[Sivut e403-499]

­­­­__________

 

 

LÄNSIMAISIA TEORIOITA JOTKA POHJAUTUVAT

KREIKKALAISIIN JA PURÂNOIDEN TRADITIOIHIN

 

Pidämme aivan luonnollisena, että ruotsalainen tiedemies ja maallikkohistorioitsija Olaus Rudbeck noin kaksi sataa vuotta sitten yritti hankkimiensa niukkojen tietojen avulla todistaa, että Ruotsi oli Platonin Atlantis. Hän luuli jopa löytäneensä vanhan Uppsalan asemakaavasta tuon kreikkalaisen viisaan ilmoittaman ”Atlantiksen” pääkaupungin paikan mittoineen. Kuten Bailly todisti, Rudbeck oli väärässä, mutta Bailly itse oli vielä enemmän väärässä. Sillä Ruotsi ja Norja olivat muodostaneet osan muinaista Lemuriaa ja myös Euroopan puoleista Atlantista, aivan niin kuin itäinen ja läntinen Siperia ja Kamtšatka olivat kuuluneet siihen Aasian puolella. Mutta vielä kerran, milloin näin oli? Me voimme selvittää sen lähimain tutkimalla purânoita, ellemme tahdo olla tekemisissä salaisten opetusten kanssa.

Kolme neljännesvuosisataa on jo kulunut siitä, kun kapteeni (nyttemmin eversti) Wilford esitti mielikuvitukselliset teoriansa siitä, että Brittein saaret olisivat ”Valkoinen Saari”, purânoiden mainitsema Atala. Tämä on pelkkää hölynpölyä, sillä Atala on yksi seitsemästä dvîpasta eli saaresta, jotka kuuluvat alempiin lokiin, yksi Pâtâlan seitsemästä alueesta (antipodit). Sitä paitsi, niin kuin Wilford osoittaa,[1] purânoissa se sijoitetaan [e403] ”seitsemänteen alueeseen eli seitsemänteen ilmastoon” – oikeammin seitsemänteen lämpöasteeseen – joten se sijaitsee 24. ja 28. asteen välillä pohjoista leveyttä. Sitä on siis etsittävä samalta leveysasteelta kuin Kravun kääntöpiiriä, kun taas Englanti on 50. ja 60. leveysasteen välillä. Wilford puhuu siitä Atalana, Atlantiksena, Valkoisena Saarena. Sen vihollista kutsutaan Valkoiseksi Paholaiseksi, kauhun demoniksi, sillä hän sanoo:

 

Heidän [hindujen ja persialaisten] kertomuksissaan nähdään, kuinka Cai-caus lähtee Az-burjin eli As-burjin vuorelle, jonka juurelle aurinko laskee, lyödäkseen Div-Sefidin eli valkoisen paholaisen, purânoiden Târa-daityan, jonka asunto oli maailman seitsemännessä vyöhykkeessä, joka vastaa buddhalaisten seitsemättä aluetta ja purânateosten kirjoittajien kuudetta eli toisin sanoen Valkoista Saarta.[2]

 

Tässä siis orientalistit ovat olleet ja ovat yhä sfinksin arvoituksen edessä, jonka väärä ratkaisu turmelee aina heidän arvovaltaansa, ellei siten heidän persoonallista arvoaan hindulaisten oppineiden, jopa vihkimättömien silmissä. Sillä purânoissa ei ole ainoatakaan kohtaa – joiden ristiriitaisiin yksityiskohtiin Wilford perusti olettamuksensa – joilla ei olisi useampia merkityksiä ja jotka eivät koskisi sekä fyysistä että metafyysistä maailmaa. Jos vanhat hindut jakoivat maapallon pinnan maantieteellisesti seitsemään vyöhykkeeseen, ilmastoon, dvîpaan ja seitsemään helvettiin ja taivaaseen allegorisesti, tuo seitsenjako ei koske kummassakaan tapauksessa samoja paikallisuuksia. Pohjoisnapa, ”Merun” maa, on seitsemäs jaotus, koska se vastaa okkulttisen laskelman seitsemättä prinsiippiä (eli neljättä metafyysisesti) vastaten âtman, puhtaan sielun ja henkisyyden, seutua. Tästä syystä Pushkara esitetään Vishnu- (ja muissa) purânoissa seitsemäntenä vyöhykkeenä eli dvîpana, johon kuuluu Kshîra- eli maidon valtameri (ikuisesti jäätynyt valkoinen seutu). Ja Pushkara kaksine varshoineen sijaitsee suoraan Merun juurella. Sillä sanotaan että:

 

Nuo kaksi maata Merun pohjois- ja eteläpuolella muodostavat ikään kuin kaaren… [ja] toinen puoli maan pinnasta on Merun eteläpuolella ja toinen puoli Merun pohjoispuolella – jonka takana on puoli Pushkaraa.[3]

 

Maantieteellisesti Pushkara on siis Pohjois- ja Etelä-Amerikka ja allegorisesti se on Jambu-dvîpan jatke,[4] jonka [e404] keskellä on Meru, sillä se on sellaisten olentojen asuttama maa, jotka elävät kymmenentuhatta vuotta ja joilla ei ole mitään sairauksia eikä puutteita. Heillä ei ole hyveitä eikä paheita, ei kasteja eikä lakeja, sillä nämä ihmiset ovat ”samaa luontoa kuin jumalat”.[5] Wilford haluaisi nähdä Meruna Atlas-vuoren ja sijoittaa sinne myös loka-lokat. Mutta nyt Merun – niin meille on kerrottu – joka on Svar-loka, Brahmân, Vishnun ja intialaisten eksoteeristen uskontojen asuinpaikka Olympos, sanotaan maantieteellisesti ”kulkevan maapallon keskustan läpi ja työntyvän siitä kummallekin puolelle”.[6] Sen yläosassa ovat jumalat, alaosassa (eli etelänavalla) on demonien asuinpaikka (helvetit). Miten siis Meru voi olla Atlas-vuori? Sitä paitsi Taradaityaa, demonia, ei voida sijoittaa seitsemänteen vyöhykkeeseen, jos se samastetaan ”Valkoiseen” Saareen, joka on Shveta-dvîpa niin kuin alaviitteessä on esitetty. (Ks. edellä.)

Wilford syyttää nykyisiä bramiineja siitä, että he ”ovat sekoittaneet ne kaikki” [saaret ja mantereet], mutta hän sekoittaa ne vielä enemmän. Hän uskoo, että koska Brahmânda- ja Vayupurânat jakavat vanhan mantereen seitsemään dvîpaan, joita ympäröi suuri valtameri, ”jonka takana on Atalan seutu ja vuoret, tästä syystä kreikkalaiset saivat mitä todennäköisimmin käsityksensä Atlantiksesta, jonka, kun sitä ei kerran keksittynä enää voitu löytää, on täytynyt hävitä jonkin luonnonmullistuksen kautta…”[7]

Kun siis esiintyy sellaisia uskomuksia, että egyptiläiset papit sekä Platon ja vieläpä Homeros olisivat Atlantiksesta puhuessaan tarkoittaneet Atalaa – etelänavalla sijaitsevaa alempaa seutua – pitäydymme mieluummin salaisten kirjojen tarjoamiin esityksiin. Uskomme seitsemään ”mantereeseen”, joista neljä on jo ollut ja aikansa elänyt, viides on yhä olemassa ja kaksi tulee vielä ilmestymään. Me uskomme, etteivät kaikki niistä vastaa sanatarkasti mannerta sanan nykyisessä merkityksessä, mutta jokainen nimi Jambusta Pushkaraan[8] viittaa maantieteellisiin nimiin, joita on annettu 1) kuiville maille, jotka peittävät koko maanpinnan yhden kantarodun aikana yleensä; ja 2) niille osille, jotka jäivät jäljelle geologisen (rotu-) pralayan jälkeen – kuten esim. ”Jambu”; ja 3) niille seuduille, jotka nousevat esiin tulevien luonnonmullistusten jälkeen ja muodostavat uusia ”mantereita”, niemimaita eli dvîpoja[9] – jokaisen mantereen ollessa eräässä merkityksessä suurempi tai pienempi seutu veden ympäröimää kuivaa maata. Näyttävätpä nämä nimitykset maallikosta kuinka suurelta [e405] ”sekasotkulta” tahansa, sitä ne eivät ole sille jolla on avain.

Siten uskomme tietävämme, että vaikka purânoiden ”saarten” kuudes ja seitsemäs ”manner” ovat vielä ilmestymättä, kuitenkin on ollut tai on maita, jotka tulevat muodostamaan uusia maita, joiden maantieteelliset kasvot tulevat olemaan täysin toisenlaiset, niin kuin olivat menneisyyden maidenkin. Sen vuoksi löydämme purânoista, että Shâka-dvîpa on (tai tulee olemaan) manner ja että Shankha-dvîpa on Vayupurânan mukaan ainoastaan ”pienempi saari”, yksi Bhârata-Varshan yhdeksästä osasta (joihin Vâyu lisää vielä kuusi). Koska mlechchhat [epäpuhtaat muukalaiset], jotka palvoivat hindulaisia jumaluuksia, kansoittivat Shankha-dvîpan, heidät yhdistettiin Intiaan.[10] Tämä selittää Shankhâsuran kohtalon, erään Shankha-dvîpan osan kuninkaan, jonka Krishna tappoi. Wilfordin mukaan tuo kuningas asui palatsissa, ”joka oli valtameren kotilossa, ja hänen alamaisensa elivät myös noissa kotiloissa”.

 

Nîlan rannoilla[11] oli monia taisteluja devatojen [jumalallisten olentojen, puolijumalien] ja daityojen [jättiläisten] välillä, mutta viimeksi mainitut pääsivät voitolle ja heidän kuninkaansa Shankhâsura, joka asui valtameressä, teki useita hyökkäyksiä…öisin…[12]

 

Nämä taistelut eivät tapahtuneet Niilin rantamilla, vaan Länsi-Afrikan rannikoilla, nykyisen Marokon eteläpuolella. Oli aika jolloin koko Saharan erämaa oli merenä, sitten yhtä hedelmällisenä mantereena kuin Niilin suistomaa, ja vasta toisen hetkellisen uppoamisen jälkeen siitä tuli samanlainen autiomaa kuin tuo toinen erämaa, Shamon eli Gobin autiomaa. Tämä käy selville purânoiden kertomuksista, sillä edellä mainitulla sivulla sanotaan: ”Kansa oli kahden tulen välissä, sillä samalla kun Shankhâsura teki tuhotöitään mantereen toisella puolella, Krauñcha (eli Cracacha), Krauñcha-dvîpan kuningas, autioitti sitä toiselta puolelta, ja molempien sotajoukot…siten muuttivat mitä hedelmällisimmät seudut kuivaksi erämaaksi.”[13]

Tämän mukaan on siis varmaa, että ennen Eurooppaa oli ollut olemassa, ei ainoastaan Platonin mainitsema Atlantiksen viimeinen saari, vaan suuri manner, joka jakautui ensin kahtia ja sittemmin seitsemäksi niemimaaksi ja saareksi (dvîpaksi). Tuo manner käsitti koko Pohjois- ja Etelä-Atlantin alueet, samoin kuin osia pohjoisesta ja eteläisestä Tyynestämerestä ja siihen kuului saaria jopa Intian valtamerellä (Lemurian jäännöksiä). Tätä väitettä tukevat intialaiset purânat, kreikkalaiset kirjailijat ja aasialaiset, persialaiset ja islamilaiset traditiot. Myös Wilford osoittaa tämän selvästi, vaikka hän sekoittaa pahasti hindulaiset ja islamilaiset kertomukset.[14] [e406] Ja hänen esittämänsä tosiasiat ja lainaukset purânoista todistavat suoranaisesti, että arjalaiset hindut ja muut muinaiset kansat olivat aikaisempia merenkävijöitä kuin foinikialaiset, joita on pidetty ensimmäisinä merenkulkijoina sitten vedenpaisumuksen. Näin sanotaan Asiatick Researchesissä:

 

…Tässä ahdingossa ne harvat alkuasukkaat, jotka jäivät eloon [devatojen ja daityojen sodasta], kohottivat kätensä ja sydämensä Bhagavanin puoleen ja huudahtivat: ”Olkoon hän, joka voi pelastaa meidät…meidän kuninkaamme”, ja he käyttivät sanaa I’T [maagista termiä, jota Wilford ei ilmeisesti ymmärtänyt], joka kaikui läpi koko maan.[15]

 

Sitten puhkeaa rajumyrsky, Kalin vedet vellovat oudosti, ”kun aalloista ilmestyy mies, jota kutsuttiin myöhemmin nimellä I’T, johdossaan valtaisa armeija, sanoen ’abhayam’ eli ei ole pelkoa…” ja hajotti vihollisen. Wilford selittää:

 

…Kuningas I’T, eräs alhaisempi Mriran [Mrida, yksi Rudran hahmoista?] jälleensyntymä, palautti rauhan ja onnen koko Shankha-dvîpan alueelle, Barbaradeshaan, Hissasthâniin ja Arvasthâniin eli Arabiaan…[16]

 

Varmaankin, jos hindulaiset purânat esittävät kuvauksen sodista, joita on käyty Länsi-Afrikan takaisilla, Atlantin valtameressä sijaitsevilla mantereilla ja saarilla, ja jos niiden kirjoittajat puhuvat barbaareista ja muista kansoista kuten arabeista – joita ei koskaan foinikialaisten kukoistusaikana tunnettu merenkävijöinä eli Kâlâpânîn (valtameren mustan veden) ylittäjinä – silloin heidän purânoidensa täytyy olla vanhemmalta ajalta kuin foinikialaiset (vaikuttivat 2000–3000 eaa.). Joka tapauksessa noiden traditioiden on oltava vanhempia,[17] sillä:

”Edellä mainitussa kertomuksessa”, kirjoittaa eräs adepti, ”hindut puhuvat tästä saaresta olemassa olevana ja suurena valtana. Sen on siksi täytynyt olla enemmän kuin yksitoistatuhatta vuotta sitten.”

Mutta tässä voidaan esittää vielä eräs toinen laskelma ja todiste niiden arjalaisten hindujen vanhasta iästä, jotka ovat tienneet (koska olivat kerran asuneet siellä) ja kertoneet Atlantiksen viimeisen saaren jäljelle jäämisestä – eli oikeammin tuon mantereen itäisen osan jäänteen, joka [e407] hukkui pian sen jälkeen kun kaksi Amerikkaa,[18] Pushkaran kaksi Varshaa, alkoivat kohota. Tämän todistamiseksi voidaan ottaa myös erään Wilfordia arvostelleen adeptin astronominen laskelma. Muistuttaen, mitä tuo orientalisti oli esittänyt Asburj-vuoresta, ”jonka juurella aurinko laskee” ja jossa käytiin devatojen ja daityojen sota,[19] hän sanoo:

 

…määritelkäämme kadonneen saaren ja sen jäänteen, Az-burj-vuoren pituus- ja leveysasteet. Se oli maailman seitsemännessä vyöhykkeessä ts. seitsemännessä ILMASTOSSA… (joka on 24. ja 28. asteen välillä pohjoista leveyttä). Usein tämän…saaren…, valtameren tyttären, sanotaan sijaitsevan lännessä, ja auringon sanotaan laskevan Az-burj-vuoren [Atlaksen, Teneriffan tai Nîlan – nimellä ei ole väliä] juurelle ja taistelevan Valkoista paholaista eli Valkoista Saarta vastaan.

 

Jos tätä lausuntoa tarkastellaan astronomisessa merkityksessä ja tietäen, että Krishna on ruumiillistunut aurinko (Vishnu), aurinkojumala, ja että hänen sanotaan tappaneen Div-Sefidin, valkoisen jättiläisen – mahdollisesti Atlas-vuoren juurella asuneiden muinaisten asukkaiden personoituman – niin ehkä Krishna voi olla ainoastaan auringon kohtisuorien säteiden edustaja? Kuten olemme nähneet, Diodoros syyttää noita asukkaita (atlantideja) siitä, että he päivittäin kiroavat auringon ja aina taistelevat sen vaikutusta vastaan. Tämä on tietysti astronominen tulkinta. Mutta nyt todistetaan, että Ðankhâsura ja Ðankha-dvîpa ja koko heidän historiansa on myös maantieteellisesti ja etnologisesti hindulaiseen pukuun puettu Platonin ”Atlantis”.

Äsken mainittiin, että koska saari on purânoiden kertomuksissa yhä olemassa, noiden kertomusten täytyy olla vanhempia kuin 11 000 vuotta, mikä aika on kulunut Ðankha-dvîpan eli Atlantiksen Poseidoniksen häviämisestä. Mutta eikö ole mahdollista, että hindut olisivat tunteneet saaren vielä aiemmin? Kääntykäämme jälleen astronomisten todisteiden puoleen, jotka tekevät tämän aivan selväksi, jos oletetaan mainitsemamme adeptin tavoin että:

 

…siihen aikaan, kun kesäpäivänseisauksen koluuri sivuutti Plejadit, silloin Cor Leonis olisi ollut päiväntasaajan kohdalla. Kun Leijona oli kohtisuorassa Ceylonin saarella auringonlaskun aikaan, silloin Härkä olisi ollut kohtisuorassa Atlantiksen saarella keskipäivällä.

 

Tämä selittää ehkä, miksi singaleesit, [e408] Lankân râkshasoiden ja jättiläisten perilliset ja Simhan eli Leijonan suorat jälkeläiset yhdistettiin Shankha-dvîpaan eli Poseidonikseen (Platonin Atlantikseen). Kuten Mackeyn Sphinxiadissa on osoitettu, tämän on täytynyt tapahtua astronomisesti noin 23 000 vuotta sitten, jolloin ekliptikan kaltevuuden on täytynyt olla oikeastaan enemmän kuin 27 astetta, ja sen vuoksi Härän on täytynyt sivuuttaa ”Atlantis” eli ”Shankha-dvîpa”. Ja että niin oli, on selvästi todistettu. Kommentaarit sanovat:

Pyhä härkä Nandi tuotiin Bhâratasta Shankhaan tapaamaan Rishabhaa [Härkää] joka kalpassa. Mutta kun Valkoisen Saaren asukkaat [jotka polveutuivat alun perin Shveta-dvîpasta],[20] jotka olivat sekaantuneet pahuuden maan daityoihin [jättiläisiin], olivat tulleet mustiksi synnistä, silloin Nandi jäi pysyvästi Valkoiseen Saareen [eli Shveta-dvîpaan]. Neljännen maailman [rodun] asukkaat kadottivat AUMin.

Asburj (eli Azburj), olkoonpa se Teneriffan huippu tai ei, oli tulivuori, kun ”läntisen Atalan” (eli helvetin) vajoaminen alkoi, ja sieltä pelastuneet kertoivat tapahtumasta lapsilleen. Platonin Atlantis hävisi alhaalta päin veteen ja ylhäältä päin tuleen, sillä suuri vuori syöksi liekkejä yhtä mittaa. ”Onnettoman saaren raunioista jäi jäljelle pelkästään ’tulta syöksevä hirviö’.”

Kun kreikkalaisia jo syytetään siitä, että he ovat lainanneet hindulaisten kuvitelmia (Atalan) ja keksineet heiltä toisen (Atlantiksen), niin syytetäänkö heitä vielä siitä, että he ovat saaneet maantieteelliset käsitteensä ja luvun seitsemän heiltä?[21] Proklos sanoo:

 

Kuuluisaa Atlantista ei ole enää olemassa, mutta me voimme tuskin epäillä, etteikö se olisi aikoinaan ollut, sillä Marcellus, joka kirjoitti Etiopian oloista, sanoo, että sellainen suuri saari oli ollut muinoin ja sen todistavat ne, jotka laativat kaukaisen meren historian. Sillä he kertovat, että tuolloin Atlantin valtameressä oli seitsemän saarta, jotka oli pyhitetty Proserpinalle, ja niiden lisäksi kolme valtavan suurta saarta, jotka oli pyhitetty Plutolle… Jupiterille… ja Neptunukselle. Sitä paitsi viimeisen saaren (Poseidonis) asukkaat säilyttivät muiston atlanttilaisen saaren suunnattomasta koosta, josta heidän esi-isänsä olivat kertoneet, ja siitä kuinka tämä saari hallitsi monia ajanjaksoja kaikkia Atlantin meren saaria. Tästä saaresta voi kulkea toisiin suuriin saariin, jotka eivät ole kaukana [e409] mannermaasta, jonka lähellä oli todellinen meri.[22]

Nämä seitsemän dvîpaa, joita on virheellisesti sanottu saariksi, muodostivat Marcelluksen mukaan kuuluisan Atlantiksen rungon [kirjoittaa itse Wilford]… Näin ollen Atlantis on ilmeisesti vanha manner… Hirmumyrskyt hävittivät Atlantiksen [?]: tämän myöntävät purânatkin, joiden mukaan kauhistuttavan luonnonmullistuksen seurauksena katosi kuusi dvîpaa…[23]

 

Tässä on nyt annettu riittävästi todisteita pahimmankin epäilijän tyydyttämiseksi, mutta eksaktin tieteen tosiasioihin pohjaavia todisteita esitetään myös. Kuitenkaan eivät kokonaiset kirjatkaan riitä niille, jotka eivät näe tai kuule muuta kuin hyväksymiensä auktoriteettien silmin ja korvin.

Niinpä roomalaiskatoliset skoliastit opettavat, että ”anateemaa”, tuhoa, tarkoittava Hermonvuori Mizpethin maassa on sama kuin Armonin vuori. Tämän vakuudeksi he lainaavat usein Josefusta, joka vakuuttaa, että vielä hänen aikanaan sieltä löytyi päivittäin valtavan suuria jättiläisten luita.[24] Mutta tämä maa oli profeetta Balaamin maa, sen jota ”Herra rakasti suuresti”. Niin sekaisin olivat tosiasiat ja henkilöt näiden skoliastien aivoissa, että kun Zoharissa selitetään Balaamia inspiroineiden ”lintujen” tarkoittavan ”käärmeitä”, nimittäin viisaita ja adepteja, joiden koulussa hän oli oppinut ennustamisen salaisuuksia – käytetään tätäkin tilaisuutta todistamaan kuinka Hermonvuorella asui ”Pahan siivekkäät lohikäärmeet, joiden päällikkö on Samael” (juutalaisten Saatana).

”Näiden erämaassa sijaitsevaan Hermonvuoreen kytkettyjen epäpuhtaiden henkien luokse lähetettiin Israelin syntipukki, jota kutsuttiin niistä yhden (Azaz(y)el) mukaan.”[25]

Väitämme, ettei näin ole. Zoharissa on seuraava selitys magian harjoittamisesta, jota kutsutaan heprean kielessä nahashimiksi eli ”käärmeiden työksi”. Se sanoo: ”Sitä kutsutaan nahashimiksi, koska maagikot [käytännön kabbalistit] toimivat alkuperäisen käärmevalon ympäröiminä. Tämän he tajuavat taivaan loistavana vyöhykkeenä, jonka myriadit pikku tähdet muodostavat”[26]… mikä tarkoittaa yksinkertaisesti astraalivaloa, joksi sitä kutsuivat martinistit, Éliphas Lévi ja nykyään kaikki aikamme okkultistit.[27]

 

­­­­__________

 

”KIROUS” FILOSOFISESTA NÄKÖKULMASTA KATSOTTUNA

 

Edellä esitetyt SALAISEN OPIN opetukset täydennettyinä yleismaailmallisin traditioin ovat jo varmasti osoittaneet, että Brâhmanat ja purânat sekä Gâthat ja muut mazdalaiset kirjoitukset aina [e410] egyptiläisiin, kreikkalaisiin ja roomalaisiin ja lopuksi juutalaisiin pyhiin kirjoituksiin asti ovat kaikki samaa alkuperää. Mitkään niistä eivät ole tarkoituksettomia ja perusteettomia kertomuksia, jotka olisi keksitty houkuttelemaan tietämätöntä rahvasta. Kaikki ovat allegorioita, joiden tarkoitus on esittää enemmän tai vähemmän mielikuvituksellisesti verhottuna suuria totuuksia, jotka on poimittu samojen esihistoriallisten perimätietojen vainioilta. Tila estää meitä näissä kahdessa teoksessa perehtymästä yksityiskohtaisemmin neljään meitä edeltäneeseen Rotuun. Mutta meidän on vielä valaistava muutamia tosiasioita, ennen kuin tutkijalle selostetaan viidennen (arjalaisen) ihmiskunnan psyykkisen ja henkisen kehityksen historia suoraan vedenpaisumusta aikaisemmista esi-isistä ja ennen kuin osoitetaan sen yhteydet kaikkiin muihin samasta rungosta kasvaneisiin sivuhaaroihin. Koko muinaisen kirjallisuusmaailman ja myöhempien aikojen monien filosofien ja tiedemiesten intuitiivisten pohdiskelujen pohjalta on osoitettu, että esoteerisen oppimme periaatteita vahvistavat pääteltävissä olevat samoin kuin selvät todisteet lähes jokaisessa tapauksessa. Eivät ”legendaariset” jättiläiset eivätkä kadonneet mantereet tai liioin edeltävien rotujen kehitys ole aivan perusteettomia kertomuksia. Tämän teoksen lopussa olevassa liitteessä tullaan näyttämään, kuinka tiede on ollut useammin kuin kerran kykenemätön puolustautumaan, ja toivottavasti voimme myös näyttää toteen, kuinka aiheettomia ovat epäluulot luonnon pyhien lukujen ja meidän numerotietojemme suhteen yleensä.[28]

Sitä ennen on vielä jäljellä yksi tehtävä: on paljastettava kaikkein vaarallisin teologinen dogmi – KIROUS, jonka alaisena ihmiskunnan sanotaan kärsineen aina siitä saakka, kun Aadamin ja Eevan oletettu tottelemattomuus tapahtui Edenin puutarhassa.

