja ulkoisten aistien kehittyessä aineellisesti; näille esoteerisen symboliikan tutkijoille tämä esitys ei ole mikään arvelu tai mahdollisuus vaan yksinkertaisesti kasvamisen lain ilmaus, lyhyesti sanoen vahvistettu tosiasia. He ymmärtävät, mitä seuraava kommentaarien kohta merkitsee:

”Noina mies-naisten [hermafrodiittien] varhaisaikoina oli nelikätisiä ihmisolentoja. Heillä oli yksi pää, mutta kolme silmää. He saattoivat nähdä eteen ja taakse.[216] Yhtä KALPAA myöhemmin [sukupuolten erottautumisen jälkeen] ihmisten langettua aineeseen heidän henkinen näkökykynsä hämärtyi, ja kolmas silmä alkoi samanaikaisesti menettää voimaansa… Kun neljäs [Rotu] saapui keski-ikäänsä, sisäinen näkö oli herätettävä ja aikaansaatava keinotekoisilla kiihokkeilla, minkä prosessin vanhat viisaat tunsivat.[217]... Samalla kolmas silmä KIVETTYI[218] asteittain ja hävisi pian. Kaksikasvoisista tuli yksikasvoisia, ja silmä vetäytyi syvälle pään sisään ja on nyt hiusten alle hautautunut. Sisäisen ihmisen toiminnan aikana [transsitilojen tai henkisten näkyjen aikana] silmä paisuu ja laajenee. Arhat näkee ja tuntee sen ja järjestää toimintansa sen mukaan. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . [e295] Tahraantumattoman lanoon [oppilaan, chelan] ei tarvitse pelätä mitään. Se, joka ei pysy puhtaudessa [ei ole siveä], ei saa mitään apua ’deva-silmältä’.”

Valitettavasti ei saa. ”Deva-silmää” ei enää ole olemassa ihmiskunnan enemmistöllä. Kolmas silmä on kuollut eikä enää toimi, mutta se on jättänyt todistajan olemassaolostaan. Tämä todistaja on nykyään KÄPYRAUHANEN. Noista ”nelikätisistä” ihmisistä taas tuli nelikätisten hindujumalien esikuvia, niin kuin edellisessä alaviitteessä osoitettiin.

Ihmissilmän mysteeri on sellainen, että muutamien tiedemiesten on täytynyt turvautua okkulttisiin selityksiin yrittäessään turhaan selittää ja tulkita kaikkia sen toimintaan liittyviä pulmia. Ihmissilmän kehitys antaa enemmän tukea okkultistien kuin materialististen fysiologien antropologialle. ”Ihmissikiössä silmät kasvavat sisältä ulospäin” ulos aivoista, sen sijaan että olisivat osa ihoa niin kuin ne ovat hyönteisillä ja mustekalalla. Professori Lankester, ajatellessaan aivojen olevan kummallinen paikka silmää varten ja yrittäessään selittää ilmiön Darwinin opin kannalta, esittää omituisen käsityksen, että ”meidän” varhaisin selkärankainen esi-isä oli läpinäkyvä olento eikä hänen siis tarvinnut välittää siitä missä silmä oli! Ja olihan ihminen kerran ”läpinäkyvä olento”, kuten meille on opetettu, joten meidän teoriamme pitää paikkansa. Mutta miten Lankesterin hypoteesi pitää yhtä Haeckelin näkemyksen kanssa, että selkärankaisten silmä syntyi muutoksista orvaskedessä? Jos se lähtee sisältä, jälkimmäinen teoria joutaa roskakoriin. Tämän näyttääkin sikiöoppi todistavan. Sitä paitsi professori Lankesterin erikoinen olettamus – vai sanoisimmeko myönnytys – on ehkä käynyt välttämättömäksi kehitysopin kannattajille. Okkultismi, joka opettaa aistien asteittaista kehittymistä ”SISÄLTÄ ULOSPÄIN”, astraalisista prototyypeistä, on paljon tyydyttävämpi: kolmas silmä vetäytyi sisään, kun sen aika oli päättynyt – toinen seikka okkultismin eduksi.

Hindulaisten mystikkojen allegorinen ilmaisu puhuttaessa ”ivan silmästä”, tri-lochanasta (”kolmesilmäisestä”), saa siten oikeutuksensa ja selityksensä, ja käpyrauhasen (joka oli kerran ”kolmas silmä”) siirtäminen otsaan on eksoteerinen vapaus. Tämä luo myös valoa siihen – joillekin käsittämättömään – mysteeriin, joka liittyy epätavallisen eli henkisen näkökyvyn ja näkijän fysiologisen puhtauden väliseen yhteyteen. Usein kysytään, miksi selibaatti ja puhtaus on välttämätön edellytys ja ehto todelliselle chelana olemiselle eli psyykkisten ja okkulttisten kykyjen kehittymiselle? Vastaus sisältyy kommentaariin. Kun kuulemme, että ”kolmas silmä” oli kerran fysiologinen elin ja että myöhemmin henkisyyden asteittain [e296] hävitessä ja aineellisuuden lisääntyessä (fyysisen luonnon sammuttaessa henkisen) siitä tuli surkastunut elin, jota fysiologit ymmärtävät yhtä vähän kuin pernaa – kun kuulemme tämän, tuo yhteys tulee selväksi. Ihmiselämän aikana fysiologisten aistiemme aktiivisuus on suurin este henkisen kehityksen tiellä ja varsinkin joogakykyjen saavuttamiselle. Sukupuolitoiminnan ollessa myös läheisesti yhteydessä vuorovaikutuksen kautta selkäytimen ja aivojen harmaan aineksen kanssa on hyödytöntä antaa mitään pitempää selitystä. Tietysti aivojen normaali ja epänormaali tila ja aktiivisen toiminnan aste ydinjatkeessa vaikuttaa voimakkaasti käpyrauhaseen, sillä ”keskusten” lukumäärästä johtuen tuolla alueella – joka ohjaa useimpia eläimellisen elämän fysiologisia toimintoja – ja myös noiden kahden ollessa kovin lähellä toisiaan täytyy ydinjatkeen vaikuttaa hyvin voimakkaalla ”induktiivisella” tavalla käpyrauhaseen.

Kaikki tämä on aivan selvää okkultistille, mutta se on tavallisen lukijan silmälle kovin hämärää. Lukijalle on siis näytettävä kolmesilmäisen ihmisen mahdollisuus luonnossa niinä aikakausina, jolloin hänen muotoutumisensa oli vielä suhteellisen kaoottisessa tilassa. Tällainen mahdollisuus voidaan johtaa ensinnäkin anatomisen ja eläintieteellisen tiedon pohjalta, ja sitten se voi perustua itse materialistisen tieteen olettamuksiin.

Tieteen arvovallalla ja sen todisteen nojalla, joka ei ole tällä kertaa pelkän teoreettisen pohdiskelun keksintöä, väitetään, että monilla eläimillä – varsinkin selkärankaisten alimmissa luokissa – on kolmas silmä, joka on nyt surkastunut, mutta oli alkuaan ehdottomasti toimiva.[219] Hatteria-laji, Lacerta-sukuun kuuluva sisilisko, joka löydettiin hiljattain Uudesta Seelannista (huomatkaa, joka on osa niin kutsutusta muinaisesta Lemuriasta), ilmaisee tämän omituisuuden merkillisellä tavalla, eikä ainoastaan Hatteria punctata vaan myös kameleontti, eräät matelijat ja jopa kalat. Ensin luultiin, ettei se ollut muuta kuin aivojen pidennys, joka päättyi pieneen kyhmyyn nimeltä käpylisäke, pieni luu, joka on erotettuna varsinaisesta luusta rustolla ja joka tavataan kaikilla eläimillä. Mutta pian havaittiin, että se oli enemmän kuin tämä. Niin kuin sen kehitys ja anatominen rakenne osoitti, sillä oli sellainen vastaavuus silmän kanssa, että sitä oli mahdotonta pitää muuna [e297] silmän rakenteen suhteen. On ollut ja on paleontologeja, jotka ovat yhä vakuuttuneita siitä, että tämä ”kolmas silmä” on ollut alkuaan toimiva, ja he ovat varmasti oikeassa. Sillä näin sanotaan käpyrauhasesta Quainin Elements of Anatomy -kirjassa:

Tästä osasta, joka muodostaa aluksi kokonaan alkuperäisen etummaisen aivorakkulan ja myöhemmin sen takaosan, kehittyvät silmärakkulat varhaisimmassa vaiheessa, ja etuosasta muodostuvat aivopuoliskot niihin kuuluvine osineen. Kummankin puolen näkökukkula muodostuu ydinseinämän tiivistymisestä sivultaan, ja alaspäin jatkuva välipaikka niiden välillä muodostaa kolmannen kammion ontelon ja sen jatkon suppiloon. Harmaa liitin ulottuu myöhemmin kammio-ontelon poikki… Sen katon takaosa kehittyy myöhemmin selitettävän omituisen prosessin kautta käpyrauhaseksi, joka pysyy varsiensa kautta kummaltakin puolelta yhdistettynä näkökukkulaan, ja näiden taakse muodostuu poikkiside takaliittimeksi.

