[Sivut e 301-402]

__________

KANTAROTUJEN KEHITYS NELJÄNNESSÄ KIERROKSESSA

*)                     Kuva: Rotujen meridiaani                 **)

*) Laskeva kaari                               

Fyysisen ja älyllisen luonnon kehitys

ja henkisyyden asteittainen taantuminen

**) Nouseva kaari

Henkisyyden jälleenkehitys eli paluu ja

aineellisuuden ja pelkän aivoälyn asteittainen väheneminen

Rotujen käännekohta

[VII Root Race = vii kantarotu.]

[e301] Me olemme vasta neljännessä kierroksessa, ja viidennessä tullaan saavuttamaan manaksen täydellinen kehitys, suoranaisena säteenä universaalista MAHATISTA – vapaana aineesta. Mutta kuten kullakin alarodulla ja kansalla on kehityskierroksensa ja -vaiheensa, jotka toistuvat pienemmässä asteikossa, vielä enemmän tämä pätee kantarotujen suhteen. Meidän rotumme on siis kantarotuna ylittänyt päiväntasauspiirinsä ja kiertää eteenpäin henkisellä puolella. Mutta jotkin alaroduistamme ovat vielä kansallisten kierrostensa varjoisalla laskevalla kaarella, toiset taas – vanhimmat – ovat ylittäneet kriittisen kohdan, jossa ainoastaan selviää rodun, kansan tai heimon eloonjääminen tai häviäminen, ja ovat alarotuna henkisen kehityksen huipussa.

Nyt käy ymmärrettäväksi, miksi ”liikasilmä” on asteittain muuttunut pelkäksi rauhaseksi, sen jälkeen kun ne, joita olemme päättäneet kutsua lemurialaisiksi, olivat langenneet fyysisesti.

On omituista, että ihmisessä ovat erityisesti aivopuoliskot ja sivuontelot kehittyneet ja että näkökukkulat, corpora quadrigemina ja corpora striata ovat pääasiallisesti kehittyneet nisäkkäiden aivoissa. Lisäksi väitetään, että ihmisen älyä voidaan jossain määrin mitata hänen aivojensa keskipoimujen ja aivopuoliskojen etuosan kehittymisellä. Tuntuisi luonnolliselta seuraukselta, että jos käpyrauhasen kehitystä ja kasvavaa kokoa voidaan pitää ihmisen astraalisen kapasiteetin ja henkisten taipumusten ilmaisijana, sen pääkallon osan pitäisi olla vastaavasti kehittynyt eli käpyrauhasen olisi pitänyt kasvaa aivopuoliskojen takaosan kustannuksella. Tämä on omituinen päätelmä, joka saisi vahvistuksen tässä tapauksessa. Alhaalla ja takana on pikkuaivot, joita on pidetty ihmisen animaalisten taipumusten tyyssijana ja joiden tiede myöntää olevan kaiken fysiologisesti yhteistoiminnallisen liikkumisen, kuten kävelemisen, syömisen jne. pääkeskus. Edessä, aivojen etuosassa – aivopuoliskoissa – tapahtuu erityisesti ihmisen älyllisten kykyjen kehitys. Keskellä halliten kumpaakin ja erityisesti eläimellisiä toimintoja on tuo kehittynyt käpyrauhanen, joka on yhteydessä kehittyneemmän eli henkisen ihmisen kanssa.

Muistettakoon, että nämä ovat ainoastaan fyysisiä vastaavuuksia, aivan niin kuin tavalliset ihmisaivot ovat muistin talletuselin, mutta eivät itse muisti.

Tämä on siis se elin, joka on synnyttänyt niin monia legendoja ja perimätietoja muun muassa ihmisistä, joilla oli yksi pää mutta kahdet kasvot. Niitä voidaan löytää useista kiinalaisista teoksista, ja sitä paitsi niihin viitataan [e302] kaldealaisissa katkelmissa. Paitsi jo mainitusta teoksesta Shan-Hai-Ching, koonnut Kung Chia keisari Yün vuonna 2255 eaa. teettämän yhdeksän uurnan kaiverruksista, näitä legendoja voidaan löytää toisesta teoksesta nimeltään Bambukirjat ja kolmannesta nimeltään ’Erh ya, jonka tekijän oli perimätiedon mukaan vihkinyt Chou Kung, joka oli Wu Wangin, Chou-dynastian ensimmäisen keisarin (1122 eaa.) eno, sanoo Charles Gould kirjassaan Mythical Monsters. Bamboo Books sisältää Kiinan muinaiset aikakirjat, jotka löydettiin 279 jaa. vuonna 295 eaa. kuolleen Wain kuninkaan Hsiangin hautaa avattaessa. Nämä molemmat teokset mainitsevat ihmisiä, joilla oli yhdessä päässä kahdet kasvot – toiset edessä ja toiset takana.[1]

Okkultismin tutkijoiden tulisi vielä tietää, että ”KOLMAS SILMÄ” ON EROTTAMATTOMASTI YHTEYDESSÄ KARMAAN. Tämä oppi on niin mystinen, että vain harvat ovat kuulleet siitä.

”Ðivan silmä” ei surkastunut kokonaan ennen neljännen Rodun loppua. Kun henkisyydestä ja kaikista kolmannen Rodun deva-ihmisen jumalallisista kyvyistä ja ominaisuuksista oli tehty fyysisen ihmisen vasta heränneiden fysiologisten ja psyykkisten himojen apuvälineitä, eikä päinvastoin, tuo silmä menetti voimansa. Mutta sellainen oli kehityksen laki eikä se täsmällisesti ottaen ollut mikään LANKEEMUS. Syntiä ei ollut noiden vasta kehittyneiden voimien käyttö, vaan väärinkäyttö, se että tehtiin majasta, joka oli aiottu jumalan asunnoksi, kaikenlaisen henkisen pahuuden temppeli. Ja jos me sanomme ”synti”, teemme sen pelkästään siksi että jokainen ymmärtäisi tarkoituksemme, sillä karma[2] olisi oikea nimitys tässä tapauksessa. Sitä lukijaa, joka joutuu hämilleen kun puhutaan ”henkisestä” eikä ”fyysisestä” pahuudesta, muistutetaan siitä tosiseikasta, ettei voi olla mitään fyysistä pahuutta. Ruumis on vain vastuuton väline, psyykkisen, jopa ”henkisen ihmisen” työkalu. Sitä vastoin atlantislaisten tapauksessa juuri henkinen olento teki syntiä, sillä henkinen aines oli vielä ihmisen ”mestari”-prinsiippi noina aikoina. Siten noihin aikoihin monadimme saattoivat matkaan viidennen Rodun raskaimman karman.

Koska tämäkin lause voi olla hämmentävä, sitä on paras selittää niille, jotka eivät tunne teosofisia opetuksia.

Kysymyksiä karmasta ja jälleensyntymisestä tehdään jatkuvasti, ja tässä asiassa näyttää vallitsevan suuri sekaannus. Eniten hämillään ovat ne, jotka ovat syntyneet ja kasvatetut kristilliseen uskoon ja ovat tottuneet ajatukseen, [e303] että Jumala luo uuden sielun jokaista vastasyntynyttä lasta varten. He kysyvät, voiko maan päälle ruumiillistuvien monadien lukumäärä olla siinä tapauksessa rajoitettu, mihin heille vastataan myöntävästi. Sillä olkoon ruumiillistuvien monadien lukumäärä käsitystemme mukaan mikä tahansa – vaikka ottaisimme huomioon sen tosiasian, että aina toisesta Rodusta asti, jolloin seitsemän monadiryhmää sai vastaavat ruumiinsa, voidaan laskea useita syntymiä ja kuolemia jokaista sekuntia kohti jo kuluneina pitkinä aikakausina – silti sillä täytyy olla rajansa. On sanottu, että karma-nemesis, jonka palvelijatar luonto on, järjesti kaiken mitä sopusuhtaisimmin; ja että sen vuoksi uusien monadien sisään tulviminen eli saapuminen oli lakannut niin pian kuin ihmiskunta oli saavuttanut täydellisen fyysisen kehityksensä. Mitään uusia monadeja ei ruumiillistunut atlantislaisten keskikohdan jälkeen. Tästä johtuen muistaessamme, että – lukuun ottamatta nuorena kuolleita lapsia ja niitä yksilöitä, joiden elämän on jokin onnettomuus väkivalloin katkaissut – ei mikään henkinen olento voi jälleensyntyä ennen kuin monen vuosisadan jakso on kulunut umpeen, jo pelkästään tällaiset aukkokohdat osoittavat, että monadien lukumäärä on välttämättä äärellinen ja rajoitettu. Sitä paitsi muillekin eläville olennoille on varattava riittävä aika niiden kehitystä varten.

Tästä johtuu väite, että monet meistä purkavat vielä nyt atlantislaisissa ruumiissa aiheuttamiensa pahojen karmallisten syiden seurauksia. KARMAN LAKI on kietoutunut pääsemättömästi jälleensyntymisen lakiin.

Ainoastaan tieto siitä, että sama yksilö syntyy yhä uudelleen koko elämänkierroksen ajan; varmuus siitä, että samojen MONADIEN – niiden joukossa monien dhyâni-chohanien eli itse ”jumalien” – on kuljettava ”välttämättömyyden kehän” läpi, saaden tässä jälleensyntymässä korvauksen edellisessä elämässä koetusta kärsimyksestä tai rangaistuksen silloin tehdyistä rikoksista; että juuri nuo monadit, jotka astuivat ensimmäisen Rodun tyhjiin, tajuttomiin, pitreistä alkunsa saaneisiin kuoriin eli astraalimuotoihin, ovat samoja, jotka ovat nyt keskuudessamme – niin, ehkä me itse olemme niitä; ainoastaan tämä oppi, me sanomme, voi selittää meille hyvän ja pahan mystisen ongelman ja selvittää ihmiselle elämän kauhean ja näennäisen epäoikeudenmukaisuuden. Ei mikään muu kuin tämä varmuus voi rauhoittaa järkkynyttä oikeudentuntoamme. Sillä kun joku, joka ei tunne tätä jaloa oppia, katsoo ympärilleen ja huomaa syntymän ja kohtalon, älyn ja kykyjen erilaisuudet; kun hän näkee kunniaa koituvan tyhmille ja paheellisille, joille onnetar on tuhlannut suosiotaan pelkän etuoikeutetun syntyperän nojalla, ja näkee lähimmän naapurin kaikkine järjen kykyineen ja jaloine hyveineen – kaikin tavoin ansiokkaamman – menehtyvän hätään ja myötätunnon puutteeseen; kun hän näkee kaiken tämän ja saa kääntyä pois kykenemättä huojentamaan tätä ansaitsematonta kärsimystä, vaikka korvissa soivat sydäntä raastavat [e304] tuskanhuudot hänen ympärillään – silloin siunattu tieto karmasta yksin estää häntä kiroamasta elämää ja ihmisiä sekä heidän otaksuttua luojaansa.[3]

Kaikista niistä kauheista parjauksista ja syytöksistä, joita yksijumalaiset tosiasiassa heittävät Jumalansa ylle, mikään ei ole suurempi tai anteeksiantamattomampi kuin se (miltei aina) väärä nöyryys, joka saa hurskastelevan kristityn väittämään kaiken pahan ja ansaitsemattoman vastoinkäymisen yhteydessä, että ”se on Jumalan tahto”.

Tomppelit ja ulkokullatut! Pilkkaajat ja tekopyhät farisealaiset, jotka puhuvat samassa hengenvedossa Jumalansa ja luojansa loppumattomasta armeliaasta rakkaudesta ja huolenpidosta avutonta ihmistä kohtaan ja siitä, että sama Jumala ruoskii hyviä, parhaita luoduista ja antaa heidän vuodattaa verensä kuiviin niin kuin kyltymätön Molokh! Vastataanko meille tähän Congreven sanoin:

”Vaan kukapa rohkenee Ikuista Oikeudenmukaisuutta tilille panna?”

Johdonmukaisuus ja yksinkertainen terve järki, me vastaamme. Jos meitä pyydetään uskomaan ”perisyntiin”, kunkin sielun yhteen ainoaan elämään täällä maan päällä ja ihmisenkaltaiseen jumalolentoon, joka näyttää luoneen jotkut ihmiset ainoastaan siitä ilosta, että tuomitsee heidät ikuiseen helvetin tuleen (ja tämä huolimatta siitä ovatko he hyviä vai pahoja, sanoo predestinaatio-opin kannattaja),[4] niin miksei jokainen ajattelukyvyillä varustettu ihminen tuomitsisi vuorostaan tuollaista roistomaista jumalolentoa? Elämä tulisi sietämättömäksi, jos pitäisi uskoa Jumalaan, jonka ihmisen epäpuhdas mielikuvitus on luonut. Onneksi hän on olemassa vain ihmisten uskonkappaleissa ja joidenkin runoilijoiden sairaalloisessa kuvittelussa heidän uskoessaan ratkaisseensa ongelman puhuttelemalla häntä näin:

Sä suuri mystinen voima

Joka ihmisviisauden ylpistyvän

Oot hämilleen saattanut

Sekoittanut uskaltavan tutkistelun

Koetellaksesi julkeiden luotujesi uskoa!…

Tarvitaan todellakin vankkaa ”uskoa” tajuamaan, miksi on ”julkeata” kysellä sen oikeudenmukaisuutta, joka luo avuttoman pienen ihmisen vain ”saattaakseen” hänet ”hämilleen” ja koetellakseen sitä ”uskoa”, minkä tuo ”voima” sitä paitsi on ehkä unohtanut ellei laiminlyönyt antaa hänelle, niin kuin joskus on sattunut.

Verratkaa tätä sokeaa uskoa tuohon järjen todistuksiin ja elämänkokemuksiin perustuvaan filosofiseen vakaumukseen karma-nemesiksestä eli korvauksen laista. Tämä laki – olkoon se tietoinen tai [e305] tiedoton – ei määrää ennalta ketään eikä mitään. Se on todella olemassa ikuisuudesta asti ja ikuisuudessa, sillä se on itse IKUISUUS. Sellaisena, koska mikään toiminta ei voi olla itse ikuisuuden veroinen, sen ei voida sanoa toimivan, sillä se on itse TOIMINTA. Ei näet aalto ihmistä hukuta, vaan sen raukan persoonallinen teko, joka antautuu tahallaan valtameren maininkeja ohjaavien lakien persoonattoman toiminnan alaiseksi. Karma ei luo mitään eikä suunnittele. Ihminen itse suunnittelee ja luo syitä, ja karman laki sovittaa seuraukset. Tuo sovittelu ei ole mikään teko vaan universaali harmonia, joka pyrkii aina takaisin alkuperäiseen tilaansa, niin kuin liian voimakkaasti alas taivutettu oksa ponnahtaa vastaavalla voimalla takaisin. Jos oksa sattuu nyrjäyttämään käden, joka yritti taivuttaa sitä luonnollisesta asennostaan, pitääkö meidän sanoa, että tuo oksa taittoi kätemme vai että oma tyhmyytemme on saattanut meidät vaikeuksiin?

Karma ei ole koskaan yrittänyt hävittää älyllistä ja yksilöllistä vapautta, niin kuin yksijumalaisten Jumala. Se ei ole sekoittanut käskyjään pimeydessä saattaakseen ihmisen ymmälle, eikä se rankaise sitä, joka uskaltaa tutkia tarkoin sen mysteerejä. Päinvastoin se, joka paljastaa tutkimalla ja meditaation avulla sen kiemurtelevat polut ja valaisee niitä pimeitä teitä, joiden mutkiin niin moni hukkuu elämän labyrinttia tuntematta, työskentelee kanssaihmistensä hyväksi. KARMA on ehdoton ja ikuinen laki ilmennyksen maailmassa, ja koska voi olla ainoastaan yksi ehdoton, samoin kuin yksi ikuinen aina läsnäoleva Syy, karmaan uskovia ei voi pitää ateisteina eikä materialisteina – vielä vähemmän fatalisteina:[5] [e306] sillä karma on sama kuin Tuntematon, jonka yksi puoli se on vaikuttaessaan ilmiömaailmassa.

Läheisesti tai mieluummin erottamattomasti yhtyneenä karman lakiin on siis jälleensyntymisen laki eli että sama henkinen yksilöllisyys jälleensyntyy pitkään, miltei loputtomaan persoonallisuuksien sarjaan. Persoonallisuudet ovat ikään kuin saman näyttelijän esittämiä erilaisia pukuja ja henkilöhahmoja, joiden kunkin kanssa näyttelijä samastaa itsensä ja yleisökin pitää häntä samana muutaman tunnin ajan. Sisäinen eli todellinen ihminen, joka personoi noita henkilöhahmoja, tietää koko ajan olevansa Hamlet lyhyen aikaa muutamissa näytöksissä, mikä kuitenkin inhimillisen harhan tasolla vastaa Hamletin koko elämää. Ja hän tietää olleensa edellisenä iltana kuningas Lear ja sitä edeltävänä iltana vuorostaan Othello, mutta ulkonainen näkyvä henkilöhahmo on olevinaan tietämätön tuosta tosiasiasta. Jokapäiväisessä elämässä tuo tietämättömyys on valitettavasti aivan liian todellista. Pysyvä yksilöllisyys on kuitenkin täysin selvillä siitä, vaikka fyysisen ruumiin ”henkisen” silmän surkastumisen vuoksi tuo tieto ei voi painautua pettävän persoonallisuuden tajuntaan.

Fyysisen kolmannen silmän sanotaan olleen kolmannen kantarodun ihmisillä ja siitä pitäen ihmisillä aina lähes neljännen kantarodun kolmannen ALArodun keskivaiheille asti, jolloin ihmisruumiin lujittumisesta ja täydellistymisestä johtuen se hävisi ulkonaisesta ruumiinrakenteesta. Psyykkisesti ja henkisesti sen mentaalinen ja visuaalinen havaintokyky kesti lähes neljännen Rodun loppuun, jolloin se lakkasi kokonaan toimimasta ihmiskunnan aineellisuuden ja turmeltuneisuuden takia, ennen Atlantiksen päämantereen uppoamista. Ja nyt voimme palata vedenpaisumuksiin ja niiden moniin ”Nooiin”.

Tutkijan on pidettävä mielessään, että Genesiksessä mainitun kaltaisia vedenpaisumuksia oli monia, ja kolme paljon tärkeämpääkin, joita kuvataan luvussa, jossa puhutaan esihistoriallisista mantereista. Välttääksemme kuitenkin virheellisiä otaksumia meidän on tässä kohtaa selitettävä vielä uudelleen sitä väitettä, että esoteerisessa opissa on paljon samaa kuin hindujen pyhien kirjojen legendoissa; että hindujen kronologia on lähes sama kuin edellisen – vain selitetty ja tehty selvemmin; ja lopulta että Vaivasvata Manu – yleisnimi kylläkin! – oli arjalaisten Nooa ja hänen prototyyppinsä myös okkultistien uskomuksen mukaan.[6]

[e307]

IHMISKUNNAN ALKUAIKAISET MANUT

Ne, jotka tietävät, että ”suuri tulva”, joka yhdistettiin kokonaisen mantereen vajoamiseen – lukuun ottamatta sitä osaa, mistä tuli muutamia saaria –, ei olisi voinut tapahtua niin kauan kuin 18 miljoonaa vuotta sitten ja että Vaivasvata Manu on intialaisten Nooa ja yhteydessä Matsyaan (eli kalaan), Vishnun avatâraan, voivat olla hämillään johtuen tästä edellä olevien tosiasioiden ja aikaisemmin esitetyn kronologian välisestä ristiriidasta. Mutta todellisuudessa siinä ei ole mitään ristiriitaa. Lukijaa pyydetään tutkimaan The Theosophistin, vol. IV, heinäkuu 1883, artikkelia ”Seitsemäinen prinsiippi esoterismissa”, niin hänelle selviää koko asia. Uskon, että okkultistit eroavat bramiineista tuon selityksen suhteen.

Kuitenkin niitä varten, joilla ei ehkä ole käytettävissä tuota The Theosophistia, toistettakoon tässä pari kohtaa:

…Kuka oli Manu, Svâyambhuvan poika? Salainen oppi kertoo meille, että tämä Manu ei ollut ihminen vaan edustaa ensimmäisiä ihmisrotuja, jotka kehittyivät dhyâni-chohanien (devojen) avulla ensimmäisen kierroksen alussa. Mutta hänen Laeissaan (kirja I, 80) sanotaan, että jokaisessa kalpassa eli ”väliajalla luomisesta luomiseen” (oikeammin väliajalla yhdestä pienemmästä ”pralayasta” toiseen[7]) on neljätoista Manua; ja että ”nykyisellä jumalallisella kaudella on ollut tähän mennessä seitsemän Manua”. Ne jotka tietävät, että kierroksia on seitsemän, joista olemme läpikäyneet kolme ja olemme nyt neljännessä; ja joille [e308] on opetettu, että on seitsemän aamunkoittoa ja seitsemän iltahämärää eli neljätoista manvantaraa; että jokaisen kierroksen alussa ja lopussa ja planeetoilla ja niiden välillä on ”herääminen harhaelämään” ja ”herääminen todelliseen elämään”; ja että lisäksi on olemassa ”Juuri-Manuja” ja niin kuin meidän on kömpelösti käännettävä ”Siemen-Manuja” – siemenet tulevan kierroksen ihmisrotuihin [eli shishtat – kelvollisimmat eloonjääneet[8]] (mysteeri, joka ilmaistaan ainoastaan niille, jotka ovat läpäisseet kolmannen vihkimysasteensa); ne, jotka ovat oppineet kaiken tämän, ovat paremmin valmiita ymmärtämään seuraavan tekstin merkityksen. Hindulaisten pyhissä kirjoissa sanotaan, että ”ensimmäinen Manu tuotti kuusi muuta Manua (seitsemän alkuaikaista Manua yhteensä) ja nämä vuorostaan saivat aikaan kukin seitsemän muuta Manua”[9] – joiden viimeksi mainittujen jälkeläiset merkitään okkulttisissa kirjoituksissa 7 x 7. Tästä käy selville, että Manun – viimeisen, neljännen kierroksen ihmiskuntamme alkuunpanijan – on oltava seitsemäs, koska me olemme neljännessä kierroksessamme,[10] ja että A-pallolla on Juuri-Manu ja G-pallolla Siemen-Manu. Aivan niin kuin jokainen planeettakierros alkaa ”Juuri-Manun” (Dhyâni-Chohanin) esiintymisellä ja päättyy ”Siemen-Manuun”, niin esiintyy vastaavasti kullakin planeetalla ihmiskauden alussa Juuri- ja lopussa Siemen-Manu.[11] Edellä olevasta huomaa selvästi, että manu-antarinen kausi tarkoittaa, niin kuin nimikin sanoo, aikaa kahden Manun [e309] tai Dhyâni-Chohanin esiintymisen välillä. Tästä syystä pienempi manvantara on seitsemän rodun pituinen aika kullakin planeetalla ja suurempi manvantara on yhden ihmiskierroksen aika planeettaketjun ympäri. Sitä paitsi koska sanotaan, että kukin seitsemästä Manusta luo 7 x 7 Manua ja että seitsemällä planeetalla kussakin kierroksessa on 49 kantarotua, silloin jokaisella kantarodulla on oma Manunsa. Nykyistä seitsemättä Manua kutsutaan ”Vaivasvataksi” ja hän vastaa eksoteerisissa teksteissä sitä intialaisten Manua, joka edustaa babylonialaisten Xisuthrosta ja juutalaisten Nooaa. Mutta esoteerisissa kirjoissa meille kerrotaan, että Vaivasvata Manu, meidän viidennen Rotumme alkuunpanija – joka pelasti sen siitä tulvasta, joka hävitti lähes kokonaan neljännen Rodun (Atlantiksen) – ei ole se seitsemäs Manu, joka mainitaan Juuri- eli Alku-Manujen luettelossa, vaan yksi niistä 49 Manusta, jotka lähtivät tästä Juuri-Manusta.

Selvennykseksi esitämme tässä 14 Manun nimet oikeassa järjestyksessä ja suhteessa kuhunkin kierrokseen:

                 1. (Juuri-)       Manu        A-planeetalla – Svâyambhuva

1. kierros   �

                 1. (Siemen-)Manu            G-planeetalla – Svârochi (eli) Svârochisha

               2. (J)        ”      A-”           – Auttami

2. kierros

          2. (S)       ”      G-”           – Tâmasa

               3. (J)        ”      A-”           – Raivata

3. kierros

               3. (S)       ”      G -”          – Ghâkshusha

               4. (J)        ”      A-”           – Vaivasvata(eli synnyttäjämme)

4. kierros

4. (S)       ”      G-”           – Sâvarna

               5. (J)        ”      A-”           – Daksha-Sâvarna

5. kierros

               5. (S)       ”      G-”           – Brahma-Sâvarna

               6. (J)        ”      A-”           – Dharma-Sâvarna

6. kierros

6. (S)       ”      G-”           – Rudra-Sâvarna

               7. (J)        ”      A-”           – Rauchya

7. kierros

               7. (S)       ”      G-”           – Bhautya

Vaikka Vaivasvata on siis seitsemäs esitetyssä järjestyksessä, hän on kuitenkin meidän neljännen ihmisaaltomme alkuperäinen Juuri-Manu (lukijan on aina muistettava, että Manu ei ole ihminen vaan kollektiivinen ihmiskunta), kun taas meidän Vaivasvatamme oli vain yksi seitsemästä pikku Manusta, jotka pannaan hallitsemaan tämän planeettamme seitsemää rotua. Kukin näistä on näkevä yhden niistä aikakautisista ja aina uudistuvista mullistuksista (tulen ja veden kautta vuorotellen), jotka päättävät jokaisen kantarodun kierroksen. Ja tämä Vaivasvata – hindujen ihanneruumiillistuma, jota muualla kutsutaan nimillä Xisuthros, Deukalion, Nooa jne. – on allegorinen ihminen, joka pelasti meidän rotumme, kun toisen pallonpuoliskon melkein koko väestö hukkui veden kautta, kun taas toinen pallonpuolisko heräsi aikakautisesta pimennyksestään….[12]

[e310] Näin huomataan, ettei ole mitään todellista ristiriitaa, kun puhutaan Vaivasvata manvantarasta (Manu-antara, kirjaimellisesti ”kahden Manun välillä”) noin 18 miljoonaa vuotta sitten, jolloin fyysinen eli todellinen ihminen esiintyi ensimmäistä kertaa neljännessä kierroksessaan tämän maan päällä; ja muista Vaivasvatoista, esim. suuren kosmisen eli sideerisen vedenpaisumuksen Manusta (mysteeri) tai sitten uponneen Atlantiksen Vaivasvata Manusta, jolloin Rotu-Vaivasvata pelasti ihmiskunnan valitut, viidennen Rodun, äärimmäiseltä hävitykseltä. Koska monet (ja aivan erilaiset) tapahtumat sekoitetaan tahallaan Vishnu- ja muissa purânoissa samassakin kertomuksessa, saattaa tavallisen lukijan mielessä olla yhä paljon neuvottomuutta. Meille annettaneen siis anteeksi välttämättömät toistamiset, sillä aihe vaatii jatkuvaa valaisua. Suuret ja hämmästyttävät ovat ne salaverhot, jotka peittävät esoteerisen filosofian todellisia mysteerejä, eikä nytkään voida esittää viimeistä sanaa. Ainoastaan hiukan enemmän voidaan nyt raottaa verhoa ja antaa joitakin tähän asti kiellettyjä selityksiä vakavalle tutkijalle.

Niin kuin joku – eversti Vans Kennedy, ellemme erehdy henkilöstä – huomautti, ”hindulaisen uskontofilosofian ensimmäinen periaate on ykseys moninaisuudessa”. Jos kaikkia noita manuja ja rishejä kutsutaan yhdellä yleisnimellä, se johtuu siitä, että ne kaikki ovat yhden ja saman LOGOKSEN ilmenneitä voimia, taivaallisia yhtä hyvin kuin maallisia sanansaattajia ja muunnoksia siitä prinsiipistä, joka on aina toiminnan tilassa; tietoisia kosmisina kehityskausina, tiedottomia (meidän näkökulmastamme) kosmisen levon aikana, koska logos nukkuu SEN helmassa, joka ”ei nuku” eikä ole koskaan hereillä – sillä se on SAT eli oleminen, ei olento. SIITÄ lähtee suuri näkymätön logos, joka kehittää kaikki muut logokset, alkuaikainen MANU, joka herättää eloon muut manut, jotka vuodattavat yhdessä universumin ja kaiken siinä olevan ja jotka kokonaisuutena edustavat ilmennyttä logosta.[13] Tästä syystä opimme ”kommentaareista”, että vaikka mitkään dhyâni-chohanit, edes korkeimmat, eivät voi täysin käsittää ”edellisen kosmisen kehityksen tilaa…. manut säilyttävät tiedon kokemuksistaan kaikissa kosmisissa kehityksissä kautta ikuisuuden”. Tämä on aivan selvää: ensimmäistä Manua sanotaan Svâyambhuvaksi, [e311] ”itseilmenneeksi”, ilmenemättömän ISÄN pojaksi. Manut ovat meidän ensimmäisen Rotumme luojien luojia – ihmiskunnan henki – mikä ei estä sitä, että seitsemän Manua ovat olleet ”Aadamia aikaisempia” ensimmäisiä ihmisiä maan päällä.

Manu ilmoittaa itse olevansa Virâjin[14] eli Vaishvânaran (ihmiskunnan hengen) luoma,[15] mikä tarkoittaa, että jokaisen uuden kosmisen toimintakauden alussa hänen monadinsa lähtee milloinkaan lepäämättömästä prinsiipistä: siitä logoksesta eli UNIVERSAALISTA MONADISTA (kollektiivinen Elohim), joka säteilee itsestään kaikki ne kosmiset monadit, joista tulee toiminnan keskuksia – lukemattomien aurinkokuntien alkuunpanijoita samoin kuin planeettaketjujen vielä erilaistumattomien ihmismonadien ja kaikkien siellä olevien olentojen alkuunpanijoita. Jokainen kosminen monadi on ”Svâyambhuva”, ITSESYNTYINEN, josta tulee voimakeskus, josta lähtee planeettaketju (joita ketjuja on seitsemän aurinkokunnassamme). Tämän keskuksen säteilyt tulevat edelleen yhtä moniksi Manu Svâyambhuviksi (mystinen yleisnimi, joka merkitsee paljon enemmän kuin näyttää), joista kustakin tulee joukkona oman ihmiskuntansa luoja.[16]

Mitä tulee niihin ihmiskunnan neljään erilliseen rotuun, jotka edelsivät meidän viidettä Rotuamme, siinä ei ole mitään mystistä, lukuun ottamatta ensimmäisten rotujen eteerisiä ruumiita. Ne kuuluvat tarunomaiseen mutta silti aivan oikeaan historiaan. Tuo legenda on universaali. Ja jos länsimaalainen oppinut haluaa nähdä siinä ainoastaan myytin, sillä ei ole mitään väliä. Meksikolaisilla oli ja on yhä vielä traditio neljä kertaa tapahtuneesta maailman tuhosta tulen ja veden kautta, kuten egyptiläisilläkin oli ja hinduilla on tänäkin päivänä.

Koettaessaan selittää niiden legendojen yhtäpitävyyttä, joita kiinalaisilla, kaldealaisilla, egyptiläisillä, intialaisilla ja kreikkalaisilla oli kaukaisessa muinaisuudessa, vaikka kaikki varmat jäljet 5 000 vuotta aikaisemmasta sivilisaatiosta puuttuvat, Mythical Monsters -kirjan tekijä huomauttaa:

Me emme… saa hämmästyä, ellemme heti löydä jälkiä ihmisistä kymmenen, viidentoista tai kahdenkymmenen tuhannen vuoden takaa. Katoavan arkkitehtuurin mukana [kuten Kiinassa] ovat suurten kaupunkien sijaintipaikat voineet häipyä kokonaan muistista muutamassa tuhannessa vuodessa pelkästä luonnollisesta rappeutumisesta johtuen, ja kuinka paljon suurempia… tai… pienempiä luonnonmullistuksia on ollut myötävaikuttamassa, kuten paikallisia tulvia, maanjäristyksiä, tulivuorten tuhkan peittämiä kerrostumia, hiekkaerämaiden leviämistä tai [e312] tappavien kulkutautien ja muun tartunnan tai rikkihöyryjen purkautumisen aiheuttamaa elämän tuhoutumista.[17]

Kuinka monet tällaiset mullistukset ovat muuttaneet koko maanpinnan, voidaan päätellä seuraavasta runosta:

”Kalpan seitsemän ensimmäisen croren [70 miljoonan vuoden] aikana maapallo ja sen kaksi luontokuntaa [kivi- ja kasvikunta], joista toinen oli jo saavuttanut seitsemännen piirinsä ja toinen oli tuskin syntynyt, ovat loistavia ja puolieteerisiä, kylmiä, elottomia ja läpinäkyviä. Yhdentenätoista crorena[18] äiti [maa] kasvaa läpinäkymättömäksi ja NELJÄNTENÄTOISTA[19] tapahtuvat nuoruusiän tuskat. Nämä luonnonmullistukset [geologiset muutokset] kestävät keskeytymättä hänen kahdenteenkymmenenteen vuosicroreensa asti, minkä jälkeen niistä tulee aikakautisia ja pitkien aikavälien päästä toistuvia.”

Viimeinen muutos tapahtui lähes 12 crorea [120 miljoonaa] vuotta sitten. Mutta maa ja kaikki, mitä sen pinnalla oli, oli aikakausia varhemmin jäähtynyt, kovettunut ja vakiintunut. (Kommentaari, xxii.)

Jos meidän on siis uskottava esoteeriseen opetukseen, niin yleismaailmallisia geologisia mullistuksia ja muutoksia ei ole tapahtunut viimeisten 120 miljoonan vuoden aikana, vaan maa oli jo ennen tuota aikaa valmis vastaanottamaan ihmissukunsa. Kuitenkin ihmisen ilmaantuminen täydellisesti fyysisesti kehittyneenä, kuten jo esitettiin, tapahtui vasta noin kahdeksantoista miljoonaa vuotta sitten, sen jälkeen kun luonnon ensimmäistä suurta epäonnistunutta yritystä luoda olentoja yksinään, ilman jumalallisten ”muotoilijoiden” apua, oli seurannut kolmen ensimmäisen rodun peräkkäinen kehitys.[20] Kahden ja puolen ensimmäisen Rodun todellinen ikä on salattu kaikilta muilta paitsi korkeammilta vihityiltä. Rotujen historia alkaa sukupuolten erottautumisesta, kun aikaisempi munia kantava androgyyni rotu hävisi äkkiä, ja kolmannen kantarodun [e313] myöhemmät alarodut esiintyivät fysiologisesti kokonaan uutena rotuna. Tätä ”hävitystä” kutsutaan allegorisesti suureksi ”Vaivasvata Manun vedenpaisumukseksi”, kun kertomuksen mukaan Vaivasvata Manu (eli ”ihmiskunta”) jäi yksin maan päälle pelastuksen arkkiin, jota Vishnu veti hirviömäisen kalan muodossa ja seitsemän rishiä ”hänen kanssaan”. Allegoria on hyvin selvä.

Kaikkien kansojen symboliikassa ”vedenpaisumus” vastaa kaoottista järjestäytymätöntä ainetta – itse kaaosta. Vesi tarkoittaa naisellista prinsiippiä – ”suurta syvyyttä”. Niin kuin Parkhurstin kreikkalaisessa sanakirjassa sanotaan:

Arkhe (’!DP²) tässä käytössä vastaa heprealaista sanaa Rasit eli viisaus… naisellisen synnytysvoiman vertauskuvaa, argia eli arcaa, jossa koko luonnon [ja ihmiskunnan] siemenen arveltiin leijuvan eli ajelehtivan suuren syvyyden päällä väliaikana, joka seurasi kunkin maailmallisen [eli rodullisen] kierroksen jälkeen.

Arkki on myös kaaoksen yllä lepäävän jumalallisen elämänhengen mystinen nimi. Ja Vishnu on tuo jumalallinen henki abstraktina prinsiippinä ja myös säilyttäjänä ja synnyttäjänä eli elämän antajana – trimûrtin kolmantena persoonana (jossa Brahmâ on luoja, Ðiva hävittäjä ja Vishnu säilyttäjä). Vishnu esitetään allegoriassa kalan muodossa ohjaamassa Vaivasvata Manun arkkia suoraan tulvavesien yli. Kala-sanan esoteerisesta merkityksestä ei kannata puhua laajasti.[21] Sen teologinen merkitys on fallinen, mutta metafyysinen merkitys on jumalallinen. Jeesusta kutsutaan ”kalaksi”, samoin Vishnua ja Bacchusta: 3/G, ihmiskunnan ”vapahtaja”, on vain Bacchus-jumalan nimikirjaimet, josta käytettiin myös sanaa 3O1mG, kala.[22] Seitsemän rishiä arkissa symboloi seitsemää prinsiippiä, jotka täydellistyivät ihmisessä sen jälkeen, kun hän oli erottautunut ja tullut inhimilliseksi eikä ollut enää jumalallinen olento. (Katsokaa lisätietoja ”Seitsemännestä Manusta”.)

Meillä ei ole paljonkaan yksityiskohtia toisen kantarodun asuttaman mantereen uppoamisesta. Mutta kolmannen, ”Lemurian”, historia on annettu samoin kuin Atlantiksen historia, ja muihin ainoastaan viitataan. Lemurian sanotaan hävinneen 700 000 vuotta ennen tertiäärikaudeksi (eoseenikaudeksi) kutsutun aikakauden alkamista.[23]  Ja tuon vedenpaisumuksen aikana – joka oli silloin todellinen geologinen vedenpaisumus – esitetään jälleen Vaivasvata Manu pelastamassa ihmiskuntaa (allegorisesti pelastettiin ihmiskunta eli yksi osa siitä, neljäs Rotu), kuten hän myös pelasti viidennen Rodun viimeisten atlantislaisten tuhon aikana, [e314] sen jäännösten, jotka hukkuivat 850 000 vuotta sitten,[24] minkä jälkeen ei ole ollut mitään suurta tulvaa ennen Platonin Atlantiksen eli Poseidoniksen päiviä. Tämän tulvan tunsivat egyptiläiset vain siksi, että se tapahtui verrattain myöhäisinä aikoina.

Kaikkein mielenkiintoisin on suuren Atlantiksen uppoaminen. Tästä perinpohjaisesta mullistuksesta sanovat vanhat aikakirjat[25], että ”maan ääret pääsivät irti”, ja tälle pohjalle ovat perustuneet legendat ja allegoriat Vaivasvatasta, Xisuthroksesta, Nooasta, Deukalionista ja valittujen pelastuneiden tutti quantista. Traditio ei tee eroa sideeristen ja geologisten ilmiöiden välillä, vaan kutsuu molempia erotuksetta ”vedenpaisumuksiksi”. Kuitenkin niissä on suuri ero. Se mullistus, joka hävitti sen suunnattoman suuren mantereen, josta Australia on suurin jäännös, johtui monista maanalaisista purkauksista ja valtameren pohjan murtumisesta. Seuraavasta – neljännestä – mantereesta tekivät lopun maan pyörimisakselin peräkkäiset siirtymiset. Se alkoi varhaisimpina tertiäärikausina ja jatkui pitkiä ajanjaksoja vieden pois peräkkäin Atlantiksen viimeisetkin jäännökset, paitsi ehkä Ceylonia ja pientä osaa siitä, mikä kuuluu nyt Afrikkaan. Se muutti maapallon ulkonäön, eikä sen kukoistavista mantereista ja saarista, sen sivistyksestä ja tieteistä ole jäänyt mitään muistoa historian aikakirjoihin Idän pyhiä aikakirjoja lukuun ottamatta.

Tästä syystä nykyajan tiede kieltää Atlantiksen ja sen olemassaolon. Se kieltää jopa maan akselin tuntuvat siirtymiset ja katsoo ilmaston muutosten johtuvan muista syistä. Mutta tämä kysymys on vielä avoin. Jos tri Croll arvelee, että kaikki sellaiset muutokset voidaan selittää nutaation[26] ja päiväntasauspisteiden prekession vaikutuksista, on muita tiedemiehiä, kuten Sir H. James ja Sir John Lubbock,[27] jotka ovat taipuvaisempia hyväksymään sen, että ne johtuvat kiertoakselin aseman muutoksesta. Tätä vastaan on kuitenkin astronomien enemmistö. Mutta mitäpä he eivät olisi kieltäneet tätä ennen tai arvostelleet ankarasti – ja myöhemmin kuitenkin hyväksyneet, aina kun hypoteesi on tullut eittämättä todistetuksi!

Missä määrin meidän lukumme pitävät yhtä tai eroavat nykyisestä tieteestä, se nähdään edempänä tämän teoksen Liitteessä, missä nykyisen aikamme geologiaa ja antropologiaa verrataan huolellisesti ikivanhan tieteen vastaaviin opetuksiin. Ainakaan se ajankohta, jolloin salainen oppi osoittaa Atlantiksen uponneen, ei näytä kovinkaan paljon [e315] poikkeavan nykyisen tieteen laskelmista. Tosin tiede sanoo Atlantista ”Lemuriaksi”, silloin kun se hyväksyy tällaisen vajonneen mantereen. Mitä tulee ihmistä varhempaan aikakauteen, siitä voidaan tällä hetkellä sanoa ainoastaan, että ennen ”älyttömän” ensimmäisen Rodun ilmestymistäkään maa ei ollut ilman asukkaitaan. Voimme vielä lisätä: sen, mitä tieteellä – tunnustaessaan ainoastaan fyysisen ihmisen – on oikeus pitää ihmistä varhempana kautena, voidaan myöntää ulottuneen ensimmäisestä Rodusta aina atlantislaisen rodun ensimmäiseen puoliskoon asti, sillä vasta silloin ihmisestä tuli ”se täydellinen orgaaninen olento joka hän nyt on”. Ja tämän mukaan aadaminen ihminen ei olisi vanhempi kuin muutamia miljoonia vuosia.[28]

Qabbalahin tekijä huomauttaa ihan oikein että: ”Tämänpäivän ihminen on yksilönä ainoastaan jatkumo kaiken edeltävän ihmiselämän – mieluummin elämien – olemuksesta.”

Kabbalan mukaan Aadamissa [Rishonissa] olevat sielunkipinät menivät kolmeen pääluokkaan vastaten hänen kolmea poikaansa, nimittäin Hesed Habelia, Geburah Qai-yinia ja Rahmin Setiä. Nämä kolme jakautuivat… 70 lajiin, joita sanotaan ihmisrodun pääjuuriksi.[29]

Sanoi rabbi Yehudah: ”Kuinka monta on niitä [ruumiittoman ihmisen] vaatteita, jotka ovat kruunatut (siitä päivästä kun ihminen luotiin)?” Sanoi rabbi El’azar: ”Maailman vuoret (sukupolven suuret ihmiset) kiistelevät siitä, mutta niitä on kolme: yksi, joka vaatettaa Rua’h-hengen, joka on (Edenin) puutarha maan päällä; yksi, joka on kaikkein kallein, johon Neshamah on puettu tuossa elämännyytissä kuninkaiden enkelien väliin… ja yksi ulkopuolinen vaate, joka on olemassa eikä ole olemassa, joka näkyy eikä näy. Siihen vaatteeseen puetaan Nefesh, ja hän kulkee ja lentää siinä, edestakaisin maailmassa.”[30]

Tämä koskee rotuja (niiden ”vaatteita” eli aineellisuusasteita) ja ihmisen kolmea prinsiippiä kolmessa käyttövälineessään.

