[Sivut e403-499]
__________
LÄNSIMAISIA TEORIOITA JOTKA POHJAUTUVAT
KREIKKALAISIIN JA PURÂNOIDEN TRADITIOIHIN
Pidämme aivan luonnollisena, että ruotsalainen tiedemies ja maallikkohistorioitsija Olaus Rudbeck noin kaksi sataa vuotta sitten yritti hankkimiensa niukkojen tietojen avulla todistaa, että Ruotsi oli Platonin Atlantis. Hän luuli jopa löytäneensä vanhan Uppsalan asemakaavasta tuon kreikkalaisen viisaan ilmoittaman ”Atlantiksen” pääkaupungin paikan mittoineen. Kuten Bailly todisti, Rudbeck oli väärässä, mutta Bailly itse oli vielä enemmän väärässä. Sillä Ruotsi ja Norja olivat muodostaneet osan muinaista Lemuriaa ja myös Euroopan puoleista Atlantista, aivan niin kuin itäinen ja läntinen Siperia ja Kamtšatka olivat kuuluneet siihen Aasian puolella. Mutta vielä kerran, milloin näin oli? Me voimme selvittää sen lähimain tutkimalla purânoita, ellemme tahdo olla tekemisissä salaisten opetusten kanssa.
Kolme neljännesvuosisataa on jo kulunut siitä, kun kapteeni (nyttemmin eversti) Wilford esitti mielikuvitukselliset teoriansa siitä, että Brittein saaret olisivat ”Valkoinen Saari”, purânoiden mainitsema Atala. Tämä on pelkkää hölynpölyä, sillä Atala on yksi seitsemästä dvîpasta eli saaresta, jotka kuuluvat alempiin lokiin, yksi Pâtâlan seitsemästä alueesta (antipodit). Sitä paitsi, niin kuin Wilford osoittaa,[1] purânoissa se sijoitetaan [e403] ”seitsemänteen alueeseen eli seitsemänteen ilmastoon” – oikeammin seitsemänteen lämpöasteeseen – joten se sijaitsee 24. ja 28. asteen välillä pohjoista leveyttä. Sitä on siis etsittävä samalta leveysasteelta kuin Kravun kääntöpiiriä, kun taas Englanti on 50. ja 60. leveysasteen välillä. Wilford puhuu siitä Atalana, Atlantiksena, Valkoisena Saarena. Sen vihollista kutsutaan Valkoiseksi Paholaiseksi, kauhun demoniksi, sillä hän sanoo:
Heidän [hindujen ja persialaisten] kertomuksissaan nähdään, kuinka Cai-caus lähtee Az-burjin eli As-burjin vuorelle, jonka juurelle aurinko laskee, lyödäkseen Div-Sefidin eli valkoisen paholaisen, purânoiden Târa-daityan, jonka asunto oli maailman seitsemännessä vyöhykkeessä, joka vastaa buddhalaisten seitsemättä aluetta ja purânateosten kirjoittajien kuudetta eli toisin sanoen Valkoista Saarta.[2]
Tässä siis orientalistit ovat olleet ja ovat yhä sfinksin arvoituksen edessä, jonka väärä ratkaisu turmelee aina heidän arvovaltaansa, ellei siten heidän persoonallista arvoaan hindulaisten oppineiden, jopa vihkimättömien silmissä. Sillä purânoissa ei ole ainoatakaan kohtaa – joiden ristiriitaisiin yksityiskohtiin Wilford perusti olettamuksensa – joilla ei olisi useampia merkityksiä ja jotka eivät koskisi sekä fyysistä että metafyysistä maailmaa. Jos vanhat hindut jakoivat maapallon pinnan maantieteellisesti seitsemään vyöhykkeeseen, ilmastoon, dvîpaan ja seitsemään helvettiin ja taivaaseen allegorisesti, tuo seitsenjako ei koske kummassakaan tapauksessa samoja paikallisuuksia. Pohjoisnapa, ”Merun” maa, on seitsemäs jaotus, koska se vastaa okkulttisen laskelman seitsemättä prinsiippiä (eli neljättä metafyysisesti) vastaten âtman, puhtaan sielun ja henkisyyden, seutua. Tästä syystä Pushkara esitetään Vishnu- (ja muissa) purânoissa seitsemäntenä vyöhykkeenä eli dvîpana, johon kuuluu Kshîra- eli maidon valtameri (ikuisesti jäätynyt valkoinen seutu). Ja Pushkara kaksine varshoineen sijaitsee suoraan Merun juurella. Sillä sanotaan että:
Nuo kaksi maata Merun pohjois- ja eteläpuolella muodostavat ikään kuin kaaren… [ja] toinen puoli maan pinnasta on Merun eteläpuolella ja toinen puoli Merun pohjoispuolella – jonka takana on puoli Pushkaraa.[3]
Maantieteellisesti Pushkara on siis Pohjois- ja Etelä-Amerikka ja allegorisesti se on Jambu-dvîpan jatke,[4] jonka [e404] keskellä on Meru, sillä se on sellaisten olentojen asuttama maa, jotka elävät kymmenentuhatta vuotta ja joilla ei ole mitään sairauksia eikä puutteita. Heillä ei ole hyveitä eikä paheita, ei kasteja eikä lakeja, sillä nämä ihmiset ovat ”samaa luontoa kuin jumalat”.[5] Wilford haluaisi nähdä Meruna Atlas-vuoren ja sijoittaa sinne myös loka-lokat. Mutta nyt Merun – niin meille on kerrottu – joka on Svar-loka, Brahmân, Vishnun ja intialaisten eksoteeristen uskontojen asuinpaikka Olympos, sanotaan maantieteellisesti ”kulkevan maapallon keskustan läpi ja työntyvän siitä kummallekin puolelle”.[6] Sen yläosassa ovat jumalat, alaosassa (eli etelänavalla) on demonien asuinpaikka (helvetit). Miten siis Meru voi olla Atlas-vuori? Sitä paitsi Taradaityaa, demonia, ei voida sijoittaa seitsemänteen vyöhykkeeseen, jos se samastetaan ”Valkoiseen” Saareen, joka on Shveta-dvîpa niin kuin alaviitteessä on esitetty. (Ks. edellä.)
Wilford syyttää nykyisiä bramiineja siitä, että he ”ovat sekoittaneet ne kaikki” [saaret ja mantereet], mutta hän sekoittaa ne vielä enemmän. Hän uskoo, että koska Brahmânda- ja Vayupurânat jakavat vanhan mantereen seitsemään dvîpaan, joita ympäröi suuri valtameri, ”jonka takana on Atalan seutu ja vuoret, tästä syystä kreikkalaiset saivat mitä todennäköisimmin käsityksensä Atlantiksesta, jonka, kun sitä ei kerran keksittynä enää voitu löytää, on täytynyt hävitä jonkin luonnonmullistuksen kautta…”[7]
Kun siis esiintyy sellaisia uskomuksia, että egyptiläiset papit sekä Platon ja vieläpä Homeros olisivat Atlantiksesta puhuessaan tarkoittaneet Atalaa – etelänavalla sijaitsevaa alempaa seutua – pitäydymme mieluummin salaisten kirjojen tarjoamiin esityksiin. Uskomme seitsemään ”mantereeseen”, joista neljä on jo ollut ja aikansa elänyt, viides on yhä olemassa ja kaksi tulee vielä ilmestymään. Me uskomme, etteivät kaikki niistä vastaa sanatarkasti mannerta sanan nykyisessä merkityksessä, mutta jokainen nimi Jambusta Pushkaraan[8] viittaa maantieteellisiin nimiin, joita on annettu 1) kuiville maille, jotka peittävät koko maanpinnan yhden kantarodun aikana yleensä; ja 2) niille osille, jotka jäivät jäljelle geologisen (rotu-) pralayan jälkeen – kuten esim. ”Jambu”; ja 3) niille seuduille, jotka nousevat esiin tulevien luonnonmullistusten jälkeen ja muodostavat uusia ”mantereita”, niemimaita eli dvîpoja[9] – jokaisen mantereen ollessa eräässä merkityksessä suurempi tai pienempi seutu veden ympäröimää kuivaa maata. Näyttävätpä nämä nimitykset maallikosta kuinka suurelta [e405] ”sekasotkulta” tahansa, sitä ne eivät ole sille jolla on avain.
Siten uskomme tietävämme, että vaikka purânoiden ”saarten” kuudes ja seitsemäs ”manner” ovat vielä ilmestymättä, kuitenkin on ollut tai on maita, jotka tulevat muodostamaan uusia maita, joiden maantieteelliset kasvot tulevat olemaan täysin toisenlaiset, niin kuin olivat menneisyyden maidenkin. Sen vuoksi löydämme purânoista, että Shâka-dvîpa on (tai tulee olemaan) manner ja että Shankha-dvîpa on Vayupurânan mukaan ainoastaan ”pienempi saari”, yksi Bhârata-Varshan yhdeksästä osasta (joihin Vâyu lisää vielä kuusi). Koska mlechchhat [epäpuhtaat muukalaiset], jotka palvoivat hindulaisia jumaluuksia, kansoittivat Shankha-dvîpan, heidät yhdistettiin Intiaan.[10] Tämä selittää Shankhâsuran kohtalon, erään Shankha-dvîpan osan kuninkaan, jonka Krishna tappoi. Wilfordin mukaan tuo kuningas asui palatsissa, ”joka oli valtameren kotilossa, ja hänen alamaisensa elivät myös noissa kotiloissa”.