Lamina terminalis (lamina cinerea) sulkee yhä kolmannen ontelon edestä, sen alla optinen liitin muodostaa ontelon pohjan ja kauempana takanapäin laskeutuu suppilo ja yhdistyy sella turcicaan kudoksen avulla, joka liittyy käpyrauhasen takalohkoon.

Nuo kaksi näkökukkulaa, jotka muodostuvat etuontelon taaemmasta [ja ulommasta] osasta, muodostuvat ensin yhdestä ainoasta ontosta pussista hermoainetta, ja sen ontelo on kummallakin puolella edestä yhteydessä alkavien aivopuoliskojen onteloiden kanssa ja takana keskimmäisen aivo-ontelon (corpora quadrigeminan) kanssa. Pian syntyy kuitenkin yhä enemmän kerrostumia niiden sisälle, taakse, alas ja sivuille, ja siten näkökukkulat tulevat kiinteiksi ja samalla ilmestyy ylhäällä niiden väliin rako eli uoma. Se tunkeutuu alas sisäonteloon, joka on yhä avoinna takaa vastapäätä Sylvian kammioveden sisäänkäytävää. Tämä rako eli uoma on kolmas ontelo. Takana kaksi näkökukkulaa ovat yhdistyneinä taaemman sauman välityksellä, joka näkyy kolmannen kuukauden lopulla, ja myös käpyrauhasen varsien välityksellä…

Näköelimet voidaan huomata varhaisvaiheessa onttoina jatkoksina näkökukkulan seinämän ulko-osasta, jolloin ne ovat vielä ontelomaisia. Neljännellä kuulla nämä jatkokset muodostuvat selvästi. Sen jälkeen ne pidentyvät taaksepäin corpora quadrigeminan yhteyteen.

Käpyrauhasen ja aivolisäkkeen muodostuminen on yksi kaikkein mielenkiintoisimmista ilmiöistä thalamencephalonin kehityksen yhteydessä.[220]

Edellä oleva on erityisen mielenkiintoista, kun muistetaan, että ellei aivopuoliskojen takaosa olisi kehittynyt taaksepäin, käpyrauhanen olisi aivan näkyvissä päälaenluita poistettaessa. On myös kiinnostavaa huomata se selvä yhteys, joka on havaittavissa (alun perin) onttojen näköalueiden ja silmien välillä edessä sekä käpyrauhasen ja sen varsien välillä takana sekä näiden [e298] kaikkien ja näkökukkuloiden välillä. Näin ollen uudet löydöt hatteria punctatan kolmannen silmän yhteydessä koskevat hyvin tärkeällä tavalla ihmisen aistien kehityshistoriaa ja tekstimme okkulttisia väitteitä.

On hyvin tunnettua, että Descartes piti käpyrauhasta sielun tyyssijana (ja ne, jotka ovat lakanneet uskomasta ihmisen kuolemattoman prinsiipin olemassaoloon, pitävät sitä myös nyt kuvitteluna). Vaikka sielu on yhtynyt ruumiin joka osaan, hän sanoi, niin on yksi määrätty ruumiinosa, jossa sillä on erityisemmät tehtävänsä kuin missään muualla. Ja koska eivät aivot eikä sydän voi olla tuo ”erityinen” paikka, hän päätteli, että tuo pieni aivoissa sijaitseva rauhanen toimii niistä riippumatta, koska sen voivat saattaa eräänlaiseen heiluvaan liikkeeseen ”ne elonhenget”,[221] jotka risteilevät todellakin aivo-onteloissa.

Vaikka tämä tuntuukin meidän oppineisuuden päivinämme epätieteelliseltä, Descartes oli paljon lähempänä okkulttista totuutta kuin joku Haeckel. Sillä kuten on näytetty, käpyrauhanen on paljon enemmän yhteydessä sielun ja hengen kuin ihmisen fysiologisten aistien kanssa. Jos johtavilla tiedemiehillä olisi aavistuskin kehityssysäyksen käyttämistä todellisista prosesseista ja tämän suuren lain syklisestä kierrosliikkeestä, he tietäisivät arvailujen sijasta. Ja he voisivat tuntemalla ihmiskunnan menneisyyden muotoja olla varmoja sen tulevista fyysisistä muutoksista.  Silloin he näkisivät tuon uudenaikaisen ”sokean voimansa” ja luonnon mekaanisten prosessien virheellisyyden ja mielettömyyden. Tällaisen tiedon nojalla he käsittäisivät esim., että mainittu käpyrauhanen ei voi olla muuta kuin fyysisesti käyttökelvoton tässä meidän kierrosvaiheessamme. Jos tuo ”liikasilmä” on nyt surkastunut ihmisessä, se osoittaa, että se on kerran ollut toimivana, kuten alemmissa eläimissä, sillä luonto ei koskaan luo pienintäkään, mitättömintäkään muotoa ilman jotakin määrättyä tarkoitusta ja käyttöä. Se oli toimiva elin, me sanomme, siinä kehitysvaiheessa, jolloin ihmisen henkinen aines hallitsi korkeimpana tuskin orastavia älyllisiä ja psyykkisiä elementtejä. Ja kun kierroskausi laskeutui siihen kohtaan, jolloin fysiologiset aistit kehittyivät fyysisen ihmisen kasvun ja lujittumisen sekä eläinkunnan kehityksen loputtomien ja monimutkaisten vaiheiden ja koettelemusten kautta ja rinnalla, niin tuo keskimmäinen ”silmä” lopulta surkastui ihmisen henkisten ja puhtaasti psyykkisten ominaisuuksien kanssa. Silmä on sielun peili ja myös ikkuna, sanoo kansanviisaus,[222] ja vox populi vox Dei.[223]

[e299] Alussa elävien lajien jokainen luokka ja heimo oli hermafrodiittinen ja objektiivisesti yksisilmäinen. Eläimen muoto oli yhtä eteerinen (astraalisesti) kuin ihmisen muoto, ennen kuin kummankin ruumiit alkoivat kehittää nahkapukuaan, nim. kehittää sisältä ulospäin fyysisestä substanssista eli aineesta paksua peitettä sisäisine fysiologisine mekanismeineen, ja silloin eläimen, kuten ihmisenkin, kolmas silmä oli aluksi ainoa näkevä elin. Kaksi fyysistä etusilmää kehittyi[224] myöhemmin sekä eläimessä että ihmisessä, jonka fyysinen näköelin oli kolmannen Rodun alkaessa samassa tilassa, kuin joidenkin sokeiden selkärankaisten on meidän päivinämme, ts. läpinäkyvän ihon alla.[225] Mutta alkuperäisen eli liikasilmän vaiheet ovat nykyään päinvastaiset ihmisessä ja eläimessä, koska ihminen on jo läpikäynyt eläimellisen, epärationaalisen vaiheen kolmannessa kierroksessa ja on pelkkää eläinmaailmaa edellä kokonaisella tietoisuudentasolla. Sen vuoksi kun ”kyklooppinen” silmä oli ja on yhä ihmisessä henkisen näön väline, niin eläimessä se oli objektiivinen näköelin. Ja kun tämä silmä oli täyttänyt tehtävänsä, sen tilalle tuli, fyysisessä kehityskulussa yksinkertaisesta monimutkaiseen, kaksi silmää, ja silloin luonto pani sen talteen käytettäväksi vasta tulevina aioneina.