__________

[e316]

XI RUNO

KOLMANNEN JA NELJÄNNEN RODUN

SIVISTYS JA TUHO

(43) Lemuroatlantislaiset rakentavat kaupunkeja ja levittävät sivistystä. Antropomorfismin alkuvaihe. (44) Heidän patsaansa ovat todistuksena lemuroatlantislaisten koosta. Lemuria hävisi tulen, (45) Atlantis veden kautta. Vedenpaisumus. (46) Neljännen rodun ja viimeisten vedenpaisumusta aikaisempien hirviöeläinten tuho.

43. HE (lemurialaiset) RAKENSIVAT VALTAVAN SUURIA KAUPUNKEJA. HARVINAISISTA MAAMETALLEISTA JA METALLEISTA HE RAKENSIVAT JA TULIEN SYLKEMäSTÄ (laavasta), VUORTEN VALKEASTA KIVESTÄ (marmorista) JA (maanalaisten tulien) MUSTASTA KIVESTÄ HE LEIKKASIVAT OMIA KUVIAAN, KOKOAAN JA NÄKÖÄÄN MUKAISESTI, JA PALVOIVAT NIITÄ.

Kahden ensimmäisen inhimillisen rodun historian – lemurialaisten viimeisen ja atlantislaisten ensimmäisen – edetessä meidän on tässä kohtaa yhdistettävä nämä kaksi ja puhuttava niistä jonkin aikaa yhtenä.

Tässä viitataan myös jumalallisiin dynastioihin, joiden egyptiläiset, kaldealaiset, kreikkalaiset jne. väittävät olleen ennen heidän inhimillisiä kuninkaitaan. Niihin uskovat vielä nykyajan hindut ja luettelevat niitä pyhissä kirjoissaan. Mutta me käsittelemme näitä omassa kohdassaan. Tässä jää nyt osoitettavaksi, että nykyajan geologimme ovat yhä enemmän pakotettuja myöntämään, että vajonneet mantereet ovat todistettavasti olleet olemassa. Mutta niiden olemassaolon myöntäminen ei ole sen tunnustamista, että niillä oli jo ihmisiä geologisina varhaisaikoina[31] – [e317] niin, ihmisiä ja sivistyneitä kansoja eikä ainoastaan vanhemman kivikauden raakalaisia; ihmisiä, jotka jumalallisten hallitsijoidensa johdolla rakensivat suuria kaupunkeja, harrastivat taiteita ja tieteitä ja olivat täysin perehtyneet astronomiaan, arkkitehtuuriin ja matematiikkaan. Muinainen sivistys ei, niin kuin moni voi luulla, seurannut heti näiden ihmisten fysiologista muutosta. Tuon lopullisen kehittymisen ja ensimmäisten kaupunkien rakentamisen välillä kului monia satoja tuhansia vuosia. Kuitenkin tapaamme lemurialaisia kuudennessa alarodussaan rakentamassa ensimmäiset kalliokaupunkinsa kivestä ja laavasta.[32] Yksi näistä suurista alkuperäisellä tavalla rakennetuista kaupungeista tehtiin kokonaan laavasta lähes 50 kilometrin päähän länteen siitä paikasta missä nyt on Pääsiäissaaren kapea karu maakaistale, ja sen hävittivät kokonaan peräkkäiset tulivuoren purkaukset. Vanhimmat jäännökset kyklooppisista rakennuksista olivat kaikki lemurialaisten viimeisten alarotujen käsityötä, eikä okkultisti siis hämmästy kuullessaan, että kapteeni Cookin löytämät kivijäännökset Pääsiäissaareksi kutsutulla pienellä maakaistaleella ovat ”hyvin samanlaisia kuin Pachacamacin temppelin seinät tai Tiahuanacon rauniot Perussa”[33] ja että ne ovat KYKLOOPPISTA TYYLIÄ. Ensimmäiset suuret kaupungit ilmestyivät kuitenkin siihen osaan mannerta, joka tunnetaan nyt Madagaskarin saarena. Noina aikoina oli sivistyneitä kansoja ja villejä [e318] kuten nykyisinkin. Kehitys päätti täydennystyönsä edellisiin nähden ja karma – hävitystyönsä jälkimmäisiin nähden. Australialaiset ja heidän kaltaisensa ovat niiden jälkeläisiä, jotka sen sijaan että olisivat herättäneet eloon heihin ”liekeistä” pudonneen kipinän, sammuttivat sen, sukupolvien toistensa jälkeen jatkaessa eläimellisyyttään.[34] Arjalaiset kansat voivat seurata syntyperäänsä atlantislaisten kautta niihin lemurialaisten henkisempiin rotuihin, joihin ”viisauden pojat” olivat henkilökohtaisesti ruumiillistuneet.[35]

Vasta jumalallisten dynastioiden saavuttua syntyivät ensimmäiset sivistykset. Ja vaikka maapallon joillakin seuduilla osa ihmiskunnasta vietti mieluummin paimentolaispatriarkaalista elämää, ja toisaalla villi-ihminen oli tuskin oppinut tekemään tulta ja suojelemaan itseään luonnonvoimia vastaan, hänen veljensä – paremman karman suosimina ja heitä elähdyttävän jumalallisen älyn auttamina – rakensivat kaupunkeja ja harjoittivat taiteita ja tieteitä. Kuitenkin sivistyksestä huolimatta [e319] nuo rakentajat saattoivat vain asteittain saavuttaa niitä ihmeellisiä voimia, joita heidän paimentolaisveljillään oli synnynnäisenä oikeutenaan. Mutta myös näitä voimia käytettiin yleensä fyysisen luonnon alistamiseen ja itsekkäisiin sekä epäpyhiin tarkoituksiin. Kulttuuri on aina kehittänyt fyysistä ja älyllistä puolta psyykkisen ja henkisen kustannuksella. Se oman psyykkisen luontonsa hallinta ja ohjaaminen, jota typerät ihmiset pitävät nyt yliluonnollisena, oli varhaisella ihmiskunnalla synnynnäisenä ja oli heille yhtä luonnollista kuin käveleminen ja ajatteleminen. ”Ei ole mitään magiaa”, filosofoi ”SHE”, mutta tekijä unohtaa, että ”magia” noina varhaisina aikoina tarkoitti vielä suurta VIISAUSTIEDETTÄ ja että Ayesha ei ehkä voinut tietää mitään nykyisestä ajattelun vääristymisestä – ”vaikka kyllä on olemassa tietoa luonnon salaisuuksista”.[36] Mutta niistä on tullut ”salaisuuksia” ainoastaan meidän rodullemme, sillä ne olivat yhteistä omaisuutta kolmannessa Rodussa.

Vähitellen ihmiskunta pieneni kooltaan, sillä jo ennen neljännen eli atlantislaisen Rodun todellista tuloa ihmiskunnan enemmistö oli vajonnut pahuuteen ja syntiin, lukuun ottamatta ”valittujen” hierarkiaa, ”tahdon ja joogan poikien” seuraajia ja oppilaita – niiden, joita kutsuttiin myöhemmin ”tuli-sumun pojiksi”.

Sitten tulivat atlantislaiset, jättiläiset, joiden fyysinen kauneus ja voima saavutti huippunsa kehityslain mukaisesti heidän neljännen alarotunsa puolivälissä. Mutta kuten kommentaari sanoo:

Valkoisen saaren [alkuperäisen Shveta-dvîpan] kauniin lapsen viimeiset jälkeläiset olivat hukkuneet aikoja sitten. Heidän [Lemurian] valittunsa olivat etsineet suojaa pyhältä saarelta [nykyään ”tarunomainen” Shambhala Gobin autiomaassa], mutta jotkut heidän kirotusta rodustaan, erottuaan päärungosta, elivät nyt viidakoissa ja maan alla [”luolaihmiset”], kun kullankeltainen rotu [neljäs] vuorostaan tuli ”mustaksi synnistä”. Navalta navalle oli maa muuttanut muotoaan kolmannen kerran, eivätkä siinä enää asuneet siunatun Shveta-dvîpan pojat, ja Adbhutanya, idässä ja lännessä, ensimmäinen, ainoa ja puhdas, oli turmeltunut… Kolmannen puolijumalat olivat jättäneet tilaa neljännen Rodun puolidemoneille. Shveta-dvîpa,[37] Valkoinen saari, oli peittänyt kasvonsa. Hänen lapsensa elivät nyt Mustassa maassa, missä myöhemmin daityat seitsemännestä dvîpasta (Pushkarasta) ja râkshasat seitsemännestä [e320] ilmastosta tulivat kolmannen aikakauden sâdhujen ja askeettien tilalle, niiden jotka ”olivat laskeutuneet heidän luokseen muilta ja korkeammilta seuduilta…”

Kuolleen kirjaimen mukaan luettuina purânat tuntuvat tietysti vain mielettömältä satujen kudelmalta. Mutta jos lukee Vishnupurânan[38] II kirjan kolme ensimmäistä lukua ja ymmärtää sananmukaisesti sen maantieteen, geodesian ja kansatieteen tekstin Priyavratan seitsemästä pojasta, joiden kesken heidän isänsä jakaa seitsemän dvîpaa (mannerta eli saarta); ja sitten jatkaa tutkimalla, kuinka vanhin poika Agnîhdra, Jambu-dvîpan kuningas, jakoi Jambu-dvîpan yhdeksän poikansa kesken; ja sitten mitä hänen poikansa Nâbhi, jolla oli sata poikaa, vuorostaan jakoi kaikille näille – silloin lukija todennäköisesti heittää kirjan pois ja julistaa sen mielettömäksi sekasotkuksi. Mutta esoteerinen tutkija ymmärtää, että silloin kun purânat kirjoitettiin, niiden todellinen merkitys oli selvä ainoastaan vihityille bramiineille, jotka kirjoittivat nuo kirjat allegorisesti eivätkä tahtoneet antaa koko totuutta massoille. Ja hän selittää orientalisteille, jotka alkaen eversti Wilfordista ja päätyen professori Weberiin ovat tehneet ja yhä tekevät siitä sellaisen sotkun, että kolme ensimmäistä lukua sekoittavat tahallaan seuraavat asiat ja tapahtumat:

I  Kalpojen eli aikakausien (myös Rotujen) peräkkäisyyttä ei oteta koskaan huomioon, ts. tapahtumat, jotka ovat sattuneet yhdellä ajalla, pannaan yhteen toisella ajalla sattuneiden tapahtumien kanssa. Kronologisesta järjestyksestä ei välitetä. Tämän ovat osoittaneet useat sanskritin kommentaattorit, jotka selittävät tapahtumien ja laskelmien yhteensopimattomuuden sanomalla: ”Aina kun huomataan ristiriitoja eri purânoissa, niiden syyksi on luettava… kalpojen erilaisuus ja muu sellainen.”

II  Sanojen ”manvantara” ja ”kalpa” eli aikakausi erilaiset merkitykset salataan ja ainoastaan yleismerkitys ilmoitetaan.

III Kuninkaiden sukutauluissa ja niiden varshoja (maita) ja dvîpoja käsittelevässä maantieteessä niitä kaikkia pidetään maallisina alueina.

Mutta totuus on, että puuttumatta pienempiin yksityiskohtiin on helppoa ja sallittua osoittaa että:

(a) Ne seitsemän dvîpaa, jotka jaettiin Priyavratan seitsemälle jälkeläiselle, viittaavat useisiin paikkoihin: kaikkein ensimmäiseksi meidän planeettaketjuumme. Jambu-dvîpa yksin edustaa maapalloamme, kuusi muuta ovat tämän maapallon (meille) näkymättömät kumppanuuspallot. Tämä näkyy jo allegoristen ja symbolisten kuvausten luonteesta. Jambu-dvîpa ”on kaikkien näiden (nk. saarimannerten) keskellä” ja sitä ympäröi suolainen meri (lavana), kun taas Plakshaa, Shâlmalaa, [e321] Kushaa, Krauñchaa, Sâkaa ja Pushkaraa ympäröivät kutakin erikseen suuret meret, jotka muodostuvat mm. sokeriruo’on mehusta, viinistä, sulasta voista, piimästä, maidosta ja tällaisista metaforisista nimityksistä.[39] Tämän osoittaa lisäksi –

(b) Bhâskara Achârya, joka käyttää Salaisesta opista ja sen kirjoista otettuja ilmauksia, sanoo kuvatessaan kaikkien näiden dvîpojen sideeristä asemaa: ”maitomeri ja piimämeri” jne. tarkoittaen linnunrataa ja tähtisumujen eri kasautumia. Tämä sitä suuremmalla syyllä, koska hän kutsuu ”päiväntasaajan eteläpuolella olevaa maata Bhûr-lokaksi, pohjoispuolella olevaa maata nimillä Bhuvar-loka, Svar-, Mahar-, Janar-, Tapar- ja Satya-lokat”, ja hän lisää: ”Nämä lokat saavutetaan asteittain lisääntyvillä uskonnollisilla ansioilla”, ts. ne ovat erilaisia paratiiseja.[40]

(c) Se, että tämä seitsemän allegorisen mantereen, saaren, vuoren, meren ja maan maantieteellinen jaotus ei kuulu ollenkaan meidän kierrokseemme eikä edes meidän rotuihimme – Bhârata-Varshan nimeä lukuun ottamatta – selitetään itse teksteissä Vishnupurânan kertojan sanoilla. Sillä hän päättää ensimmäisen luvun sanomalla:

Bharata [Nâbhin poika, joka antoi nimensä Bhârata-Varshalle eli Intialle]… määräsi valtakuntansa pojalleen Sumatille… ja heitti henkensä… Shâlagrâmassa. Hän syntyi myöhemmin uudelleen bramiinina askeettien erinomaiseen perheeseen… Näiden ruhtinaiden [Bharatan jälkeläisten] johdolla Bhârata-Varsha jaettiin yhdeksään osaan, ja heidän jälkeläisensä pitivät menestyksellisesti maan hallussaan seitsemänkymmentäyksi ajanjaksoa, kussakin neljä kautta (eli Manun hallitusajan) [vastaten 4 320 000 vuoden mahâ-yugaa].

Mutta sanottuaan näin paljon ParâÑara äkkiä selittää että:

Tämä oli Svâyambhuvan (Manun) luominen, joka olento kansoitti maan hallitessaan ensimmäistä manvantaraa Vârâhan [so. villisian ruumiillistuman eli avatâran] kalpassa.

Nyt jokainen bramiini tietää, että meidän ihmiskuntamme alkoi tämän maan päällä (eli tässä kierroksessa) vasta Vaivasvata Manun mukana. Ja jos länsimainen lukija katsoo luvusta ”Ihmiskunnan alkuaikaiset Manut”, hän näkee, että Vaivasvata on seitsemäs neljästätoista Manusta, jotka hallitsevat meidän planeettaketjuamme sen elämänkierroksen kestäessä: ts. koska jokaisella kierroksella on kaksi samannimistä Manua (yksi Juuri- ja yksi Siemen-Manu), hän on neljännen kierroksen Juuri-Manu, tästä syystä seitsemäs. Wilson näkee tässä pelkästään ”ristiriidan” ja arvelee, että ”patriarkaaliset sukutaulut ovat vanhempia kuin manvantarojen ja kalpojen kronologiset järjestelmät, ja ne on [siten] melko kömpelösti jaettu eri aikakausiin”.[41] Asia ei ole ollenkaan näin, [e322] mutta koska orientalistit eivät tiedä mitään tästä salaisesta opista, he ottavat kaiken kirjaimellisesti ja ryhtyvät sitten moittimaan kirjoittajia siitä, mitä he itse eivät käsitä!

Nämä sukutaulut sisältävät kolmen ja puolen kierroksen ajanjakson. Ne puhuvat esi-inhimillisistä kausista ja selittävät kunkin Manun – AINOAN ykseyden ensimmäisten ilmenneiden kipinöiden – laskeutumista synnytykseen ja näyttävät lisäksi, miten kukin näistä inhimillisistä kipinöistä jakautuu ja monistuu ensin pitaroissa, ihmisten esi-isissä, sitten ihmisroduissa. Ei mikään olento voi tulla jumalaksi tai devaksi, ellei hän käy inhimillisten kierrosten läpi. Sen vuoksi säkeessä sanotaan: ”Onnellisia ovat ne, jotka syntyvät jopa [uinuvasta] jumalien tilasta ihmisiksi Bhârata-Varshaan, sillä se on tie… lopulliseen vapautukseen.” Jambhu-dvîpassa Bhârataa pidetään parhaimpana sen jaotuksista, koska SE ON TEKOJEN MAA. Ainoastaan siinä ”seuraavat toisiaan neljä yugaa eli aikakautta, krita, tretâ, dvâpara ja kali”. Kun siis Maitreya pyytää Parâsharaa antamaan hänelle ”kuvauksen maailmasta” ja tämä lähtee jälleen luettelemaan samoja dvîpoja samoine merineen jne. kuin mitä hän on kuvaillut Svâyambhuva-manvantarassa – niin se on vain verho. Kuitenkin sille, joka osaa lukea rivien välistä, on neljä suurta Rotua ja viides alarotuineen saaria ja mantereita, joista joitakin kutsutaan taivaallisten lokien ja muiden pallojen nimillä. Tästä johtuu sekaannus.

Kaikkia näitä saaria ja maita kutsuvat orientalistit ”myyttisiksi” ja ”tarunomaisiksi”.[42] Totta kyllä, muutamat eivät ole tästä maasta, mutta ovat silti olemassa. ”Valkoinen saari” ja Atala eivät ainakaan ole pelkkiä myyttejä, sillä Atala oli nimi, jota viidennen Rodun varhaisimmat ihmiset halveksien käyttivät synnin maasta – Atlantiksesta yleensä, eikä ainoastaan Platonin saaresta. Näin ollen Valkoinen saari oli a) teogonian Shveta-dvîpa ja b) Shâka-dvîpa eli Atlantis (sen varhaisimmat osat) sen alussa. Tämä oli silloin, kun siinä oli vielä ”seitsemän pyhää virtaa, jotka huuhtoivat pois kaiken synnin”, ja ”seitsemän aluetta, missä hyvettä ei laiminlyöty, siveydestä ei poikettu, eikä riitaa ollut”, koska siellä asui magojen kasti – jota bramiinitkaan eivät pitäneet omaansa alempana – ja se oli [e323] ensimmäisen Zarathustran kotipaikka. Kerrotaan, että bramiinit kysyivät Nâradan kehotuksesta neuvoa Gauramukhalta, joka pyysi heitä kutsumaan magat auringon pappeina Sâmban, Krishnan (hyvämaineisen) pojan, rakentamaan temppeliin, vaikka todellisuudessa Krishnalla ei ollut poikaa. Tässä purânat ovat historiallisia, allegoriaa lukuun ottamatta, ja okkultismi esittää tosiasioita.

Koko kertomus esitetään Bhavishyapurânassa. Siinä sanotaan, että Sûryan (auringon) spitaalitaudista parantama Sâmba, rakennettuaan auringolle pyhitetyn temppelin, etsi hartaita bramiineja toimittamaan määrättyjä riittejä siinä ja ottamaan vastaan jumalalle annettuja lahjoja. Mutta Nârada (tuo neitseellinen askeetti, joka tavataan purânoissa kaikkina aikoina) neuvoi häntä olemaan tekemättä sitä, koska Manu kielsi bramiineja ottamasta vastaan palkkioita uskonnollisten riittien suorittamisesta. Hän kehotti siis Sâmbaa kääntymään Gauramukhan (valkokasvoisen) puoleen, joka oli Mathurân kuninkaan Ugrasenan Purohita eli perhepappi ja joka sanoisi hänelle, ketä hänen olisi paras käyttää. Pappi neuvoi Sâmbaa kutsumaan magat, Sûryan palvojat, täyttämään tehtävän. Tietämättä missä he elivät Sûrya, itse aurinko, ohjaa Sâmban Ðâka-dvîpaan suolaisen veden toiselle puolelle. Sitten Sâmba tekee tuon matkan käyttäen Garudaa (Vishnun ja Krishnan käyttövälinettä, suurta lintua), joka lennättää hänet magojen luo jne.

Nyt Krishna, joka eli 5 000 vuotta sitten, ja Nârada, joka tavataan jälleensyntyneenä jokaisessa kierroksessa (eli rodussa), sekä Garuda – suuren kierroksen esoteerinen symboli – antavat allegorian avaimen. Mutta magat ovat Kaldean maageja, ja heidän luokkansa ja palvontansa syntyi varhaisella Atlantiksella, Shâka-dvîpassa, synnittömässä. Kaikki orientalistit ovat yhtä mieltä siitä, että Shâka-dvîpan magat ovat tulta palvovien parsilaisten esi-isiä. Meidän erimielisyytemme kuten tavallista perustuu siihen, että he supistavat sadat tuhannet vuodet tällä kertaa muutamaksi vuosisadaksi: huolimatta Nâradasta ja Sâmbasta he sijoittavat tapahtuman siihen aikaan, kun parsilaiset pakenivat Gujaratiin, mikä on suorastaan mieletöntä, koska se tapahtui 700-luvulla meidän ajanlaskuamme. Vaikka Bhavishyapurânassa magojen uskotaan yhä eläneen Shâka-dvîpassa Krishnan pojan aikana, kuitenkin sen viimeinen osa – Platonin ”Atlantis” – hävisi 6 000 vuotta aikaisemmin. He olivatkin ”entisiä” Ðâka-dvîpan maageja ja elivät noina aikoina Kaldeassa. Tämä on jälleen tahallinen sekaannus.

Neljännen Rodun varhaisimmat uudisasukkaat eivät olleet atlantislaisia eivätkä myöskään inhimillisiä asuroita ja râkshasoita joiksi he tulivat myöhemmin. Noina aikoina suuret osat tulevaa Atlantiksen mannerta olivat vielä valtameren pohjassa. ”Lemuria”, niin kuin olemme kutsuneet kolmannen Rodun mannerta, oli silloin jättiläismäinen maa.[43] Se täytti [e324] koko alueen Himalajan juurelta asti, joka erotti sen siitä sisämerestä, joka aaltoili nykyisen Tiibetin, Mongolian ja Shamon (Gobin) suuren autiomaan yllä; Chittagongista [nyk. Chattagram] länteen Hardwariin asti ja itäänpäin Assamiin. Täältä se ulottui etelään nykyisen Etelä-Intian, Ceylonin ja Sumatran poikki. Sitten etelään mentäessä se ulottui Madagaskariin oikealla ja Australiaan ja Tasmaniaan vasemmalla ja kulki alaspäin muutaman leveysasteen päähän eteläisestä napapiiristä. Australiasta, joka noihin aikoihin oli sisämaan seutua, se ulottui kauas Tyyneenmereen, Rapanuin (eli Pääsiäissaaren) taakse, joka on nyt 26° eteläistä leveyttä ja 110° läntistä pituutta.[44] Tämän esityksen näyttää tiede vahvistavan – vaikka vain osittain. Sillä kun puhutaan mantereiden ulottumisesta ja osoitetaan, että infra-arktiset maa-alueet pyrkivät yleensä meridiaania kohti, mainitaan samalla useita muinaisia mantereita, vaikkakin vain päätelminä. Niiden joukossa mainitaan ”Maskareeni-manner”, johon Madagaskar kuului ja joka ulottui siitä pohjoiseen ja etelään, sekä toinen muinainen manner, joka ulottui ”Huippu-vuorilta Calais’n salmeen, kun useimmat muut Euroopan osat olivat meren pohjaa”.[45] Tämä tukee okkulttista oppia, joka sanoo, että (nykyiset) napaseudut olivat aikaisemmin ihmiskunnan seitsemän kehtoa ja että sinne hautautui suurin osa siellä olleista ihmisistä kolmannen Rodun aikana, kun Lemurian jättiläismanner alkoi jakautua pienempiin mantereisiin. Tämä johtui kommentaarin selityksen mukaan maan pyörimisnopeuden hidastumisesta:

”Kun Pyörä pyörii tavallista vauhtiaan, sen ääripäät (navat) ovat tasapainossa keskipiirin [päiväntasaajan] kanssa. Kun se pyörii hitaammin ja horjuu joka suuntaan, on maan pinnalla suuri mullistus. Vedet virtaavat [e325] kahta päätä kohti ja uusia maita syntyy keskivyöhykkeessä [päiväntasaajan seuduilla], mutta päissä olevat maat joutuvat uppoamisesta johtuen pralayoiden alaisiksi…”

Ja vielä:

”Näin Pyörä [maapallo] on Kuun hengen alainen ja sen ohjaama vesiensä [vuorovesien] hengityksessä. Kunkin suuren [kanta-] rodun aikakauden [kalpan] loppupuolella kuun hallitsijat [pitar-isät eli pitrit] alkavat vetää lujemmin ja siten litistävät pyörää sen vyön kohdalta, jolloin se muutamin paikoin vajoaa ja muualta paisuu, ja kun paisuminen leviää ääripäihin [napoihin], kohoaa uusia maita ja vanhat imeytyvät sisään.”

Meidän tarvitsee vain lukea astronomisia ja geologisia teoksia havaitaksemme edellä olevan merkityksen hyvin selvästi. Tiedemiehet (nykyaikaiset spesialistit) ovat vahvistaneet vuorovesien vaikutuksen maan ja vesien geologiseen jakaantumiseen tällä planeetalla sekä valtamerien vaihtumisen samalla kun mantereet ja uudet maat kohoavat ja vajoavat. Tiede tietää tai luulee tietävänsä, että tämä tapahtuu periodeittain.[46] Professori Todd uskoo voivansa laskea vaihdosten sarjan aina maapallon ensimmäisen kuorettumisen ajoista asti.[47] Sen vuoksi tieteelle tuntuu olevan helppoa todeta esoteeriset väitteet. Aiomme käsitellä tätä laajemmalti Liitteessä.[48]

Eräistä Esoteric Buddhismin sanoista jotkut teosofit ovat ymmärtäneet, että uponneet ”vanhat mantereet” tulevat esiin uudelleen, ja he kysyvät sen vuoksi: ”Miltä Atlantis näyttää, kun se on kohonnut?” Tässä on jälleen pieni väärinkäsitys. Jos uponneet Atlantiksen maat kohoaisivat jälleen, ne tulisivat kyllä olemaan aikakausia hedelmättömiä. Sillä Atlantin pohja on nykyään noin 1500 metrin syvyisen liitukerroksen peitossa ja lisää on muodostumassa – todellakin uusi ”liitukerrostuma” – ja vielä sittenkin, kun tulee uuden mantereen esiintymisen aika, voi jokin geologinen mullistus ja merenpohjan kohoaminen siirrellä näitä 1500 metrin liitukerroksia muodostellen niistä vuoria ja ehkä nostaa pinnalle vielä toiset 1500 metriä. Rodulliset luonnonmullistukset eivät ole neljäkymmentäpäiväisiä Nooan vedenpaisumuksia – jonkinlaisen Bombayn monsuunisateen veroisia.

[e326] Se, että nykyajan kirjoittajien Atlantikseksi ja Lemuriaksi kutsumien mahtavien mantereiden aikakautinen vajoaminen ja uudelleen kohoaminen ei ole pelkkää sepitystä, tulee näytettäväksi toteen osassa, johon kootaan yhteen kaikki todisteet siitä. Vanhimmat sanskritin- ja tamilinkieliset teokset vilisevät viittauksia kumpaankin mantereeseen. Seitsemän pyhää saarta (dvîpaa) mainitaan Sûrya-Siddhântassa, maailman vanhimmassa astronomisessa teoksessa, ja Asuramâyân teoksissa, tuon atlantislaisen astronomin, jonka professori Weber luulee jälleensyntyneen Ptolemaiokseksi. Kuitenkin on väärin kutsua näitä ”pyhiä saaria” atlantislaisiksi, kuten olemme tehneet. Sillä niin kuin kaikki muukin hindulaisten pyhissä kirjoissa, ne tarkoittavat monia asioita. Priyavratan, Svâyambhuva Manun pojan, seitsemälle pojalleen jättämä perintömaa ei ollut Atlantis, vaikka pari näistä saarista jäi jäljelle muiden upotessa ja tarjosi aikakausia myöhemmin turvapaikan atlantislaisille, joiden manner oli vuorostaan uponnut.

Kun noista seitsemästä puhuu alun perin Parâshara (Vishnupurâna), ne tarkoittavat erästä esoteerista oppia, jota selitetään edempänä. Kaikista näistä seitsemästä saaresta Jambu-dvîpa on ainoa, joka on maallinen, sillä se on meidän maapallomme. Purânoissa kaikki viittaukset Merun pohjoispuolella olevaan maahan tarkoittavat sitä alkuaikaista Eldoradoa, nykyistä pohjoisnavan aluetta, missä nyt leviää loppumaton, tutkimaton jääautiomaa. Mutta silloin siellä oli manner, jossa magnolia kukki. Tiede puhuu muinaisesta mantereesta, joka ulottui Huippuvuorilta Calais’n salmeen. Salainen oppi opettaa, että varhaisimpina geologisina aikoina nämä seudut muodostivat hevosenkengän muotoisen mantereen, jonka toiseen, idänpuoleiseen päähän paljon pohjoisempana kuin Pohjois-Cornwall kuului Grönlanti. Toiseen päähän kuului Beringinsalmi sisämaa-alueena ja se ulottui etelään päin luonnollisessa suunnassaan Brittein saarille asti, jonka noina aikoina on täytynyt olla ihan tuon puolikaaren alemman kaarteen alla. Tämä manner kohosi samaan aikaan kuin Lemurian päiväntasaajan puoleiset osat upposivat. Monia aikoja myöhemmin jotkut Lemurian jäännökset ilmestyivät jälleen valtameren pinnalle. Vaikka siis voidaan sanoa totuudesta poikkeamatta, että Atlantis kuului seitsemään suureen saarimantereeseen, koska neljännen Rodun atlantislaisille jäi joitakin Lemurian jäännöksiä, ja asettuessaan noille saarille he laskivat ne omiin maihinsa ja mantereihinsa kuuluviksi, niiden välillä on kuitenkin tehtävä ero ja annettava selitys, kun tarkempaa ja täydellisempää selostusta yritetään saada aikaan, niin kuin tässä teoksessa. Pääsiäissaaren valtasivat myös tällä tavoin jotkut atlantislaiset, jotka paetessaan omaa maataan kohdannutta tuhotulvaa asettuivat tuolle Lemurian jäännökselle vain hukkuakseen siellä, kun sen hävitti eräänä päivänä tulivuorenpurkaus ja laava. Tätä voivat jotkut maantieteilijät ja geologit pitää kuvitteluna; [e327] okkultisteille se on historiaa. Onko tieteellä jotakin päinvastaista tietoa?

Ennen kuin Baselissa julkaistiin v. 1507 kartta, jossa Amerikan nimi esiintyy ensimmäistä kertaa, tätä maata pidettiin osana Intiaa…. Tiede ei myöskään hyväksy sitä hurjaa hypoteesia, että kerran oli aika, jolloin Intian niemimaa toisessa päässä ja Etelä-Amerikka toisessa päässä olivat yhteydessä keskenään saari- ja mannervyöhykkeen kautta. Esihistoriallisten aikojen Intia… oli kaksin verroin yhteydessä molempien Amerikan mantereiden kanssa. Niiden ihmisten esi-isien maat, joita Ammianus Marcellinus kutsuu ”Ylä-Intian brahmaaneiksi”, ulottuivat Kashmirista kauas (nykyiseen) Shamon erämaahan. Pohjoisesta jalkaisin matkaava olisi silloin voinut – tuskin jalkojaan kastamatta – päästä Alaskan niemimaalle MantÓurian kautta, tulevan Tartarian lahden, Kurilien ja Aleutien poikki. Toinen matkailija kanootilla liikkuen ja etelästä alkaen olisi voinut kulkea Siamista, ylittää Polynesian saaret ja tarpoa johonkin Etelä-Amerikan osaan.[49]

Tämä kirjoitettiin erään MESTARIN sanojen mukaan – joka on materialisteille ja skeptikoille melko kyseenalainen auktoriteetti. Mutta tässä meillä on yksi heidän omasta parvestaan, lintu jolla on samanlaiset sulat – Ernst Haeckel, joka rotuja jakaessaan toistaa esityksen miltei sanatarkasti:

Näyttää siltä, että sitä maanpinnan aluetta, missä nämä alkuihmiset kehittyivät LÄHISUKUISISTA KAPEANENÄISISTÄ APINOISTA [!!], on etsittävä joko Etelä-Aasiasta tai Itä-Afrikasta [joka ei muuten ollut edes olemassa, kun kolmas Rotu kukoisti – H.P.B.] tai Lemuriasta. Lemuria on muinainen manner, joka on nyttemmin vajonnut Intian valtamereen. Ollen nykyisen Aasian eteläpuolella se ulottui yhtäällä itään päin Taka-Intiaan ja Sundasaarille, toisaalla länteen päin niin kauas kuin Madagaskariin ja Afrikkaan.[50]

Sillä aikakaudella, jota nyt käsittelemme, ”Lemurian” manner oli jo murtunut monesta kohdasta ja muodostanut uusia mantereita. Kuitenkaan ei Afrikka eivätkä Amerikat, vielä vähemmän Eurooppa, olleet olemassa noina aikoina. Kaikki ne lepäsivät vielä valtameren pohjassa. Eikä silloin ollut paljonkaan olemassa nykyisestä Aasiasta, sillä Himalajan tämänpuoleiset seudut olivat merien peittämät, ja niiden takana levittäytyivät Ðveta-dvîpan ”lootuslehdet”, maat, joita kutsutaan nykyisin Grönlanniksi, Itä- ja Länsi-Siperiaksi jne. Se suunnaton manner, joka oli aikoinaan levinnyt yli Intian ja Atlantin valtamerten ja Tyynenmeren, oli nyt suunnattoman suurina saarina, jotka katosivat vähitellen toinen toisensa jälkeen, kunnes lopullinen luonnonmullistus nielaisi sen viimeiset rippeet. Esim. Pääsiäissaari kuuluu kolmannen Rodun varhaisimpaan sivistykseen. [e328] Äkkinäinen vulkaaninen merenpohjan kohoaminen nosti tuon arkaaisten aikojen pienen jäännöksen, sen oltua muiden lailla vesien alla, koskemattomana pinnalle tulivuorineen ja patsaineen todistamaan Lemurian olemassaolosta. Tämä tapahtui Champlain-kaudella pohjoisen navan upotessa. Sanotaan, että muutamat Australian heimoista ovat viimeisiä jäännöksiä kolmannen Rodun myöhäisimmistä jälkeläisistä.

Tässä meitä tukee jälleen jossain määrin materialistinen tiede. Haeckel puhuessaan Blumenbachin ruskeasta eli malaijilaisesta rodusta sekä australialaisista ja papualaisista huomauttaa: ”Viimeksi mainittujen ja Polynesian alkuasukkaiden välillä on paljon yhtäläisyyttä, ja Polynesia, tuo australialainen saarimaailma, näyttää olleen kerran jättiläismäinen yhtenäinen manner.”[51]

Sitä se on todellakin ollut, koska kolmannen Rodun aikana se ulottui itään ja länteen aina sinne asti, missä Amerikan mantereet nyt sijaitsevat, ja koska nykyinen Australia on vain osa siitä, kuten ovat myös muutamat siitä jääneet saaret, jotka ovat hajallaan siellä täällä Tyynessä valtameressä, sekä suuri kaistale Kaliforniaa, joka kuului myös siihen. Huvittavaa kyllä, Haeckel pohtii fantastisessa kirjassaan Pedigree of Man seuraavaa:

…meidän aikamme australialaiset ovat suoraan alenevassa polvessa miltei muuttumattomia [?!] jälkeläisiä siitä toisesta alkuperäisestä ihmisrodusta… joka ihmisen lapsuuskodista levisi pohjoiseen, ensin etupäässä Aasiaan ja joka näyttää olleen kaikkien muiden suoratukkaisten ihmisrotujen alkujuuri… Yksi haara, kähäräpäiset, vaelsi osaksi länteen päin [ts. Afrikkaan ja pohjoiseen Uuteen Guineaan, jotka maat, kuten sanottu, eivät vielä silloin olleet olemassa]… Toiset, suoratukkaiset, kehittyivät kauempana pohjoisessa, Aasiassa ja… kansoittivat Australian.[52]

Kuten eräs MESTARI kirjoitti:

Te näette tuon kerran niin suuren kansan [kolmannen Rodun Lemurian] jäännöksiä joissakin teidän Australianne litteäpäisissä aboriginaaleissa.[53]

Mutta ne kuuluvat kolmannen Rodun seitsemännen alarodun viimeisiin jäännöksiin. Prof. Haeckelin on täytynyt kerrankin nähdä oikea uni ja todellinen näky!

Tällä aikakaudella meidän on katsottava ensimmäisen kerran esiintyneen niiden kansojen esi-isiä, jotka me nyt määrittelemme maailman vanhimmiksi kansoiksi – joita kutsutaan vastaavasti toisaalta arjalais-hindulaisiksi, egyptiläisiksi ja vanhimmiksi persialaisiksi ja toisaalta kaldealaisiksi ja foinikialaisiksi. Näitä hallitsivat JUMALALLISET HALLITSIJASUVUT eli kuninkaat ja hallitsijat, joilla oli kuolevaisen ihmisen kanssa yhteistä ainoastaan fyysinen ulkomuoto, sellainen kuin se silloin oli, mutta jotka olivat olentoja korkeammista ja taivaallisemmista piireistä kuin mitä meidän oma piirimme tulee olemaan vielä pitkien manvantarojen ajan. Tietysti on hyödytöntä edes yrittää saada skeptikot uskomaan heidän olemassaoloonsa. Skeptikoiden suurin ylpeyden aihe on saada kapeanenäiset apinat esi-isikseen, minkä tosiasian he koettavat todistaa [e329] häntäluun avulla, joka heillä liittyy os sacrumiin, ristiluuhun. Jos tuo hännännipukka vain olisi heillä kyllin pitkä, he voisivat iloisina heilutella sitä loputtomasti etevän keksijänsä kunniaksi. He tulevat pysymään yhtä uskollisina apinaesivanhemmilleen kuin kristityt hännättömälle Aadamilleen. Salainen oppi johtaa kuitenkin teosofit ja okkulttisten tieteiden tutkijat oikeaan suuntaan.

Jos me pidämme kolmannen Rodun toista osaa todellisen, kiinteäluisen ihmisrodun ensimmäisenä edustajana, silloin Haeckelin otaksuma, että ”alku-ihmisten kehitys tapahtui… joko Etelä-Aasiassa tai… Lemuriassa” – sillä Afrikka, itäinen enempää kuin läntinenkään, ei voi tulla kysymykseenkään – on kyllin ellei täysin oikea. Tarkkaan ottaen kuitenkin, samalla tavoin kuin ensimmäisen Rodun kehitys (pitaroiden ruumiista) tapahtui seitsemällä selvästi erillisellä alueella (silloin) ainoassa maassa pohjoisnavalla – samoin tapahtui kolmannen Rodun viimeinen muutos: se alkoi niillä pohjoisilla seuduilla, joita on juuri kuvattu muutama sivu taaksepäin, joihin kuului Beringin salmi ja se mikä siihen aikaan oli kuivaa maata Keski-Aasiassa, kun ilmasto oli puolitrooppinen jopa arktisilla alueilla ja mitä sopivin syntyvän fyysisen ihmisen alkeellisiin tarpeisiin. Tuo seutu on kuitenkin sittemmin ihmisen esiintymisen jälkeen ollut useammin kuin kerran milloin kylmä, milloin trooppinen. Kommentaari kertoo meille, että kolmas Rotu oli vasta suunnilleen kehityksensä puolessa välissä, kun:

Pyörän akseli kallistui. Aurinko ja kuu eivät enää loistaneet HIESTÄ SYNTYNEIDEN tuolle osalle. Saatiin tuntea lunta, jäätä ja pakkasta, ja ihmisten, kasvien ja eläinten kasvu estyi. Ne, jotka eivät hukkuneet, JÄIVÄT KESKENKASVUISIKSI LAPSIKSI[54] KOOLTAAN JA ÄLYLTÄÄN. Tämä oli rotujen kolmas pralaya.[55]

Tämä tarkoittaa jälleen, että meidän maapallomme on seitsemän aikakautisen, täydellisen muutoksen alainen, jotka tapahtuvat rinnakkain rotujen kanssa. Sillä salainen oppi opettaa, että tämän kierroksen aikana täytyy olla seitsemän maallista pralayaa, joista kolme johtui maan akselin kallistumisen muutoksesta. Se on laki, joka toimii määrätyllä ajallaan, eikä suinkaan sokeasti, niin kuin tiede voisi luulla, vaan täysin sopusoinnussa karman lain kanssa. Okkultismissa tämä vääjäämätön laki tunnetaan ”suurena TASOITTAJANA”. Tiede tunnustaa olevansa tietämätön siitä, mistä johtuvat ilmaston vaihtelut ja ne muutokset akselin suunnassa, joita aina seuraavat nuo sään vaihtelut; eikä tiede näytä olevan varma akselin muutoksistakaan. Ja kun se ei voi selittää niitä, se on valmis mieluummin kieltämään kokonaan akselin muutosilmiöt kuin myöntämään karman lain älykkään toiminnan, [e330] joka yksin voisi selittää järkevästi nämä äkkinäiset muutokset ja niiden seuraukset. Se on yrittänyt selittää niitä erilaisilla enemmän tai vähemmän kummallisilla teorioilla, joiden mukaan yhtenä syynä noihin geologisiin mullistuksiin olisi ollut maapallon äkillinen ja mielikuvituksellinen yhteentörmäys jonkin komeetan kanssa (de Bouchepornin hypoteesi). Mutta me pitäydymme esoteerisessa selityksessä, sillä FOHAT on yhtä hyvä kuin jokin komeetta, ja sitä on lisäksi ohjaamassa universaali äly.

Kun siis Vaivasvata Manun ihmiskunta ilmestyi maan päälle, tällaisia maan akselin häiriöitä oli ollut jo neljä. Kun valtameret nielaisivat vanhat mantereet – paitsi ensimmäisen – muita maita tuli pinnalle ja valtavan suuria vuorijonoja kohosi sinne, missä niitä ei ollut aikaisemmin. Maapallon ulkomuoto muuttui täysin joka kerta. Kelvollisimpien kansojen ja rotujen eloonjäämisen turvasi oikeaan aikaan annettu apu, ja epäkelvot – epäonnistujat – pyyhkäistiin pois maan päältä. Tällainen valikointi ja muutos ei tapahdu auringon nousun ja laskun välillä, niin kuin voisi kuvitella, vaan vaatii tuhansia vuosia, ennen kuin uusi asuinpaikka on saatu kuntoon.