Ihmisen luovat voimat olivat lahja jumalalliselta viisaudelta eivätkä seuraus synnistä. Tämä käy selvästi ilmi Jehovan paradoksaalisesta käyttäytymisestä, kun hän ensin kiroaa Aadamin ja Eevan (eli ihmiskunnan) oletetun rikoksen vuoksi ja sitten siunaa ”valitun kansansa” sanomalla: ”Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa.”[29] Kirousta ei tuonut ihmiskunnalle neljäs Rotu, sillä suhteellisen synnitön kolmas Rotu, ennen vedenpaisumusta elänyt vielä jättimäisempi suku, oli hukkunut samalla tavalla. Näin ollen vedenpaisumus ei ollut rangaistus, vaan yksinkertaisesti aikakaudellisen, geologisen lain esiintyminen. Eikä KARMAN kirous langennut heille luonnolliseen yhdyntään ryhtymisestä, koska koko älytön eläinmaailma tekee niin oikeina aikoinaan, vaan luovan voiman väärinkäytöstä, jumalallisen lahjan häpäisemisestä ja elämännesteen tuhlaamisesta ainoastaan eläimellisen persoonallisuuden tyydyttämiseen. Kun Genesiksen kolmas luku ymmärretään oikein, sen todetaan viittaavan Aadamiin ja Eevaan, jotka olivat olemassa kolmannen Rodun loppuessa ja neljännen Rodun alkaessa. Alussa synnytys oli naiselle yhtä helppo kuin koko eläinkunnalle. Luonnon tarkoitus ei koskaan ollut, että naisen pitäisi synnyttää pienokaisensa ”tuskalla”. Mutta myöhemmin [e411] neljännen Rodun kehitysaikana syntyi vihamielisyys sen siemenen ja ”käärmeen” siemenen välille, karman ja jumalallisen viisauden siemenen eli tuotteen. Sillä naisen eli sukupuolisen himon siemen murskasi viisauden ja tiedon hedelmän siemenen muuttamalla lisääntymisen pyhän mysteerin eläimelliseksi tyydyttämiseksi. Tästä syystä karma pani atlantislaisen rodun tottelemaan muuttamalla vähitellen ihmiskunnan neljännen Rodun koko luonnon fysiologisesti, moraalisesti, ruumiillisesti ja mentaalisesti,[30] kunnes ihminen, oltuaan kolmannessa Rodussa eläinkunnan terve kuningas, muuttui viidennessä eli meidän Rodussamme avuttomaksi, risatautiseksi olennoksi ja on nyt tullut maapallon parhaimmaksi rakenteellisten ja perinnöllisten tautien edustajaksi ja on kaikista eläimistä tietoisesti ja harkitusti eläimellisin.[31]

Tämä on todellinen KIROUS fysiologisesta näkökulmasta, ja kabbalistisessa esoterismissa sitä ei juuri muulta kannalta käsitelläkään. Tältä kannalta katsottuna kirous on kiistaton, sillä se on ilmeinen. Älyllinen kehitys edetessään käsi kädessä fyysisen kehityksen kanssa on varmasti ollut kirous eikä siunaus, lahja, ja sitä jouduttivat ”viisauden herrat”, jotka olivat vuodattaneet ihmisen manakseen oman henkensä ja olemuksensa raikkaan kasteen. Jumalallinen titaani on siis kärsinyt turhaan. Onkin melkein halukas valittamaan tätä ihmiskunnalle osoitettua hyväntekeväisyyttä ja haikailemaan niitä päiviä, joita Aiskhylos kuvaa havainnollisesti Kahlehditussa Prometheuksessa, kun ensimmäisen titaanisen kauden (joka seurasi hartaan Kandun ja Pramlochân eteeristä ihmistä) lopulla syntyvää, fyysistä, yhä älytöntä ja (fysiologisesti) tunnotonta ihmiskuntaa kuvataan näin –

 

              Alussa katsoessaan turhaan katsoivat,

              kuunnellen eivät kuulleet, vaan kuin uninäyt

              elämän pitkän ajan kaiken sotkivat

              sekaisin, umpimähkään. (säkeet 447-450)[32]

 

Vapauttajamme, Agnishvâtta ja muut jumalalliset ”liekin ja viisauden pojat” (joita kreikkalaiset personoivat Prometheuksessa[33]) voivat hyvin [e412] jäädä huomaamattomiksi ja kiitosta vaille kiittämättömässä ihmissydämessä. Totuutta tuntematta voimme heidät epäsuorasti kirotakin Pandoran lahjastaan, mutta tulla julistetuksi papiston suulla PAHOIKSI on liian painava karma ”Hänelle”, joka – kun Zeus ”paloi halusta” hävittää koko inhimillinen rotu – ”uskalsi yksinään” pelastaa ”tuon kuolevan rodun” häviöltä eli niin kuin kärsivä titaani sanoo:

 

              …murskaantumasta, joutumasta Haadekseen.

              Sen vuoksi minua nämä piinat raastavat,

              tuskaisat kärsiä ja nähdä kauheat.

Kun säälin kuolevaisia… (säkeet 237-240)

 

Tähän kuoro esittää asiaan kuuluvasti:

 

              Annoitkin heille silloin suurta lohtua. (säe 253)

 

Prometheus vastaa:

 

              Ja enemmänkin: tulen heille lahjoitin.

KUORO:   Siis ihmisillä on nyt tuli leimupää?

PROM:     Ja tuhat taitoa he siitä oppivat. (säe 254-256)

 

Mutta taidot, joilla tätä tulta on kehitetty, ovat muuttaneet sen suurimmaksi kiroukseksi: eläimellinen aines ja tietoisuus sen omistamisesta on muuttanut ajoittaisen vaiston jatkuvaksi eläimellisyydeksi ja aistillisuudeksi.[34] Ja tämä kirous riippuu ihmiskunnan yllä kuin paariliina. Tästä kehittyy vapaan tahdon vastuullisuus. Titaaniset intohimot edustavat ihmiskunnan pimeimpiä puolia. ”Alempien intohimojen ja halujen kyltymättömyys esiintyy täydessä mahdissaan, koska se itsevarmassa röyhkeydessään kieltäytyy noudattamasta lain rajoituksia.”[35]

Kun Prometheus oli, Platonin Protagoraksen[36] mukaan, varustanut ihmisen tuolla ”viisaudella joka edistää fyysistä hyvinvointia”, vaikka manaksen alempi aspekti eli eläimellinen puoli (kâma) jäikin muuttumattomaksi, [e413] niin ”puhtaan mielen, taivaan ensimmäisen lahjan” (Aiskhylos) sijasta luotiin tyydyttämättömän halun, murheen ja epätoivon ikuinen korppikotka, joka oli kytketty ”unenkaltaiseen heikkouteen, joka kahlehtii kuolevaisten sokean rodun” siihen päivään asti, kunnes taivaan lähettämänä pelastajana Herakles vapauttaa Prometheuksen.

Kristityt – varsinkin roomalaiskatolilaiset – ovat yrittäneet tehdä tästä näytelmästä ennustuksen tulevasta Kristuksesta. Suurempaa virhettä voitaisiin tuskin tehdä. Todellinen teosofi, joka etsii jumalallista viisautta ja palvelee ABSOLUUTTISTA täydellisyyttä – tuntematonta jumaluutta, joka ei ole Zeus eikä Jehova – vastustaa tuollaista ajatusta. Viitaten kaukaiseen menneisyyteen hän voi osoittaa, ettei perisyntiä ole koskaan ollut olemassa, vaan on ollut ainoastaan fyysisen älyn väärinkäyttöä, kun eläimellinen puoli on hallinnut psyykkistä puolta ja nämä molemmat ovat sammuttaneet hengen valon. Hän sanoo: ”Kaikki te, jotka osaatte lukea rivien välistä, tutkia muinaista viisautta vanhoista draamoista, intialaisista ja kreikkalaisista, lukekaa huolellisesti juuri edellä mainittua Kahlehdittua Prometheusta, jota esitettiin Ateenan teattereissa 2400 vuotta sitten.” Tämä myytti ei kuulu Hesiodokselle eikä Aiskhylokselle, vaan, kuten Bunsen sanoo, se ”on vanhempi kuin itse helleenit”, sillä se kuuluu todellakin inhimillisen tajunnan aamunkoittoon. Ristiinnaulittu titaani personoi vertauskuvallisesti kollektiivista logosta, ”sotajoukkoa”, ja ”viisauden Herroja” eli TAIVAALLISTA IHMISTÄ, joka on ruumiillistunut ihmiskuntaan. Niinpä hänen nimensäkin Pro-me-theus, joka tarkoittaa ”se joka näkee eteensä” eli tulevaisuuteen, osoittaa,[37] että hänen ihmiskunnalle opettamiensa taitojen joukossa ei psykologinen ymmärrys ollut vähin. Sillä niin kuin hän valittaa Oceanuksen tyttärille:

 

              Ennustustaidon monet tavat osoitin,

              erotin ensi kerran unet, jotka valveilla

              tulevat toteutumaan…

              opastin siten taitoon monimutkaiseen…

              Ihmisten kaikki taidot soi Prometheus. (säkeet 484-506)

 

[e414] Jättäkäämme hetkeksi pääaiheemme syrjään ja pysähtykäämme katsomaan tämän vanhimman ja paljon ajatuksia herättävän sekä perimätietoon perustuvan allegorian salaista merkitystä. Ja koska se liittyy suoraan varhaisrotuihin, kyseessä ei olekaan todellinen asiasta poikkeaminen.

Aihe Aiskhyloksen trilogiaan, josta kaksi osaa on kadonnut, on tuttu kaikille sivistyneille lukijoille. Puolijumala ryöstää jumalilta (elohimeiltä) heidän salaisuutensa – luovan tulen mysteerin. Tämän pyhäinhäväistyksen vuoksi KRONOS[38] nujertaa Prometheuksen ja antaa hänet Zeukselle, ihmiskunnan ISÄLLE ja luojalle, joka oli tahtonut pitää ihmisen älyllisesti sokeana ja eläimellisenä; persoonalliselle jumaluudelle, joka ei näe IHMISTÄ ”niin kuin yhtenä meistä”. Tästä syystä Prometheus, ”tulen ja valon antaja” kahlitaan Kaukasus-vuoreen ja tuomitaan koviin kärsimyksiin. Mutta kolminainen Fates (karma), jonka käskystä – niin kuin titaani sanoo – Zeus:

 

Ei hänkään saata kohtaloaan paeta (säe 518)

 

– määrää, että tämä kidutus ei lakkaa ennen kuin Zeuksen poika –

 

Ja kuka riistää vallan sauvan häneltä? (säe 768)

              ……………………………

Sen tekee kerran sinun [Io’n] jälkeläisesi. (772)

 

– on syntynyt. Tämä ”poika” vapauttaa Prometheuksen (kärsivän ihmiskunnan) omasta kohtalokkaasta lahjastaan. Hänen nimensä on ”Hän joka on tuleva….”

Näiden muutamien rivien nojalla, jotka kuten kaikki allegoriset lauseet voidaan tulkita melkein miten tahansa, nimittäin niiden sanojen perusteella, jotka Prometheus lausuu Iolle, Inakhoksen tyttärelle, jota Zeus vainoaa – jotkut katoliset kirjoittajat ovat muovailleet koko ennustuksen. Ristiinnaulittu titaani sanoo:

 

              ja suuri ihme: tammet, jotka puhuvat.

              Selvästi, epäämättömästi humisten

              Ne tervehtivät sinua ja kutsuivat

Zeuksen kuuluisaksi puolisoksi.

              . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . (832-834)

              . . . vain koskettaen lempeällä kädellään

              Ja poika, jonka synnytät, saa nimekseen

muistoksi tästä Epafos – ”Zeuksen kosketus”.

Tuo tumma poika…    (850-852)

 

Tätä pitävät useat fanaatikot – des Mousseaux ja de Mirville [e415] muiden muassa – selvänä ennustuksena. Io ”on Jumalan äiti”, meille kerrotaan, ja ”tumma Epafos” on Kristus. Mutta viimeksi mainittu ei ole syössyt isäänsä valtaistuimelta, paitsi metaforisesti, jos tuona ”isänä” on pidettävä Jehovaa. Eikä kristittyjen Vapauttaja syössyt isäänsä alas Haadekseen. Prometheus sanoo säkeessä 907, että Zeus nöyryytetään vielä, kun aikoo:

 

              …….tuohon avioon,

              joka sortaa hänet perikatoon mahdistaan

ja vallastaan. Ja silloin täysin toteutuu

              kirous, jonka Kronos, hänen isänsä... julisti...[39]

              Ja siksi istukoon nyt vallan huipulla

              rauhassa, pelkäämättä; luottakoon hän vain

              taivaissa kumajavaan ukonjyrinään,

              salaman nuolta pyöritelköön käsissään.

              Ei mikään niistä pysty häntä auttamaan,

              kun sietämätön häpeä ja tuho lyö.... (säkeet 907-918)

 

”Tumma Epafos” oli Dionysos-Sabazios, Zeuksen ja Demeterin poika sabasialaisissa mysteereissä, joiden aikana ”jumalien isä” ottaen käärmeen muodon siitti Demeterille Dionysoksen eli Aurinko-Bacchuksen. Io on kuu ja samalla myös uuden rodun EEVA, ja niin on Demeter – tässä tapauksessa. Prometheus-myytti on todella ennustus, mutta se ei koske mitään syklisiä vapauttajia, jotka ovat esiintyneet aikakausittain eri maissa ja eri kansojen keskuudessa niiden kehitysvaiheissa. Se viittaa viimeiseen niistä syklisistä mysteereistä, joissa ihmiskunta siirryttyään eteerisestä kiinteään fyysiseen tilaan, henkisestä fysiologiseen lisääntymiseen, kulkee nyt eteenpäin syklin vastakkaisella kaarella kohti tuota alkuperäisen tilansa toista vaihetta, jolloin nainen ei tiennyt mitään miehestä ja ihmisjälkeläiset luotiin eikä synnytetty.

Tämän tilan tulee ihminen ja koko maailma saavuttamaan, kun se keksii ja todella ymmärtää ne totuudet, jotka piilevät tuossa sukupuolten suuressa ongelmassa.

 

[Se] on oleva kuin ”valo, joka ei ole koskaan loistanut meren eikä maan yllä”, vaan tulee ihmisille Teosofisen Seuran kautta. Tämä valo on johtava ihmiskunnan todelliseen henkiseen intuitioon. Silloin (kuten kerran sanottu kirjeessä eräälle teosofille) on maailmassa oleva buddhojen ja kristusten rotu, sillä silloin on keksitty, että yksilöillä on omassa vallassaan, synnyttävätkö he Buddhan kaltaisia lapsia vai – demoneja. Kun tuo tieto tulee, kaikki dogmaattiset uskonnot ja niiden mukana demonit kuolevat.[40]

 

Jos kiinnitämme huomiota allegorian jaksolliseen kehitykseen ja sankarien luonteeseen, niin salaisuus on ratkaistavissa. KRONOS [Khronos] on tietysti ”aika” syklisessä merkityksessä. Se nielaisee lapsensa – [e416] eksoteeristen dogmien persoonalliset jumalat mukaan luettuina. Zeuksen asemesta se on nielaissut hänen kivisen kuvansa, mutta symboli on kasvanut ja vain ihmisen mielikuvituksessa kehittynyt, koska ihmiskunta oli tulossa alaspäin ainoastaan kohti fyysistä ja älyllistä – eikä henkistä – täydellisyyttä. Kun se on edistynyt yhtä pitkälle henkisessä kehityksessä, Kronos ei ole enää petettävissä. Kivikuvan sijasta se tulee nielaisemaan itse antropomorfisen kuvitelman, koska viisauden käärme, jota sabasialaisissa mysteereissä edustaa antropomorfoitu logos, henkisten ja fyysisten voimien liitto, on silloin synnyttänyt ajassa (Kronos) jälkeläisen – Dionysos-Bacchuksen eli ”tumman Epafoksen”, ”mahtavan”, rodun joka tulee syöksemään hänet vallasta. Missä hän tulee syntymään? Ennustuksissaan Iolle Prometheus jäljittää hänen alkuperänsä ja synnyinpaikkansa. Io on synnyttämisen kuujumalatar – sillä hän on Isis ja hän on Eeva, suuri äiti.[41] Hän selostaa (rodullisten) vaellusten polut niin hyvin kuin sanat voivat sen tehdä. Hänen on jätettävä Eurooppa ja mentävä Aasian mantereelle, missä hän saapuu Kaukasuksen korkeimmalle vuorelle (säe 719). Titaani kertoo hänelle:

 

              Mannerten rajavirran ylitse siis käyt

              Ja kuljet kohti päivännousun loimua (s. 790-791)

 

että hänen on matkustettava itään ohitettuaan ”Kimmeriläisen Bosporoksen” ja ylitettävä se, mikä on ilmeisesti Volga sekä nykyinen Astrakan Kaspian meren rannalla. Tämän jälkeen hänellä on edessään rajut pohjoiset tuulenpuuskat ja hän matkustaa sinne yli ”arimaspien sotajoukon” maan (Herodotoksen Skyytiasta itään) –

 

              kultaisen Pluton-virran juoksun varsilla. (s. 805-806)

 

jonka professori Newman ihan oikein arvelee tarkoittaneen [e417] Uralia, koska Herodotoksen arimaspit olivat ”tämän kultamaan tunnettuja asukkaita”.

Mutta sitten tulee säkeiden 807 ja 812 välissä arvoitus kaikille eurooppalaisille tulkitsijoille. Titaani sanoo:

 

              Vältä siis näitä [arimaspeja ja gryypejä].

Sitten saavut kaukaiseen

maan kolkkaan, mustan heimon luokse, auringon

lähteiden maahan, missä virtaa Aithiops.

Seuraa sen rantaa siksi kunnes ennätät

paikalle, missä syöksyy putouksena

Bybloksen vuoristoista Niilin pyhä vuo (s. 807-812).

 

Täällä oli Ion määrä löytää itselleen ja pojilleen siirtokunta. Nyt meidän on katsottava, kuinka tämä kohta tulkitaan. Ion on matkustettava itään, kunnes hän tulee Aithiops-joelle, jota hänen on seurattava, kunnes se laskee Niiliin – tästä johtuu hämmennys. ”Muinaisten kreikkalaisten maantieteellisten teorioiden mukaan”, sanoo Prometheus Bound -version tekijä,

 

Tämän ehdon täyttää Indus. Arrianos (vi, i) mainitsee, että Aleksanteri Suuri valmistautuessaan purjehtimaan alas Indus-virtaa (nähtyään siellä krokotiileja, joita hän ei ollut nähnyt missään muualla kuin Niilillä…) luuli löytäneensä Niilin lähteet. Hän arveli, että Niili lähti jostakin kohtaa Intiaa ja virtasi monen autiomaan läpi kadottaen siten Indus-nimensä. Seuraavaksi…se virtasi läpi asutun maan, ja noiden osien etiopialaiset[42] samoin kuin myöhemmin egyptiläiset kutsuivat sitä Niiliksi. Vergilius toistaa neljännessä Georgicassaan saman vanhan virheen.[43]

 

Aleksanteri ja Vergilius ovat voineet suuresti erehtyä maantieteellisissä määritelmissään, mutta Prometheuksen ennustus on oikeassa ainakin esoteerisessa mielessä. Kun jotakin rotua kuvataan symbolisesti ja sen historiallisia tapahtumia esitetään allegorisesti, sen personoituman matkareitiltä ei pitäisi odottaa mitään topografista tarkkuutta. Nyt on kuitenkin niin, että ”Aithiops”-joki on varmasti Indus ja se on myös Nîla eli Nîlâ. Tuo virta on syntynyt Kailâsa- (taivaan) vuorilla, jumalien asunnoissa – 6700 metriä merenpinnan yläpuolella. Se on Aithiops-joki, ja niin sitä kutsuivat kreikkalaiset kauan ennen Aleksanterin aikoja, koska sen rantamia Attockista Sindiin[44] asti asuttivat heimot, joita kutsuttiin itäetiopialaisiksi. Intialaiset ja egyptiläiset olivat kaksi sukulaiskansaa ja itäetiopialaiset – mahtavat rakentajat – olivat tulleet Intiasta, niin kuin on toivottavasti riittävän hyvin todistettu Hunnuttomassa Isiksessä.[45]

Miksi eivät siis Aleksanteri ja jopa oppinut Vergilius voineet käyttää sanoja Niili eli Neilos puhuessaan Induksesta, koska se on yksi sen nimistä? Vielä tänäkin päivänä tuota jokea kutsutaan Kalabaghin tienoilla nîlaksi (sininen) ja Nîlâksi, ”siniseksi virraksi”. Siellä sen vesi on niin tummansinistä, että sille annettu sinisen virran nimi siirtyi jo ammoisina aikoina [e418] eräälle pienelle kaupungille sen rannalla. Ilmeisesti Arrianus on kirjoituksissaan Aleksanterin aikoja paljon myöhemmin ja tuntematta Induksen nimeä tietämättään panetellut kreikkalaista valloittajaa. Eivätkä nykyiset historioitsijamme ole yhtään viisaampia päätelmissään. Sillä he perustelevat useimmat summittaiset selityksensä pelkillä näennäisyyksillä, kuten heidän muinaiset kollegansa aina tekivät vanhoina aikoina, kun heidän käytössään ei vielä ollut tietosanakirjoja.

Ion, tuon ”lehmänsarvisen neidon”, rotu on siis yksinkertaisesti ensimmäinen etiopialainen uranuurtajarotu, jonka Io toi Indukselta Niilille (joka sai nimensä emävirtansa muistoksi Intiasta lähteneiltä siirtolaisilta[46]). Sillä eikö Prometheus sanokin Iolle,[47] että pyhä Neilos (jumala, ei joki) –

”Se johtaa tiesi suiston kolmikulmioon” – nimittäin Niilin deltaan, missä hänen poikansa ovat ennalta määrätyt perustamaan – …. ”kauas siirtokunnan…” (säkeet 813-815).

Täällä on syntyvä uusi rotu (egyptiläiset), ja ”naisellinen rotu”, joka, ”viidennessä polvessa” tummasta Epafoksesta –

 

              Viisikymmentä yhteensä, Argokseen saapuu jälleen (853).

 

Sitten yksi näistä viidestäkymmenestä neitsyestä rakkaudessa pettää ja –

 

              . . .Kuningassuvun perustaa hän Argokseen

              . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

              Vaan tästä siemenestä tulee syntymään

              myöhemmin maineikas ja uljas jousimies:

hän päästää minut tuskistani vapaaksi. (869-872)

 

Milloin tämä sankari tulee esiin, titaani ei sitä paljasta, sillä kuten hän huomauttaa:

 

              Vaan veisi pitkän ajan selittää (875).

 

Mutta ”Argos” on Arghya-Varsha, vanhojen hierofanttien juomauhrin maa, josta ilmestyy ihmiskunnan pelastaja, nimitys, joka annettiin myöhemmin sen naapurille, Intialle – entisajan Âryâvartalle.

Että aihe muodosti osan sabasialaisista mysteereistä, käy selville useiden muinaisten kirjailijoiden teoksista, kuten Ciceron[48] ja Klemens Aleksandrialaisen.[49] Viimeksi mainitut kirjailijat ovat ainoita, jotka ilmaisevat sen todellisen syyn, miksi ateenalaiset syyttivät Aiskhylosta pyhäinhäväistyksestä ja tuomitsivat hänet kivitettäväksi kuoliaaksi. He sanovat, että koska Aiskhylos oli vihkimätön, hän oli häpäissyt mysteerit paljastamalla ne trilogioissaan julkisella näyttämöllä.[50] Mutta hän olisi saanut saman tuomion, vaikka hän olisi ollut vihitty – niin kuin hänen on täytynytkin olla, koska muuten hänellä, kuten Sokrateellakin, olisi täytynyt olla daimoni paljastamassa hänelle allegorisen vihkimysnäytelmän pyhiä salaisuuksia. Missään tapauksessa tuo ”kreikkalaisen tragedian isä” ei keksinyt Prometheuksen ennustusta, sillä hän ainoastaan toisti näyttämöllisesti sen, mitä papit esittivät Sabasian MYSTEERIJUHLASSA.[51] Viimeksi mainittu on kuitenkin yksi vanhimmista pyhistä juhlista, joiden alkuperää historia ei tunne. Mytologit yhdistävät ne Mithraksen (joissakin vanhoissa monumenteissa Sabaziokseksi kutsuttu Aurinko) kautta Jupiteriin ja Bacchukseen. Mutta ne eivät missään tapauksessa olleet kreikkalaisten omaisuutta, vaan ovat peräisin ammoisilta ajoilta.

Murhenäytelmän kääntäjä ihmettelee, kuinka Aiskhylos saattoi syyllistyä sellaiseen ”ristiriitaisuuteen Zeuksen luonteessa, niin kuin on kuvattu Kahlehditussa Prometheuksessa ja muissa draamoissa”.[52] Tämä johtuu siitä, että Aiskhylos samoin kuin Shakespeare oli ja on aina oleva aikakausien älyllinen ”sfinksi”. Zeuksen, kreikkalaisen ajattelun abstraktin jumaluuden, ja Olympian Zeuksen välillä on syvä kuilu. Viimeksi mainittu ei mysteereissä edustanut sen korkeampaa prinsiippiä kuin inhimillisen fyysisen älyn alinta aspektia – manaksen ja kâman yhtymää. Prometheus – sen jumalallisen aspektin [manaksen] sulautuessa ja noustessa buddhiin – oli jumalallinen sielu. Zeus oli inhimillinen sielu eikä yhtään enempää, esiintyen aina antautumassa alemmille himoilleen – kateellinen Jumala, kostonhimoinen ja julma egotismissaan eli ITSERAKKAUDESSAAN. Tästä syystä Zeus esitetäänkin käärmeenä – ihmisen älyllisenä kiusaajana – joka kuitenkin syklisen kehityksen kuluessa synnyttää ”ihmisvapauttajan”, Aurinko-Bacchuksen eli ”Dionysoksen”, joka on enemmän kuin ihminen.

Dionysos on sama kuin Osiris, Krishna ja Buddha (taivaallinen viisas) ja tuleva (kymmenes) avatâra, henkinen, loistava Khristos, joka on vapauttava kärsivän Khrestoksen (ihmiskunnan eli Prometheuksen joka on koetuksella). Tämä tulee tapahtumaan kali-yugan lopussa, sanovat brahmalaiset ja buddhalaiset legendat, joita toistavat zoroasterilaiset ja nyt kristilliset opetukset (viimeksi mainitut ainoastaan satunnaisesti). Vasta Kalki-Avatâran eli Saoshyantin ilmestymisen jälkeen on ihminen syntyvä naisesta ilman syntiä. Silloin tulevat hindujen jumaluus Brahmâ, zoroasterilaisten Ahuramazda (Ormazd), kreikkalais-olympialainen Don Juan, Zeus, israelilaisten kateellinen, katuva, julma heimojumala Jehova ja kaikki niiden kaltaiset inhimillisen mielikuvituksen luomat jumalat yleismaailmallisessa pantheonissa häviämään ja haihtumaan ilmaan. Niiden mukana häviävät niiden varjot, kaikkien noiden jumaluuksien pimeät puolet, jotka esitetään aina eksoteerisissa kertomuksissa niiden ”kaksoisveljinä” ja kaksoisolentoina; niiden omat heijastukset maan päällä – esoteerisessa filosofiassa. Ahrimanit ja tyfonit, samaelit ja saatanat on kaikki syösty vallasta tuona päivänä, kun jokainen pimeä paha intohimo kukistetaan.

Luonnossa vallitsee yksi ikuinen laki, joka pyrkii aina tasoittamaan vastakkaisuuksia ja synnyttämään lopullista harmoniaa. Johtuen tästä henkisen kehityksen laista, joka syrjäyttää fyysisyyden ja puhtaan älyllisyyden, ihmiskunta tulee vapautumaan vääristä jumalistaan ja huomaa lopulta olevansa ITSENSÄ PELASTAMA.

Lopullisesti paljastettuna vanha Prometheus-myytti – jonka prototyyppejä ja vastaavuuksia on löydettävissä jokaisesta vanhasta teogoniasta – on yleispätevä juuri sen vuoksi, että se on niin lähellä inhimillisen fyysisen elämän rajaa fyysisen pahan ilmennyksineen. KRONOS on ”aika”, jonka ensimmäinen laki ilmenee siinä, että evoluutioprosessin peräkkäisten ja harmonisten vaiheiden sarjaa syklisen kehityksen aikana olisi ehdottomasti suojeltava – ja luonnoton kasvu kaikkine siitä aiheutuvine seurauksineen ankarasti rangaistava. Luonnolliseen kehitysohjelmaan ei kuulunut, että ihminen – korkeampana eläimenä – olisi tullut heti – älyllisesti, henkisesti ja psyykkisesti – puolijumalaksi maan päällä, samalla kun hänen fyysinen vartalonsa jäisi heikommaksi, avuttomammaksi ja hauraammaksi kuin muiden suurten nisäkkäiden ruumiit. Vastakohta on liian irvokas ja räikeä, ja maja aivan liian arvoton sen sisällä asuvalle jumalalle. Prometheuksen lahja muuttui siten KIROUKSEKSI – vaikka sen tiesivät ja näkivät ennalta tuota henkilöä personoivat JOUKOT, niin kuin hänen nimensä osoittaa.[53] Tässä juuri on samalla kertaa sen synti ja pelastus. Sillä se joukko, joka karmansa eli nemesiksen johdosta ruumiillistui osaan ihmiskuntaa, piti parempana kärsiä vapaana ja älyllisesti itsetietoisena tuskaa ja jopa kidutusta – ”kun myriadittain aikaa vierii” – kuin passiivisena orjuudessa nauttia tyhjästä typerästä vaistomaisesta autuudesta. Tietoisena siitä, että tällainen ruumiillistuma oli ennenaikainen eikä kuulunut luonnon ohjelmaan, uhrasi taivaallinen joukko, ”Prometheus”, silti itsensä auttaakseen siten ainakin osaa ihmiskunnasta.[54] Mutta pelastaessaan ihmisen mentaalisesta pimeydestä se pani hänen kannettavakseen itsetietoisuuden tuskan omasta vastuullisuudestaan – vapaan tahdon seurauksen – ja sen ohella kaikki vaivat, joiden perillisiä kuolevaiset ihmiset ovat. Nämä tuskat Prometheus otti kestääkseen, koska tuo joukko tuli tästä lähtien sopimaan sille valmistettuun majaan, vaikka se ei vielä tässä muodostusvaiheessa ollut valmis.