Tämä selittää, miksi käpyrauhanen saavutti korkeimman kehityksensä suhteessa alimpaan fyysiseen kehitykseen. Selkärankaisissa se on kaikkein näkyvin ja ulkoisin, ja ihmisessä se on [e300] huolellisesti kätketty ja mitä luoksepääsemättömin muille kuin anatomeille. Mutta sitä enemmän valoa se luo ihmiskunnan tulevaan fyysiseen, henkiseen ja älylliseen tilaan aikoina, jotka vastaavat nousevalla kehityskaarella tarkalleen menneitä aikoja laskevalla kehityskaarella. Niinpä muutamia vuosisatoja ennen kali-yugaa – mustaa kautta, joka alkoi lähes 5 000 vuotta sitten – sanottiin (esitettynä käsitettävin lausein):

”Me [viides kantarotu] ensimmäisessä [kestoajan] puoliskossa eteenpäin [nyt NOUSEVALLA kierroskaarella] olemme ensimmäisen ja toisen Rodun keskikohdalla [eli välissä] – niiden laskeutuessa alaspäin [ts. rodut olivat silloin kierroksen laskevalla kaarella]….. Laske itse, lanoo, ja näe.” (Kommentaari, xx.)

Laskemalla ohjeen mukaan huomaamme, että ylimenoaikana – nimittäin ensimmäisen henkisen eteeris-astraalisen rodun toisella puoliskolla – syntymässä oleva ihmiskunta oli vailla älyllistä aivoainesta. Koska se oli laskevalla kaarellaan ja koska me olemme vastaavalla kohdalla nousevalla kaarella, olemme siis ilman henkistä ainesta, jonka tilalla on nyt älyllinen aines. Sillä muistakaa, että koska me olemme rotukierroksemme viidennessä eli manasa-kaudessa, olemme näin ollen ylittäneet käännekohdan, jossa henki ja aine ovat täysin tasoissa – eli tasapainossa aivoälyn ja henkisen tietoisuuden suhteen. Yksi tärkeä seikka on kuitenkin pidettävä mielessä.

---

[1]  Tiede osa 2, s. 348-349.

[2] Tri A. Wilder sanoo, että Gan-dunîas on muuan Babylonian nimi.

[3]  [Genesis, 3:21.]

[4] Fo-kue-ki on Fa-hsienin matkapäiväkirja.

[5] Journal Asiatique,  7. v., 1855.

[6]  Moses Maimonides, More Nebukhim.

[7]  Kuninkaallisen Tiedeseuran jäsen. – Suom. toim.

[8] Science occulte, s. 464.

[9]  ”Révolutions du globe”, vol. v, s. 464.

[10]  Voimme lukea de Mirvillen kirjasta Des Esprits (vol. II, s. 431), miten ”Geoffroy Saint-Hilaire hymyili typerästi, kun de Paravey näytti hänelle eräistä vanhoista kiinalaisista teoksista ja babylonialaisista tauluista lohikäärmeitä... liskoja ja vesinokkaeläimiä [ainoastaan Australiasta löydettyjä vesieläimiä] jne., sukupuuttoon kuolleita eläimiä, joiden hän oli luullut olleen tuntemattomia maan päällä... ennen hänen omaa aikaansa”.

[11]  Ks. Jes. 30:6: ”Kyykäärmeet ja tuliset lentävät käärmeet… halki vaivan ja ahdistuksen maan” sekä Mooseksen pronssikäärmeen voittamat tuliset käärmeet.

[12]  Niiden nykyään tunnettujen fossiilien, jotka tiedemiehet ovat rekonstruoineet, pitäisi riittää tekemään mahdolliseksi jopa leviatanin, merihirviön, puhumattakaan Jesajan lentävistä käärmeistä eli sârâf mehofefista, jotka sanat käännetään kaikissa heprealaisissa sanakirjoissa: ”sârâf”, palava eli tulinen myrkky, ja ”mehofef”, lentävä. Mutta vaikka kristillinen teologia on aina yhdistänyt molemmat (leviatanin ja sârâf mehofefin) paholaiseen, ilmaisut ovat metaforisia eikä niillä ole mitään tekemistä ”pahan” kanssa. Kuitenkin lohikäärme-sanasta on tullut paholaisen synonyymi. Bretagnessa drouk-sana merkitsee nykyään ”paholainen”, mistä johtuu, kuten Cambry (Monuments Celtiques, s. 299) meille kertoo, englantilaisten pirunhauta, Droghedanum sepulcrum. Languedocissa kutsutaan meteoritulia ja aarnivalkeita nimellä drac, Ranskassa drogg ja Bretagnessa nimellä dreag, wraie (kummitus) [engl. wraith]. Droghedan linna Irlannissa tarkoittaa paholaisen linnaa. (de Mirville, main.teos, III, 423.)

[13]  Ultramontaaniset kirjailijat hyväksyvät aivan vakavissaan koko sarjan isä Kircherin  esittämiä lohikäärmekertomuksia (Oedipus Aegyptiacus, ”De Genere Draconum”). Tuon jesuiitan mukaan hän itse näki lohikäärmeen, jonka muuan roomalainen maanviljelijä tappoi v. 1669 ja jonka Museo Barberinin johtaja lähetti hänelle kuvan maalauttamiseksi tuosta pedosta. Sen isä Kircher myös teki ja julkaisi eräässä painotyössään. Tämän jälkeen hän sai kirjeen Christopher Schereriltä, Sveitsin Soleure-kantonin prefektiltä. Tämä viranomainen todistaa tuossa kirjeessään nähneensä omin silmin yhtenä kauniina kesäiltana v. 1619 elävän lohikäärmeen. Jäätyään parvekkeelleen ”katselemaan täysin selkeää taivaankantta”, hän kirjoittaa, ”näin tulisen, loistavan lohikäärmeen nousevan eräästä Pilatus-vuoren luolasta ja suuntaavan nopeasti kohti Fluelenia järven toiselle puolelle. Se oli suunnattoman suuri, sen häntä oli vielä pitempi ja sen kaula kurotti pitkälle. Sen pää ja leuat olivat kuten käärmeen. Lentäessään se sinkautti ympärilleen valtavasti kipinöitä [?]... Luulin ensin näkeväni meteorin, mutta pian katseltuani huolellisemmin tulin vakuuttuneeksi sen lennon ja ruumiinmuodon perusteella, että näin todellisen lohikäärmeen. Olen iloinen, että voin näin valistaa teidän kunnianarvoisuuttanne noiden eläinten täysin todenperäisen olemassaolon suhteen”; menneitä kaukaisia aikoja koskevassa unessa, kirjailijan olisi pitänyt lisätä.

[14] Vakuuttavana todisteena tästä tosiasiasta kehottaa eräs roomalaiskatolinen kirjailija lukijaa katsomaan Simon de Siennen, runoilijan erään ystävän, maalaamaa kuvaa tapahtumasta Notre Dame du Don -kirkon porttikäytävässä Avignonissa huolimatta siitä, että mahtava paavi ”ei tahtonut sallia tuota lemmen voittoa ylistettävän pyhässä paikassa”, ja lisää: ”Aika on vahingoittanut taideteosta, mutta ei ole heikentänyt sen perimätietoa.” De Mirvillen mainitsemilla aikakautemme ”lohikäärme-paholaisilla” ei näytä olevan onnea, koska ne katoavat niin salaperäisesti museoista, joissa niiden sanotaan olleen. Niinpä lohikäärme, jonka Ulysses Aldovandus palsamoi ja lahjoitti du Sénatin museolle Bolognaan, ”oli siellä vielä v. 1700, mutta ei ole enää”. (De Mirville, main. teos, s. 427.)

[15]  ”Entä käärme?”

[16]  De Mirville, Des Esprits, II, 422.

[17]  De Mirville, main. teos, s. 433.

[18] Sama, s. 431-432.

[19]  Tämä on yhtä todenperäistä kuin jos – muutamia tuhansia vuosia tästä eteenpäin – jonkin uuden uskonnon sokea tunnustaja, joka tahtoisi ylistää omaa uskontoaan ikivanhan kristinuskon kustannuksella, sanoisi: ”Kaikkialla palvottiin nelijalkaista lammasta. Nunna kutsui sitä karitsaksi ja painoi sen povelleen. Pappi pani sen alttarille. Se oli esillä jokaisella pääsiäisaterialla ja sitä ylistettiin äänekkäästi joka temppelissä. Ja kuitenkin kristityt pelkäsivät ja vihasivat sitä. Sillä he tappoivat ja ahmivat sen.” Pakanat eivät ainakaan syö pyhiä symboleitaan. Emme ole kuulleet mistään käärmeiden tai matelijoiden syöjistä paitsi kristillisissä sivistysmaissa, missä aloitetaan sammakoilla ja ankeriailla ja varmaan lopetetaan oikeilla käärmeillä, niin kuin ollaan aloitettu lampaalla ja lopetettu hevosenlihalla.

[20] Panthéon égyptien, 3.