Alarodut joutuvat kokemaan saman puhdistusprosessin, samoin sivuhaarat (heimot). Se, joka tuntee hyvin astronomiaa ja matematiikkaa, luokoon katseensa taaksepäin menneisyyden hämäryyteen ja varjoihin. Huomatkoon ja pankoon merkille sen, mitä hän tietää kansojen historiasta, ja verratkoon niiden vastaavia nousuja ja laskuja siihen, mitä tiedetään astronomisista kierroksista – varsinkin tähtivuodesta, joka vastaa meidän 25 868 aurinkovuottamme.[56] Jos havainnoitsija on vähänkin intuitiivinen, hän tulee huomaamaan, kuinka kansojen myötä- ja vastoinkäymiset ovat läheisesti yhteydessä tämän tähtikierroksen alun ja lopun kanssa. Totta kyllä, ei-okkultistilla on se haitta, että hänellä ei ole näin kaukaisia aikoja, joihin nojautua. Hän ei tiedä eksaktin tieteen nojalla mitään siitä, mitä tapahtui lähes 10 000 vuotta sitten. Mutta ehkä hän lohduttautuu sillä, että voi tietää – tai jos pitää parempana – tehdä arvailuja kaikkien tuntemiensa nykyisten kansojen kohtalosta – noin 16 000 vuotta tämän jälkeen. [e331] Tarkoituksemme on hyvin selvä. Kunakin tähtivuonna kääntöpiirit etääntyvät navasta neljä astetta kussakin kierroksessa päiväntasauspisteistä, päiväntasaajan kulkiessa eläinradan merkkien kautta. Kuten nyt jokainen astronomi tietää, nykyinen kääntöpiiri on ainoastaan hitusen yli kaksikymmentäkolme astetta päiväntasaajasta. Tästä syystä sen on vielä kuljettava 2½ astetta ennen kuin tähtivuosi menee umpeen, mikä antaa ihmiskunnalle yleensä ja sivistyneille roduille erityisesti noin 16 000 vuotta lisäaikaa.[57]

Kolmannen Rodun (lemurialaisten) suuren tulvan jälkeen –

”Ihmiset pienenivät huomattavasti kooltaan ja heidän elämiensä pituus lyheni. Langettuaan jumalisuudestaan he sekaantuivat eläimellisiin rotuihin ja menivät sekaliittoihin jättiläisten ja kääpiöiden [napojen kääpiörotujen] kanssa… Monet saavuttivat JUMALALLISTA, mutta – LUVATONTA tietoa ja kulkivat tahallaan VASENTA POLKUA”. (Kommentaari, xxxiii.)

Näin atlantislaiset vuorollaan kulkivat kohti häviötään. Kuinka monta geologista kautta kesti, ennen kuin tämä neljäs hävitys tapahtui? Kuka voi sanoa… Mutta meille kerrotaan että:

44. HE (atlantislaiset) RAKENSIVAT SUURIA KUVIA YHDEKSÄN YATIA (yli 8 metriä) KORKEITA, OMAN RUUMIINSA KOKOISIA (a).  SISÄISET TULET OLIVAT HÄVITTÄNEET HEIDÄN ISIENSÄ (lemurialaisten) MAAN.  VESI UHKASI NELJÄTTÄ (rotua) (b).

(a) On huomionarvoista, että useimmat jättiläispatsaat, jotka löydettiin Pääsiäissaarelta, joka on varmasti osa jostakin uponneesta mantereesta – ja myös ne patsaat, jotka löydettiin Gobin autiomaan laitamilta, seudulta, joka oli ollut uponneena mittaamattomia aikoja – ovat kaikki 6–9 metrin korkuisia. Cookin Pääsiäissaarelta löytämät patsaat ovat lähes kaikki 8-metrisiä ja hartioista 2,5 metriä leveitä.[58] Tämän kirjoittaja tietää hyvin nykyisten arkeologien nyttemmin päätelleen, että ”nämä patsaat eivät ole kovinkaan vanhoja”, kuten vakuutti eräs korkea virkailija British Museumista, missä muutamat niistä nyt ovat. Mutta tämä on vain yksi niistä nykyaikaisen tieteen mielivaltaisista päätelmistä, jotka eivät ole paljonkaan arvoisia.

Meille kerrotaan, että kun maanalaiset tulet olivat hävittäneet ”Lemurian”, ihmiset alkoivat tasaisesti pienentyä kooltaan – joka prosessi alkoi jo heidän fyysisen LANKEEMUKSENSA jälkeen – ja että lopuksi, muutamia miljoonia vuosia myöhemmin, he kutistuivat kaksimetrisiksi ja ovat nyt (kuten vanhemmissa aasialaisissa roduissa) pienenemässä [e332] 150-senttimetrisiksi. Niin kuin Pickering osoittaa, malaijilaisessa rodussa (eräissä neljännen kantarodun alarodussa) on merkillisiä kokoeroja; polynesialaisen haaran jäsenet (tahitilaiset, samoalaiset ja Tongasaaren asukkaat) ovat kookkaampia kuin muu ihmiskunta; mutta intialaiset heimot ja indokiinalaisten maiden asukkaat ovat selvästi keskikokoa lyhyempiä. Tämä on helposti selitettävissä. Polynesialaiset kuuluvat kaikkein vanhimpaan eloon jääneistä alaroduista, muut sitä vastoin viimeisimpään ja katoavaan haaraan. Niin kuin tasmanialaiset ovat nykyään kokonaan kuolleet sukupuuttoon ja australialaiset ovat nopeasti kuolemassa, niin muutkin vanhat rodut tulevat pian seuraamaan heitä.

(b) Kuinka nämä muistitiedot saattoivat säilyä? meiltä kysytään ehkä. Hyväntahtoiset, oppineet orientalistimme kieltävät hindulaisilta jopa tiedon eläinradasta ja päättelevät, että arjalaiset hindut eivät tienneet siitä mitään ennen kuin kreikkalaiset toivat sen heidän maahansa. Tämän aiheettoman parjauksen on kuitenkin Bailly kumonnut tarpeeksi hyvin, ja vielä paremmin sen osoittavat selvät tosiasiat, joten se ei vaadi enempää kumoamista. Samalla kun egyptiläisten eläinradat[59] sisältävät eittämättömiä todisteita muistiinpanoista pidemmältä kuin kolmen ja puolen tähtivuoden ajalta – eli noin 87 000 vuodelta – hindujen laskelmat käsittävät lähes kolmekymmentäkolme tuollaista vuotta eli 850 000 tavallista vuotta. Egyptiläiset papit vakuuttivat Herodotokselle, että maan napa ja ekliptikan napa olivat entisaikoina sattuneet samaan aikaan. Mutta kuten Sphinxiadin tekijä huomautti: ”’Nuo tietämättömät hindupoloiset’ ovat tallentaneet astronomista tietoa kymmenen kertaa 25 000 vuodelta [viimeisen paikallisen, aasialaisen] tulvan eli kauhunajan jälkeen Intian leveysasteella.” Ja heillä on tallennettuja havaintoja arjalaisten historiallisessa muistissa ensimmäisen suuren tulvan ajoilta asti – siitä tulvasta, joka upotti Atlantiksen viimeiset osat 850 000 vuotta sitten. Sitä edeltäneet tulvat ovat tietysti enemmän traditionaalisia kuin historiallisia.

Lemurian uppoamisen ja muutoksen alkaessa arktisen piirin (Norjan) lähellä kolmas Rotu lopetti elämänkulkunsa Lankâssa tai mieluummin siinä maassa, josta tuli Lankâ atlantislaisten aikana. Se pieni jäännös, joka tunnetaan nyt Ceylonina, on muinaisen Lankân pohjoinen ylänkö, kun taas suunnattoman suuri samanniminen saari oli lemurialaisella kaudella tuo muutama sivu aikaisemmin kuvattu jättiläismäinen manner. Kuten MESTARI sanoo: ”Miksi eivät teidän geologinne ota huomioon, että heidän tutkimiensa ja luotaamiensa mannerten alla… saattaa olla syvällä kätkössä mittaamattomissa tai paremminkin luotaamattomissa valtamerien pohjukoissa muita ja paljon vanhempia mantereita, joiden kerrostumia ei ole koskaan geologisesti tutkittu; ja että ne voivat jonakin päivänä mullistaa kokonaan heidän nykyiset teoriansa? Miksi ei voida tunnustaa, että, kuten Lemuria ja Atlantis, [e333] nykyiset mantereemme ovat jo olleet monta kertaa veden alla ja ovat jälleen aikanaan kohonneet ja kantaneet uusia ihmisjoukkoja ja sivistyksiä; ja että ensimmäisessä suuressa geologisessa mullistuksessa niiden aikakautisten luonnonmullistusten sarjassa, joita tapahtuu jokaisen kierroksen alusta loppuun, meidän nykyiset mantereemme tulevat vaipumaan ja Lemuriat ja Atlantikset kohoamaan jälleen ylös?”[60]

Eivät tietenkään ihan samat mantereet.

Mutta tässä kaivataan selitystä. Pohjoisen ”Lemurian” edellyttäminen ei aiheuta mitään sekaannusta. Kun puhutaan tuon suuren mantereen pidennyksestä Atlantin valtameren pohjoisosaan, se ei mitenkään kumoa yleisiä käsityksiä kadonneen Atlantiksen paikasta, vaan toinen teoria vahvistaa toista. On huomattava, että Lemuria, joka oli kolmannen kantarodun kehto, ei käsittänyt ainoastaan laajaa Tyynenmeren ja Intian valtameren aluetta vaan ulottui hevosenkengän muotoisena Madagaskarin ohi, ”Etelä-Afrikan” (joka oli silloin vain muodostumaisillaan oleva kaistale) ympäri, Atlantin meren yli Norjaan asti. Se laaja englantilainen suolattoman veden kerrostuma nimeltään Wealden – jota jokainen geologi pitää jonkin entisen suuren joen suuna – on sen päävirran uoma, joka kuivatti Pohjois-Lemurian sekundaarikaudella. Että tällainen joki on todella ollut olemassa, on tieteellinen tosiasia – mutta myöntävätkö tieteen papit välttämättömäksi hyväksyä sekundaarikauden Pohjois-Lemurian, niin kuin heidän aineistonsa vaatii? Professori Berthold Seeman ei ainoastaan hyväksynyt tuollaista mahtavaa mannerta tosiasiana, vaan vieläpä piti Australiaa ja Eurooppaa tuon mantereen aikaisempina osina – siten tukien jo esitettyä ”hevosenkenkäoppia”. Meidän kantamme ei voi saada yhtään hämmästyttävämpää vahvistusta kuin se, että Atlantin valtameren syvänteessä oleva 2700-metrinen KORKEA HARJANNE, joka lähtee läheltä Brittein saaria jatkuen noin tuhat tai kaksi tuhatta kilometriä etelään, ensin kulkee viistoon kohti Etelä-Amerikkaa, sitten tekee miltei suoran kulman ja etenee KAAKKOON Afrikan rannikkoa kohti, mistä se kääntyy etelään Tristan da Cunhan luo. Tämä harjanne on jäännös Atlantin mantereesta, ja jos sitä voitaisiin seurata kauemmaksi, se todistaisi vedenalaisen hevosenkengän muotoisen liitoskohdan yhdistäneen sen Intian valtameressä olleeseen entiseen mantereeseen.[61]

Atlanttilainen osa Lemuriaa oli sen maan geologisena perustana, joka tunnetaan yleisesti Atlantiksena. Viimeksi mainittua on todellakin pidettävä mieluummin Lemurian atlanttilaisen pidennyksen laajennuksena kuin aivan uutena maa-alueena, joka olisi kohonnut merestä vastaamaan neljännen kantarodun erikoistarpeita. Kuten ei rodullisessa kehityksessä, niin ei myöskään mantereiden vaihtumisessa ja muuttumisessa voida vetää aivan jyrkkää rajaviivaa erottamaan yhden ryhmityksen päättymistä ja toisen alkamista. Luonnon prosessit jatkuvat katkeamattomasti. Niinpä neljännen Rodun [e334] atlantislaiset kehittyivät pohjoisen Lemurian kolmasrotulaisten muodostamasta ytimestä, joka oli karkeasti ottaen keskittynyt erääseen maapaikkaan keskellä nykyistä Atlantin valtamerta. Heidän mantereensa muodostui niiden monien saarten ja niemimaiden yhtymisestä, jotka aikojen kuluessa kohosivat vähitellen ylös ja tulivat lopulta atlantislaisena tunnetun suuren Rodun todelliseksi kotipaikaksi. Kun tämä prosessi oli kerran päättynyt, saattoi sanoa, kuten korkein ”okkulttinen” auktoriteetti, että ”Lemuriaa ei pidä sekoittaa Atlantiksen mantereeseen enempää kuin Eurooppaa Amerikkaan”.[62]

Edellä oleva lausunto tulee sellaiselta taholta, että oikeaoppinen tiede ei suo sille mitään arvoa, vaan pitää sitä enemmän tai vähemmän onnistuneena sepityksenä. Jopa Donellyn edellä mainittu etevä teos syrjäytetään, vaikka sen esitykset pysyttelevät kaikki tarkasti tieteellisen todistelun rajoissa. Mutta me kirjoitamme tulevaisuutta varten. Uudet tämänsuuntaiset tutkimukset tulevat todistamaan oikeiksi aasialaisen filosofian väitteet, että vedenpaisumusta aikaisemmat kansat, jotka elivät lukemattomia aikakausia sitten, harjoittivat tieteitä – mm. geologiaa, etnologiaa ja historiaa. Tulevat löydöt vahvistavat sellaisten ajattelijoiden kuin H. A. Tainen ja Renanin havaintojen paikkansapitävyyden. Edellinen on osoittanut, että sellaisten muinaisten kansojen kuin egyptiläisten, Intian arjalaisten, kaldealaisten, kiinalaisten ja assyrialaisten sivistykset ovat seurausta aikaisemmista ”myriadeja vuosisatoja” kestäneistä sivistyksistä.[63] Jälkimmäinen taas viittaa siihen tosiseikkaan, että ”Egypti tuntuu jo alussa kypsältä, vanhalta ja näyttää olevan täysin ilman myyttisiä ja sankarillisia aikoja, ikään kuin tuolla maalla ei olisi koskaan ollut nuoruuskautta. Sen sivistyksellä ei ole lapsuutta eikä sen taiteella arkaaista kautta. Vanhan monarkian sivistys ei alkanut varhaislapsuudesta. Se oli jo kypsynyt.”[64] Tähän professori R. Owen lisää, että ”Egyptin aikakirjat näyttävät, että sillä on ollut sivistynyt ja säännelty yhteiskunta jo ennen Meneksen aikaa”. Winchell sanoo, että ”Meneksen kaudella egyptiläiset olivat jo sivistynyt ja runsasväkinen kansa. Manethon kertoo meille, että ensimmäisen kuninkaan Meneksen poika Athotis rakensi Memfiksen palatsin ja että hän oli lääkäri ja jätti jälkeensä anatomian kirjoja.”[65]

Tämä on aivan luonnollista, jos meidän on uskottava Herodotoksen muistiin merkitsemiä ilmoituksia,[66] että egyptiläisten pappien kirjoitettu historia ulottui hänen ajastaan taaksepäin noin 12 000 vuotta. Mutta mitä ovat 12 000 vuotta tai jopa 120 000 vuotta verrattuna niihin miljooniin vuosiin, jotka ovat kuluneet Lemurian aikakaudelta asti? Viimeksi mainittu kausikaan ei ole jäänyt ilman todistajia, sen valtavan kaukaisesta etäisyydestä huolimatta. Täydellinen kertomus lemurialaisten kasvusta ja kehityksestä sekä sosiaalisesta ja poliittisesta elämästä on säilynyt [e335] salaisissa aikakirjoissa. Valitettavasti ainoastaan harvat voivat lukea niitä, ja ne jotka voisivat, eivät kykenisi ymmärtämään kieltä, elleivät ole perehtyneet sen symboliikan jokaiseen seitsemään avaimeen. Sillä Okkulttisen Opin ymmärtäminen perustuu seitsemän tieteen käsittämiseen, ja nämä tieteet ovat ilmaistuina salaisten muistitietojen seitsemässä eri sovelluksessa eksoteerisiin teksteihin. Meidän on siis käsiteltävä ajatustapoja seitsemällä täysin erilaisella aatetasolla. Jokainen teksti koskee jotakin seuraavista näkökohdista ja on tulkittava sen pohjalta:

1. Realistinen ajatustaso

2. Idealistinen

3. Puhtaasti jumalallinen eli henkinen

Muut tasot ylittävät liian kaukaa tavallisen tajunnan, varsinkin materialistisen mielen, jotta niitä voisi edes symboloida tavallisen kielen termeillä. Muinaisissa uskonnollisissa teksteissä ei ole mitään puhtaasti myyttistä elementtiä, vaan se ajatustapa, jolla ne alun perin kirjoitettiin, on löydettävä ja siitä pidettävä tiukasti kiinni tulkintaprosessissa. Sillä tulkinta voi olla symbolinen (ikivanha ajatustapa), emblemaattinen (myöhempi, vaikka hyvin vanha ajatustapa), parabolinen (allegorinen), hieroglyfinen tai sitten logogrammaattinen – kaikkein vaikein menetelmä, koska jokainen kirjain, kuten kiinan kielessä, vastaa kokonaista sanaa. Niinpä melkein jokainen erisnimi Vedoissa, Kuolleiden kirjassa tai (jossain määrin) raamatussa muodostuu tällaisista logogrammeista. Ei kukaan, jota ei ole vihitty okkulttisen uskonnollisen logografian [sanamerkkien] mysteeriin, voi olettaa tietävänsä, mitä jokin nimi jossain vanhassa katkelmassa tarkoittaa, ennen kuin hän on perehtynyt jokaisen tuon nimen muodostavan kirjaimen merkitykseen. Kuinka voidaan odottaa, että tavallinen vihkimätön ajattelija, olkoonpa hän kuinka oppinut tahansa oikeaoppisessa symbolismissa, niin sanoaksemme – siinä symbolismissa, joka ei voi koskaan päästä vanhoista aurinkomyytin ja sukupuolipalvonnan uristaan – kuinka voidaan odottaa, että hän voisi tunkeutua verhon takana oleviin salaisuuksiin? Se joka käsittelee kuolleen kirjaimen kuoria tai akanoita ja antautuu kaleidoskoopin tapaan muuntelemaan tyhjiä sanasymboleja, ei voi koskaan odottaa pääsevänsä nykyaikaisten mytologien päähänpistoja pidemmälle.

Niinpä Vaivasvata, Xisuthros, Deukalion, Nooa jne. – kaikki universaalien ja osittaisten, astronomisten tai geologisten maailmantulvien päähenkilöt – antavat omien nimiensä kautta muistitietoja syistä ja seurauksista, jotka johtivat asianomaiseen tapaukseen, jos niitä vain osaa lukea oikein. Kaikki tuollaiset vedenpaisumukset perustuvat luonnontapahtumiin ja ovat siis historiallisia – joko sideerisiä, geologisia tai vain yksinkertaisesti allegorisia – tietoja jostakin moraalisesta tapahtumasta toisilla, korkeammilla olemistasoilla. Tämän me uskomme jo tulleen riittävästi todistetuksi allegoristen runojen edellyttämien pitkien selitysten avulla.

[e336] On melko epätavallista puhua yhdeksän yatin eli yli kahdeksan metrin korkuisesta rodusta teoksessa, joka väittää olevansa tieteellisempi kuin satu ”jättiläisentappaja Jaakosta”. ”Missä ovat todisteenne?” kysytään kirjoittajalta. Historiassa ja traditioissa, on vastaus. Traditiot vanhojen aikojen jättiläisrodusta ovat yleismaailmallisia. Niitä on sekä suullisissa että kirjallisissa kertomuksissa. Intialla oli dânavansa ja daityansa, Ceylonilla râkshasansa, Kreikalla titaaninsa, Egyptillä valtavan suuret sankarinsa, Kaldealla izdubarinsa[67] (Nimrod) ja juutalaisilla Moabin maan emiminsä sekä kuuluisat jättiläiset anakimit.[68] Mooses puhuu Ogista, kuninkaasta, joka oli yhdeksän kyynärää pitkä (yli 4,5 metriä) ja neljä kyynärää leveä,[69] ja Goljatin pituus oli ”kuusi kyynärää ja kämmen” (eli yli 3 metriä). Ainoa ero ”ilmoitetun sanan” ja Herodotoksen, Diodoros Sisilialaisen, Homeroksen, Pliniuksen, Plutarkhoksen, Filostratoksen jne. välillä on seuraava: Kun pakanat mainitsevat ainoastaan lukemattomia aikoja sitten kuolleiden jättiläisten luurankoja, joista jotkut olivat henkilökohtaisesti nähneet jäännöksiä, raamatun tulkitsijat vaativat häpeämättä, että geologian ja arkeologian pitäisi uskoa tuollaisten jättiläisten asuneen useissa maissa Mooseksen aikoina; jättiläisten, joiden edessä juutalaiset olivat kuin heinäsirkat ja joita oli vielä Joosuan ja Daavidin aikoina. Valitettavasti heidän oma kronologiansa on esteenä. Joko se tai jättiläiset on hylättävä.[70]

Vielä on jäljellä muutamia kohteita, jotka todistavat uponneista mantereista ja niissä asuneista valtavan suurista ihmisistä. Arkeologia tuntee useita sellaisia tällä maapallolla, vaikka ihmetteleekin ”mitä nämä mahtavat olla” – eikä ole koskaan vakavasti yrittänytkään ratkaista mysteeriä. Mihinköhän kauteen kuuluvat jo mainittujen Pääsiäissaaren patsaiden lisäksi ne jättiläismäiset patsaat, jotka ovat pystyssä ja hyvässä kunnossa lähellä Bamiyania? Arkeologia sijoittaa ne kristinuskon ensimmäisille vuosisadoille (kuten tavallista) ja erehtyy tässä kuten niin monissa muissakin arvailuissaan. Muutama kuvaava sana osoittaa lukijoille, mitä ovat sekä Pääsiäissaaren että Bamiyanin patsaat. Tutkimme silti ensin, mitä oikeaoppinen tiede niistä tietää.

Teapi, Rapa-nui eli Pääsiäissaari on erillinen paikka miltei 3200 kilometrin päässä Etelä-Amerikan rannikolta… Pituudeltaan se on noin 19 kilometriä ja leveydeltään yli kuusi kilometriä… ja siellä on keskellä noin 320 metriä korkea sammunut tulivuori. Saari… on täynnä kraattereita, jotka ovat olleet sammuneina niin kauan, ettei niiden toiminnasta ole säilynyt mitään perimätietoa…[71]

Mutta kuka teki ne suuret kivikuvat [main. teos, s. 44], jotka ovat nykyään saaren päänähtävyytenä turisteille? ”Kukaan ei tiedä”, sanoo kertoja.

On enemmän kuin todennäköistä, että ne olivat siellä, kun nykyiset asukkaat [kourallinen polynesialaisia villejä] saapuivat… [Niiden] tekotapa on [e337] korkealaatuinen… [ja uskotaan että] rotu, joka ne teki, oli Perusta ja muista Etelä-Amerikan osista lähteneitä vierailijoita… Jo Cookin käydessä siellä muutamat näistä patsaista, pituudeltaan yli 8-metrisiä ja hartialeveydeltään lähes 2,5-metrisiä, olivat maassa kaatuneina, ja toiset, jotka olivat vielä pystyssä, näyttivät paljon pitemmiltä. Yksi viimeksi mainituista oli niin korkea, että sen varjo riitti tarjoamaan suojaa auringon kuumuudelta lähes kolmekymmentähenkiselle ryhmälle. Ne alustat, joilla nämä jättiläismäiset kuvat seisoivat, olivat keskimäärin 9 - 12 metriä pitkiä ja 3,5 - 5 metriä leveitä… kaikki rakennettuja hakatuista kivistä kyklooppiseen tyyliin muistuttaen kovasti Pachacamacin temppelin seiniä tai Tiahuanacon raunioita Perussa..[72]

”EI OLE MITÄÄN SYYTÄ USKOA, ETTÄ MIKÄÄN NÄISTÄ PATSAISTA OLISI RAKENNETTU PALA PALALTA PYSTYTTÄMÄLLÄ TELINEITÄ NIIDEN YMPÄRI”, lisää kertoja paljonpuhuvasti selittämättä kuitenkaan, millä muulla tavalla ne olisi voitu rakentaa, elleivät niitä tehneet itse patsaiden kokoiset jättiläiset. Yksi parhaita näistä jättiläispatsaista on nyt British Museumissa. Ronororakasta on löydetty neljä kuvaa, kolme syvälle maahan vajonnutta ja yksi lepäämässä selällään kuin nukkuva ihminen. Vaikka kaikki ovat pitkäpäisiä, ne ovat tyypiltään erilaisia. Ne on ilmeisesti aiottu muotokuviksi, koska nenät, suut ja posket eroavat suuresti muodoltaan. Niiden päähineet – jonkinlainen litteä lakki, jossa on takakappale pään takaosan peittämiseksi – ilmaisevat kuitenkin, että niiden tarkoittamat henkilöt eivät olleet mitään kivikauden villi-ihmisiä. Voidaan todellakin kysyä, kuka ne teki? Vastausta ei silti kannata odottaa arkeologialta tai geologialta, vaikka viimeksi mainittu tunnustaakin saaren kuuluneen johonkin uponneeseen mantereeseen.

Mutta kuka veisti Bamiyanin vielä kolossaalisemmat patsaat, jotka ovat pisimmät ja jättiläismäisimmät koko maailmassa, sillä Bartholdin Vapaudenpatsas (New Yorkissa) on kääpiö verrattuna suurimpaan näistä viidestä kuvasta. Burnes ja useat oppineet jesuiitat, jotka ovat käyneet tuolla paikalla, puhuvat vuoresta, joka on ”tehty lokeroiseksi valtavan suurilla luolilla”, ja kahdesta suunnattoman suuresta jättiläisestä, jotka on veistetty samaan kallioon. Niitä kuvataan nykyaikaiseksi Miao-tseksi, viimeisiksi jäljelle jääneiksi, jotka todistavat ”maanpiiriä kiusanneesta” Miao-tsesta.[73] Jesuiitat ovat oikeassa, ja ne arkeologit, jotka näkevät buddhoja suurimmissa näistä patsaista, ovat väärässä. Sillä kaikki nuo lukemattomat jättiläismäiset rauniot, joita löydetään toinen toisensa jälkeen meidän aikanamme, kaikki nuo suunnattoman suuret rivit kolossaalisia raunioita, joita on pitkin Pohjois-Amerikkaa aina Kalliovuorten toiselle puolelle asti, ovat kyklooppien, todellisten muinaisajan jättiläisten työtä. ”Joukoittain valtavan suuria ihmisluita” löydettiin ”Amerikasta läheltä Misortea”, sanoo muuan kuuluisa nykyaikainen matkailija, ”aivan siltä paikalta, missä paikallinen perimätieto sanoo olleen sen maihinnousupaikan, [e338] josta käsin nuo jättiläiset valloittivat Amerikan”, kun se oli tuskin kohonnut merestä.[74]

Keski-aasialaiset traditiot sanovat samaa Bamiyanin patsaista. Mitä ne ovat ja mikä on se paikka, missä ne ovat seisoneet lukemattomia aikakausia uhmaten luonnonmullistuksia ympärillään ja jopa ihmiskäsien kuten esimerkiksi Tîmûrin laumojen ja Nâdir-Shâhin vandaalisoturien hävitystyötä? Bamiyan on pieni, surkea, puoliraunioitunut kaupunki Keski-Aasiassa, puolessa välissä Kabulia ja Balkhia, Koh-i-Baban juurella, joka on suuri vuori Paropamisuksen (eli Hindu-Kushin) vuorijonossa ja sijaitsee noin 2600 metriä merenpinnan yläpuolella. Vanhoina aikoina Bamiyan oli osa Gulgulehin muinaisesta kaupungista, jonka TÓingis-kaani hävitti viimeiseen kiveen asti 1200-luvulla. Koko laaksoa saartavat valtavan suuret kalliot, jotka ovat täynnä osaksi luonnollisia, osaksi keinotekoisia luolia ja onkaloita, missä kerran asui buddhalaisia munkkeja heidän perustettuaan niihin vihâroitaan [pyhäkköjään]. Tällaisia vihâroita on ollut tähän päivään asti runsaasti Intian kalliotemppeleissä ja Jalâlâbâdin laaksoissa. Erään tällaisen luolan sisääntuloaukosta on löydetty viisi valtavan suurta patsasta, joita pidetään Buddhana, tai oikeastaan ne on uudelleen löydetty meidän vuosisadallamme, sillä kuuluisa kiinalainen matkailija Hsüan-tsang sanoo nähneensä ne käydessään Bamiyanissa 600-luvulla.

Väite, ettei suurempia patsaita ole olemassa koko maapallolla, on helposti todistettu niiden matkustajien vakuutuksilla, jotka ovat tutkineet niitä ja tehneet mittauksia. Niinpä suurin on 53 metriä korkea eli kaksikymmentäyksi metriä korkeampi kuin Vapaudenpatsas New Yorkissa, sillä viimeksi mainittu on vain 105 jalkaa eli 32 metriä korkea. Kuuluisa Rhodoksen kolossikin, jonka jalkojen välistä kulkivat helposti noiden aikojen suurimmatkin laivat, oli vain 36–40 metriä korkea. Toiseksi suurin patsas, joka on myös hakattu kallioon niin kuin ensimmäinenkin, on ainoastaan 36-metrinen (4 metriä korkeampi kuin Vapaudenpatsas).[75] Kolmas patsas on vain 18-metrinen – kaksi muuta vielä pienempiä ja viimeinen vain vähän isompi kuin meidän rotumme tavallinen kookas ihminen. Ensimmäinen ja suurin näistä jättiläispatsaista kuvaa miestä, joka on verhottu jonkinlaiseen toogaan.

Markiisi de Nadaillac luulee (ks. jäljempänä), että patsaan yleinen ulkonäkö, pään piirteet, vaatteen laskokset ja varsinkin suuret riippukorvat osoittavat epäilemättä, että sen oli tarkoitus kuvata Buddhaa. Mutta ne eivät todista mitään. Vaikka [e339] useimmilla nykyisillä Buddhan kuvilla, joissa hänet on esitetty samâdhin asennossa, on suuret riippuvat korvalehdet, on tämä myöhempi uudistus ja jälkiajatus. Alkuperäinen ajatus johtui esoteerisesta allegoriasta. Luonnottoman suuret korvat symboloivat kaikkitietävää viisautta ja niiden tarkoitus oli muistuttaa Hänen voimastaan, joka tietää ja kuulee kaiken ja jonka hyväntahtoista rakkautta ja huolenpitoa kaikista olennoista ei mikään voi estää. ”Armelias Herra, Mestarimme, kuulee pienistä pienimmänkin olennon tuskanhuudon laaksojen ja vuorten takaa ja rientää sitä pelastamaan”, sanotaan runossa. Gautama Buddha oli arjalainen hindu, mutta tuollaisia korvia tavataan ainoastaan mongolilaisten burmalaisten ja siamilaisten joukossa, jotka pidentävät niitä keinotekoisesti, kuten Cochinissa. Ne buddhalaiset munkit, jotka muuttivat Miao-tsen luolat vihâroiksi ja kammioiksi, tulivat Keski-Aasiaan joskus ensimmäisellä vuosisadalla meidän ajankaskuamme. Sen vuoksi Hsüan-tsang puhuessaan tuosta valtavan suuresta patsaasta sanoo, että ”patsasta peittävä kultainen koristelu” hänen aikanaan ”häikäisi silmiä”, mutta tuollaisesta kultauksesta ei meidän päivinämme ole jälkeäkään. Itse kuva on hakattu paikalliseen kallioon, mutta laskokset on tehty muurilaastista ja muotoiltu kivikuvan ympärille. Talbot, joka tutki sitä huolellisesti, huomasi, että tämä vaate kuuluu paljon myöhempään aikaan. Itse patsas on siis paljon aikaisemmalta ajalta kuin buddhalaisuus. Ketä se siinä tapauksessa esittää, voidaan kysyä?

Jälleen kerran traditio kirjoitettujen muistiinpanojen vahvistamana vastaa kysymykseen ja selittää tämän mysteerin. Buddhalaiset arhatit ja askeetit löysivät nuo viisi patsasta ja monia muita, jotka ovat nyt murentuneet pölyksi. Ja koska kolme niistä oli suurissa syvennyksissä heidän tulevien asuntojensa sisäänkäytävällä, he peittivät ne muurilaastilla ja muotoilivat vanhojen patsaiden päälle uudet esittämään Herra Tathâgataa. Syvennysten sisäseinillä on nykyäänkin ihmisolentoja esittäviä kirkkaita maalauksia, ja Buddhan pyhä kuva toistuu jokaisessa ryhmässä. Nämä freskot ja koristekuviot – jotka muistuttavat bysanttilaista maalaustaidetta – ovat kaikki munkkiaskeettien kunnioitettavaa työtä, kuten myös jotkut muut pienemmät kuviot ja kallioon hakatut koristeet. Mutta nuo viisi patsasta ovat neljännen Rodun vihittyjen tekemiä, niiden jotka mantereensa upottua etsivät suojaa Keski-Aasian vuoristojen linnakkeista ja huipuilta. Lisäksi nämä patsaat ovat häviämättömänä todisteena rotujen asteittaista kehitystä koskevasta esoteerisesta opista.

Suurin niistä on tehty kuvaamaan ihmiskunnan ensimmäistä Rotua, ja sen eteerinen ruumis on ikuistettu kovaa kestävää kiveä käyttäen tulevien sukupolvien opetukseksi, koska sen muisto ei olisi muutoin [e340] kestänyt yli Atlantiksen vedenpaisumuksen. Toinen – 36 metriä korkea – kuvaa hiestä syntyneitä. Kolmas – 18-metrinen – ikuistaa sen rodun, joka lankesi ja siten aloitti ensimmäisen fyysisen, isästä ja äidistä syntyneen rodun, jonka viimeisiä jälkeläisiä kuvaavat Pääsiäissaarelta löydetyt patsaat. He olivat ainoastaan 6–7,5 metrin pituisia Lemurian uppoamisen aikoihin, sen jälkeen kun vulkaaniset tulet olivat sen hävittäneet lähes kokonaan. Neljäs Rotu oli vielä pienempi, vaikka sekin oli jättiläismäinen verrattuna meidän nykyiseen viidenteen Rotuumme, johon kuvasarja lopulta päättyi.[76]

Nämä ovat siis muinaisuuden ”jättiläisiä”, raamatun vedenpaisumusta edeltäviä ja sen jälkeisiä gibborimeja. He elivät ja kukoistivat pikemminkin miljoona kuin kolme, neljä tuhatta vuotta sitten. Joosuan anakimit, joihin verrattuina juutalaiset olivat kuin ”heinäsirkkoja”, ovat siis israelilaisten mielikuvitusta, ellei Israelin kansa aseta Joosuan ikäkautta eoseenikauden alkuun tai ainakin mioseenikaudelle ja muuta ajanlaskunsa tuhansia vuosia miljooniksi vuosiksi.

Kaikessa, mikä koskee esihistoriallisia aikoja, lukijan olisi pidettävä mielessään Montaignen viisaat sanat. Tuo suuri ranskalainen filosofi sanoi:

…On tyhmän rohkeaa halveksia ja tuomita valheeksi sitä, mikä ei meistä näytä todennäköiseltä tai todelta. Se on kuitenkin yleinen vika niissä, jotka kuvittelevat olevansa tavallista rahvasta etevämpiä.

…Mutta harkinta on opettanut minulle, että jonkin päättäväinen tuomitseminen valheeksi tai mahdottomuudeksi on samaa kuin kuvitella itselleen uskotuksi Jumalan tahdon ääret ja rajat ja yhteisen luontoäitimme voimat, eikä ole suurempaa typeryyttä maailmassa kuin koettaa niitä arvioida oman kykymme ja etevyytemme rajoissa.

Jos nimitämme hirviöiksi tai ihmeiksi kaikkea sitä, mihin järkemme ei yllä, niin kuinka monta sellaista näyttäytyykään meille joka päivä? Miettikäämme, minkä pilvien läpi ja kuinka ummessa silmin joudumme tuntemaan ne useimmat asiat, jotka menevät käsiemme läpi. Tulemme todellakin huomaamaan, että pikemminkin tottumus kuin tieto poistaa niistä outouden ja että jos nuo asiat esitettäisiin meille uudestaan, me epäilemättä pitäisimme niitä vähintäänkin yhtä epätodennäköisinä ja uskomattomina.[77]

Ennen kuin ennakkoluuloton tutkija kieltää mahdollisuuden meidän historialtamme ja tiedoiltamme, hänen pitäisi tutkia nykyajan historiaa sekä niitä yleismaailmallisia traditioita, joita on siroteltuina muinaiseen ja nykyiseen kirjallisuuteen, löytääkseen jälkiä näistä ihmeellisistä alkuroduista. Harvat epäilijöistä aavistavat, kuinka suuria määriä vahvistavia todisteita on hajallaan ja hautautuneina pelkästään British Museumissa. [e341] Lukijaa pyydetään vielä luomaan silmäys tähän aiheeseen seuraavassa luvussa.

__________

KYKLOOPPISIA RAUNIOITA JA VALTAVAN SUURIA KIVIÄ

TODISTAMASSA JÄTTILÄISISTÄ

Laajoissa teoksissaan Memoires adressées aux Académies de Mirville on ottanut tehtäväkseen todistaa paholaisen todellisuus ja näyttää hänen asuneen jokaisessa muinaisessa ja nykyajan epäjumalassa. Hän on koonnut useita satoja sivuja ”historiallisia todisteita” siitä, että ihmeiden – pakanallisten ja raamatullisten – päivinä kivet kävelivät, puhuivat, antoivat oraakkelivastauksia ja jopa lauloivat; että lopulta ”Kristus-kivi” eli Kristus-kallio, ”hengellinen kallio”, joka seurasi ”Israelia”,[78] ”tuli Jupiter-lapikseksi”, jonka hänen isänsä Saturnus nielaisi ”kiven muodossa”.[79] Emme aio pysähtyä pohtimaan sitä raamatullisten metaforien ilmeistä väärinkäyttöä ja aineellistamista, johon hän syyllistyy todistaakseen epäjumalien saatanallisuuden, vaikka paljonkin voitaisiin tästä aiheesta sanoa.[80] Mutta vaikkemme väitä omilla kivillämme olevan tällaista liikkuvuutta ja sisäisiä psyykkisiä kykyjä, voimme kyllä vuorostamme koota kaikki saatavilla olevat todisteet osoittaaksemme, että a) jollei olisi ollut jättiläisiä siirtämässä noita suunnattoman suuria kallioita, niin ei olisi koskaan ollut Stonehengeä, Carnacia (Bretagnessa) ja muita senkaltaisia kyklooppisia rakenteita; ja b) että jollei olisi mitään sellaista kuin MAGIA, ei olisi koskaan ollut niin paljon todisteita oraakkeli- ja puhuvista kivistä.

Pausanias tunnustaa Akhaiassa (Periegesis tes Hellados, VII), että aloittaessaan teoksensa hän oli pitänyt kreikkalaisia valtavan typerinä ”koska he palvoivat kiviä”. Mutta saavuttuaan Arkadiaan hän lisää: ”Olen muuttanut ajatuskantani.” Vaikka ei palvottaisikaan kiviä ja kivisiä epäjumalia ja patsaita, mikä on sama asia – tästä rikoksestahan ei roomalaiskatolilaisten ole viisasta syyttää pakanoita, koska tekevät itse samoin – voidaan kyllä uskoa niin kuin monet suuret filosofit ja pyhät ihmiset ovat uskoneet, ansaitsematta silti tulla nykyajan pausaniasten kutsumiksi ”idiooteiksi”.

Jos lukija tahtoo tutustua piikivien ja kristallien eri ominaisuuksiin magian ja psyykkisten kykyjen kannalta, tutustukoon teokseen Mémoires de l’Aca-démie des Inscriptions. Eräässä kiviä koskevassa runossa, jota pidetään Orfeuksen tekemänä, nämä kivet jaetaan ofiitteihin ja sideriitteihin, ”käärme-kiviin” ja ”tähtikiviin”.

[e342] Ofiitti on karkea, kova, painava, musta ja sillä on puheen lahja. Kun joku aikoo heittää sen pois, se saa aikaan samanlaisen äänen kuin lapsen itku. Tämän kiven avulla Helenos ennusti isänmaansa Troijan häviön…”[81]

Sankhuniaton ja Filon Byblos puhuessaan näistä betyyleistä kutsuvat niitä ”elävöitetyiksi kiviksi”. Fotios toistaa, mitä Damaskios, Asklepiades, Isidorus Sevillasta ja lääkäri Eusebios olivat vakuuttaneet ennen häntä. Viimeksi mainittu (Eusebios) ei koskaan luopunut ofiiteistaan, joita hän kantoi povellaan ja sai niiltä oraakkelivastauksia, jotka tulivat pienellä hiljaista vihellystä muistuttavalla äänellä.[82] Arnobius (pyhä mies, joka ”oltuaan pakana tuli yhdeksi kirkon valoista”, kuten kristityt kertovat lukijoilleen) tunnustaa, että hänen täytyi aina nähdessään matkallaan tällaisen kiven tehdä sille kysymys, ”johon se joskus vastasi selvällä ja terävällä hiljaisella, äänellä”.[83] Missä on ero kristillisten ja pakanallisten ofiittien välillä, me kysymme?

Kuuluisaa Westminsterin kiveä tiedetään kutsutun liafailiksi – ”puhuvaksi kiveksi” – joka kohotti äänensä ainoastaan nimittääkseen valittavan kuninkaan. Cambry sanoo nähneensä sen, kun siinä vielä oli kirjoitus:[84]

Ni fallat fatum, Scoti quocumque locatum

Invenient lapidem, regnasse tenentur ibidem.[85]

Lopuksi Suidas puhuu herakleia lithoksesta ja tietystä Heraiskoksesta, joka saattoi yhdellä silmäyksellä erottaa elottomat kivet liikkuvista. Ja Plinius mainitsee kiviä, jotka ”juoksivat pois kun käsi lähestyi niitä”.[86]

De Mirville – joka yrittää aina etsiä raamatulle oikeutusta – kysyy hyvin asiaankuuluvasti, miksi Stonehengen hirmuisia kiviä kutsuttiin muinoin jättiläisen tanssiksi, choir gawr (sanasta cor, ”tanssi”, mistä tulee chorea, ja gar, JÄTTILÄINEN)? Ja sitten hän lähettää lukijan saamaan vastauksen St. Gildaksen piispalta. Mutta ne kirjoittajat, jotka ovat tehneet kirjan Voyage dans le Comté de Cornouailles, sur les traces des géants [e343] ja monia muita oppineita teoksia Stonehengen,[87] Carnacin ja West Hoadleyn raunioista, antavat paljon parempaa ja luotettavampaa tietoa tästä aiheesta. Noilla seuduilla – oikeissa kalliometsissä – on suunnattoman suuria monoliitteja, joista jotkut ”painavat yli 500 000 kiloa”. Näiden Salisburyn tasangon ”riippuvien kivien” uskotaan olevan jonkin druiditemppelin jäännöksiä. Mutta druidit olivat historiallisia ihmisiä eivätkä kyklooppeja tai jättiläisiä. Ketkä sitten, paitsi jättiläiset, saattoivat nostaa sellaisia painavia kappaleita (varsinkin Carnacissa ja West Hoadleyssa olevia) ja asettaa ne sellaiseen symmetriseen järjestykseen, että ne kuvaavat planisfääriä.[88]  Ketkä sijoittivat ne sellaiseen ihmeelliseen tasapainoon, että ne näyttävät tuskin koskettavan maata ja että ne voi panna liikkeelle sormen kosketuksellakin, mutta silti niitä ei voisi saada paikoiltaan edes kahdenkymmenen miehen voimalla?