Nîlan rannoilla[11] oli monia taisteluja devatojen [jumalallisten olentojen, puolijumalien] ja daityojen [jättiläisten] välillä, mutta viimeksi mainitut pääsivät voitolle ja heidän kuninkaansa Shankhâsura, joka asui valtameressä, teki useita hyökkäyksiä…öisin…[12]
Nämä taistelut eivät tapahtuneet Niilin rantamilla, vaan Länsi-Afrikan rannikoilla, nykyisen Marokon eteläpuolella. Oli aika jolloin koko Saharan erämaa oli merenä, sitten yhtä hedelmällisenä mantereena kuin Niilin suistomaa, ja vasta toisen hetkellisen uppoamisen jälkeen siitä tuli samanlainen autiomaa kuin tuo toinen erämaa, Shamon eli Gobin autiomaa. Tämä käy selville purânoiden kertomuksista, sillä edellä mainitulla sivulla sanotaan: ”Kansa oli kahden tulen välissä, sillä samalla kun Shankhâsura teki tuhotöitään mantereen toisella puolella, Krauñcha (eli Cracacha), Krauñcha-dvîpan kuningas, autioitti sitä toiselta puolelta, ja molempien sotajoukot…siten muuttivat mitä hedelmällisimmät seudut kuivaksi erämaaksi.”[13]
Tämän mukaan on siis varmaa, että ennen Eurooppaa oli ollut olemassa, ei ainoastaan Platonin mainitsema Atlantiksen viimeinen saari, vaan suuri manner, joka jakautui ensin kahtia ja sittemmin seitsemäksi niemimaaksi ja saareksi (dvîpaksi). Tuo manner käsitti koko Pohjois- ja Etelä-Atlantin alueet, samoin kuin osia pohjoisesta ja eteläisestä Tyynestämerestä ja siihen kuului saaria jopa Intian valtamerellä (Lemurian jäännöksiä). Tätä väitettä tukevat intialaiset purânat, kreikkalaiset kirjailijat ja aasialaiset, persialaiset ja islamilaiset traditiot. Myös Wilford osoittaa tämän selvästi, vaikka hän sekoittaa pahasti hindulaiset ja islamilaiset kertomukset.[14] [e406] Ja hänen esittämänsä tosiasiat ja lainaukset purânoista todistavat suoranaisesti, että arjalaiset hindut ja muut muinaiset kansat olivat aikaisempia merenkävijöitä kuin foinikialaiset, joita on pidetty ensimmäisinä merenkulkijoina sitten vedenpaisumuksen. Näin sanotaan Asiatick Researchesissä:
…Tässä ahdingossa ne harvat alkuasukkaat, jotka jäivät eloon [devatojen ja daityojen sodasta], kohottivat kätensä ja sydämensä Bhagavanin puoleen ja huudahtivat: ”Olkoon hän, joka voi pelastaa meidät…meidän kuninkaamme”, ja he käyttivät sanaa I’T [maagista termiä, jota Wilford ei ilmeisesti ymmärtänyt], joka kaikui läpi koko maan.[15]
Sitten puhkeaa rajumyrsky, Kalin vedet vellovat oudosti, ”kun aalloista ilmestyy mies, jota kutsuttiin myöhemmin nimellä I’T, johdossaan valtaisa armeija, sanoen ’abhayam’ eli ei ole pelkoa…” ja hajotti vihollisen. Wilford selittää:
…Kuningas I’T, eräs alhaisempi Mriran [Mrida, yksi Rudran hahmoista?] jälleensyntymä, palautti rauhan ja onnen koko Shankha-dvîpan alueelle, Barbaradeshaan, Hissasthâniin ja Arvasthâniin eli Arabiaan…[16]
Varmaankin, jos hindulaiset purânat esittävät kuvauksen sodista, joita on käyty Länsi-Afrikan takaisilla, Atlantin valtameressä sijaitsevilla mantereilla ja saarilla, ja jos niiden kirjoittajat puhuvat barbaareista ja muista kansoista kuten arabeista – joita ei koskaan foinikialaisten kukoistusaikana tunnettu merenkävijöinä eli Kâlâpânîn (valtameren mustan veden) ylittäjinä – silloin heidän purânoidensa täytyy olla vanhemmalta ajalta kuin foinikialaiset (vaikuttivat 2000–3000 eaa.). Joka tapauksessa noiden traditioiden on oltava vanhempia,[17] sillä:
”Edellä mainitussa kertomuksessa”, kirjoittaa eräs adepti, ”hindut puhuvat tästä saaresta olemassa olevana ja suurena valtana. Sen on siksi täytynyt olla enemmän kuin yksitoistatuhatta vuotta sitten.”
Mutta tässä voidaan esittää vielä eräs toinen laskelma ja todiste niiden arjalaisten hindujen vanhasta iästä, jotka ovat tienneet (koska olivat kerran asuneet siellä) ja kertoneet Atlantiksen viimeisen saaren jäljelle jäämisestä – eli oikeammin tuon mantereen itäisen osan jäänteen, joka [e407] hukkui pian sen jälkeen kun kaksi Amerikkaa,[18] Pushkaran kaksi Varshaa, alkoivat kohota. Tämän todistamiseksi voidaan ottaa myös erään Wilfordia arvostelleen adeptin astronominen laskelma. Muistuttaen, mitä tuo orientalisti oli esittänyt Asburj-vuoresta, ”jonka juurella aurinko laskee” ja jossa käytiin devatojen ja daityojen sota,[19] hän sanoo:
…määritelkäämme kadonneen saaren ja sen jäänteen, Az-burj-vuoren pituus- ja leveysasteet. Se oli maailman seitsemännessä vyöhykkeessä ts. seitsemännessä ILMASTOSSA… (joka on 24. ja 28. asteen välillä pohjoista leveyttä). Usein tämän…saaren…, valtameren tyttären, sanotaan sijaitsevan lännessä, ja auringon sanotaan laskevan Az-burj-vuoren [Atlaksen, Teneriffan tai Nîlan – nimellä ei ole väliä] juurelle ja taistelevan Valkoista paholaista eli Valkoista Saarta vastaan.
Jos tätä lausuntoa tarkastellaan astronomisessa merkityksessä ja tietäen, että Krishna on ruumiillistunut aurinko (Vishnu), aurinkojumala, ja että hänen sanotaan tappaneen Div-Sefidin, valkoisen jättiläisen – mahdollisesti Atlas-vuoren juurella asuneiden muinaisten asukkaiden personoituman – niin ehkä Krishna voi olla ainoastaan auringon kohtisuorien säteiden edustaja? Kuten olemme nähneet, Diodoros syyttää noita asukkaita (atlantideja) siitä, että he päivittäin kiroavat auringon ja aina taistelevat sen vaikutusta vastaan. Tämä on tietysti astronominen tulkinta. Mutta nyt todistetaan, että Ðankhâsura ja Ðankha-dvîpa ja koko heidän historiansa on myös maantieteellisesti ja etnologisesti hindulaiseen pukuun puettu Platonin ”Atlantis”.
Äsken mainittiin, että koska saari on purânoiden kertomuksissa yhä olemassa, noiden kertomusten täytyy olla vanhempia kuin 11 000 vuotta, mikä aika on kulunut Ðankha-dvîpan eli Atlantiksen Poseidoniksen häviämisestä. Mutta eikö ole mahdollista, että hindut olisivat tunteneet saaren vielä aiemmin? Kääntykäämme jälleen astronomisten todisteiden puoleen, jotka tekevät tämän aivan selväksi, jos oletetaan mainitsemamme adeptin tavoin että:
…siihen aikaan, kun kesäpäivänseisauksen koluuri sivuutti Plejadit, silloin Cor Leonis olisi ollut päiväntasaajan kohdalla. Kun Leijona oli kohtisuorassa Ceylonin saarella auringonlaskun aikaan, silloin Härkä olisi ollut kohtisuorassa Atlantiksen saarella keskipäivällä.
Tämä selittää ehkä, miksi singaleesit, [e408] Lankân râkshasoiden ja jättiläisten perilliset ja Simhan eli Leijonan suorat jälkeläiset yhdistettiin Shankha-dvîpaan eli Poseidonikseen (Platonin Atlantikseen). Kuten Mackeyn Sphinxiadissa on osoitettu, tämän on täytynyt tapahtua astronomisesti noin 23 000 vuotta sitten, jolloin ekliptikan kaltevuuden on täytynyt olla oikeastaan enemmän kuin 27 astetta, ja sen vuoksi Härän on täytynyt sivuuttaa ”Atlantis” eli ”Shankha-dvîpa”. Ja että niin oli, on selvästi todistettu. Kommentaarit sanovat:
Pyhä härkä Nandi tuotiin Bhâratasta Shankhaan tapaamaan Rishabhaa [Härkää] joka kalpassa. Mutta kun Valkoisen Saaren asukkaat [jotka polveutuivat alun perin Shveta-dvîpasta],[20] jotka olivat sekaantuneet pahuuden maan daityoihin [jättiläisiin], olivat tulleet mustiksi synnistä, silloin Nandi jäi pysyvästi Valkoiseen Saareen [eli Shveta-dvîpaan]. Neljännen maailman [rodun] asukkaat kadottivat AUMin.
Asburj (eli Azburj), olkoonpa se Teneriffan huippu tai ei, oli tulivuori, kun ”läntisen Atalan” (eli helvetin) vajoaminen alkoi, ja sieltä pelastuneet kertoivat tapahtumasta lapsilleen. Platonin Atlantis hävisi alhaalta päin veteen ja ylhäältä päin tuleen, sillä suuri vuori syöksi liekkejä yhtä mittaa. ”Onnettoman saaren raunioista jäi jäljelle pelkästään ’tulta syöksevä hirviö’.”
Kun kreikkalaisia jo syytetään siitä, että he ovat lainanneet hindulaisten kuvitelmia (Atalan) ja keksineet heiltä toisen (Atlantiksen), niin syytetäänkö heitä vielä siitä, että he ovat saaneet maantieteelliset käsitteensä ja luvun seitsemän heiltä?[21] Proklos sanoo:
Kuuluisaa Atlantista ei ole enää olemassa, mutta me voimme tuskin epäillä, etteikö se olisi aikoinaan ollut, sillä Marcellus, joka kirjoitti Etiopian oloista, sanoo, että sellainen suuri saari oli ollut muinoin ja sen todistavat ne, jotka laativat kaukaisen meren historian. Sillä he kertovat, että tuolloin Atlantin valtameressä oli seitsemän saarta, jotka oli pyhitetty Proserpinalle, ja niiden lisäksi kolme valtavan suurta saarta, jotka oli pyhitetty Plutolle… Jupiterille… ja Neptunukselle. Sitä paitsi viimeisen saaren (Poseidonis) asukkaat säilyttivät muiston atlanttilaisen saaren suunnattomasta koosta, josta heidän esi-isänsä olivat kertoneet, ja siitä kuinka tämä saari hallitsi monia ajanjaksoja kaikkia Atlantin meren saaria. Tästä saaresta voi kulkea toisiin suuriin saariin, jotka eivät ole kaukana [e409] mannermaasta, jonka lähellä oli todellinen meri.[22]
Nämä seitsemän dvîpaa, joita on virheellisesti sanottu saariksi, muodostivat Marcelluksen mukaan kuuluisan Atlantiksen rungon [kirjoittaa itse Wilford]… Näin ollen Atlantis on ilmeisesti vanha manner… Hirmumyrskyt hävittivät Atlantiksen [?]: tämän myöntävät purânatkin, joiden mukaan kauhistuttavan luonnonmullistuksen seurauksena katosi kuusi dvîpaa…[23]
Tässä on nyt annettu riittävästi todisteita pahimmankin epäilijän tyydyttämiseksi, mutta eksaktin tieteen tosiasioihin pohjaavia todisteita esitetään myös. Kuitenkaan eivät kokonaiset kirjatkaan riitä niille, jotka eivät näe tai kuule muuta kuin hyväksymiensä auktoriteettien silmin ja korvin.