[21]  Aurinko-Khnufis eli Agathodaimon on gnostikkojen Christos, kuten jokainen oppinut tietää. Hän on läheisessä yhteydessä Sofian (viisauden) seitsemään poikaan, Aditin (universaalisen viisauden) seitsemään poikaan, kahdeksannen ollessa Mârtanda, aurinko, ja nuo seitsemän ovat seitsemän planeettahallitsijaa eli -henkeä. Sen vuoksi Khnufis oli valaistuksen, viisauden, henkinen aurinko, tästä syystä kaikkien egyptiläisten vihittyjen suojelija, jollainen Bel-Mardukista (eli Bel-Belitanuksesta) tuli myöhemmin kaldealaisille.

[22]  Hermes eli oikeammin Thot oli yleisnimi. Abud Feda mainitsee teoksessaan Historia Anteislamitica viisi Hermestä, ja nimet Hermes, Nabu ja Thot annettiin vastaavasti eri maissa suurille vihityille. Siten Nebo, Mardukin ja Zer-panitun (jota Herodotos kutsuu Zeus-Belokseksi) poika, jätti nimensä perinnöksi kaikille suurille profeetoille, näkijöille ja vihityille. He olivat kaikki ”viisauden käärmeitä” ja astronomisesti yhteydessä aurinkoon sekä henkisesti viisauteen.

[23]  Champollion, main. teos, teksti 15.

[24]  Tiede osa 2, s. 324.

[25] Genesis, 49:17, 18 ja 5-6.

[26]  Dunlap selittää sanan ”Sod” olevan arcanum, uskonnollinen mysteeri, nojautuen Schindlerin Lexicon Pentaglottoniin, 1201. ”Herran salaisuus on niillä, jotka häntä pelkäävät”, sanoo Psalmi, 25:14. Tämä on kristittyjen väärä käännös, sillä sen pitäisi kuulua: ”Sod Ihoh (Ihohin mysteerit) ovat niille, jotka häntä pelkäävät” (Dunlap, Sod, the Mysteries of Adoni, xi).  ”Al [El] on pelottava Kadeshimin (pappien, pyhien, vihittyjen) suuressa Sodissa (kokouksessa, MYSTEEREISSÄ).” – Psalmi 89:7 (sama). Kadeshim olivat hyvin kaukana pyhyydestä. (Ks. II kirjan lukua ”Kaikkein pyhimmät”.)

[27]  ”Pappiskollegion jäseniä kutsuttiin sodaleiksi”, sanotaan Freundin Latin Lexiconissa (iv, 448). ”SODALIKUNTIA muodostettiin MAHTAVAN ÄIDIN idaealaisissa mysteereissä”, kirjoittaa Cicero (De Senectute, § xiii). Vrt. Dunlap, main. teos, s. xii.

[28]  Baalin pappeja, jotka hyppivät tulien yli. Mutta tämä oli heprean kielinen paikallisnimitys. Serafi merkitsee ”tulista eli liekehtivää myrkkyä”.

[29] Kuolleiden kirja, luku 39. Salaisen opin Kuolleiden kirja -sitaatit ovat enimmäkseen peräisin P. Pierret’n ranskannoksesta vuodelta 1882. – Suom. toim.

[30]  Samat oinaan sarvet esiintyvät Mooseksen päässä joissakin vanhoissa mitaleissa, jotka tämän kirjoittaja näki Palestiinassa ja joista yksi on yhä hänen hallussaan. Sarvet muodostavat osan (Michelangelon) Roomassa sijaitsevan Mooseksen patsaan loistavasta sädekehästä ja ovat pystyssä eivätkä taivutetut alas korviin asti, mutta vertauskuva on sama; tästä johtuu pronssikäärme.

[31]  Mutta katsokaa Le Papyrys Magique Harris, nro V; ja oinaspäistä Ammonia, joka valmistaa ihmisiä savenvalajan pyörällä.

[32]  Brasseur de Bourbourg, Méxique, s. 135, 574.

[33]  Ulûpî kuulostaa aivan atlantislaiselta. Kuten Atlantis, sekään ei ole kreikkalainen eikä sanskritinkielinen nimi, vaan muistuttaa meksikolaisia nimiä.

[34] Mahâbhârata, Âdiparva, säkeet 7788, 7789. Bhâgavatapurâna (ix, xx, 31), kuten kommentaattori Shrîdhara selittää, tekee Ulûpîsta Manipûran kuninkaan tyttären. Mutta edesmennyt pandiitti Dayananda Sarasvati, taatusti tällaisten kysymysten suurin sanskritin kielen ja purânoiden asiantuntija Intiassa, vahvisti henkilökohtaisesti, että Ulûpî oli nâgojen kuninkaan tytär Pâtâlassa eli Amerikassa 5 000 vuotta sitten ja että nâgat olivat vihittyjä.

[35] Hunnuton Isis, teologia osa 1, s. 317.

[36]  Kiinankielessä Fo-ch’ou tarkoittaa kirjaimellisesti Buddhan herraa eli Buddha-Fo’n oppien opettajaa.

[37]  Tämä vuori sijaitsee Kiinan lounaisosassa, melkein Kiinan ja Tiibetin välissä.

[38] Hunnuton Isis, Teologia 1, s. 317.

[39]  Lukija muistakoon, että Zoharissa ja myös kaikissa kabbalistisissa teoksissa väitetään, että ”Metatron yhtyi Shekhinahiin”. Mutta Shekhinah edustaa Ain Sofin verhona (armona) logosta ja on juuri tuo tiedon puu. Sitä vastoin Shamael – logoksen pimeä puoli – asuu ainoastaan tuon puun kaarnassa ja sillä vain on tieto pahasta. Lacour, joka näki lankeemuksessa (Genesis, 3. luku) erääseen egyptiläiseen vihkimykseen kuuluvan kohtauksen, sanoo: ”Ennustuksen puu eli hyvän ja pahan tiedon puu… on Tzyfonin, epäilyksen haltijan, tieto (sanoista, tzy, opettaa, ja fon, epäillä). Tzyfon on yksi Aleimeista. Tapaamme hänet kohta nimellä Nach [Nahash], kiusaaja (Les Aeloim, vol. II, s. 218.) Symbolien tutkijat tuntevat hänet nykyään Jehovan nimellä.

[40]  Tämä on kaikkien kirkkoisien omaksuma mielipide, mutta se ei ole todellinen esoteerinen oppi. Kirous ei alkanut miehen tai naisen muodostamisesta, sillä heidän eroamisensa oli luonnollinen seuraus kehityksestä, vaan se alkoi lain rikkomisesta (vrt. edellä).

[41]  ”Sen kautta (ihimillinen) luonto elää”, ei edes eläimellinen – vaan harhaan johdettu, aistillinen ja paheellinen luonto, joka on ihmisten luoma, ei luonnon. Ks. II osa, XXIV, ”Risti ja pythagoralainen kymmenluku”.

[42] Zohar, I, 172a ja b.

[43] Kommentaari.

[44] The Source of Measures.

[45]  Vrt. II kirja, ”Seitsenluvun salaisuudet”.

[46]  Robert Brown, Jr. F.S.A. The Unicorn: A Mythological Investigation.

[47] Mythical Monster, johdanto, s. 2-4.

[48] Sama, s. 20.

[49] Sama, s. 37.

[50]  De Quatrefages, The Human Species, s. 52.

[51] Manual of Geology, s. 301.

[52] Sama, s. 17.

[53] Milne-Edwards, Recherches sur les mammifères (Paris, 1868-1874), kuva I.

[54]  Kirjan Shan-Hai-Ching eli ”Maan ja meren ihmeitä” esipuhe.

[55]  Tiede osa 2, s. 362-363.

[56] Sama, s. 363.

[57] Sama, s. 363. On arkeologeja, jotka James Fergussonin tavoin kieltävät Intian joka ainoan muistomerkin korkean iän. Teoksessaan Illustrations of the Rock-Cut Temples of India, hän rohkenee lausua hyvin merkillisen mielipiteen, että ”Egypti oli lakannut olemasta kansakuntana ennen kuin [Intian] varhaisimmat luolatemppelit kaivettiin”. Lyhyesti, hän ei tunnusta minkään luolatemppelin olemassaoloa ennen Aokan hallituskautta ja näyttää olevan innokas todistamaan, että useimmat näistä kallioon hakatuista temppeleistä toteutettiin [pitkitettynä aikana] tuon hurskaan buddhalaisen kuninkaan ajasta Magadhan Andhra-dynastian kukistumiseen asti viidennen vuosisadan alussa. Uskomme tällaisen väitteen olevan täysin mielivaltainen. Myöhemmät tutkimukset tulevat varmasti osoittamaan, että se on virheellinen ja perätön.