Me sanomme, että useimmat näistä kivistä ovat viimeisten atlantislaisten muistomerkkejä. Meille ehkä vastataan, että kaikki geologit väittävät niiden olevan luonnollista alkuperää. Että kun kallio rapautuu, ts. kadottaa liuskan toisensa jälkeen aineksistaan sään vaikutuksesta, se saa tällaisen muodon. Että Länsi-Englannin ”kalliokukkuloillakin” on omituisia muotoja samasta syystä. Ja lopuksi koska kaikki tiedemiehet pitävät ”heiluvia kiviä luonnollisella tavalla syntyneinä siten, että tuuli, sade jne. aikaansaavat kallioiden rapautumisen kerroksittain” – meidän esityksemme tullaan syystä kumoamaan, varsinkin kun ”me näemme tänäkin päivänä ympärillämme tällaisen vuorten muuttumisprosessin käynnissä”. Tutkikaamme kuitenkin asiaa lähemmin.

Lukekaamme, mitä geologialla on sanottavana, niin huomaamme, että usein nämä jättiläismäiset kivet eivät edes ole peräisin niistä maista, joissa ne nyt ovat; että niiden geologiset lajit kuuluvat usein kerroksiin, jotka ovat tuntemattomia näillä seuduilla ja niitä tavataan ainoastaan kaukana merten takana. William Tooke pohdiskellessaan niitä suunnattoman suuria graniittilohkareita, joita on siroteltuina ympäri Etelä-Venäjää ja Siperiaa, kertoo lukijoilleen, että siellä missä ne nyt ovat ei ole kallioita eikä vuoria; ja että ne on pakostakin tuotu sinne ”valtavan pitkien matkojen päästä ja hämmästyttävin ponnistuksin”.  Charton puhuu eräästä sellaisesta Irlannista tavatusta kiviaineksesta, joka oli annettu kuuluisien englantilaisten geologien analysoitavaksi, ja nämä ajattelivat, että ”se on vierasta, todennäköisimmin afrikkalaista” alkuperää.[89]

Tämä on omituinen sattuma, koska irlantilaisen perimätiedon mukaan nämä piiriin asetetut kivet toi eräs noita Afrikasta. De Mirville arvelee, että tämä noita on ”kirottu haamilainen”.[90] Me näemme hänessä [e344] tumman atlantislaisen tai ehkä vielä aikaisemman lemurialaisen, joka oli jäänyt eloon Brittein saarten syntymiseen asti – JÄTTILÄISIÄ joka tapauksessa.[91] Cambry sanoo naiivisti:

Ihmisillä ei ole sen kanssa mitään tekemistä… sillä koskaan ei ihmisvoima eikä -taito ole voinut ryhtyä mihinkään sellaiseen. Luonto yksin on saanut sen kaiken aikaan [!!] ja tiede tulee sen jonakin päivänä todistamaan [!!].[92]

Kaikesta huolimatta sen on suorittanut ihmisvoima, tosin jättiläisvoima, eikä ”luonto” yksin enempää kuin Jumala tai Paholainen.

Kun nyt ”tiede” on ryhtynyt todistelemaan, että jopa ihmisen mieli ja henki ovat vain sokeiden voimien aikaansaannosta, se kykenee varmasti myös edellä mainittuun tehtävään. Se voi yrittää jonakin kauniina aamuna todistaa, että luonto yksin on järjestänyt paikoilleen Stonehengen jättiläiskivet, mitannut niiden aseman matemaattisen tarkasti, antanut niille Denderan planisfäärin ja eläinradan merkkien muodon ja lennättänyt lähes puoli miljoona kiloa painavat kivet Afrikasta ja Aasiasta Englantiin ja Irlantiin!

On totta, että Cambry peruutti myöhemmin sanansa kertoen:

Uskoin pitkään, että yksin luonto voisi aikaansaada noita ihmeitä… mutta peruutan sanani… sillä sattuma ei pysty luomaan niin hämmästyttäviä yhdistelmiä… ja ne, jotka asettivat sanotut kivet tasapainoon, ovat samoja, jotka ovat pystyttäneet Huelgoat-lammen liikkuvat kivet lähellä Concarneauta.[93]

Tri John Watson, jonka sanoja sama kirjailija toistaa, puhuessaan Golcarin (”Velhon”) rinteellä sijaitsevista liikkuvista kallioista eli heiluvista kivistä sanoo:

Noiden tasapainoon asetettujen möhkäleiden hämmästyttävä liikkuminen sai kelttiläiset vertaamaan niitä jumaliin.[94]

Flinders Petrien kirjoittamassa Stonehengessä sanotaan:

Stonehenge on rakennettu ympäristön kivestä, punaisesta hiekkakivestä eli ”sarsenista”, jota siellä kutsutaan ”harmaiksi oinaiksi”. Mutta jotkut kivistä, varsinkin ne, joita sanotaan käytetyn astronomisiin tarkoituksiin, on tuotu kaukaa, luultavasti Irlannin pohjoisosasta.

Lopuksi kannattaa toistaa erään tiedemiehen pohdiskeluja tästä aiheesta. Ne on julkaistu v. 1850 Revue Archéologiquen eräässä artikkelissa.[95] Siinä sanotaan heiluvista kivistä:

…Jokainen kivi on lohkare, jonka paino panisi voimakkaimmatkin koneet lujille. Lyhyesti sanoen ympäri maapalloa löytyy suuria kivenlohkareita, joiden suhteen sana ainekset tuntuu selittämättömältä. Niitä nähdessään mielikuvitus hämmentyy ja niille olisi annettava nimi, joka vastaisi niiden jättiläismäisyyttä… Sitä paitsi [e345] nämä suunnattoman suuret heiluvat kivet, joita kutsutaan joskus sanalla routers, asetettuina pystyyn yhden sivunsa kärjen varaan ja ollen niin täydellisesti tasapainossa, että pieninkin kosketus riittää saamaan ne liikkeeseen… todistavat mitä ehdottominta tietoa tasapainon laeista… Edestakainen liike, vuoroin tasaiset, kuperat ja koverat pinnat… kaikki tämä yhdistää ne kyklooppisiin muistomerkkeihin, joista voi hyvällä syyllä sanoa de la Vegaa toistaen, että ”niiden parissa näyttävät työskennelleen mieluummin demonit kuin ihmiset”.[96]

Kerrankin me olemme yhtä mieltä ystäviemme ja vihollistemme, roomalaiskatolilaisten, kanssa ja kysymme, voivatko tuollaiset tasapainon ja liikkuvuuden ihmeet, jotka painavat miljoonia kiloja, olla paleoliittisen kauden villi-ihmisten, luolaihmisten työtä, sellaisten jotka olivat pitempiä kuin meidän vuosisatamme tavalliset ihmiset mutta kuitenkin samanlaisia kuolevaisia kuin mekin? Meidän tarkoituksemme ei ole pohtia niitä erilaisia traditioita, jotka liittyvät näihin heiluviin kiviin. Kuitenkin kannattanee muistuttaa englantilaiselle lukijalle Giraldus Cambrensiksesta,

…joka puhuu eräästä Monan saarella olevasta kivestä, joka palasi aina paikalleen, vaikka sitä yritettiin kaikin keinoin pitää muualla. Kun Henrik II valloitti Irlannin, kreivi Hugo Cestrensis tahtoi tulla vakuuttuneeksi asian todenperäisyydestä ja sitoi Monan kiven paljon suurempaan kiveen ja heitätti ne mereen. Seuraavana aamuna se oli tavanomaisella paikallaan. Oppinut Salisburyn William takaa asian todenperäisyyden vakuuttamalla kiven olevan erään kirkon seinässä, missä hän oli nähnyt sen v. 1554… Ja tämä muistuttaa siitä, mitä Plinius sanoi kivestä, jonka argonautit jättivät Kyzikokseen ja jonka kyzikoslaiset olivat asettaneet prytaneioniin,[97] ”mistä se karkasi useita kertoja, niin että heidän oli pakko sitoa siihen lyijypainoja”.[98]

Tässä meillä on valtavia kiviä, joiden koko muinaisaika väittää olleen ”eläviä, liikkuvia, puhuvia ja itsestään kulkevia”. Näyttää myös siltä, että ne saivat ihmiset juoksemaan pois, koska niitä on kutsuttu routereiksi (”panna lentoon”, sanasta rout), ja Des Mousseaux sanoo että ne kaikki olivat profeetallisia kiviä ja niitä kutsuttiin [e346] hulluiksi kiviksi.[99] ”Tiedekin hyväksyy heiluvat kivet. Miksi ne heiluvat, miten ne saatiin heilumaan? Täytyy olla sokea, ellei huomaa, että tämä liike oli yksi ennustuskeino lisää ja että kiviä kutsuttiin juuri tästä syystä ’totuuden kiviksi’.”[100]

Tämä on historiaa, ja mennyt esihistoriallinen aika antoi aihetta samaan myöhempinä aikoina. Kuulle ja käärmeelle pyhitetyt dracontiat olivat vanhojen kansojen muinaisia ”kohtalonkiviä”, ja niiden liike eli heiluminen oli merkkikieltä, joka oli täysin selvää vihityille papeille, joilla ainoastaan oli avain tähän ikivanhaan tulkintaan. Vormius ja Olaus Magnus osoittavat, että Skandinavian kuninkaat valittiin oraakkelin määräysten mukaan. ”Sen ääni puhui suunnattomien kivien kautta, joita muinaiset jättiläiset olivat mahtavilla voimillaan pystyttäneet.”  ”Intiassa ja Persiassa”, sanoo Plinius, ”maagien oli pyydettävä neuvoa häneltä (persialaiselta Oitzoélta) hallitsijoiden valinnassa”.[101] Hän kuvaa Aasiassa Harpasaa varjostavaa kalliota, joka oli asetettu niin, että ”yksi sormi [e327] voi liikuttaa sitä, mutta kun sitä painaa koko ruumiin painolla, se panee vastaan”.[102] Miksi eivät siis Irlannin heiluvat kivet tai Brimhamin kivet Yorkshiressä olisi palvelleet samaa tarkoitusta eli ennustamista tai oraakkeliyhteyksiä? Suurimmat niistä ovat ilmeisesti atlantislaisten jättämiä, pienimmät, kuten Brimhamin kalliot, joiden huipulla on vieriviä kiviä, ovat kopioita vanhemmista lithoksista. Elleivät keskiajan piispat olisi hävittäneet kaikkia käsiinsä saamiaan piirustuksia dracontiasta, tiede tietäisi niistä enemmän. Tiedämme kuitenkin, että niitä käytettiin kaikkialla pitkinä esihistoriallisina aikoina ja aina samaan tarkoitukseen eli ennustamiseen ja MAGIAAN. Ranskan Instituutin jäsen Édouard Biot julkaisi artikkelin, jossa hän osoitti, että Châttam perambu, (”kuoleman kenttä” eli muinainen hautausmaa Malabarissa) oli samanlainen kuin Carnacin vanhat haudat – ”kumpu ja keskellä hauta”….. ”Niistä (haudoista) on löydetty luita”, hän sanoo, ”ja Halliwell kertoo meille, että jotkut niistä ovat valtavan suuria, ja paikkakunnan (Malabarin) asukkaat kutsuvat hautoja râkshasoiden (jättiläisten) asunnoiksi.” Kun Râja Vassariddhin käskystä avattiin muutamia kivikehiä, joita pidettiin Pañch Pândavan (viiden pândun) työnä, niin kuin kaikkia tuollaisia muistomerkkejä pidetään Intiassa, jossa niitä on paljon, ”niiden todettiin sisältävän suurikokoisen ihmisen luita”.[103]

De Mirville on kyllä oikeassa yleistäessään näitä ilmiöitä, mutta ei tehdessään johtopäätöksiä. Koska tuo pitkään vaalittu teoria, että dracontiat ovat korkeintaan todisteita ”suurista geologisista luonnonmullistuksista” (Charton) ja ”luonnon työtä” (Cambry), on nyt hylätty, niin de Mirvillen huomautukset ovat aiheellisia:

Koska tuollaisesta teoriasta kiinni pitäminen on mahdotonta, me neuvomme tiedettä harkitsemaan…ja ennen kaikkea olemaan sijoittamatta titaaneja ja jättiläisiä alkuaikaisten legendojen joukkoon. Sillä heidän työnsä ovat meidän silmiemme edessä, ja nuo heiluvat kivet tulevat huojumaan perustoillaan maailman loppuun asti auttaakseen heitä kerrankin näkemään selvemmin ja tajuamaan, että ei tarvitse olla mielenvikainen, jos uskoo koko muinaisajan vahvistamiin ihmeisiin.[104]

Tätä juuri emme voi koskaan toistaa liian usein, vaikka sekä okkultistien että roomalaiskatolilaisten äänet kaikuvat tyhjille korville. Kuitenkaan ei kukaan voi olla näkemättä, että tiede on nykyisissä teorioiden rakenteluissaan ainakin yhtä epäjohdonmukainen kuin muinainen ja keskiaikainen teologia niin kutsutun ilmestysopin tulkinnoissaan. Tiede antaisi ihmisten polveutua ihmisenmuotoisesta apinasta – joka muutos vaatisi miljoonia vuosia – ja kuitenkin pelkää määritellä ihmiskuntaa 100 000 vuotta vanhemmaksi! Tiede opettaa lajien asteittaista muodonmuutosta, [e348] luonnollista valintaa ja alempien lajien kehittymistä korkeammiksi, nilviäisestä kalaan, matelijasta lintuun ja nisäkkääseen. Ja kuitenkin se kieltää, että ihminen eli tuo vain fysiologisesti korkeampi nisäkäs ja eläin olisi tällä tavoin muuttunut ulkoiselta muodoltaan. Mutta jos Wealdenin hirviömäinen iguanodon on voinut olla tämän päivän pikkuisen iguaanin esi-isä, miksi ei sitten salaisen opin jättiläismäisestä ihmisestä olisi voinut tulla nykyaikainen ihminen – eläimen ja enkelin yhdysside? Onko tämä ”teoria” yhtään epätieteellisempi kuin se, jonka mukaan ihmiseltä kielletään henkinen, kuolematon minä, hänestä tehdään automaatti ja samalla hänet sijoitetaan erilliseksi lajikseen luonnon järjestelmässä? Okkulttiset tieteet voivat olla vähemmän tieteellisiä kuin nykyiset eksaktit tieteet, mutta niiden opetukset ovat kuitenkin loogisempia. Fyysiset voimat ja atomien luonnolliset samankaltaisuudet voivat olla riittäviä tekijöitä muuttamaan kasvi eläimeksi. Mutta täysin tietoisen ihmisen elävöittämiseksi tarvitaan enemmän kuin pelkkää aineellisten yhdistelmien ja niiden ympäristön vuorovaikutusta, vaikkei hän olisi muuta kuin yksi haarauma nelikätisten lajin kahden ”serkkuparan” välillä. Okkulttiset tieteet myöntävät Haeckelin lailla, että (objektiivinen) elämä maapallollamme ”on johdonmukainen seuraus tieteellisestä luonnonhistoriasta”, mutta lisäävät, että jos kielletään näkymättömän subjektiivisen henkielämän – joka on ikuinen ja luonnon peruste – kehittyminen henkisesti sisältä ulospäin, niin se on, jos mahdollista, vielä epäjohdonmukaisempaa kuin sanoa, että universumin ja kaiken siinä olevan ovat asteittain rakentaneet aineessa piilevät sokeat voimat ilman mitään ulkopuolista apua.

Mitä jos okkultisti väittäisi, että katedraalin mahtavat urut[105] ovat ilmestyneet seuraavalla tavalla: Ensin avaruudessa muodostui vähitellen kehittyvä organisoitava aines, jonka seurauksena oli ainetila nimeltään orgaaninen PROTEIINI. Sitten satunnaisten voimien vaikutuksesta nämä ainetilat joutuivat jonkinlaiseen epävakaaseen tasapainoon ja kehittyivät hitaasti ja majesteetillisesti uusiksi yhdistelmiksi, veistetyksi ja kiillotetuksi puuksi, messinkinauloiksi ja -hakasiksi, nahaksi ja norsunluuksi, torviksi ja palkeiksi. Tämän jälkeen saatettuaan kaikki osat yhdeksi harmoniseksi ja symmetriseksi koneeksi urut äkkiä soittivat Mozartin Requiemin. Tätä seurasi eräs Beethovenin sonaatti jne., ad infinitum, koskettimien liikkuessa itsestään ja ilman puhaltaessa urkupilleihin omalla voimallaan ja omasta oikustaan. . . . . Mitäköhän tiede sanoisi tällaisesta teoriasta? Kuitenkin juuri tällä tavoin sanovat materialistiset oppineet universumin miljoonine alkuineen muodostuneen samoin kuin sen henkisen kruunun, ihmisen.

Mikä lieneekään ollut Herbert Spencerin todellinen sisäinen ajatus hänen kirjoittaessaan lajien asteittaisesta muuttumisesta, [e349] niin se soveltuu meidän oppiimme. ”Kehityksen kannalta esitettynä jokainen olento käsitetään tulokseksi, joka on syntynyt kuin ennalta olleesta olemuksesta huomaamattomin astein muutosten kautta.”[106] Miksi ei siis tässä tapauksessa historiallinen ihminen olisi tulos muutoksista, jotka ovat tapahtuneet ennalta olleessa ja esihistoriallisessa ihmisessä, vaikka todistelun vuoksi oletettaisiin, ettei hänessä ole mitään, mikä kestäisi kauemmin kuin hänen fyysinen rakenteensa eli mikä eläisi siitä riippumatta? Mutta näinhän ei ole! Sillä kun meille sanotaan, että ”orgaanisia aineita aikaansaadaan laboratoriossa sananmukaisesti keinotekoisen kehityksen avulla”,[107] me vastaamme tuolle etevälle englantilaiselle filosofille, että alkemistit ja suuret adeptit ovat tehneet saman ja paljon enemmänkin, ennen kuin kemistit olivat koskaan yrittäneet ”rakentaa erillisistä aineksista monimutkaisia yhdistelmiä”. Paracelsuksen homunculus on tosiasia alkemiassa ja tulee hyvin todennäköisesti siksi myös kemiassa, ja silloin Mary Shelleyn Frankensteinin hirviötä tullaan pitämään ennustuksena. Mutta ei kukaan kemisti eikä liioin alkemisti tule koskaan antamaan tuollaiselle ”Frankensteinin hirviölle” muuta kuin eläimellisen vaiston, ellei hän tee samaa kuin mitä ”alkuunpanijoiden” uskotaan tehneen, nimittäin jätä omaa fyysistä ruumistaan ja ruumiillistu tuohon ”tyhjään muotoon”. Mutta sekin olisi keinotekoinen eikä luonnollinen ihminen, sillä meidän ”alkuunpanijoistamme” oli pitänyt ikuisen kehityksen kuluessa tulla jumalia ennen kuin heistä tuli ihmisiä.

Edellä oleva poikkeaminen asiasta, jos se on sitä, on yritys oppimme oikeuttamiseksi niiden harvojen tulevan vuosisadan ajattelevien ihmisten silmissä, jotka saattavat lukea tämän. Mutta se selittää myös syyn, miksi nykyajan parhaimmat ja henkisimmät ihmiset eivät voi enää tyytyä tieteeseen enempää kuin teologiaankaan ja miksi he pitävät ”psyykkistä hupsutusta” parempana kuin noiden molempien dogmaattisia väitteitä, koska kummallakaan niistä ei ole erehtymättömyydessään mitään parempaa tarjottavana kuin sokea usko. Universaali traditio on todellakin paljon turvallisempi opas elämässä. Ja universaali traditio osoittaa, että alkuihminen eli monia aikakausia yhdessä luojiensa ja ensimmäisten opettajiensa – elohimien – kanssa maailman ”Edenin” eli ”ilon puutarhassa”. Käsittelemme jumalallisia opettajia XII runossa.

45. ENSIMMÄISET SUURET VEDET TULIVAT. NE NIELIVÄT SEITSEMÄN SUURTA SAARTA (a).

46. KAIKKI PYHÄT PELASTUIVAT, EPÄPYHÄT HÄVISIVÄT. HEIDÄN MUKANAAN USEIMMAT SUURISTA ELÄIMISTÄ, MAAN HIESTÄ SYNTYNEET (b).

[e350] (a) Koska tätä aihetta – neljättä suurta vedenpaisumusta maapallollamme tässä kierroksessa – käsitellään perusteellisesti runojen jälkeen seuraavissa luvuissa, tässä ei kannata sanoa mitään ennakolta. Seitsemän suurta saarta (dvîpaa) kuului Atlantiksen mantereeseen. Salaiset opetukset osoittavat, että ”vedenpaisumus” yllätti neljännen, jättiläisten Rodun, ei sen turmeltuneisuuden vuoksi eli koska se oli tullut ”mustaksi synnistä”, vaan yksinkertaisesti, koska sellainen on jokaisen mantereen kohtalo, joka – kuten kaikki muukin aurinkomme alla – syntyy, elää, surkastuu ja kuolee. Tämä tapahtui, kun viides Rotu oli lapsuusiässään.

(b) Näin jättiläiset hävisivät – maagikot ja noidat, lisää kansanomainen traditio – mutta ”kaikki pyhät pelastuivat” ja ainoastaan ”epäpyhät hävisivät”. Tämä johtui kuitenkin yhtä paljon ”pyhien” ennalta näkemisestä, niiden jotka eivät olleet kadottaneet ”kolmatta silmäänsä”, kuin karmasta ja luonnonlaista. Puhuessaan seuraavasta rodusta (viidennestä ihmiskunnastamme) kommentaari sanoo:

”Ainoastaan kourallinen niitä valittuja, joiden jumalalliset opettajat olivat menneet asumaan tuohon pyhään saareen – ’mistä viimeinen Vapauttaja on tuleva’ –, esti nyt ihmiskunnan toista puoliskoa hävittämästä toista [niin kuin ihmiskunnassa nyt tapahtuu – H.P.B.] Se [ihmiskunta] jakautui. Kahta kolmasosaa siitä hallitsivat alemmat dynastiat, maan aineelliset henget, jotka ottivat haltuunsa helposti vallattavat ruumiit. Yksi kolmasosa pysyi uskollisena ja yhdistyi syntymässä olevaan viidenteen Rotuun – jumalallisiin ruumiillistumiin. Kun navat siirtyivät [neljännen kerran], tämä ei vaikuttanut niihin, joita suojeltiin ja jotka olivat eronneet neljännestä Rodusta. Kuten lemurialaiset – ainoastaan jumalattomat atlantislaiset hukkuivat ’eikä heitä enää nähty’….”

__________

[e351]

XII RUNO

VIIDES ROTU JA SEN JUMALALLISET OPETTAJAT

(47) Kahden ensimmäisen Rodun jäännökset katoavat ainiaaksi. Joitakin ryhmiä Atlantiksen eri roduista pelastui vedenpaisumuksesta viidennen Rodun esi-isien mukana. (48) Nykyisen Rotumme, viidennen, alku. Ensimmäiset jumalalliset hallitsijasuvut. (49) Ensimmäiset historian pilkahdukset, jotka on nyt naulittu raamatun allegoriseen ajanlaskuun ja jota ”yleinen” historia orjallisesti seuraa. Ihmiskunnan ensimmäisten opettajien ja sivistäjien luonne.

47. HARVOJA JÄI JÄLJELLE.  MUUTAMIA KELTAISIA, MUUTAMIA RUSKEITA JA MUSTIA JA MUUTAMIA PUNAISIA JÄI.  KUUN VÄRISET (jumalallisesta alkurungosta) KATOSIVAT AINIAAKSI (a)….

48. PYHÄSTÄ RUNGOSTA SYNTYNYT VIIDES ROTU JÄI JÄLJELLE.  ENSIMMÄISET JUMALALLISET KUNINKAAT HALLITSIVAT SITÄ.

49. ”käärmeet”, JOTKA LASKEUTUIVAT JÄLLEEN, JOTKA TEKIVÄT RAUHAN VIIDENNEN (Rodun) KANSSA, JOTKA OPETTIVAT JA NEUVOIVAT SITÄ (b)…..

(a) Tämä säe koskee viidettä Rotua. Historia ei ala siitä, mutta elävä ja yhä uudistuva traditio alkaa. Historia – eli se mitä sanotaan historiaksi – ei ulotu kauemmaksi taaksepäin kuin meidän viidennen alarotumme mielikuvitukselliseen alkuun ”muutamia tuhansia” vuosia sitten. Viidennen kantarodun ensimmäisen alarodun alaosastoja tarkoitetaan lauseella ”muutamia keltaisia, muutamia ruskeita ja mustia ja muutamia punaisia jäi”. ”Kuun väriset” (ts. ensimmäinen ja toinen Rotu) katosivat ainiaaksi – niin, jättämättä minkäänlaista jälkeä. Tämä tapahtui jo kolmannessa ”vedenpaisumuksessa”, joka lopetti kolmannen, lemurialaisen Rodun, jolloin ”suuren lohikäärmeen” pyrstö pyyhkäisi kokonaiset kansat pois olemattomiin silmänräpäyksessä. Tätä tarkoittaa KOMMENTAARIN säe, joka sanoo:

”SUURI LOHIKÄÄRME kunnioittaa vain VIISAUDEN ’KÄÄRMEITÄ’, niitä käärmeitä, joiden kolot ovat nyt kolmiokivien alla, ts. pyramidien alla maailman neljässä kulmassa.”

(b) Tämä selvittää sen, mikä mainitaan useamman kerran muualla kommentaareissa, nimittäin että kolmen Rodun (kolmannen, neljännen ja viidennen) adeptit eli ”viisaat” asuivat maanalaisissa asunnoissa, yleensä jonkinlaisen pyramidirakenteen alla, elleivät [e352] suorastaan pyramidin alla. Sillä tuollaisia ”pyramideja” oli maailman neljässä kolkassa, eivätkä ne koskaan olleet faraoiden maan yksinoikeus. Tosin niiden oletettiin olevan Egyptin yksinomaisuutta, kunnes niitä löydettiin sieltä täältä kummaltakin Amerikan mantereelta, maan alta ja päältä, koskemattomista metsistä samoin kuin tasangoilta ja laaksoista. Jos todellisia geometrisesti oikeita pyramideja ei enää löydy Euroopan alueilta, niin monet oletetuista varhemman kivikauden luolista, Morbihanin ja yleensä Bretagnen jättiläismäisistä kolmikulmaisista pyramidin tai kartion muotoisista menhireistä, monet tanskalaisista kummuista ja jopa Sardinian ”jättiläishaudoista” erottamattomine seuralaisineen, nuraghe, ovat kaikki enemmän tai vähemmän taidokkaita kopioita pyramideista. Useimmat niistä ovat niiden ensimmäisten uudisasukkaiden työtä, jotka asettuivat Euroopan vasta syntyneelle mantereelle ja sen saarille. Muutamat heistä olivat ”keltaisia, muutamat ruskeita ja mustia ja muutamat punaisia” rotuja, jotka jäivät eloon viimeisten atlantislaisten mantereiden ja saarten upotessa (850 000 vuotta sitten), Platonin atlantislaista saarta lukuun ottamatta ja ennen suurten arjalaisten rotujen saapumista. Muut taas ovat varhaisimpien idästä tulleiden siirtolaisten rakentamia. Ne, jotka voivat tuskin hyväksyä ihmisrodun iäksi 57 000 vuotta – jonka vuosimäärän tri Dowler ilmoitti New Orleansista Missisippin rannoilta löytämänsä ihmisen luurangon iäksi – kieltävät tietysti nämä tosiasiat. Mutta ehkä he jonakin päivänä huomaavat erehtyneensä. Voi olla typerää itsensä pönkittämistä arkadialaisilta, kun he nimittivät itseään AD@F¦80<@4 [proselenoi] – vanhemmiksi kuin kuu – ja Attikan kansalta, joka väitti olleensa olemassa ennen kuin aurinko ilmestyi taivaalle, mitä voimme pitää liioitteluna, mutta emme kieltää heidän vanhaa ikäänsä. Emme liioin voi nauraa sille yleismaailmalliselle uskomukselle, että meillä on ollut jättiläisen kokoisia esi-isiä. Se seikka, että mammutin ja mastodontin luita ja eräässä tapauksessa jättiläismäisen salamanterin luita on erehdytty pitämään ihmisen luina, ei poista sitä pulmaa, että kaikista nisäkkäistä ihminen on ainoa, jolle tiede ei salli pienentymistä, kuten kaikille muille eläinmuodoille, lyhenemistä jättiläismäisestä homo diluviista 150 - 185 cm pituiseksi olennoksi, joka hän nyt on.

Mutta ”viisauden käärmeet” ovat säilyttäneet tietonsa hyvin, ja ihmiskehityksen historia on hahmoteltu taivaaseen niin kuin se on hahmoteltu maanalaisiin seiniin. Ihmiskunta ja tähdet ovat erottamattomasti toisiinsa sidotut tähtiä hallitsevien järkiolentojen vuoksi.

Nykyiset symbolientutkijat voivat pilkata tätä ja kutsua ”mielikuvituk-seksi”, mutta niin kuin Staniland Wake kirjoittaa:

On kiistatonta, että vedenpaisumus on joidenkin itämaisten kansojen legendoissa [aina] yhdistetty, ei ainoastaan pyramideihin, vaan myös tähtikuvioihin.[108]

”Vanha lohikäärme” on sama kuin ”suuri tulva”, sanoo Proctor:

Me tiedämme, että menneisyydessä Lohikäärmeen tähtikuvio oli taivaanpiirin navan eli navanpään kohdalla. Tähtitemppeleissä… Lohikäärme oli [e353] ylin eli hallitseva tähtikuvio…. On kummallista, kuinka läheisesti nämä tähtikuviot… vastaavat järjestyksessä ja oikeassa noususuunnassa tapahtumia, jotka on pantu muistiin [raamatullisen] tulvan yhteydessä.[109]

Syitä tähän kummallisuuteen on kyllä selitetty tässä teoksessa. Mutta olemme vain osoittaneet, että oli useita vedenpaisumuksia, jotka sekoittuivat toisiinsa viidennen Rodun alarotujen muistoissa ja perimätiedoissa. Ensimmäinen suuri ”tulva” oli astronominen ja kosminen, kun taas useat muut olivat maallisia. Tämä ei kuitenkaan estänyt korkeasti oppinutta ystäväämme Gerald Masseyta – vihitty kyllä British Museumin mysteereihin, tosin ainoastaan itsevihitty – selittämästä ja väittämästä, että Atlantiksen uppoaminen ja vedenpaisumus olivat ainoastaan tietämättömien ihmisten antropomorfoituja kuvitelmia ja että Atlantis ei ollut muuta kuin astronominen allegoria. Suuri eläinradan allegoria perustuu kuitenkin historiallisiin tapahtumiin, ja allegoria tuskin häiritsee historiaa. On myös itsestään selvää, että jokainen okkultismin tutkija tietää, mitä tuo astronominen ja eläinrataa koskeva allegoria tarkoittaa. Smith osoittaa assyrialaisten taulujen Nimrod-eepoksessa sen todellisen merkityksen. Sen ”kaksitoista laulua… koskevat auringon vuosittaista kulkua kahdentoista kuukauden kautta. Kukin taulu vastaa tiettyä kuukautta ja sisältää suoranaisen viitteen eläinradan merkkien eläinmuotoihin.” Yhdestoista laulu on ”omistettu Rimmonille, myrskyn ja sateen jumalalle, ja sopii yhteen eläinradan yhdennentoista merkin – Aquariuksen eli Vesimiehen – kanssa”.[110] Mutta tätäkin edeltää vanhoissa muistitiedoissa esiastronominen kosminen TULVA, jota kuvattiin allegorisesti ja symbolisesti edellä mainitussa eläinradan eli Nooan tulvassa. Tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä Atlantiksen kanssa. Pyramidit ovat läheisesti yhteydessä Suuren Lohikäärmeen (tähtikuvion), ”viisauden lohikäärmeiden” eli kolmannen ja neljännen Rodun suurten vihittyjen sekä Niilin tulvimisen kanssa, jota pidettiin jumalallisena muistutuksena suuresta atlantilaisesta vedenpaisumuksesta. Maailman historiaa koskevien astronomisten muistitietojen sanotaan kuitenkin alkaneen neljännen kantarodun eli atlantislaisten kolmannesta alarodusta. Milloin se oli? Okkulttiset tiedot osoittavat, että navat ovat jo vaihtuneet kolme kertaa siitä, kun Egyptin eläinratalaskelmia alettiin tehdä säännöllisesti.

Tulemme kohta palaamaan tähän väitteeseen. Niillä symboleilla, jotka esitetään eläinradan merkeissä – tosiasia, josta materialistit löytävät koukun johon ripustaa yksipuoliset teoriansa ja mielipiteensä – on liian syvällinen merkitys ja niiden yhteys ihmiskuntaan on niin tärkeä, ettei niitä voi sivuuttaa muutamin sanoin. Sitä ennen meidän on kuitenkin pohdittava, mitä merkitsee (säkeen 48) lause ensimmäisistä jumalallisista kuninkaista, joiden sanotaan ”laskeutuneen uudelleen”, johtaneen ja opettaneen viidettä Rotuamme viime vedenpaisumuksen jälkeen! [e354] Tarkastelemme tätä viimeksi mainittua väitettä historiallisesti seuraavissa luvuissa, mutta meidän on nyt lopetettava esittämällä vielä muutamia yksityiskohtia ”käärmeistä”.

Muinaisaikaisten runojen muokkaamattomat kommentaarit päättyvät tähän. Lisävalaistusta varten tarvitaan todisteita niistä muinaisista, keskiaikaisista ja tämän päivän teoksista, jotka ovat käsitelleet näitä aiheita. Kaikki tällaiset todisteet on nyt koottava ja lajiteltava parempaan järjestykseen, jotta lukija huomaisi historiallisten todisteiden runsauden. Ja koska ”ihmisen kiusaajan” salaperäisen ja vaikuttavan symbolin – johon on niin usein viitattu kirkon oikeaoppisessa valossa – moninaista merkitystä ei voida koskaan kyllin voimakkaasti painottaa, tuntuu viisaammalta ammentaa aiheesta kaikki saatavilla olevat todisteet tässä vaiheessa silläkin uhalla, että toistaisimme asioita. Titaanit ja kabiirit on poikkeuksetta yhdistetty teologiemme ja joidenkin hurskaiden symbolientutkijoiden tulkinnoissa erottamattomasti siihen karkeaan hahmoon, jota kutsutaan paholaiseksi, ja jokainen sille vastakkainen todiste on tähän asti hylätty ja jätetty huomiotta. Sen vuoksi okkultisti ei saa laiminlyödä mitään, mikä voisi tehdä tyhjäksi tällaisen parjaushankkeen. Aiomme jakaa näissä kolmessa viimeisessä säkeessä esitetyt aiheet useampaan ryhmään ja tutkia niitä niin huolellisesti ja täydentävästi kuin tila sallii. Muinaisajan yleistodisteisiin voidaan siten lisätä muutama yksityiskohta okkultismin ja esoteerisen opin kiistellyimmistä kohdista – joista suurin osa on löydettävissä II kirjan symbolien tulkinnasta.

Käärmeet ja lohikäärmeet erilaisina symboleina

Lohikäärmeen nimeä ei Kaldeassa kirjoitettu foneettisesti, vaan merkittiin kahdella nimikirjaimella, jotka orientalistien mukaan merkitsivät luultavasti ”suomuinen”. G. Smith huomauttaa täysin oikeutetusti, että ”tämä määritys voisi tietenkin viitata tarunomaiseen lohikäärmeeseen, käärmeeseen tai kalaan”. Tähän voimme lisätä, että se koskee eräässä tapauksessa eläinradan kymmenettä merkkiä, Makaraa, joka tarkoittaa sanskritin kielellä vaikeasti määriteltävää, vedessä ja maalla elävää eläintä, jota on yleensä kutsuttu krokotiiliksi, mutta todellisuudessa se merkitsee jotain muuta.[111] Assyriologit siis tavallaan myöntävät, etteivät tiedä mitään varmaa muinaisen Kaldean lohikäärme-symbolin todellisesta olemuksesta. Heprealaiset saivat symbolinsa kaldealaisilta, ja kristityt ottivat ne sitten myöhemmin heprealaisilta ja tekivät ”suomuisesta” elävän olion ja pahan voiman.

Lohikäärmeen, ”siivekkään ja suomuisen”, luonnos on nähtävissä British Museumissa. Tässä luonnoksessa, joka saman auktoriteetin mukaan esittää syntiinlankeemuksen tapahtumia, on myös kaksi hahmoa istumassa puun kummallakin puolella kädet ojennettuina ”omenaa” kohti, ja ”puun” takana [e355] on lohikäärme. Esoteerisesti nämä kaksi hahmoa ovat kaksi ”kaldealaista” valmiina vihkimykseen, ja käärme symboloi ”vihkijää”, kun taas kateelliset jumalat, jotka kiroavat nämä kolme, vastaavat eksoteerista maallista papistoa. Kuten jokainen okkultisti näkee, tapahtumassa ei ole paljonkaan jäljellä kirjaimellisesti tulkitusta ”raamatullisesta tapahtumasta”.

”Suuri lohikäärme kunnioittaa ainoastaan viisauden käärmeitä”, sanoo runo osoittaen siten selostuksemme kahdesta hahmosta ja ”käärmeestä” oikeaksi.

”Käärmeet, jotka laskeutuivat jälleen… jotka opettivat ja neuvoivat” viidettä Rotua. Voiko kukaan tervejärkinen ihminen uskoa meidän aikanamme, että tässä tarkoitetaan todellisia käärmeitä? Tästä johtuu karkea arvaus, josta on nyt tullut tiedemiesten keskuudessa miltei aksiooma, että ne, jotka kirjoittivat muinaisuudessa erilaisista pyhistä lohikäärmeistä ja käärmeistä, olivat joko taika- ja herkkäuskoisia tai halukkaita pettämään itseään tietämättömämpiä. Kuitenkin Homeroksesta lähtien tähän nimitykseen on liittynyt jotakin, mikä on salassa vihkimättömiltä.

”Pelottavia ovat jumalat ilmetessään” – nuo jumalat, joita ihmiset kutsuvat lohikäärmeiksi. Ja Aelianus käsitellessään näitä käärmesymboleita tekee tiettyjä huomautuksia, jotka osoittavat hänen ymmärtäneen hyvin tämän symboleista vanhimman luonteen. Niinpä hän selittää asiaankuuluvasti edellä mainittua Homeroksen säettä: ”Sillä lohikäärmeellä, joka on pyhä ja jota palvotaan, on olemuksessaan jotakin vielä enemmän jumalallista luonnetta, joten siitä on parasta vaieta [ulkopuolisille?].”[112]

Tällä ”lohikäärmeellä” on seitsemän merkitystä, joista vain korkein ja alin voidaan ilmaista. Edellinen on sama kuin ”itsesyntyinen”, logos (hindulainen Aja). Hän oli kolminaisuuden toinen persoona, POIKA, kristillisillä gnostikoilla, joita kutsuttiin naasenialaisiksi eli käärmeenpalvojiksi. Hänen symbolinsa oli lohikäärmeen tähtikuvio.[113] Sen seitsemän ”tähteä” ovat Ilmestyskirjan seitsemän tähteä, joita ”alfa ja omega” pitää kädessään. Maallisimmassa merkityksessään lohikäärme-nimitystä käytettiin viisaista ihmisistä.

Tämä osa muinaisesta uskonnollisesta symboliikasta on hyvin vaikeatajuinen ja salaperäinen ja voi jäädä käsittämättömäksi maallikoille. Meidän päivinämme – kehutusta sivistyksestämme huolimatta – se on niin vastakkainen kristilliselle käsityskannalle, että se voi tuskin välttyä syytökseltä, että sillä tahdotaan kieltää rakkaimmat kristilliset dogmit. Ja päästäkseen oikeuksiinsa tämä aihe vaatisi Miltonin kynää ja neroutta, jonka runollinen mielikuvitus on nyt juurtunut kirkkoon ilmoitusdogmina.

Antoiko allegoria lohikäärmeestä ja sen oletetusta taivaallisesta [e356] voittajasta aiheen Johannekselle ja hänen ilmestykselleen? Vastaamme ehdottomasti kieltävästi. Hänen ”lohikäärmeensä” on Neptunus, atlantislaisen magian symboli.

Todistaaksemme kieltävän vastauksen lukijalle pyydämme häntä tutkimaan käärme- eli lohikäärmesymboliikkaa sen eri puolilta.

SIDEERISET JA KOSMISET MERKIT

Kaikki astronomit – puhumattakaan okkultisteista ja astrologeista – tietävät, että kuvaannollisesti astraalivaloa, linnunrataa ja myös auringon kulkua Kravun ja Kauriin kääntöpiireihin sekä sideerisen tai trooppisen vuoden kiertokulkua sanottiin aina ”käärmeiksi” adeptien allegorisessa ja mystisessä terminologiassa.

Tämä pätee kosmisesti samoin kuin metaforisesti. Poseidon on ”lohikäärme”, ”Khorzar, jota vihkimättömät kutsuivat Neptunukseksi” (Peratae-gnostikot), ”hyvä ja täydellinen käärme”, naasenialaisten Messias, jonka symboli taivaalla on Lohikäärmeen tähtikuvio.

Tämän symbolin merkitysten välillä on kuitenkin tehtävä selvä ero. Esimerkiksi: zoroasterilainen esoterismi on sama kuin salaisen opin esoterismi. Ja jokainen okkultisti lukiessaan Vendîdâdista valituksista ”käärmettä” vastaan, jonka puremat ovat muuttaneet Airyana-Vaêgôn kauniin, ikuisen kevään talveksi synnyttäen sairautta ja kuolemaa sekä samalla mentaalista ja psyykkistä tautia, tietää, että käärmeellä tarkoitetaan pohjoisnapaa samoin kuin taivaankaaren napaa.[114] Nämä napa-akselit synnyttävät vuodenajat niiden keskinäisestä kaltevuuskulmasta riippuen. Nämä kaksi akselia eivät enää ole samansuuntaisia. Tästä syystä Airyana-Vaêgôn ikuinen kevät hyvän Daitya-virran rannalla oli kadonnut ja ”arjalaisten maagien oli muutettava Sogdianaan” – sanovat eksoteeriset selostukset. Mutta esoteerinen opetus toteaa, että napa oli kulkenut päiväntasaajalta ja että neljännen Rodun ”onnen maa”, sen perintö kolmannelta Rodulta, oli tullut nyt hävityksen ja murheen tyyssijaksi. Jo tämän pitäisi olla kiistaton todiste zoroasterilaisten kirjoitusten vanhasta iästä. Vedenpaisumuksen jälkeiset uusarjalaiset pystyivät vaivoin tuntemaan vuoret, joiden huipuilla heidän esi-isänsä olivat ennen vedenpaisumusta tavanneet ja keskustelleet puhtaiden ”yazatoiden” (elementtien taivaallisten henkien) kanssa, joiden elämän ja ravinnon he olivat kerran jakaneet. Niin kuin Eckstein[115] on osoittanut, ”Vendîdâd näyttää tarkoittavan suurta muutosta Keski-Aasian ilmakehässä, voimakkaita tulivuoren purkauksia ja kokonaisen vuorijonon luhistumista Karakorumin vuoriston läheisyydessä”.

[e357] Egyptiläiset Eusebioksen mukaan – joka kerrankin (ihme kyllä) pysyi totuudessa – symboloivat Kosmosta suurella tulisella ympyrällä, jonka halkaisijalla poikittain oli lepäämässä haukan päällä varustettu käärme.