Niinpä roomalaiskatoliset skoliastit opettavat, että ”anateemaa”, tuhoa, tarkoittava Hermonvuori Mizpethin maassa on sama kuin Armonin vuori. Tämän vakuudeksi he lainaavat usein Josefusta, joka vakuuttaa, että vielä hänen aikanaan sieltä löytyi päivittäin valtavan suuria jättiläisten luita.[24] Mutta tämä maa oli profeetta Balaamin maa, sen jota ”Herra rakasti suuresti”. Niin sekaisin olivat tosiasiat ja henkilöt näiden skoliastien aivoissa, että kun Zoharissa selitetään Balaamia inspiroineiden ”lintujen” tarkoittavan ”käärmeitä”, nimittäin viisaita ja adepteja, joiden koulussa hän oli oppinut ennustamisen salaisuuksia – käytetään tätäkin tilaisuutta todistamaan kuinka Hermonvuorella asui ”Pahan siivekkäät lohikäärmeet, joiden päällikkö on Samael” (juutalaisten Saatana).
”Näiden erämaassa sijaitsevaan Hermonvuoreen kytkettyjen epäpuhtaiden henkien luokse lähetettiin Israelin syntipukki, jota kutsuttiin niistä yhden (Azaz(y)el) mukaan.”[25]
Väitämme, ettei näin ole. Zoharissa on seuraava selitys magian harjoittamisesta, jota kutsutaan heprean kielessä nahashimiksi eli ”käärmeiden työksi”. Se sanoo: ”Sitä kutsutaan nahashimiksi, koska maagikot [käytännön kabbalistit] toimivat alkuperäisen käärmevalon ympäröiminä. Tämän he tajuavat taivaan loistavana vyöhykkeenä, jonka myriadit pikku tähdet muodostavat”[26]… mikä tarkoittaa yksinkertaisesti astraalivaloa, joksi sitä kutsuivat martinistit, Éliphas Lévi ja nykyään kaikki aikamme okkultistit.[27]
__________
”KIROUS” FILOSOFISESTA NÄKÖKULMASTA KATSOTTUNA
Edellä esitetyt SALAISEN OPIN opetukset täydennettyinä yleismaailmallisin traditioin ovat jo varmasti osoittaneet, että Brâhmanat ja purânat sekä Gâthat ja muut mazdalaiset kirjoitukset aina [e410] egyptiläisiin, kreikkalaisiin ja roomalaisiin ja lopuksi juutalaisiin pyhiin kirjoituksiin asti ovat kaikki samaa alkuperää. Mitkään niistä eivät ole tarkoituksettomia ja perusteettomia kertomuksia, jotka olisi keksitty houkuttelemaan tietämätöntä rahvasta. Kaikki ovat allegorioita, joiden tarkoitus on esittää enemmän tai vähemmän mielikuvituksellisesti verhottuna suuria totuuksia, jotka on poimittu samojen esihistoriallisten perimätietojen vainioilta. Tila estää meitä näissä kahdessa teoksessa perehtymästä yksityiskohtaisemmin neljään meitä edeltäneeseen Rotuun. Mutta meidän on vielä valaistava muutamia tosiasioita, ennen kuin tutkijalle selostetaan viidennen (arjalaisen) ihmiskunnan psyykkisen ja henkisen kehityksen historia suoraan vedenpaisumusta aikaisemmista esi-isistä ja ennen kuin osoitetaan sen yhteydet kaikkiin muihin samasta rungosta kasvaneisiin sivuhaaroihin. Koko muinaisen kirjallisuusmaailman ja myöhempien aikojen monien filosofien ja tiedemiesten intuitiivisten pohdiskelujen pohjalta on osoitettu, että esoteerisen oppimme periaatteita vahvistavat pääteltävissä olevat samoin kuin selvät todisteet lähes jokaisessa tapauksessa. Eivät ”legendaariset” jättiläiset eivätkä kadonneet mantereet tai liioin edeltävien rotujen kehitys ole aivan perusteettomia kertomuksia. Tämän teoksen lopussa olevassa liitteessä tullaan näyttämään, kuinka tiede on ollut useammin kuin kerran kykenemätön puolustautumaan, ja toivottavasti voimme myös näyttää toteen, kuinka aiheettomia ovat epäluulot luonnon pyhien lukujen ja meidän numerotietojemme suhteen yleensä.[28]
Sitä ennen on vielä jäljellä yksi tehtävä: on paljastettava kaikkein vaarallisin teologinen dogmi – KIROUS, jonka alaisena ihmiskunnan sanotaan kärsineen aina siitä saakka, kun Aadamin ja Eevan oletettu tottelemattomuus tapahtui Edenin puutarhassa.
Ihmisen luovat voimat olivat lahja jumalalliselta viisaudelta eivätkä seuraus synnistä. Tämä käy selvästi ilmi Jehovan paradoksaalisesta käyttäytymisestä, kun hän ensin kiroaa Aadamin ja Eevan (eli ihmiskunnan) oletetun rikoksen vuoksi ja sitten siunaa ”valitun kansansa” sanomalla: ”Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa.”[29] Kirousta ei tuonut ihmiskunnalle neljäs Rotu, sillä suhteellisen synnitön kolmas Rotu, ennen vedenpaisumusta elänyt vielä jättimäisempi suku, oli hukkunut samalla tavalla. Näin ollen vedenpaisumus ei ollut rangaistus, vaan yksinkertaisesti aikakaudellisen, geologisen lain esiintyminen. Eikä KARMAN kirous langennut heille luonnolliseen yhdyntään ryhtymisestä, koska koko älytön eläinmaailma tekee niin oikeina aikoinaan, vaan luovan voiman väärinkäytöstä, jumalallisen lahjan häpäisemisestä ja elämännesteen tuhlaamisesta ainoastaan eläimellisen persoonallisuuden tyydyttämiseen. Kun Genesiksen kolmas luku ymmärretään oikein, sen todetaan viittaavan Aadamiin ja Eevaan, jotka olivat olemassa kolmannen Rodun loppuessa ja neljännen Rodun alkaessa. Alussa synnytys oli naiselle yhtä helppo kuin koko eläinkunnalle. Luonnon tarkoitus ei koskaan ollut, että naisen pitäisi synnyttää pienokaisensa ”tuskalla”. Mutta myöhemmin [e411] neljännen Rodun kehitysaikana syntyi vihamielisyys sen siemenen ja ”käärmeen” siemenen välille, karman ja jumalallisen viisauden siemenen eli tuotteen. Sillä naisen eli sukupuolisen himon siemen murskasi viisauden ja tiedon hedelmän siemenen muuttamalla lisääntymisen pyhän mysteerin eläimelliseksi tyydyttämiseksi. Tästä syystä karma pani atlantislaisen rodun tottelemaan muuttamalla vähitellen ihmiskunnan neljännen Rodun koko luonnon fysiologisesti, moraalisesti, ruumiillisesti ja mentaalisesti,[30] kunnes ihminen, oltuaan kolmannessa Rodussa eläinkunnan terve kuningas, muuttui viidennessä eli meidän Rodussamme avuttomaksi, risatautiseksi olennoksi ja on nyt tullut maapallon parhaimmaksi rakenteellisten ja perinnöllisten tautien edustajaksi ja on kaikista eläimistä tietoisesti ja harkitusti eläimellisin.[31]
Tämä on todellinen KIROUS fysiologisesta näkökulmasta, ja kabbalistisessa esoterismissa sitä ei juuri muulta kannalta käsitelläkään. Tältä kannalta katsottuna kirous on kiistaton, sillä se on ilmeinen. Älyllinen kehitys edetessään käsi kädessä fyysisen kehityksen kanssa on varmasti ollut kirous eikä siunaus, lahja, ja sitä jouduttivat ”viisauden herrat”, jotka olivat vuodattaneet ihmisen manakseen oman henkensä ja olemuksensa raikkaan kasteen. Jumalallinen titaani on siis kärsinyt turhaan. Onkin melkein halukas valittamaan tätä ihmiskunnalle osoitettua hyväntekeväisyyttä ja haikailemaan niitä päiviä, joita Aiskhylos kuvaa havainnollisesti Kahlehditussa Prometheuksessa, kun ensimmäisen titaanisen kauden (joka seurasi hartaan Kandun ja Pramlochân eteeristä ihmistä) lopulla syntyvää, fyysistä, yhä älytöntä ja (fysiologisesti) tunnotonta ihmiskuntaa kuvataan näin –
Alussa katsoessaan turhaan katsoivat,
kuunnellen eivät kuulleet, vaan kuin uninäyt
elämän pitkän ajan kaiken sotkivat
sekaisin, umpimähkään. (säkeet 447-450)[32]
Vapauttajamme, Agnishvâtta ja muut jumalalliset ”liekin ja viisauden pojat” (joita kreikkalaiset personoivat Prometheuksessa[33]) voivat hyvin [e412] jäädä huomaamattomiksi ja kiitosta vaille kiittämättömässä ihmissydämessä. Totuutta tuntematta voimme heidät epäsuorasti kirotakin Pandoran lahjastaan, mutta tulla julistetuksi papiston suulla PAHOIKSI on liian painava karma ”Hänelle”, joka – kun Zeus ”paloi halusta” hävittää koko inhimillinen rotu – ”uskalsi yksinään” pelastaa ”tuon kuolevan rodun” häviöltä eli niin kuin kärsivä titaani sanoo:
…murskaantumasta, joutumasta Haadekseen.
Sen vuoksi minua nämä piinat raastavat,
tuskaisat kärsiä ja nähdä kauheat.
Kun säälin kuolevaisia… (säkeet 237-240)
Tähän kuoro esittää asiaan kuuluvasti:
Annoitkin heille silloin suurta lohtua. (säe 253)
Prometheus vastaa:
Ja enemmänkin: tulen heille lahjoitin.