Kun henkinen kehitys ei voinut pysyä fyysisen kehityksen rinnalla, koska sen homogeenisuus rikkoutui, lahjasta tuli pahan pääsyy ellei peräti sen alku.[55] Korkeasti filosofinen on se allegoria, jossa kuvataan kuinka KRONOS kiroaa Zeuksen siksi, että tämä oli syössyt hänet valtaistuimelta (Saturnuksen ”kultaisena” varhaisaikana, kun kaikki ihmiset olivat puolijumalia) ja luonut tilalle heikon ja avuttoman fyysisen ihmisrodun, jättäen Zeuksen kostolle alttiiksi syyllisen, joka anasti jumalilta niiden luomisoikeuden ja siten kohotti ihmisen heidän tasolleen älyllisesti ja henkisesti. Prometheuksen tapauksessa Zeus edustaa alkuaikaisten alkuunpanijoiden, PITAROIDEN, ”isien”, joukkoa, jotka loivat ihmisen tajuttomaksi ja älyttömäksi, kun taas jumalalliset titaanit vastaavat henkisiä luojia, devoja, jotka ”lankesivat” synnytykseen. Edelliset ovat henkisesti alempia, mutta fyysisesti vahvempia kuin prometheuslaiset, mistä syystä viimeksi mainitut joutuivat tappiolle. ”Alempi joukko, jonka työn titaani turmeli ja siten teki tyhjiksi Zeuksen suunnitelmat”, oli täällä maan päällä omassa piirissään ja omalla toimintatasollaan, kun taas ylempi joukko oli karkotettu taivaasta ja joutunut aineen kahleisiin. He (alempi ”joukko”) hallitsivat kaikkia kosmisia ja alempia titaanisia voimia. Korkeammalla titaanilla oli ainoastaan älyllinen ja henkinen tuli. Tätä murhenäytelmää Prometheuksen taistelusta Olympian tyrannin ja despootin, aistillisen Zeuksen kanssa näemme näyteltävän joka päivä nykyisen ihmiskunnan keskuudessa: alemmat himot kahlehtivat korkeammat pyrkimykset aineen kallioon synnyttäen monessa tapauksessa surun, tuskan ja katumuksen korppikotkan. Jokaisessa tällaisessa tapauksessa nähdään yhä Jumala –

 

              Näette kahlitun ja kurjan jumalan,

              Zeuksen vihollisen, jota vihaamaan

ovat nousseet kaikki. . . (118-119)

 

jolta on riistetty jopa Prometheuksen korkein lohdutus tämän kärsiessä uhrautuessaan –

 

              koska rakastin liikaa ihmisiä (122)

 

koska jumalallinen titaani on epäitsekkyyden liikuttama, mutta kuolevaisen ihmisen kiihottimena on pääasiallisesti itsekkyys.

Nykyajan Prometheuksesta on nyt tullut Epi-metheus, ”joka näkee vasta tapahtuman jälkeen”, koska edellisen universaali ihmisrakkaus on kauan sitten alentunut itsekkyydeksi ja itsepalvonnaksi. Ihmisestä on jälleen tuleva entinen vapaa titaani, mutta ei ennen kuin syklinen kehitys on taas saattanut ennalleen hänen kahden luontonsa rikkoutuneen harmonian – maallisen ja jumalallisen. Tämän jälkeen hänestä tulee läpäisemätön alemmille titaanisille voimille, haavoittumaton persoonallisuudessaan ja kuolematon yksilöllisyydessään. Tämä ei voi tapahtua ennen kuin kaikki eläimellinen aines on poistunut hänen luonteestaan. Kun ihminen ymmärtää, että ”Deus non fecit mortem”,[56] vaan että hän on sen itse luonut, hänestä tulee jälleen Prometheus ennen lankeemusta.

Prometheuksen täydellisen symboliikan ja tuon kreikkalaisen myytin alkuperän osalta lukijaa kehotetaan tutustumaan tämän teoksen II kirjaan.[57] Siinä esitetään – tämän osan eräänlaisena täydennyksenä – lisätietoja niiden oppien osalta, jotka ovat kaikkein ristiriitaisimpia ja kyseenalaisimpia. Tämä teos poikkeaa niin paljon teologian ja nykyajan tieteen hyväksymistä perusteista, ettei pidä laiminlyödä mitään todistetta, joka pyrkii osoittamaan, että nämä auktoriteetit ovat usein anastaneet niille kuulumattoman arvovallan.

 

­­­­__________

 

[e423]

LISÄKATKELMIA KOMMENTAARISTA

XII SÄKEISTÖN SÄKEISIIN

 

Käsikirjoitus, josta nämä lisäselitykset on otettu, kuuluu ryhmään, jonka nimi on Ltung-bshags sangs-rgyas smon-lam eli ”Kertomuksia kolmestakymmenestäviidestä tunnustusbuddhasta”, niin kuin niitä eksoteerisesti kutsutaan.[58] Niitä henkilöhahmoja, joita kutsutaan pohjoisbuddhalaisuudessa buddhoiksi, voidaan yhtä hyvin kutsua risheiksi tai avatâroiksi jne., koska ainoastaan pohjoisbuddhalaiset Gautaman etiikan seuraajat pitävät heitä ”buddhoina jotka ovat edeltäneet Sâkyamunia”. Nämä suuret mahâtmat eli buddhat ovat yleistä ja yhteistä omaisuutta. He ovat historiallisia viisaita – ainakin kaikille okkultisteille, jotka uskovat sellaiseen viisaiden hierarkiaan ja joilla on veljeskunnan oppineiden antamia todisteita siitä. Heidät on valittu yhdestä 97 buddhan ryhmästä ja toisesta 53 buddhan ryhmästä[59] ja he ovat pääasiassa mielikuvituksellisia henkilöitä, jotka ovat todella ensin mainittujen voimien personoitumia.[60] Näitä ”koreja”, joissa on vanhimmat ”palmunlehtikirjoitukset”, on säilytetty hyvin salassa. Jokaiseen käsikirjoitukseen on liitetty lyhyt historianselostus siitä alarodusta, johon kyseessä oleva ”Buddha-Lha” kuului.

Sanotaan, että se erityinen käsikirjoitus, josta on otettu seuraavat katkelmat ja muunnettu sitten käsitettävämpään muotoon, on kopioitu kivitauluista, jotka kuuluivat viidennen Rodun varhaisimpien aikojen buddhalle, joka oli ollut todistamassa vedenpaisumusta ja atlantislaisen rodun päämantereen vajoamista. Se aika ei ole kaukana, jolloin moni seikka ellei kaikki, mitä tässä on esitetty muinaisista muistitiedoista, tulee todistetuksi oikeaksi. Silloin nykyiset symbolien tutkijat tulevat toteamaan, että jopa Odinn eli Woden-jumala, germaanisen ja skandinaavisen mytologian korkein jumala, on yksi näistä kolmestakymmenestäviidestä buddhasta; yksi varhaisimmista todellakin, sillä se manner, jolle hän ja hänen rotunsa kuului, on myös yksi vanhimmista. Se on niin vanha, että niinä aikoina, jolloin trooppinen ilmasto oli siellä missä nyt on ikuinen sulamaton lumi, voitiin kulkea melkein kuivin jaloin Norjasta Islannin ja Grönlannin kautta maihin, jotka nykyään ympäröivät Hudson-lahtea.[61] [e424] Aivan samoin saattoi noina atlantislaisten jättiläisten, ”Idän jättiläisten” poikien kukoistusaikoina pyhiinvaeltaja lähteä matkalle sieltä, missä nyt on Saharan erämaa, maihin jotka nyt lepäävät syvässä unessa Meksikon lahden ja Karibianmeren pohjassa. Tapahtumat, joita ei koskaan kirjattu muualle kuin ihmisten muistiin, mutta jotka siirtyivät tarkasti yhdeltä sukupolvelta toiselle ja rodulta rodulle, ovat voineet siirtyä ja säilyä ”aivojen kirjavolyymissä” läpi lukemattomien aionien totuudenmukaisempina kuin missään kirjoitetuissa muistitiedoissa. ”Sehän on osa ikuista sieluamme”, sanoo Thackeray, ja mikä voisi olla lähempänä sieluamme kuin se, mikä tapahtuu elämiemme aamunkoitossa? Nuo elämät ovat lukemattomat, mutta sielu eli henki, joka elähdyttää meitä läpi noiden myriadien olemassaolojen, on sama. Ja vaikka fyysisten aivojen ”kirjavolyymi” voi unohtaa tapahtumia yhden maallisen elämän puitteissa, ei pääosa kollektiivisia muistoja voi koskaan jättää meissä piilevää jumalallista sieluamme. Sen kuiskaukset voivat olla liian heikkoja, sen sanojen kaiku liian etäinen fyysisten aistiemme havaittaviksi, mutta varjo siitä mitä oli ja varjo siitä mitä on tuleva on sen havaintokykyjen piirissä ja on aina sen sielunsilmien edessä.

Tämä sielun ääni on ehkä se, joka kertoo niille, jotka uskovat traditioon enemmän kuin kirjoitettuun historiaan, että se mikä sanotaan seuraavassa on totta ja koskee esihistoriallisia tosiasioita.

Näin sanotaan eräässä kohdassa:

 

”VALON KUNINKAAT OVAT POISTUNEET VIHASSA.  IHMISTEN SYNNIT OVAT TULLEET NIIN MUSTIKSI, ETTÄ MAA VAPISEE SUURESSA HÄDÄSSÄÄN…. TAIVAANSINISET ISTUIMET JÄÄVÄT TYHJIKSI.  KUKA RUSKEISTA, KUKA PUNAISISTA TAI VIELÄPÄ MUSTIEN (rotujen) JOUKOSTA VOI ISTUA SIUNATUN ISTUIMILLA, TIEDON JA SÄÄLIN ISTUIMILLA!  KUKA VOI OTTAA VOIMAN KUKAN, KULTAVARTISEN KASVIN, JOSSA ON TAIVAANSININEN KUKKA?”

 

[e425] ”Valon kuninkaat” on nimi, joka on annettu vanhoissa aikakirjoissa jumalallisten dynastioiden hallitsijoille. ”Taivaansiniset istuimet” on käännetty muutamissa teoksissa ”taivaallisiksi valtaistuimiksi”. ”Voiman kukka” on nyt lootus, mutta kuka voi kertoa, mikä se on ollut silloin?

Kirjoittaja jatkaa valittaen myöhemmän Jeremian tavoin kansansa kohtaloa. Siltä oli riistetty sen ”taivaansiniset” (taivaalliset) kuninkaat, ja ”devaihoiset”, kuunväriset ja (kullanväriset) ”loistavakasvoiset” ovat menneet ”onnen maahan, tulen ja metallin maahan”, eli – symboliikan sääntöjen mukaan – pohjoisiin ja itäisiin maihin, joista ”suuret vedet ovat pois huuhtoutuneet, imeytyneet maahan ja haihtuneet ilmaan”. Viisaat rodut olivat havainneet ”viisauden lohikäärmeiden alas kutsumat mustat myrskylohikäärmeet” – ja ”olivat paenneet niiden ihanimman maan loistavien suojelijoiden johdolla”, jotka oletettavasti olivat suuria muinaisia adepteja, joita hindut kutsuvat manuikseen ja risheikseen. Yksi heistä oli Vaivasvata Manu.

”Keltaihoiset” ovat niiden esi-isiä, joihin etnologia sijoittaa nyt turaanilaiset, mongolit, kiinalaiset ja muut muinaiset kansat. Eikä maa, johon he pakenivat, ollut mikään muu kuin Keski-Aasia. Siellä syntyi kokonaisia uusia rotuja ja siellä he elivät ja kuolivat kansojen hajaantumiseen asti. Mutta tämä ”hajaantuminen” ei tapahtunut nykyisen tieteen sille määrittelemillä seuduilla eikä sillä tavoin kuin Max Müller ja muut arjalaisuuden tutkijat ovat väittäneet arjalaisten jakautuneen. Tuosta ajankohdasta on kulunut jo lähes kaksi kolmasosa miljoonaa vuotta. Näillä jälkiatlantislaisen ajan keltakasvoisilla jättiläisillä oli runsaasti aikaa – läpi koko tämän pakollisen rajoittumisen yhteen osaan maailmaa ja ilman mitään uutta rodullista verisekoitusta – haarautua lähes 700 000 vuoden aikana mitä erilaisimmiksi ja moninaisimmiksi tyypeiksi. Sama näkyy Afrikassa. Missään ei esiinny enempää tyyppien eroavuuksia mustista ihmisistä lähes valkoisiin, jättiläiskokoisista kääpiöihin, ja tämä johtuu ainoastaan heidän pakollisesta eristyneisyydestään. Afrikkalaiset eivät ole koskaan jättänet mannertaan moneen sataan tuhanteen vuoteen. Jos Euroopan manner häviäisi huomenna ja tilalle muodostuisi muita maita ja jos afrikkalaisten heimojen olisi määrä muuttaa erilleen ja hajaantua maapallolla, niin he muodostaisivat noin sadassatuhannessa vuodessa sivistyneiden kansojen rungon. Ja näiden korkeasti sivistyneiden kansojemme jälkeläiset, jotka olisivat voineet säilyä elossa jollakin saarella ilman keinoja ylittää uudet meret, taantuisivat takaisin suhteellisen villiin tilaan. Tästä syystä ihmiskunnan jakaminen ylempiin ja alempiin rotuihin kaatuu kumoon ja on harhaanjohtava.

[e426] Tällaisia ovat muinaisten muistitietojen esittämät selostukset ja tosiasiat. Kun ne kootaan ja niitä verrataan joihinkin nykyisiin kehitysteorioihin lukuun ottamatta luonnollista valintaa,[62] nämä selostukset osoittautuvat aivan järkeviksi ja loogisiksi.[63] Kun siis arjalaiset ovat keltaisten aadamien, tuon jättiläiskokoisen ja korkeasti sivistyneen atlantoarjalaisen rodun jälkeläisiä, seemiläiset – juutalaiset mukaan luettuina – polveutuvat punaisesta Aadamista. Siten sekä de Quatrefages että Mooseksen Genesiksen kirjoittajat ovat oikeassa. Sillä jos Mooseksen ensimmäisen kirjan viidettä lukua voitaisiin verrata arkaaisessa raamatussamme esiintyviin sukutauluihin, niin siitä löydettäisiin ajanjakso Aadamista Nooaan, tietenkin erinimisinä ja patriarkkojen ikävuodet muutettuina vastaaviksi ajanjaksoiksi, ja koko tapahtumasarja osoittautuisi symboliseksi ja allegoriseksi. Mainitussa käsikirjoituksessa on monia viittauksia atlantislaisten kansojen korkeaan tietoon ja sivistykseen ja siinä kuvataan useiden kansojen hallintojärjestelmää ja niiden taiteiden ja tieteiden luonnetta. Jos kolmannesta kantarodusta, lemuroatlantislaisista, on jo kerrottu, että he hukkuivat ”korkeine sivistyksineen ja ’jumalineen’”,[64] niin kuinka paljon paremmin voitaisiinkaan sanoa sama atlantislaisista!

Varhaiset arjalaiset saivat neljänneltä Rodulta tietonsa ”ihmeellisten asioiden kimpusta”, Mahâbhâratassa mainituista Sabhâsta ja Mayasabhâsta, jotka ovat Mayâsuran lahja pândavoille. Heiltä he oppivat ilmailun, vimâna-vidyân (”ilmalaivoissa lentämisen taidon”), ja sen vuoksi heidän suuret taitonsa meteorografiassa ja meteorologiassa. Heiltä arjalaiset perivät myös arvokkaat tietonsa jalo- ja muiden kivien salaisista ominaisuuksista, kemiasta tai oikeammin alkemiasta sekä mineralogiasta, geologiasta, fysiikasta ja astronomiasta.

Tämän kirjoittaja on usein kysynyt itseltään: ”Onko 2. Mooseksen kirjan kertomus edes yksityiskohdissaan, sellaisena kuin se on kuvattu Vanhassa testamentissa, alkuperäinen vai onko se, kuten kertomus itse Mooseksesta ja monista muista, vain muunnos atlantislaisista kerrotuista legendoista?” Sillä voiko kukaan, joka on kuullut kertomuksen viimeksi mainituista, olla huomaamatta peruspiirteiden suurta yhtäläisyyttä? Muistettakoon vain ”Jumalan” viha faaraon taipumattomuudesta, hänen määräyksensä ”valituille” ryöstää ennen lähtöään egyptiläisiltä näiden ”hopea- ja kultaesineet”[65] ja lopulta egyptiläisten ja heidän faraonsa hukkuminen Punaiseen mereen.[66] Luettakoon tässä katkelma vanhemmasta kommentaarien kertomuksesta:

 

[e427] ”Ja ’loistavakasvoinen suuri kuningas’, kaikkien keltakasvoisten päällikkö, oli surullinen nähdessään mustakasvoisten synnit.

”Hän lähetti ilmalaivansa (vimânat) kelpo miehistöineen kaikkien veljespäällikköjensä [muiden kansojen ja heimojen päälliköiden] luo sanoen: ’Valmistautukaa! Nouskaa te hyvän lain ihmiset ja menkää yli maan niin kauan kuin se on [vielä] kuiva’.

’Myrskyn herrat ovat tulossa. Heidän sotavaununsa ovat lähestymässä maata. Vain yhden yön ja kaksi päivää asuvat tummakasvoiset herrat [noidat] tässä maltillisessa maassa. Se on tuomittu ja heidän on upottava sen mukana. Tulien alemmat herrat [maahiset ja tulielementaalit] valmistavat maagisia âgneyâstrojaan [maagisia tuliaseitaan]. Mutta tumman silmän [”pahan silmän”] herrat ovat niitä [elementaaleja] vahvemmat, ja ne ovat mahtavien orjuudessa. He ovat perehtyneet ashtariin [ashtar-vidyâan, korkeimpaan maagiseen tietoon].[67] Tulkaa ja käyttäkää omianne [ts. maagisia voimianne noitien voimia vastaan]. Jokainen loistavakasvoinen Herra [valkoisen magian adepti] saakoon jokaisen tummakasvoisen herran vimânan tulemaan käyttöönsä [haltuunsa], ettei ainoakaan [noidista] pääsisi sen avulla pakenemaan tulvaa ja säästyisi Neljän [karmallisen jumaluuden] ruoskalta ja pelastaisi pahojaan [seuraajiaan eli kansaansa].

’Lähettäköön jokainen keltakasvoinen itsestään unen [mesmerisoida?] jokaiselle mustakasvoiselle. Välttykööt myös he [noidat] kivulta ja kärsimykseltä. Jokainen aurinkojumalille uskollinen sitokoon [lamaannuttakoon] jokaisen kuujumalien alaisuudessa olevan, jotta hän ei kärsisi ja välttäisi kohtaloaan.

’Ja antakoon jokainen keltakasvoinen elämänvedestään [verestään] mustakasvoisten puhuville eläimille, etteivät nämä herättäisi herraansa.[68]

’Hetki on lyönyt, musta yö on käsillä jne.

.        .        .        .       .       .       .       .       .       .       .        .        .        .        .

’Täyttyköön heidän kohtalonsa. Me olemme suuren Neljän palvelijoita.[69] Palatkoon valon kuninkaat.’”

[e428] ”Suuri kuningas loistavine kasvoineen lankesi maahan ja itki…

”Kun kuninkaat kokoontuivat, olivat vedet jo liikkeessä…

”[Mutta] kansat olivat nyt päässeet kuiviin maihin. He olivat vesirajan toisella puolella. Heidän kuninkaansa saapuivat heidän luokseen vimânoissaan ja johtivat heidät tulen ja metallin maihin [itään ja pohjoiseen].”

.        .        .        .       .       .       .       .       .       .       .        .        .        .        .

Eräässä toisessa kohdassa sanotaan:

”….Tähtiä [meteoreja] satoi mustakasvoisten maihin, mutta he nukkuivat.

”Puhuvat eläimet [maagiset vartijat] olivat vaiti.

”Alemmat herrat odottivat käskyjä, mutta niitä ei tullut, sillä heidän herransa nukkuivat.

”Vedet nousivat peittäen laaksot yhdestä maanäärestä toiseen. Korkeat maat jäivät veden yläpuolelle, maan pohja [antipodien maat] pysyi kuivana. Siellä asuivat ne jotka pelastuivat: keltakasvoiset ja suorakatseiset ihmiset [suorat ja rehelliset kansat].

”Kun tummakasvoisten herrat heräsivät ja keksivät ottaa vimânansa pelastuakseen nousevasta tulvasta, he huomasivat niiden kadonneen.”

 

Eräässä kohdassa kerrotaan, kuinka muutamat voimakkaammista ”tumma-kasvoisista” maagikoista – jotka heräsivät muita aiemmin – lähtivät ajamaan takaa niitä, jotka olivat ”ryöstäneet heidät” ja jotka olivat jälkijoukoissa, sillä ”pois johdettuja kansoja oli yhtä runsaasti kuin linnunradan tähtiä”, sanoo myöhempi ainoastaan sanskritiksi kirjoitettu kommentaari.

”Niin kuin lohikäärme oikaisee itsensä verkalleen kiemuroistaan, niin hajautuivat viisauden poikien johtamat ihmisten pojat riveistään ja levittäytyivät kuin makean veden juokseva virta… moni pelkurimainen heidän joukostaan hukkui matkalla. Mutta useimmat pelastuivat.”

Kuitenkin takaa-ajajat, ”joiden päät ja rinnat kohosivat korkealle veden yläpuolelle”, ajoivat heitä takaa ”kolmen kuunkierron ajan”, kunnes jäivät yhä kohoavaan aallokkoon ja hukkuivat viimeiseen mieheen asti, sillä maaperä vajosi heidän jalkojensa alla ja maa nieli ne, jotka olivat loukanneet sen pyhyyttä.

Tämä vaikuttaa suurelta osin siltä alkuperäiseltä aineistolta, jolle 2. Mooseksen kirja rakentui monta sataatuhatta vuotta myöhemmin. Nyt on osoitettu, että Mooseksen elämäkerta, kertomus hänen syntymästään, lapsuudestaan ja pelastumisestaan Niilin virrasta faraon tyttären avulla on otettu Sargonia koskevasta kaldealaisesta kertomuksesta. Ja jos näin on, ja assyrialainen taulukirjoitus British Museumissa on hyvä todiste siitä, niin miksi ei voitaisi sanoa samaa kirjoituksesta, jossa juutalaiset ryöstivät egyptiläisiltä heidän arvoesineensä, farao kuoli sotajoukkoineen jne.? Rutan ja Daityan jättiläismaagikot, ”tummakasvoiset herrat”, ovat voineet muuttua myöhemmissä kertomuksissa egyptiläisiksi maageiksi ja viidennen Rodun [e429] keltakasvoiset Jaakobin siveellisiksi pojiksi, ”valituksi kansaksi”.

Vielä on esitettävä yksi selostus. On ollut olemassa useita jumalallisia dynastioita – sarja jokaiselle kantarodulle alkaen kolmannesta, kunkin sarjan soveltuessa sille kuuluvalle ihmiskunnalle. Ne viimeiset seitsemän dynastiaa, joihin viitataan egyptiläisissä ja kaldealaisissa muistitiedoissa, kuuluvat viidenteen Rotuun, joka, vaikka sitä yleensä kutsuttiin arjalaiseksi, ei ollut sitä kokonaan, koska siihen oli suuressa määrin sekoittunut rotuja, joille etnologia antaa muita nimiä. Rajoitetun tilan vuoksi meidän on mahdotonta tässä mennä pidemmälle kuvaamaan atlantislaisia, joihin koko Itä uskoo yhtä paljon kuin me uskomme muinaisiin egyptiläisiin, mutta joiden olemassaolon suurin osa länsimaalaisista tiedemiehistä kieltää, kuten he ovat ennen tätä kieltäneet monta totuutta, Homeroksen olemassaolosta aina kirjekyyhkysiin asti. Atlantislaisten sivistys oli suurempi kuin konsanaan egyptiläisten. Heidän degeneroituneet jälkeläisensä, Platonin Atlantiksen kansa, rakensivat maahan ensimmäiset pyramidit, ja tämä tapahtui varmasti paljon ennen ”itäetiopialaisten” saapumista, niin kuin Herodotos kutsuu egyptiläisiä. Tämä voidaan hyvin päätellä Ammianus Marcellinuksen selostuksesta, kun hän sanoi pyramideista, että

 

…niissä on myös maanalaisia käytäviä ja sokkeloisia piilopaikkoja, joita kertomusten mukaan ihmiset olivat rakentaneet eri paikkoihin. He olivat perehtyneet muinaisiin mysteereihin, joiden avulla he ennakoivat tulevat vedenpaisumukset. Ne oli rakennettu, ettei muisto heidän pyhistä seremonioistaan katoaisi.[70]

 

Nämä ihmiset, jotka ”ennakoivat tulevat vedenpaisumukset” eivät suinkaan olleet egyptiläisiä, jotka eivät tienneet muusta kuin Niilin ajoittaisesta nousemisesta. Keitä he siis olivat? Me sanomme, että atlantislaisten viimeisiä jälkeläisiä, niitä rotuja, joita tiede hämärästi aavistelee ja joita tunnettu geologi Charles Gould lienee tarkoittanut sanoessaan:

 

Voimmeko olettaa, että olemme ammentaneet kokonaan tyhjiin luonnon suuren museon? Olemmekohan tunkeutuneet edes sen eteisiin? Voiko ihmisen kirjoitettu historia, joka sisältää muutama tuhat vuotta, käsittää hänen älyllisen olemassaolonsa koko kulun? Vai onko meillä pitkissä myyttisissä ajanjaksoissa – jotka ulottuvat satojen tuhansien vuosien taakse ja joista on muistitietoja Kaldean ja Kiinan kronologioissa – esihistoriallisesta ihmisestä hämäriä muistoja, jotka ovat säilyneet perimätietona ja joita ehkä muutamat jälkeenjääneet ovat kuljettaneet nykyisiin maihin muista maista, jotka kuten Platonin tarunomainen [?] Atlantis ovat saattaneet upota tai jonkin suuren luonnonmullistuksen seurauksena hävitä kaikkine sivistyksineen.[71]

 

Tämän jälkeen lukija voi suuremmalla luottamuksella kiinnittää huomionsa erään Mestarin lausuntoon, joka on esitetty ennen Gouldin kirjoitusta: ”Neljännellä Rodulla oli korkeamman sivistyksen kautensa. Kreikkalaisten, roomalaisten ja vieläpä egyptiläisten sivistykset eivät ole mitenkään verrattavissa niihin sivistyksiin, jotka alkoivat kolmannen Rodun myötä”[72] – sen sukupuoliin jakautumisen jälkeen.