Tässä näemme maan navan ekliptikan tasossa kaikkine tuli-ilmiöineen, jotka syntyvät sellaisesta taivaiden tilasta, jolloin koko eläinradan on [yli] 25 000 vuodessa täytynyt ”punertua auringon hehkusta”, ja jokaisen merkin on täytynyt olla kohtisuorassa asennossa napaseutuihin.[116]

Meru – jumalien asuinpaikka – sijaitsi, kuten aikaisemmin selitettiin, pohjoisnavalla, kun taas Pâtâlan, alemman alueen, oletettiin olevan etelässä. Kun jokaisella symbolilla on esoteerisessa filosofiassa seitsemän avainta, niin Merulla ja Pâtâlalla on maantieteellisesti yksi merkitys, joka vastaa paikallisuuksia, kun taas astronomisesti ne tarkoittavat ”kahta napaa”, mistä oli seurauksena, että niitä kutsuttiin usein eksoteerisessa lahkolaisuudessa ”vuoreksi” ja ”hornan kuiluksi” eli taivaaksi ja helvetiksi. Jos pysymme tällä hetkellä ainoastaan astronomisessa ja maantieteellisessä merkityksessä, huomaamme, että muinaiset kansat tunsivat arktisten ja antarktisten seutujen pinnanmuodostuksen ja luonnon paremmin kuin kukaan nykyinen astronomi. Heillä oli hyvä syy nimittää toista ”vuoreksi” ja toista ”kuiluksi”. Kuten edellä lainattu kirjailija puolittain selittää, Helion ja Akheron tarkoittivat lähes samaa: ”Heli-on on aurinko korkeimmillaan” (Hêlios, Hêli-on, ”korkein”); ja Akheron on 32 astetta navan yläpuolella ja 32 astetta sen alapuolella, ja allegorisen virran oletettiin siten koskettavan pohjoista horisonttia 32. leveysasteella. Laajaa taivaan holvia, jota emme koskaan näe ja joka ympäröi etelänapaa, kutsuivat astronomit sen vuoksi KUILUKSI, ja kun he huomasivat, että pohjoisnavan puolella muuan alue taivaalla oli aina näkyvissä horisontin yläpuolella, he kutsuivat sitä vuoreksi. Koska Meru on jumalien korkea asuinpaikka, näiden sanottiin nousevan ja laskevan aikakausittain, millä tarkoitettiin (astronomisesti) eläinradan jumalia ja maan alkuperäisen pohjoisnavan siirtymistä kohti taivaan etelänapaa.

Niihin aikoihin ekliptikan on täytynyt keskipäivän aikaan olla samansuuntainen meridiaanin kanssa ja osan eläinradasta olla laskeutunut pohjoisnavalta kohti pohjoista horisonttia, ylittäen kahdeksan käärmeenkiehkuraa [kahdeksan tähtivuotta eli yli 200 000 aurinkovuotta], mikä näyttäisi kuvitelluilta kahdeksanpuolaisilta tikapuilta, jotka ulottuivat maasta navalle, ts. Jupiterin valtaistuimelle. Näitä tikapuita pitkin sitten jumalat ts. eläinradan merkit nousivat ja laskeutuivat [Jaakobin tikapuut ja enkelit]…. Siitä on enemmän kuin 400 000 vuotta, kun eläinrata muodosti näiden tikapuiden kaiteet.[117]

Tämä on nerokas selitys, vaikka siinä onkin hiukan okkulttista harhaoppisuutta. Se on kuitenkin lähempänä totuutta kuin moni tieteellisempi ja [e358] varsinkin teologisempi selostus. Kuten juuri mainittiin, kristillinen kolminaisuusoppi oli puhtaasti astronominen aluksi, mikä sai Rutiliuksen sanomaan – niistä jotka euhemerisoivat sen – ”Judaea gens, radix stultorum”.[118]

Mutta vihkimättömät ja varsinkin kristityt fanaatikot, jotka alinomaa etsivät tieteellistä vahvistusta tekstiensä kuolleen kirjaimen mukaisille tulkinnoille, haluavat välttämättä nähdä taivaallisessa navassa Genesiksen todellisen käärmeen, Saatanan, ihmiskunnan vihollisen, sen sijaan mitä se todella on – kosminen metafora. Kun jumalien sanotaan hylänneen maan, se ei ainoastaan tarkoittanut jumalia, suojelijoita ja opettajia, vaan myös pienempiä jumalia – eläinradan merkkien hallitsijoita. Edellisiä kuvataan zoroasterilaisissa samoin kuin hindulaisissa pyhissä kirjoissa todellisina, olemassa olevina olentoina, jotka synnyttivät ihmiskunnan ja hoitivat ja opettivat sitä sen varhaisnuoruudessa. Ormazd eli Ahuramazda, ”viisauden herra” on synteesi amshâspendeista (eli amesha-spentoista – ”kuolemattomista hyväntekijöistä”),[119] ”sana” kuitenkin eli logos ja sen kuusi korkeinta aspektia mazdalaisilla. Näitä ”kuolemattomia hyväntekijöitä” kuvataan Zamyâd Yashtissa seuraavasti:

…Amesha-spentat, loistavat, teräväsilmäiset, suuret, avuliaat… katoamattomat ja puhtaat… jotka kaikki seitsemän ovat samaa mieltä, samaa puhetta, kaikki seitsemän tekevät samoin… ovat Ahuramazdan luomusten luojia ja hävittäjiä, heidän luojiaan ja valvojiaan, suojelijoitaan ja hallitsijoitaan…

Nämä muutamat rivit jo osoittavat amshâspendien eli meidän dhyâni-chohaniemme eli ”viisauden käärmeiden” kaksinaisen ja jopa kolminaisen luonteen. Ne ovat samoja kuin Ormazd (Ahuramazda) ja kuitenkin erilaisia kuin se. Ne ovat myös kristittyjen tähtienkeleitä – zoroasterilaisten tähti-yazatoja – eli myös jokaisen uskonnon seitsemän planeettaa (aurinko mukaan luettuna).[120] Sen osoittaa määrite ”loistavat, teräväsilmäiset”, joka tarkoittaa fyysistä ja sideeristä tasoa. Henkisellä tasolla ne ovat Ahuramazdan jumalallisia voimia, mutta astraali- tai psyykkisellä tasolla ne ovat jälleen ”rakentajia”, ”vartijoita”, pitrejä (isiä) ja ihmiskunnan ensimmäisiä opettajia.

Kun kuolevaiset ihmiset ovat henkistyneet riittävästi, silloin ei ole enää tarvetta pakottaa heitä muinaisen viisauden oikeaan käsittämiseen. Silloin ihmiset tietävät, ettei koskaan vielä ole ollut ketään suurta maailmanuudistajaa, jonka nimi on siirtynyt meidän sukupolvellemme, joka a) ei olisi ollut logoksen suoranainen emanaatio (kutsutaanpa sitä millä nimellä tahansa), ts. joka ei olisi ollut oleellinen ruumiillistuma yhdestä näistä ”seitsemästä”, ”jumalallisesta hengestä, joka on seitsenkertainen”; ja joka b) ei olisi esiintynyt aikaisemmin, [e359] menneiden kierrosten aikana. He tunnistavat silloin myös syyn, joka saa aikaan eräitä aikakaudellisia arvoituksia historiallisesti ja kronologisesti; syyn siihen, miksi esim. heidän on mahdotonta määrittää luotettavaa aikaa Zoroasterille, jonka sanotaan Dabistanissa esiintyneen kaksitoista ja neljätoista kertaa; miksi rishien ja manujen lukumäärä ja henkilöllisyydet ovat niin sekaisin; miksi Krishna ja Buddha puhuvat itsestään jälleensyntyminä, ts. Krishna on sama kuin Rishi Nârâyana, ja Gautama esittää sarjan aikaisempia syntymiään; ja miksi erityisesti edellistä, joka on ”kaikkein korkein Brahmâ”, kutsutaan kuitenkin AmÑâmÑâvatâraksi – ”osaksi osasta”, vain suurimmasta maan päällä. Lopuksi, miksi Osiris on suuri Jumala ja samalla ”maailman ruhtinas”, joka ilmenee uudelleen Thot-Hermeksenä, ja miksi nasaretilainen Jeesus (hepreaksi Joshua) tunnetaan kabbalistisesti Joshuana, Nunin poikana, samoin kuin muina henkilöhahmoina.

Esoteerinen oppi selittää sen sanomalla, että kukin näistä (samoin kuin moni muu) oli ensin esiintynyt maan päällä jonakin LOGOKSEN seitsemästä voimasta, yksilöityen Jumalana tai ”enkelinä” (sanansaattajana). Sitten aineellistuneena he olivat ilmestyneet uudelleen suurina viisaina ja opettajina, jotka ”opettivat viidettä Rotua”, kuten opetettuaan kahta aikaisempaa rotua he olivat hallinneet jumalallisten dynastioiden aikana ja olivat lopulta uhrautuneet syntymään uudelleen eri olosuhteisiin ihmiskunnan hyväksi ja sen pelastamiseksi tiettyinä kriittisinä aikakausina. Ja viimeisissä ruumiillistumissaan he olivat todella tulleet ainoastaan ”osaksi osasta” maan päällä, vaikka de facto ainoaksi korkeimmaksi luonnossa.

Tämä on teogonian metafysiikkaa. Ja kuten jokainen ”voima” SEITSEMÄN joukossa (kerran yksilöityneenä) omaa yhden luomiselementin ja hallitsee sitä,[121] tästä johtuvat kunkin symbolin monet merkitykset, jotka, ellei niitä tulkita esoteerisilla menetelmillä, johtavat yleensä ratkaisemattomaan sekaannukseen.

Haluaako länsimaalainen kabbalisti – joka yleensä vastustaa itämaalaista okkultistia – todisteita? Avatkoon hän silloin Éliphas Lévin Histoire de la Magien, s. 53, ja tutkikoon huolellisesti hänen ”suurta kabbalistista symboliaan” Zoharista. Hän tulee löytämään siinä esiintyvästä piirroksesta valkoisen miehen seisomassa ja mustan naisen ylösalaisin ts. seisomassa päällään, hänen jalkojensa mennessä miehen ojennettujen käsivarsien alta siten, että ne näkyvät miehen olan takaa, samalla kun molempien kädet yhtyvät kummallakin puolella muodostaen kulman. Éliphas Lévi selittää sen Jumalana ja luontona eli Jumala, ”valo”, heijastuu päinvastaisena ”luonnossa ja aineessa”, pimeydessä. Kabbalistisesti ja symbolisesti hän on oikeassa, mutta vain sikäli kuin on kyseessä vertauskuvallinen kosmogonia. Mutta hän ei ole keksinyt tätä symbolia [e360] enempää kuin kabbalistitkaan. Nuo kaksi mustaan ja valkoiseen kiveen kaiverrettua hahmoa ovat olleet Egyptin temppeleissä jo ammoisina aikoina – tradition mukaan; ja historiallisesti – aina kuningas Kambyseksen ajasta alkaen, joka näki ne henkilökohtaisesti. Sen vuoksi tämän symbolin on täytynyt olla olemassa noin 2500 vuotta sitten. Eikä tämä vuosimäärä ole liioiteltu, sillä tuo persialainen hallitsija, joka oli Kyros Suuren poika, astui valtaistuimelle v. 529 eaa. Nämä hahmot olivat kaksi kabiiria, jotka personoivat vastakkaisia napoja. Herodotos[122] kertoo jälkimaailmalle, että kun Kambyses astui kabiirien temppeliin, hän sai hillittömän naurukohtauksen nähdessään, niin kuin hän luuli, miehen seisomassa ja naisen ylösalaisin päälaellaan miehen edessä. Nämä olivat kuitenkin napoja, joiden symbolin piti olla muistona siitä, että ”maan alkuperäinen pohjoisnapa siirtyi kohti taivaanrannan etelänapaa”, kuten Mackey sanoo.[123] Mutta ne esittivät myös kääntyneitä napoja, mikä johtui akselin suuresta kallistumisesta, ja tämä aiheutti joka kerta valtamerien siirtymisen, napaseutujen uppoamisen ja uusien mantereiden kohoamisen päiväntasaajan tienoilla ja päinvastoin. Nämä kabiirit olivat ”vedenpaisumuksen” jumalia.

Tämä voi auttaa meitä saamaan avaimen siihen näennäisen toivottomaan sekaannukseen, joka vallitsee lukuisissa samoille jumalille ja jumalien luokille annetuissa nimissä ja titteleissä. Faber osoitti jo tämän vuosisadan alussa, että korybantit, kureetit, dioskuurit, anakes, dii magni, idaei dactyli, laarit, penaatit, maanit,[124] titaanit ja aletae ovat samoja kuin KABIIRIT. Ja me olemme osoittaneet, että viimeksi mainitut olivat samoja kuin manut, rishit ja meidän dhyâni-chohanimme, jotka ruumiillistuivat kolmannen ja neljännen Rodun valittuihin. Samalla kun siis teogoniassa kabiiri-titaanit olivat seitsemän suurta jumalaa, niin kosmisesti ja astronomisesti titaaneja kutsuttiin atlanteiksi, koska Faberin mukaan ne ehkä yhdistettiin [e361] a) sanaan At-al-as, ”jumalallinen aurinko” ja b) sanaan tit, ”vedenpaisumus”. Jos tämä pitää paikkansa, niin se on vain eksoteerinen tulkinta. Esoteerisesti niiden symbolien merkitys riippuu kulloinkin käytetystä nimityksestä tai tittelistä. Nuo seitsemän mystistä, syvää kunnioitusta herättävää suurta jumalaa – dioskuurit,[125] joiden jumaluutta ympäröi salaisen luonnon pimeys, saivat nimityksen idaei dactyli eli ideiset ”sormet” metalleilla parantavien adeptien mukaan. Sanan laarit (lares) (joka merkitsee nykyisin ”haamut”) todellista alkuperää on etsittävä etruskilaisesta sanasta lars, ”kuljettaja”, ”johtaja”. Sankhuniaton kääntää sanan aletae tulenpalvojiksi, ja Faber uskoo sen johtuneen sanasta Al-Ait, ”tulen jumala”. Kummatkin ovat oikeassa, sillä kummassakin tapauksessa tarkoitetaan aurinkoa (korkeinta Jumalaa), jota kohti planeettajumalat ”pyrkivät” (astronomisesti ja allegorisesti) ja jota ne palvovat. Samoin kuin laarit, ne ovat todella aurinkojumaluuksia, vaikka Faberin selostus, että ”lar” on lyhenne sanasta ”El-Ar”, aurinkojumaluus, ei ole täysin oikea. Ne ovat ”laareja” [lares] ihmisten johtajina ja ohjaajina. Aleteina ne olivat seitsemän planeettaa – astronomisesti; ja laareina näiden planeettojen hallitsijoita, meidän suojelijoitamme ja johtajiamme – mystisesti.

Eksoteerista tai fallista palvontaa varten kuin myös kosmisesti ne olivat kabiireja, joiden ominaisuudet ja kaksinainen luonne ilmeni niille kuuluvien temppelien ja pappien nimissä. Ne kaikki kuuluivat kuitenkin dhyâni-chohanien seitsemäisiin luoviin ja elähdyttäviin ryhmiin. Saabalaiset, jotka palvoivat ”seitsemän planeetan hallitsijoita” samoin kuin hindut palvoivat rishejään, pitivät Setiä ja hänen poikaansa Hermestä (Henok eli Enos) korkeimpana planeettajumalista. Juutalaiset lainasivat Setin ja Enoksen saabalaisilta ja vääristivät ne sitten (eksoteerisesti), mutta totuus on silti vielä löydettävissä myös Genesiksestä.[126] Set on näiden kolmannen Rodun aikaisempien ihmisten ”alkuunpanija”, niiden, joihin ”planetaariset” enkelit olivat ruumiillistuneet, ja hän oli itse Dhyâni-Chohan, joka kuului elähdyttäviin jumaliin. Enoksen (Hanok eli Henok) eli Hermeksen sanottiin olevan hänen poikansa – koska Enos oli kaikkien varhaisten näkijöiden (”Enoikhion”) yleisnimi. Siitä johtui palvonta. Arabialainen kirjailija Suyuti sanoo, että varhaisimmat muistikirjat mainitsevat Setin eli Setehin saabalaisuuden perustajana ja että sen vuoksi pyramideja, jotka ilmentävät planeettajärjestelmää, pidettiin sekä Setin että Idriksen (Hermes eli Henok) hautapaikkoina.[127] Sinne saabalaiset tekivät [e362] pyhiinvaellusmatkoja ja siellä he lauloivat rukouksia seitsemän kertaa päivässä pohjoiseen (Meru-, Kaph- ja Olympos-vuorelle jne.) kääntyneinä.[128] Abd Allatif kertoo kummallisia asioita saabalaisista ja heidän kirjoistaan. Samoin kertoo Eddin Ahmed ben Yahya, joka kirjoitti 200 vuotta myöhemmin. Kun viimeksi mainittu väittää, ”että jokainen pyramidi oli omistettu jollekin tähdelle” (mieluummin tähtihallitsijalle), Abd Allatif vakuuttaa meille, ”että hän oli lukenut muinaisista saabalaisista kirjoista, että yksi pyramidi oli Agathodaimonin ja toinen Hermeksen hauta”.[129] ”Agathodaimon ei ollut mikään muu kuin Set, ja joidenkin kirjailijoiden mukaan Hermes oli hänen poikansa”, lisää Staniland Wake.[130]

Kun siis Samothrakessa ja vanhimmissa egyptiläisissä temppeleissä kabiirit olivat suuria kosmisia jumalia (seitsemän ja neljäkymmentäyhdeksän pyhää tulta), niin kreikkalaisissa pyhätöissä niiden riitit muuttuivat useimmiten fallisiksi ja siten maallikoille epäsiveellisiksi. Viimeksi mainitussa tapauksessa niitä oli 3 ja 4 eli 7 – miehinen ja naisellinen prinsiippi – crux ansata, ja tämä jako osoittaa, miksi jotkut klassikot laskivat ne vain kolmeksi ja toiset neljäksi. Nämä olivat – kabiirit – Aksieros (naisellisessa aspektissaan Demeter), Aksiokersa (Persefone),[131] Aksiokersos (Pluton eli Haades) ja Kadmos eli Kadmilos (Hermes, mutta ei se ithyfallinen Hermes jonka Herodotos mainitsi,[132] vaan ”pyhien legendojen Hermes”, jota selostettiin ainoastaan samothrakelaisissa mysteereissä). Tämä samastaminen johtuu Apollonios Rodoslaista tutkineen skoliastin mukaan Mnaseaksen varomattomasta puheesta, mutta kun se paljastaa vain nimet, sillä ei ole paljonkaan merkitystä. On vielä muita, jotka ovat yhtä oikeutetusti väittäneet, että oli ainoastaan kaksi kabiiria. Esoteerisesti nämä olivat kaksi dioskuuria Kastor ja Polydeukes ja eksoteerisesti Jupiter ja Bacchus. Nämä kaksi personoivat geodeettisesti maan napoja ja astronomisesti maan ja taivaanrannan napoja, mutta myös fyysistä ja henkistä ihmistä. Allegorian ymmärtämiseksi tarvitsee vain lukea esoteerisesti kertomus Semelestä ja Jupiterista ja Bachuksen, Bimaterin, syntymästä kaikkine siihen liittyvine seikkoineen. Ne osat, joita tapahtumassa näyttelevät tuli, vesi jne. monissa versioissaan, osoittavat, kuinka ”jumalien isä” [e363] ja ”hilpeä viinin jumala” pantiin myös personoimaan kahta maallista napaa. Telluriset, metalliset, magneettiset, sähköiset ja tuliset elementit ovat kaikki erilaisia kuvauksia ja viittauksia, jotka koskevat vedenpaisumusmurhenäytelmän kosmista ja astronomista luonnetta. Astronomiassa navat ovat todella ”taivaallinen mitta” (ks. alahuomautusta edellä) ja niin ovat myös kabiiri-dioskuurit, kuten tullaan näyttämään, sekä kabiiri-titaanit, joiden ansioksi Diodoros lukee tulen keksimisen[133] ja raudan valmistustaidon. Lisäksi Pausanias osoittaa, että alkuperäinen kabiirinen jumaluus oli Prometheus.[134]

Mutta se seikka, että titaani-kabiirit olivat astronomisesti myös vuodenaikojen synnyttäjiä ja säätelijöitä ja kosmisesti suuria vulkaanisia energioita, jumalia, jotka hallitsivat metalleja ja maatöitä, ei estä niitä olemasta alkuperäiseltä jumalalliselta luonnoltaan hyvää tekeviä olentoja, jotka Prometheusta symboloiden toivat valon maailmaan ja antoivat ihmiskunnalle älyn ja järjen. Ne ovat mitä suurimmassa määrin jokaisessa teogoniassa – varsinkin hindulaisessa – niitä pyhiä jumalallisia tulia, joita on 3, 7 tai 49 sen mukaan kuin allegoria vaatii. Niiden nimet jo osoittavat sen, koska ne ovat Agni-putra (tulen poikia) Intiassa ja monen nimisiä tulen henkiä Kreikassa ja muualla. Welcker, Maury ja nyt Decharme osoittavat nimen Kabeiroi tarkoittavan ”tulen kautta voimallinen” ja johtuvan kreikan sanasta 6"ÆT [Kaio], ”palaa”. Seemiläinen Kabirim, ”voimakas, mahtava ja suuri”, vastaa kreikan sanoja theoi megaloi, dunatoi, mutta nämä ovat myöhempiä epiteettejä. Niitä palvottiin yleisesti ja niiden alkuperä katoaa ajan yöhön. Mutta lepytettiinpä niitä Pryygiassa, Foinikiassa, Troasissa, Traakiassa, Egyptissä, Lemnoksessa tai Sisiliassa, niiden kulttiin liittyi aina tuli. Niiden temppelit rakennettiin aina mitä tuliperäisimmille paikoille, ja eksoteerisessa palvonnassa ne kuuluivat ktonisiin jumaluuksiin. Sen vuoksi kristinusko on tehnyt niistä helvetillisiä jumalia.

Ne ovat todellakin ”suuria, hyvää tekeviä ja voimakkaita jumalia”, kuten Cassius Hemina kutsuu niitä.[135] Korella ja Demeterillä, kabiireilla, oli pyhäkkö Thebassa,[136] ja Memfiksessä kabiireilla oli niin pyhä temppeli, ettei muiden kuin pappien sallittu astua sen pyhille alueille.[137] Mutta emme saa kuitenkaan unohtaa sitä tosiasiaa, että kabiiri-nimitys oli yleinen; että kabiirit (mahtavat jumalat samoin kuin kuolevaiset) olivat kumpaakin sukupuolta ja myös maallisia, taivaallisia ja kosmisia. Ja vaikka ne viimeksi mainitussa ominaisuudessaan tähdistön ja maallisten voimien hallitsijoina symboloivat puhtaasti geologisia ilmiöitä (niin kuin nykyään [e364] katsotaan) näiden hallitsijoiden henkilöitymissä, ne olivat myös aikojen alussa ihmiskunnan hallitsijoita. Ruumiillistuneina ”jumalallisten dynastioiden” kuninkaina ne antoivat ensimmäisen sysäyksen sivilisaatioille ja ohjasivat ymmärrystä, jolla ne olivat ihmiset varustaneet, keksimään ja täydellistämään kaikki tieteet ja taiteet. Tästä syystä kabiirien sanotaan esiintyneen ihmisten hyväntekijöinä ja sellaisina ne elivät iät ja ajat kansojen muistissa. Niiden – kabiirien eli titaanien – katsotaan keksineen kirjaimet (devanâgarîn eli jumalien aakkoset ja kielen), lait ja lainsäädännön, arkkitehtuurin ja useat magian muodot sekä kasvien lääkinnällisen käytön. Hermes, Orfeus, Kadmos, Asklepios, kaikki nuo puolijumalat ja sankarit, joiden sanotaan paljastaneen ihmisille tieteet, ovat yleisnimiä, vaikka liian innokkaina totuudesta kaikonneet Bryant, Faber, piispa Cumberland ja niin monet muut kristityt kirjailijat tahtoisivat pakottaa jälkimaailman näkemään niissä ainoastaan yhden ainoan prototyypin, Nooan, pakanalliset kopiot.

Kabiirien uskotaan myös paljastaneen maanviljelyksen suuren lahjan aikaansaamalla viljan eli vehnän. Mitä Isis-Osiris, kerran elänyt kabiiria, on tehnyt Egyptissä, sitä sanotaan Cereksen tehneen Sisiliassa, ja kaikki ne kuuluvat samaan luokkaan.

Että käärmeet olivat aina viisauden ja järkevyyden vertauskuvia, siitä on merkkinä Merkuriuksen sauva, Merkuriuksen ollessa sama kuin Thoth, viisauden jumala, Hermes jne. Kaksi sauvan ympärille kietoutunutta käärmettä ovat fallinen symboli Jupiterista ja muista jumalista, jotka muuttuivat käärmeiksi viekoitellakseen jumalattaria – mutta ainoastaan maallisten symbolientutkijoiden epäpuhtaassa mielikuvituksessa. Käärme on aina ollut adeptin ja hänen kuolemattomuutta ja jumalallista tietoa edustavien voimiensa symboli. Mercurius psykhopompoksen[138] hahmossaan, johtaessaan ja ohjatessaan sauvallaan kuolleiden sieluja Haadekseen ja jopa herättäessään sillä heitä kuolleista, on yksinkertaisesti hyvin läpinäkyvä allegoria. Se osoittaa salaisen viisauden kaksinaisen voiman: mustan ja valkoisen magian. Se osoittaa, kuinka personoitu viisaus johtaa sielua kuoleman jälkeen ja paljastaa sen voiman herättää kuollut eloon – erittäin syvä metafora, jos pohtii sen merkitystä. Kaikki muinaiset kansat kunnioittivat tätä symbolia paitsi kristityt, jotka tahtoivat unohtaa Mooseksen pronssikäärmeen ja jopa Jeesuksen tunnustuksen käärmeen suuresta viisaudesta tämän sanoessa: ”Olkaa siis viisaita kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset.”[139] Kiinalaiset, yksi viidennen Rodun vanhimmista kansoista, tekivät siitä vertauskuvan hallitsijoistaan, jotka ovat siten ”käärmeiden”, viidennen ihmiskunnan varhaisrotuja hallitsevien vihittyjen, suvustaan huonontuneita seuraajia. Hallitsijan valtaistuin on ”lohikäärmeen istuin”, ja hänen valtakaapuunsa on kirjottu lohikäärmeen kuviot. [e365] Kiinan vanhimmista kirjoista peräisin olevassa aforismissa sanotaan lisäksi selvästi, että ”lohikäärme” on inhimillinen vaikka se on jumalallinen olento. Puhuessaan ”keltaisesta lohikäärmeestä”, muiden johtajasta, Tuan ying t’u sanoo:

Hänen viisautensa ja hyvyytensä ovat äärettömät… hän ei käy eikä viihdy joukkojen keskuudessa [hän on askeetti]. Hän vaeltelee taivaiden takaisissa autiomaissa. Hän tulee ja menee täyttäen lain [karman]. Hän ilmestyy oikeaan aikaan, jos täydellisyys vallitsee, muuten hän pysyy [näkymättömänä]….. Ja Lü-lan sanoo Kungfutsen sanoneen: ”Lohikäärme elää puhtaissa [viisauden] vesissä ja oleskelee [elämän] kirkkaissa vesissä.”[140]

JUMALALLISET OPETTAJAMME

Kertomukset Atlantiksesta ja Flegyan saaresta eivät ole ainoita muistitietoja vedenpaisumuksesta. Kiinalla on myös traditionsa sekä kertomus saaresta eli mantereesta, jota se sanoo Ma-li-ga-si-maksi ja jolle Kaempfer ja Faber jostain kummallisesta foneettisesta syystä kirjoittivat ”Maurigasima”. Kaempfer esittää tämän perimätiedon: Saari vajoaa jättiläisten vääryydestä johtuen valtameren pohjaan, ja ainoastaan kuningas Peiruun, kiinalaisten Nooa, perheineen pelastuu saatuaan jumalilta varoituksen kahden epäjumalan kautta. Tämä hurskas ruhtinas ja hänen jälkeläisensä ovat kansoittaneet Kiinan. Kiinalaiset perimätiedot puhuvat kuninkaiden jumalallisista dynastioista siinä missä muutkin kansat.[141]

Ei ole olemassa ainoatakaan vanhaa katkelmaa, joka ei kertoisi uskomuksesta inhimillisten olentojen monenmuotoiseen ja monenlaatuiseen kehitykseen – henkiseen, psyykkiseen, älylliseen ja fyysiseen – kuten tässä teoksessa on kuvattu. Tarkastelemme nyt muutamia niistä.

Kaikki ne osoittavat, että meidän rotumme ovat peräisin jumalallisista roduista, olkootpa ne minkä nimisiä tahansa. Otammepa käsiteltäviksemme intialaiset rishit tai pitrit, kiinalaisten jen-nangin ja chan-chin (heidän ”jumalalliset ihmisensä” ja puolijumalansa), akkadilaisten Dingirin ja Mu-lu-lilin (luovan jumalan ja ”henkimaailman jumalat”), egyptiläisten Isis-Osiriksen ja Thothin, heprealaisten elohimit tai vielä Manco-Capacin ja hänen perulaiset jälkeläisensä, niin perimätieto on aina sama. Jokaisella kansalla on joko seitsemän ja kymmenen rishi-manua ja prajâpatia, seitsemän ja kymmenen chi-yitä, tai kymmenen ja seitsemän amshâspendiä[142] (kuusi eksoteerisesti), kymmenen ja seitsemän kaldealaista Anedotia, [e366] kymmenen ja seitsemän sefirotia jne. Jokainen niistä on peräisin esoteerisen opin alkuperäisistä dhyâni-chohaneista eli ”rakentajista”, joita käsiteltiin I osan runoissa. Manusta, Thoth-Hermeksestä, Oannes-Dagonista ja Idris-Henokista aina Platoniin ja Panodorukseen asti kaikki kertovat meille seitsemästä jumalallisesta dynastiasta, maan seitsemästä lemurialaisesta ja seitsemästä atlantislaisesta jaksosta; seitsemästä alkuperäisestä ja kaksinaisesta jumalasta, jotka laskeutuvat taivaallisista asunnoistaan[143] hallitsemaan maata ja opettavat ihmiskunnalle astronomiaa, arkkitehtuuria ja muita tieteitä, jotka ovat periytyneet meille. Nämä olennot ilmenivät ensin ”jumalina” ja luojina, sitten ne sulautuivat syntyvään ihmiseen ilmetäkseen lopulta ”jumalallisina kuninkaina ja hallitsijoina”. Mutta tämä tosiasia on vähitellen unohdettu. Niin kuin Basnage osoittaa, egyptiläiset myöntävät, että tiede alkoi kukoistaa heidän maassaan vasta Isis-Osiriksesta asti, joita he yhä kunnioittavat jumalina, ”vaikka heistä oli tullut ihmismuotoisia ruhtinaita”. Ja hän lisää Osiris-Isiksestä (jumalallisesta androgyynistä): ”Sanotaan, että tämä ruhtinas [Isis-Osiris] rakensi kaupunkeja Egyptissä, lopetti Niilin tulvimisen, keksi maanviljelyn, viinin käytön, musiikin, astronomian ja geometrian.”

Kun Abul-Feda sanoo kirjassaan Historia Anteislamitica,[144] että saabalaisten kieli oli Setin ja Idriksen (Henokin) laatima, hän tarkoitti ”saabalaisten kielellä” astronomiaa. Melelwa Nahilissa[145] kutsutaan Hermestä Agathodaimonin oppilaaksi. Ja eräässä toisessa kertomuksessa[146] Agathodaimon mainitaan ”Egyptin kuninkaana”. Celepas Geraldinus esittää kummallisen perimätiedon Henokista. Hän kutsuu tätä ”jumalalliseksi jättiläiseksi”. Kirjassa ”Kirja Niilin monista nimistä” kertoo sama kirjailija (historioitsija Ahmad Ibn Yusuf al-Taifashi) meille seemiläisten arabien keskuudessa vallitsevasta uskomuksesta, että Set (josta tuli myöhemmin egyptiläinen Tyfon, Seteh) oli ollut yksi seitsemästä enkelistä (eli raamatun patriarkasta). Sittemmin hänestä tuli kuolevainen ja Aadamin poika, minkä jälkeen hän välitti ennustamisen lahjan ja astronomisen tieteen Jaredille, joka siirsi sen pojalleen Henokille. Mutta Henok (Idris), ”kolmenkymmenen kirjan tekijä, oli alkuaan saabalainen” (ts. kuului Tsabaan, ”sotajoukkoon”). ”Perustettuaan alkuperäisen palvonnan riitit ja seremoniat hän meni Itään, missä hän rakensi 140 kaupunkia, joista Edessa oli vähäpätöisin. Sitten hän palasi Egyptiin, missä hänestä tuli sen kuningas.” Siten Henok on sama kuin Hermes. Mutta oli olemassa viisi Hermestä – tai oikeastaan yksi joka esiintyi niin kuin muutamat manut ja rishit useissa eri hahmoissa. Burhan Quatiussa hänet mainitaan nimellä ”Hormig”, joka kuuluu Merkurius-planeetalle eli Budhalle. [e367] Keskiviikko pyhitettiin sekä Hermekselle että Thothille. Itämaisen perimätiedon mukaan phineatat palvoivat Hermestä, ja hänen sanottiin paenneen Argoksen kuoleman jälkeen Egyptiin ja antaneen sille sivistyksensä Thoth-nimisenä. Mutta minä hahmona hän esiintyykin, hänen sanotaan aina muuntaneen kaikki tieteet latentista tilasta aktiiviseen ts. olleen ensimmäinen, joka opetti magiaa Egyptille ja Kreikalle ennen Magna Graecian päiviä ja aikana, jolloin kreikkalaiset eivät vielä olleet helleenejä.

Eikä ainoastaan Herodotos – ”historian isä” – kerro meille ihmeellisistä jumalien dynastioista, jotka hallitsivat ennen kuolevaisten valtaa ja joita seurasi puolijumalien, sankarien ja lopuksi ihmisten dynastiat, vaan kokonainen sarja klassikkoja tukee häntä. Diodoros, Eratosthenes, Platon, Manethon jne. toistavat saman poikkeamatta koskaan esitetystä järjestyksestä. Niin kuin Creuzer osoittaa:

Tähtipiireistä, missä valon jumalat asuvat, laskeutuu viisaus alempiin piireihin… Muinaisten pappien [hierofanttien ja adeptien] järjestelmässä kaikki ilman poikkeusta, jumalat, geniukset, maanit (sielut), koko maailma muodosti yhteisen kehitysjakson ajassa ja paikassa. Pyramideja voidaan pitää tämän mahtavan henkien hierarkian symbolina….[147]

Nykyajan historioitsijat (ranskalaiset akateemikot kuten erityisesti Renan) ovat ponnistelleet yli kunniallisuuden rajojen totuuden salaamiseksi jättämällä huomioimatta jumalallisten kuninkaiden muinaiset aikakirjat. Eikä Renan ollut suinkaan Eratosthenesta (260 eaa.) haluttomampi hyväksymään tätä karvasta tosiasiaa, ja kuitenkin viimeksi mainitun oli pakko tunnustaa totuus. Siitä syystä tämä suuri astronomi on saanut paljon halveksuntaa kollegoiltaan 2 000 vuotta myöhemmin. Manethonista he tekevät ”taikauskoisen papin, joka syntyi ja kasvoi Heliopoliksen muiden valehtelevien pappien vaikutuspiirissä”. ”Kaikki nuo historioitsijat ja papit”, huomauttaa demonologi de Mirville oikeudenmukaisesti, ”ovat kyllä totuudellisia toistaessaan kertomuksia inhimillisistä kuninkaista ja ihmisistä, mutta tulevat heti äärimmäisen epäluuloisiksi alkaessaan käsitellä jumaliaan.”

Onneksi tuolta ajalta on olemassa synkronistinen Abydos-taulu, joka nerokkaan Champollionin ansiosta on nyt vahvistanut Egyptin pappien (ennen kaikkea Manethonin) samoin kuin Ptolemaioksen totuudenmukaisuuden tuon kaikista huomattavimman eli Turinin papyruksen perusteella. Egyptologi de Rougén sanoin:

…Champollion huomasi hämmästyneenä, että hänellä oli silmiensä edessä koko totuus…. Siinä oli osa dynastioiden luettelosta, joka sisälsi kaukaisimmat myyttiset aikakaudet eli JUMALIEN JA SANKARIEN HALLITUSKAUDET… Jo tämän merkillisen papyruksen alussa [e368] tulemme vakuuttuneiksi siitä, että niin varhain kuin Ramseksen kaudella nämä myyttiset ja sankarilliset traditiot olivat juuri sellaisia kuin Manethon oli kertonut meille. Niissä kuvataan Egyptin kuninkaina jumalat Keb, Osiris, Seteh, Horus, Thoth-Hermes ja jumalatar Ma, joiden kunkin sanotaan hallinneen vuosisatoja.[148]

Nämä Manethonin synkronistiset taulut eivät – Eusebioksen epärehellisissä tarkoituksissa tekemistä väärennöksistä huolimatta – ole koskaan ulottuneet Manethonin aikaa kauemmaksi. Jumalallisten kuninkaiden ja dynastioiden kronologia, niin kuin ihmiskunnan aikakaudetkin, ovat aina olleet pappien tiedossa ja ne pidettiin salassa massoilta.

Sanotaan, että Afrikka mantereena ilmestyi ennen Eurooppaa, mutta se ilmestyi myöhemmin kuin Lemuria ja jopa varhaisin Atlantis. Herodotos, Strabon, Plinius ja kaikki kreikkalaiset jo tiesivät, että koko nykyinen Egyptin seutu ja ympäröivät erämaat olivat kerran olleet veden peittämät, ja myöhemmin se tiedetäänkin geologisten tutkimusten perusteella. Abessinia oli aikoinaan saari, ja Niilin suistomaa oli ensimmäinen alue, jonka koillisesta tulleet siirtolaiset jumalineen asuttivat.

Milloin tämä tapahtui? Historia vaikenee siitä. Onneksi Denderan eläinrata, erään vanhimman egyptiläisen temppelin katossa oleva planisfääri, on kertomassa asiasta.[149] Tämä eläinrata kolmine salaperäisine Neitsyineen Leijonan ja Vaa’an välissä on löytänyt Oidipuksensa, joka ymmärsi näiden merkkien arvoituksen ja totesi niiden pappien totuudenmukaisuuden, jotka kertoivat Herodotokselle heidän vihittynsä opettaneen, että a) maan ja ekliptikan navat olivat muinoin yhtyneet; ja että b) sen jälkeen kun heidän ensimmäiset eläinratamerkintänsä olivat alkaneet, navat olivat jo kolmasti yhtyneet ekliptikaan.

Bailly ei löytänyt sanoja ilmaistakseen hämmästyksensä näitä jumalallisia rotuja koskevien traditioiden samankaltaisuuden johdosta ja hän huudahtaakin:

Mitä lopulta ovatkaan nuo intialaisten devojen ja persialaisten perien kaikki hallituskaudet?….tai kiinalaisten legendojen hallituskaudet ja dynastiat; nuo T’ien huang eli taivaan kuninkaat, jotka ovat täysin erilaisia kuin Ti huang eli maan kuninkaat ja Gin-huang eli ihmisten kuninkaat, erilaisia samalla tavoin kuin kreikkalaisten ja egyptiläisten luettelemat jumalien, puolijumalien ja kuolevaisten dynastiat.

”Maailmaa hallitsevan seitsemän jumalan hallituskausi”, sanoo Panodorus, ”oli ennen tätä [Meneksen] aikaa. Tänä aikana nämä ihmiskunnan hyväntekijät laskeutuivat maan päälle opettamaan [e369] ihmisiä laskemaan auringon ja kuun kulun ekliptikan kahdestatoista merkistä.”

Lähes viisisataa vuotta ennen nykyistä ajanlaskuamme näyttivät Egyptin papit Herodotokselle patsaita inhimillisistä kuninkaistaan ja ylipappi-piromeistaan (temppelien arkkiprofeetat eli mahâ-chohanit), jotka olivat syntyneet toinen toisestaan (ilman naista) ja olivat hallinneet ennen Menestä, heidän ensimmäistä ihmiskuningastaan. Nämä puiset patsaat olivat hänen mukaansa jättiläismäisiä ja niitä oli kolmesataaneljäkymmentäviisi, joista kullakin oli nimi, historia ja vuosikirjat. Papit vakuuttivat Herodotokselle[150] (ellei tätä kaikkein totuudellisinta historioitsijaa, ”historian isää” syytetä nyt juuri tässä kohtaa valheellisuudesta), ettei kukaan historioitsija voisi koskaan ymmärtää tai kuvata näitä yli-inhimillisiä kuninkaita tutkimatta ja oppimatta näiden inhimillistä edeltäneiden kolmen dynastian – nimittäin JUMALIEN ja puolijumalien ja sankarien eli jättiläisten dynastioiden – historiaa. Nämä ”kolme dynastiaa” ovat kolme Rotua.

Esoteeriselle kielelle käännettynä nämä kolme dynastiaa voisivat myös olla devojen, kimpurushojen sekä dânavoiden ja daityojen dynastioita – eli jumalien, taivaallisten henkien ja jättiläisten eli titaanien hallituskausia. ”Onnellisia ovat ne, jotka syntyvät jopa jumalien tilasta ihmisiksi Bhârata-Varshaan!” huudahtavat ruumiillistuneet jumalat kolmannen kantarodun aikana. Bhârata on Intia, mutta tässä tapauksessa se symboloi noiden aikojen valittua maata, johon katsottiin kuuluvaksi Jambu-dvîpan parhaat osat, koska se oli (henkisen) toiminnan maa par excellence, vihkimyksen ja jumalallisen tiedon maa.[151]

Voiko kukaan olla tunnistamatta Creuzerin suurta intuitiivista kykyä, kun hän, perehtymättä juuri lainkaan hänen aikanaan vähän tunnettuun arjalaiseen hindufilosofiaan, kirjoitti:

Me nykyajan eurooppalaiset olemme hämmästyneitä kuullessamme puhuttavan auringon, kuun jne. hengistä… Mutta toistamme jälleen…etteivät vanhan ajan kansat, joilla oli luonnostaan hyvä tahto ja oikea arvostelukyky, [e370] mikä on aivan outoa meidän täysin materialistiselle ajattelullemme taivaallisen mekaniikan ja fysiikan suhteen…voineet nähdä tähdissä ja planeetoissa vain sitä mitä me näemme, nimittäin ainoastaan valomassoja tai loistavia kappaleita, jotka kiertävät ratojaan tähtitaivaalla pelkästään veto- tai työntövoiman vaikutuksesta; vaan he näkivät niissä eläviä kappaleita, joita elähdyttivät henget, joita he näkivät kaikissa luontokunnissa…. Tämä oppi hengistä, niin yhtenäinen luonnon kanssa, josta se oli peräisin, muodosti suuren ja ainutlaatuisen käsityksen, jossa fyysiset, moraaliset ja poliittiset näkökohdat sulautuivat toisiinsa…[152]

Ainoastaan tällainen käsitys voi johtaa ihmisen muodostamaan oikean päätelmän alkuperästään ja kaiken synnystä universumissa – taivaan ja maan, jonka välillä hän on elävä yhdysside. Ilman tätä psykologista yhdyssidettä ja tuntemusta sen läsnäolosta ei mikään tiede voi koskaan edistyä, ja tiedon alueen on rajoituttava yksinomaan fyysisen aineen analysointiin.