[58] Sama, s. 363-364.

[59]  Amerikkaa sen löytämisen aikoihin kutsuivat jotkut sikäläiset heimot Atlantaksi.

[60]  Tämän kirjoittamisen jälkeen on ilmestynyt Donelly’n Atlantis, ja pian sen todellinen olemassaolo tulee olemaan tieteellinen tosiasia.

[61]  Se on ollut siten jaettuna tähän päivään asti, ja teosofit ja okkultistit, jotka ovat oppineet jotakin omalla kustannuksellaan dugpuuden salaisesta mutta kieltämättömästä mahdista, tietävät tämän liiankin hyvin.

[62] Hunnuton Isis, tiede osa 2, s. 364, 365.

[63]  Ks. de Mirville, Des Esprits, ”Pneumatologie”.

[64] Hunnuton Isis, tiede osa 2, s. 366.

[65] Main. teos, s. 13-15, lainattu Hunnuttoman Isiksen viitteeseen, tiede osa 2, s. 400-401.

[66] L. Jacolliot, main. teos, s. 308, lainattu Hunnuttoman Isiksen viitteeseen,  s. 401.

[67]  Bamiyanin patsaita muistuttaa myös 60 metrin korkuinen Buddha, joka on lähellä jainalaista siirtokuntaa Etelä-Intiassa ja näyttää olevan ainoa, joka on enää jäljellä.

[68]  Jopa Wilson myöntää, että Râma ja Râvana olivat historiallisiin tosiasioihin perustuvia henkilöitä: ”Etelä-Intian traditiot laskevat kauttaaltaan sivistyksensä alkamisen… ja sivistyneiden hindulaisten [viidennen Rodun] asettumisen maahan siitä, kun Râma voitti Lankân” (Vishnupurâna, vol. III, s. 318) – kun ”jumalien pojat” voittivat atlantislaiset noidat, sanoo todellinen perimätieto.

[69]  Niinpä, esimerkin ottaaksemme, meille näytetään yksi sankari, joka on ensin syntynyt daityojen ”väärämielisenä mutta mahtavana hallitsijana” (Purusha), Hiranyakaipuna, jonka avatâra Nara-simha (ihmisleijona) tappoi. Sitten hän syntyi Râvanana, Lankân jättiläiskuninkaana, jonka tappoi Râma; minkä jälkeen hän jälleensyntyi Shishupâlana, Râjarishi (kuningasrishi) Damaghoshan poikana, jolloin hänet taas tappoi Krishna, Vishnun viimeinen ruumiillistuma. Tämä Vishnun (hengen) rinnakkaiskehitys Daityan kanssa ihmisenä voi tuntua merkityksettömältä, mutta se antaa meille avaimen ei ainoastaan Râman ja Krishnan vastaaviin aikoihin vaan myös tiettyyn psykologiseen mysteeriin.

[70]  Tarkkaan ottaen vasta atlantislaisten ruskeiden ja keltaisten jättiläisrotujen ajasta asti pitäisi puhua ihmisestä, koska vasta neljäs Rotu oli ensimmäinen täydellinen ihmissuku, vaikka se olikin paljon suurempikokoinen kuin me nyt olemme. Kaikki mitä on sanottu atlantislaisista (kahden chelan kirjoittamassa) kirjassa Man, on aivan oikein. Ennen kaikkea tämä Rotu tuli ”mustaksi synnistä” ja saattoi huonoon maineeseen asuroiden, râkshasoiden ja daityojen jumalalliset nimet, jotka siirtyivät jälkimaailmalle paholaisten niminä. Sillä, kuten sanottu, surojen (jumalien) eli devojen ruumiillistuttua Atlantiksen viisaisiin ihmisiin asuroiden ja râkshasoiden nimet annettiin tavallisille atlantislaisille. Ja koska atlantislaiset olivat alituisissa selkkauksissa kolmannen Rodun rippeiden sekä ”tahdon ja joogan poikien” kanssa, heidän nimistään ovat johtuneet heitä koskevat myöhemmät purânoissa esiintyvät allegorat. ”Asura oli yleisnimitys niille atlantislaisille, jotka olivat arjalaisten (jumalien) henkisten sankarien vihollisia.” (Man, s. 77.)

[71]  Ks. säe 24.

[72]  Ks. säkeet 32, 34.

[73]  Yleensä niin kutsuttujen oikeaoppisten kristittyjen käsitykset ”langenneista” enkeleistä tai Saatanasta ovat yhtä merkillisiä kuin ne ovat järjettömiä. Tällaisia yksityiskohdiltaan mitä vaihtelevimpia lausuntoja voitaisiin toistaa tusinan verran, ja kaikki kirjoittajat ovat sivistyneitä maallikkokirjailijoita, ”yliopisto-oppineita” vuosisatamme viimeiseltä neljännekseltä. Niinpä Earth’s Earliest Ages -teoksen tekijä, J. H. Pember, M.A., kirjoittaa paksun teoksen todistaakseen, että teosofit, spiritualistit, metafyysikot, agnostikot, mystikot, runoilijat ja kaikki nykyiset itämaisten kysymysten pohtijat ovat ”Ilman Ruhtinaan” alttiita palvelijoita ja auttamattomasti tuomittuja. Hän kuvaa Saatanaa ja Antikristusta tällä tavoin:

    ”Saatana on vanhan ajan ’Voideltu Kerubi’… Jumala loi Saatanan, kauneimman ja viisaimman kaikista luoduistaan tässä osassa universumiaan ja teki hänestä Maailman Ruhtinaan ja Ilmavallan Herran… Hänet asetettiin Edeniin, joka oli sekä paljon aikaisempi kuin Genesiksen Eden…että täysin erilainen ja todellisempi luonteeltaan muistuttaen Uutta Jerusalemia. Siten tuon viisaudessa ja kauneudessa täydellisen Saatanan laaja valtakunta on meidän maamme ellei koko aurinkokunta… Varmasti meille ei ole paljastettu mitään toista suurempaa tai edes samanarvoista enkelivoimaa. Juudas sanoo itse arkkienkeli Mikaelin osoittaneen Pimeyden Ruhtinaalle ylemmälle kuuluvaa kunnioitusta, niin paha kuin tämä olikin, kunnes Jumala muodollisesti käski hänet pois viralta.” Sitten saamme tietää, että ”Saatanaa ympäröivät hänen luomisestaan lähtien kuninkuuden merkit” (!!); että hän ”heräsi tietoisuuteen ja huomasi ilman täyttyvän Jumalan valittujen riemusoitosta…” Sitten Paholainen ”siirtyy kuninkuudesta papilliseen arvoon” (!!!). ”Saatana oli myös Kaikkein Korkeimman pappi” jne. Ja nyt – ”Antikristus tulee olemaan Saatana ruumiillistuneena” (s. 56-59). Tulevan Apollyonin edelläkävijät ovat jo esiintyneet – he ovat teosofeja, okkultisteja, kirjojen The Perfect Way, Hunnuton Isis, Mystery of the Ages ja Aasian Valo tekijöitä!! Tekijä on jopa huomannut (teosofian) ”avoimesti tunnustetun alkuperän langenneista enkeleistä”, Nefilimistä eli Genesiksen (6. luvun) enkeleistä ja jättiläisistä. Hänen pitäisi huomata omakin polveutumisensa niistä, kuten tämä salainen oppi koettaa osoittaa – jollei hän kiellä kuuluvansa nykyiseen ihmiskuntaan.

[74] Luuk. 10:18.

[75]  ”Iski niin kuin salama.” – Suom. toim.

[76]  Ei ole oikein kutsua Kristusta – niin kuin jotkut teosofit tekevät – ihmisen kuudenneksi prinsiipiksi, buddhiksi. Viimeksi mainittu on itsessään passiivinen ja uinuva prinsiippi, âtmanin henkinen käyttöväline, ilmenneestä maailmansielusta erottamaton. Ainoastaan itsetietoisuuteen yhtyneenä buddhista tulee korkeampi itse ja jumalallinen, erottamiskykyinen sielu. Khristos on seitsemäs prinsiippi, jos jotakin.