[e430] Mutta jos tämä sivistys sekä taidot taiteissa ja tieteissä kielletään kolmannelta ja neljänneltä Rodulta, kukaan voi tuskin kieltää, että sellaisten muinaisten suurten sivistysten jälkeen kuin Egyptin ja Intian oli karkean tietämättömyyden ja barbaarisuuden pimeitä kausia aina kristillisen ajan alusta nykyiseen sivistykseemme asti. Tuona aikanahan kaikki muisto näistä perimätiedoista oli kadonnut. Kuten Hunnuttomassa Isiksessä sanottiin:

 

Emme saa unohtaa, että aikoja ennen kuin seikkailunhaluisten genovalaisten laivat seilasivat läntisiä vesiä, foinikialaiset alukset olivat purjehtineet maapallon ympäri ja levittäneet kulttuuriaan seuduille, jotka nyt ovat täysin autioita. Kuka arkeologi rohkenee väittää, että samat kädet, jotka piirsivät Egyptin pyramidit, Karnakin ja ne tuhannet rauniot, jotka nyt makaavat unohduksissa Niilin hiekkapenkereillä, eivät ole pystyttäneet Kambodžassa sijaitsevaa monumentaalista Nagkon-Watia tai hakanneet autioituneen intiaanikylän obeliskien ja ovien hieroglyfejä, jotka lordi Dufferin on hiljattain löytänyt Brittiläisestä Kolumbiasta, tai rakentaneet noita Väli-Amerikan Palenquen ja Uxmalin raunioita? Eivätkö nämä jäännökset, joita me säilytämme aarteina museoissamme – viimeisinä muistoina kauan sitten ”kadonneista taidoista” – puhu muinaisen sivistyksen puolesta? Eivätkö ne todista yhä uudelleen, että kadonneet kansakunnat ja mantereet ovat haudanneet mukanaan taitonsa ja tietonsa, joita ei keskiajan luostarissa ole koskaan kuumentanut ensimmäinenkään sulatusastia eikä nykyajan kemistin särkemä viimeinenkään ole pystynyt elvyttämään eikä tule pystymäänkään siihen – ei ainakaan tällä vuosisadalla?[73]

 

Ja sama kysymys, joka silloin esitettiin, voidaan tehdä nytkin. Voidaan vielä kerran kysyä:

 

Kuinka on mahdollista, että aikamme korkeimmat saavutukset saavat meidät ainoastaan huomaamaan ne monumentaaliset todistuskappaleet, jotka aikaisemmat tutkijat ovat jättäneet jälkeensä saavutustensa ja valloitustensa merkeiksi?

Jos nykyajan mestarit ovat tosiaan paljon etevämpiä kuin vanhat, niin mikseivät he anna meille vedenpaisumuksen jälkeen eläneiden esi-isiemme kadotettuja taitoja? Mikseivät he kerro meille, kuinka Luxorin haalistumattomat värit tehtiin – tätä paikkaa koristavien seinien kirkas sinooperinpunainen ja loistava sininen ovat yhtä hehkuvia kuin sinä päivänä, jolloin ne maalattiin; tai kuinka valmistettiin Tyroksen purppuraväri, pyramidien ja muinaisten vesijohtojen murenematon sementti, Damaskoksen miekka, jota voidaan vääntää tupessa kuin korkkiruuvia sen rikkoutumatta, loistavia ja vertaansa vailla olevia värisävyjä ikkunalaseissa, joita on löydetty muinaisten katedraalien raunioiden seasta, ja kuka pystyy kertomaan aidon taottavan lasin salaisuuden? Ja jos kemia ei pysty kilpailemaan edes varhaiskeskiajan kanssa eräiden taitojen suhteen, miksi sitten kerskailla saavutuksilla, jotka melko suurella varmuudella olivat täysin tunnettuja tuhansia vuosia sitten? Mitä pitemmälle arkeologia ja kielitiede etenevät, sitä enemmän ne tuovat todisteita niiden kunniaksi, joita näihin päiviin asti on pidetty taikauskon suossa rämpivinä raukkoina.[74]

 

[e431] Muista tieteistä ja taiteista, jotka muinaiset kansat – atlantislaisten perintönä – omasivat, on mainittava astronomia ja symbolismi, johon kuului myös tieto eläinradasta.

Kuten on jo selostettu, koko antiikki uskoi hyvällä syyllä, että ihmiskunta ja sen rodut ovat läheisesti yhteydessä planeettoihin ja nämä eläinratamerkkeihin. Koko maailman historia sisältyy viimeksi mainittuihin. Todistuksena tästä on Egyptin muinaisissa temppeleissä esiintyvä Denderan eläinrata. Mutta ainoastaan yhdessä arabien teoksessa, joka on suufien hallussa, kirjoittaja on tavannut oikean kopion näistä ihmeellisistä aikakirjoista, jotka kertovat maapallon menneisyyden samoin kuin sen tulevaisuuden historiasta. Kieltämättä myös alkuperäiset aikakirjat ovat olemassa.

Koska eurooppalaiset eivät tunne Intian todellisia eläinratoja eivätkä ymmärrä niitä, joista sattuvat tietämään (kuten Bentley), lukijaa kehotetaan tutustumaan väitteemme vakuudeksi Denonin teokseen, jossa, jos niitä ymmärtää, esitetään kaksi kuuluisaa egyptiläistä eläinratajärjestelmää.[75] Nähtyään ne henkilökohtaisesti kirjoittajan ei enää tarvitse uskoa siihen, mitä muut tutkijat – jotka ovat tutkineet molempia huolellisesti – niistä sanovat. Kuten egyptiläiset papit vakuuttivat Herodotokselle, jolle kerrottiin, että maan napa ja ekliptikan napa ovat aiemmin yhtyneet, näin on todella tapahtunut, ja sen vahvistaa Mackey, sillä hänen mukaansa navat molemmissa eläinratojen asennoissa ovat samat.

 

Ja siinä, missä navat [napa-akselit] ovat kohtisuorassa toisiinsa, on merkkejä, joiden mukaan ne eivät olleet viimeistä kertaa tuossa positiossa vaan ensimmäistä [sen jälkeen kun eläinrata oli piirretty]. Kauris on siinä pohjoisnavalla ja Rapu jakautuu keskeltä etelänavalla, mikä vahvistaa, että silloin oli talvi auringon ollessa Ravussa. Mutta parhaimpana todisteena siitä, että meillä on tässä muistomerkki ajasta, jolloin navat olivat ensimmäistä kertaa tuossa asennossa, ovat Leijona ja Neitsyt.[76]

 

Egyptologit uskovat yleisesti, että suuri pyramidi rakennettiin 3 350 eaa. ja että Menes ja hänen dynastiansa olivat olemassa 750 vuotta ennen neljättä dynastiaa (jota pidetään pyramidien rakentajana). Näin ollen vuosi 4 100 ennen ajanlaskuamme kuuluisi Meneksen aikakaudelle. Nyt kuitenkin George Rawlinsonin selitys, että kaikki tosiasiat viittaavat johtopäätökseen, että egyptiläiset olisivat jo ”edistyneet suuresti sivistyksen alalla ennen Meneksen kautta ja ehkä ennen kuin he siirtolaisina asettuivat Niilin laaksoon”,[77] on ajatuksia herättävä ja kaataisi tuon hypoteesin. Se viittaa suureen esihistorialliseen sivistykseen, jolla on vielä vanhempi menneisyys. Shesu-Heru (”Horuksen palvelijat”) olivat kansa, joka asettui Egyptiin. Ja kuten G. Maspero vahvistaa, tälle esihistorialliselle rodulle ”kuului kunnia… [e432] perustaa Egyptin tärkeimmät kaupungit ja temppelit”. Tämä oli ennen suuren pyramidin aikakautta, jolloin Egypti oli tuskin kohonnut veden alta. Kuitenkin ”heillä oli egyptiläisille ominainen hieroglyfinen kirjoitusmuoto ja heillä on jo täytynyt olla huomattavan kehittynyt sivistys”.[78] Lenormantin mukaan ”se oli suurten esihistoriallisten pyhättöjen maa, pappisvallan kehto, jolla oli suurin osuus sivistyksen perustamisessa”.[79] Mikä ajanjakso on määriteltävä tälle kansalle? Puhutaan 4000, korkeintaan 5000 vuodesta eaa. (Maspero). Toisaalta väitetään, että 25 868 vuoden (tähtivuoden) kierroksen avulla on laskettavissa suuren pyramidin rakentaminen.

 

Olettaen, että oviaukosta alaspäin johtava pitkä ahdas käytävälinja osoitti pyramidien rakentajien aikaiseen pohjantähteen, astronomit ovat osoittaneet, että v. 2170 eaa. se osoitti Alfa Draconista, silloista pohjantähteä kohti… samaan aikaan kun Plejadit, erityisesti Alkyone, ryhmän keskus, oli samalla meridiaanilla yläpuolella…. Astronomi Richard A. Proctor huomautettuaan, että pohjantähdellä oli juuri tuo sijainti n. 3350 eaa. samoin kuin v. 2170 eaa., sanoo: ”nämä molemmat ajanjaksot vastaavat pyramidin laskevan käytävän sijaintia, mutta egyptologit kertovat meille, ettei ole epäilystäkään siitä, että jälkimmäinen ajanjakso on liian myöhäinen”.[80]

 

Mutta meille kerrotaan myös että:

 

Tämä Alfa Draconiksen ja Alkyonen vastaava sijainti on erikoinen, koska se ei ole voinut uudistua kokonaiseen tähtivuoteen, joten sen ajatellaan merkitsevän suuren pyramidin rakentamispäivää.

 

Tämä todistaa, että koska Denderan eläinrata[81] osoittaa kolmea tähtivuotta, niin suuri pyramidi on rakennettu 78 000 vuotta sitten eli joka tapauksessa tämä mahdollisuus ansaitsee tulla hyväksytyksi yhtä selvästi kuin myöhempi ajankohta 3350 eaa.

Erään kaukana Pohjois-Intiassa sijaitsevan temppelin eläinradassa on samat merkkien ominaispiirteet kuin Denderan eläinradassa. Ne jotka tuntevat hyvin hindujen tähtikuviosymbolit, voivat huomata egyptiläisten kuvauksesta, ovatko kronologiset aikamerkit oikeita vai eivät. Denderan eläinradassa sellaisena kuin se on säilynyt nykyisten egyptiläis-koptilaisten ja kreikkalaisten adeptien hallussa ja jota Mackey selittää hiukan eri tavalla, Leijona on Hydran kohdalla, ja sen häntä ojentuu melkein suoraan alaspäin noin 40–50 asteen kulmassa, mikä asema on yhtäpitävä näiden konstellaatioiden alkuperäisen muodon kanssa.

 

[e433] Monin paikoin näemme Leijonan [Simhan], jonka häntä ojentuu selkää pitkin ylöspäin ulottuen Käärmeen päähän. Tämä osoittaa, että Leijonan asento oli ylösalaisin kääntynyt, minkä on todella täytynyt tapahtua koko eläinrataan ja jokaiseen muuhun konstellaatioon nähden, kun napa oli ylösalaisin.[82]

 

Puhuessaan ympyränmuotoisesta eläinradasta, jonka myös Denon mainitsee, hän sanoo:

 

Tuolla… Leijona on Käärmeen yllä ja sen häntä kaareutuu alaspäin, mistä huomaamme, että vaikka on täytynyt kulua kuusi tai seitsemänsataatuhatta vuotta näiden kahden aseman välillä, Leijonan ja Hydran välillä ei ole juuri mitään eroa. Neitsyt sen sijaan esiintyy hyvin erilaisena kummassakin. – Ympyränmuotoisessa eläinradassa Neitsyt on imettämässä lastaan, mutta näyttää siltä, ettei heillä ollut tätä käsitystä, kun napa oli ensimmäisen kerran ekliptikan tasossa. Sillä tässä eläinradassa, niin kuin Denon esittää, näemme kolme Neitsyttä Leijonan ja Vaa’an välissä, joista viimeinen pitää kädessään vehnäntähkää. On sangen valitettavaa, että tässä eläinradassa on aukko Leijonan lopussa ja Neitsyen alussa, minkä vuoksi kummastakin merkistä puuttuu yksi dekaani.[83]

 

Joka tapauksessa näiden kolmen eläinradan merkitys on selvä. Ne kuuluvat kolmeen eri aikakauteen, nimittäin viidennen kantarodun neljännen alarodun kolmeen viimeiseen perherotuun, joista kunkin on täytynyt elää noin 25000–30000 vuotta. Ensimmäinen näistä (”arjalais-aasialaiset”) oli todistajana ”jättiläisatlantislaisten”[84] viimeisten asukkaiden tuhossa (Ruta- ja Daitya-saarimantereet), mikä tapahtui noin 850 000 vuotta sitten, mioseenikauden loppupuolella.[85] Viimeinen alarotu oli todistamassa atlantislaisten viimeisen osan tuhoa – atlantoarjalaisten, jotka asuivat Atlantiksen viimeisellä saarella, nimittäin noin 11 000 vuotta sitten. Tämän ymmärtämiseksi lukijaa [e434] pyydetään katsomaan kuvaa viidennen kantarodun sukupuusta – jota yleisesti, vaikka vähemmän onnistuneesti kutsutaan arjalaiseksi roduksi – ja tutustumaan siihen liittyviin selostuksiin.

 

 

 

 

 

 

 

 

Lukijan tulee muistaa ehdottomasti se, mitä tässä teoksessa sanotaan kantarotujen jakautumisesta ja ihmiskunnan kehityksestä ja mitä esitetään selvästi ja oikein Sinnettin Esoteric Buddhismissa.

1. Kussakin manvantarassa on seitsemän KIERROSTA. Tämä nykyinen on neljäs ja me olemme viidennessä kantarodussa tällä hetkellä.

2. Kussakin kantarodussa on seitsemän alarotua.

3. Kussakin alarodussa on vuorostaan seitsemän haaraumaa, joita voidaan sanoa oksiksi tai ”perheroduiksi”.

4. Pieniä heimoja, sivuhaaroja ja versoja on viimeksi mainituissa lukemattomia ja ne riippuvat karman toiminnasta.

Tutkikaa oheista ”sukupuuta”, niin ymmärrätte. Se on pelkkä kaavio ja sen tarkoitus on ainoastaan auttaa lukijaa saamaan aiheesta jonkinlainen käsitys ja välttämään sekaannus, joka vallitsee eri aikoina ihmiskunnan jakautumisista käytetyistä nimityksistä.

Tässä on myös yritetty ilmaista luvuilla – vaikka ainoastaan likiarvojen puitteissa ja vertailun vuoksi – se kestoaika, jonka avulla on mahdollista selvästi erottaa yksi jako toisesta. Syntyisi vain toivotonta sekaannusta, jos muutamalle niistä määriteltäisiin tarkat ajanjaksot, sillä rodut, alarodut jne. aina pienimpiin sivuhaaroihin asti ovat sen verran samanaikaisia, että niitä on lähes mahdotonta erottaa toisistaan.

Ihmisrotua on verrattu puuhun, mikä sopii erinomaisesti kuvaukseen.

Puun päärunkoa voidaan verrata KANTAROTUUN (A).

[e435] Sen suuremmat haarat ovat eri ALAROTUJA, seitsemän lukumäärältään (B¹, B² jne.).

Kussakin haarassa on seitsemän OKSAA ELI PERHEROTUA (C).

Näin muodostuneessa kaktuksessa on sen paksuilla ”lehdillä” teräviä piikkejä, jotka voivat kuvaannollisesti vastata ihmiskunnan kansoja tai heimoja.

Meidän viides kantarotumme on jo ollut olemassa – rotuna sui generis ja päärungosta vapaana – noin 1 miljoonaa vuotta, joten sen neljän aikaisemman alarodun on täytynyt elää noin 210 000 vuotta, ja kunkin perherodun elinaika on keskimäärin 30 000 vuotta. Siten eurooppalaisella ”perherodulla” on vielä jäljellä tuhansia vuosia, vaikka kansat eli kaktuksemme lukemattomat piikit vaihtelevat jokaisena uutena kolmen tai neljän tuhannen vuoden ”kautena”. On jokseenkin omituista huomata suhteellinen likiarvo ”perherotujen” elinkauden ja ”tähtivuoden” välillä.

Tieto edellä olevasta ja aikakausien oikea määrittely muodostivat olennaisen osan mysteereistä, joissa oppilaille opetettiin näitä asioita ja joissa tieto siirtyi yhdeltä hierofantilta toiselle. Jokainen on selvillä siitä, että eurooppalaiset astronomit määrittelevät (mielivaltaisesti tosin) egyptiläisen eläinradan keksimisajankohdaksi 2000 tai 2400 eaa. (R. A. Proctor) ja väittävät, että tämä keksiminen on tapahtunut samaan aikaan kuin suuren pyramidin rakentaminen. Okkultistista ja itämaisesta astronomista tämän täytyy tuntua mielettömältä. Kali-yugan sanotaan alkaneen 17. ja 18. päivän välillä helmikuussa 3102 eaa. Hindut väittävät kuitenkin, että vuonna 20 400 ennen kali-yugaa heidän eläinratansa alku sattui samanaikaisesti kevätpäiväntasauksen kanssa, jolloin myös oli auringon ja kuun konjunktio – ja Bailly on todistanut tästä päivämäärästä pitkien ja huolellisten laskelmien perusteella, että vaikka se olisi kuviteltua, niin se aikakausi, josta he ovat alkaneet laskea kali-yugansa alun, oli kyllä todellinen. Hän kirjoittaa, että ”tuo aikakausi oli 3102 ennen meidän ajanlaskumme alkua”.[86] Kuun pimennys, joka sattui juuri kaksi viikkoa mustan kauden alun jälkeen – tapahtui kohdassa, joka sijaitsee Neitsyen Vehnäntähkän ja saman konstellaation tähden 2 (2) välissä. Yksi heidän esoteerisimmista kierroksistaan pohjautuu Neitsyen ja Plejadien (Krittikâ) tiettyihin konjunktioihin ja vastaaviin asemiin. Koska egyptiläiset toivat eläinratansa Itä-Intiasta ja Lankâsta,[87] esoteerinen merkitys on ilmeisesti sama. Kolme ”Neitsyttä” eli Neitsyt kolmessa eri positiossa merkitsi kummallakin tietoa kolmesta ensimmäisestä ”jumalallisesta eli astronomisesta dynastiasta”, jotka opettivat kolmatta [e436] kantarotua. Ja jätettyään atlantislaiset kohtalonsa huomaan he palasivat (eli mieluummin laskeutuivat jälleen) viidennen Rodun kolmannen alarodun aikana paljastamaan pelastuneelle ihmiskunnalle synnyinmaansa mysteerit – tähtitaivaan salaisuudet. Sama symbolinen muistitieto ihmisroduista ja kolmesta dynastiasta (jumalista, maneista – kolmannen ja neljännen Rodun puolijumalallisista astraaliolennoista ja viidennen Rodun ”sankareista”), jotka edelsivät puhtaasti inhimillisiä kuninkaita, on löydettävissä egyptiläisten labyrinttien taso- ja käytävähaarautumista. Koska napojen kolme kääntymistä muutti eläinradan muodon, jokainen uusi muutos piti konstruoida joka kerta. Mackeyn Sphinxiadissa ovat tämän rohkean tutkijan pohdiskelut varmasti kauhistuttaneet Norwichin väestön oikeaoppista osaa hänen sanoessaan todella lennokkaasti:

 

Mutta joka tapauksessa pisin ajanjakso, jonka nuo monumentit [labyrintit, pyramidit ja eläinradat] ikuistavat, ei ylitä viittä miljoonaa vuotta [tämä ei pidä paikkaansa],[88] mikä ei vastaa [esoteeristen] kiinalaisten eikä hindujen esittämiä muistitietoja, joka viimeksi mainittu kansa on kirjannut tiedon seitsemän tai kahdeksan miljoonan vuoden ajalta,[89] jonka tiedon olen nähnyt posliinitalismanissa….[90]

 

Egyptiläisillä papeilla oli eläinratansa atlantislaiselta Asuramayalta, niin kuin nykyisillä hinduilla yhä on. Kuten Esoteric Buddhismissa sanotaan, egyptiläiset samoin kuin kreikkalaiset ja ”roomalaiset” olivat muutamia tuhansia vuosia sitten ”atlantoarjalaisten jälkeläisiä” eli edelliset, vanhemmat ruta-atlantislaisia, viimeksi mainitut viimeisiä rodullisia jälkeläisiä siltä saarelta, jonka äkillisestä uppoamisesta kertoivat egyptiläiset vihityt Solonille. Vanhempien egyptiläisten inhimillisellä dynastialla alkaen Meneksestä oli kaikki tieto atlantislaisista, vaikka heidän suonissaan ei enää ollut atlantislaista verta. He ovat kuitenkin säilyttäneet kaikki arkaaiset muistitietonsa, kuten on jo aikoja sitten osoitettu.[91] Ja koska egyptiläisten eläinrata on 75 000–80 000 vuotta vanha, kreikkalaisten eläinrata on paljon nuorempi. Volney on huomauttanut,[92] että se on ainoastaan 16984 vuotta vanha eli tänä päivänä 17082 vuoden ikäinen.

 

[e437]

LOPPULAUSE

 

Tila ei enää salli meidän sanoa enempää, ja tämä osa ”salaista oppia” on päätettävä. Neljäkymmentäyhdeksän säkeistöä ja muutamat edellä esitetyt Kommentaarien katkelmat ovat ainoat, jotka voidaan julkaista tässä teoksessa. Nämä sekä vielä vanhemmat lähteet – jotka ovat ainoastaan korkeimpien vihittyjen käytettävissä – ja koko kirjastollinen kommentteja, sanakirjoja ja selityksiä muodostavat yhtenäisen yleiskatsauksen ihmisen synnystä.

Kommentaareista olemme tähän mennessä lainanneet katkelmia ja yrittäneet selittää joidenkin allegorioiden salaisia merkityksiä esittääksemme siten ikivanhoja esoteerisia näkemyksiä geologiasta, antropologiasta ja jopa etnologiasta. Seuraavassa kirjassa yritämme selostaa vielä tarkemmin metafyysistä yhteyttä varhaisimpien rotujen ja niiden luojien, muista maailmoista olevien jumalallisten ihmisten, välillä, ja niiden tueksi esitämme tärkeimmät todisteet esoteerisesta astronomiasta ja symboliikasta.

Tämän teoksen III osassa (se ja IV osa ovat melkein valmiit[93]) esitetään lyhyt historia kaikista suurista muinaisten ja nykyisten kansojen tuntemista adepteista kronologisessa järjestyksessä sekä myös yleissilmäys mysteereihin, niiden syntyyn, kehitykseen, rappeutumiseen ja lopulta kuolemaan – Euroopassa. Tämä ei olisi voinut mahtua nykyisen teoksemme tähän osaan. IV osa tullaan omistamaan lähes kokonaan okkulttisille opetuksille.

Aikakaudet, jotka erottavat ajallisesti ja paikallisesti neljännen Rodun viidennestä – viimeksi mainitun historiallisesta[94] tai jopa tarunomaisesta alusta –, ovat teosofienkin mielestä liian pitkät voidaksemme antaa niistä yksityiskohtaisempia tietoja. Vedenpaisumuksen jälkeisinä aikoina – joille tietyissä periodisissa vaiheissa olivat tunnusomaisia mitä hirvittävimmät luonnonmullistukset – on syntynyt ja kadonnut monia rotuja ja kansoja jättämättä juuri mitään jälkiä, joten niistä on kenen tahansa vaikea antaa pienintäkään kuvausta. Onko Viisauden Mestareilla täydellinen ja yhtäjaksoinen historia rotumme alkuvaiheesta meidän nykyisiin aikoihimme asti ja onko heidän hallussaan yhtäjaksoiset tiedot ihmisestä siihen asti, kun hänestä tuli täydellinen fyysinen olento ja siten eläinten kuningas ja maan herra – se ei ole kirjoittajan vastattavissa. Todennäköisesti heillä on ne, [e438] ja sellainen on oma henkilökohtainen vakaumuksemme. Mutta jos näin on, silloin tuo tieto kuuluu ainoastaan korkeimmille vihityille, jotka eivät tee oppilaistaankaan uskottujaan. Kirjoittaja voi sen vuoksi esittää vain sen, mitä hänelle itselleen on opetettu, ei yhtään enempää.

Mutta tämäkin on tavalliselle lukijalle paremminkin salaperäistä, mielikuvituksellista unta kuin mahdollista todellisuutta.

Tämä on vain luonnollista ja niin kuin pitääkin olla, sillä samanlainen vaikutus tällä tiedolla oli vuosikausia tämän vähäpätöiseen kirjoittajaankin. Syntyneenä ja kasvaneena Euroopan asiallisissa ja niin sanotuissa sivistyneissä maissa hän omaksui näitä opetuksia kovin vaikeasti. Kuitenkin on olemassa eräitä todisteita, jotka tulevat ajan mittaan kieltämättömiksi ja vääjäämättömiksi jokaiselle rehelliselle ja ennakkoluulottomalle mielelle. Vuosia sitten sai tämän kirjoittaja tutustua niihin ja nyt hän on täysin vakuuttunut siitä, että nykyisen maapallomme ja sen inhimillisten rotujen on täytynyt syntyä, kasvaa ja kehittyä tällä eikä millään muulla tavalla.

Tämä on kuitenkin kirjoittajan henkilökohtainen näkemys, eikä hänen oikeaoppisuudelleen voi toivoa yhtään enempää painoarvoa kuin millekään muulle ”uskonnolliselle vakaumukselle” niiden silmissä, joille jokainen uusi teoria on harhaoppinen kunnes toisin on todistettu. Sen vuoksi me okkultistit olemme täysin valmistautuneet seuraavanlaisiin kysymyksiin: Kuinka voi tietää, ettei kirjoittaja ole keksinyt koko järjestelmää? Ja ellei hän ole, kuka voi sanoa, ettei kaikki tuo edellä oleva säkeistöjen kertomus ole muinaisten kansojen mielikuvituksen tuotetta? Kuinka he olisivat voineet säilyttää nuo tiedot tuollaisten suunnattoman pitkien ja uskomattomien ajanjaksojen takaa?

Epäilijöitä tuskin tyydyttää vastaus, että tämän maailman historia sen muodostumisesta sen loppuun ”on kirjoitettu tähtiin” ts. eläinrataan ja universaalein symbolein, joiden avaimet ovat vihittyjen hallussa. Egyptin eläinradan ikää on paljon epäilty ja Intialta eläinrata on selvästi kielletty. ”Teidän johtopäätöksenne ovat usein loistavat, mutta perusteenne ovat aina kyseenalaiset”, sanoi kirjoittajalle kerran eräs hänen maallinen ystävänsä. Tähän on vastaus, että ne ovat ainakin yhdessä suhteessa edellä tieteellisiä päätelmiä. Sillä lukuun ottamatta muutamia puhtaasti fyysisen tieteen piiriin kuuluvia ongelmia tiedemiesten olettamukset ja johtopäätökset ovat yhtä hypoteettisia kuin ne ovat melkein poikkeuksetta virheellisiä. Ja jos ne eivät näytä siltä maallikon mielestä, vastaus on tämä: kyseinen maallikko on hyvin vähän asioista perillä omaksuen tieteelliset tietonsa uskoen, että sekä olettamukset että johtopäätökset ovat yleensä samojen aivojen tuotetta. Nämä tiedemiehet, kuinka oppineita ovatkin, eivät ole erehtymättömiä, minkä selvästi vahvistaa päivittäin tieteellisten pohdiskelujen ja teorioiden suuri muuttuvuus.