Okkultistit uskovat ”henkiin”, koska he tuntevat (ja jotkut näkevät) olevansa joka puolella niiden ympäröimiä.[153] Materialistit eivät usko. He elävät tässä maailmassa aivan niin kuin hyönteisten ja jopa kalojen maailmassa jotkut oliot elävät oman lajinsa myriadien olioiden ympäröimänä näkemättä tai edes tuntematta niitä.[154]

Platon on klassikoista ensimmäinen viisas, joka puhuu laajalti [e371] jumalallisista dynastioista ja sijoittaa ne suunnattoman laajalle mantereelle, jota hän kutsuu Atlantikseksi. Bailly ei suinkaan ollut ensimmäinen eikä viimeinen, joka uskoi tämän. Häntä edelsi tässä teoriassa isä Kircher. Tämä oppinut jesuiitta kirjoittaa:

Tunnustan pitäneeni pitkään näitä [dynastioita ja Atlantista] pelkkinä taruina (meras nugas), kunnes paremmin perehdyttyäni itämaisiin kieliin päättelin, että kaikkien noiden legendojen on kuitenkin täytynyt kasvaa suuresta totuudesta.[155]

Kuten de Rougemont osoittaa, Theopompos antaa teoksessaan Meropis fryygialaisten ja vähäaasialaisten pappien puhua aivan samoin kuin Sais’in papit puhuivat paljastaessaan Solonille Atlantiksen historian ja kohtalon. Theopompoksen mukaan Atlantis oli tavattoman laaja yhtenäinen manner, jossa oli kahden rodun asuttamana kaksi maata. Toinen rotu oli sotaisa, toinen harras, mietiskelevä.[156] Theopompos kuvaa niitä kahdella kaupungilla.[157] Hartaassa ”kaupungissa” vierailivat jatkuvasti jumalat. Sotaisassa ”kaupungissa” asui erilaisia raudalle haavoittumattomia olentoja, joita voitiin kuolettavasti haavoittaa ainoastaan kivellä ja puulla.[158] De Rougemont pitää tätä Theopompoksen keksintönä ja näkee SaVsin pappien vakuutuksessa myös petoksen (supercherie).[159] ”Demonologit” pitävät tätä epäjohdonmukaisena. De Mirvillen sanoin:

Se on petos, joka perustui koko antiikin omaksumaan uskomukseen, olettamus, joka antoi nimen kokonaiselle vuorijonolle (Atlas) ja määritteli mitä tarkimmin topografiset seudut (sijoittaen jotkin sen saarista lähelle Cadizia ja Calpe-salmea) ja joka ennusti 2 000 vuotta ennen Kolumbusta, että suuri valtameren takainen maa sijaitsee tuon Atlantiksen takana ja sinne ”päästäisiin”, niin sanottiin, ”ei siunattujen, vaan hyvien henkien saarten, ,Û*"4:@<Æ" [eudaimonia](meidän Iles Fortunées) ohitse”. Tällainen olettamus lienee vain yleinen hourekuva…[160]

Olipa tämä ”hourekuva” tai todellisuutta, varmaa on kuitenkin, että koko maailman papisto oli saanut tietonsa samasta lähteestä, joka on yleismaailmallinen traditio [e372] kolmannesta suuresta mantereesta, joka hukkui 850 000 vuotta sitten.[161] Tällä mantereella asui kaksi eri rotua, erilaista fyysisesti ja varsinkin moraalisesti.  Kumpikin rotu oli hyvin perehtynyt muinaiseen viisauteen ja luonnon salaisuuksiin, mutta ne olivat keskenään vastakkaisia pyrkimyksissään koko kehityskausiensa ajan. Mistäköhän kiinalaiset olisivat saaneet aiheensa opetuksiinsa, jos kaikki on vain kuvittelua? Kertovathan heidän muistitietonsakin siitä, että kerran oli olemassa auringon takana (Chou) pyhä saari, jonka takana sijaitsivat kuolemattomien ihmisten maat.[162] Eivätkö he yhä usko, että osa noiden kuolemattomien ihmisten jälkeläisistä – jotka jäivät eloon, kun pyhä saari oli tullut mustaksi synnistä ja upposi – löysi turvapaikan Gobin suuresta autiomaasta, missä he vieläkin asuvat kaikille näkymättöminä ja henkijoukkojen suojaamina ulkopuolisilta?

Epäuskoinen Boulanger kirjoittaa:

Jos pitää kallistaa korvansa perimätiedolle, niin se sijoittaa kuninkaiden hallituskauden edelle sankarien ja puolijumalien hallituskaudet, ja vielä varhaisemmaksi se sijoittaa jumalien ihmeellisen hallituskauden taruineen kulta-ajasta…. On hämmästyttävää, että lähes kaikki historioitsijat ovat torjuneet noin kiinnostavat aikakirjat. Ja kuitenkin niiden välittämät ajatukset olivat kerran kaikkien kansojen hyväksymät ja kunnioittamat. Nyt niitä kunnioittavat vain muutamat tehden niistä jokapäiväisen elämänsä perustan. Tällaiset suhtautumiset näyttävät pakottavan vähemmän kiireelliseen tuomioon.… Muinaisilla kansoilla, joilta olemme saaneet nämä traditiot, joita emme enää hyväksy koska emme ymmärrä niitä nykyisin, on täytynyt olla niihin uskoakseen perusteensa, jotka pohjautuivat noiden alkuaikojen läheisyyteen, mikä meiltä puuttuu ja erottaa meidät niistä… Platon sanoo Lakiensa neljännessä kirjassa, että kauan ennen ensimmäisten kaupunkien rakentamista Saturnus oli perustanut maan päälle tietynlaisen hallitusmuodon, jonka alaisuudessa ihmiset olivat hyvin onnellisia. Koska hän viittaa kulta-aikaan eli muinaisten tarujen ylistämään jumalien hallituskauteen… katsotaanpa, mitä ajatuksia hän esittää tuosta onnellisesta ajasta ja mikä tilanne sai hänet tuomaan esiin tämän tarun poliittisessa kirjoitelmassa. Platonin mukaan, jotta saataisiin selvä ja täsmällinen kuva kuninkuudesta, sen alkuperästä ja vallasta, on palattava historian ja tradition ensimmäisiin perusteisiin. Hän sanoo, että entisinä aikoina tapahtui suuria muutoksia taivaassa ja maan päällä, ja nykyinen asioiden tila on yksi seuraus niistä [karma]. Perimätietomme kertoo Saturnuksen hallituskaudella tapahtuneista monista ihmeistä, muutoksista, jotka sattuivat auringon kulussa, ja tuhansista muista asioista, jotka ovat jääneet inhimilliseen muistiin. Mutta koskaan ei kuule puhuttavan mitään [e373] PAHASTA, joka aiheutti nuo mullistukset, eikä pahasta, joka niitä seurasi. Kuitenkin…. tuo pahan prinsiippi on otettava puheenaiheeksi ennen kuin voidaan käsitellä kuninkuutta ja vallan alkuperää.[163]

Tuon pahan Platon näkee hallitsijoiden ja hallittavien luonteiden samanlaisuudessa eli olemuksen yhteisyydessä, sillä hän sanoo, että kulta-ajalla, kauan ennen kuin ihminen alkoi rakentaa kaupunkejaan, maan päällä vallitsi onni, koska ihmisellä ei ollut tarpeita. Miksi? Koska:

Saturnus tietäessään, ettei ihminen voinut hallita toista ihmistä täyttämättä heti epäoikeudenmukaisesti maailmaa oikuillaan ja turhuudella, ei olisi sallinut kenellekään kuolevaiselle valtaa kanssaihmistensä yli. Tästä syystä jumala käytti samaa menetelmää, jota me käytämme karjalaumaamme. Emme mekään aseta härkää tai pässiä toisten härkien ja pässien kaitsijoiksi, vaan annamme niille johtajaksi paimenen ts. korkeamman olennon aivan toisesta suvusta kuin niiden oma. Näin Saturnuskin teki. Hän rakasti ihmiskuntaa eikä asettanut sen hallitsijaksi ketään kuolevaista kuningasta tai ruhtinasta, vaan henkiolentoja ja henkiä (*"4:Ï<,H [daimones]), jotka olivat jumalalliselta olemukseltaan ihmisiä paljon parempia.

Näin jumala, logos (joukkojen synteesi), henkien johtajana tuli ihmisten ensimmäiseksi paimeneksi ja johtajaksi. Kun maailmaa ei enää hallittu siten ja jumalat vetäytyivät pois, ”villipedot nielaisivat osan ihmiskuntaa”. ”Ihmiset jäivät omien mahdollisuuksiensa ja oman toimeliaisuutensa varaan, ja heidän keskuudessaan ilmeni peräkkäin keksijöitä, jotka keksivät tulen, vehnän ja viinin ja joita kiitollinen yleisö jumaloi.”[164]

Ja ihmiskunta teki oikein, sillä tulen keksiminen hankauksen avulla oli ensimmäinen ihmiselle paljastunut luonnon mysteeri, ensimmäinen ja tärkein aineen ominaisuus.

Niin kuin kommentaareissa sanotaan:

”Ennen tuota aikaa toivat ’viisauden herrat’ tuntemattomat hedelmät ja viljat hyödyksi niille, joita he hallitsivat – toisista lokista [piireistä].”

Argyll sanoo:

Ihmiskunnan varhaisimmat keksinnöt [?] ovat kaikkein ihmeellisimpiä, mitä ihmissuku on koskaan tehnyt…. Tulen ensi käyttö ja eri tavat sen sytyttämiseen, villieläinten kesyttäminen, ja ennen kaikkea menetelmät, joilla eri viljalajit aluksi kehitettiin joistakin villeistä ruohoista [?] – kaikki nämä ovat keksintöjä, joihin ei taitavuudessa ja tärkeydessä voi verrata mitään myöhempiä keksintöjä. Historia ei niitä tunne – ja kaikki ovat hävinneet LOISTAVAN AAMUN sarastukseen.[165]

Ylpeä sukupolvemme asettuu tämän suhteen epäilevälle ja kielteiselle kannalle. Mutta jos väitetään, ettei ole olemassa yhtään tuntematonta maan vilja- tai hedelmälajia, silloin voimme muistuttaa lukijalle, että vehnää ei ole koskaan löydetty villinä: se ei ole maan tuote. Kaikki muut viljalajit on voitu johtaa erilaisten villiruohojen alkumuotoihin, mutta vehnä ei [e374] ole tähän mennessä paljastanut alkuperäänsä kasvitieteilijöille. Ja pitäkäämme tässä yhteydessä mielessä, kuinka pyhä tämä vilja oli egyptiläisille papeille. Vehnää pantiin jopa muumioiden mukaan ja sitä on löytynyt tuhansia vuosia myöhemmin niiden arkuista. Muistakaamme, kuinka Horuksen palvelijat poimivat Aarun kentällä vehnää, joka oli neljä metriä pitkää.[166]

Egyptiläinen Isis sanoo:

Minä olen noiden seutujen kuningatar. Olin ensimmäinen, joka paljasti kuolevaisille vehnän ja ohran salaisuuden… Minä olen se, joka nousee Koiran tähtikuviossa… Iloitse, oi Egypti, joka olit imettäjäni![167]

Siriusta kutsuttiin Koiran tähdeksi. Se oli Merkuriuksen eli Buddhan tähti, sen, jota kutsuttiin suureksi ihmiskunnan opettajaksi ennen muita buddhoja.

Kiinalainen I-Ching sanoo maanviljelyksen keksimisen kuuluvan ”taivaal-lisille henkiolennoille, jotka opettivat sen ihmisille”.

Voi niitä ihmisiä, jotka eivät tiedä mitään, eivät huomaa mitään eivätkä halua nähdä mitään…. He kaikki ovat sokeita,[168] koska eivät tiedä, kuinka täpötäynnä maailma on erilaisia näkymättömiä olentoja, jotka täyttävät jopa pyhimmät paikat.[169]

”Jumalan poikia” on ollut ja on yhä olemassa. Hindujen brahmaputroista ja mânasaputroista (Brahmân pojista ja järkisyntyisistä pojista) aina juutalaisen raamatun B’nai ha-Elohimeihin asti on vuosisatainen usko ja [e375] universaali traditio pakottanut järjen ottamaan huomioon tällaisen todistelun. Mitä arvoa on niin sanotulla itsenäisellä kritiikillä tai ”sisäisellä todistuksella” (joka perustuu yleensä kriitikkojen omiin otaksumiin) tämänlaatuisen universaalin todistuksen rinnalla, joka ei ole koskaan muuttunut historiallisten kierrosten aikana? Lukekaapa esoteerisesti Genesiksen kuudes luku, joka toistaa salaisen opin esityksiä, vaikka sen muoto on hiukan muuttunut ja se tulee johtopäätökseen, joka on ristiriidassa jopa Zoharin kanssa. ”Siihen aikaan oli maan päällä jättiläisiä, ja myöhemminkin kun ’jumalien pojat’ (B’nai ha-Elohim) yhtyivät ihmisten tyttäriin ja nämä synnyttivät heille lapsia. Juuri näitä olivat muinaisajan sankarit” (eli jättiläiset).[170]

Mitä tämä ”ja myöhemminkin” tarkoittaa, ellei tätä: Maan päällä oli jättiläisiä ENNEN, ts. ennen kolmannen Rodun synnittömiä poikia; ja myöhemminkin, kun toiset, alemmanluontoiset Jumalan pojat ryhtyivät sukupuoliyhteyteen maan päällä (niin kuin Daksha teki nähdessään, etteivät hänen mânasaputransa tahtoneet kansoittaa maata)? Sitten seuraa pitkä katko tässä Genesiksen kuudennen luvun 4. ja 5. jakeen välillä. Sillä varmastikaan kyseessä ei ollut noiden ”sankarien” pahuus, joiden joukkoon kuuluu Nimrod, ”mahtava metsästäjä Herran edessä”, kun ”Herra näki, että ihmisten pahuus oli suuri”, eikä liioin tarkoitettu Baabelin rakentajia, sillä tämä tapahtui vedenpaisumuksen jälkeen; vaan kyse oli jättiläisten jälkeläisistä, jotka synnyttivät monstra quaedam… de genere giganteo, hirviöitä joista polveutui alempia ihmisrotuja, joita edustavat nykyisin maan päällä muutamat surkeat sukupuuttoon kuolevat heimot ja suuret ihmisenmuotoiset apinat.

Ja jos teologit, joko protestanttiset tai roomalaiskatoliset, vetävät meidät tilille, voimme vain viitata heidän omiin kirjallisiin teksteihinsä. Edellä mainittu jae on aina ollut vaikea pulma paitsi tiedemiehille ja raamatuntutkijoille niin myös papeille. Sillä kuten kunnianarvoisa isä Perrone sanoo sen: ”Joko ne [B’nai ha-Elohim] olivat hyviä enkeleitä, ja kuinka ne siinä tapauksessa saattoivat langeta? tai ne olivat pahoja [enkeleitä], ja siinä tapauksessa ne eivät voineet olla B’nai ha-Elohimejä, ’Jumalan poikia’.”[171] Tämän raamatullisen arvoituksen – ”jonka todellista merkitystä ei kukaan kirjailija ole koskaan ymmärtänyt”, kuten Fourmont avoimesti tunnustaa[172] – voi selittää ainoastaan okkulttinen oppi, Zohar länsimaalaisille ja Dzyanin kirja itämaalaisille. Olemme jo nähneet, mitä jälkimmäinen sanoo, ja Zohar taas kertoo, että B’nai ha-Elohim oli yhteisnimitys malakhimeille (hyville sanansaattajille) ja ishineille, (”alemmille enkeleille”).[173]

Demonologien eduksi voimme lisätä tähän, että heidän Saatanansa, [e376] ”sielunvihollinen”, kuuluu Jobin kirjassa niiden Jumalan poikien eli B’nai ha-Elohimien joukkoon, jotka tulivat isänsä luo.[174] Mutta tästä myöhemmin.

Zohar sanoo myös, etteivät ishinit, kauniit B’nai ha-Elohimit olleet syyllisiä, vaan ne sekaantuivat kuolevaisten ihmisten kanssa, koska ne oli lähetetty maan päälle tekemään niin.[175] Muualla samassa teoksessa sanotaan, että nämä B’nai ha-Elohimit kuuluvat ”valtaistuinten” kymmenenteen alaosastoon.[176] Siinä selitetään myös, että ishinit, ”ihmishenget”, viri spirituales, nyt kun ihmiset eivät enää voi nähdä niitä, auttavat tietojensa avulla maagikoita tekemään homunculuksia, jotka eivät ole pieniä ihmisiä vaan ”pienempiä (alempiarvoisuuden merkityksessä) kuin ihmiset”. Molemmat näyttäytyvät kaasumaisessa ja eteerisessä muodossa, jollainen ishineillä oli silloin. Niiden johtaja on Azazel.

Mutta Azazel, jonka kirkon dogmit yhdistävät Saatanaan, ei ole mitään sen kaltaista. Azazel on mysteeri, niin kuin on jo muualla selitetty, ja Maimonideksen teoksessa sanotaan myös siten.[177] ”Azazelia koskevassa kertomuksessa on käsittämätön mysteeri.” Ja niin siinä onkin, kuten Vatikaanin kirjastonhoitaja Lanci, johon olemme aikaisemmin viitanneet ja jonka pitäisi tietää, sanoo, että ”tämä kunnioitettava jumalallinen nimi (nome divino e venerabile) on raamatuntutkijoiden kynän kautta tullut paholaiseksi, erämaaksi, vuoreksi ja pukiksi”.[178] Sen vuoksi on hullunkurista johtaa tämä sana, niin kuin Spencer tekee, sanoista Azal (erotettu) ja El (jumala), näin ollen ”jumalasta erotettu”, PAHOLAINEN. Zoharissa Azazel on paremminkin pyhä uhri kuin ”Jehovan muodollinen sielunvihollinen”, joksi Spencer haluaa sen tehdä.[179]

On hämmästyttävää huomata, minkä määrän pahansuopaa mielikuvitusta ovat uskonkiihkoiset kirjoittajat omistaneet tälle ”joukolle”. Azazel ja hänen ”joukkonsa” ovat yksinkertaisesti juutalaisten ”Prometheus” ja olisi nähtävä tästä näkökulmasta. Zohar osoittaa ishinien olevan kytkettyinä erämaan vuoreen allegorisesti, mikä viittaa yksinkertaisesti niihin ”henkiin”, jotka on kytketty maahan ruumiillistumiskierroksen ajaksi. Azazel (eli Azaziel) on Henokin kirjan mukaan yksi niiden ”syntiä tekevien” enkelien päämiehistä, jotka laskeutuivat Armonin vuoren huipulle Ardisille sitoutuakseen uskollisuuden valoin toinen toiselleen. Azazelin sanotaan opettaneen ihmisiä tekemään miekkoja, puukkoja ja kilpiä ja valmistamaan peilejä (?), joilla voi nähdä mitä on takana päin (nim. ”taikapeilejä”). Amazarak opetti kaikkia taikureita ja juurtenjakajia, Amers opetti magian ratkaisua, Barkayal astrologiaa, Akibeel suureiden ja merkkien merkitystä, Tamial astronomiaa ja Asaradel kuun liikkeitä. ”Nämä seitsemän olivat neljännen ihmisen (ts. neljännen Rodun) ensimmäisiä opettajia”. Milloinkahan allegorialle annetaan oikea, sananmukainen merkitys?

[e377] Tässä on symbolinen esitys suuresta taistelusta jumalallisen viisauden, Nousin, ja sen maallisen heijastuksen, Psykhen, eli hengen ja sielun välillä, taivaassa ja maassa. Taivaassa – koska jumalallinen MONADI oli vapaaehtoisesti lähtenyt sieltä maanpakoon astuakseen alas ja ruumiillistuakseen alemmalla tasolla ja muodostaakseen siten savieläimen kuolemattomaksi jumalaksi. Sillä Éliphas Lévi kertoo meille, että ”enkelit pyrkivät tulemaan ihmisiksi, sillä täydellinen ihminen, ihmisjumala on jopa enkelien yläpuolella”. Maassa – koska henki heti laskeuduttuaan tukehtui aineen pyörteissä.

Omituista kyllä, okkulttinen opetus esittää hahmot päinvastaisina. Niinpä tässä tapauksessa kristittyjen antropomorfinen arkkienkeli ja hindujen ihmisenkaltainen Jumala edustavat ainetta ja lohikäärme eli käärme henkeä. Okkulttisesta symboliikasta saamme avaimen tähän mysteeriin, teologiset symbolit peittävät sen yhä enemmän. Sillä edellinen selittää monet raamatun ja uuden testamentinkin sanonnat, jotka ovat tähän asti pysyneet käsittämättöminä. Sitä vastoin jälkimmäinen on Saatanaa ja hänen kapinaansa koskevalla dogmillaan pienentänyt tuon mukamas äärettömän, ehdottoman täydellisen jumalansa olemuksen ja luonnon ja luonut suurimman pahan ja kirouksen maan päälle – uskon persoonalliseen paholaiseen. Tämä mysteeri on nyt paljastettu, ja avain sen metafyysiseen symboliikkaan on palautettu, jota vastoin teologisen tulkinnan avain osoittaa jumalien ja arkkienkelien jäävän kuolleen kirjaimen eli dogmaattisten uskontojen vertauskuviksi ja taistelurintamaan puhdasta hengen totuutta vastaan, alastomina ja ilman mielikuvituksen kaunistelua.

Hunnuttomassa Isiksessä tehtiin jo monia viittauksia tähän suuntaan, mutta vielä useampia viittauksia tähän mysteeriin on löydettävissä sieltä täältä näissä teoksissa. Tarkoitus oli saada kerta kaikkiaan selväksi, että se, minkä jokaisen dogmaattisen uskonnon – etenkin kristillinen – papisto esittää Saatanaksi, Jumalan viholliseksi, on todellisuudessa korkein jumalallinen henki – salainen viisaus maan päällä – joka on luonnollisesti vastakkainen kaikelle maailmalliselle, ohimenevälle harhalle dogmaattiset eli kirkolliset uskonnot mukaan luettuina. Niinpä latinalainen kirkko, suvaitsematon, fanaattinen ja julma kaikille, jotka eivät halua olla sen orjia, tuo kirkko, joka kutsuu itseään Kristuksen morsiameksi ja on samalla Pietarin edustaja, Pietarin, jolle Mestari oikeudenmukaisesti moittien sanoi ”mene pois minun luotani Saatana”, ja vielä protestanttinen kirkko, joka kutsuu itseään kristilliseksi ja asettaa paradoksaalisesti uuden liiton tilalle vanhan ”Mooseksen lain”, jota Kristus avoimesti moitti – nämä molemmat kirkot taistelevat jumalallista totuutta vastaan kieltäytyessään tunnustamasta ja panetellessaan esoteerisen (koska jumalallinen) viisauden lohikäärmettä. Aina kun ne kiroavat gnostikkojen Aurinko-Knuufiksen – Agathodaimon-Khristoksen tai teosofisen ikuisuuden käärmeen tai jopa Genesiksen käärmeen – ne [e378] ovat tuon saman pimeän fanaattisuuden hengen elähdyttämiä, joka sai fariseukset kiroamaan Jeesuksen sanomalla hänelle: ”Emmekö sanoneet oikein sanoessamme, että sinussa on paholainen?”

Lukekaa kertomus Indrasta (Vâyusta) Rigvedasta, tuosta arjalaisuuden okkulttisesta teoksesta par excellence, ja verratkaa sitä sitten purânoiden samaan kertomukseen – joka on eksoteerinen ja tarkoituksellisesti vääristelty versio todellisesta viisaususkonnosta. Rigvedassa Indra on korkein ja suurin jumalista, ja hänen Soman-juontinsa on allegoria hänen korkean henkisestä luonteestaan. Purânoissa Indrasta tulee huikenteleva Soma-nesteen juomari tavalliseen maalliseen tapaan. Hän on kaikkien ”jumalien vihollisten” – daityojen, nâgojen (käärmeiden), asuroiden, kaikkien käärme-jumalien ja vritran, kosmisen käärmeen – voittaja. Indra on hindulaisen pantheonin pyhä Mikael, taistelevien joukkojen päällikkö. Ja raamatussa näemme Saatanan, yhden ”Jumalan pojista”[180] muuttuvan eksoteerisen tulkinnan mukaan paholaiseksi ja lohikäärmeeksi sen helvetillisessä, pahassa merkityksessä. Mutta kabbalan mukaan[181] Sammael, joka on Saatana, on sama kuin Mikael, lohikäärmeen tappaja. Kuinka voisikaan olla toisin, kun on sanottu, että Tzelem (kuva) heijastaa samalla tavoin Mikaelin ja Sammaelin, jotka ovat yksi ja sama. Molemmat ovat lähtöisin, niin on opetettu, Ruahista (henki), Neshamahista (sielu) ja Nefeshistä (elämä). Kaldealaisessa lukujen kirjassa Sammael on salattu (okkulttinen) viisaus, ja Mikael on korkeampi maallinen viisaus, ja molemmat virtaavat samasta lähteestä, mutta eroavat irtautuessaan maailmansielusta, joka on maan päällä mahat (älyllinen ymmärrys) eli manas (järjen paikka). Ne eroavat, koska toiseen (Mikaeliin) vaikuttaa Neshamah, kun taas toinen (Sammael) on sen vaikutusta vailla. Kirkollinen dogmaattinen henki vääristi tämän opin, koska kirkko inhoten itsenäistä henkeä, joka ei ole ulkonaisen muodon (näin ollen dogmin) vaikutuksen alainen, teki Sammael-Saatanasta (kaikkein viisaimmasta ja henkisimmästä hengestä) antropomorfisen Jumalan ja aistillisen fyysisen ihmisen vastustajan, PAHOLAISEN!

SAATANA-MYYTIN ALKUPERÄ

Selvittäkäämme tätä kirkkoisien mielikuvituksen luomusta vielä syvemmin löytääksemme sen pakanallisen prototyypin. Uuden saatana-myytin alkuperä on helppo jäljittää. Lohikäärmettä ja aurinkoa koskeva traditio toistuu kaikkialla maailmassa, sekä sivistyneissä että puolivilleissä maissa. Se alkoi salaisia vihkimyksiä koskevina kuiskauksina maallikkojen keskuudessa ja tuli yleiseksi silloin vallinneen auringonpalvontauskonnon kautta. Oli aika, jolloin maailman neljässä osassa oli runsaasti auringolle ja lohikäärmeelle pyhitettyjä temppeleitä, [e379] mutta niiden palvonta on nyttemmin säilynyt etupäässä Kiinassa ja buddhalaisissa maissa. ”Bel ja lohikäärme ovat samalla tavoin kytketyt yhteen, ja ofiittien uskonnon pappi on yhtä lailla omaksunut Jumalansa nimen.”[182] Lohikäärmeenpalvonnan länsimaista alkuperää on etsittävä menneisyyden uskonnoista, lähinnä Egyptistä. Ofiitit omaksuivat muotomenonsa Hermes Trismegistukselta, ja auringonpalvonta aurinkojumalineen saapui faraoiden maahan Intiasta. Stonehengen jumalissa tunnistamme Delfoin ja Babylonian jumaluuksia, ja Babylonian jumaluuksissa on Veda-kansojen devoja. Bel ja Dragon, Apollo ja Python, Krishna ja Kâliya, Osiris ja Tyfon ovat kaikki samoja vaikka erinimisiä – joista viimeisin on Mikael ja punainen lohikäärme sekä pyhä Yrjö ja hänen lohikäärmeensä. Koska Mikael on ”sama kuin Jumala” eli hänen ”kaksoispuolensa” maallisessa mielessä ja on yksi elohimeistä, taisteleva enkeli, hän on siten yksinkertaisesti muunnos Jehovasta. Mikä kosminen tai astronominen tapahtuma lieneekään synnyttänyt ”taivaan sodan” allegorian, sen maallista alkuperää on kuitenkin etsittävä vihkimystemppeleistä ja ikivanhoista kryptoista. Seuraavassa on todisteet:

Huomaamme, että a) papit omaksuivat palvomiensa jumalien nimet; b) ”lohikäärmettä” pidettiin kautta koko muinaisuuden kuolemattomuuden ja viisauden, salaisen tiedon ja ikuisuuden symbolina; ja c) Egyptin, Babylonian ja Intian hierofantit kutsuivat itseään yleensä ”lohikäärmeen pojiksi” ja ”käärmeiksi”, ja tämä vahvistaa siten salaisen opin opetuksia.

…Egyptissä ja Kaldeassa oli lukuisia katakombeja, joista jotkut ulottuivat varsin laajalle. Kuuluisimmat niistä olivat Theban ja Memfiksen maanalaiset kryptat. Alkaen Niilin länsipuolelta katakombit ojentautuivat kohti Libyan autiomaata, ja ne tunnettiin käärmeen katakombeina eli käytävinä. Siellä vietettiin kuklos anagkesin [6b68@H �<•(60H], ”Välttämättömyyden Ympyrän”, pyhiä mysteereitä, jotka yleisemmin tunnettiin nimellä ”pakollinen piiri” ja jotka olivat jokaiselle sielulle ruumiillisen kuoleman ja Amentin seuduille tuomitsemisen jälkeen määrätty peruuttamaton kohtalo.

De Bourbourgin kirjassa meksikolainen puolijumala Votan kertoessaan tutkimusmatkastaan kuvaa maanalaista käytävää, joka avautui taivaiden juurelle, ja lisää, että tämä käytävä oli käärmeenkolo, ”un agujero de culebra”, ja että hän pääsi siihen, koska hän itse oli käärme, ”käärmeiden poika”.[183]

Tämä on todellakin ajatuksia herättävää, sillä hänen kuvauksensa käärmeenkolosta on kuvaus edellä mainitusta muinaisegyptiläisestä kryptasta. Lisäksi Egyptin kuten myös Babylonin hierofantit yleisesti nimittivät itseään [e380] ”Käärmeenjumalan pojiksi” tai ”Lohikäärmeen pojiksi” [mysteerien aikana]…. ”Assyrialainen pappi kantoi aina jumalansa nimeä”, sanoo Movers.[184] Myös kelttiläisbrittiläisten alueiden druidit kutsuivat itseään käärmeiksi. ”Minä olen käärme, minä olen druidi!” sanoo Taliesin.[185] Bretagnen Carnac on Egyptin Karnakin kaksoisveli ja merkitsee ’käärmeen vuori’. Dracontiat olivat kerran yleisiä kaikkialla maailmassa, ja nämä temppelit olivat lohikäärmeelle pyhitettyjä yksin siitä syystä, että se oli auringon symboli, ja tämä puolestaan oli korkeimman jumalan symboli – foinikialaisten Elonin tai Elionin, jonka Aabraham tunnusti El Elioniksi.[186] Druideja nimitettiin, paitsi käärmeiksi, myös ”rakentajiksi”, ”arkkitehdeiksi”, sillä heidän monumenttiensa ja temppeliensä loisto oli niin valtava, että vielä nykyäänkin niiden tomuksi kuluneet jäännökset säikyttävät tämän päivän insinöörit laskelmineen.

De Bourbourg vihjaa, että päälliköt nimeltä Votan tai Quetzalcohuatl, joka oli meksikolaisten käärmejumala, olivat Haamin tai Kanaanin jälkeläisiä. ”Minä olen Hivim”, he sanovat. ”Koska olen Hivim, olen suuren lohikäärmeen (käärmeen) sukua. Olen itse käärme, sillä olen Hivim.”[187]

Edelleen ”taivaan sota” näyttää yhdessä merkityksessään viittaavan niihin kauheisiin taisteluihin, jotka odottivat adeptiksi pyrkijää, hänen itsensä ja hänen (maagisesti) personoitujen inhimillisten intohimojensa välillä, kun sisäisen valaistuneen ihmisen oli ne lyötävä tai hänen itsensä epäonnistuttava. Edellisessä tapauksessa voitettuaan onnellisesti kaikki kiusaukset hänestä tuli ”lohikäärmeen surmaaja”, ja hänestä tuli ”käärmeen poika” ja itse käärme, joka on luopunut vanhasta nahastaan ja syntynyt uuteen ruumiiseen tullen siten viisauden pojaksi ja ikuisesti kuolemattomaksi.

Set, Israelin otaksuttu esi-isä, on vain juutalainen vastine Hermekselle, viisauden jumalalle, jota kutsuttiin myös nimillä Thot, Tat, Set, Seteh ja Saatana. Hän on myös Tyfon – sama kuin Apofis, Horuksen tappama lohikäärme, sillä Tyfonia kutsuttiin myös Setiksi. Hän on yksinkertaisesti Osiriksen pimeä puoli, jonka veli Angra Mainyu on Ahuramazdhan musta varjo. Maallisesti kaikki nämä allegoriat liittyvät adeptin koetuksiin ja vihkimyskokeisiin. Astronomisesti ne koskevat auringon ja kuun pimennyksiä, joiden myyttisiä selityksiä löytyy yhä Intiasta ja Ceylonista, missä ne ovat säilyneet vuosituhansia ja missä kuka tahansa voi tutkia näitä allegorisia kertomuksia ja traditioita.

[e381] Râhu on mytologisesti daitya – jättiläinen, puolijumala, jonka alaruumis päättyi lohikäärmeen eli käärmeen pyrstöön. Valtameren kirnuamisen aikana jumalien valmistaessa Amritaa – kuolemattomuuden vettä – hän varasti vettä, joi sitä ja tuli kuolemattomaksi. Aurinko ja kuu, jotka keksivät varkaan, paljastivat hänet Vishnulle, joka asetti hänet tähtipiireihin, hänen yläruumiinsa vastatessa lohikäärmeen päätä ja alaruumiinsa (ketu) lohikäärmeen pyrstöä ja näiden kahden ollessa nouseva ja laskeva solmukohta.  Siitä pitäen Râhu nielee kostonhimoisena silloin tällöin auringon ja kuun. Mutta tällä tarulla on toinenkin mystinen merkitys, sillä Râhu, lohikäärmeen pää, esitti huomattavaa osaa auringon (Vikartanan) vihkimysmysteereissä kokelaan ja lohikäärmeen lopullisessa taistelussa.

Rishien luolat, teiresioiden ja kreikkalaisten näkijöiden asuinpaikat, suunniteltiin samanlaisiksi kuin maanalaisissa kallioluolissa asuvien nâgojen, hindulaisten kuningaskäärmeiden asunnot. Sheshasta, tuhatpäisestä käärmeestä, jolla Vishnu lepää, aina Pythoniin, lohikäärme-oraakkeliin asti kaikki viittaa myytin salaiseen merkitykseen. Intiassa tämä tosiasia on löydettävissä varhaisimmista purânoista. Surasân lapset ovat ”mahtavia lohikäärmeitä”. Vayupurânassa sijoitetaan (Vishnupurânan) ”Surasâ” dânavoiden – Danun ja tietäjä KaÑyapan jälkeläisten – tilalle, ja nuo dânavat olivat jättiläisiä (eli titaaneja), jotka taistelivat jumalia vastaan, joten ne ovat samoja kuin viisauden ”lohikäärmeet” ja ”käärmeet”.

Vertaamalla vain jokaisen kansan aurinkojumalia toisiinsa voi havaita niiden allegorioiden olevan täysin samoja. Mitä salaisempi allegorinen symboli on, sitä yhdenmukaisempi se on toisten järjestelmien vastaavan symbolin kanssa. Jos siis näistä kolmesta ulkonäöltään suuresti eroavasta järjestelmästä – vanhasta arjalaisesta, muinaisesta kreikkalaisesta ja nykyaikaisesta kristillisestä mallista – valitsemme sattumanvaraisesti useita aurinkojumalia ja lohikäärmeitä, ne paljastuvat toistensa kopioiksi.

Tarkastelkaamme järjestyksessä tulenjumala Agnia, taivaankannen Indraa ja Kârttikeyaa hinduilta sekä Apolloa kreikkalaisilta ja Mikaelia, ”auringon enkeliä”, aioneista ensimmäistä, jota gnostikot kutsuivat ”vapahtajaksi”.

(1) Agnia – tulenjumalaa – sanotaan Rigvedassa Vaishvânaraksi. Mutta Vaishvânara on dânava – jättiläisdemoni,[188] jonka tyttäret Pulomâ ja Kâlakâ tulevat lukemattomien dânavoiden (30 miljoonan) äideiksi [e382] Kashyapan kautta[189] ja asuvat Hiranyapurassa, ”ilmassa leijailevassa kultaisessa kaupungissa”. Näin ollen Indra on eräässä mielessä Kashyapan poikana näiden kahden poikapuoli, ja KaÑyapa on tässä merkityksessä sama kuin Agni, tulenjumala eli aurinko (Kashyapa-Âditya). Tähän ryhmään kuuluu Skanda eli Kârttikeya (sodan jumala, kuusikasvoinen Mars-planeetta astronomisesti), kumâra eli Agnista syntynyt neitsytnuorukainen,[190] jonka tarkoitus oli hävittää Târaka, Dânava-demoni, Kashyapan pojanpoika hänen pojastaan Hiranyâkshasta,[191] jonka (Târakan) joogaponnistukset olivat niin erikoiset, että niitä kammoksuivat jumalatkin peläten valtansa jakamista.[192] Ja kun Indra, taivaan loistava jumala, tappaa Vritran (eli Ahin), käärme-demonin – minkä sankariteon vuoksi häntä kutsutaan Vritra-Haniksi, ”Vritran hävittäjäksi” – niin hän johtaa myös devojen (enkelien tai jumalien) joukkoa muita Brahmâa vastaan kapinoivia jumalia vastaan, mistä syystä hän on saanut nimen Jishnu, ”taivaallisen joukon johtaja”. Kârttikeyalla on sama lisänimi. Sillä tapettuaan Târakan, Dânavan, hän on Târaka-Jit, ”Târakan kukistaja”,[193] ”Kumâra Guha”, ”mystinen neitsytnuorukainen”, ”Siddha-Sena”, ”Siddhojen johtaja” ja Shaktidhara, ”keihäänkantaja”.

(2) Ottakaamme kreikkalainen aurinkojumala Apollo ja verratkaamme hänestä esitettyjä myyttisiä kertomuksia nähdäksemme, eikö hän vastaa [e383] Indraa, Kârttikeyaa ja jopa Kashyapa-Âdityaa sekä samalla Mikaelia (Jehovan enkelimuotona), ”auringon enkeliä”, joka on ”Jumalan kaltainen” ja ”yhtä Jumalan kanssa”. Myöhemmät kekseliäät, monoteistisessä tarkoituksessa tehdyt tulkinnat, vaikka ovatkin korotetut kiistämättömiksi kirkollisiksi dogmeiksi, eivät todista mitään muuta kuin ehkä inhimillisen auktoriteetin ja vallan väärinkäyttöä.

Apollo on Helios (aurinko), Foibos-Apollo (”elämän ja maailman valo”[194]), joka nousee kultasiipisestä maljasta (auringosta). Tästä syystä hän on aurinkojumala par excellence. Syntymähetkellään hän pyytää joustaan tappaakseen Pythonin, lohikäärmedemonin, joka vaani hänen äitiään ennen hänen syntymäänsä[195] ja jonka hävittäminen jää hänen jumalalliseksi tehtäväkseen – niin kuin Kârttikeya syntyy tappaakseen Târakan, liian pyhän ja viisaan demonin. Apollo syntyy tähtisaarelle nimeltään Asteria – ”kultainen tähtisaari”, ”maa joka leijailee ilmassa”, joka on hindujen kultainen Hiranyapura. Häntä kutsutaan nimellä ”puhdas (�(<`H, Agnus Dei, intialainen Agni) [kuten tri Kenealy arvelee], ja alkuperäisessä myytissä hän on vapaa kaikesta aistillisesta rakkaudesta”.[196] Sen vuoksi hän on kumâra niin kuin Kârttikeya ja Indrakin oli aikaisemmassa elämässään ja aikaisemmissa elämäkerroissaan. Lisäksi Python, ”punainen lohikäärme”, yhdistää Apollon Mikaeliin, joka taistelee Ilmestyskirjan lohikäärmettä vastaan, petoa joka tahtoo hyökätä synnyttävän vaimon kimppuun, niin kuin Python kävi Apollon äidin kimppuun. Voiko kukaan olla näkemättä yhdenmukaisuutta? Jos arvoisalla W. E. Gladstonella, joka ylpeilee kreikan oppineisuudellaan ja Homeroksen allegorioiden hengen tuntemuksellaan, olisi ollut aavistustakaan oikeasta Iliadin ja Odysseian esoteerisesta merkityksestä, hän olisi ymmärtänyt paremmin Johanneksen ilmestyksen ja jopa Pentateukin. Sillä tie raamattuun käy Hermeksen, Belin ja Homeroksen kautta, kuten tie näihin viimeksi mainittuihin käy hindulaisten ja kaldealaisten uskonnollisten symbolien kautta.

(3) Tämä ikivanha traditio on toistettu Johanneksen Ilmestyskirjan 12. luvussa ja tulee ilman pienintäkään epäilystä babylonialaisista legendoista, vaikka babylonialainen kertomus sai alkunsa arjalaisista allegorioista. Tämän Ilmestyskirjan 12. luvun alkulähteen paljastamiseen riittänee edesmenneen George Smithin mainitsema katkelma. Tämä kuuluisa assyriologi sanoo:

Seuraavat katkelmat viittaavat raamatussa Aadamiksi [ihmiseksi] kutsutun ihmiskunnan luomiseen. Hänet luotiin täydelliseksi…mutta myöhemmin hän [e384] yhtyy syvyyden lohikäärmeeseen, Tiamatin eläimeen, kaaoksen henkeen ja rikkoo jumalaansa vastaan, joka kiroaa hänet ja syytää hänen ylleen ihmisyyden kaikki pahuudet ja onnettomuudet.[197]

Tätä seuraa sota lohikäärmeen ja pahan voimien välillä eli kaaoksen ja jumalien välillä. Jumalilla on taotut aseet[198] ja Merodach [Ilmestyskirjan arkkienkeli Mikael] ryhtyy johtamaan taivaallista joukkoa lohikäärmettä vastaan. Lennokkaasti kuvattu sota päättyy tietysti hyvän voimien voittoon.[199]

Tämä jumalien sota syvyyden voimia vastaan viittaa myös viimeisessä ja maallisessa merkityksessään taisteluun, joka käytiin vasta syntyneen viidennen Rodun arjalaisten adeptien ja Atlantiksen noitien, syvyyden demonien välillä, noiden veden ympäröimien saarelaisten, jotka hukkuivat vedenpaisumuksessa.[200]

Kuten aikaisemmin on sanottu, lohikäärmeiden ja ”taivaan sodan” symboleilla on enemmän kuin yksi merkitys, ja uskonnolliset, astronomiset ja geologiset tapahtumat sisältyvät yhteen yleiseen allegoriaan. Mutta sillä oli myös kosmologinen merkitys. Intiassa lohikäärmekertomus toistuu yhdessä merkityksessään Indran ja Vritran välisessä taistelussa. Vedoissa viitataan tähän Ahi-Vritraan kuivuuden demonina, kauheana kuumana tuulena. Indra näkyy olevan jatkuvassa taistelussa hänen kanssaan, ja ukkosen ja salaman avulla jumala pakottaa Ahi-Vritran vuodattamaan sadetta maan päälle ja sitten surmaa hänet. Tästä syystä Indraa kutsutaan Vritra-Haniksi eli Vritran tappajaksi, niin kuin Mikaelia kutsutaan lohikäärmeen voittajaksi ja tappajaksi. Tässä merkityksessä nämä molemmat ”viholliset” ovat siis ”vanha lohikäärme”, joka syöstiin maan syvyyksiin.