[77]  Selvemmin sanottuna, kuka tahansa, joka lukee tuon kohdan Luukkaan evankeliumista, huomaa näiden sanojen seuraavan seitsemänkymmenen lähettilään kertomusta, kun he iloitsevat, että ”saatanatkin [vastaväitteen ja järkeilyn henki eli vastustava voima, koska Saatana merkitsee yksinkertaisesti ’vastustaja’ eli vastapuoli] tottelevat meitä… sinun nimessäsi” (Luuk. 10:17). Mutta  ”sinun nimesi” tarkoittaa Khristoksen eli logoksen eli todellisen jumalallisen viisauden hengen nimeä erotettuna älyllisestä eli pelkästään materialistisesta järkeilystä – korkeampaa itseä lyhyesti sanoen. Ja kun Jeesus huomauttaa tähän: ”minä näin Saatanan niin kuin salaman putoavan taivaasta”, se on vain ilmaus hänen selvänäköisistä kyvyistään hänen ilmoittaessaan heille, että hän tiesi jo sen ja viittasi jumalallisen säteen (jumalien ja enkelien) ruumiillistumiseen, säteen, joka lankesi synnytykseen. Sillä eivät kaikki ihmiset suinkaan hyödy tuosta ruumiillistumisesta, ja joissakin tuo voima pysyy piilevänä ja kuolleena koko elämän ajan. Todella ”ei kukaan muu kuin Isä tiedä kuka Poika on. Eikä sitä, kuka Isä on, tiedä kukaan muu kuin Poika”, kuten Jeesus lisää sitten (Luuk. 10:22) – ja kaikkein vähiten sen tietää ”Kristuksen” kirkko. Ainoastaan vihityt ymmärsivät sanojen ”Isä” ja ”Poika” salaisen merkityksen ja tiesivät niiden tarkoittavan henkeä ja sielua maan päällä. Sillä Kristuksen opetukset olivat okkulttisia opetuksia, joita voitiin selittää vain vihkimyksessä. Niitä ei ollut koskaan tarkoitettu joukoille, sillä Jeesus kielsi kahtatoista menemästä pakanoiden ja samarialaisten luo (Matt. 10:5) ja toisti opetuslapsilleen, että ”Jumalan valtakunnan salaisuus” oli yksin heitä eikä joukkoja varten (Mark. 4:11).

[78]  Ks. XII säkeistön lopussa ”Saatanan myytit”, s. 378-379.

[79]  Niinpä esim. purânoissa sai ”Pulastya”, prajâpati eli Brahmân poika – râkshasoiden kantaisä ja Râvanan isoisä, Lankân suuri kuningas (ks. Râmâyana) – edellisessä syntymässään pojan nimeltä Dattoli, ”joka tunnetaan nykyään Agastya-tietäjänä”, sanotaan Vishnupurânassa. Tästä Dattolin nimestä pelkästään on kuusi muuta muunnosta eli sillä on seitsemän merkitystä. Häntä kutsutaan vastaavasti nimillä Dattoli, Dattâli, Dattotti, Dattotri, Dattobhri, Dambhobhi ja Dambholi. Näillä seitsemällä muunnoksella on kullakin salainen merkityksensä ja esoteerisissa kommentaareissa ne koskevat alkurotujen erilaisia etnologisia luokituksia ja myös fysiologisia ja antropologisia mysteerejä. Sillä aivan varmasti râkshasat eivät ole demoneja vaan yksinkertaisesti alkuaikaisia ja raivokkaita jättiläisiä, atlantislaisia, jotka elivät hajallaan maapallolla, niin kuin viides Rotu nykyisin. Vasishtha on todisteena tästä, jos hänen sanansa Parâsharalle, joka yritti harjoittaa hiukan ”uhriksi” kutsumaansa jâdÛta (noituutta) râkshasoiden tuhoamiseksi, merkitsevät yhtään mitään. Sillä hän sanoo: ”Älä anna useampien näistä viattomista pimeyden hengistä hukkua.” (Ks. yksityiskohtia Mahâbhârata, Âdiparvan, s. 176; myös Lingapurâna, Pûrvârdha, s. 64)

[80]  Eräässä Mestarin kirjeessä on kohta, joka koskee suoranaisesti näitä ruumiillistuvia enkeleitä. Näin sanotaan kirjeessä: ”’Epäonnistumia’ on ja täytyy olla dhyâni-chohanien tai devojen [edellisen planeettakauden edistyneiden olentojen] moniluokkaisissa eteerisissä roduissa samoin kuin ihmisten keskuudessa. Mutta vaikka nämä epäonnistumat ovat liian pitkälle edistyneet ja henkevöityneet, jotta niitä voitaisiin väkivalloin syöstä takaisin dhyâni-chohaniudestaan uuden alkavan kehityksen pyörteisiin alempiin luontokuntiin – niin tapahtuu seuraavaa. Kun uusi aurinkojärjestelmä on kehitettävä, nämä dhyâni-chohanit syntyvät virtauksessa elementaalien ’etunenässä’ [nim. olentojen… jotka tulevat kehittymään ihmiskunnaksi tulevana aikana] ja jäävät piilevänä eli toimettomana henkisenä voimana…syntyvän maailman auraan, kunnes saavutetaan ihmiskehityksen aste… Silloin heistä tulee toimiva voima, joka sekoittuneena elementaaleihin…vähitellen kehittää täydellistä ihmistyyppiä.” Toisin sanoen, kehittää ihmisessä ja antaa hänelle itsetietoisen mielen eli manaksen.

   [Vrt. Mestarien kirjeet A.P. Sinnettille, nro 66, s. 194; ks. myös II kirja, XVIII, ”’Langenneiden enkelien’ myytistä eri merkityksissään” ja XII säkeistö, s. 352-356.]

[81]  Kun maan ja sen planeettaketjun ja ihmisen oli määrä esiintyä.

[82]  Meidän maamme ja fyysisen tajunnantason.

[83]  Kun puhtaat, taivaalliset olennot (dhyâni-chohanit) ja erilaatuiset suuret pitrit saivat tehtäväkseen – toiset kehittää kuviaan (chhâyât) ja tehdä niistä fyysinen ihminen, toiset elähdyttää hänet ja siten antaa hänelle jumalallinen järki ja käsitys luomismysteereistä.

[84]  ”Kuninkaiden hallitsijasuvut”, jotka kaikki pitävät itseään ”voideltuina” halliten ”Jumalan armosta”, vaikka he todellisuudessa hallitsevat aineen, suuren harhan, pettäjän, armosta.

[85]  Vrt. Tämän teoksen II kirja, XIX, ”Onko Pleroma Saatanan pesä?”

[86]  Ks. ”Ihmiskunnan alkuaikaiset manut”.

[87]  ”Taivaallinen ihminen” – huomatkaa jälleen tuo sana – on ”LOGOS” eli ”Poika” esoteerisesti. Sen vuoksi, kun tuo nimitys annettiin Kristukselle (jonka sanottiin olevan Jumala ja varsinainen Jumala), kristillisellä teologialla ei ollut enää valinnanvaraa. Tukeakseen persoonallisen kolminaisuuden dogmiaan sen oli julistettava, kuten se yhä tekee, että kristillinen logos on ainoa oikea ja että kaikki muiden uskontojen logokset ovat vääriä ja ainoastaan Pahan Prinsiipin, SAATANAN, naamioita. Siinä nyt näkee, mihin tämä on johtanut länsimaisen teologian.

[88]  ”Sillä mieli, jumaluus, täynnä kumpaakin sukupuolta, ollen valo ja elämä, synnytti sanallaan toisen mielen eli työntekijän, joka ollen tulen Jumala ja henki muodosti ja muovasi seitsemän muuta hallitsijaa, jotka sulkevat piireihinsä ilmiömaailman ja joiden järjestystä kutsutaan kaitselmukseksi eli kohtaloksi.” (Poimandres, § 9.)

   Tässä on ilmiselvää, että ”järki” (alkuperäinen universaalinen jumalallinen ajatus) ei ole tuntematon ilmenemätön Yksi, koska siinä on molemmat sukupuolet (se on miehinen ja naisellinen), eikä liioin kristittyjen Isä, koska viimeksi mainittu on miehinen eikä androgyyni. Tosiasia on, että Isä, Poika ja Ihminen on toivottomasti sekoitettu Poimandresin käännöksissä.