Kuitenkaan pyhän tieteen ja vidyân adeptien selittämät tiedot temppeleistä, eläinradasta ja traditioista sekä Idän käsitemerkeistä [e439] eivät ole hitustakaan epäilyttävämpiä kuin eurooppalaisten kansojen niin kutsuttu muinainen historia, jota nykyään muotoillaan, oikaistaan ja täsmennetään niiden arkeologisten löytöjen ja hyvin ongelmallisten tulkintojen avulla, joita on tehty puolen vuosisadan aikana assyrialaisista tauluista, nuolenpääkirjoituskatkelmista ja egyptiläisistä hieroglyfeistä. Meidän tietomme perustuvat samoihin lähteisiin ja lisäksi lähes ehtymättömään määrään salaisia teoksia, joista Eurooppa ei tiedä mitään – sekä vihittyjen täydelliseen tietoon niiden jokaisen sanan symboliikasta. Jotkut näistä lähteistä kuuluvat kaukaiseen muinaisuuteen. Jokainen arkeologi ja paleontologi on perehtynyt muutamien puolivillien heimojen ideografiseen tuotantoon, jonka tarkoituksena on ikimuistoisista ajoista asti ollut ilmaista heidän ajatuksiaan symbolisesti. Tämä on varhaisin tapa merkitä muistiin tapahtumia ja aatteita. Ja kuinka vanha tämä tieto on inhimillisellä rodulla, se voidaan päätellä joistakin selvästi ideografisista merkeistä, joita on löydetty paleoliittiselta kaudelta peräisin olevista kirveistä.

Vain muutama vuosi sitten pyysivät Amerikan punaiset intiaaniheimot Yhdysvaltojen presidenttiä myöntämään heille omistusoikeuden neljään pieneen järveen. Tuo anomus oli kirjoitettu pienelle kangaspalaselle, jossa oli noin tusinan verran lintujen ja eläinten kuvia. (Ks. Lubbock.) Amerikan villi-ihmisillä on monia tällaisia kirjoitustapoja, mutta kukaan tiedemies ei tunne varhaista hieroglyfistä salakirjoitusta, joka on säilynyt joissakin veljeskunnissa ja jota okkultismissa kutsutaan senzariksi. Lisäksi kaikki ne, jotka ovat päättäneet pitää sellaista kirjoitustapaa – ts. punaisten intiaanien ideografeja ja jopa vanhoja kiinalaisia kirjoitusmerkkejä – ”ihmiskunnan varhaisten rotujen yrityksinä ilmaista oppimattomia ajatuksiaan”, tulevat varmasti vastustamaan väitettämme, että kirjoitustaidon keksivät atlantislaiset eivätkä suinkaan foinikialaiset. Väite, että kirjoitustaito olisi ollut ihmiskunnan tuntema jo satoja tuhansia vuosia sitten, vaikka filologit ovat päättäneet, että se oli tuntematon Pâninin päivinä Intiassa ja myös Homeroksen aikoina Kreikassa, tulee kohtaamaan yleistä pahennusta tai ainakin hiljaista halveksuntaa.

Kaikesta kieltämisestä ja pilkanteosta huolimatta okkultistit pysyvät väitteessään yksinkertaisesti tästä syystä: Baconista aina nykyajan Kuninkaalliseen Seuraan asti ovat tiedemiehet tekemillään mitä typerimmillä virheillä liian pitkän ajan vahvistaneet uskoamme tieteellisiin olettamuksiin, sen sijaan että olisimme uskoneet opettajiemme antamiin vastauksiin. Tiedemiehet väittävät, ettei Pânini tuntenut kirjoitustaitoa, ja kuitenkin tämä viisas kirjoitti kieliopin, joka sisältää 3996 sääntöä ja on täydellisin kielioppi mitä on koskaan tehty! Vapaamielisimmät sanovat Pâninin eläneen vain muutama sata vuotta eaa., ja kuitenkin Iranin ja Keski-Aasian kallioita (mistä filologit ja historioitsijat [e440] osoittavat saman Pâninin esi-isien, bramiinien tulleen Intiaan) peittävät kirjoitukset, jotka ovat 2000–3000 vuotta vanhoja (12 000 vuotta vanhoja joidenkin pelottomien paleontologien mukaan).

Groten mukaan kirjoitustaito oli ars incognita Hesiodoksen ja Homeroksen päivinä ja tuntematon kreikkalaisille vielä niin myöhään kuin 770 eaa., vaikka foinikialaiset, jotka olivat keksineet sen ja tunsivat sen niin varhain kuin 1500 eaa.,[95] elivät kreikkalaisten keskuudessa ja olivat läheisissä tekemisissä heidän kanssaan! Kaikki nämä tieteelliset ristiriitaisuudet haihtuivat kuin usva, kun Schliemann a) keksi muinaisen Troijan rauniot, jonka olemassaoloa oli niin kauan pidetty taruna, ja b) löysi sieltä saviastioita kirjoitusmerkkeineen, jotka olivat tuntemattomia paleontologeille ja kaiken kieltäville sanskritisteille. Kukapa nykyään kieltäisi Troijan tai sen ikivanhat kirjoitukset? Kuten professori Virchow vakuuttaa:

 

Olen ollut kahden tällaisen löydön silminnäkijänä ja avustanut niiden kokoamisessa. Kauan sitten ovat vaienneet parjaajat, jotka julkesivat syyttää löytäjää petoksesta.[96]

 

Eikä rehellisiä naisia säästetty yhtään enempää kuin rehellisiä miehiä. Du Chaillua, Gordon-Cummingia, madame Meriania, Brucea ja joukkoa muita syytettiin valehtelemisesta.

Mythical Monstersin tekijä sanoo kirjansa johdannossa:

 

Madame Meriania[97] syytettiin tietoisesta valheesta, kun hän kuvasi lintuja syöviä hämähäkkejä lähes kaksisataa vuotta sitten. Mutta nykyään… luotettavat tarkkailijat ovat vahvistaneet niiden olemassaolon Etelä-Amerikassa, Intiassa ja muualla. Audubonia syyttivät kasvitieteilijät siitä, että hän oli löytänyt keltaisen lumpeen, jota hän kuvasi artikkelissaan ”Birds of the South” nimittäen sen Nymphaea luteaksi. Hän sai kantaa vuosikausia petturin nimeä, kunnes hänen löytönsä lopulta vahvistettiin tuon kauan kaivatun kukan löydyttyä Floridasta… v. 1876.[98]

 

Niin kuin Audubonia sanottiin valehtelijaksi tämän johdosta ja hänen Haliaetus Washingtoniinsa perusteella,[99] niin Victor Hugoa pilkattiin

 

…hänen ihmeellisestä sanallisesta maalauksestaan, joka kuvasi pirunkalaa ja ihmistä, joka joutui sen avuttomaksi uhriksi. Asialle naurettiin kuin jollekin luonnottomalle mahdottomuudelle. Kuitenkin muutaman vuoden sisällä löydettiin Newfoundlandin rannikolta mustekaloja, joilla oli lähes metrin pituiset lonkerot, joilla ne saattoivat vetää melko suuren [e441] veneen veden alle, ja tämän ovat... japanilaiset taiteilijat kuvanneet jo vuosisatoja sitten.”[100]

 

Ja jos Troija kiellettiin ja sitä pidettiin myyttinä, jos Herculaneum ja Pompeji julistettiin mielikuvitukseksi, jos Marco Polon matkoille naurettiin ja niitä pidettiin yhtä mielettömän mielikuvituksellisina kuin paroni Münchhausenin kertomuksia, niin miksi Hunnuttoman Isiksen ja Salaisen opin kirjoittajaa kohdeltaisiin yhtään paremmin? Charles Gould, edellä mainitun teoksen kirjoittaja, lainaa loistavaan teokseensa Macmillan’s Magazinesta (1860) muutaman rivin, jotka ovat yhtä tosia kuin elämä ja osuvat naulan kantaan:

 

Kun luonnontieteilijä joko matkoillaan outoihin paikkoihin tai hyvällä onnella löytää jonkin tuntemattoman kasvin tai eläimen, häntä syytetään heti valheellisuudesta…. Niin pian kuin uuden löydön huomataan sotivan ennakkoluuloja vastaan, astuu esille a priori suuri (harhaan?) johtava henki, joka antaa filosofeille heidän kaikkitietävyytensä pro re nata ja kuiskaa, ettei sellaista voi olla, ja heti syytetään huijauksesta. Taivaitakin on syytetty huijauksesta. Kun Leverrier ja Adams ennustivat laskelmien perusteella erään planeetan, niin joillakin tahoilla väitettiin vakavasti, ettei laskelmien osoittama planeetta ollut planeetta vaan jokin muu, joka oli salavihkaa ja sopimattomasti joutunut todellisen planeetan läheisyyteen. Taipumus epäillä huijausta on vahvempi kuin taipumus huijaukseen. Kuka väitti ensimmäisenä, että Kreikan ja Rooman klassikot olivat yhtä munkkien tekaisemaa suurta huijausta, mihin väittäjä itsekin uskoi yhtä vähän kuin tri Maitland, joka kutsui noita aikoja mustiksi?[101]

 

Olkoon niin. Ketään epäilijää, joka pitää Salaista oppia ”huijauksena”, ei pakoteta tai edes pyydetä uskomaan esityksiimme. Ne on eräs nokkela amerikkalainen toimittaja julistanut sellaiseksi jo ennen kuin teos oli painossa.[102]

Eikä kenenkään suinkaan tarvitse uskoa okkulttisiin tieteisiin ja vanhoihin opetuksiin, ennen kuin tietää jotakin tai edes [e442] uskoo omaan sieluunsa. Mitään suurta totuutta ei ole koskaan hyväksytty a priori, ja yleensä kuluu vuosisata tai kaksi, ennen kuin inhimillinen tajunta alkaa hämärästi aavistaa mahdollisen totuuden, lukuun ottamatta tapauksia, joissa varsinainen löytö vahvistaa tosiasian. Tämän päivän totuudet ovat eilisen perättömyyksiä ja erehdyksiä ja päinvastoin. Vasta kahdeskymmenes vuosisata tulee vahvistamaan tästä teoksesta osia ellei sitten koko teosta.

Ei siis ole väitteidemme vastaista, vaikka Sir John Evans vakuuttaakin kirjoitustaidon olleen tuntematon kivikaudella. Sillä se on voinut olla tuntematon viidennen, arjalaisen Rodun ajalla, mutta neljännen Rodun atlantislaiset tunsivat sen täysin korkeimman sivistyksensä kukoistusaikoina. Tämä on ymmärrettävissä kansojen ja rotujen kierroskausien nousun ja laskun valossa.

Jos sanotaan, että ennenkin on vääristeltyjä kirjoituksia ujutettu herkkäuskoisille ja että teoksemme voidaan luokitella sellaiseen joukkoon kuin Jacolliotin Intialainen raamattu (jossa muuten on enemmän totuuksia virheiden joukossa kuin oikeaoppisten ja tunnustettujen orientalistien teoksissa) – tämä syytös ja vertailu ei tyrmistytä meitä paljonkaan. Me odotamme aikaamme. Ei edes viime vuosisadalta oleva kuuluisa ”Ezour-Veda”, jota Voltaire piti ”Idän arvokkaimpana lahjana Lännelle” ja Max Müller ”typerimpänä mahdollisena kirjana”, ole kokonaan vailla tosiasioita ja totuuksia. Ne tapaukset, jolloin asiantuntijoiden ennakkoarvostelut on oikaistu myöhemmillä vahvistuksilla, muodostavat vain merkityksettömän osan niistä, jotka myöhemmät löydöt ovat täysin todistaneet ja vahvistaneet oppineiden vastustajien suureksi harmiksi. ”Ezour Veda” oli vain pieni riidanaihe verrattuna siihen voittoon, jonka Sir William Jones, Anquetil-Duperron ja muut saivat sanskritin kielen ja kirjallisuuden perusteella. Nämä tosiasiat vahvistaa itse professori Max Müller, joka puhuessaan Dugald Stewartin ja kumppanien täydellisestä tappiosta tässä yhteydessä, sanoo:

 

Jos sanskritia koskevat seikat olivat tosia, Dugald Stewart oli liian viisas, etteikö olisi huomannut, että niistä vedetyt johtopäätökset olivat välttämättömiä. Hän kielsi sen vuoksi kokonaan sellaisen kielen kuin sanskrit ja kirjoitti kuuluisan artikkelinsa osoittaakseen, että bramiinit, nuo arkkipetturit ja valehtelijat, olivat laatineet sanskritin kielen kreikan ja latinan mallin mukaan ja että koko sanskritinkielinen kirjallisuus oli pelkkää petosta.[103]

 

Kirjoittaja hyväksyy ja on ylpeäkin siitä, että on pantu samaan joukkoon kuin nuo bramiinit ja muut historialliset ”valehtelijat”, niin kuin nykyiset dugald stewartit heitä nimittävät. Hän on elänyt kyllin pitkään ja hänen kokemuksensa ovat siksi monet, että hän tuntee ainakin jossain määrin inhimillistä luonnetta. ”Kun epäilet, pidättäydy”, sanoo viisas Zoroaster, [e443] jonka järkevä aforismi tulee käytännössä vahvistetuksi päivittäin. Tämä menneiden aikojen viisas, joka Johannes Kastajan tavoin saarnasi autiomaassa, saa seurakseen nykyaikaisemman filosofin, nimittäin Baconin, joka antaa myös arvokkaan ja viisaan käytännön neuvon: ”Mietiskelyssä (joka koskee mitä tahansa kysymystä, me lisäämme), jos ihminen alkaa varmuudella, hän päätyy epäilykseen, mutta jos hän alussa tyytyy epäilykseen, hän päätyy varmuuteen.”

Tähän englantilaisen filosofian isän neuvoon lopetamme keskustelun brittiläisen epäilijäjoukon kanssa, mutta teosofisilla lukijoilla on oikeus saada loppuosa okkulttista tietoa.

Riittävästi on jo sanottu osoittamaan, että kehitys yleensä, tapahtumat, ihmiskunta ja kaikki muu luonnossa etenee sykleissä. Olemme puhuneet seitsemästä Rodusta, joista viisi on jo lähes täyttänyt maallisen tehtävänsä, ja väittäneet, että jokainen kantarotu alarotuineen ja lukemattomine perherotuineen ja heimoineen on ollut täysin erilainen edeltäjäänsä ja seuraajaansa verrattuna. Tätä vastaan väitetään yhtäläisyyden perusteella antropologisissa ja etnologisissa kysymyksissä. Ihminen on ollut – huolimatta ihonväristään ja tyypistään ja mahdollisesti kasvonpiirteistään ja pääkallon tilavuudestaan – aina sama jokaisessa ilmastossa ja joka osassa maailmaa, sanovat luonnontieteilijät: niin, jopa kooltaan, koska ihminen on polveutunut samasta tuntemattomasta esi-isästä kuin apina; väite, joka on loogisesti mahdoton ilman lukemattomia koon ja muodon muutoksia hänen ensimmäisestä kehityksestään kaksijalkaiseksi. Ne erittäin loogiset henkilöt, jotka puolustavat molempia näkökantoja, voivat vapaasti pitää paradoksaaliset käsityksensä. Kerran vielä käännymme ainoastaan niiden puoleen, jotka epäillen myyttien sisältävän muutakin kuin ”mietiskelyä ulkoisen luonnon näkyvistä aikaansaannoksista…” ovat sitä mieltä, että on ”helpompi uskoa, että nämä ihmeelliset kertomukset jumalista ja puolijumalista, jättiläisistä ja kääpiöistä, lohikäärmeistä ja kaikenlaisista hirviöistä ovat muodonmuutoksia, kuin uskoa niiden olevan keksintöä”. Salainen oppi puhuu ainoastaan tuollaisista ”muodonmuutoksista” fyysisessä luonnossa samoin kuin nykyisen ihmiskuntamme muistissa ja käsityksissä. Se asettaa vastakkain nykyisen tieteen puhtaasti spekulatiiviset hypoteesit, jotka perustuvat kokemukseen ja tarkkoihin havaintoihin vain muutamalta sadalta vuodelta, ja pyhättönsä katkeamattoman tradition ja tiedon. Pyyhkäisten pois tuon hämähäkinverkkoa muistuttavan teoriakudoksen, joka on kudottu tuskin viisituhatvuotisessa pimeydessä, jota eurooppalaiset kutsuvat ”historiakseen”, Vanha Tiede sanoo meille: kuulkaapa nyt minun kertomustani ihmiskunnan muistoista.

Ihmisrodut ovat syntyneet toinen toisestaan, kasvaneet, kehittyneet, vanhentuneet [e444] ja kuolleet. Niiden alarodut ja kansat ovat saman lain alaisia. Jos teidän kaikki kieltävä nykyaikainen tieteenne ja niin kutsuttu filosofianne eivät vastusta sitä, että ihmisperhe on muodostunut useista erilaisista selvästi erottuvista tyypeistä ja roduista, se johtuu siitä, että asia on kiistaton. Kukaan ei rohkene väittää, etteikö englantilaisen, afrikkalaisen mustaihoisen, japanilaisen tai kiinalaisen välillä olisi ulkonaista eroa. Toisaalta useimmat luonnontieteilijät kieltävät muodollisesti, että sekarotuja ts. siemeniä kokonaan uusille roduille enää muodostuisi meidän päivinämme, vaikka tätä puolustaa hyvin perustein de Quatrefages ja jotkut muut.

Yleistä väitettämme ei kuitenkaan hyväksytä. Sanotaan, että olipa ihminen läpikäynyt minkälaisia muotoja tahansa pitkinä esihistoriallisina aikoina, muutoksia ei enää ole hänen varalleen (paitsi joitakin muunnoksia kuten nykyään) tulevaisuudessa. Tästä syystä kuudes ja seitsemäs kantarotumme ovat vain mielikuvitusta.

Tähän vastaamme jälleen: Mistä te sen tiedätte?  Teidän kokemuksenne rajoittuu muutamaan tuhanteen vuoteen, vähempään kuin yhteen päivään ihmiskunnan koko iästä ja viidennen Rotumme nykyisten mantereiden ja saarien nykyisiin tyyppeihin. Kuinka voitte sanoa, mitä tulee tai ei tule olemaan? Sellainen on kuitenkin salaisten kirjojen ennustus ja niiden pettämätön esitys.

Vaikka atlantislaisen Rodun alusta on kulunut monta miljoonaa vuotta, yhä on 11000 vuotta sitten eläneiden viimeisten atlantislaisten jälkeläisten sekoitusta arjalaisessa veressä. Tämä osoittaa kuinka valtava on yhden rodun päällekkäisyys seuraavan rodun kanssa, vaikka vanhempi rotu kadottaa luonteenpiirteitään ja ulkonaista tyyppiään ja omaksuu nuoremman rodun uusia piirteitä. Tämä on havaittavissa kaikissa sekoittuneiden ihmisrotujen muotoutumisissa. Okkulttinen filosofia opettaa, että nytkin on ihan silmiemme edessä uusi rotu ja uusia rotuja kehittymässä ja tuo muodonmuutos tapahtuu Amerikassa ja on jo hiljalleen alkanut.

Yhdysvaltojen amerikkalaiset, jotka tuskin kolmesataa vuotta sitten muodostivat puhtaan anglosaksisen yhdyskunnan, ovat jo muuttuneet eri kansaksi, ja ovat nykyään eri kansallisuuksien ja eri rotuisten avioliittojen voimakkaasta sekoituksesta johtuen miltei oma rotunsa, ei ainoastaan mentaalisesti vaan myös fyysisesti. De Quatrefages sanoo:

 

Jokainen sekoittunut rotu on yhtenäisenä ja vakiintuneena kyennyt toimimaan alkurotuna uusine risteytyksineen. Ihmiskunta nykyisessä tilassaan on siten muodostunut varmasti suurimmalta osalta lukuisten nykyään tuntemattomien rotujen jatkuvien risteytysten kautta.[104]

 

Siten amerikkalaiset ovat ainoastaan kolmessasadassa vuodessa muuttuneet ”alkuroduksi” pro tempore, ennen kuin tulevat toiseksi, voimakkaasti kaikista nykyisistä roduista erilliseksi roduksi. He ovat lyhyesti sanottuna kuudennen alarodun siemeniä ja muutaman sadan vuoden kuluttua [e445] tulevat uusine ominaisuuksineen mitä ilmeisimmin sen rodun pioneereiksi, jonka täytyy seurata nykyistä eurooppalaista eli viidettä alarotuamme. Tämän jälkeen, noin 25 000 vuodessa, käynnistyy seitsemännen alarodun muodostuminen, kunnes luonnonmullistusten seurauksena – joiden ensimmäinen sarja on eräänä päivänä hävittävä Euroopan ja vielä myöhemmin koko arjalaisen rodun (ja siten vaikuttava kumpaankin Amerikkaan), kuten myös useimmat maat, jotka ovat suoranaisesti yhteydessä mantereemme ja saariemme rajoihin – kuudes kantarotu tulee esiintymään kierroksemme näyttämöllä. Milloin tämä tulee tapahtumaan? Ketkäpä muut kuin suuret Viisauden Mestarit tietävät, mutta he ovat aiheesta yhtä hiljaa kuin heidän yläpuolellaan korkeuksiin kohoavien vuorten lumipeitteiset huiput.

Me tiedämme vain sen, että kuudes Rotu tulee ilmestymään huomaamatta, todella niin huomaamatta, että pitkinä vuosituhansina sen edelläkävijöitä – epätavallisia lapsia, joista tulee epätavallisia miehiä ja naisia – pidetään poikkeavana lusus naturaena,[105] omituisuuksina, fyysisesti ja mentaalisesti. Vasta kun he lisääntyvät ja heidän lukumääränsä tulee vuosi vuodelta suuremmaksi, he huomaavat eräänä päivänä muodostavansa enemmistön. Nykyisiä ihmisiä aletaan silloin pitää poikkeuksellisina sekasikiöinä, kunnes he vuorostaan kuolevat sukupuuttoon sivistyneistä maista, pysyen elossa vain pienissä ryhmissä saarilla – nykyisten vuorten huipuilla – missä he elelevät, degeneroituvat ja lopulta kuolevat sukupuuttoon, ehkä miljoonien vuosien kuluttua, niin kuin atsteekit, Nyam-Nyamin asukkaat ja Nîlgiri-vuorten Mûla-Kurumban kääpiökasvuiset ovat kuolemassa. Kaikki nämä ovat jäännöksiä kerran mahtavista roduista, joiden olemassaolosta on muisto kokonaan kadonnut nykyisiltä sukupolvilta, niin kuin muisto meistä tulee häipymään kuudennen Rodun ihmiskunnan muistista. Viides Rotu elää osin samanaikaisesti kuudennen Rodun kanssa satojatuhansia vuosia, muuttuen sen mukana hitaammin kuin sen uusi seuraaja, muuttuen yhä kooltaan, yleiseltä ruumiinrakenteeltaan ja mentaalisilta kyvyiltään, aivan kuten neljäs Rotu eli limittäin arjalaisen rotumme kanssa ja kolmas atlantislaisten kanssa.

Tämän kuudennen suuren Rodun muodostusprosessin täytyy kestää läpi koko kuudennen ja seitsemännen alarodun (ks. edellä olevaa kuvaa viidennen Rodun sukupuusta). Mutta viidennen mantereen viimeiset jäännökset eivät häviä ennen kuin jonkin ajan kuluttua uuden Rodun syntymästä, kun toinen ja uusi asuinpaikka, kuudes manner, tulee nousemaan uusista vesistä maapallon pinnalle vastaanottaakseen uudet muukalaiset. Sinne muuttavat myös ja asettuvat asumaan kaikki ne, jotka ovat onnellisesti säästyneet yleiseltä tuholta. Milloin tämä tapahtuu – kuten edellä sanottiin – se ei ole kirjoittajan tiedossa. Mutta kuten ei luonto etene äkkinäisin hyppäyksin eikä ihminenkään muutu äkkiä lapsesta aikuiseksi, niin lopullista luonnonmullistusta edeltävät monet pienemmät vajoamiset ja tuhot tulvien ja tulivuorten purkausten muodossa. Amerikan vyöhykkeellä nyt asuvan rodun sydän tulee sykkimään [e446] voimakkaasti voitonriemusta, mutta amerikkalaisia ei enää ole olemassa eikä eurooppalaisia, kun alkaa kuudes Rotu, joka tulee nyt muodostumaan uudeksi roduksi ja moniksi uusiksi kansoiksi. Viides Rotu ei silti vielä kuole, vaan säilyy jonkin aikaa: eläen samanaikaisesti uuden Rodun kanssa satojatuhansia vuosia se tulee muuttumaan sen mukana – hitaammin kuin uusi seuraajansa – yhä muuttuen mentaalisesti, yleiseltä ruumiinrakenteeltaan ja kooltaan. Ihmiskunta ei kuitenkaan enää kasva jättiläiskokoiseksi niin kuin lemurialaiset ja atlantislaiset, sillä kun neljännen Rodun kehitys vei tämän rodun fyysisine kehityksineen aineellisuuden aallonpohjaan asti, niin nykyinen Rotu on nousevalla kaarellaan, ja kuudes Rotu tulee kasvamaan nopeasti aineellisuuden ja jopa lihan kahleistaan.

Uuden maailman – joka on paljon vanhempi kuin vanha maailmamme, minkä ihmiset ovat myös unohtaneet – Pâtâlan (antipodien eli alemman maailman, kuten Amerikkaa kutsutaan Intiassa), ihmiskunnan tehtävänä ja karmana on kylvää siemenet alkavalle, uljaammalle ja paljon loistavammalle Rodulle kuin mikään niistä jotka tunnemme nykyään. Aineellisuuden kierroksia tulevat seuraamaan henkisyyden ja täysin kehittyneen mielen kierrokset. Historian ja rotukehityksen vastaavuuden lain perusteella tulevan ihmiskunnan enemmistö tulee muodostumaan loistavista adepteista. Ihmiskunta on syklisen kohtalon lapsi, eikä kukaan sen yksilöistä voi välttää tiedostamatonta tehtäväänsä eli vapautua taakasta, joka sillä on yhteistyössä luonnon kanssa. Niinpä ihmiskunta tulee rotu rodulta suorittamaan sille kuuluvan kierroksellisen pyhiinvaelluksensa. Ilmastot tulevat muuttumaan ja ovat jo alkaneet muuttua, ja jokaisessa trooppisessa vuodessa[106] putoaa yksi alarotu pois vain synnyttääkseen toisen korkeamman rodun nousevalla jaksolla, samalla kun joukko vähemmän onnistuneita – luonnon epäonniset – häviää, kuten jotkut yksilötkin ihmisperheestä, jälkeäkään jättämättä.