Zend-Avestan amshâspendit ovat sotajoukko, jolla on Mikaelin kaltainen johtaja ja joka näyttää samalta kuin taivaan legioonat Vendîdâdin mukaan. Niinpä Fargardissa XIX, ii, 13 (42), Ahuramazda kehottaa Zarathustraa ”kutsumaan avukseen… Amesha-Spentat, jotka hallitsevat maan seitsemää keshvaria”,[201] jotka seitsemässä [e385] merkityksessään viittaavat myös planeettaketjumme seitsemään piiriin, seitsemään planeettaan, seitsemään taivaaseen jne., sen mukaan, tarkoitetaanko fyysistä, ylifyysistä vai yksinkertaisesti sideeristä maailmaa. Samassa Fargardissa (ii ja iii) Zarathustra loihtiessaan voimia Angra Mainyua ja hänen joukkoaan vastaan vetoaa heihin näillä sanoin: ”Kutsun avukseni seitsemän loistavaa Sravahia poikineen ja joukkoineen.”[202] ”Sravah” – sana jonka merkitystä orientalistit eivät tunne – tarkoittaa samaa amshâspendia mutta korkeimmassa okkulttisessa merkityksessä. ”Sravah” ovat ilmenneiden amshâspendien noumenoneita, noiden ilmenneiden voimien sieluja tai henkiä, ja ”niiden pojat ja joukot” viittaavat planeettaenkeleihin ja niiden tähtijoukkoihin ja -konstellaatioihin. ”Amshâspend” on eksoteerinen termi, jota käytetään ainoastaan sen maallisista yhtymistä ja asioista. Zarathustra kääntyy Ahuramazdan puoleen jatkuvasti ”aineellisen maailman luojana”. Ormazd on maamme (Spenta Armaitin) isä, ja personoituna sitä sanotaan ”Ahuramazdan kauniiksi tyttäreksi”,[203] joka on myös sen (salaisen ja henkisen tiedon ja viisauden) puun luoja, josta saadaan mystinen ja ihmeellinen Baresma. Mutta loistavan Jumalan okkulttista nimeä ei koskaan lausuttu temppelin ulkopuolella.

Sammael eli Saatana, Genesiksen viettelevä käärme ja yksi alkuperäisistä kapinoivista enkeleistä, on ”punaisen lohikäärmeen” nimi. Hän on kuoleman enkeli, ja Talmud sanoo, että ”kuoleman enkeli ja Saatana ovat samoja”. Hänet tappaa Mikael ja uudestaan pyhä Yrjö, joka on myös lohikäärmeen surmaaja, mutta huomatkaa nämä muunnokset. Sammael on sama kuin Simoom, erämaan kuuma tuuli, ja edelleen Vedan kuivuuden demoni, kuten Vritra. ”Simoomia kutsutaan nimellä Atabul-os” eli Diabolos, paholainen.

Tyfonin eli Apofis-lohikäärmeen – Kuolleiden kirjan syyttäjän – voittaa Horus, joka lävistää vastustajansa pään keihäällä; ja Tyfon on kaiken tuhoava erämaan tuuli, se kapinallinen elementti, joka saa kaiken sekasortoon. Niin kuin Set, se on myös yön pimeys, Osiriksen murhaaja, joka Osiris on päivän valo ja aurinko. Arkeologia todistaa, että Horus on sama kuin Anubis,[204] jolla egyptiläisestä muistomerkistä löytyneessä kuvassa on haarniska ja keihäs, kuten Mikaelilla ja pyhällä Yrjöllä. Anubis esitetään myös [e386] tappamassa lohikäärmettä, jolla on käärmeen pää ja pyrstö.[205]

Kosmologisesti kaikki lohikäärmeet ja käärmeet, jotka niiden ”surmaajat” voittavat, ovat siis alun perin kaaoksen myllertäviä prinsiippejä, jotka aurinkojumalat eli luovat voimat saattavat järjestykseen. Kuolleiden kirjassa näitä prinsiippejä sanotaan ”kapinallisiksi pojiksi”.

Tuona yönä sortaja, Osiriksen murhaaja, jota sanotaan myös vietteleväksi käärmeeksi… kutsuu kapinalliset pojat ilmaan ja kun ne saapuvat itäiselle taivaalle, siellä ja koko maailmassa syttyy taivaan sota.[206]

Skandinavialaisessa Eddassa Aasojen ”sota” Hrimthussien (huurretursaiden) kanssa ja aasa Thorrin sota Jotunien kanssa esittää käärmeet ja lohikäärmeet ja ”pimeydestä” hiipivän ”suden” saman myytin toistona. ”Pahat henget”,[207] jotka alkuaan kuvaavat vain kaaosta, on rahvaan taikausko personoinut, kunnes ne ovat lopulta saaneet kansalaisoikeudet maapallon sivistyneimmissä ja oppineimmissa roduissa – sen oletetun luomisen jälkeen – ja tulleet kristittyjen parissa dogmeiksi. Kuten George Smith sanoo:

Pahat henget [prinsiipit], kaaoksen vertauskuvat [Kaldeassa ja Assyriassa samoin kuin Egyptissä, kuten olemme nähneet]…. vastustavat tätä muutosta ja käyvät sotaa kuuta, Belin vanhinta poikaa vastaan vetäen puolelleen auringon, Venuksen ja ilman jumalan, Vulin.[208]

Tämä on siis vain toinen versio hindujen ”taivaan sodasta”, sodasta Soman, kuun, ja jumalien välillä – Indran ollessa ilman Vul – mikä osoittaa sen olevan pelkästään sekä kosmogoninen että astronominen allegoria, joka on loihdittu esiin varhaisimmasta mysteereissä opetusta teogoniasta.

Gnostikkojen uskonnollisissa opeissa on parhaiten nähtävissä lohikäärmeen, käärmeen ja pukin todellinen merkitys ja kaikkien niiden voimien symbolit, joita kutsutaan nyt pahoiksi. Sillä niiden opetukset paljastivat juutalaisten AIN SOFIN vastineen esoteerisen luonteen, jonka todellisesta rabbien salaamasta merkityksestä kristityt eivät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta tienneet yhtään mitään. Tuskin olisi Jeesus Nasarealainen neuvonut apostoleitaan olemaan viisaita kuin käärmeet, jos käärmeet olisivat olleet pahan symboli, eivätkä ofiitit, ”käärmeen veljeskunnan” oppineet egyptiläiset gnostikot, olisi kunnioittaneet seremonioissaan elävää käärmettä VIISAUDEN vertauskuvana, jumalallisena Sofiana (ja hyvän tyyppinä, eikä pahan), jos tämä matelija olisi ollut niin läheisessä yhteydessä Saatanaan. Asia on niin, että jopa tavallisena käärmeenä se on aina ollut kaksinainen symboli. [e387] Lohikäärmeenäkään se ei ole koskaan ollut muuta kuin ilmenneen jumaluuden suuren viisauden symboli. Aikaisempien maalarien draco volans, lentävä lohikäärme, voi olla liioiteltu kuva todellisesta ennen vedenpaisumusta eläneestä eläimestä. Mutta ne jotka uskovat okkulttisiin opetuksiin, ovat sitä mieltä, että vanhoina aikoina oli sellaisia olentoja kuin lentävät lohikäärmeet, eräänlaisia lentoliskoja, ja että nuo jättiläismäiset siivekkäät liskot olivat Mooseksen serafin ja suuren pronssikäärmeen esikuvia.[209] Juutalaiset olivat itse palvoneet jälkimmäistä epäjumalaa, mutta Hiskian aikaansaaman uskonpuhdistuksen jälkeen he tekivät täyskäännöksen ja kutsuivat tätä kaikkien muiden kansojen suurta eli korkeampaa Jumalaa – paholaiseksi ja omaa anastajaansa – ”ainoaksi Jumalaksi”.[210]

Saatana-nimitys, hepreaksi shatan, ”vastustaja” (verbistä shatana, ”vastus-taa”, vainota), kuuluu oikeastaan ensimmäiselle ja julmimmalle ”kaikkien muiden jumalien vastustajalle” – Jehovalle, eikä käärmeelle, joka käytti ainoastaan myötätuntoista ja viisasta kieltä ja on dogmissakin korkeintaan ”ihmisten vastustaja”. Tämä dogmi, joka pohjautuu Genesiksen kolmanteen lukuun, on yhtä epäjohdonmukainen ja väärä kuin ristiriitainen. Sillä kuka loi ensimmäisenä miehen alkuperäisen ja alituisen kiusaajan – naisen? Varmasti se ei ollut käärme, vaan itse ”Herra Jumala”, joka sanoen ”Ei ole hyvä miehen olla yksin” loi naisen ja ”toi hänet miehen luo”.[211] Jos sitä seurannutta pientä, epämiellyttävää välikohtausta oli silloin ja on yhä pidettävä ”perisyntinä”, silloin joutuu Luojan jumalallinen kaukonäköisyys todella huonoon valoon. (1. luvun) Ensimmäisen Aadamin olisi ollut paljon parempi olla ”miehinen ja naisellinen” eli ”yksin”. Ilmeisesti Herra Jumala oli kaiken pahan todellinen syy, ”agent provocateur” [yllyttäjä] ja käärme – ainoastaan Azazelin prototyyppi, ”syntipukki Israelin (Jumalan) syntien tähden”, Tragos-parka, jonka oli kärsittävä rangaistus luojansa ja herransa erehdyksestä. Tämä on tietysti sanottu vain niille, jotka hyväksyvät Genesiksen ihmiskuntaa koskevan näytelmän alkutapahtumat kuolleen kirjaimen merkityksessä. Ne, jotka lukevat ne esoteerisesti, eivät joudu mielikuvituksellisiin [e388] haaveiluihin ja hypoteeseihin. He tietävät kuinka lukea sen symboliikkaa eivätkä voi erehtyä.

Tässä ei ole tarvetta ryhtyä käsittelemään Jehovah-nimen moninaista mystistä ja abstraktista merkitystä, joka ei kuulu jumaluudelle, jota on virheellisesti kutsuttu sillä nimellä. Se oli rabbien tarkoituksellisesti verhoama salaisuus, jota he säilyttivät huolellisesti sen jälkeen kun kristityt olivat anastaneet heidän jumalansa nimen, joka kuului vain heille.[212] Tässä mainittakoon seuraava tosiasia. Se henkilöhahmo, joka mainitaan Genesiksen neljässä ensimmäisessä luvussa nimityksin ”Jumala”, ”Herra Jumala” ja ”Herra” pelkästään, ei ole yksi ja sama henkilö, ja varmasti se ei ole Jehova. Kabbalassa on kolme eri luokkaa eli ryhmää elohimejä, joita kutsutaan sefiroteiksi, ja Jehova esiintyy ainoastaan 4. luvussa. Sen ensimmäisessä jakeessa sitä nimitetään Kainiksi ja viimeisessä se muuttuu ihmiskunnaksi – miehiseksi ja naiselliseksi, Jahveksi.[213] ”Käärme” ei sitä paitsi ole Saatana, vaan loistava enkeli, yksi kunnian ja loiston ympäröimistä elohimeistä, joka luvaten naiselle, että jos he söisivät kiellettyä hedelmää, ”sinä et varmasti kuole”, piti lupauksensa ja teki ihmisestä kuolemattoman katoamattomalta luonnoltaan. Hän on mysteerien Iao, ihmisten androgyynisten luojien johtaja. Kolmas luku kertoo (esoteerisesti) siitä, kuinka poistui se tietämättömyyden verho, joka peitti ”luuttomien” jumalien kuvaksi luodun enkeli-ihmisen tietoisuuden, ja hänen tajuntansa avautui hänen todelliselle luonteelleen. Näin tuli näkyviin loistava enkeli (Lucifer) kuolemattomuuden antajan valossa ja ”valaisijana”, kun taas todellista synnyttämiseen ja aineeseen lankeamista on etsittävä 4. luvusta. Siinä Jehova-Kain, Aadamin miehinen osa, kaksinainen ihminen, erottauduttuaan Eevasta luo hänessä ”Abelin”, ensimmäisen luonnollisen naisen,[214] ja vuodattaa neitseellisen veren. Kun nyt alkuperäisessä heprealaisessa tekstissä Kain osoittautuu samaksi kuin Jehova Genesiksen 4. luvun 1. jakeen oikean tulkinnan perusteella; ja kun rabbit opettavat, että ”Kin (Kain), paha, oli Eevan ja Sammaelin poika, paholainen, joka otti Aadamin paikan”; ja kun Talmud lisää, että ”paha henki, Saatana ja Sammael, kuoleman enkeli, ovat samoja”[215] – on helppo huomata, että Jehova (ihmiskunta eli ”Jah-Havah”) ja Saatana (sen vuoksi viettelevä käärme) ovat yksi ja sama [e389] yksityiskohtia myöten. Ihmiskunnan ulkopuolella ei ole paholaista eikä pahaa, joka synnyttäisi paholaisen. Paha on välttämättömyys ilmenneessä universumissa ja yksi sen ylläpitäjistä. Se on välttämätön kehitykselle ja edistykselle samoin kuin yö on välttämätön jotta päivä voisi ilmetä ja kuolema elämälle – jotta ihminen voisi elää ikuisesti.

Metafyysisesti Saatana edustaa luonnossa yksinkertaisesti kaiken vastakohtaisuutta eli polaarista vastakkaisuutta.[216] Se on ”vastustaja” allegorisesti, kaiken ”surmaaja” ja suuri vihollinen, koska koko universumissa ei ole mitään, millä ei olisi kahta puolta – saman mitalin kääntöpuolia. Mutta siinä tapauksessa valoa, hyvyyttä, kauneutta jne. voidaan kutsua Saatanaksi yhtä hyvin kuin paholaiseksikin, koska ne ovat pimeyden, pahuuden ja rumuuden vastakohtia. Ja nyt tulee käsitettävämmäksi eräiden aikanaan kerettiläisinä ja inhottavina pidettyjen varhaiskristillisten lahkojen filosofia ja järjellinen perusta. Voimme ymmärtää, miksi SATANIITTIEN lahko sai osakseen halveksuntaa ja tuomittiin ilman mitään toivoa myöhemmästä syyttömäksi todistamisesta, koska he pitivät oppinsa salassa. Samaan asemaan joutuivat kainiitit ja jopa (Juudas) ISKARIOOTIT, koska tuon petollisen apostolin todellista luonnetta ei ole koskaan täysin selvitetty ihmisyyden tuomioistuimessa.

Suoranaisena seurauksena käy selville myös gnostilaisten lahkojen opit. Nämä lahkot olivat vihittyjen perustamia, ja niiden opit perustuivat oikeaan tietoon jokaisen kansan vertauskuvastosta. Näin on ymmärrettävää, miksi useimmat heistä pitivät Jaldabaothia Mooseksen jumalana, tuona ylpeänä, kunnianhimoisena ja epäpuhtaana henkenä, joka anastaessaan korkeimman Jumalan paikan käytti väärin valtaansa, sillä hän ei ollut yhtään parempi vaan joissakin suhteissa paljon pahempi kuin veljensä elohimit. Viimeksi mainitut edustivat kaiken ympäröivää ilmennyttä jumaluutta ainoastaan kollektiivisessa merkityksessä, koska elohimit olivat ilmenneen universumin luomisessa alkuperäisen kosmisen aineen ensimmäisten erilaistumisten muovailijoita. Sen vuoksi gnostikot kutsuivat Jehovaa Ofiomorfoksen lailla käärmeen, Saatanan eli PAHAN luojaksi.[217] He opettivat, että Iurbo ja Adonai olivat ”Jaldabaothin emanaation, Iao-Jehovahin nimiä”.[218] Tämä oli heidän kielenkäytössään samaa, kuin mitä rabbit tarkoittivat verhotummin sanoessaan, että ”Sammael eli Saatana oli synnyttänyt Kainin”.

[e390] Langenneet enkelit esittävät kaikissa muinaisissa järjestelmissä langenneiden ihmisten prototyyppejä allegorisesti ja noita ihmisiä itseään esoteerisesti. Siten luomishetken elohimeistä tuli ”B’nai ha-Elohim”, Jumalan poikia, joihin seemiläisten perimätietojen mukaan kuuluu myös Saatana. Taivaallinen sota Thraetaonan ja Azhi-Dahakan, tuhoavan käärmeen, välillä päättyy Burnoufin mukaan maan päällä siinä taistelussa, jota hurskaat ihmiset käyvät pahuuden voimia vastaan, ”iranilaisten taistelussa Intian arjalaisia bramiineja vastaan”. Ja jumalien selkkaus asurain kanssa toistuu Mahâbhâratan suuressa sodassa. Kaikkein myöhäisimmässä uskonnossa, kristinuskossa, kaikki taistelijat, jumalat ja demonit, kummatkin vihollisjoukot ovat nyt muuttuneet lohikäärmeiksi ja saatanoiksi pelkästään siitä syystä, että Genesiksen käärme voitaisiin yhdistää personoituun PAHAAN ja siten todistaa uusi dogmi.[219]

NOOA OLI KABIIRI, JOTEN HÄNEN TÄYTYI OLLA DEMONI

Sillä ei ole paljonkaan merkitystä, oliko se Isis vai Ceres – ”Kabiria” – eli kabiirit jälleen, joka opetti ihmisille maanviljelystä, mutta on erittäin tärkeätä estää kiihkoilijoita monopolisoimasta kaikkia historian ja legendan tosiasioita ja sälyttämästä totuuden, historian ja legendan vääristelyjään yhden miehen harteille. Nooa on joko myytti kuten muutkin tai henkilö, jonka legenda perustui kabirisiin tai titaanisiin traditioihin sellaisina kuin niitä opetettiin Samothrakessa, ja sen vuoksi eivät juutalaiset eivätkä kristityt voi monopolisoida häntä itselleen. Jos siis, kuten Faber yritti todistaa suuren oppineisuutensa ja tutkimustensa perusteella, Nooa on atlantislainen ja titaani, ja hänen perheensä on kabiireja tai hurskaita titaaneja jne. – silloin raamatun kronologia kaatuu omasta painostaan ja sen mukana kaikki patriarkat, ennen vedenpaisumusta eläneet ja esiatlantislaiset titaanit. Kuten nyt on huomattu ja osoitettu, Kain on Mars, voiman ja synnyttämisen sekä ensimmäisen (sukupuolisen) verenvuodatuksen jumala.[220] Tubal-Kain on kabiiri, ”kaikkien pronssia ja rautaa työstävien seppien opettaja”, tai – jos tämä miellyttää enemmän – sama kuin Hefaistos eli Vulcanus. Jabal tulee kabiireista, maanviljelyn opettajista, ”sellaisista joilla oli karjaa”, ja Jubal on ”kaikkien harpunsoittajien isä” [Genesis 4:21], hän eli he, jotka tekivät harpun [–DB0] Kronokselle [Khronos] ja kolmikärjen Poseidonille.[221]

[e391] Salaperäisten telkhiinien historia eli ”tarut” – jotka kaikki toistavat esoteeristen opetustemme muinaisia tapahtumia – antavat meille avaimen Kainin suvun syntyyn.[222] Ne esittävät syyn, miksi roomalaiskatolinen kirkko yhdistää Kainin ja Haamin ”kirotun veren” noituuteen ja tekee siitä syypään vedenpaisumukseen. Eivätkö telkhiinit – näin väitetään – olleet Rhodoksen salaperäisiä rautaseppiä, jotka ensimmäisinä pystyttivät patsaita jumalille varustaen ne aseilla ja opettivat ihmisille magian taitoja? Ja eikö heitä hukutettu vedenpaisumuksessa Zeuksen käskystä, kuten kainiitit Jehovan käskystä?

Telkhiinit ovat yksinkertaisesti kabiireja ja titaaneja toisessa muodossa. He ovat myös atlantislaisia. ”Kuten Lemnos ja Samothrake”, sanoo Decharme, ”Rhodos, telkhiinien syntymäpaikka, on vulkaanisperäinen saari.”[223] Rhodos-saari kohosi äkkiä merestä oltuaan aikaisemmin valtameren nielaisema, sanovat traditiot. Samoin kuin (kabiirien) Samothrake se liittyy ihmisten muistossa vedenpaisumuskertomuksiin. Koska tästä aiheesta on jo sanottu tarpeeksi, jätämme sen tällä kertaa.

Voimme kuitenkin lisätä muutaman sanan Nooasta, joka edustaa juutalaisuudessa lähes jokaista pakanoiden jumalaa monessa suhteessa. Homeroksen laulut sisältävät runollisessa muodossa kaikki myöhemmät tarut patriarkoista, jotka ovat kaikki sideerisiä, kosmisia ja numeerisia symboleja ja merkkejä. Yritys erottaa toisistaan Setin ja Kainin sukutaulut[224] ja myöhempi yhtä turha yritys osoittaa heidät todellisiksi, historiallisiksi ihmisiksi on johtanut ainoastaan vakavampiin menneisyyden historian tutkimuksiin ja löytöihin, jotka ovat vaarantaneet ikuisiksi ajoiksi oletetun ilmestyksen. Niinpä on todistettu Nooan ja Melkisedekin samuus ja myös Melkisedekin eli Isä Tsaddikin myöhempi samuus Kronos-Saturnuksen kanssa.

Tämä on helposti todistettu, eikä sitä kiellä kukaan kristillinen kirjailija. Bryant[225] on samaa mieltä jokaisen kanssa, joka sanoo [e392] Sydikin eli Tsaddikin olevan patriarkka Nooa (myös Melkisedek), ja hänen kutsumanimensä eli Tsaddik vastaa Genesiksessä hänelle annettua luonteenlaatua.[226] ”Hän oli 8*$7, Tsaddik, oikeamielinen mies ja sukunsa täydellisyys. Tieto ja kaikki hyödyllinen taito omistettiin hänelle, ja hänen poikiensa kautta ne siirtyivät jälkipolville.”[227]

Sankhuniaton selostaa maailmalle, että kabiirit olivat Sydikin eli Zedekin (Melkisedekin) poikia. Tosin kyllä tähän selostukseen, joka on siirtynyt meille Eusebioksen kautta,[228] on suhtauduttava tietyin varauksin, koska on enemmän kuin luultavaa, että hän sormeili Sankhuniatonin teoksia samoin kuin hän oli tehnyt Manethonin synkronistisille tauluille. Mutta olettakaamme, että Sydikin, Kronoksen eli Saturnuksen samuus Nooan ja Melkisedekin kanssa perustuu Eusebioksen hurskaaseen hypoteesiin. Hyväksykäämme se sellaisenaan samoin kuin Nooan luonne oikeamielisenä miehenä ja hänen oletettu kaksinaisuutensa salaperäisenä Melkisedekinä, Salemin kuninkaana ja korkean jumalan pappina ”oman järjestyksensä” mukaan;[229] ja lopuksi, nähtyämme, mitä ne kaikki olivat henkisesti, astronomisesti, psyykkisesti ja kosmisesti, katsokaamme nyt, mitä niistä tuli rabbiinisesti ja KABBALISTISESTI.

Huomaamme, että puhuessaan Aadamista, Kainista, Marsista jne. personointeina The Source of Measures -teoksen tekijä julkaisee kabbalistisissa tutkimuksissaan aivan meidän esoteerisia opetuksiamme. Niinpä hän sanoo:

Mars oli syntymän ja kuoleman, synnyttämisen ja hävityksen herra, samoin kuin kyntämisen, rakentamisen, kuvanveiston, kivenhakkuun, arkkitehtuurin… lyhyesti sanoen kaikkien…. TAITEIDEN. Hän oli ensimmäinen prinsiippi, jossa muuntui toiminnan kaksi vastakkaisuutta. Myös astronomisesti[230] hän hallitsi päivän ja vuoden syntymäpaikkaa, sen voimanlisääntymisen paikkaa, Oinasta, ja samoin sen kuolinpaikkaa, Skorpionia. Hän hallitsi Venuksen huonetta ja Skorpionin huonetta. Syntymänä hän oli hyvä, kuolemana paha. Hyvänä hän oli valo, pahana hän oli yö. Hyvänä hän oli mies, pahana hän oli nainen. Hän hallitsi pääilmansuuntia, ja Kainina eli Vulcanuksena[231] eli Pater Sadicina eli Melkisedekinä hän oli ekliptikan eli [e393] tasapainon eli oikaisuviivan herra ja siksi hän oli oikeamielinen. Muinaiskansojen mielestä oli seitsemän planeettaa eli suurta jumalaa, jotka olivat peräisin kahdeksannesta, ja Isä Tsaddik, oikeamielinen, oli kahdeksannen herra, joka oli Mater Terra.[232]

Tämä selvittää riittävästi niiden toimintaa, sen jälkeen kun ne oli alennettu, ja vahvistaa niiden samuuden.

Kun on osoitettu, ettei nooalaista vedenpaisumusta, kuvattuna kuolleen kirjaimen mukaan ja raamatun kronologian raameissa, ole koskaan ollut olemassa, joutaa piispa Cumberlandin hurskas mutta täysin mielivaltainen olettamus kyllä vaipumaan vedenpaisumuksen mukana mielikuvitusmaailmaan. Jokaisesta puolueettomasta havainnoitsijasta näyttää melko mielikuvitukselliselta, kun sanotaan että:

…oli olemassa kaksi erillistä kabiirien rotua, joista toinen muodostui Haamista ja Mizraimista, jota hän pitää Jupiterina ja Mnaseaksen Dionysoksena, ja toinen Seemin lapsista, jotka ovat Sankhuniatonin kabiireja, kun taas heidän isänsä Sydyk on vastaavasti raamatun Seem.[233]

Kabirim, ”mahtavat”, ovat samoja kuin meidän alkuperäiset dhyâni-chohanimme, ruumiilliset ja ruumiittomat pitrit ja alkuaikaisten rotujen johtajat ja opettajat, joihin viitataan jumalallisten dynastioiden jumalina ja kuninkaina.

VANHIMMAT PERSIALAISET TRADITIOT NAVOISTA

JA VAJONNEISTA MANTEREISTA

Legendaarinen tieto ei ole voinut muuttaa tosiasioita niin tehokkaasti, että ne olisivat kutistuneet tunnistamattomaan muotoon. Niinpä toisaalta Egyptin ja Kreikan perimätietojen ja toisaalta Persian – maan joka oli aina sodassa edellisen kanssa – traditioiden välillä on olemassa liian suuri hahmojen ja lukujen yhdenmukaisuus, jotta sitä voitaisiin pitää vain pelkkänä sattumana. Tämän on Bailly selvästi todistanut. Pysähtykäämme hetkeksi tutkimaan näitä kaikkia saatavilla olevia traditioita voidaksemme verrata paremmin toisiinsa maagien perimätietoja niin kutsuttuihin kreikkalaisiin ”satuihin”.

Näistä legendoista, jotka ovat nyt siirtyneet Persian kansansatuihin, on moni todellinen kuvaus päässyt pujahtamaan yleiseen historiaamme. Kertomukset kuningas Artturista ja hänen pyöreän pöydän ritareistaan ovat myös näennäisesti viehättäviä satuja, mutta ne perustuvat tosiasioihin ja kuuluvat Englannin historiaan. Miksei siis Iranin kansanperinne voisi olla osa historiaa ja kuvastaa Atlantiksen esihistoriallisia tapahtumia? Tämä kansanperinne kertoo seuraavaa:

[e394] Ennen Aadamin luomista maan päällä eli kaksi peräkkäistä rotua: daevat, jotka hallitsivat 7 000 vuotta, ja perit (izedit), jotka hallitsivat vain 2 000 vuotta edellisten yhä eläessä. Daevat olivat jättiläisiä, vahvoja ja ilkeitä, perit olivat pienempiä kooltaan, mutta viisaampia ja ystävällisempiä.

Tässä tunnistamme atlantislaiset jättiläiset ja arjalaiset eli Râmâyanan râkshasat ja Bhârata-Varshan eli Intian lapset, raamatun mainitsemat ennen ja jälkeen vedenpaisumuksen eläneet ihmiset.

Gyan (tai paremmin Jñâna, todellinen eli okkulttinen viisaus ja tieto), jota myös sanotaan Gian-ben-Gianiksi (eli viisaudeksi, viisauden pojaksi) oli perien kuningas.[234] Hänellä oli yhtä kuuluisa kilpi kuin Akhilleuksella, mutta sen sijaan että sitä olisi käytetty vihollista vastaan sodassa, se toimi suojana mustaa magiaa, daevojen noituutta vastaan. Gian-ben-Gian oli hallinnut 2 000 vuotta, kun Jumala salli Ibliksen, paholaisen, voittaa daevat ja karkottaa heidät maailman toiseen ääreen. Ei edes maaginen kilpi, joka tehtynä astrologian periaatteiden mukaan hävitti taiat, loitsut ja pahat taikasanat, voinut vastustaa Iblistä, joka oli Kohtalon (eli karman) toimeenpanija.[235] He laskivat olleen kymmenen kuningasta viimeisessä metropolissaan Khanumissa ja pitävät kymmenettä, Kaimurathia, samana kuin heprealainen Aadam. Nämä kuninkaat vastaavat Berosuksen mukaan kymmentä ennen vedenpaisumusta elänyttä kuninkaiden sukupolvea.

Niin vääristyneitä kuin nämä legendat nyt ovatkin, niistä voi tuskin olla huomaamatta niiden samankaltaisuutta kaldealaisten, egyptiläisten ja jopa heprealaisten perimätietojen kanssa. Tosin heprealainen traditio eristäytymishenkisenä halveksii ennen Aadamia eläneistä kansoista puhumista, mutta viittaa niihin kuitenkin selvästi lähettäessään Kainin – toisen maan päällä eläneistä kahdesta ihmisestä – Nodin maahan, missä hän menee naimisiin ja rakentaa kaupungin.[236]

Jos nyt vertaamme näitä persialaisten tarujen mainitsemaa 9 000 vuotta niihin 9 000 vuoteen, jotka Platon mainitsee kuluneen Atlantiksen vajoamisesta, tästä käy ilmi hyvin outo seikka. Bailly huomasi sen, mutta vääristää sen tulkinnassaan. Salainen oppi voi korjata luvut oikeaan merkitykseensä. ”Kaikkein ensiksi”, luemme Kritiaksesta, ”meidän tulee palauttaa mieleemme, että yhdeksän tuhatta on se vuosien määrä, joka on kulunut siitä, kun käytiin sota Herakleen patsaiden tuolla puolen asuvien ja kaikkien tällä puolen asuvien välillä.”[237]

[e395] Timaioksessa Platon sanoo samaa. Kun salainen oppi selostaa, että useimmat myöhemmän Atlantis-saaren asukkaista hukkuivat 850 000 – 700 000 vuotta sitten ja että arjalainen rotu oli 200 000 vuotta vanha, kun ensimmäinen suuri ”saari” eli manner upposi, näiden lukujen yhteen sovittelu tuntuu vaikealta. Mutta sitä se ei ole. Koska Platon oli vihitty, hänen oli käytettävä pyhäkön verhottua kieltä, ja niin oli myös Kaldean ja Persian maagien, joiden eksoteeristen ilmoitusten avulla ovat persialaiset legendat säilyneet ja siirtyneet jälkimaailmalle. Niinpä heprealaiset puhuvat ”seitsemänpäiväisestä” viikosta ja ”viikkovuosista”, jolloin niiden jokainen päivä käsitti 360 aurinkovuotta ja koko ”viikko” on 2 520 vuotta. Heillä oli sapattiviikko, sapattivuosi jne. ja heidän sapattinsa kesti vuoroin 24 tuntia, vuoroin 24 000 vuotta – heidän Sodinsa salaisten laskelmien mukaan. Nykyisin kutsumme vuosisataa ajanjaksoksi.

Platonin aikalaiset, ainakaan vihityt kirjailijat, eivät tarkoittaneet vuosituhannella tuhatta vuotta vaan 100 000 vuotta. Mutta muita riippumattomammat hindut eivät koskaan salanneet ajanlaskuaan. Niinpä sanoessaan 9 000 vuotta vihityt lukevat sen 900 000 vuodeksi, jona aikana – ts. arjalaisen rodun ensimmäisestä esiintymisestä alkaen, kun plioseeniset osat aikoinaan suuresta Atlantiksesta alkoivat asteittain vajota[238] ja toisia maanosia ilmestyä maan pinnalle, aina Platonin pienen Atlantis-saaren lopulliseen katoamiseen asti – arjalaiset rodut eivät olleet koskaan lakanneet taistelemasta ensimmäisten jättiläisrotujen jälkeläisiä vastaan. Tämä sota kesti lähes kali-yugaa edeltävän aikakauden loppuun asti ja se oli tuo Mahâbhâratan sota, joka on niin maineikas Intian historiassa.

Tällainen tapahtumien ja ajanjaksojen sekoittaminen ja satojen tuhansien vuosien muuttaminen tuhansiksi vuosiksi ei ole esteenä vuosimäärille, kun on kyseessä egyptiläisten pappien tiedonannot Solonille Atlantiksen viimeisen osan tuhosta. Ilmaistu 9 000 vuotta oli oikea luku. Tätä tapahtumaa ei koskaan pidetty salassa, ja se oli vain unohtunut kreikkalaisten muistista. Egyptiläiset tunsivat täydelliset laskelmat, sillä oltuaan eristettyinä, meren ja erämaan ympäröiminä, he olivat säilyneet vapaina muiden kansojen rajoittavilta vaikutuksilta, lukuun ottamatta muutamaa tuhatvuotiskautta ennen meidän aikaamme.

Historia saa ensimmäisen välähdyksen Egyptistä ja sen suurista mysteereistä Herodotokselta, ellemme ota huomioon raamattua ja sen outoa ajanlaskua.[239] Ja kuinka vähän Herodotos saattoi kertoa, [e396] sen hän itse tunnustaa puhuessaan erään vihityn salaperäisestä haudasta, joka sijaitsee Saisissa Athenelle pyhitetyllä alueella. Hän sanoo:

Onpa myös hänen hautansa, jonka nimen mainitsemista tämmöisessä tilaisuudessa katson synniksi, Saisissa, Athenen pyhätön perällä, ulottuen pitkin temppelin koko takaseinää. Temppelin alueella seisoo suuria kiviobeliskeja, ja sen laidassa on järvi, joka on koristettu kauniilla, ympyriäisellä kivireunalla… Mainitussa järvessä esitetään öiseen aikaan näytöksiä hänen kärsimyshistoriastaan, ja niitä egyptiläiset kutsuivat mysteerioiksi. Mutta näiden seikkojen suhteen tahdon noudattaa vaiteliaisuutta, vaikka tiedän enemmänkin, kuinka kaikki siellä tapahtuu.[240]

Toisaalta on hyvin tunnettua, etteivät vanhat kansat säilyttänet mitään niin hyvin salassa kuin ajanjaksojaan ja laskelmiaan. Egyptiläisistä juutalaisiin asti pidettiin suurimpana syntinä julkaista jotakin sellaista, mikä koskee oikeaa ajanlaskua. Jumalien salaisuuksien ilmaisemisesta syöstiin Tantalos manalaan, ja Sibyllan pyhien kirjojen vartijoita kiellettiin kuolemanrangaistuksen uhalla paljastamasta niistä sanaakaan. Sigalionit (Harpokratesin [eli Horuksen] kuvat), sormi painettuna huulien eteen, olivat jokaisessa – varsinkin Isiksen ja Serapiksen – temppelissä. Ja heprealaiset opettivat, että kabbalan salaisuuksien paljastaminen rabbiinisiin mysteereihin vihkimisen jälkeen oli samaa kuin söisi tiedonpuun hedelmää: se oli kuolemalla rangaistava teko.

Ja nyt me eurooppalaiset olemme omaksuneet juutalaisten eksoteerisen kronologian! Onko siis ihme, että se on siitä pitäen vaikuttanut kaikkiin tieteen käsityksiin ja aikalaskelmiin ja värittänyt niitä!

Persialaiset perimätiedot käsittelevät perin pohjin kahta kansaa eli rotua, jotka joidenkin luulon mukaan ovat nyt kuolleet sukupuuttoon, mutta näin ei ole, ne ovat vain muuttuneet. Ne ovat aina kertoneet Kafin (Kafaristanin?) vuorista, missä on Argenk-jättiläisen rakentama rivistö patsaita muinaisista ihmisistä täydellisesti säilyneissä muodoissaan. Niitä kutsutaan sulimaneiksi (salomoneiksi) eli Idän viisaiksi kuninkaiksi, joita oli seitsemänkymmentäkaksi samannimistä.[241] Kolme heistä hallitsi 1 000 vuotta kukin.[242]

Siamekin, heidän ensimmäisen kuninkaansa Kaimurathin (Aadamin) rakkaan pojan, murhasi hänen jättiläisveljensä. Hänen isänsä piti yllä ikuista tulta haudalla, jossa oli lempipojan poltetun ruumiin tuhka. Tästä syystä jotkut orientalistit pitävät sitä tulenpalvonnan alkuperänä.

Sitten seurasi harkitseva ja viisas Hoshang. Hänen dynastiansa keksi uudelleen metallit ja jalokivet, jotka daevat eli jättiläiset olivat piilottaneet maan sisuksiin, samoin keksittiin hänen aikanaan pronssiesineiden takominen, kanavien kaivaminen ja maanviljelyn parantaminen. Kuten tavallista, Hoshangia pidettiin myös [e397] teoksen Ikuinen viisaus kirjoittajana sekä Susan, Babylonin ja Isfahanin kaupunkien rakentajana, vaikka ne rakennettiin aikakausia myöhemmin. Mutta kuten nykyinen Delhi on rakennettu kuuden vanhemman kaupungin päälle, samoin edellä mainitut kaupungit on voitu rakentaa muiden äärettömän paljon vanhempien kaupunkien entisille sijoille. Hänen aikakaudestaan voi saada selvyyttä vain eräästä toisesta kertomuksesta.

Saman kertomuksen mukaan tuo viisas ruhtinas oli ryhtynyt sotaan jättiläisiä vastaan kaksitoistajalkaisella hevosella, jonka sanottiin olleen krokotiilin ja virtahepotamman lemmenjutun seuraus. Tämä kaksitoistajalkainen löydettiin ”kuivalta saarelta” eli uudelta mantereelta. Paljon voimaa ja taitoa tarvittiin tuon ihmeellisen eläimen kiinni saamiseksi, mutta siitä pitäen kun Hoshang oli noussut sen selkään hän voitti jokaisen vihollisen. Ketkään jättiläiset eivät voineet vastustaa sen valtavaa voimaa. Tämä kuningasten kuningas sai kuitenkin surmansa jättiläisten heittämästä valtavasta kivestä, jonka je ottivat Damavendin suuresta vuoresta.[243]

Tahmurath on Persian kolmas kuningas, Iranin pyhä Yrjö, ritari, joka saa aina voiton lohikäärmeestä ja tappaa sen. Hän on Kaf-vuorella asuneiden, silloin tällöin hyökkäyksiä perien alueille tehneiden daevojen suuri vihamies. Persialaisia kansantaruja käsittelevissä vanhoissa ranskalaisissa kronikoissa kutsutaan häntä dev-bendiksi, jättiläisten voittajaksi. Hänen sanotaan myös perustaneen Babylonin, Niniven, Diarbekin jne. Niin kuin esi-isällään Huschenkilla, oli Tahmurathilla (Taimuraz) myös ratsunsa, mutta paljon harvinaisempi ja nopeampi – lintu nimeltään Simurgh-Anka. Se oli ihmeellinen lintu todellakin, älykäs, monia kieliä puhuva ja jopa hyvin uskonnollinen.[244] Mitä tuo persialainen feeniks sanoo? Se valittaa korkeaa ikäänsä, sillä se on syntynyt aikakausia ennen Aadamin (myös Kaimurathin) päiviä. Se on ollut todistamassa pitkien vuosisatojen kulkua. Se on nähnyt kahdentoista 7 000-vuotiskauden alun ja lopun, jotka kaudet esoteerisesti laskettuina antavat taas 840 000 vuotta.[245] Simurgh on syntynyt esiaadamilaisten vedenpaisumuksen aikoina, sanoo ”Kertomus Simurghista ja Khalif-jumalasta”![246]

Mitä sanoo Lukujen kirja? Esoteerisesti Adam Rishon on kuunhenki (eräässä merkityksessä Jehova eli pitrit), ja hänen kolme poikaansa – Ka-yin, Habel ja Set – edustavat kolmea rotua, niin kuin on jo selitetty. Noah-Xisuthros edustaa vuorostaan (kosmis-geologisen avaimen mukaan) sukupuoliin jakautunutta kolmatta Rotua, ja hänen kolme poikaansa sen kolmea rotua. Haam sitä paitsi symboloi sitä rotua, joka paljasti emärodun ja ”älyttömien” ”alastomuuden”, ts. joka teki syntiä.

[e398] Tahmurath käy siivekkäällä ratsullaan (Ahriman) Koh-Kafin eli Kafin vuorella. Hän tapaa siellä jättiläisten huonosti kohtelemat perit ja tappaa Argenkin ja Demrush-jättiläisen. Sitten hän vapauttaa hyvän perin, Mergianan,[247] jota Demrush oli pitänyt vankinaan, ja vie hänet kuivalle maalle, Euroopan uudelle mantereelle.[248] Hänen jälkeensä tulee Jamshid, joka rakensi Esikekarin eli Persepoliksen. Tämä kuningas hallitsee 700 vuotta ja uskoo suuressa ylpeydessään olevansa kuolematon ja vaatii jumalallista kunnioitusta. Kohtalo rankaisee häntä, ja hän vaeltaa 100 vuotta maailmassa nimenään Dhulkarnayn, ”kaksisarvinen”. Mutta tällä nimellä ei ole mitään yhteyttä siihen ”kaksisar-viseen” herrasmieheen, jolla on pukinsorkka. Nimitys ”kaksisarvinen” on annettu Aasiassa, joka on tarpeeksi sivistymätön tietääkseen mitään paholaisen ulkonäöstä, niille valtaajille, jotka ovat laskeneet valtansa alle maailman idästä länteen.

Sitten tulevat vallananastaja Zohak ja Feridan, yksi persialaisista sankareista, joka voittaa edellä mainitun ja kytkee hänet Damavendin vuoristoon. Näitä seuraavat monet muut aina Kaikobadiin asti, joka perusti uuden dynastian.

Tällainen on Persian legendaarinen historia ja meidän on analysoitava sitä. Mitä ovat ensinnäkin Kafin vuoret?