[89]  Allegoria Prometheuksen tulesta on toinen versio ylpeän Luciferin kapinoinnista. Tämä syöstiin alas pohjattomaan syvyyteen eli yksinkertaisesti maamme päälle elämään ihmisenä. Hindulaisen Luciferin, Mahâsuran, sanotaan myös tulleen kateelliseksi luojan häikäisevästä valosta ja kapinoineen alempien asuroiden (ei jumalten vaan henkien) päänä Brahmâa vastaan. Tästä syystä Shiva syöksi hänet alas Pâtâlaan. Mutta koska filosofia kulkee hindulaisissa myyteissä käsi kädessä allegorisen sepityksen kanssa, paholainen pannaan katumaan ja hänelle tarjotaan mahdollisuus edistyä: hän on esoteerisesti syntinen ihminen, joka voi joogaharjoituksen ja adeptiuden kautta päästä jälleen yhdeksi jumaluuden kanssa. Herkules, aurinkojumala, laskeutuu Haadekseen (vihkimysluolaan) pelastamaan uhrit kärsimyksistään jne. Kristillinen kirkko yksin luo ikuisen piinan paholaiselle ja kadotetuille, jotka se on keksinyt..

[90]  Miksi esim. Éliphas Lévi, tuo hyvin peloton ja suorasanainen kabbalisti, olisi epäröinyt julkaista niin kutsuttua langenneiden enkelien mysteeriä? Että hän tunsi tuon allegorian totuuden ja oikean tarkoituksen – sen uskonnollisessa ja mystisessä samoin kuin fysiologisessa merkityksessä – sen todistavat hänen laajat kirjoituksensa ja usein toistuvat viittauksensa. Kuitenkin Éliphas Lévi viitattuaan siihen satoja kertoja aikaisemmissa teoksissaan sanoo viimeisimmässä kirjassaan Histoire de la Magie, s. 220: ”Me kiistämme kaikin voimin Saatanan yliherruuden ja kaikkiallisuuden. Me emme tällä yritä kieltää emmekä myöntää perimätietoa enkelien lankeemuksesta… mutta jos niin on… silloin kapinoivien enkelien ruhtinas voi parhaassa tapauksessa olla viimeinen ja voimattomin tuomituista – nyt kun hän on eronnut jumaluudesta – joka on kaiken vallan peruste.” Tämä on kyllä epäselvää ja välttelevää, mutta katsokaamme, mitä Hargrave Jennings kirjoittaa oudolla katkonaisella tyylillään:

    ”Sekä Pyhä Mikael että Pyhä Yrjö ovat perustyyppejä. He ovat pyhiä henkilöitä tai kunnioitusta herättäviä sankareita eli jumaloituja voimia. Kumpikin esitetään omine kykyineen ja ominaisuuksineen. Nämä toistuvat ja lisääntyvät – eri nimillä mainittuina – kaikissa mytologioissa [mukaan luettuina kristilliset]. Mutta niiden aate on yleinen. Tämä aate ja tyypillinen käsite on kaikkivoipa sankari – lapsenomainen ’neitseellisessä viattomuudessaan’ – niin voimakas, että tämä jumaltäyteinen viattomuus (Serafit ’tietävät eniten’, kerubit ’rakastavat eniten’) voi hajottaa maailman (joka on niin sanotusti selvästi ilmaistu Luciferin magiassa, mutta tuomittu) huolimatta niistä taidokkaista rakenteista, jotka on Korkeimman luvalla laadittu – taidokkaista rakenteista (tällä ’puolella elämää’), mahtavan luopion, mahtavan kapinoitsijan tekemistä, hänen, joka on kuitenkin samalla ’valontuoja, Lucifer – ’aamutähti’, ’aamun poika’ – kaikkein korkein nimitys ’taivaan ulkopuolella’, sillä taivaassa se ei voi olla, mutta taivaan ulkopuolella se on kaikkea. Luonteensa näennäisesti uskomattomalta puolelta… ominaisuudet ovat vailla sukupuolta – tämä arkkienkeli, Pyhä Mikael, on voittamaton, sukupuoleton, taivaallinen ’energia’ – lausuaksemme hänen suurenmoiset ominaisuutensa – näkymätön ’neitseellinen taistelija’ verhottuna… ja samalla aseistettuna sillä kieltäymyspanssarilla, jota gnostikot kutsuvat ’kieltäytymiseksi luomisesta’. Tämä on toinen myytti, ’myytti myyttien sisällä’… hämmästyttävä ’mysteerien mysteeri’, koska se on niin mahdoton ja ristiriitainen. Yhtä selittämätön kuin Ilmestyskirja. Yhtä ilmoittamaton kuin ’Ilmestys’.” (Phallicism, s. 213.)

    Kuitenkin tämä selittämätön ja ilmoittamaton mysteeri selitetään nyt ja paljastetaan Idän oppien avulla. Mutta kuten tuo hyvin oppinut mutta vielä arvoituksellisempi Phallicismin kirjoittaja sanoo, ei kukaan vihkimätön kuolevainen ymmärtäisi koskaan hänen huomautustensa todellista tarkoitusta.

[91]  ”Luominen” – tietysti aiemmin olleesta ikuisesta periaineesta eli aineesta, joka meidän oppimme mukaan on rajaton, aina olemassa oleva avaruus.

[92]  Luciferiaanit, neljännellä vuosisadalla esiintynyt lahko, jonka väitetään opettaneen, että sielu on lihallinen ruumis, joka siirtyy isältä lapselle; ja lucianistit, toinen vielä varhempi uskonnollinen lahko toiselta vuosisadalta ajanlaskuamme, joka lahko opetti kaiken tämän ja lisäksi, että eläimellinen sielu ei ole kuolematon – filosofoivat molemmat todellisten kabbalististen ja okkulttisten oppien pohjalta.

[93]  Tätä okkultistien ”keskusaurinkoa”, joka tieteenkin on pakko hyväksyä astronomisesti, sillä se ei voi kieltää sitä, että tähtiavaruudessa linnunradan keskellä on keskuskappale, näkymätön ja salaperäinen kohta, meidän aurinkomme ja järjestelmämme aina salattu vetovoiman keskus – tätä ”aurinkoa” tarkkailevat Idän okkultistit eri tavalla. Samalla kun länsimaiset ja juutalaiset kabbalistit (jopa jotkut hurskaat nykyajan astronomit) väittävät, että tässä auringossa jumaluus on erityisesti läsnä – ja pitävät sitä Jumalan tahdonalaisina toimintoina – väittävät itämaiset vihityt, että koska tuntemattoman absoluutin ylijumalallinen olemus on yhtä lailla joka paikassa ja piirissä, on ”keskusaurinko” yksinkertaisesti universaalin elonsähkön keskus, säiliö, jonka sisälle keskittyy tuo jumalallinen säteily, joka on erilaistunut jokaisen luomisen alussa. Vaikka se on vielä laya-tilassa eli neutraalisena, se on kuitenkin puoleensa vetävä kuten myös alati ulos lähettävä elämänkeskus. [H.P.B.]

[94]  Pratt, New Aspects of Life and Religion, s. 287-289.

[95]  Ks. I Osan kommentaaria VII säkeistöön.

[96]  Neljäs ja viides alhaalta lukien, kun aloitetaan fyysisestä ruumiista; kolmas ja neljäs, jos laskemme âtmanista.

[97]  Ajattelen – siksi olen olemassa.” – Suom. toim.

[98] New Aspects of Life and Religion.

[99]  Enkelimäisiä, henkisiä olemuksia, kuolemattomia olemassaolossaan, koska ne ovat ehdollistamattomia ikuisuudessa, mutta aikakautisia ja ehdonalaisia manvantarisissa ilmennyksissään.

[100] Genesis, 3:22.

[101]  Kertomus Prometheuksesta, karmasta ja inhimillisestä tietoisuudesta löytyy tuonnenpaa.

[102]  Muuan englantilainen, jonka hänen oikullinen neroutensa tappoi. Protestanttisen papin poika, josta tuli islamilainen, sitten kiihkeä ateisti ja tavattuaan mestarin, gurun, hän tuli mystikoksi, sitten teosofiksi, joka epäili, lankesi epätoivoon. Hän hylkäsi valkoisen magian ja siirtyi mustaan, tuli mielenvikaiseksi ja liittyi roomalaiskatoliseen kirkkoon. Sitten taas hän kääntyi ympäri, julisti anateemansa kirkolle, tuli jälleen ateistiksi ja kuoli kiroten ihmiskunnan, tiedon ja Jumalan, johon oli lakannut uskomasta. Hallussaan kaikki esoteeriset tiedot ”taivaan sodan” kirjoittamiseksi hän teki siitä puolipoliittisen artikkelin, jossa sekoitti Malthuksen Saatanaan ja Darwinin astraalivaloon. Rauha olkoon hänen – kuorelleen. Hän on varoituksena cheloille epäonnistumisesta. Hänen unohtunut hautansa on nyt nähtävänä Junagahrin islamilaisella hautausmaalla Kathiawarissa Intiassa.