Tällainen on KARMAN LAIN johtama luonnon kulku, luonnon, joka on aina oleva ja aina tuleva. Sillä erään viisaan sanoin, jotka vain harvat okkultistit tuntevat: ”NYKYISYYS ON MENNEISYYDEN LAPSI. TULEVAISUUS SYNTYY NYKYISYYDESTÄ.  JA SILTI, OI NYKYINEN SILMÄNRÄPÄYS, ETKÖ TIEDÄ, ETTEI SINULLA OLE VANHEMPIA ETKÄ SINÄ VOI SAADA LASTA; ETTÄ SINÄ OLET AINA SYNNYTTÄVÄ VAIN ITSESI?  ENNEN KUIN OLET EDES ALKANUT SANOA ’MINÄ OLEN EDELLISEN SILMÄNRÄPÄYKSEN JÄLKELÄINEN, MENNEISYYDEN LAPSI’, SINÄ OLET JO ITSE TULLUT TUOKSI MENNEISYYDEKSI.  ENNEN KUIN LAUSUT VIIMEISEN TAVUN, KATSO, SINÄ ET ENÄÄ OLE NYKYISYYDESSÄ VAAN TOSIASIALLISESTI TULEVAISUUDESSA.  SITEN MENNEISYYS, NYKYISYYS JA TULEVAISUUS, AINA ELÄVÄ KOLMINAISUUS, OVAT YHDESSÄ – ABSOLUUTIN MAHÂMÂYÂ ON.”

 

­­­­__________

 

[e447]

 

II OSA – II KIRJA

 

 

MAAILMANUSKONTOJEN IKIVANHA SYMBOLIIKKA

 

 

Opin kertomukset ovat sen verho. Yksinkertaiset katsovat vain verhoa – Opin kertomusta, muusta he eivät tiedä. Valistuneet eivät katso pelkästään verhoa, vaan mitä se peittää.

 

ZOHAR, iii, 152, Frankin La Kabbalessa, s. 119.

 

 

USKON MYSTEEREJÄ EI TULE ILMAISTA KAIKILLE… Sen vuoksi on välttämätöntä kätkeä mysteeriin tuo puhuttu viisaus, jota Jumalan Poika opetti.

 

Klemens Aleksandrialainen, Stromateis, I, xii.

 

[e448]

 

Pyhien kirjojen vahvistamia esoteerisia oppeja     449

 

XVI   Adam-Amadi                                 452

Kabbalistien neljä Adamia                   457

 

XVII   ”Kaikkein pyhin” – sen rappeutuminen 459

Kristillinen symboliikka                       463

”Nelikasvoinen” Brahmâ                      465

Vanha ja uusi Jehovah                        469

 

XVIII   ”Langenneiden enkelien” myytistä

eri merkityksissään                                475

A Paha henki, kuka ja mikä?                475

B Valon jumalat kumpuavat pimeyden jumalista 483

C  ”Sota taivaassa” ja sen monet merkitykset   492

 

XIX   Onko Pleroma Saatanan pesä?        506

Jehova, esittävä henki                        509

Mysterium magnum                            511

Logos ja Satana ovat yhtä                   515

 

XX   Prometheus, titaani                        519

Hänen alkuperänsä muinaisessa Intiassa 519

Hänen antamansa lahja                      523

 

XXI   Enoikhion – Henok                         529

 

XXII   Mysteerinimien IAO ja Jehovah

symboliikka                                       536

A  Risti ja ympyrä                              545

B  Ristin lankeaminen aineeseen          553

 

XXIII   Upanishadit gnostilaisessa kirjallisuudessa 563

Kun aikaa ei enää ole                         565

Jumalaisen Itsen viisaus                     569

 

XXIV   Risti ja pythagoralainen kymmenluku 573

Poseidonin viisi palvelijaa                   577

Luvun 6 mysteeri                               583

Risti, krstillinen jälkiajatus                  587

 

XXV   Seitsenluvun salaisuudet               590

A  Saptaparna                                    590

B  Tetraktyksen suhde seitsenkulmioon 598

C  Seitsenluvun esiintyminen Vedoissa 605

D  Seitsemäisyys eksoteerisissa teoksissa 611

E  Seitsemän astronomiassa, tieteessä ja magiassa            618

F  Egyptologien seitsemän sielua         630

 

[e449]

II OSA – II KIRJA

 

PYHIEN KIRJOJEN VAHVISTAMIA ESOTEERISIA OPPEJA

 

Huomioon ottaen opetusten outouden ja sen, että moni oppi näyttää varmasti nykyisen tieteen näkökulmasta mielettömältä, on esitettävä vielä joitakin välttämättömiä lisäselityksiä. II kirjan säkeistöihin liittyvät teoriat ovat vielä vaikeammat sulattaa kuin I osan, kosmogoniaa käsittelevät teoriat. Tässä tullaan käsittelemään teologiaa, koska tiede tulee olemaan liitteessä (III kirjassa). Koska oppimme eroavat suuresti sekä materialismin että teologian yleisistä ajatuksista, okkultistien on oltava aina valmiita torjumaan hyökkäykset kummaltakin taholta.

Lukijalle ei voi muistuttaa liian usein, että niin kuin monet lainaukset erilaisista vanhoista pyhistä kirjoituksista osoittavat, nämä opetukset ovat yhtä vanhoja kuin maailma, ja että tämän teoksen tarkoituksena on selostaa sillä nykyaikaisella kielellä ja lauseparsistolla, johon tieteelliset ja sivistyneet tutkijat ovat tottuneet, ikivanhaa syntyä ja historiaa, siten kuin niitä on opetettu tietyissä esoteerisen opin aasialaisissa keskuksissa. Ne on joko hyväksyttävä tai hylättävä omien ansioidensa perusteella, osittain tai kokonaan, mutta ei ennen kuin niitä on huolellisesti verrattu vastaaviin teologisiin opinkappaleisiin ja nykyisiin tieteellisiin teorioihin ja pohdiskeluihin.

Sitä tuntee vakavaa epäilystä, onko meidän aikamme, älyllisestä terävyydestään huolimatta, löytävä mistään läntisestä kansasta ainuttakaan vihkimätöntä oppinutta tai filosofia, joka kykenisi täysin ymmärtämään ikivanhan filosofian hengen. Eikä sitä voi odottaakaan, ennen kuin on täysin omaksunut itämaisen esoterismin alfan ja omegan, sanojen Sat ja Asat – joita niin vapaasti käytetään Rigvedassa ja muualla – todellisen merkityksen. Ilman tätä avainta arjalaiseen viisauteen rishien ja arhatien kosmogonia on vaarassa jäädä kuolleeksi kirjaimeksi tavalliselle orientalistille. Asat ei ole pelkästään Satin negaatio, eikä se ole ”ei vielä olemassa oleva”, sillä Sat ei itsessään ole ”olemassa oleva” eikä ”oleminen”. SAT on muuttumaton, aina läsnäoleva ja ikuinen juuri, josta ja jonka kautta kaikki lähtee. Mutta se on paljon enemmän kuin potentiaalinen voima siemenessä, joka vie eteenpäin kehitysprosessia, jota nyt kutsutaan evoluutioksi. Se on aina-tuleva, vaikka ei-koskaan-ilmenevä.[107] Sat [e450] on syntynyt Asatista, ja ASAT on syntynyt Satista: jatkuva liike ympyrässä todella, kuitenkin ympyrä, joka voidaan neliöidä ainoastaan korkeimmassa vihkimyksessä, paranirvânan kynnyksellä.

Barth käynnisti Rigvedan arvostelun, joka oli tarkoitettu ankaraksi kritiikiksi, jonka ajateltiin olevan uusi, epätavallinen näkökulma tähän ikivanhaan teokseen. Kävi kuitenkin niin, että tuo oppinut tuli kritiikissään paljastaneeksi totuuden olematta itse selvillä sen täydestä merkityksestä. Johdannossa hän sanoo, että hän ”ei Rigvedan kielessä eikä ajatuksessa ole voinut löytää sitä alkuperäistä luonnollista yksinkertaisuutta, jota niin monet ovat siinä näkevinään”. Näin kirjoittaessaan Barth ajatteli Max Mülleriä. Sillä tämä kuuluisa Oxfordin professori on kauttaaltaan luonnehtinut Rigvedan hymnejä viattoman paimentolaiskansan uskonnollisen tunteen yksinkertaiseksi ilmaukseksi. ”Vedan hymneissä ajatukset ja myytit esiintyvät yksinkertaisimmassa ja raikkaimmassa muodossaan”, ajattelee sanskritin kielen tutkija. Barth on kuitenkin eri mieltä.

Sanskritistien mielipiteet Rigvedan arvosta ja merkityksestä ovat niin vastakkaisia ja persoonallisia, että niistä kuultaa joka tapauksessa ennakkoluuloisuus. Niinpä Max Müller selittää: ”Missään ei ole selvemmin huomattavissa Intian muinaisten runojen ja Kreikan vanhimman kirjallisuuden välistä suurta erottavaa välimatkaa kuin verratessamme Vedan kasvavia myyttejä niihin täysin kehittyneisiin ja lakastuneisiin myytteihin, joihin Homeroksen runous perustuu. Veda on arjalaisten rotujen todellinen teogonia, kun taas Hesiodoksen teogonia on vain irvikuva alkuperäisestä mielikuvasta.” Tämä on raju kannanotto ja ehkä melko epäoikeudenmukainen ylimalkaisesti sovellettuna. Mutta miksi hän ei perustele sitä? Orientalistit eivät voi tehdä niin, sillä he hylkäävät salaisen opin kronologian ja voivat tuskin myöntää sitä tosiasiaa, että Rigvedan hymnien ja Hesiodoksen Theogonian välillä on vierähtänyt kymmeniä tuhansia vuosia. Niinpä he eivät näe, että kreikkalaiset myytit eivät ole enää vihittyjen, jumala-hierofanttien oppilaiden, muinaisten jumalallisten ”uhraajien” alkuperäistä symbolista kieltä ja että välimatkan vääristäminä ja inhimillisen maallisen mielikuvituksen rehevän kasvuston peittäminä ne ovat kuin tähtien vääristyneet peilikuvat juoksevassa vedessä. Mutta jos Hesiodoksen kosmogoniaa ja teogoniaa on tarkasteltava alkuperäisten kuvien irvikuvina, kuinka paljon enemmän näin on asianlaita heprealaisen Genesiksen myyttien suhteen niiden silmissä, joille ne eivät ole yhtään enempää jumalallinen ilmoitus eli Jumalan Sana kuin Hesiodoksen Theogonia Gladstonelle. Kuten Barth sanoo:

 

[Rigvedan] runous näyttää minusta päinvastoin erikoisen hienostuneelta ja taiteellisesti laaditulta, se on täynnä [e451] viittauksia ja harvasanaisuutta, pyrkimystä [?] mystisismiin ja teosofiseen oivaltamiseen. Sen ilmaisutapa muistuttaa paremminkin pienissä vihittyjen ryhmissä käytettyä fraseologiaa kuin suuren yleisön runollista kieltä.[108]

 

Emme jää kyselemään, mitä arvostelija voi tietää ”vihittyjen” keskuudessa käytetystä fraseologiasta tai kuuluuko hän itse tuollaiseen ryhmään, sillä jälkimmäisessä tapauksessa hän tuskin käyttäisi tuollaista kieltä. Mutta edellä oleva osoittaa sen huomattavan erimielisyyden oppineiden välillä, joka vallitsee jopa Rigvedan ulkoisen luonteen suhteen. Mitä muuta nykyajan sanskritistit voivat tietää sen sisäisestä eli esoteerisesta merkityksestä Barthin oikean päätelmän lisäksi, kuin että tuon pyhän kirjoituksen ovat laatineet VIHITYT?

Tämän teoksen päätehtäviin kuuluu tämän totuuden todistaminen. Muinaisaikojen adeptit ovat ratkaisseet tieteen suuret probleemat, olipa sen myöntäminen nykyaikaisille materialisteille kuinka vastenmielistä tahansa. Muinaisen ajan suuret mestarisielut olivat tunkeutuneet Elämän ja Kuoleman mysteereihin, ja jos he ovat kätkeneet salaisuutensa, se johtui siitä, että nämä probleemat kuuluivat osana pyhiin mysteereihin; ja toiseksi siksi, että niiden oli pysyttävä käsittämättöminä ihmisten suurelle enemmistölle niin kuin niiden on nytkin pysyttävä. Jos vastustajamme filosofien piirissä pitävät yhä tällaisia opetuksia kuvitelmina, teosofeja voi ehkä lohduttaa se vakuuttava tieto, että nykyaikaisten psykologien – vakavien idealistien kuten Herbert Spencerin tai haihattelevien valeidealistien – pohdiskelut ovat paljon enemmän kuvitelmia. Sen sijaan että heidän kuvitelmansa perustuisivat luonnon tosiasioiden vahvalle pohjalle, ne ovat materialistisen mielikuvituksen sairaalloisia harhakuvia sellaisina kuin heidän omat aivonsa ovat ne luoneet – eivätkä mitään muuta. Heidän kieltäessään me vakuutamme, ja meidän vakuutuksemme takana seisovat melkein kaikki muinaisuuden viisaat. Me uskomme okkultismiin ja näkymättömien voimien joukkoon hyvällä syyllä ja sanomme: Certus sum, scio quod crediti;[109] mihin arvostelijamme vastaavat: credat Judaeus Apella.[110] Kumpikaan ei voi toista muuttaa, eikä sillä niin suurta merkitystä olekaan pienellä planeetallamme. Eppur si muove![111]

 Eikä käännyttämiseen ole mitään tarvetta. Niin kuin viisas Cicero huomautti: ”Aika hävittää ihmisten haihattelut, mutta se vahvistaa todeksi luonnon tosiasiat.” Odottakaamme aikaamme. Sillä välin, ei ole ihmisluonnon mukaista katsella ääneti jumaliensa tuhoa, ovatpa ne oikeita tai vääriä. Ja koska teologia ja materialismi ovat yhdessä ryhtyneet hävittämään muinaisuuden vanhoja jumalia ja pilaamaan jokaisen vanhan filosofisen käsitteen, on vain oikein, että vanhan viisauden rakastajat puolustavat asemiaan todistamalla, että noiden kahden koko arsenaali muodostuu parhaassa tapauksessa hyvin vanhasta aineesta tehdyistä uusista aseista.

 

­­­­__________

[e452]

XVI

 

ADAM-ADAMI

 

Sellaiset nimet kuin Adam-Adami, joita tri D. Chwolsohn käytti teoksessaan Nabatealainen maanviljelys[112] ja joita E. Renan pilkkasi, todistavat ehkä vähän maallikolle. Koska tuo nimi löytyy niin suunnattoman vanhasta teoksesta kuin edellä mainittu, se todistaa okkultistille paljonkin: esimerkiksi, että Aadami oli monimerkityksinen symboli, joka on peräisin arjalaisilta, niin kuin juurisana osoittaa, ja tullut heiltä seemiläisille ja turaanilaisille – niin kuin niin paljon muutakin.

”Adam-Adami” on yhdistetty yleisnimi, yhtä vanha kuin kielet ovat. Salainen oppi opettaa, että Ad-i oli nimi, jonka arjalaiset antoivat ihmiskunnan ensimmäiselle puhuvalle rodulle – tässä kierroksessa. Tästä johtuvat Adonim ja Adonai (sanan Adon muinainen monikkomuoto), jotka juutalaiset antoivat Jehovalleen ja enkeleille, jotka olivat yksinkertaisesti maan ensimmäisiä henkisiä ja eteerisiä lapsia, ja Adonis-jumala, joka monissa muunnoksissaan vastasi ”Ensimmäistä Herraa”. Aadam on sanskritin Adi-Natha, joka tarkoittaa myös ensimmäinen Herra, kuten Ad-Îshvara, eli mikä tahansa Adi (ensimmäinen), jota seuraa adjektiivi tai substantiivi. Tämä johtuu siitä, että tällaiset totuudet olivat yhteistä perintöä. Se oli ilmoitus, jonka ensimmäinen ihmiskunta sai ennen sitä aikaa, jolloin raamatun sanontatavan mukaan kaikkien sanotaan käyttäneen ”yhtä kieltä ja sanaa” eli kieltä. Tieto laajeni ihmisen oman intuition kautta myöhemmin, mutta vielä myöhemmin se kätkettiin häpäisyn varalta sopivaan symboliikkaan. Kirjan Qabbalah, The Philosophical Writings of Ibn Gebirol tekijä osoittaa israelilaisten käyttäneen sanaa ”Adonai” (Herra) Ehejehin (minä olen) ja JHVH:n sijasta ja lisää, että kun Adonai on käännetty raamatussa sanalla ”Herra”, niin ”luonnon alin nimitys eli jumaluus, yleisempi sana Elohim, on käännetty sanalla Jumala”.[113]

Eräs orientalisti Chwolsohnin noin v. 1860 kääntämä erikoinen teos esiteltiin aina epäilevälle ja epäkunnioittavalle Euroopalle viattomalla nimellä Nabatealainen maanviljelys.[114] Kääntäjän mielipiteen mukaan ”tuo ikivanha teos on täydellinen vihkimys esiaadamillisten kansojen mysteereihin ja perustuu epäilemättä aitoihin asiakirjoihin”. Se on ”verraton käsikirja, täydellinen tiivistelmä, ei ainoastaan kaldealaisten vaan myös assyrialaisten ja kanaanilaisten opeista, taiteista ja tieteistä esihistorialliselta ajalta”. Nämä [e453] ”nabatealaiset” olivat – kuten jotkut arvostelijat luulivat – yksinkertaisesti saabalaisia eli kaldealaisia tähtien palvojia. Teos on käännös arabiasta, johon kieleen se käännettiin ensin kaldean kielestä.

Arabialainen historioitsija Masudi puhuu näistä nabatealaisista ja selittää heidän alkuperänsä seuraavalla tavalla:

 

Vedenpaisumuksen [?] jälkeen kansat asettuivat eri maihin. Heidän joukossaan olivat nabatealaiset, jotka perustivat Babylonin kaupungin ja olivat Haamin jälkeläisiä, jotka asettuivat samaan maakuntaan Nimrodin, Kusin pojan, johdolla, joka oli Haamin poika ja Nooan pojanpoika…. Tämä tapahtui siihen aikaan, kun Nimrod sai Babylonian maaherran viran Biurasp-nimisen Dzahhakin edustajana.[115]

 

Kääntäjä Chwolsohn huomaa, että tuon historioitsijan väitteet ovat täysin sopusoinnussa Genesiksen Mooseksen sanojen kanssa, kun taas epäkunnioittavammat arvostelijat voisivat lausua mielipiteenään, että juuri tästä syystä niiden totuutta pitäisi epäillä. Ei ole syytä väitellä enempää tästä kohdasta, jolla ei ole merkitystä käsiteltävään asiaamme. Genesiksen tekijän, on hän sitten Mooses tai Esra, karmaksi voidaan jättää noiden kuluneiden, kauan sitten haudattujen ongelmien vaikea selostaminen, onko loogisia perusteita johtaa miljoonien erirotuisten ihmisten, monien sivistyneiden kansojen ja heimojen ilmiöllinen synty näistä kolmesta parista (Nooan pojista) 346 vuodessa[116] vedenpaisumuksen jälkeen. Eniten edellä mainitussa teoksessa kiinnostaa sen sisältö, sen selostamat opit, jotka ovat jälleen, esoteerisesti luettuina, melkein kaikki samoja kuin salaiset opetukset.

Quatremère esitti, että tämä kirja olisi ollut pelkkä kopio jostakin Nebukadressar II:n aikana tehdystä haamilaisesta kertomuksesta, ”ehdottomasti paljon vanhemmasta”. Kääntäjä sen sijaan väittää ”sisäisten ja ulkonaisten todisteiden nojalla”, että sen kaldeankielinen alkuteos laadittiin Qu-tami-nimisen varakkaan babylonialaisen maanomistajan suullisista keskusteluista ja opetuksista, joihin hän oli käyttänyt vielä vanhempaa aineistoa. Chwolsohn sijoittaa ensimmäisen arabialaisen käännöksen niin kauas taaksepäin kuin kolmannelletoista vuosisadalle eaa. Tämän ”ilmestyksen” ensimmäisellä sivulla tekijä eli kirjuri Qu-tami vakuuttaa, että ”siinä olevat opetukset kertoi alun perin Saturnus Kuulle, joka ilmaisi ne epäjumalalleen”, joka paljasti ne palvojalleen, kirjoittajalle – tuon teoksen adepti-kirjurille – Qu-tami.

Nämä yksityiskohtaiset tiedot, jotka jumala antoi kuolevaisten ohjeeksi ja opetukseksi, esittävät kestoltaan laskemattomia ajanjaksoja ja lukemattomia sarjoja kuningaskuntia ja dynastioita, jotka edelsivät [e454] Aadamin maata (”punaista maata”). Ja kuten arvata saattaa, nämä ajanjaksot ovat saaneet raamatun kuolleen kirjaimen mukaisen ajanlaskun puolustajat lähes raivon partaalle. De Rougemont ryhtyi ensimmäisenä hyökkäämään kääntäjää vastaan ja syyttää häntä ”Mooseksen uhraamisesta nimettömälle kirjailijalle”.[117] Hän tähdentää, että Berossos, ”olivatpa hänen kronologiansa kuinka virheellisiä tahansa”, oli kuitenkin täysin yhtä mieltä profeetan kanssa ensimmäisten ihmisten suhteen, koska hän puhuu Alorus-Aadamista, Xisuthros-Nooasta ja Belus-Nimrodista” jne. ”Sen vuoksi”, hän lisää, ”teoksen on täytynyt olla APOKRYFINEN ja se on luettava aikalaistensa – Esran neljännen kirjan, Henokin kirjan, Sibyllan ennustusten ja Hermeksen kirjan – joukkoon, jokaisen näistä ollessa myöhemmältä ajalta kuin kaksi tai kolme vuosisataa eaa.” Ewald käy vielä voimakkaammin Chwolsohnin kimppuun, ja lopulta entinen oppilas E. Renan painaa Revue Germaniquessa[118] opettajansa arvovallan alas pyytämällä häntä todistamaan, miksi hänen Nabatealainen maanviljelynsä ei olisi joidenkin juutalaisten väärennös ajanlaskumme kolmannelta tai neljänneltä vuosisadalta. Eikä toisin voisi ollakaan – väittää kertomuksen Vie de Jésus sepittäjä, koska tuossa astrologian ja noituuden in foliossa ”tunnistamme Qu-tamin esittelemissä henkilöissä kaikki raamatun kertomusten patriarkat, kuten Adam-Adamin, Anouha-Noahin ja hänen Ibrahim-Abrahaminsa jne.

Tämä huomautus on asiaton, koska Aadam ja muut ovat yleisnimiä. Samalla myönnetään nöyrästi, että loppujen lopuksi apokryfiset teokset – vaikka ne olisivat kolmannelta vuosisadalta jKr. eivätkä kolmanneltatoista vuosisadalta eaa., kuten Quatremère olettaa – ovat kyllin vanhoja ollakseen alkuperäisiä asiakirjoja ja tyydyttääkseen siten tarkimpienkin arkeologien ja arvostelijoiden vaatimukset. Jos todistelun vuoksi myönnetään, että tämän kirjallisen jäänteen on laatinut ”joku juutalainen kolmannelta vuosisadalta ajanlaskuamme” – entä sitten? Jos sen oppien uskottavuus jätetään hetkeksi huomiotta, niin miksi sen pitäisi tulla vähemmän kuulluksi tai miksi sen esitykset olisivat vähemmän opettavia heijastaessaan vanhempia käsityksiä kuin muut uskonnolliset teokset, jotka ovat myös ”poimintoja vanhoista teksteistä” tai suullisesta perimätiedosta – samalta tai jopa myöhemmältä ajalta? Siinä tapauksessa meidän pitäisi olla hyväksymättä ja kutsuttava apokryfiseksi Koraania, joka on kaksisataa vuotta vanhempi, vaikka tiedämme sen minervamaisesti pulpahtaneen suoraan arabialaisen profeetan aivoista. Ja meidän pitäisi viis veisata kaikesta siitä tiedosta, jonka saamme Talmudista, joka nykyisessä muodossaan koostuu myös vanhemmasta aineistosta ja on niin myöhäiseltä ajalta kuin yhdeksänneltä vuosisadalta ajanlaskuamme.

Tuo kaldealaisen adeptin omituinen ”raamattu” erilaisine arvosteluineen (esim. Chwolsohnin käännöksessä) on mainittu tässä, koska sillä on tärkeä merkitys suureen osaan tätä teostamme. [e455] Lukuun ottamatta E. Renanin, tuon periaatteellisen kuvainraastajan huomautusta – josta Jules Lemaître sanoo niin purevasti ”de Paganini du Néant”[119] – pahin kirjasta löytynyt virhe näyttää olevan se, että ”apokryfisen” sisällön uskotellaan olleen adeptin ilmoitus, joka on saatu ”kuun idolin” [jumalankuvan] välityksellä, joka sai sen ”Saturnukselta”. Tästä syystä se on luonnollisesti ”kauttaaltaan satua”. Tähän on vain yksi vastaus: se ei ole yhtään enempää satua kuin raamattukaan, ja jos toinen näistä kaatuu, toisenkin on tultava perässä. Jopa ennustustapa ”kuun idolin” kautta on sama jota Daavid, Saul ja juutalaisen tabernaakkelin korkeat papit käyttivät terafimin avulla. Tämän teoksen III osan II kirjassa on kerrottu tällaisista vanhoista ennustustavoista.[120]

Nabatealainen maanviljelys on todella kooste eri lähteistä. Se ei ole apokryfinen teos, vaan toisinto salaisen opin sisällöstä eksoteerisessa kaldealaisessa muodossa. Se koskee kansallisia symboleja ja sen tarkoituksena on ”verhota” opit aivan samalla tavoin kuin egyptiläiset ja hindulaiset kätkivät salaisuutensa Hermeksen kirjoihin ja purânoihin. Teos oli tunnettu sekä vanhoina aikoina että keskiajalla. Maimonides puhuu siitä ja viittaa useammin kuin kerran tähän kaldealais-arabialaiseen käsikirjoitukseen kutsuen nabatealaisia aikansa uskonnolliseen tapaan ”tähtien palvojiksi” eli saabalaisiksi, näkemättä kuitenkaan tuossa muuntuneessa nimessä ”nabatealaiset” Nebolle (salaisen viisauden jumalalle) omistettua mystistä kastinimeä, joka paljastaa, että nabatealaiset olivat okkulttinen veljeskunta.[121] Nabatealaiset, jotka persialaisten jezidien mukaan alun perin tulivat Syyriaan Basrasta, olivat tuon veljeskunnan degeneroituneita jäseniä. Kuitenkin heidän uskontonsa vielä tuolloinkin oli puhtaasti kabbalistinen.[122] Nebo [Nabu] on Merkurius-planeetan jumaluus ja Mercurius on viisauden jumala eli Hermes ja Budha, jota juutalaiset kutsuivat nimellä , ”Herra korkeudessa, korkealle pyrkivä”… ja kreikkalaiset nimellä Nabo, ;"$f, mistä johtuu nabatealaiset. Siitä huolimatta, että Maimonides kutsuu heidän oppejaan ”pakanalliseksi loruiluksi” ja sanoo heidän ikivanhasta kirjallisuudestaan ”Sabaeorum foetum” [saabalainen saasta], hän asettaa heidän ”viljelyksensä”, Qu-tamin raamatun, arkaaisen kirjallisuuden ensimmäiseen riviin. Abarbanel [e456] kehuu sitä ylitsepursuavasti. Siihen viitatessaan Spencer puhuu siitä ”loistavimpana itämaisena teoksena” ja lisää, että nabatealaisten avulla on ymmärrettävä saabalaisia, kaldealaisia ja egyptiläisiä, lyhyesti sanottuna kaikkia niitä kansoja, joita vastaan Mooseksen lait ankarimmin tähdättiin.