KUORO: Siis ihmisillä on nyt tuli leimupää?
PROM: Ja tuhat taitoa he siitä oppivat. (säe 254-256)
Mutta taidot, joilla tätä tulta on kehitetty, ovat muuttaneet sen suurimmaksi kiroukseksi: eläimellinen aines ja tietoisuus sen omistamisesta on muuttanut ajoittaisen vaiston jatkuvaksi eläimellisyydeksi ja aistillisuudeksi.[34] Ja tämä kirous riippuu ihmiskunnan yllä kuin paariliina. Tästä kehittyy vapaan tahdon vastuullisuus. Titaaniset intohimot edustavat ihmiskunnan pimeimpiä puolia. ”Alempien intohimojen ja halujen kyltymättömyys esiintyy täydessä mahdissaan, koska se itsevarmassa röyhkeydessään kieltäytyy noudattamasta lain rajoituksia.”[35]
Kun Prometheus oli, Platonin Protagoraksen[36] mukaan, varustanut ihmisen tuolla ”viisaudella joka edistää fyysistä hyvinvointia”, vaikka manaksen alempi aspekti eli eläimellinen puoli (kâma) jäikin muuttumattomaksi, [e413] niin ”puhtaan mielen, taivaan ensimmäisen lahjan” (Aiskhylos) sijasta luotiin tyydyttämättömän halun, murheen ja epätoivon ikuinen korppikotka, joka oli kytketty ”unenkaltaiseen heikkouteen, joka kahlehtii kuolevaisten sokean rodun” siihen päivään asti, kunnes taivaan lähettämänä pelastajana Herakles vapauttaa Prometheuksen.
Kristityt – varsinkin roomalaiskatolilaiset – ovat yrittäneet tehdä tästä näytelmästä ennustuksen tulevasta Kristuksesta. Suurempaa virhettä voitaisiin tuskin tehdä. Todellinen teosofi, joka etsii jumalallista viisautta ja palvelee ABSOLUUTTISTA täydellisyyttä – tuntematonta jumaluutta, joka ei ole Zeus eikä Jehova – vastustaa tuollaista ajatusta. Viitaten kaukaiseen menneisyyteen hän voi osoittaa, ettei perisyntiä ole koskaan ollut olemassa, vaan on ollut ainoastaan fyysisen älyn väärinkäyttöä, kun eläimellinen puoli on hallinnut psyykkistä puolta ja nämä molemmat ovat sammuttaneet hengen valon. Hän sanoo: ”Kaikki te, jotka osaatte lukea rivien välistä, tutkia muinaista viisautta vanhoista draamoista, intialaisista ja kreikkalaisista, lukekaa huolellisesti juuri edellä mainittua Kahlehdittua Prometheusta, jota esitettiin Ateenan teattereissa 2400 vuotta sitten.” Tämä myytti ei kuulu Hesiodokselle eikä Aiskhylokselle, vaan, kuten Bunsen sanoo, se ”on vanhempi kuin itse helleenit”, sillä se kuuluu todellakin inhimillisen tajunnan aamunkoittoon. Ristiinnaulittu titaani personoi vertauskuvallisesti kollektiivista logosta, ”sotajoukkoa”, ja ”viisauden Herroja” eli TAIVAALLISTA IHMISTÄ, joka on ruumiillistunut ihmiskuntaan. Niinpä hänen nimensäkin Pro-me-theus, joka tarkoittaa ”se joka näkee eteensä” eli tulevaisuuteen, osoittaa,[37] että hänen ihmiskunnalle opettamiensa taitojen joukossa ei psykologinen ymmärrys ollut vähin. Sillä niin kuin hän valittaa Oceanuksen tyttärille:
Ennustustaidon monet tavat osoitin,
erotin ensi kerran unet, jotka valveilla
tulevat toteutumaan…
opastin siten taitoon monimutkaiseen…
Ihmisten kaikki taidot soi Prometheus. (säkeet 484-506)
[e414] Jättäkäämme hetkeksi pääaiheemme syrjään ja pysähtykäämme katsomaan tämän vanhimman ja paljon ajatuksia herättävän sekä perimätietoon perustuvan allegorian salaista merkitystä. Ja koska se liittyy suoraan varhaisrotuihin, kyseessä ei olekaan todellinen asiasta poikkeaminen.
Aihe Aiskhyloksen trilogiaan, josta kaksi osaa on kadonnut, on tuttu kaikille sivistyneille lukijoille. Puolijumala ryöstää jumalilta (elohimeiltä) heidän salaisuutensa – luovan tulen mysteerin. Tämän pyhäinhäväistyksen vuoksi KRONOS[38] nujertaa Prometheuksen ja antaa hänet Zeukselle, ihmiskunnan ISÄLLE ja luojalle, joka oli tahtonut pitää ihmisen älyllisesti sokeana ja eläimellisenä; persoonalliselle jumaluudelle, joka ei näe IHMISTÄ ”niin kuin yhtenä meistä”. Tästä syystä Prometheus, ”tulen ja valon antaja” kahlitaan Kaukasus-vuoreen ja tuomitaan koviin kärsimyksiin. Mutta kolminainen Fates (karma), jonka käskystä – niin kuin titaani sanoo – Zeus:
Ei hänkään saata kohtaloaan paeta (säe 518)
– määrää, että tämä kidutus ei lakkaa ennen kuin Zeuksen poika –
Ja kuka riistää vallan sauvan häneltä? (säe 768)
……………………………
Sen tekee kerran sinun [Io’n] jälkeläisesi. (772)
– on syntynyt. Tämä ”poika” vapauttaa Prometheuksen (kärsivän ihmiskunnan) omasta kohtalokkaasta lahjastaan. Hänen nimensä on ”Hän joka on tuleva….”
Näiden muutamien rivien nojalla, jotka kuten kaikki allegoriset lauseet voidaan tulkita melkein miten tahansa, nimittäin niiden sanojen perusteella, jotka Prometheus lausuu Iolle, Inakhoksen tyttärelle, jota Zeus vainoaa – jotkut katoliset kirjoittajat ovat muovailleet koko ennustuksen. Ristiinnaulittu titaani sanoo:
ja suuri ihme: tammet, jotka puhuvat.
Selvästi, epäämättömästi humisten
Ne tervehtivät sinua ja kutsuivat
Zeuksen kuuluisaksi puolisoksi.
. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . (832-834)
. . . vain koskettaen lempeällä kädellään
Ja poika, jonka synnytät, saa nimekseen
muistoksi tästä Epafos – ”Zeuksen kosketus”.
Tuo tumma poika… (850-852)
Tätä pitävät useat fanaatikot – des Mousseaux ja de Mirville [e415] muiden muassa – selvänä ennustuksena. Io ”on Jumalan äiti”, meille kerrotaan, ja ”tumma Epafos” on Kristus. Mutta viimeksi mainittu ei ole syössyt isäänsä valtaistuimelta, paitsi metaforisesti, jos tuona ”isänä” on pidettävä Jehovaa. Eikä kristittyjen Vapauttaja syössyt isäänsä alas Haadekseen. Prometheus sanoo säkeessä 907, että Zeus nöyryytetään vielä, kun aikoo:
…….tuohon avioon,
joka sortaa hänet perikatoon mahdistaan
ja vallastaan. Ja silloin täysin toteutuu
kirous, jonka Kronos, hänen isänsä... julisti...[39]
Ja siksi istukoon nyt vallan huipulla
rauhassa, pelkäämättä; luottakoon hän vain
taivaissa kumajavaan ukonjyrinään,
salaman nuolta pyöritelköön käsissään.
Ei mikään niistä pysty häntä auttamaan,
kun sietämätön häpeä ja tuho lyö.... (säkeet 907-918)
”Tumma Epafos” oli Dionysos-Sabazios, Zeuksen ja Demeterin poika sabasialaisissa mysteereissä, joiden aikana ”jumalien isä” ottaen käärmeen muodon siitti Demeterille Dionysoksen eli Aurinko-Bacchuksen. Io on kuu ja samalla myös uuden rodun EEVA, ja niin on Demeter – tässä tapauksessa. Prometheus-myytti on todella ennustus, mutta se ei koske mitään syklisiä vapauttajia, jotka ovat esiintyneet aikakausittain eri maissa ja eri kansojen keskuudessa niiden kehitysvaiheissa. Se viittaa viimeiseen niistä syklisistä mysteereistä, joissa ihmiskunta siirryttyään eteerisestä kiinteään fyysiseen tilaan, henkisestä fysiologiseen lisääntymiseen, kulkee nyt eteenpäin syklin vastakkaisella kaarella kohti tuota alkuperäisen tilansa toista vaihetta, jolloin nainen ei tiennyt mitään miehestä ja ihmisjälkeläiset luotiin eikä synnytetty.
Tämän tilan tulee ihminen ja koko maailma saavuttamaan, kun se keksii ja todella ymmärtää ne totuudet, jotka piilevät tuossa sukupuolten suuressa ongelmassa.