Mitä ne sitten ovatkaan maantieteellisesti, joko Kaukasian tai Keski-Aasian vuoristoja, niin kertomus sijoittaa daevat ja perit, jotka viimeksi mainitut ovat parsien tai farsien kaukaisia esi-isiä, kauas näiden vuorten toiselle puolelle. Itämainen traditio mainitsee aina tuntemattoman jäisen, kolkon meren ja pimeän seudun, jossa sijaitsevat kuitenkin Onnelliset saaret, missä pulppuaa elämänlähde maapallon elämän alusta alkaen.[249] Mutta kertomus väittää lisäksi, että osa ensimmäisestä kuivasta saaresta (mantereesta) irtauduttuaan päämantereesta on edelleen olemassa Koh-Kafin vuorten, ”maailmaa ympäröivän vuorivyön takana”. Seitsemän kuukauden matka vie sen, jolla on ”Sulaymanin sormus”, tuolle ”lähteelle”, jos hän vain suuntaa kulkunsa suoraan pohjoista kohti niin kuin lentävä lintu. Matkustettaessa Persiasta suoraan pohjoiseen saavutaan kuudettakymmenettä pituusastetta pitkin länteen Novaja Zemljaan ja Kaukasuksesta ikuisen jään takaiselle arktiselle seudulle 60 ja 45 pituusasteen välille eli Novaja Zemljan ja Huippuvuorten välille. Tämä edellyttää tietysti [e399] Huschenkin kaksitoistajalkaista ratsua tai Tahmurathin (eli Taimurazin) siivekästä Simurghia, jolla ylittää Jäämeren.[250]

Persian ja Kaukasuksen vaeltelevat runonlaulajat väittävät kuitenkin vielä tänä päivänä, että Kapin eli Kaukasuksen lumipeitteisten huippujen takana on suuri manner, joka on nyt salassa kaikilta. Ja sen löytävät vain ne, jotka saavat palvelukseensa kaksitoistajalkaisen krokotiilin ja virtahepotamman jälkeläisen, jonka jalat voivat milloin vain muuttua kahdeksitoista siiveksi,[251] tai ne, joilla on kärsivällisyyttä odottaa Simurgh-Ankan suosiota. Viimeksi mainittu lupasi, että ennen kuolemaansa hän paljastaa salaisen mantereen kaikille ja tekee siitä vielä kerran näkyvän ja helposti saavutettavan rakennuttamalla valtameren daevoilla sillan ”kuivan saaren” ja mantereesta erossa olevien osien välille.[252] Tämä viittaa tietysti seitsemänteen rotuun, ja Simurgh on manvantarinen kierros.

On hyvin erikoista, että kuudennella vuosisadalla ajanlaskuamme elänyt Kosmas Indikopleustes väitti aina, että ihminen oli syntynyt ja asui ensin valtameren takaisessa maassa, mille väitteelle hän oli saanut todisteita Intiassa eräältä oppineelta kaldealaiselta. Hän sanoo:

Maita joissa elämme ympäröi valtameri, mutta tuon valtameren takana on toinen maa, joka ulottuu taivaan laitoihin, ja tuossa maassa ihminen luotiin ja eli paratiisissa. Vedenpaisumuksen aikana Nooa kulkeutui arkissaan maahan, jossa hänen jälkeläisensä nyt asuvat.[253]

Hoshangin kaksitoistajalkainen hevonen löytyi tältä kuivaksi maaksi sanotulta mantereelta.

Kosmas Indikopleustesin ”Kristillinen topografia” ansioineen on hyvin tunnettu, mutta tässä kunnon isä toistaa universaalista traditiota, joka on sitä paitsi nyt tosiasioilla vahvistettu. Jokainen arktinen matkaaja aavistelee mantereen eli ”kuivan saaren” olevan olemassa ikuisen jäälinjan takana. Kommentaarien seuraavan kohdan merkitys tulee nyt ehkä selvemmäksi.

[e400] ”[Inhimillisen] elämän alussa ainut kuiva maa oli pallon oikeanpuoleisessa päässä,[254] missä se [maapallo] on liikkumaton.[255] Koko Maa oli yhtä suunnattoman suurta vetistä erämaata, ja vedet olivat haaleita…. Siellä ihminen syntyi manvantaran kuolemattomalla, häviämättömällä seitsemäisellä alueella.[256] Pimeydessä vallitsi ikuinen kevät. [Mutta] se mikä on pimeyttä tämän päivän ihmiselle, oli valoa aamunkoiton ihmiselle. Siellä lepäsivät jumalat, ja Fohat[257] on hallinnut aina siitä pitäen… Siksipä viisaat isät sanovat, että ihminen on syntynyt äitinsä [maan] päässä ja että äidin jalat vasemmassa päässä synnyttivät pahat tuulet, jotka puhaltavat alemman lohikäärmeen suusta… Ensimmäisen ja toisen [rodun] väliin jakoi elämän vesi ikuisen keskusmaan.[258]

”Se virtaa ympäri ja elävöittää hänen [maaäidin] ruumiinsa. Sen toinen pää lähtee hänen päästään, mutta turmeltuu hänen jaloissaan [etelänavalla]. Se puhdistuu [palatessaan] hänen sydämessään – joka sykkii pyhän Shambhalan juurella, jota ei vielä silloin [aikojen alussa] ollut olemassa. Sillä ihmisen asumisvyöhykkeellä [maassa] piilee salattuna kaiken elävän ja hengittävän elämä ja hyvinvointi.[259] Ensimmäisen ja toisen [rodun] aikana vyöhyke oli suurten vetten peitossa. [Mutta] suuri äiti oli synnytystuskissa aaltojen alla, ja uusi maa liittyi ensimmäiseen, jota viisaat ihmisemme kutsuivat päähineeksi [lakiksi]. Synnytystuskat olivat kovemmat kolmannen [rodun] aikana, ja hänen vyötärönsä ja napansa tulivat veden [e401] pinnalle. Se oli pyhä Himavat, vyöhyke, joka ulottui ympäri maailman.[260] Hän murtui kaulasta alaspäin[261] laskevaa aurinkoa kohti [lounaaseen] moniksi maiksi ja saariksi, mutta ikuinen maa [lakki] ei rikkoutunut. Kuivat maat peittivät hiljaisten vesien pinnan maailman neljältä puolelta. Kaikki nämä hukkuivat [vuorostaan]. Sitten ilmestyi pahojen asuinpaikka [Atlantis]. Ikuinen maa oli nyt piilossa, sillä vedet kovettuivat [jäätyivät] hänen sieraintensa hengityksestä ja lohikäärmeen suusta huokuvista pahoista tuulista” jne.

Tämä osoittaa, että Pohjois-Aasia on yhtä vanha kuin toinen Rotu. Voitaisiin jopa sanoa, että Aasia on samanikäinen kuin ihminen, koska jo ihmiselämän alusta asti sen juurimanner, niin sanoaksemme, oli jo olemassa, ja se osa maailmaa, joka nyt tunnetaan Aasiana, on ainoastaan irronnut siitä myöhemmällä kaudella ja on jääkauden vesien erottama.

Jos siis tämä opetus on ymmärretty oikein, ensimmäinen ilmennyt manner peitti ehjän kuoren tavoin koko pohjoisnavan ja on pysynyt sellaisena tähän päivään asti sen sisämeren takana, joka näytti saavuttamattomalta kangastukselta muutamista arktisista matkaajista, jotka havaitsivat sen.

Toisen Rodun aikana kohosi enemmän maata vesien alta ”pään” jatkeena niskasta. Alkaen kummaltakin pallonpuoliskolta linjalla, joka on Huippuvuorten pohjoisimmassa osassa[262] [e402] Mercatorin projektiossa meidän puolellamme, se on saattanut sisältää Amerikan puolella alueet, joihin kuuluvat nykyään Baffininlahti ja sen ympäristössä olevat saaret ja niemekkeet. Siellä se tuskin ulottui seitsemättäkymmenettä leveysastetta etelämmäksi; täällä se muodosti hevosenkengänmuotoisen mantereen, josta kommentaari puhuu. Sen kahdesta päästä toinen pää käsitti Grönlannin ja jatkeen, joka ulottui 50. asteen yli hieman lounaaseen, ja toinen KamtŠatkan. Näitä kahta päätä yhdisti maakaistale, joka vastaa nykyistä itä- ja länsi-Siperian rannikkojen pohjoisreunaa. Tämä maanosa hajosi ja katosi. Kolmannen Rodun varhaiskaudella muodostui Lemuria (vrt. edellä). Kun se vuorostaan hävisi, ilmestyi Atlantis.

____________________________________

[1]  Gould, Mythical Monsters, s. 27.

[2]  Karma on monimerkityksinen sana ja sillä on erityinen nimitys miltei jokaista sen puolta varten. Synnin synonyymina se tarkoittaa jonkin teon suorittamista maallisen, tästä syystä itsekkään halun tyydyttämiseksi, mikä ei voi olla vahingoittamatta jotakuta toista. Karma on toiminta, syy; ja karma on myös ”eettisen syysuhteen laki”; tulos jostakin teosta, joka on suoritettu itsekkäästi, vastoin altruismiin perustuvaa suurta harmonian lakia.

[3]  Karman opin vastustajat muistakoot sen tosiasian, ettei tule kysymykseenkään vastata pessimisteille muulla perusteella. Varma käsitys karman lain periaatteista murtaa perustukset koko siltä mahtavalta rakennelmalta, jonka Schopenhauerin ja von Hartmannin oppilaat ovat pystyttäneet.

[4]  Kalvinistien oppi ja teologia. ”Jumalan tarkoitus ikuisuudesta asti tapahtumien suhteen” (mikä synnyttää fatalismin ja tappaa vapaan tahdon eli kaiken yrityksenkin sen käyttämiseksi hyvään)….. ”Ihmisten ennalta määrätty kohtalo on joutua ikuiseen onneen tai onnettomuuteen” (Katekismus).  Jalo ja rohkaiseva oppi todellakin!

[5]  Saadakseen karman ymmärrettävämmäksi länsimaiselle mielelle, joka tuntee paremmin kreikkalaisen kuin arjalaisen filosofian, jotkut teosofit ovat yrittäneet kääntää sen sanalla Nemesis. Jos maallikot olisivat tunteneet tuon sanan muinaisuudessa yhtä hyvin kuin vihityt ymmärsivät sen, tuon nimityksen kääntämisessä ei olisi mitään vastaansanomista. Kreikkalaisten mielikuvitus on kuitenkin antropomorfoinut sitä liikaa, jotta me voisimme käyttää sitä ilman tarkkaa ja huolellista selitystä. Muinaisilla kreikkalaisilla ”Homeroksesta Herodotokseen hän ei ollut mikään jumalatar vaan paremminkin moraalinen tuntemus”, sanoo Decharme, este pahaan ja epäsiveellisyyteen. Se joka rikkoi sitä vastaan, teki jumalien silmissä pyhäinhäväistyksen, ja Nemesis seurasi häntä. Mutta ajan mittaan tuo ”tuntemus” korotettiin jumalaksi ja sen personoitumasta tuli aina tuhoava ja rankaiseva jumalatar. Sen vuoksi jos yhdistämme karman Nemesikseen, se pitäisi tehdä tämän kolminaisena puolena: Nemesis, Adrasteia ja Themis. Sillä kun viimeksi mainittu on universaalisen järjestyksen ja harmonian jumalatar, jolla Nemesiksen lailla on tehtävänään ehkäistä kaikki kohtuuttomuus ja pitää ihminen luonnon ja oikeudenmukaisuuden rajoissa ankaran rangaistuksen uhalla, Adrasteia – ”väistämätön” – edustaa Nemesistä ihmisen itsensä luomien syiden vääjäämättömänä seurauksena. Nemesis Diken [oikeuden] tyttärenä on se oikeudenmukainen jumalatar, joka säästää vihansa ainoastaan ylpeyden, itsekkyyden ja jumalattomuuden riivaamille. (Ks. Mesomedes, Hymni Nemesikselle, säe 2; Brunckin Analecta, II, 292; Mythol. De la Grèce Antique, s. 304.) Lyhyesti sanoen, kun Nemesis on mytologinen, eksoteerinen jumalatar eli eri puoliltaan personoitu ja antropomorfoitu voima, niin karma on korkeasti filosofinen totuus, kaikkein jumalallisin ja jaloin ilmaus ihmisen alkuperäisestä intuitiosta, joka koskee jumaluutta. Se on oppi, joka selittää pahan alkuperän ja jalostaa käsityksemme siitä, mikä jumalallisen muuttumattoman oikeudenmukaisuuden pitäisi olla, sen sijaan että alentaisi tuntemattoman ja tutkimattoman jumaluuden tekemällä siitä tuon oikukkaan, julman tyrannin, jota me kutsumme Kaitselmukseksi.

[6] Vrt. III kirjan lukua VII ”Uponneista mantereista”.

[7]  Pralaya – sana joka on jo selitetty – ei tarkoita ainoastaan jokaista ”Brahmân yötä” eli jokaista manvantaraa, yhtä kuin 71 mahâ-yugaa, seuraavaa maailman hajoamista. Se koskee myös jokaista ”pimennystä”, vieläpä jokaista mullistusta, joka lopettaa vuorotellen tulella ja vedellä jokaisen kantarodun. Pralaya on nimitys kuten ”Manu” – niiden shishtojen yleisnimi, jotka purânoiden mukaan säilyvät ”kuninkaan” nimellä ”kaikkien olioiden siementen mukana arkissa niistä tulvavesistä [tai niistä yleisistä tulivuorenpurkauksista, joiden huomaamme tälle viidennelle Rodullemme jo alkaneen päätellen viime vuosien ja erityisesti tämän vuoden kauheista maanjäristyksistä ja tulivuorenpurkauksista], jotka pralayan aikana leviävät maailman [maapallon] yli”. (Katsokaa Vishnupurâna, Wilsonin käänn., vol. I, esipuhe, s. lxxxi.) Aika on vain yksi ”Vishnun” aspekti – todellakin, kuten Parâshara sanoo tuossa purânassa. Hindujen yugissa ja kalpoissa on säännöllisesti pienenevä sarja 4, 3, 2 nollineen, kerrottuna, jos tarve vaatii, esoteerisia tarkoituksia varten, mutta ei, kuten Wilson ja muut orientalistit luulevat, ”lahkolaisten kaunistelua” varten. Kalpa voi olla aikakausi, ”Brahmân päivä” tai sideerinen kalpa, astronominen ja maallinen. Nämä laskelmat ovat kaikki purânoissa, mutta jotkut eroavat – esimerkiksi Lingapurânassa ”seitsemän rishin vuosi” on 3.030 kuolevaisten vuotta, ja ”Dhruvan vuosi” on 9.090 vuotta, jotka ovat jälleen esoteerisia ja merkitsevät todellista (salaista) ajanlaskua. Brahmâ-Vaivartassa sanotaankin: ”Kronologit laskevat yhdeksi kalpaksi Brahmân iän. Pienempiä kalpoja, kuten Samvarta ja muut, on lukuisia.” ”Pienemmät kalpat” tarkoittaa tässä jokaista tuhon aikaa, niin kuin hyvin ymmärsi itse Wilsonkin selittäessään viimeksi mainitut ”niiksi, joissa Samvarta-tuuli tai muut hävittävät voimat vaikuttavat”. (Main. teos, vol. I, s. 53-54, alaviite.)

[8]  Aavistus shishtoista voidaan löytää Sinnettin Esoteric Buddhismista: ”Annotations” – the ”Noah’s Ark Theory”, 5. painos, s. 146, 147.

[9]  (Manu, k. I, 61-63.) Kun Manu itse pannaan selittämään, että hän oli Virâjin luoma ja synnytti sitten itse kymmenen prajâpatia, jotka edelleen synnyttivät seitsemän manua, jotka vuorostaan antoivat elämän seitsemälle muulle manulle (Manu, i, 33-36), tämä koskee muita vielä varhempia mysteereitä ja on samalla kertaa seitsemäisen ketjun oppia ja seitsemän ihmiskunnan eli IHMISTEN samanaikaista kehitystä koskeva salaverho. Tämä teoksemme on kuitenkin kirjoitettu Himalajan tämänpuoleisten salaisten opetusten perusteella, ja brahmalainen esoteerinen filosofia voi nykyään erota siitä muodoltaan, kuten kabbalakin. Mutta kaukaisessa muinaisuudessa ne olivat yhtäpitäviä.

[10]  Tähän on olemassa toinenkin esoteerinen syy. Vaivasvata on seitsemäs Manu, koska tämä meidän kierroksemme, vaikka se on neljäs, kuuluu varhempaan seitsemäiseen manvantaraan ja itse kierros on seitsemännessä aineellisuuden eli fyysisyyden asteessaan. Sen rodullinen keskikohta saavutettiin neljännessä kantarodussa, kun ihminen ja koko luonto saavutti karkean aineen alimman tilansa. Tästä ajasta eli kolmen ja puolen rodun lopusta alkaen ihmiskunta ja luonto astuivat rodullisen kierroksensa nousevalle kaarelle.

[11]  Väliaikaa kunkin yugan edellä kutsutaan samdhyâksi ja se muodostuu yhtä monesta vuosisadasta kuin on yugassa vuosituhansia. Yugan jälkeistä aikaa sanotaan samdhyâmshaksi ja se on samanpituinen, niin kuin sanotaan Vishnupurânassa. ”Samdyân ja samdyâmshan välinen aika on yuga, jota kutsutaan nimellä krita, treta jne. (Nuo neljä) Krita, tretâ, dvâpara ja kali muodostavat suuren kauden eli neljän aikakauden yhteissumman. 1 000 sellaista yhteissummaa on yksi Brahmân päivä, ja 14 Manua hallitsee tuon ajan sisällä.” Jos meidän olisi hyväksyttävä tämä kirjaimellisesti, silloin olisi ainoastaan yksi Manu kunakin 4 320 000 000 vuotena. Koska meille on opetettu, että kahden alemman luontokunnan kehittyminen kesti 300 miljoonaa vuotta ja että meidän ihmiskuntamme on noin 18 miljoonaa vuotta vanha, missä silloin olisivat muut mainitut Manut, ellei allegoria tarkoita sitä, mitä esoteerinen oppi opettaa meille, nim. että nuo 14  on kerrottava 49:llä.

[12]  Sanat ”luominen”, ”hajoaminen” jne. eivät tulkitse oikein manvantaran tai pralayan todellista merkitystä. Vishnupurânassa luetellaan niitä useita: ”Kaikkien olentojen hajoamista on neljänlaista”, sanoo Parâshara: Naimittika (tilapäinen), jolloin Brahmâ nukkuu (Brahmân yö, kun ”tämän päivän lopulla tapahtuu universumin jälleensulautuminen, jota sanotaan Brahmân ajoittaiseksi jälleenyhtymiseksi”, koska Brahmâ on itse universumi); Prâkritika (elementaalinen), kun tämän universumin palautuminen alkuluontoonsa on osittainen ja fyysinen; Âtyantika (ehdoton), ruumiillistuneen yhdistyminen ruumiillistumattomaan korkeimpaan henkeen – mahâtminen tila, joko tilapäinen tai seuraavaan mahâ-kalpaan asti; myös täydellinen pimennys – kuten kokonaisen planeettaketjun jne; ja Nitya (lakkaamaton), mahâpralaya universumille, kuolema – ihmiselle. ”Nitya on elämän sammuminen, niin kuin lamppu sammuu”, myös ”unessa yöllä”. Nitya-Sarga on ”jatkuva eli lakkaamaton luominen”, kuten Nitya pralaya on ”kaiken syntyneen jatkuva eli lakkaamaton tuhoutuminen”. ”Sitä, mikä seuraa pienempää hajoamista, kutsutaan hetkelliseksi luomiseksi… Tämä on Samyama” (synnyttäminen, olemassaolo ja häviäminen). (Vishnupurâna, k. I, l. vii; Wilson, I, 114.) Tämä aihe on niin vaikea, että meidän on toistettava selityksemme.

[13]  Mutta katsokaa Subba Row’n erinomaisia Parabrahmania ja logosta koskevia määrityksiä artikkelisarjassa Lectures on the Bhagavad-Gîtâ, The Theosophist, vol. VIII, helmi-, maalis-, huhti- ja toukokuu 1887, suom. Bhagavad Gîtân filosofiaa.

[14]  Katsokaa edellistä alaviitettä.

[15]  Ks. Manusmriti, Adyâya I, säkeet 32-33. Vaishvânara on toisessa merkityksessä se elävä magneettinen tuli, joka läpäisee ilmenneen aurinkokunnan. Se on AINOAN ELÄMÄN objektiivisin (päinvastoin kuin meille) ja aina läsnäoleva puoli, sillä se on elonprinsiippi. (Ks. The Theosophist, vol. IV, heinäkuu 1883.) Se on myös yksi Agnin nimi.

[16]  Ks. s. 307-310.

[17]  C. Gould, Mythical Monsters, s. 134-134.

[18]  Tämä oli niin kutsutulla sekundaarisella luomiskaudella. Primaarisesta, kun maapallolla on kolme luontokuntaa, emme voi puhua useastakaan syystä, joista yksi on se, että ellei ole suuri näkijä tai luonnostaan intuitiivinen, ei voi tajuta sitä, mitä ei voi edes ilmaista nykyisillä termeillä.

[19]  Hippokrates sanoi, että luku seitsemän ”pyrki salaisilla ominaisuuksillaan täydellistämään kaiken, olemaan elämän jakaja ja kaikkien sen muutosten lähteenä”. Hän jakoi ihmiselämän seitsemään kauteen [Shakespeare], sillä ”niin kuin kuu muuttaa vaiheitaan joka seitsemäs päivä, niin tämä luku vaikuttaa kaikkiin kuunalaisiin olentoihin”, ja jopa maahan, kuten tiedämme. Lapsi saa hampaansa seitsemännellä kuukaudella ja ne lähtevät seitsenvuotiaalta. Kaksi kertaa seitsemän iässä alkaa murrosikä, kolme kertaa seitsemän vanhana ovat kehittyneinä kaikki mentaaliset ja vitaaliset voimat, neljä kertaa seitsemän ikäisenä ihminen on täydessä voimassaan, viisi kertaa seitsemän vanhana hänen himonsa ovat eniten kehittyneet jne. Siten on maapallonkin laita. Se on nyt keski-iässään, tuskin kuitenkaan viisaampana. Tetragrammaton, jumaluuden nelikirjaiminen pyhä nimi, voi ratketa maan päällä ainoastaan tulemalla seitsemäiseksi siten, että ilmennyt kolmio lähtee salatusta tetraktyksestä.  Sen vuoksi luku seitsemän on omaksuttava tällä tasolla. Kuten kabbalassa sanotaan (Idra Rabba Qaddisha, jae 1161): ”Sillä varmasti ei ole mitään pysyvyyttä noissa kuudessa, paitsi (mitä ne saavat) seitsemännestä. Siksi kaikki oliot riippuvat SEITSEMÄNNESTÄ.”

[20]  Vrt. III runo ja seur.

[21]  Ks. Payne Knight, Inman, Gerald Massey ja muita.

[22]  Pyhä Augustinus sanoo Jeesuksesta: ”Sillä hän on kala, joka elää vesissä.” Kristityt kutsuvat itseään pikku kaloiksi – pisciculi – pyhissä mysteereissään. ”Niin moni kala kasvoi vedessä ja yksi suuri kala on ne pelastanut”, sanoo Tertullianus  kristityistä ja Kristuksesta ja kirkosta.

[23] Esoteric Buddhism, s. 65.

[24]  Tätä tapausta, kuuluisan Ruta- ja pienemmän Daitya-saaren hävitystä, joka tapahtui 850 000 vuotta sitten myöhempinä plioseenikauden aikoina, ei pidä sekoittaa Atlantiksen päämantereen uppoamiseen mioseenikaudella. Geologit eivät millään voi sijoittaa mioseenikautta niin lähelle kuin 850 000 vuotta taaksepäin, mutta heistä riippumatta, pääosa Atlantista hukkui useita miljoonia vuosia sitten.

[25]  Ks. Etiopialainen Eenokin kirja, II osa, LXV luku, 3.

[26] Maan akselin pieni aikakautinen siirtyminen kuun vetovoiman vaikutuksesta. – Suom. toim.

[27] The Athenaeum, 25. elokuuta 1860.

[28]  Huxley jakaa nuo rodut viiteen ryhmään: australidit, negroidit, mongolidit, keltaihoiset ja tummaihoiset – kaikki lähtöisin kuvitelluista ihmisapinoista. Ja vastustaessaan kuitenkin niitä, jotka sanovat, ”että rakenteelliset erot ihmisen ja apinoiden välillä ovat pienet ja merkityksettömät”, ja lisätessään, että ”gorillan jokaisessa luussa on jokin seikka, jolla se voidaan erottaa ihmisen vastaavasta luusta” ja että ”ei ainakaan nykyisellä luomakunnan asteella mikään välimuoto-olento täytä sitä aukkoa, joka erottaa ihmisen luolaihmisestä” – tuo suuri anatomi jatkaa puhumalla ihmisen apinamaisista ominaispiirteistä! (Ks. de Quatrefages, The Human Species, s. 113.)

[29] Myer, main. teos, s. 422.

[30] Zohar, i, 119b, palsta 475; Qabbalah, s. 412.

[31]  Tässä on ehkä syy siihen, miksi Pääsiäissaarta ihmeellisine jättiläispatsaineen – ilmeinen todiste vajonneesta mantereesta ja siinä olleesta sivistyneestä ihmiskunnasta – mainitaan tuskin missään nykyisissä tietosanakirjoissa. Sen mainitsemista vältetään huolellisesti muutamia matkakirjoja lukuun ottamatta. Nykyajan tieteellä on erikoinen mieltymys tyrkyttää sivistyneelle yleisölle henkilökohtaisiin lempiteorioihinsa perustuvia hypoteeseja hyvin perusteltuina totuuksina, esittää arvailuja tiedon sijasta ja kutsua niitä ”tieteellisiksi johtopäätöksiksi”. Tieteen spesialistit kehittävät mieluummin tuhat ja yksi ristiriitaista spekulaatiota kuin myöntävät jonkin kiusallisen, päivänselvän tosiasian – etevimpänä heistä sellainen asiantuntija kuin Haeckel ja hänen englantilaiset ihailijansa ja kannattajansa. Kuitenkin ”he ovat auktoriteetteja” – meille muistutetaan tylysti. Entä sitten? Rooman paavikin on AUKTORITEETTI ja vieläpä erehtymätön – omille seuraajilleen, mutta tieteellisten teorioiden merkillinen erehtyvyys käy aika ajoin selville yhtä säännöllisesti kuin kuun vaiheet.

[32]  Parhaimmilla nykyajan kaunokirjailijoillamme, jotka eivät ole teosofeja eivätkä spiritualisteja, alkaa olla hyvin psykologisia ja okkulttisia unelmia: todisteena Robert Louis Stevenson ja hänen Dr. Jekyll and Mr. Hide [suom. Salaperäinen ovi], jota suurempaa okkulttisilla linjoilla olevaa psykologista tutkielmaa tuskin onkaan. Onko menestyvällä romaanikirjailijalla Rider Haggardilla myös ollut profeetallinen tai paremminkin retrospktiivinen selvänäköinen uni ennen kuin hän kirjoitti kirjansa She? Siinä keisarillinen, suuri kuoleman kaupunki Kor, jonka eloon jääneet asukkaat purjehtivat pohjoiseen, kun rutto oli tappanut lähes koko kansan, tuntuu pääpiirteissään olevan otettu suoraan ikivanhojen aikatietojen katoamattomilta sivuilta. Ayesha ehdottaa, ”että nuo pohjoiseen purjehtineet ihmiset  ovat saattaneet olla ensimmäisten egyptiläisten isiä”, ja tuntuu sitten yrittävän tehdä yhteenvedon eräistä Esoteric Buddhism -kirjassa mainituista MESTARIEN kirjeistä. Sillä hän sanoo: ”Aika ajoin on ollut olemassa kansoja, jopa rikkaita ja mahtavia, taidoissa oppineita kansoja, jotka ovat hävinneet ja jääneet unohduksiin, niin että niistä ei ole jäänyt mitään muistoa. Tämä [Korin kansa] on vain yksi useista, sillä aika kuluttaa loppuun ihmisen työt, ellei hän sitten kaivaudu luoliin kuten Korin väki ja silloinkin ehkä meri heidät nielee tai maanjäristys tuhoaa… Kuitenkin luulen, että nuo ihmiset eivät ole kokonaan hävinneet. Muutamia harvoja on jäänyt muihin kaupunkeihin, sillä heillä oli monia kaupunkeja. Mutta barbaarit… kävivät heidän kimppuunsa ja ottivat heidän naisiaan vaimoikseen ja nykyinen Amahaggerin rotu on sekarotuinen jälkikasvu mahtavista Korin pojista, ja katso, se asuu haudoissa isiensä luiden kanssa…” (luku xvi.)

   Tässä näyttää älykäs kirjailija toistavan kertomuksen kaikista nyt turmeltuneista ja kukistuneista ihmisroduista. Geologit ja antropologit tahtoisivat sijoittaa ihmiskunnan alkupäähän – pitäen ihmisiä homo primigeniuksen jälkeläisinä – apinaihmiset, joista ”EI MITÄÄN FOSSIILISIA JÄÄNNÖKSIÄ OLE VIELÄ TIEDOSSAMME”, vaikka ”ne LUULTAVASTI olivat nykyisen gorillan ja orangin kaltaisia” (Haeckel). Vastauksena tähän ”luultavuuteen” okkultistit viittaavat toiseen ja suurempaan mahdollisuuteen – siihen, mikä esitetään tekstissämme. (Ks. edellä.)

[33]  Robert Brown, M.A., F.T., The Countries of the World, vol. IV, s. 43.

[34]  Katsokaa VII runoa. Tämä selittäisi rotujen, kansojen ja yksilöiden älyllisten kykyjen välisen suuren eron ja muuntelun. Inkarnoituessaan niihin inhimillisiin käyttövälineisiin, joita ensimmäinen älytön (manasta vailla ollut) rotu oli kehittänyt, ja joissakin tapauksissa ainoastaan elähdyttäessään niitä oli ruumiillistuvien voimien ja prinsiippien tehtävä valinta ja otettava huomioon monadien menneet karmat, joiden monadien itsensä ja niiden ruumiiden välille niiden piti tulla yhdyssiteeksi. Sitä paitsi, kuten Esoteric Buddhismissa (s. 30) esitettiin, ”viides prinsiippi eli inhimillinen [älyllinen] sielu ei ihmiskunnan enemmistössä ole vielä nytkään täysin kehittynyt”.

[35]  Krishna, ruumiillistunut logos, sanoo Bhagavad-Gîtâssa: ”Minun luonnostani ja tajunnastani syntyivät nuo seitsemän suurta rishiä, neljä edellistä Manua: heistä polveutui [emanoitui eli syntyi] tämä ihmissuku ja maailma.” (Luku X, 6.)

   Tässä tarkoitetaan seitsemällä suurella rishillä dhyâni-chohanien seitsemää suurta rûpa-hierarkiaa eli luokkaa. Muistakaamme, että Saptarshi (seitsemän rishiä) ovat Ison Karhun seitsemän tähden hallitsijoita ja siis samaa luontoa kuin planeettojen enkelit eli seitsemän suurta planeettahenkeä. He kaikki jälleensyntyivät ihmisinä maan päälle eri kalpoihin ja rotuihin. Lisäksi ”neljä edellistä Manua” ovat alkuaan arûpa-jumalien neljä luokkaa – kumârat, rudrat, asurat jne., joiden sanotaan myös inkarnoituneen. Ne eivät ole prajâpateja, kuten ensin mainitut ovat, vaan niiden elähdyttäviä prinsiippejä – joista jotkut ovat ruumiillistuneet ihmisiin, kun taas toiset ovat tehneet muista ihmisistä ainoastaan heijastustensa käyttövälineitä. Niin kuin Krishna todella sanoo – ja samat sanat toistaa myöhemmin LOGOKSEN toinen käyttöväline – ”minä olen sama kaikille olennoille… ne, jotka palvelevat minua [6. prinsiippiä eli älyllistä jumalallista sielua, buddhia, joka on tullut tietoiseksi yhdistymällä manaksen korkeampiin kykyihin], ovat minussa ja minä olen heissä”. (Sama, 29.) Logosta, joka ei ole mikään persoonallisuus vaan universaali prinsiippi, edustavat kaikki sen järjestä syntyneet jumalalliset voimat – puhtaat liekit eli, kuten niitä sanotaan okkultismissa, ”älylliset henkäykset” – ne enkelit, joiden sanotaan tehneen itsensä itsenäisiksi ts. siirtyneen passiivisesta ja uinuvasta tilasta aktiiviseen itsetietoisuuden tilaan. Kun tämä tajutaan, tulee Krishnan todellinen tarkoitus käsitettäväksi. Mutta katsokaa Subba Row’n erinomaista luentoa Bhagavad-Gîtâsta (The Theosophist, huhtikuu 1887, s. 444), suom. Bhagavad Gîtân filosofiaa.

[36]  Rider Haggard, She, s. 152.

[37]  Toyâmbudhin eli suolattoman järven pohjoisosassa, Shveta-dvîpassa, kävi eksoteerisen tradition mukaan seitsemän kumâraa – Sanaka, Sananda, Sanâtana, Sanat-kumâra, Jâta, Vodhu ja PañchaÑikha. (Ks. Padmapurânan Uttara Khanda ja Asiatick Researches, vol. XI, 1812, s. 99-100.)

[38]  Wilsonin käännös.

[39] Vishnupurâna, k. II, ii.

[40]  Ks. Bibliothea Indica. Siddhânta-Ñiromanin Golâdhyâya -käännös, iii, säkeet 21-44.

[41]  Ks. Vishnupurâna, Wilsonin käännös, s. 108 alahuomautus.

[42]  Eräässä luennossaan professori Pengelly, K.T.J., lainaa professori Oliverin lausuntoa, että ”nykyisten Atlantin saarten kasvisto ei anna pätevää todistetta siitä, että ennen olisi ollut suoranainen yhteys Uuden Maailman päämantereen kanssa”, mutta hän itse lisää kuitenkin, että ”joskus tertiäärikaudella Koillis-Aasia oli yhteydessä Luoteis-Amerikan kanssa ehkä siitä kohtaa, missä Aleutit [saarijono] sijaitsee”. Näin siis okkulttinen tiede ainoastaan voi oikaista nykyajan tieteen vastakohdat ja epäröimiset. Sitä paitsi Atlantiksen olemassaolo ei kyllä perustu pelkästään kasvitieteen todistuksiin.

[43]  Niin kuin on esitetty kirjamme Alkuhuomautuksissa [s. 7-8], on selvää, ettei Lemuria eikä edes Atlantis ole kadonneiden mannerten todellisia muinaisia nimiä, vaan me olemme ottaneet ne käyttöön selvyyden vuoksi. Atlantis-nimi annettiin neljännen Rodun uponneesta mantereesta niille osille, jotka olivat ”Herkuleksen patsaiden tuolla puolen” ja jotka sattuivat jäämään veden yläpuolelle yleisen vedenpaisumuksen jälkeen. Viimeinen jäännös niistä – Platonin Atlantis eli ”Poseidonis” (toinen sijaisnimi tai mieluummin käännös todellisesta nimestä) – oli viimeisenä tästä mantereesta meren yläpuolella noin 11 000 vuotta sitten. Kummankin mantereen useimpien maiden ja saarien oikeat nimet mainitaan purânoissa, mutta niiden mainitseminen yksitellen niin kuin ne on esitetty vanhemmissa teoksissa, kuten Sûrya-Siddhantassa, vaatisi liian pitkiä selityksiä. Jos nuo kaksi tuntuvat olevan liian epäselvästi erotettuja aikaisemmissa kirjoituksissa, sen on johduttava huolimattomasta lukemisesta ja harkinnan puutteesta. Jos monia aikoja myöhemmin eurooppalaisia sanotaan arjalaisiksi ja lukija sekoittaa heidät hinduihin ja nämä neljänteen Rotuun, koska (muutamat heistä) asuivat Lankâssa – niin syy ei ole kirjoittajan.

[44] Ks. III kirja, luku VII, ”Todisteita uponneista mantereista”.

[45]  Ks. professori J.D. Danan artikkelia, American Journal of Science, III, v, 442-443; prof. Winchellin World Life, s. 352; ja muita geologisia teoksia.

[46]  Puhuessaan päiväntasaaja- ja napaseutujen vuoroittaisesta kohoamisesta ja vajoamisesta sekä siitä johtuvista ilmaston muutoksista Winchell (geologian professori Michiganista) sanoo: ”Koska tässä tarkastellut liikkeet ovat syklisiä, samojen olosuhteiden pitäisi toistua yhä uudelleen, ja sen mukaisesti sama eläimistö voisi palata yhä uudelleen samoille seuduille vaihdellen toisten eläinten kanssa. Jatkuva kerrostuminen säilyttäisi jäljet näistä eläimistön muutoksista, ja siten fossiilisten jäännösten pysty- ja vaakasuorassa levinneisyydessä olisi ilmennyt ’yhdyskuntia’, ’uusiutumista’ ja muita eläinkunnan siirtymisiä. Nämä ilmiöt ovatkin hyvin tunnettuja geologian tutkijoille.” (World Life, ”Effect of Astronomical Changes”, s. 281.)

[47]  Ks. American Naturalist, vol. XVII, s. 15-26.

[48] Ks. III kirja, luku V ja VI.

[49] Ks. Five Years of Theosophy, art. ”Leaflets from Esoteric History, s. 339-340.

[50] The Pedigree of Man, s. 80-81.

[51] The Pedigree of Man, s. 82. Mutta katsokaa edellä olevaa alaviitettä ja Liitettä.

[52] Sama, s. 81.

[53] Esoteric Buddhism, s. 65.

[54]  ”Keskenkasvuisia lapsia” verrattuina muissa vyöhykkeissä eläviin jättiläisveljiinsä. Samoin kävisi meillekin.

[55]  Tämä koskee Lemuriaa.

[56]  On tietysti muita kierroksia, kierroksia kierrosten sisällä – ja juuri tämä seikka vaikeuttaa rodullisten tapahtumien laskelmia. Ekliptikan kierros täyttyy 25 868 vuodessa. Ja meidän maapallomme suhteen on laskettu, että päiväntasauspiste siirtyy taaksepäin 50,10 kaarisekuntia vuosittain. Mutta tämän sisällä on toinenkin kierros. Sanotaan nimittäin, että ”koska apsidi liikkuu eteenpäin sitä kohti 11,24 kaarisekunnin nopeudella vuosittain” (ks. Encyclopaedia Britannican artikkelia ”Astronomy”), ”tämä kierros tapahtuisi 115 302 vuodessa. Päiväntasauspisteen ja apsidin lähestyminen on näiden liikkeiden summa, 61,34 kaarisekuntia, ja päiväntasauspiste palaa siis samaan asemaan apsidin suhteen 21 128 vuodessa.” Olemme maininneet tämän kierroksen Hunnuttomassa Isiksessä, Tiede osa 1, 146-150, sen suhteessa muihin kierroksiin. Kullakin on huomattava vaikutus samanaikaiseen rotuunsa.

[57] Ks. näiden runojen lopussa: ”Aikakausien ja kierrosten kesto” [s. 356-365.]

[58] Ks. seuraavaa lukua ”Kyklooppisia raunioita ja valtavan suuria kiviä todistamassa jättiläisistä”, s. 341 eteenpäin.

[59]  Ks. V. Demon, Voyage dans la Basse et la haute Égypte jne., vol. II.

[60] Esoteric Buddhism, s. 65.

[61]  Vrt. Challengerin ja Dolphinin luotausten mukaan tehtyä karttaa Donnellyn kirjassa Atlantis: The Antediluvian World, s. 47.

[62] Esoteric Buddhism, s. 58.

[63] History of English Literature, s. 23.

[64]  Lainattu Donellyn kirjaan Atlantis, s. 132.

[65]  A. Winchell, Pre-Adamites (1880), s. 120.

[66] History, kirja II (Euterpe), 142.

[67] Gilgamesh. George Smith luki nimen väärin Izdubariksi, mutta 1890 huomattiin, että nimi on luettava Gilgâmeshiksi. – Suom. toim.

[68] Numbers, xiii, 33.

[69] 5. Moos. 3:11.

[70] Ks. III kirja, Liite, viimeinen luku.

[71]  Robert Brown, The Countries of the World, vol. IV, s. 43.

[72]  R. Brown, main. teos, vol. III, s. 310-311.

[73]  Ks. edellä, lainaus Shu-Chingistä.

[74]  Ks. de la Vega, Commentarios Reales, k. IX, ix.

[75]  Ensimmäisen ja toisen samoin kuin Bartholdin patsaan jaloissa on sisäänkäytävä, josta kallioon hakatut kierreportaat johtavat ylös patsaan päähän asti. Etevä ranskalainen arkeologi ja antropologi, markiisi de Nadaillac huomauttaa teoksessaan aivan oikein, ettei muinais- ja nykyaikoina ole koskaan ollut kolossaalisempia veistettyjä ihmispatsaita kuin ensimmäinen näistä kahdesta.

[76] Ks. lukua ”Kyklooppisia raunioita ja valtavan suuria kiviä todistamassa jättiläisistä”.

[77] Essays, xxvi.

[78] 1. Kor. 10:4.

[79] De Mirville, main. teos, vol. III, s. 283.

[80]  Saturnus on Kronos  – ”Aika”. Se, että hän nielaisi Jupiter-lapiksen, voi osoittautua ennustukseksi jonakin päivänä. ”Pietari (Kefas, lapis) on se kivi, jolle Rooman kirkko rakentuu”, meille vakuutetaan. Mutta Kronos on yhtä varmasti ”nielaiseva” sen jonakin päivänä, kuten se on nielaissut Jupiter-lapiksen ja vielä suurempia hahmoja.

[81]   E.M. Falconnet: ”Dissertation sur les Baetyles”, teoksessa Mémoires de l’Académie Royale des Inscriptions et Belles-Lettres, s. 513, lainannut de Mirville, Des Esprits, vol. III, s. 285

[82]  Tietysti sama kuin Elian kuulema ”pieni ääni” maanjäristyksen jälkeen luolan suulla (1. Kun. 19:12).

[83] Adv. Gentis, I, xxxix.

[84] Monumens Celtiques, s. 107. Keinuvilla eli logan-kivillä on useita nimiä, kuten kelttien clacha-brath; ”kohtalon eli tuomion kivi”; ennustus- tai ”ordaalikivi” ja oraakkelikivi; foinikialaisten liikkuva eli elävöitetty kivi; irlantilaisten jylisevä kivi. Bretagnessa on ”pierres branlantes” [heiluvat kivet] Huelgoatissa. Niitä löytyy vanhasta ja uudesta maailmasta, Brittein saarilta, Ranskasta, Espanjasta, Italiasta, Venäjältä, Saksasta jne. ja myös Pohjois-Amerikasta. (Ks. Adam Hodgson, Letters from North America jne., vol. II, s. 440.) Plinius puhuu useista Aasiasta löydetyistä kivistä (Naturalis historia, k. II, xcvi). Apollonios Rodoslainen puhuu laajalti heiluvista kivistä ja sanoo, että ne ovat ”jonkin hautakummun huipulle asetettuja kiviä, niin herkkiä, että ilmavirta voi liikuttaa niitä” (Anckerman, Arth. Index, s. 34). Hän viittaa epäilemättä muinaisiin pappeihin, jotka liikuttivat näitä kiviä tahdonvoimallaan matkan päästä.

[85]  Jollei kohtalo petä, mistä tahansa skotit löytävät kiven, siellä he hallitsevat. – Suom. toim.

[86] Ks. Dictionnaire des Religions par l’abbé Bertrand, hakus. Keraclius ja Betyles.

[87] Ks. muun muassa tri A. Wise, F.R.A.S., History of Paganism in Caledonia jne.

[88] Nykyisin stereografinen projektio, maan tai taivaan puolipallon kuvaamisessa tasolle jo vanhalla ajalla käytetty karttaprojektio. – Suom. toim.

[89] Les Voyageurs anciens et modernes, vol. I, s. 230 av.

<