Nebo [Nabu], Babylonian ja Mesopotamian vanhin viisauden jumala, oli sama kuin hindulainen Budha ja kreikkalaisten Hermes-Mercurius. Ainoa pieni ero on vain niiden vanhempien sukupuolissa. Kun Budha oli Intiassa Soman (kuun) sekä Brihaspatin (Jupiterin) poika, niin Nebo oli Zarpa-nitun (kuujumaluuden) ja Merodakin [Mardukin] poika, ja Merodakista oli tullut Jupiter oltuaan aurinko-jumala. Merkurius-planeettana Nebo oli ”valvoja” seitsemän planeettajumalan keskuudessa. Salaisen viisauden personoitumana hän oli Nabin, näkijä ja profeetta. Se, että Mooseksen sanotaan kuolleen ja kadonneen Nebolle pyhitetyllä vuorella, osoittaa hänen olleen Nebo-jumalan vihitty ja pappi, vaikka hän kutsui tuota jumalaa toisella nimellä, sillä tämä viisauden jumala oli suuri luova jumaluus ja sitä palvottiin sellaisena muuallakin kuin Borsippassa sen loistavassa temppelissä eli planeettatornissa. Häntä jumaloitiin myös mooabilaisten, kanaanilaisten ja assyrialaisten keskuudessa ja läpi koko Palestiinan, joten miksi ei sitten israelilaistenkin keskuudessa? ”Babylonin planeettatemppelillä” oli ”kaikkein pyhimpänsä” viisauden profeettajumala Nebon pyhätössä. Hibbert Lectures -teoksessa kerrotaan, että ”muinaisilla babylonialaisilla oli välittäjä ihmisten ja jumalien välillä…ja Nebo…oli ’julistaja’ eli ’profeetta’, koska hän teki tunnetuksi isänsä Merodakin toivomuksen”.[123]

Nebo, kuten Budha, on neljännen ja myös viidennen Rodun luoja. Sillä edellinen aloittaa adeptien uuden rodun ja jälkimmäinen aurinko-kuu-dynastian eli näiden Rotujen ja [tämän] kierroksen ihmiset. Molemmat ovat luomiensa olentojen aadameja. Adam-Adami on kaksinaisen aadamin personointi: paradigmaattisen adam kadmonin, luojan ja alemman Aadamin, maallisen, jolla syyrialaisten kabbalistien mukaan oli ainoastaan nefesh, ”elämän henki”, mutta ei elävää sielua ennen kuin lankeemuksensa jälkeen.

Jos siis Renan pitää itsepintaisesti kaldealaisia kirjoituksia – eli mitä niistä on jäljellä – apokryfisinä, se on aivan yhdentekevää koko totuudelle. On orientalisteja, jotka voivat olla eri mieltä, ja vaikka eivät olisikaan, sillä olisi silti sangen vähän merkitystä. Nämä opit sisältävät esoteerisen filosofian opetukset, ja sen on riitettävä. Niille, jotka eivät ymmärrä mitään symboliikasta, se voi vaikuttaa pelkältä astrolatrialta, ja sille taas, joka ei tahdo nähdä esoteerista totuutta, ”pakanalliselta hullutukselta”. Maimonides halveksiessaan muiden kansojen uskontojen esoterismia tunnusti kuitenkin oman uskontonsa esoterismin ja symboliikan, puhui hiljaisuudessa [e457] salaa Mooseksen sanojen todellisesta merkityksestä ja joutui siten vaikeuksiin. Kaldealaisen Qu-tamin opit ovat lyhyesti sanottuna vertauskuvallinen selostus viidennen Rodun varhaisimpien kansojen uskonnosta.

Miksi siis E. Renan kohtelee nimeä ”Adam-Adami” moisella akateemisella halveksunnalla? Kristinuskon synnyn [Histoire des Origines du Christianisme] tekijä tietää tuskin mitään ”pakanallisen symboliikan synnystä” tai esoterismin alkuperästä, muuten hän olisi tiennyt, että tuo nimi oli universaali vertauskuva, joka viittasi, jopa juutalaisilla, ei yhteen ihmiseen vaan neljään erilliseen ihmiskuntaan. Tämä on helposti todistettavissa.

Kabbalistit opettavat neljän eri aadamin olemassaolosta eli neljän peräkkäisen aadamin muodonmuutoksesta, jotka ovat emanaatioita taivaallisen ihmisen Djoqnahista (jumalallisesta haamusta), eteerinen yhdistelmä Neshamahista, korkeimmasta sielusta eli hengestä. Eikä tällä aadamilla tietenkään ole karkeaa ihmisruumista eikä himoruumista. Tämä ”aadam” on toisen aadamin prototyyppi (tsurah). Aivan varmasti ne edustavat viittä Rotuamme, kuten jokainen voi nähdä niiden kuvauksista kabbalassa. Ensimmäinen on ”täydellinen, pyhä aadam”, ”varjo, joka katosi” (Edomin kuninkaat), joka syntyi jumalallisesta Tselemistä (kuvasta). Toista kutsutaan tulevan maallisen ja erottautuneen aadamin protoplastiseksi androgyyniseksi aadamiksi. Kolmas on ”tomusta” tehty ihminen (ensimmäinen viaton aadam), ja neljäs on oman rotumme oletettu esi-isä – langennut aadam. Katsokaa kuitenkin Isaac Myerin Qabbalahista näiden ihailtavan selvää kuvausta. Epäilemättä Edomin kuninkaista johtuen hän esittää ainoastaan neljä aadamia. ”Neljännellä aadamilla”, hän kirjoittaa, ”…oli peitteenään nahka, liha, hermot jne. Tämä vastaa alempaa nefeshiä ja gufia, ts. yhtenäistä ruumista. Hänellä on eläimellinen kyky lisääntymiseen ja suvun jatkamiseen”,[124] ja tämä on inhimillinen kantarotu.

Tässä kohtaa eroavat nykyiset kabbalistit – joita kristilliset mystikot johtivat harhaan pitkät sukupolvet näiden peukaloidessa kabbalistisia tietoja missä tahansa pystyivät siihen – okkulttisista tulkinnoista ja omaksuvat myöhemmän ajatuksen aikaisemman aatteen sijasta. Alkuperäinen kabbala oli täysin metafyysinen eikä sillä ollut mitään tekemistä eläimellisen eli maallisen sukupuolisuuden kanssa. Myöhempi kabbala on tukehduttanut jumalallisen ihanteen vahvalla fallisella elementillä. Kabbalistit sanovat: ”Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi.” ”Kabbalistien keskuudessa tätä jatkuvan luomisen ja olemassaolon välttämättömyyttä kutsutaan tasapainoksi”, sanoo Qabbalahin tekijä,[125] ja ilman tätä ”tasapainoa”, joka on yhteydessä Maqomin (salaisen paikan)[126] kanssa, eivät [e458] viidennen aadamin pojat, kuten olemme nähneet, halua tunnustaa edes ensimmäistä Rotua. Korkeimmasta taivaallisesta ihmisestä, ylemmästä aadamista, joka on ”miehis-naisellinen” eli androgyyni, alas tomun aadamiin nämä personoidut symbolit liittyvät kaikki sukupuoliin ja lisääntymiseen. Itämaisilla okkultisteilla asia on aivan päinvastainen. Sukupuolisuhteet ovat heille ”karmaa”, joka vain kuuluu harhan vallassa olevan ihmisen maallisiin suhteisiin. Se on syrjäytettävissä sinä hetkenä, kun henkilöstä tulee ”viisas”. He pitävät erittäin onnellisena tilanteena, jos guru (opettaja) huomaa oppilaassaan kyvyn brahmachârinin puhtaaseen elämään. Kaksinaisuuden symbolit olivat heille ainoastaan runollisia kuvia luovien kosmisten voimien korkeista vastaavuuksista. Ja tämä ihanteellinen ajatus säteilee kuin kultainen säde jokaisen jumalankuvan yllä, kuinka karkea ja groteski se lieneekin hämärien temppelien täpötäysissä kokoelmissa Intiassa ja muissa kulttien emämaissa.

Tätä kuvataan seuraavassa luvussa.

Sillä välin voitaneen lisätä, että gnostikoilla toinen aadam myös lähtee alkuaikaisesta ihmisestä, Käärme-aadamista, ”jonka kuvaksi se luotiin”; kolmas toisesta – androgyynistä. Viimeksi mainittua symboloi miehis-naisellisten aionien 6. ja 7. parissa – jotka ovat Amfain-Essoumen (U:N"Â< +FF@L:¥<) ja Vananin-Lamertade (?×"<"<Â< 7":,DJV*,) – isä ja äiti.[127] Neljättä aadamia eli Rotua kuvaa taas Priapoksen hirviö. Tämä viimeksi mainittu – myöhäiskristillinen kuvitelma – on rappeutunut kopio esikristillisestä gnostilaisesta symbolista ”Hyvästä” eli ”Hänestä, joka loi ennen kuin mitään oli olemassa” taivaallisen Priapoksen, joka on todella syntynyt Venuksesta ja Bacchuksesta, kun tuo Jumala palasi retkeltään Intiasta, sillä Venus ja Bacchus ovat myöhempiä tyyppejä Aditista ja hengestä. Myöhempi Priapos, joka on kuitenkin sama kuin Agathodaimon, gnostikkojen vapahtaja, ja jopa Abraksas, ei enää kuvaa abstraktia luovaa voimaa, vaan symboloi neljää aadamia eli Rotua, ja viidettä Rotua edustaa viisi elämän puusta katkaistua oksaa, joilla vanha mies seisoo gnostilaisessa jalokivessä. Kantarotujen lukumäärä merkittiin muinaisissa kreikkalaisissa temppeleissä seitsemällä vokaalilla, joista viisi oli merkitty vihkimystemppelin kaikkein pyhimmän seinäpaneelille. Sen egyptiläinen merkki oli käsi viisi sormea levitettyinä, pikku sormen ollessa vain puoliksi kasvanut, ja sitä kuvattiin myös viidellä N-kirjaimella eli tätä kirjainta vastaavalla hieroglyfillä. Roomalaiset käyttivät vokaaleja A E I O V temppeleissään, ja Habsburgien suku omaksui keskiajalla tunnuksekseen tämän ikivanhan symbolin. Sic transit gloria!

 

­­­­__________

[e459]

XVII

 

”KAIKKEIN PYHIN”, SEN RAPPEUTUMINEN

 

Muinaisten kansojen kaikissa temppeleissä oli samanlainen Sanctum Sanctorum, kaikkein pyhin, jota kutsuttiin myös adytumiksi. Se oli länsipuolella sijaitseva syvennys, jonka kolmella sivustalla oli pelkät seinät ja johon johti ainoastaan yksi verholla varustettu ovi.

Tämän symbolisen paikan salaiset merkitykset vaihtelevat kuitenkin suuresti pakanoiden ja myöhempien juutalaisten esoterismissa, vaikka sen symboliikka oli alun perin sama kaikilla muinaisilla roduilla ja kansoilla. Pakanakansat sijoittivat adytumiinsa sarkofagin eli haudan (tafos), jossa lepäsi aurinkojumala, jolle temppeli oli pyhitetty ja jota he panteisteinä kunnioittivat kovasti. He pitivät sitä – esoteerisessa mielessä – kosmisen, auringon (eli päivän) ja ihmisen ylösnousemuksen symbolina. Siihen sisältyi suuri määrä aikakaudellisia ja (ajassa) säännöllisiä manvantaroja eli kosmoksen, maan ja ihmisen jälleenheräämisiä uuteen olemassaoloon. Aurinko oli niiden runollisin ja myös loistokkain symboli taivaassa, ja ihminen – jälleensyntymissään – maan päällä. Juutalaiset – joiden realismi kuolleen kirjaimen mukaan arvosteltuna oli yhtä käytännöllinen ja karkea Mooseksen päivinä kuin nykyäänkin[128] – vieraantuessaan pakanallisten naapuriensa jumalista panivat täytäntöön kansallisen ja leeviläisen politiikan, jolloin heidän monoteisminsä korkeimmaksi symboliksi muodostui eksoteerisesti heidän temppelinsä kaikkein pyhin, mutta esoteerisesti he näkivät siinä ainoastaan universaalin fallisen symbolin. Kun kabbalistit tunsivat vain Ain Sofin ja mysteerien ”jumalat”, leeviläisillä ei ollut adytumissaan hautaa eikä jumalaa, vaan ”pyhä” liitonarkki – heidän ”kaikkein pyhimpänsä”.

Kun tuon syvennyksen esoteerinen merkitys tulee selväksi, niin asiaan perehtymätönkin voi helpommin ymmärtää, miksi Daavid tanssi ”alastomana” liitonarkin edessä ja oli niin innokas esiintymään arvottomana ”Herransa” vuoksi ja vähäisenä omissa silmissään.[129]

Arkki on mysteerien laivan muotoinen argha. Parkhurst, jolla tästä on [e460] pitkä selostus kreikkalaisessa sanakirjassaan ja joka ei koskaan hiiskahtanut siitä sanaakaan heprealaisessa sanakirjassa, selittää sitä seuraavasti:

 

Arkhe (UDP²) tässä yhteydessä vastaa heprealaista sanaa Rasit eli viisaus… sana, joka merkitsi naisellisen lisääntymisvoiman tunnusta, argia eli arcaa, jossa koko luonnon siemenen luultiin kelluvan eli hautuvan suurten syvyyksien yllä jokaisen maailmallisen kierroksen jälkeisenä väliaikana.[130]

 

Aivan niin. Ja juutalaisten liitonarkilla[131] oli täsmälleen sama merkitys sillä lisäyksellä, että pakanoiden Sanctum Sanctorumissa sijaitsevan kauniin ja puhtaan sarkofagin (luonnon ja ylösnousemuksen kohdun symbolin) tilalla heillä oli arkki, joka oli tehty rakenteeltaan realistisemmaksi asettamalla liitonarkin kannelle kaksi toisiinsa katsovaa kerubia, joiden siivet olivat levitettyinä sillä tavoin, että ne muodostivat täydellisen yonin (jollaisia esiintyy yhä Intiassa). Tämän lisäksi tuo lisääntymistä esittävä symboli sai painavamman merkityksen, koska siihen liittyi neljä mystistä kirjainta Jehovan nimestä, nimittäin IHVH (%&%*), joista jod (*) merkitsi membrum virileä; he (%) kohtua, vav (&) koukkua tai naulaa ja he (%) jälleen ”aukkoa”; joten kokonaisuus muodosti täydellisen kaksisukuisen symbolin eli J(e)H(o)V(a)H, miehisen ja naisellisen symbolin.

Kun opitaan ymmärtämään Qodesh Qodashimin, ”kaikkein pyhimmän” eli ”Herralle pyhitetyn temppelin” todellinen merkitys, niin tuo ”kaikkein pyhin” ei suinkaan esiinny mieltä ylentävässä valossa.

 

…Iacchus taas on Iao taikka Jehovah, ja Baal eli Adon oli, kuten Bacchuskin, fallosjumala. ”Kuka saa astua Herran vuorelle [korkealle paikalle]?” kysyy pyhä kuningas Daavid, ”kuka seisoa hänen pyhässä paikassansa [hänen Qodeshinsa :$8 paikassa]?”[132] Qodeshin yksi merkitys saattaa olla pyhittää, vihkiä, vanhurskauttaa ja jopa ’initioida’ ja ’pitää erillään’, mutta se merkitsee myös irstaita riittejä (Venuksen palvontaa) harjoittanutta pappiskuntaa. Qodesh-sanan sanatarkka tulkinta on kiertelemättä esitetty kohdissa 5. Moos. 23:17 [23:18], Hoos. 4:14 ja 1. Moos. 38, jakeesta 15 jakeeseen 22.  Raamatun ”pyhät” Quddoshotit olivat, mitä heidän virkavelvollisuuksiinsa tulee, samoja kuin myöhempien hindulaisten pagodien tanssitytöt, nâchnîs. Heprealaisten Qedoshim eli papit asuivat huoneissa, jotka olivat ”Herran temppelissä ja joissa naiset kutoivat verhoja Aseralle” eli Venus-Astarten rintakuvalle, kuten 2. Kuninkaiden kirjan 23. luvun seitsemännessä jakeessa sanotaan.

Tanssi, jonka Daavid esitti arkin ympärillä, oli ”ympyrätanssi”, jonka amatsonien sanottiin määränneen mysteereitä varten. Sellainen oli myös Silon tyttärien tanssi[133] sekä Baalin profeettojen hyppely.[134] Yksinkertaisesti se oli saabalaisen palvonnan ominaispiirre, sillä se esitti planeettojen liikettä auringon ympäri. On ilmeistä, että tanssi esitettiin bakkantisella vimmalla. [e461] Tilaisuudessa käytettiin sistrumeja, ja Mikalin ivallinen huomautus samoin kuin kuninkaan vastaus ovat sangen kuvaavia.[135]

Arkki, jonka sisällä ovat säilössä kaikki maan uudelleen kansoittamiseksi tarvittavien elävien olentojen siemenet, kuvaa elämän säilymistä ja sitä ylemmyyttä jonka henki saa aineen yli vastakkaisten luonnonvoimien taistelun kautta. Läntisen Riitin astro-teosofisessa kuviossa arkki vastaa napaa ja sijaitsee vasemmalla eli naisen (kuun) puolella, jonka symboleista yksi on Salomon temppelin vasemmanpuoleinen pylväs – Boas. Napa on yhteydessä säiliöön, jossa rodun siemenet hedelmöitetään.[136] Arkki on hindujen pyhä Argha, joten voimme varsin helposti päätellä sen suhteen Nooan arkkiin kun saamme tietää että Argha oli pitkänomainen astia, jota ylipapit käyttivät uhrimaljana Isiksen, Astarten ja Venus-Afroditen palvontamenoissa, jotka kaikki olivat luonnon synnyttävien voimien eli aineen jumalattaria – näin ollen se esitti vertauskuvallisesti arkkia joka sisälsi kaikkien elävien olentojen siemenet.[137]

 

Se, joka pitää rabbinien nykyisiä kabbalistisia teoksia ja Zoharia koskevia tulkintoja todellisena vanhana kabbalistisena viisautena, erehtyy.[138] Sillä tänään kuten Frederick von Schellingin päivinäkin sisältää Euroopassa ja Amerikassa saatavissa oleva kabbala vain ”katkelmia ja palasia, vääristyneitä jäännöksiä siitä alkuperäisestä järjestelmästä, joka on kaikkien uskontojen avain”.[139] Vanhin järjestelmä ja [e462] kaldealainen kabbala olivat aivan samoja. Zoharin myöhemmät tulkinnat ovat lähtöisin ensimmäisten vuosisatojen synagogasta – ts. dogmaattisesta ja tinkimättömästä Toorasta.

Kheopsin pyramidin ”Kuninkaan kammio” on siten egyptiläinen ”kaik-kein pyhin”. Vihkimysmysteerien aikoina oli aurinkojumalaa esittävän kokelaan astuttava sarkofagiin ja esitettävä voimaa antavaa sädettä luonnon hedelmällisessä kohdussa. Kun hän seuraavana aamuna nousi siitä, hän edusti elämän ylösnousemusta kuolemaksi kutsutun muutoksen jälkeen. Suurissa MYSTEEREISSÄ hänen kuvaannollinen kuolemansa kesti kaksi päivää, jonka jälkeen aurinko nousi kolmantena aamuna edellisen yön kauheimpien koettelemusten jälkeen. Kun vihkimykseen pyrkijä edusti aurinkoa – kaikkea elävöittävää taivaankappaletta, joka ”nousee ylös” joka aamu antaakseen elämän kaikille –, sarkofagi symboloi naisellista prinsiippiä. Näin oli Egyptissä, mutta sen muoto ja kaava muuttui jokaisessa maassa. Kaikkialla säilyi kuitenkin laiva, symbolinen navis eli laivanmuotoinen väline ja säiliö, joka kätki kuvaannollisesti elämän siemenen. Intiassa se on ”kultainen” lehmä, jonka läpi brahmalaisuuden kokelaan on kuljettava, jos hän haluaa olla bramiini ja tulla DVIJAKSI (”uudelleen syntyneeksi toisen kerran”). Kreikkalaisten puolikuun muotoinen argha kuvasi taivaan jumalatarta – Dianaa [Artemis-Seleneä] eli kuuta. Se oli kaiken elämän suuri äiti, niin kuin aurinko oli isä. Ennen kuin juutalaiset muuttivat Jehovan miehiseksi jumalaksi ja sen jälkeenkin, he palvoivat Astartea, mikä sai Jesajan julistamaan: ”Teidän uudenkuun menonne ja juhlapäivänne – minä vihaan niitä”,[140] minkä sanoessaan hän oli ilmeisesti epärehellinen. Astartella ja uuden kuun (puolikuu argha) juhlilla ei ollut huonompaa merkitystä julkisen palvonnan muotona kuin oli ylipäätänsä kuun salaisella merkityksellä, ja se yhdistettiin kabbalistisesti Jehovaan ja pyhitettiin sille, kuten hyvin tiedetään, mutta sillä ainoalla erotuksella, että toinen oli naisellinen ja toinen miehinen aspekti kuusta ja Venuksesta.

Aurinko (isä), kuu (äiti) ja Merkurius-Thoth (poika) olivat egyptiläisten varhaisin kolminaisuus, ja he personoivat niitä Osiriksessa, Isiksessä ja Thothissa (Hermeksessä).  A3EI3E E?M3!n [Pistis Sofian] seitsemän suurta jumalaa jakautuvat kahdeksi kolminaisuudeksi ja korkeimmaksi jumalaksi (auringoksi) ja ovat: alemmat [kolminaisuuden] voimat (ID4*L<V:,4H [Tridunameis]), jonka voimat hallitsevat vastaavasti Marsissa, Merkuriuksessa ja Venuksessa, ja korkeampi kolminaisuus (”kolme näkymätöntä jumalaa”), jotka asuvat kuussa, Jupiterissa ja Saturnuksessa.[141]

Tämä ei kaipaa mitään todisteita. Astarte oli eräässä mielessä luonnon persoonaton symboli, elämän laiva, joka kuljetti kaiken olevaisen siemenet läpi rajattoman tähtimeren. Ja kun sitä ei samastettu Venukseen, kuten kaikkia muita ”taivaan kuningattaria”, joille uhrattiin korinttipullaa ja kakkua, siitä [e463] tuli kaldealaisen ”Nuahin, universaalin äidin” (naisellinen Nooa, jota pidettiin samana kuin arkki), ja naisellisen kolminaisuuden, Anan, Belitan ja Davkinan, heijastus. Näitä kutsuttiin yhdeksi sulautuneina ”korkeimmaksi jumalattareksi, alemman syvyyden valtiattareksi, jumalien äidiksi, maan kuningattareksi ja hedelmällisyyden kuningattareksi”. Myöhemmin Belita eli Tamtu[142] (meri), Urukin kaupungin (suuren kaldealaisen nekropolin) äiti, tuli Eevaksi, ja nyt se on roomalaiskatolisen kirkon Neitsyt Maria, jota kuvataan seisomassa kuunsirpillä ja joskus maapallolla ohjelmasta riippuen. Navis eli laivan muotoinen puolikuu, johon sisältyvät kaikki nuo yleiset elämän laivan symbolit, kuten Nooan arkki, hindujen yoni ja liitonarkki, on universaalin ”jumalien äidin” naisellinen symboli ja se on nyt löydettävissä jokaisesta kristillisestä symbolista laivana (navis, laiva).[143] Navis – tähtilaiva – tulee elämän hengen – miehisen jumalan – hedelmöittämäksi, ja oppinut Kenealy kutsuu sopivasti tätä hedelmöittäjää pyhäksi hengeksi.[144] Länsimaisessa uskonnollisessa symboliikassa puolikuu oli miehinen, ja täysikuu tuon universaalin hengen naisellinen aspekti. ”Mystinen liite Alm, jolla [Muhammed] aloitti monet Koraanin kappaleet… on sama kuin Alm eli korkeimpien taivaiden koskematon neitsyt.” Ja – niin kuin korkein aina putoaa naurettavuuteen – niin tästä Alm-juuresta meidän on johdettava sana Almeh – egyptiläiset tanssitytöt. Viimeksi mainitut ovat saman tyyppisiä ”neitsyitä” kuin Intian nâchnît ja (naispuoliset) Qedoshimit, juutalaisten temppelien pyhimmät (pyhitetty Jehovalle, joka edusti kumpaakin sukupuolta), joiden pyhät tehtävät israelilaisissa temppeleissä olivat samat kuin nâchnîen temppeleissä.

Eustathius selostaa nyt, että IO (3S) tarkoittaa kuuta argoslaisten murteessa, ja se esiintyi myös Egyptissä. Jablonski sanoo:

 

3S, Ioh, Aegyptiis LUNAM significat neque habent illi in communi sermonis usu, aliud nomen quo Lunam designent praeter Io.[145]

 

Pylväs ja ympyrä (10), jotka muodostavat ensimmäisen kymmenluvun ja jotka pythagoralaisilla muodostivat tetraktykseen sisältyvän täydellisen luvun,[146] tulivat myöhemmin ennen kaikkea falliseksi luvuksi – varsinkin juutalaisten keskuudessa, joilla se on miehinen ja naisellinen Jehova.

Eräs oppinut selittää sen näin:

 

[e464] Huomasin, että Uhlemannin Rosetten kivessä (myös Seyfarthilla) sana mooth, kuun nimi, jota käytettiin ajanjaksosta, siis kuun kaudesta, ja merkittiin hieroglyfillä     , määrittelijöinään  ja , oli koptiksi I O H.  Heprean  voidaan myös käyttää merkitsemään sanaa I O H, sillä kirjainta vau () käytettiin o:n ja u:n eli w:n asemesta. Tämä ennen masoraa, jossa käytettiin pistettä (),  jolloin  = o, = u ja = v eli w. Olin keksinyt itsenäisen tutkimuksen avulla, että Jehovahin jumalanimen suuri kuvaava tehtävä oli tarkoittaa kuun vaikutusta synnyttämisen syynä, ja sen täsmällistä arvoa kuuvuoden luonnollisena päivien mittana, kuten tulette näkemään… Ja näin tulee tämä kielellisesti sama sana paljon vanhemmasta lähteestä, nim. koptin eli oikeastaan vanhasta egyptin kielestä koptilaiselta aikakaudelta.[147]

 

Tämä on sitäkin huomattavampaa, kun egyptologi vertaa tätä vähän tunnettuun thebalaiseen kolminaisuuteen, jonka muodostavat Ammon, Mut ja niiden poika Khonsu. Yhtyneenä tämä kolminaisuus sisältyi kuuhun niiden yhteisenä symbolina, ja erillisenä Khonsu oli LUNUS-jumala ja sekoitettiin siten Thothiin ja Ptahiin. Hänen äitiään Mut(h)ia – nimi merkitsee ohimennen sanottuna äiti eikä kuu, joka oli vain sen symboli – kutsuttiin ”taivaan kuningattareksi”, ”neitsyeksi” jne., ja se on Isiksen, Hathorin ja muiden jumalataräitien aspekti. Hän oli vähemmän vaimo kuin äiti Ammonille, jonka selvä nimi on ”hänen äitinsä aviomies”. Eräässä patsaassa Bulaqissa Kairossa tämä kolminaisuus on esitetty muumiojumalana, joka pitää kädessään kolmea erilaista valtikkaa ja päässään kuunkehrää, ja tunnusomainen hiuspalmikko osoittaa sen esittävän lapsijumalaa eli ”aurinkoa” kolminaisuudessa. Thebassa se oli kohtalojen jumala joka ilmenee kahdessa aspektissa: 1) Khonsu, kuujumala ja Theban herra, Nofirhotpu – ”se joka on ehdottomassa levossa”; ja 2) Khonsu Iri-sokhru eli ”Khonsu joka toimeenpanee kohtalon”. Edellinen valmistaa tapahtumat ja antaa alun niille, jotka syntyvät sen synnyttävän vaikutuksen alaisena. Jälkimmäinen panee ne täytäntöön.[148] Teogonisessa muunnoksessa Ammonista tulee Horus, HOR-AMMON, ja saitilaisen kauden patsaassa nähdään Mut(h)-Isis imettämässä häntä.[149] Tässä muuntuneessa kolminaisuudessa Khonsusta tulee vuorostaan Thot-Lunus, ”se joka toimii vapauttajana”. Hänen otsaansa peittää ibislinnun pää kuunkehrineen ja Iotefiksi kutsuttu otsakoriste.[150]

Kaikki nämä symbolit ovat varmasti heijastuneina Jâhwehissa eli raamatun Jehovassa (johon jotkut samastavat ne). Tämä [e465] selviää jokaiselle, joka lukee teoksen The Source of Measures eli Key to the Hebrew Egyptian Mystery ja ymmärtää sen kiistattomat, selvät ja matemaattiset todisteet, että esoteeriset perusteet eli suuressa pyramidissa ja Salomon temppelin arkkitehtonisissa mittauksissa (olipa se myyttinen tai tarua), Nooan arkissa ja liitonarkissa käytetyt järjestelmät ovat samat. Jos jokin maailmassa niin juuri edellä mainittu teos voi ratkaista sen sanakiistan, että vanhat yhtä hyvin kuin myöhemmät (Babylonian vankeuden jälkeiset) juutalaiset ja varsinkin edelliset rakensivat teogoniansa ja uskontonsa samalle pohjalle kuin pakanatkin.