[Se] on oleva kuin ”valo, joka ei ole koskaan loistanut meren eikä maan yllä”, vaan tulee ihmisille Teosofisen Seuran kautta. Tämä valo on johtava ihmiskunnan todelliseen henkiseen intuitioon. Silloin (kuten kerran sanottu kirjeessä eräälle teosofille) on maailmassa oleva buddhojen ja kristusten rotu, sillä silloin on keksitty, että yksilöillä on omassa vallassaan, synnyttävätkö he Buddhan kaltaisia lapsia vai – demoneja. Kun tuo tieto tulee, kaikki dogmaattiset uskonnot ja niiden mukana demonit kuolevat.[40]
Jos kiinnitämme huomiota allegorian jaksolliseen kehitykseen ja sankarien luonteeseen, niin salaisuus on ratkaistavissa. KRONOS [Khronos] on tietysti ”aika” syklisessä merkityksessä. Se nielaisee lapsensa – [e416] eksoteeristen dogmien persoonalliset jumalat mukaan luettuina. Zeuksen asemesta se on nielaissut hänen kivisen kuvansa, mutta symboli on kasvanut ja vain ihmisen mielikuvituksessa kehittynyt, koska ihmiskunta oli tulossa alaspäin ainoastaan kohti fyysistä ja älyllistä – eikä henkistä – täydellisyyttä. Kun se on edistynyt yhtä pitkälle henkisessä kehityksessä, Kronos ei ole enää petettävissä. Kivikuvan sijasta se tulee nielaisemaan itse antropomorfisen kuvitelman, koska viisauden käärme, jota sabasialaisissa mysteereissä edustaa antropomorfoitu logos, henkisten ja fyysisten voimien liitto, on silloin synnyttänyt ajassa (Kronos) jälkeläisen – Dionysos-Bacchuksen eli ”tumman Epafoksen”, ”mahtavan”, rodun joka tulee syöksemään hänet vallasta. Missä hän tulee syntymään? Ennustuksissaan Iolle Prometheus jäljittää hänen alkuperänsä ja synnyinpaikkansa. Io on synnyttämisen kuujumalatar – sillä hän on Isis ja hän on Eeva, suuri äiti.[41] Hän selostaa (rodullisten) vaellusten polut niin hyvin kuin sanat voivat sen tehdä. Hänen on jätettävä Eurooppa ja mentävä Aasian mantereelle, missä hän saapuu Kaukasuksen korkeimmalle vuorelle (säe 719). Titaani kertoo hänelle:
Mannerten rajavirran ylitse siis käyt
Ja kuljet kohti päivännousun loimua (s. 790-791)
että hänen on matkustettava itään ohitettuaan ”Kimmeriläisen Bosporoksen” ja ylitettävä se, mikä on ilmeisesti Volga sekä nykyinen Astrakan Kaspian meren rannalla. Tämän jälkeen hänellä on edessään rajut pohjoiset tuulenpuuskat ja hän matkustaa sinne yli ”arimaspien sotajoukon” maan (Herodotoksen Skyytiasta itään) –
kultaisen Pluton-virran juoksun varsilla. (s. 805-806)
jonka professori Newman ihan oikein arvelee tarkoittaneen [e417] Uralia, koska Herodotoksen arimaspit olivat ”tämän kultamaan tunnettuja asukkaita”.
Mutta sitten tulee säkeiden 807 ja 812 välissä arvoitus kaikille eurooppalaisille tulkitsijoille. Titaani sanoo:
Vältä siis näitä [arimaspeja ja gryypejä].
Sitten saavut kaukaiseen
maan kolkkaan, mustan heimon luokse, auringon
lähteiden maahan, missä virtaa Aithiops.
Seuraa sen rantaa siksi kunnes ennätät
paikalle, missä syöksyy putouksena
Bybloksen vuoristoista Niilin pyhä vuo (s. 807-812).
Täällä oli Ion määrä löytää itselleen ja pojilleen siirtokunta. Nyt meidän on katsottava, kuinka tämä kohta tulkitaan. Ion on matkustettava itään, kunnes hän tulee Aithiops-joelle, jota hänen on seurattava, kunnes se laskee Niiliin – tästä johtuu hämmennys. ”Muinaisten kreikkalaisten maantieteellisten teorioiden mukaan”, sanoo Prometheus Bound -version tekijä,
Tämän ehdon täyttää Indus. Arrianos (vi, i) mainitsee, että Aleksanteri Suuri valmistautuessaan purjehtimaan alas Indus-virtaa (nähtyään siellä krokotiileja, joita hän ei ollut nähnyt missään muualla kuin Niilillä…) luuli löytäneensä Niilin lähteet. Hän arveli, että Niili lähti jostakin kohtaa Intiaa ja virtasi monen autiomaan läpi kadottaen siten Indus-nimensä. Seuraavaksi…se virtasi läpi asutun maan, ja noiden osien etiopialaiset[42] samoin kuin myöhemmin egyptiläiset kutsuivat sitä Niiliksi. Vergilius toistaa neljännessä Georgicassaan saman vanhan virheen.[43]
Aleksanteri ja Vergilius ovat voineet suuresti erehtyä maantieteellisissä määritelmissään, mutta Prometheuksen ennustus on oikeassa ainakin esoteerisessa mielessä. Kun jotakin rotua kuvataan symbolisesti ja sen historiallisia tapahtumia esitetään allegorisesti, sen personoituman matkareitiltä ei pitäisi odottaa mitään topografista tarkkuutta. Nyt on kuitenkin niin, että ”Aithiops”-joki on varmasti Indus ja se on myös Nîla eli Nîlâ. Tuo virta on syntynyt Kailâsa- (taivaan) vuorilla, jumalien asunnoissa – 6700 metriä merenpinnan yläpuolella. Se on Aithiops-joki, ja niin sitä kutsuivat kreikkalaiset kauan ennen Aleksanterin aikoja, koska sen rantamia Attockista Sindiin[44] asti asuttivat heimot, joita kutsuttiin itäetiopialaisiksi. Intialaiset ja egyptiläiset olivat kaksi sukulaiskansaa ja itäetiopialaiset – mahtavat rakentajat – olivat tulleet Intiasta, niin kuin on toivottavasti riittävän hyvin todistettu Hunnuttomassa Isiksessä.[45]
Miksi eivät siis Aleksanteri ja jopa oppinut Vergilius voineet käyttää sanoja Niili eli Neilos puhuessaan Induksesta, koska se on yksi sen nimistä? Vielä tänäkin päivänä tuota jokea kutsutaan Kalabaghin tienoilla nîlaksi (sininen) ja Nîlâksi, ”siniseksi virraksi”. Siellä sen vesi on niin tummansinistä, että sille annettu sinisen virran nimi siirtyi jo ammoisina aikoina [e418] eräälle pienelle kaupungille sen rannalla. Ilmeisesti Arrianus on kirjoituksissaan Aleksanterin aikoja paljon myöhemmin ja tuntematta Induksen nimeä tietämättään panetellut kreikkalaista valloittajaa. Eivätkä nykyiset historioitsijamme ole yhtään viisaampia päätelmissään. Sillä he perustelevat useimmat summittaiset selityksensä pelkillä näennäisyyksillä, kuten heidän muinaiset kollegansa aina tekivät vanhoina aikoina, kun heidän käytössään ei vielä ollut tietosanakirjoja.
Ion, tuon ”lehmänsarvisen neidon”, rotu on siis yksinkertaisesti ensimmäinen etiopialainen uranuurtajarotu, jonka Io toi Indukselta Niilille (joka sai nimensä emävirtansa muistoksi Intiasta lähteneiltä siirtolaisilta[46]). Sillä eikö Prometheus sanokin Iolle,[47] että pyhä Neilos (jumala, ei joki) –
”Se johtaa tiesi suiston kolmikulmioon” – nimittäin Niilin deltaan, missä hänen poikansa ovat ennalta määrätyt perustamaan – …. ”kauas siirtokunnan…” (säkeet 813-815).
Täällä on syntyvä uusi rotu (egyptiläiset), ja ”naisellinen rotu”, joka, ”viidennessä polvessa” tummasta Epafoksesta –
Viisikymmentä yhteensä, Argokseen saapuu jälleen (853).
Sitten yksi näistä viidestäkymmenestä neitsyestä rakkaudessa pettää ja –
. . .Kuningassuvun perustaa hän Argokseen
. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
Vaan tästä siemenestä tulee syntymään
myöhemmin maineikas ja uljas jousimies:
hän päästää minut tuskistani vapaaksi. (869-872)
Milloin tämä sankari tulee esiin, titaani ei sitä paljasta, sillä kuten hän huomauttaa:
Vaan veisi pitkän ajan selittää (875).
Mutta ”Argos” on Arghya-Varsha, vanhojen hierofanttien juomauhrin maa, josta ilmestyy ihmiskunnan pelastaja, nimitys, joka annettiin myöhemmin sen naapurille, Intialle – entisajan Âryâvartalle.
Että aihe muodosti osan sabasialaisista mysteereistä, käy selville useiden muinaisten kirjailijoiden teoksista, kuten Ciceron[48] ja Klemens Aleksandrialaisen.[49] Viimeksi mainitut kirjailijat ovat ainoita, jotka ilmaisevat sen todellisen syyn, miksi ateenalaiset syyttivät Aiskhylosta pyhäinhäväistyksestä ja tuomitsivat hänet kivitettäväksi kuoliaaksi. He sanovat, että koska Aiskhylos oli vihkimätön, hän oli häpäissyt mysteerit paljastamalla ne trilogioissaan julkisella näyttämöllä.[50] Mutta hän olisi saanut saman tuomion, vaikka hän olisi ollut vihitty – niin kuin hänen on täytynytkin olla, koska muuten hänellä, kuten Sokrateellakin, olisi täytynyt olla daimoni paljastamassa hänelle allegorisen vihkimysnäytelmän pyhiä salaisuuksia. Missään tapauksessa tuo ”kreikkalaisen tragedian isä” ei keksinyt Prometheuksen ennustusta, sillä hän ainoastaan toisti näyttämöllisesti sen, mitä papit esittivät Sabasian MYSTEERIJUHLASSA.[51] Viimeksi mainittu on kuitenkin yksi vanhimmista pyhistä juhlista, joiden alkuperää historia ei tunne. Mytologit yhdistävät ne Mithraksen (joissakin vanhoissa monumenteissa Sabaziokseksi kutsuttu Aurinko) kautta Jupiteriin ja Bacchukseen. Mutta ne eivät missään tapauksessa olleet kreikkalaisten omaisuutta, vaan ovat peräisin ammoisilta ajoilta.
Murhenäytelmän kääntäjä ihmettelee, kuinka Aiskhylos saattoi syyllistyä sellaiseen ”ristiriitaisuuteen Zeuksen luonteessa, niin kuin on kuvattu Kahlehditussa Prometheuksessa ja muissa draamoissa”.[52] Tämä johtuu siitä, että Aiskhylos samoin kuin Shakespeare oli ja on aina oleva aikakausien älyllinen ”sfinksi”. Zeuksen, kreikkalaisen ajattelun abstraktin jumaluuden, ja Olympian Zeuksen välillä on syvä kuilu. Viimeksi mainittu ei mysteereissä edustanut sen korkeampaa prinsiippiä kuin inhimillisen fyysisen älyn alinta aspektia – manaksen ja kâman yhtymää. Prometheus – sen jumalallisen aspektin [manaksen] sulautuessa ja noustessa buddhiin – oli jumalallinen sielu. Zeus oli inhimillinen sielu eikä yhtään enempää, esiintyen aina antautumassa alemmille himoilleen – kateellinen Jumala, kostonhimoinen ja julma egotismissaan eli ITSERAKKAUDESSAAN. Tästä syystä Zeus esitetäänkin käärmeenä – ihmisen älyllisenä kiusaajana – joka kuitenkin syklisen kehityksen kuluessa synnyttää ”ihmisvapauttajan”, Aurinko-Bacchuksen eli ”Dionysoksen”, joka on enemmän kuin ihminen.