[103]  Tekijä puhuu aktiivisesta, taistelevasta, tuomitsevasta Jehovasta ikään kuin hän olisi Parabrahmanin synonyymi! Olemme lainanneet tästä artikkelista osoittaaksemme, missä kohden se eroaa teosofisista opetuksista. Muuten siihen vedottaisiin jonakin päivänä meitä vastaan, niin kuin yleensä tehdään kaikella sillä, mitä The Theosophistissa julkaistaan. [H.P.B.]

[104]   [”Mirza Moorad Alee Beg alias Godolphin Mitford, ”The War in Heaven”, The Theosophist, vol. III, joulukuu 1881, s. 68.]

[105]  Kabbalaa selittäessään tri H. Pratt sanoo: ”Henki oli ihmiselle [oikeammin juutalaiselle rabbille?] ruumiiton, ruumiillistumaton eli osattomaksi jäänyt ja alentunut olento ja tästä syystä sen käsitemerkkinä on nahash, ’osattomaksi jäänyt’. Sitä kuvattiin niin, että se tuli viekoittelemaan ihmiskuntaa – miestä naisen kautta… Tämän nahashin kuvassa tuota henkeä edustaa käärme, koska siltä puuttuvat ruumiilliset jäsenet ja käärmettä pidettiin osattomaksi jääneenä sekä turmeltuneena ja kurjana olentona” (New Aspects, s. 235). Symbolien suhteen on niitä, jotka hyväksyvät mieluummin käärmeen symbolin – viisauden ja ikuisuuden vertauskuvan, joka on raajoja vailla – kuin jodin (*) – Jehovan runollisen ideogrammin kabbalassa – miehisen synnytysvoiman symbolin.

[106]  Viittaa Arkhimedeen lausuntoon, että hän siirtäisi maapallon asemiltaan, jos vain löytäisi tukikohdan vivulleen. – Suom. toim.

[107] Zohar, iii, 61c.

[108]  Daksha, ”älykäs, kyvykäs”. ”Tähän nimeen kuuluu tavallisesti idea luovasta voimasta.” Hän on Brahmân ja Aditin poika ja toisten tulkintojen mukaan itsesyntyinen voima, joka Minervan lailla putkahti esiin isänsä ruumiista. Hän on prajâpatien – olemassaolon herrojen eli luojien – päällikkö. Vishnupurânassa Parâshara sanoo hänestä, että ”kussakin kalpassa (tai manvantarassa) Daksha ja muut syntyvät ja jälleen hävitetään”. Ja Rig Vedassa sanotaan, että ”Daksha syntyi Aditista ja Aditi Dakshasta”, mikä viittaa saman jumalallisen olemuksen ikuiseen sykliseen jälleensyntymiseen.

[109] Bhagavatapurâna, IV, 24, 4.

[110]  Mikään näistä ryhmistä ei ole pitreistä eli synnyttäjistä erillään, niin kuin Manussa (iii, 284) sanotaan. ”Nämä viisaat kutsuvat meidän isiämme vasuiksi, isänisiämme rudroiksi, meidän isänisien isiämme âdityoiksi, Vedojen tekstin mukaisesti” eli ”tämä on ikuinen Vedojen teksti”, sanoo toinen käännös.

[111]  Niin kuin edesmennyt G. Smith on nyt havainnut babylonialaisesta sylinterikirjallisuudesta, samoin oli kaldealaisessa teogoniassa. Ishtar oli ”taivaan ja maan vanhin”. Hänen alapuolellaan oli Igigi eli taivaan enkelit ja Anûnnaki eli maan enkelit. Näiden alapuolella oli taas erilaisia henkien ja ”haltijoiden” luokkia, joita kutsuttiin nimillä Sedu, Vadukku, Ekimu, Gallu – joista jotkut olivat hyviä, toiset pahoja. (Ks. ”Babylonian Mythology”)

[112]  Jotkut ylempiä, toiset alempia vastatakseen erilaisten jälleensyntyvien monadien karmaa, jotka monadit eivät kaikki voineet olla puhtaudeltaan samaa astetta viimeisissä syntymissään muissa maailmoissa. Tämä selittää rotujen erilaisuudet, villien alemmuuden ja muut inhimilliset eroavuudet.

[113]  Näin sanoo Topinard (L’Antropologien englanninkielisessä editiossa, jonka esipuheen professori Broca on kirjoittanut): ”Ihmiselimistössä on siis KOLME pääväriä: nimittäin punainen, keltainen ja musta, jotka sekoittuen vaihtelevasti valkoisen värin kanssa saavat aikaan nuo lukuisat värivivahteet, joita näkyy ihmiskunnassa…” (s. 344). Tässä tiede tukee jälleen tahtomattaan okkultismia.

[114]  On muistettava, että tässä puhutut ”viimeiset jäännökset” tarkoittavat tuon ”suuren mantereen” osia, jotka olivat yhä jäljellä, eivätkä mitään niistä lukuisista saarista, jotka olivat olemassa samaan aikaan kuin itse manner. Platonin ”saari” esim. oli yksi näistä jäännöksistä, muut olivat vajonneet eri aikakausina aiemmin. Muuan okkulttinen ”traditio” opettaa, että tuollaisia uppoamisia tapahtuu aina kun on ”henkisen auringon” pimennys.

[115]  Ks. myöhempiä huomautuksia Juuri- ja Siemen-Manuista sekä lukua ”Ihmiskunnan alkuaikaiset Manut”.

[116]  Gladstonen epäonnistunut yritys sovittaa Genesiksen selostus yhteen tieteen kanssa (ks. Nineteenth century: ”Dawn of Creation”, ”Proem to Genesis”, 1886) on vetänyt hänen päälleen Huxleyn sinkauttamat Jupiterin salamat. Kuolleen kirjaimen mukainen kuvaus ei anna aihetta sellaiselle yritykselle, ja hänen nelinäinen järjestyksensä eli elollista luomista koskeva jakonsa on tullut siksi kiveksi, joka sen sijaan että tappaisi ystävän otsalla nukkuvan kärpäsen tappaakin itse ihmisen. Gladstone tappoi Genesiksen ainiaaksi. Mutta tämä ei todista, ettei tuossa kertomuksessa olisi mitään esoterismia. Se tosiasia, että juutalaiset ja kaikki kristityt, sekä nykyiset että varhaiset lahkot, ovat ottaneet kertomuksen kirjaimellisesti kahdentuhannen vuoden ajan, todistaa ainoastaan heidän tietämättömyyttään ja osoittaa vihittyjen rabbien suuren nerokkuuden ja kekseliäisyyden, kun he ovat laatineet esoteerisesti kaksi kertomusta – elohistisen ja jehovistisen – ja ovat tarkoituksellisesti sekoittaneet niiden merkityksen alkuperäistekstin vokaalittomien kaiverrusten eli sanamerkkien avulla. Luomisen kuusi päivää – jom – tarkoittaa kuutta kehityskautta ja seitsemäs on täydellisyyden (eikä levon) huippukohta. Nämä viittaavat seitsemään kierrokseen ja seitsemään Rotuun, joissa kussakin on erilainen ”luominen”. Mutta sanat boker, päivänkoitto eli aamu, ja ereb, iltahämärä – joilla on esoteerisesti sama merkitys kuin sanskritin sanalla samdhya, hämärä – ovat johtaneet syytökseen mitä törkeimmästä tietämättömyydestä kehitysjärjestyksen suhteen.

[117]  Ks. Laing, Modern Science and Modern Thought, s. 337.

[118] Hindu Classical Dictionary, hakusana Kashyapa.

[119] Main. teos, s. 335.

[120]  ”Seuraa yhdenmukaisuuden lakia” – mestarit opettavat. Âtma-buddhi on kaksinainen ja manas kolminainen, koska edellisellä on kaksi olemuspuolta ja jälkimmäisellä kolme, ts. varsinaisena prinsiippinä, joka korkeammalta puoleltaan pyrkii âtma-buddhia kohti ja alemmassa luonnossaan seuraa kâmaa, maallisten ja eläimellisten halujen ja himojen tyyssijaa. Verratkaa nyt Rotujen kehitystä, joista ensimmäinen ja toinen ovat âtma-buddhin luontoa, niiden passiivisia henkisiä jälkeläisiä, ja kolmas kantarotu ilmentää kolmea selvää jaotusta eli aspektia fysiologisesti ja psyykkisesti. Varhaisin on synnitön, keskimmäiset osat herättävät älyllisyyteen ja kolmas ja viimeinen on ehdottomasti eläimellinen, ts. manas sortuu kâman kiusauksiin.