Dionysos on sama kuin Osiris, Krishna ja Buddha (taivaallinen viisas) ja tuleva (kymmenes) avatâra, henkinen, loistava Khristos, joka on vapauttava kärsivän Khrestoksen (ihmiskunnan eli Prometheuksen joka on koetuksella). Tämä tulee tapahtumaan kali-yugan lopussa, sanovat brahmalaiset ja buddhalaiset legendat, joita toistavat zoroasterilaiset ja nyt kristilliset opetukset (viimeksi mainitut ainoastaan satunnaisesti). Vasta Kalki-Avatâran eli Saoshyantin ilmestymisen jälkeen on ihminen syntyvä naisesta ilman syntiä. Silloin tulevat hindujen jumaluus Brahmâ, zoroasterilaisten Ahuramazda (Ormazd), kreikkalais-olympialainen Don Juan, Zeus, israelilaisten kateellinen, katuva, julma heimojumala Jehova ja kaikki niiden kaltaiset inhimillisen mielikuvituksen luomat jumalat yleismaailmallisessa pantheonissa häviämään ja haihtumaan ilmaan. Niiden mukana häviävät niiden varjot, kaikkien noiden jumaluuksien pimeät puolet, jotka esitetään aina eksoteerisissa kertomuksissa niiden ”kaksoisveljinä” ja kaksoisolentoina; niiden omat heijastukset maan päällä – esoteerisessa filosofiassa. Ahrimanit ja tyfonit, samaelit ja saatanat on kaikki syösty vallasta tuona päivänä, kun jokainen pimeä paha intohimo kukistetaan.
Luonnossa vallitsee yksi ikuinen laki, joka pyrkii aina tasoittamaan vastakkaisuuksia ja synnyttämään lopullista harmoniaa. Johtuen tästä henkisen kehityksen laista, joka syrjäyttää fyysisyyden ja puhtaan älyllisyyden, ihmiskunta tulee vapautumaan vääristä jumalistaan ja huomaa lopulta olevansa ITSENSÄ PELASTAMA.
Lopullisesti paljastettuna vanha Prometheus-myytti – jonka prototyyppejä ja vastaavuuksia on löydettävissä jokaisesta vanhasta teogoniasta – on yleispätevä juuri sen vuoksi, että se on niin lähellä inhimillisen fyysisen elämän rajaa fyysisen pahan ilmennyksineen. KRONOS on ”aika”, jonka ensimmäinen laki ilmenee siinä, että evoluutioprosessin peräkkäisten ja harmonisten vaiheiden sarjaa syklisen kehityksen aikana olisi ehdottomasti suojeltava – ja luonnoton kasvu kaikkine siitä aiheutuvine seurauksineen ankarasti rangaistava. Luonnolliseen kehitysohjelmaan ei kuulunut, että ihminen – korkeampana eläimenä – olisi tullut heti – älyllisesti, henkisesti ja psyykkisesti – puolijumalaksi maan päällä, samalla kun hänen fyysinen vartalonsa jäisi heikommaksi, avuttomammaksi ja hauraammaksi kuin muiden suurten nisäkkäiden ruumiit. Vastakohta on liian irvokas ja räikeä, ja maja aivan liian arvoton sen sisällä asuvalle jumalalle. Prometheuksen lahja muuttui siten KIROUKSEKSI – vaikka sen tiesivät ja näkivät ennalta tuota henkilöä personoivat JOUKOT, niin kuin hänen nimensä osoittaa.[53] Tässä juuri on samalla kertaa sen synti ja pelastus. Sillä se joukko, joka karmansa eli nemesiksen johdosta ruumiillistui osaan ihmiskuntaa, piti parempana kärsiä vapaana ja älyllisesti itsetietoisena tuskaa ja jopa kidutusta – ”kun myriadittain aikaa vierii” – kuin passiivisena orjuudessa nauttia tyhjästä typerästä vaistomaisesta autuudesta. Tietoisena siitä, että tällainen ruumiillistuma oli ennenaikainen eikä kuulunut luonnon ohjelmaan, uhrasi taivaallinen joukko, ”Prometheus”, silti itsensä auttaakseen siten ainakin osaa ihmiskunnasta.[54] Mutta pelastaessaan ihmisen mentaalisesta pimeydestä se pani hänen kannettavakseen itsetietoisuuden tuskan omasta vastuullisuudestaan – vapaan tahdon seurauksen – ja sen ohella kaikki vaivat, joiden perillisiä kuolevaiset ihmiset ovat. Nämä tuskat Prometheus otti kestääkseen, koska tuo joukko tuli tästä lähtien sopimaan sille valmistettuun majaan, vaikka se ei vielä tässä muodostusvaiheessa ollut valmis.
Kun henkinen kehitys ei voinut pysyä fyysisen kehityksen rinnalla, koska sen homogeenisuus rikkoutui, lahjasta tuli pahan pääsyy ellei peräti sen alku.[55] Korkeasti filosofinen on se allegoria, jossa kuvataan kuinka KRONOS kiroaa Zeuksen siksi, että tämä oli syössyt hänet valtaistuimelta (Saturnuksen ”kultaisena” varhaisaikana, kun kaikki ihmiset olivat puolijumalia) ja luonut tilalle heikon ja avuttoman fyysisen ihmisrodun, jättäen Zeuksen kostolle alttiiksi syyllisen, joka anasti jumalilta niiden luomisoikeuden ja siten kohotti ihmisen heidän tasolleen älyllisesti ja henkisesti. Prometheuksen tapauksessa Zeus edustaa alkuaikaisten alkuunpanijoiden, PITAROIDEN, ”isien”, joukkoa, jotka loivat ihmisen tajuttomaksi ja älyttömäksi, kun taas jumalalliset titaanit vastaavat henkisiä luojia, devoja, jotka ”lankesivat” synnytykseen. Edelliset ovat henkisesti alempia, mutta fyysisesti vahvempia kuin prometheuslaiset, mistä syystä viimeksi mainitut joutuivat tappiolle. ”Alempi joukko, jonka työn titaani turmeli ja siten teki tyhjiksi Zeuksen suunnitelmat”, oli täällä maan päällä omassa piirissään ja omalla toimintatasollaan, kun taas ylempi joukko oli karkotettu taivaasta ja joutunut aineen kahleisiin. He (alempi ”joukko”) hallitsivat kaikkia kosmisia ja alempia titaanisia voimia. Korkeammalla titaanilla oli ainoastaan älyllinen ja henkinen tuli. Tätä murhenäytelmää Prometheuksen taistelusta Olympian tyrannin ja despootin, aistillisen Zeuksen kanssa näemme näyteltävän joka päivä nykyisen ihmiskunnan keskuudessa: alemmat himot kahlehtivat korkeammat pyrkimykset aineen kallioon synnyttäen monessa tapauksessa surun, tuskan ja katumuksen korppikotkan. Jokaisessa tällaisessa tapauksessa nähdään yhä Jumala –
Näette kahlitun ja kurjan jumalan,
Zeuksen vihollisen, jota vihaamaan
ovat nousseet kaikki. . . (118-119)
jolta on riistetty jopa Prometheuksen korkein lohdutus tämän kärsiessä uhrautuessaan –
koska rakastin liikaa ihmisiä (122)
koska jumalallinen titaani on epäitsekkyyden liikuttama, mutta kuolevaisen ihmisen kiihottimena on pääasiallisesti itsekkyys.
Nykyajan Prometheuksesta on nyt tullut Epi-metheus, ”joka näkee vasta tapahtuman jälkeen”, koska edellisen universaali ihmisrakkaus on kauan sitten alentunut itsekkyydeksi ja itsepalvonnaksi. Ihmisestä on jälleen tuleva entinen vapaa titaani, mutta ei ennen kuin syklinen kehitys on taas saattanut ennalleen hänen kahden luontonsa rikkoutuneen harmonian – maallisen ja jumalallisen. Tämän jälkeen hänestä tulee läpäisemätön alemmille titaanisille voimille, haavoittumaton persoonallisuudessaan ja kuolematon yksilöllisyydessään. Tämä ei voi tapahtua ennen kuin kaikki eläimellinen aines on poistunut hänen luonteestaan. Kun ihminen ymmärtää, että ”Deus non fecit mortem”,[56] vaan että hän on sen itse luonut, hänestä tulee jälleen Prometheus ennen lankeemusta.
Prometheuksen täydellisen symboliikan ja tuon kreikkalaisen myytin alkuperän osalta lukijaa kehotetaan tutustumaan tämän teoksen II kirjaan.[57] Siinä esitetään – tämän osan eräänlaisena täydennyksenä – lisätietoja niiden oppien osalta, jotka ovat kaikkein ristiriitaisimpia ja kyseenalaisimpia. Tämä teos poikkeaa niin paljon teologian ja nykyajan tieteen hyväksymistä perusteista, ettei pidä laiminlyödä mitään todistetta, joka pyrkii osoittamaan, että nämä auktoriteetit ovat usein anastaneet niille kuulumattoman arvovallan.
__________
[e423]
LISÄKATKELMIA KOMMENTAARISTA
XII SÄKEISTÖN SÄKEISIIN
Käsikirjoitus, josta nämä lisäselitykset on otettu, kuuluu ryhmään, jonka nimi on Ltung-bshags sangs-rgyas smon-lam eli ”Kertomuksia kolmestakymmenestäviidestä tunnustusbuddhasta”, niin kuin niitä eksoteerisesti kutsutaan.[58] Niitä henkilöhahmoja, joita kutsutaan pohjoisbuddhalaisuudessa buddhoiksi, voidaan yhtä hyvin kutsua risheiksi tai avatâroiksi jne., koska ainoastaan pohjoisbuddhalaiset Gautaman etiikan seuraajat pitävät heitä ”buddhoina jotka ovat edeltäneet Sâkyamunia”. Nämä suuret mahâtmat eli buddhat ovat yleistä ja yhteistä omaisuutta. He ovat historiallisia viisaita – ainakin kaikille okkultisteille, jotka uskovat sellaiseen viisaiden hierarkiaan ja joilla on veljeskunnan oppineiden antamia todisteita siitä. Heidät on valittu yhdestä 97 buddhan ryhmästä ja toisesta 53 buddhan ryhmästä[59] ja he ovat pääasiassa mielikuvituksellisia henkilöitä, jotka ovat todella ensin mainittujen voimien personoitumia.[60] Näitä ”koreja”, joissa on vanhimmat ”palmunlehtikirjoitukset”, on säilytetty hyvin salassa. Jokaiseen käsikirjoitukseen on liitetty lyhyt historianselostus siitä alarodusta, johon kyseessä oleva ”Buddha-Lha” kuului.
Sanotaan, että se erityinen käsikirjoitus, josta on otettu seuraavat katkelmat ja muunnettu sitten käsitettävämpään muotoon, on kopioitu kivitauluista, jotka kuuluivat viidennen Rodun varhaisimpien aikojen buddhalle, joka oli ollut todistamassa vedenpaisumusta ja atlantislaisen rodun päämantereen vajoamista. Se aika ei ole kaukana, jolloin moni seikka ellei kaikki, mitä tässä on esitetty muinaisista muistitiedoista, tulee todistetuksi oikeaksi. Silloin nykyiset symbolien tutkijat tulevat toteamaan, että jopa Odinn eli Woden-jumala, germaanisen ja skandinaavisen mytologian korkein jumala, on yksi näistä kolmestakymmenestäviidestä buddhasta; yksi varhaisimmista todellakin, sillä se manner, jolle hän ja hänen rotunsa kuului, on myös yksi vanhimmista. Se on niin vanha, että niinä aikoina, jolloin trooppinen ilmasto oli siellä missä nyt on ikuinen sulamaton lumi, voitiin kulkea melkein kuivin jaloin Norjasta Islannin ja Grönlannin kautta maihin, jotka nykyään ympäröivät Hudson-lahtea.[61] [e424] Aivan samoin saattoi noina atlantislaisten jättiläisten, ”Idän jättiläisten” poikien kukoistusaikoina pyhiinvaeltaja lähteä matkalle sieltä, missä nyt on Saharan erämaa, maihin jotka nyt lepäävät syvässä unessa Meksikon lahden ja Karibianmeren pohjassa. Tapahtumat, joita ei koskaan kirjattu muualle kuin ihmisten muistiin, mutta jotka siirtyivät tarkasti yhdeltä sukupolvelta toiselle ja rodulta rodulle, ovat voineet siirtyä ja säilyä ”aivojen kirjavolyymissä” läpi lukemattomien aionien totuudenmukaisempina kuin missään kirjoitetuissa muistitiedoissa. ”Sehän on osa ikuista sieluamme”, sanoo Thackeray, ja mikä voisi olla lähempänä sieluamme kuin se, mikä tapahtuu elämiemme aamunkoitossa? Nuo elämät ovat lukemattomat, mutta sielu eli henki, joka elähdyttää meitä läpi noiden myriadien olemassaolojen, on sama. Ja vaikka fyysisten aivojen ”kirjavolyymi” voi unohtaa tapahtumia yhden maallisen elämän puitteissa, ei pääosa kollektiivisia muistoja voi koskaan jättää meissä piilevää jumalallista sieluamme. Sen kuiskaukset voivat olla liian heikkoja, sen sanojen kaiku liian etäinen fyysisten aistiemme havaittaviksi, mutta varjo siitä mitä oli ja varjo siitä mitä on tuleva on sen havaintokykyjen piirissä ja on aina sen sielunsilmien edessä.
Tämä sielun ääni on ehkä se, joka kertoo niille, jotka uskovat traditioon enemmän kuin kirjoitettuun historiaan, että se mikä sanotaan seuraavassa on totta ja koskee esihistoriallisia tosiasioita.
Näin sanotaan eräässä kohdassa:
”VALON KUNINKAAT OVAT POISTUNEET VIHASSA. IHMISTEN SYNNIT OVAT TULLEET NIIN MUSTIKSI, ETTÄ MAA VAPISEE SUURESSA HÄDÄSSÄÄN…. TAIVAANSINISET ISTUIMET JÄÄVÄT TYHJIKSI. KUKA RUSKEISTA, KUKA PUNAISISTA TAI VIELÄPÄ MUSTIEN (rotujen) JOUKOSTA VOI ISTUA SIUNATUN ISTUIMILLA, TIEDON JA SÄÄLIN ISTUIMILLA! KUKA VOI OTTAA VOIMAN KUKAN, KULTAVARTISEN KASVIN, JOSSA ON TAIVAANSININEN KUKKA?”
[e425] ”Valon kuninkaat” on nimi, joka on annettu vanhoissa aikakirjoissa jumalallisten dynastioiden hallitsijoille. ”Taivaansiniset istuimet” on käännetty muutamissa teoksissa ”taivaallisiksi valtaistuimiksi”. ”Voiman kukka” on nyt lootus, mutta kuka voi kertoa, mikä se on ollut silloin?
Kirjoittaja jatkaa valittaen myöhemmän Jeremian tavoin kansansa kohtaloa. Siltä oli riistetty sen ”taivaansiniset” (taivaalliset) kuninkaat, ja ”devaihoiset”, kuunväriset ja (kullanväriset) ”loistavakasvoiset” ovat menneet ”onnen maahan, tulen ja metallin maahan”, eli – symboliikan sääntöjen mukaan – pohjoisiin ja itäisiin maihin, joista ”suuret vedet ovat pois huuhtoutuneet, imeytyneet maahan ja haihtuneet ilmaan”. Viisaat rodut olivat havainneet ”viisauden lohikäärmeiden alas kutsumat mustat myrskylohikäärmeet” – ja ”olivat paenneet niiden ihanimman maan loistavien suojelijoiden johdolla”, jotka oletettavasti olivat suuria muinaisia adepteja, joita hindut kutsuvat manuikseen ja risheikseen. Yksi heistä oli Vaivasvata Manu.
”Keltaihoiset” ovat niiden esi-isiä, joihin etnologia sijoittaa nyt turaanilaiset, mongolit, kiinalaiset ja muut muinaiset kansat. Eikä maa, johon he pakenivat, ollut mikään muu kuin Keski-Aasia. Siellä syntyi kokonaisia uusia rotuja ja siellä he elivät ja kuolivat kansojen hajaantumiseen asti. Mutta tämä ”hajaantuminen” ei tapahtunut nykyisen tieteen sille määrittelemillä seuduilla eikä sillä tavoin kuin Max Müller ja muut arjalaisuuden tutkijat ovat väittäneet arjalaisten jakautuneen. Tuosta ajankohdasta on kulunut jo lähes kaksi kolmasosa miljoonaa vuotta. Näillä jälkiatlantislaisen ajan keltakasvoisilla jättiläisillä oli runsaasti aikaa – läpi koko tämän pakollisen rajoittumisen yhteen osaan maailmaa ja ilman mitään uutta rodullista verisekoitusta – haarautua lähes 700 000 vuoden aikana mitä erilaisimmiksi ja moninaisimmiksi tyypeiksi. Sama näkyy Afrikassa. Missään ei esiinny enempää tyyppien eroavuuksia mustista ihmisistä lähes valkoisiin, jättiläiskokoisista kääpiöihin, ja tämä johtuu ainoastaan heidän pakollisesta eristyneisyydestään. Afrikkalaiset eivät ole koskaan jättänet mannertaan moneen sataan tuhanteen vuoteen. Jos Euroopan manner häviäisi huomenna ja tilalle muodostuisi muita maita ja jos afrikkalaisten heimojen olisi määrä muuttaa erilleen ja hajaantua maapallolla, niin he muodostaisivat noin sadassatuhannessa vuodessa sivistyneiden kansojen rungon. Ja näiden korkeasti sivistyneiden kansojemme jälkeläiset, jotka olisivat voineet säilyä elossa jollakin saarella ilman keinoja ylittää uudet meret, taantuisivat takaisin suhteellisen villiin tilaan. Tästä syystä ihmiskunnan jakaminen ylempiin ja alempiin rotuihin kaatuu kumoon ja on harhaanjohtava.
[e426] Tällaisia ovat muinaisten muistitietojen esittämät selostukset ja tosiasiat. Kun ne kootaan ja niitä verrataan joihinkin nykyisiin kehitysteorioihin lukuun ottamatta luonnollista valintaa,[62] nämä selostukset osoittautuvat aivan järkeviksi ja loogisiksi.[63] Kun siis arjalaiset ovat keltaisten aadamien, tuon jättiläiskokoisen ja korkeasti sivistyneen atlantoarjalaisen rodun jälkeläisiä, seemiläiset – juutalaiset mukaan luettuina – polveutuvat punaisesta Aadamista. Siten sekä de Quatrefages että Mooseksen Genesiksen kirjoittajat ovat oikeassa. Sillä jos Mooseksen ensimmäisen kirjan viidettä lukua voitaisiin verrata arkaaisessa raamatussamme esiintyviin sukutauluihin, niin siitä löydettäisiin ajanjakso Aadamista Nooaan, tietenkin erinimisinä ja patriarkkojen ikävuodet muutettuina vastaaviksi ajanjaksoiksi, ja koko tapahtumasarja osoittautuisi symboliseksi ja allegoriseksi. Mainitussa käsikirjoituksessa on monia viittauksia atlantislaisten kansojen korkeaan tietoon ja sivistykseen ja siinä kuvataan useiden kansojen hallintojärjestelmää ja niiden taiteiden ja tieteiden luonnetta. Jos kolmannesta kantarodusta, lemuroatlantislaisista, on jo kerrottu, että he hukkuivat ”korkeine sivistyksineen ja ’jumalineen’”,[64] niin kuinka paljon paremmin voitaisiinkaan sanoa sama atlantislaisista!
Varhaiset arjalaiset saivat neljänneltä Rodulta tietonsa ”ihmeellisten asioiden kimpusta”, Mahâbhâratassa mainituista Sabhâsta ja Mayasabhâsta, jotka ovat Mayâsuran lahja pândavoille. Heiltä he oppivat ilmailun, vimâna-vidyân (”ilmalaivoissa lentämisen taidon”), ja sen vuoksi heidän suuret taitonsa meteorografiassa ja meteorologiassa. Heiltä arjalaiset perivät myös arvokkaat tietonsa jalo- ja muiden kivien salaisista ominaisuuksista, kemiasta tai oikeammin alkemiasta sekä mineralogiasta, geologiasta, fysiikasta ja astronomiasta.
Tämän kirjoittaja on usein kysynyt itseltään: ”Onko 2. Mooseksen kirjan kertomus edes yksityiskohdissaan, sellaisena kuin se on kuvattu Vanhassa testamentissa, alkuperäinen vai onko se, kuten kertomus itse Mooseksesta ja monista muista, vain muunnos atlantislaisista kerrotuista legendoista?” Sillä voiko kukaan, joka on kuullut kertomuksen viimeksi mainituista, olla huomaamatta peruspiirteiden suurta yhtäläisyyttä? Muistettakoon vain ”Jumalan” viha faaraon taipumattomuudesta, hänen määräyksensä ”valituille” ryöstää ennen lähtöään egyptiläisiltä näiden ”hopea- ja kultaesineet”[65] ja lopulta egyptiläisten ja heidän faraonsa hukkuminen Punaiseen mereen.[66] Luettakoon tässä katkelma vanhemmasta kommentaarien kertomuksesta:
[e427] ”Ja ’loistavakasvoinen suuri kuningas’, kaikkien keltakasvoisten päällikkö, oli surullinen nähdessään mustakasvoisten synnit.
”Hän lähetti ilmalaivansa (vimânat) kelpo miehistöineen kaikkien veljespäällikköjensä [muiden kansojen ja heimojen päälliköiden] luo sanoen: ’Valmistautukaa! Nouskaa te hyvän lain ihmiset ja menkää yli maan niin kauan kuin se on [vielä] kuiva’.
’Myrskyn herrat ovat tulossa. Heidän sotavaununsa ovat lähestymässä maata. Vain yhden yön ja kaksi päivää asuvat tummakasvoiset herrat [noidat] tässä maltillisessa maassa. Se on tuomittu ja heidän on upottava sen mukana. Tulien alemmat herrat [maahiset ja tulielementaalit] valmistavat maagisia âgneyâstrojaan [maagisia tuliaseitaan]. Mutta tumman silmän [”pahan silmän”] herrat ovat niitä [elementaaleja] vahvemmat, ja ne ovat mahtavien orjuudessa. He ovat perehtyneet ashtariin [ashtar-vidyâan, korkeimpaan maagiseen tietoon].[67] Tulkaa ja käyttäkää omianne [ts. maagisia voimianne noitien voimia vastaan]. Jokainen loistavakasvoinen Herra [valkoisen magian adepti] saakoon jokaisen tummakasvoisen herran vimânan tulemaan käyttöönsä [haltuunsa], ettei ainoakaan [noidista] pääsisi sen avulla pakenemaan tulvaa ja säästyisi Neljän [karmallisen jumaluuden] ruoskalta ja pelastaisi pahojaan [seuraajiaan eli kansaansa].
’Lähettäköön jokainen keltakasvoinen itsestään unen [mesmerisoida?] jokaiselle mustakasvoiselle. Välttykööt myös he [noidat] kivulta ja kärsimykseltä. Jokainen aurinkojumalille uskollinen sitokoon [lamaannuttakoon] jokaisen kuujumalien alaisuudessa olevan, jotta hän ei kärsisi ja välttäisi kohtaloaan.
’Ja antakoon jokainen keltakasvoinen elämänvedestään [verestään] mustakasvoisten puhuville eläimille, etteivät nämä herättäisi herraansa.[68]
’Hetki on lyönyt, musta yö on käsillä jne.
. . . . . . . . . . . . . . .
’Täyttyköön heidän kohtalonsa. Me olemme suuren Neljän palvelijoita.[69] Palatkoon valon kuninkaat.’”
[e428] ”Suuri kuningas loistavine kasvoineen lankesi maahan ja itki…
”Kun kuninkaat kokoontuivat, olivat vedet jo liikkeessä…
”[Mutta] kansat olivat nyt päässeet kuiviin maihin. He olivat vesirajan toisella puolella. Heidän kuninkaansa saapuivat heidän luokseen vimânoissaan ja johtivat heidät tulen ja metallin maihin [itään ja pohjoiseen].”
. . . . . . . . . . . . . . .
Eräässä toisessa kohdassa sanotaan:
”….Tähtiä [meteoreja] satoi mustakasvoisten maihin, mutta he nukkuivat.
”Puhuvat eläimet [maagiset vartijat] olivat vaiti.
”Alemmat herrat odottivat käskyjä, mutta niitä ei tullut, sillä heidän herransa nukkuivat.
”Vedet nousivat peittäen laaksot yhdestä maanäärestä toiseen. Korkeat maat jäivät veden yläpuolelle, maan pohja [antipodien maat] pysyi kuivana. Siellä asuivat ne jotka pelastuivat: keltakasvoiset ja suorakatseiset ihmiset [suorat ja rehelliset kansat].
”Kun tummakasvoisten herrat heräsivät ja keksivät ottaa vimânansa pelastuakseen nousevasta tulvasta, he huomasivat niiden kadonneen.”
Eräässä kohdassa kerrotaan, kuinka muutamat voimakkaammista ”tumma-kasvoisista” maagikoista – jotka heräsivät muita aiemmin – lähtivät ajamaan takaa niitä, jotka olivat ”ryöstäneet heidät” ja jotka olivat jälkijoukoissa, sillä ”pois johdettuja kansoja oli yhtä runsaasti kuin linnunradan tähtiä”, sanoo myöhempi ainoastaan sanskritiksi kirjoitettu kommentaari.
”Niin kuin lohikäärme oikaisee itsensä verkalleen kiemuroistaan, niin hajautuivat viisauden poikien johtamat ihmisten pojat riveistään ja levittäytyivät kuin makean veden juokseva virta… moni pelkurimainen heidän joukostaan hukkui matkalla. Mutta useimmat pelastuivat.”
Kuitenkin takaa-ajajat, ”joiden päät ja rinnat kohosivat korkealle veden yläpuolelle”, ajoivat heitä takaa ”kolmen kuunkierron ajan”, kunnes jäivät yhä kohoavaan aallokkoon ja hukkuivat viimeiseen mieheen asti, sillä maaperä vajosi heidän jalkojensa alla ja maa nieli ne, jotka olivat loukanneet sen pyhyyttä.
Tämä vaikuttaa suurelta osin siltä alkuperäiseltä aineistolta, jolle 2. Mooseksen kirja rakentui monta sataatuhatta vuotta myöhemmin. Nyt on osoitettu, että Mooseksen elämäkerta, kertomus hänen syntymästään, lapsuudestaan ja pelastumisestaan Niilin virrasta faraon tyttären avulla on otettu Sargonia koskevasta kaldealaisesta kertomuksesta. Ja jos näin on, ja assyrialainen taulukirjoitus British Museumissa on hyvä todiste siitä, niin miksi ei voitaisi sanoa samaa kirjoituksesta, jossa juutalaiset ryöstivät egyptiläisiltä heidän arvoesineensä, farao kuoli sotajoukkoineen jne.? Rutan ja Daityan jättiläismaagikot, ”tummakasvoiset herrat”, ovat voineet muuttua myöhemmissä kertomuksissa egyptiläisiksi maageiksi ja viidennen Rodun [e429] keltakasvoiset Jaakobin siveellisiksi pojiksi, ”valituksi kansaksi”.
Vielä on esitettävä yksi selostus. On ollut olemassa useita jumalallisia dynastioita – sarja jokaiselle kantarodulle alkaen kolmannesta, kunkin sarjan soveltuessa sille kuuluvalle ihmiskunnalle. Ne viimeiset seitsemän dynastiaa, joihin viitataan egyptiläisissä ja kaldealaisissa muistitiedoissa, kuuluvat viidenteen Rotuun, joka, vaikka sitä yleensä kutsuttiin arjalaiseksi, ei ollut sitä kokonaan, koska siihen oli suuressa määrin sekoittunut rotuja, joille etnologia antaa muita nimiä. Rajoitetun tilan vuoksi meidän on mahdotonta tässä mennä pidemmälle kuvaamaan atlantislaisia, joihin koko Itä uskoo yhtä paljon kuin me uskomme muinaisiin egyptiläisiin, mutta joiden olemassaolon suurin osa länsimaalaisista tiedemiehistä kieltää, kuten he ovat ennen tätä kieltäneet monta totuutta, Homeroksen olemassaolosta aina kirjekyyhkysiin asti. Atlantislaisten sivistys oli suurempi kuin konsanaan egyptiläisten. Heidän degeneroituneet jälkeläisensä, Platonin Atlantiksen kansa, rakensivat maahan ensimmäiset pyramidit, ja tämä tapahtui varmasti paljon ennen ”itäetiopialaisten” saapumista, niin kuin Herodotos kutsuu egyptiläisiä. Tämä voidaan hyvin päätellä Ammianus Marcellinuksen selostuksesta, kun hän sanoi pyramideista, että
…niissä on myös maanalaisia käytäviä ja sokkeloisia piilopaikkoja, joita kertomusten mukaan ihmiset olivat rakentaneet eri paikkoihin. He olivat perehtyneet muinaisiin mysteereihin, joiden avulla he ennakoivat tulevat vedenpaisumukset. Ne oli rakennettu, ettei muisto heidän pyhistä seremonioistaan katoaisi.[70]
Nämä ihmiset, jotka ”ennakoivat tulevat vedenpaisumukset” eivät suinkaan olleet egyptiläisiä, jotka eivät tienneet muusta kuin Niilin ajoittaisesta nousemisesta. Keitä he siis olivat? Me sanomme, että atlantislaisten viimeisiä jälkeläisiä, niitä rotuja, joita tiede hämärästi aavistelee ja joita tunnettu geologi Charles Gould lienee tarkoittanut sanoessaan:
Voimmeko olettaa, että olemme ammentaneet kokonaan tyhjiin luonnon suuren museon? Olemmekohan tunkeutuneet edes sen eteisiin? Voiko ihmisen kirjoitettu historia, joka sisältää muutama tuhat vuotta, käsittää hänen älyllisen olemassaolonsa koko kulun? Vai onko meillä pitkissä myyttisissä ajanjaksoissa – jotka ulottuvat satojen tuhansien vuosien taakse ja joista on muistitietoja Kaldean ja Kiinan kronologioissa – esihistoriallisesta ihmisestä hämäriä muistoja, jotka ovat säilyneet perimätietona ja joita ehkä muutamat jälkeenjääneet ovat kuljettaneet nykyisiin maihin muista maista, jotka kuten Platonin tarunomainen [?] Atlantis ovat saattaneet upota tai jonkin suuren luonnonmullistuksen seurauksena hävitä kaikkine sivistyksineen.