Ja tässä on myös hyvä muistuttaa lukijaa siitä, mitä sanottiin I A Ô:sta teoksessamme Hunnuttomassa Isiksessä:

 

Ei ole toista jumalaa jonka nimelle löytyisi yhtä monta selitystä kuin Jaholle, eikä toista nimeä joka voitaisiin lausua yhtä monella tavalla kuin se. Vain ottamalla käyttöön masoreettiset pisteet myöhempien aikojen rabbinit onnistuivat saamaan sanan Jehovah muotoon ”Adonai” – eli Herra. Filon Byblos kirjoittaa sen kreikaksi 3+mS – IEVO. Theodoret[151] sanoo, että samarialaiset äänsivät sen ["$X (Jabe) ja juutalaiset Jaho. Diodoros mainitsee ”juutalaisten keskuudessa kerrotun, että Mooses kutsui Jumalaa ["ä:ksi”, mikä antaa sanalle osoittamamme muodon – I-ah-Ô.[152] Tukeudumme siis itse Raamatun arvovaltaan väittäessämme, ettei Mooses tuntenut Jaho-sanaa ennen kuin hänen appensa Jetro oli hänet vihkinyt.[153]

 

Edellä oleva saa vahvistuksen erään oppineen kabbalistin yksityiskirjeestä. III säkeistössä säkeessä 8 ja muualla sanotaan, että eksoteerisesti Brahmaa (neutria), jonka orientalistit ovat niin epäkunnioittavasti ja usein sekoittaneet Brahmâan – miehiseen – kutsutaan joskus nimellä Kala-hamsa (ikuisuuden joutsen), ja A-ham-san esoteerinen merkitys annetaan. (Minä-olen-hän, sillä soham on sama kuin sah, ”hän” ja aham on ”minä” – mystinen anagrammi ja muunnos.) Se on myös ”nelikasvoinen” Brahmâ, Chatur-mukha (täydellinen kuutio) sisällyttäen itseensä ja itsestään muodostaen äärettömän ympyrän. Vielä selitetään lukujen 1, 3, 5 ja 7 + 7 = 14 käyttö dhyâni-chohanien esoteerisena hierarkiana. Tätä sanottu kirjeenvaihtaja kommentoi seuraavalla tavalla:

 

Ei voi olla pienintäkään mahdollisuutta epäillä, etteivätkö luvut 1, 3, 5 ja kaksi kertaa 7 sekä erityisesti 13,514, joka ympyrässä voidaan lukea 31415 (eli p:n arvoksi), vastaisi vertauskuvallisesti sacria,[154] ”chakraa” eli Vishnun ympyrää.

Sallikaa minun jatkaa kuvaustani edelleen: Te sanotte: ”Yksi munasta, [e466] kuusi ja viisi [ks. I osa, IV säkeistö, 3. säe] antavat luvun 1065, esikoisen numeroarvon”……. Jos näin on, silloin luvussa 1065 meillä on kuuluisa Jehovahin nimi, Jve eli Jave eli Jupiter, ja muuttamalla % 1:ksi eli h n:ksi, silloin on *&1 eli latinan Jun eli Juno, kiinalaisen arvoituksen perusta, avain laskeaksemme Snin (Sinain) ja Jehovahin vuorelta alas tulemisen numeroarvot, mitkä luvut (1065) muodostavat vain 113:n suhteen 355:teen, koska 1065 = 355 x 3, joka on ympyrän halkaisijan suhde kehään 113 x 3 = 399. Siten Brahmâ Prajâpatin (eli jokaisen demiurgin) esikoinen ilmaisee chakrasta (eli Vishnusta) otetun ympyrän kehän suhteen, ja niin kuin edellä sanottiin, jumalallinen ilmennys ottaa elämän muodon ja esikoisen.

 

 

Merkillisintä on: Kuninkaan kammion sisäänkäynnissä mittaus suuren portaan pinnalta[155] ja suuresta galleriasta sen huippuun on Piazzi Smythin huolellisten mittausten mukaan 339 tuumaa. Ottakaa A keskipisteeksi ja piirtäkää tällä säteellä ympyrä. Tuon ympyrän halkaisija on silloin 339 x 2 = 678, ja nämä luvut vastaavat ilmaisua ja korppi Nooan vedenpaisumuskertomuksessa ”kyyhkynen ja korppi” (säde osoittaa halkaisijan jakautumista kahteen osaan, jotka ovat 1065 kumpikin). Sillä 113 (ihminen) x 6 = 678, ja kehän halkaisija 1065 x 2 – niinpä meillä on tässä viittaus kosmiseen ihmiseen tällä korkealla asteella eli askelmalla kuninkaan kammion sisäänkäyntiin (kaikkein pyhimpään) – joka on kohtu. Tämä käytävä on nyt sen korkuinen, että ihmisen siihen astuessaan on kumarruttava. Mutta ihminen pystyssä on 113 ja kumartuneena hänestä tulee 113:2 = 56,5 eli 5,65 x 10 (%&%*) eli Jehovah. Näin hän personoi[156] Jehovaa astuessaan kaikkein pyhimpään. Mutta heprealaisen esoterismin mukaan Jehovan päätehtävä oli lapsen synnyttäminen jne. ja tästä syystä hänen nimensä numeroarvon kautta hän oli kuuvuoden mitta, mikä ajanjakso, 7:n kertoimen vuoksi, kulki rinnakkain eloon herättämisen, elinkykyisyyden ja raskausajan kanssa, minkä takia sitä rukoiltiin ja palvottiin synnytystoiminnan syynä.

 

Tämä keksintö yhdistää Jehovan vielä enemmän kaikkiin muihin luoviin ja synnyttäviin jumaliin, aurinko- ja kuujumaliin ja varsinkin ”kuningas” Somaan, hindujen Deus Lunukseen, kuuhun, sen esoteerisen vaikutuksen takia, joka tälle planeetalle okkultismissa annetaan. Muutkin seikat vahvistavat tätä, etenkin heprealainen perimätieto. Maimonides (kirjassaan Moreh Nebhukhim, ”Neuvottomien opas” – todellakin!) puhuu Aadamista [e467] kahdelta puolelta: ihmisenä, kuten kaikki muutkin syntyneenä miehestä ja naisesta ja – kuun profeettana, syystä, joka käy nyt ilmeiseksi ja jota on selitettävä.

Aadamista oletettuna suurena ”inhimillisen rodun alkuunpanijana” tehdään, kuten adam kadmonista, Jumalan kuva – fallinen kuva sen vuoksi. Heprean sanat zakhar ja neqebah ovat sananmukaisesti käännettyinä linga (fallos) ja yoni, vaikka ne on käännetty raamatussa sanoilla ”miehinen ja naisellinen”. Kuten siellä sanotaan: ”Jumala luo ’ihmisen omaksi kuvakseen’….. Jumalan kuvaksi hän loi hänet, mieheksi ja naiseksi loi hän heidät”,[157] androgyyniseksi adam kadmoniksi. Tämä kabbalistinen nimi ei kuulu elävälle ihmiselle eikä edes inhimilliselle tai jumalalliselle olennolle, vaan se merkitsee kahta sukupuolta eli lisääntymiselimiä, joita kutsutaan hepreaksi tuolla raamatun suorasukaisuudella zakhariksi ja neqebahiksi.[158] Nämä kaksi ovat se kuva, jossa ”Herra Jumala” tavallisesti ilmeni valitulle kansalleen. Että näin on asianlaita, sen ovat todistaneet melkein kaikki symbolien tutkijat ja heprean oppineet samoin kuin kabbala. Sen vuoksi Aadam on yhdessä mielessä Jehova.

Tämä selittää toisen yleisen itämaisen perimätiedon, joka mainitaan John Gregoryn teoksessa Notes and Observations upon several passages in Scripture[159] ja jota Hargrave Jennings lainaa Phallicismiinsa: ”Jumala käski Aadamia pitämään kuolleen ruumiinsa maan päällä, kunnes se ajan täyttyessä korkeimman Jumalan papin käskystä haudattaisiin maan keskelle.” Sen vuoksi ”Nooa rukoili päivittäin arkissa ’AADAMIN RUUMIIN’ edessä” eli falloksen edessä arkissa eli jälleen kaikkein pyhimmässä. Kabbalisti ja raamatullisten nimien alituiseen vaihteluun tottunut ymmärtää mitä tarkoitetaan noilla sanoilla numeerisesti ja symbolisesti tulkittuina. Ne kaksi sanaa, joista Jehovah muodostuu, ”ilmaisevat synnyttämisen miehis-naisellisen alkuperäisen ajatuksen (sillä * on membrum virile, ja Havah on Eeva). Siten huomataan, että täydellinen mittojen synnyttäjänä saa myös syntymän alun muodon hermafrodiittina, mistä johtuu fallinen muoto ja käyttö.”[160] Sitä paitsi sama kirjoittaja osoittaa ja kuvaa numeerisesti ja geometrisesti, että a) Arets, maa, Aadam, ihminen, ja h-Adam-h ovat sukua keskenään ja personoidut raamatussa samaan muotoon kuin egyptiläinen ja heprealainen Mars, synnyttämisen jumala; ja että b) Jehovah eli ”Jah on [e468] Noah [Nooa], eli Jehovah on Noah olisi hepreaksi %1* [inkh] eli kirjaimellisesti englannissa inch”.

Edellä oleva antaa siis avaimen mainittuihin perimätietoihin. Nooa, jumalallinen muunnos, ihmiskunnan oletettu vapauttaja, joka kuljettaa arkissaan eli arghassa (kuu) kaiken elävän siemeniä, palvelee Jumalaa ”Aadamin ruumiin” edessä, joka ruumis on itse Luoja ja sen kuva. Tästä syystä Aadamia kutsutaan ”kuun profeetaksi”, arghaksi eli *:n (jodin) ”kaikkein pyhimmäksi”. Tämä paljastaa myös alkuperäisen juutalaisen kansanuskon, että Mooseksen kasvot ovat kuussa – ts. pilkut kuussa. Sillä Mooses ja Jehovah ovat taas kerran muunnoksia, kuten on kabbalistisesti osoitettu. The Source of Measure kirjan tekijä sanoo:

 

Moosekseen ja hänen kirjoihinsa liittyy eräs seikka, joka on liian tärkeä pois jätettäväksi. Kun Herra ohjaa hänet tehtäväänsä, jumaluuden omaksuma voimanimi on minä olen se mikä minä olen eli heprealaisin sanoin:

 

%*%!<+:!<%*%!

 

ja erilainen luenta %+%*. Nyt Mooses [Moshe] on %:/ ja sen numeroarvo 345. Lisätkää Jehovah-nimen uuden muodon arvot, 21 + 501 + 21 = 543 eli käännettynä 345, jolloin näkyy, että Moses on Jehovahin muoto tässä yhdistelmässä. 21)2=10,5 eli toisinpäin 501, niin että asher eli se mikä lauseessa minä olen se mikä minä olen on yksinkertaisesti ohje käyttää 21 eli 7x3; 501²=251+, erittäin tärkeä pyramidin luku jne.[161]

 

Selvennykseksi niille, jotka eivät tunne kabbalaa, esitämme sen näin: ”minä olen mikä minä olen” on hepreaksi:

 

                   Ehejeh             Asher              Ehejeh

                   % * % !             9 : !               % * % !

                   5, 10, 5, 1       200, 300, 1      5, 10, 5, 1

 

Laskekaa yhteen näiden erillisten sanojen luvut niin saatte:

 

                   %*%!                9:!                 %*%!

                    21                  501                 21

 

(mikä viittaa tuleen astumiseen vuorella ihmisen luomiseksi jne.) ja minkä selitetään olevan vain tarkoitus ja viittaus vuorten lukuihin, sillä toisella puolella meillä on 10 + 5 + 6 = 21, alhaalla keskellä 501 ja toisella puolella 6 + 5 + 10 = 21.[162]

Sekä kabbalistinen että rabbien ”kaikkein pyhin” on siis kansainvälinen symboli ja yhteistä omaisuutta. Kumpikaan ei ole lähtöisin heprealaisilta, mutta puoliksi vihittyjen leviittojen liian realistisen käsittelyn vuoksi symboli on heillä saanut merkityksen, jollaisena se ei enää nykyään esiinny millään muulla kansalla [e469] ja jota todelliset kabbalistit eivät alun perin ollenkaan tarkoittaneet. Nykyajan tavallisen hindun Linga ja Yoni ei ilmeisesti tähän verrattuna ole yhtään parempi kuin rabbien ”kaikkein pyhin” – mutta se ei ole pahempikaan. Tämä olisi kristillisten kääntäjien otettava huomioon aasialaisesta uskonnollisesta filosofiasta. Sillä noissa uskonnollisissa myyteissä, uskonnon ja filosofian salaisessa symboliikassa pitäisi esitettyjen oppien hengen ratkaista niiden suhteellinen arvo. Ja kuka voi sanoa, että tämä niin kutsuttu ”viisaus” tulkittuna kummalla tavalla tahansa, sovellettuna ainoastaan yhden pienen kansan käyttöön ja sen hyödyksi, olisi kehittänyt siinä jotakin kansallista etiikkaa. Profeettojenhan tarkoitus on ohjata valitun mutta ”uppi-niskaisen” kansan elämänvaellusta ennen ja jälkeen Mooseksen päivien. Että heillä on aikoinaan ollut viisaususkonto ja universaali kieli symboleineen, siitä on todistuksena sama esoterismi ”kaikkein pyhimpineen”, joka on tähän päivään asti ollut olemassa Intiassa. Se oli ja on yhä, kuten sanottu, ”kultaisen” lehmän käytävä samassa kumarrusasennossa kuin se, joka on osoitettu pyramidin käytävässä, mikä samastaa ihmisen Jehovaan heprealaisessa esoterismissa. Koko ero piilee tulkinnan hengessä.

Hinduilla samoin kuin muinaisilla egyptiläisillä tuo henki oli täysin metafyysinen ja psykologinen. Heprealaisilla se oli realistinen ja fysiologinen. Se kohdistui ihmisrodun ensimmäiseen sukupuoliseen erottautumiseen (Eva synnytti Kain-Jehovan, niin kuin The Source of Measures -kirjassa on näytetty), maalliseen fysiologisen yhtymisen ja hedelmöityksen täyttymykseen (kuten kuvaus Kainista vuodattamassa Abelin verta – Habel, naisellinen prinsiippi) ja lapsensaantiin; minkä prosessin on osoitettu alkaneen kolmannessa Rodussa eli Aadamin KOLMANNEN pojan Setin aikana, jonka pojan Henokin myötä ihmiset alkoivat kutsua itseään Jehovaksi eli Jah-Havahiksi, miehiseksi Jodiksi ja Havahiksi eli Eevaksi – nimittäin miehisiksi ja naisellisiksi olennoiksi.[163] Ero on siis uskonnollisessa ja eettisessä puolessa, mutta nuo kaksi symbolia ovat samat. Ei ole epäilystäkään, etteikö täydellisesti vihityillä juudealaisilla tannaimeilla olisi symboliikan sisäinen merkitys abstraktisuudessaan ollut yhtä pyhä kuin muinaisilla arjalaisilla dvijoilla. Jumalan palvonta ”arkissa” on peräisin vain Daavidin ajoilta, eikä Israel tiennyt tuhanteen vuoteen mitään fallisesta Jehovasta. Ja nyt on vanha kabbala, jota on uudistettu ja jälleen uudistettu, pilattu sillä.

Muinaisilla arjalaisilla symbolien salainen merkitys oli suurenmoinen, korkea ja runollinen, kuinka paljon niiden ulkonainen muoto sotineekin nykyisin tätä vastaan. Seremonia, jossa [e470] käytiin kaikkein pyhimmän läpi (nykyisin symboloitu lehmällä), alussa Hiranya-garbhan (loistavan munan) temppelin läpi – mikä kuvasi universaalista, abstraktia luontoa – tarkoitti henkistä hedelmöitystä ja syntymää tai mieluummin yksilön uudestisyntymistä ja hänen uudistumistaan: kumartuva ihminen Sanctum Sanctorumin sisäänkäynnillä valmiina kulkemaan luontoäidin kohdun läpi eli fyysinen olento valmiina tulemaan jälleen alkuperäiseksi henkiseksi olennoksi, syntymää aikaisemmaksi IHMISEKSI. Seemiläisillä tuo kumartuva ihminen tarkoitti hengen lankeemusta aineeseen, ja tämän lankeemuksen ja alentumisen hän korotti sillä seurauksella, että jumaluus vedettiin alas ihmisen tasolle. Arjalaisilla tämä symboli esitti hengen eroa aineesta, sen sulautumista ja paluuta alkuperäiseen lähteeseensä. Seemiläisillä se esitti henkisen ihmisen avioliittoa aineellisen naisellisen luonnon kanssa, joten fysiologinen olento otti ylivallan psykologisesta ja puhtaasti aineettomasta. Koko pakanamaailma oli omaksunut arjalaisen näkemyksen symboliikasta. Seemiläisen tulkinnan omaksui etupäässä vain pieni heimo, joka ilmaisi siten kansalliset piirteensä ja luontaiset vikansa, jotka ovat tänäkin päivänä tyypillisiä monille juutalaisille – karkea realismi, itsekkyys ja aistillisuus. Isänsä Jaakobin avulla he olivat tehneet sopimuksen tuon kaikkien muiden jumalien yläpuolelle korottamansa heimojumalan kanssa ja liiton, että hänen ”siemenensä piti oleman kuin maan tomu”. Siksi ei tuolla jumaluudella voinut olla parempaa kuvaa kuin synnytyksen symboli ja sitä edustava luku ja luvut.

Carlyle on sanonut osuvasti näistä kummastakin kansasta. Arjalaisille hinduille – maailman metafyysisimmälle ja henkisimmälle kansalle – on uskonto aina ollut hänen mukaansa ”ikuinen johtotähti joka säteilee taivaalla sitä kirkkaammin mitä synkemmäksi täällä maan päällä yö käy sen ympärillä”. Hindun uskonto irrottaa hänet tästä maailmasta. Sen vuoksi nytkin lehmäsymboli on sisimmässä merkityksessään suurin ja filosofisin kaikkien muiden joukossa. Eurooppalaisten valtojen ”MESTAREIHIN” ja ”herroihin” – israelilaisiin – Carlylen sanat varmasti soveltuvat vielä paremmin, sillä heille ”uskonto on viisas järkevä tunne, joka kasvaa pelkästä laskelmoinnista” – ja niin se oli sen alusta asti. Kuormitettuaan sillä itsensä kristilliset kansat tuntevat olevansa pakotettuja puolustamaan ja runollistamaan sen kaikkien muiden uskontojen kustannuksella.

Näin ei ollut muinaisten kansojen laita. Heille merkitsi kuninkaan kammion sisääntulokäytävä ja sarkofagi uudestisyntymistä – ei synnyttämistä. Se oli erittäin juhlallinen symboli, kaikkein pyhin todella, missä luotiin kuolemattomia hierofantteja ja ”Jumalan poikia” – ei koskaan kuolevaisia ihmisiä ja himon ja lihan poikia – kuten nyt on laita salaisessa mielessä seemiläisillä kabbalisteilla. On helppo nähdä syy tähän eroavuuteen näiden kahden rodun näkemyksissä. Arjalaiset hindut kuuluvat nykyisin maailman vanhimpiin rotuihin, seemiläiset heprealaiset nuorimpiin. [e471] Toinen on lähes miljoona vuotta vanha, toinen on pieni alarotu, joka on noin 8 000 vuotta vanha eikä enempää.[164]

Falloksen palvonta on kehittynyt ainoastaan sitä mukaa kuin avaimet uskonnollisten symbolien sisäiseen merkitykseen ovat asteittain joutuneet kadoksiin. Oli aika, jolloin israelilaisten uskot olivat yhtä puhtaat kuin arjalaisten. Mutta nykyinen juutalaisuus, joka rakentuu yksinomaan falloksen palvonnalle, on muodostunut yhdeksi Aasian myöhäisimmistä uskonnoista ja teologisesti vihan ja pahanilkisyyden uskonnoksi kaikkia muita kohtaan heidän ulkopuolellaan. Filon Juutalainen näyttää mitä alkuperäinen heprealainen uskonto oli. Pyhät kirjoitukset, hän sanoo, määräävät, mitä meidän pitää tehdä… käskien meitä vihaamaan pakanoita ja heidän lakiaan ja järjestelmiään. He kyllä vihasivat Baalin tai Bacchuksen palvontaa julkisesti, mutta jättivät sen pahimmat muodot seurattaviksi salaa. Talmudistijuutalaisten keskuudessa häväistiin luonnon suuria symboleja eniten. Kuten nyt on osoitettu, avaimen löydyttyä raamatun oikeaan tulkintaan, he saastuttivat geometrian, viidennen jumalallisen tieteen (”viides” – koska se on universaalin esoteerisen kielen ja symboliikan seitsemän avaimen sarjan viides avain) ja sovelsivat nuo symbolit salatakseen mitä maallisimpia ja karkean sukupuolisia mysteereitä siten alentaen sekä jumaluuden että uskonnon.

Meille on sanottu, että samoin on Brahmâ-Prajâpatin, Osiriksen ja kaikkien muiden luovien jumalien laita. Ja niin onkin, kun heidän riittejään arvostellaan eksoteerisesti ja ulkoisesti. Tulos on päinvastainen, kun niiden sisäinen merkitys paljastetaan – kuten tullaan näkemään. Hindulainen linga on sama kuin ”Jaakobin pystyttämä patsas” – kieltämättä. Mutta ero on siinä, kuten sanottu, että Lingan esoteerinen merkitys oli todella salainen ja metafyysinen paljastettavaksi maalliselle rahvaalle. Tästä syystä sen pinnallinen ulkonäkö jätettiin roskaväen arvailujen varaan. Eikä arjalainen hierofantti ja bramiini ylpeässä eristyneisyydessään ja tietoonsa tyytyväisenä tahtonut vaivautua kätkemään sen alkuperäistä alastomuutta taitavasti keksittyihin taruihin; kun taas rabbin tulkittua symbolit sopimaan omiin pyrkimyksiinsä oli verhottava epähieno merkitys. Ja tämä palveli kahta tarkoitusta – hänen salaisuuksiensa pitämistä itsellään ja itsensä kohottamista [e472] oletetussa monoteismissään pakanoiden yläpuolelle, joita hänen lakinsa vaati häntä vihaamaan.[165] Tämän käskyn ovat nyt myös kristityt mielihyvin omaksuneet huolimatta toisesta ja myöhemmästä käskystä – ”rakastakaa toinen toistanne”. Sekä Intialla että Egyptillä oli ja on pyhät lootuskukkansa, jotka symboloivat samaa ”kaikkein pyhintä” – lootuksen kasvaessa vedessä ja ollessa kaksinainen naisellinen symboli –, sen oman siemenen ja kaiken juuren kantajaa. Virâj ja Horus ovat molemmat miehisiä symboleja, jotka emanoituvat androgyynisestä luonnosta, toinen Brahmâsta ja sen naisellisesta vastineesta, Vâchista, toinen Osiriksesta ja Isiksestä – eikä koskaan ainoasta äärettömästä Jumalasta. Juutalais-kristillisessä järjestelmässä on toisin. Kun Brahmân, universumin, sisältävä lootus esitetään kasvamassa Vishnun navasta, äärettömän avaruuden vesien keskipisteestä ja kun Horus nousee taivaallisen Niilin lootuksesta, niin kaikki nämä abstraktit panteistiset ajatukset on typistetty ja tehty maallisen konkreettisiksi raamatussa. On melkein pakko sanoa, että niiden esoteerinen merkitys on karkeampi ja antropomorfisempi kuin niiden eksoteerinen tulkinta. Ottakaamme esimerkiksi sama symboli kristillisessä asussa – liljat arkkienkeli Gabrielin kädessä.[166] Hindulaisuudessa ”kaikkein pyhin” on universaali abstraktio, jonka dramatis personae ovat ääretön henki ja luonto. Kristillisessä juutalaisuudessa se on tuon luonnon ulkopuolinen persoonallinen Jumala ja inhimillinen kohtu – Eeva, Saara jne., tästä syystä antropomorfinen fallinen jumala ja hänen kuvansa – ihminen.

Näin ollen on raamatun sisällön suhteen valittava kahden hypoteesin väliltä. Joko symbolisen sijaisen – Jehovan – takana oli tuntematon jumaluus, kabbalistinen Ain Sof, tai juutalaiset ovat olleet alusta asti vain kirjaimellisesti tulkitun Lingan palvojia tämän päivän Intian malliin.[167] Me olemme edellisen kannalla, joten juutalaisten salainen eli esoteerinen palvonta oli samaa panteismia kuin mistä vedântalaisia filosofeja nykyään syytetään. Jehova oli eksoteeriselle kansanuskolle laadittu korvike, joka oli merkityksetön ja epätodellinen oppineille papeille ja filosofeille – saddukealaisille, [e473] kaikista israelilaisista lahkoista hienostuneimmalle ja oppineimmalle, mistä on elävänä todisteena heidän halveksivat kielteiset kantansa kaikkiin muihin uskontoihin paitsi LAKIIN. Sillä kuinka saattoivat ne, jotka keksivät tuon nyt raamattuna tuntemamme mahtavan systeemin, tai heidän seuraajansa, jotka tiesivät kaikkien kabbalistien tapaan, että se oli siten keksitty verhoksi rahvaalle – kuinka he saattoivat kunnioittaa moista fallista symbolia ja LUKUA, jollaisena Jehova kieltämättä esitetään kabbalistisissa teoksissa? Kuinka kukaan, joka kantaa filosofin nimeä ja tuntee heidän ”Jaakobin patsaansa”, heidän Betelinsä, öljyllä voideltujen fallostensa ja heidän ”pronssikäärmeensä” todellisen salaisen merkityksen, voisi palvoa ja palvella sellaista karkeaa symbolia ja nähdä siinä heidän ”Liittonsa” – Herran itsensä! Lukija tutkikoon Gemera Sanhedrinia ja päätelköön itse. Kuten eri kirjoittajat ovat osoittaneet ja kuten niin karkeasti on esitetty Hargrave Jenningsin Phallicismissa:

 

Juutalaisista tietolähteistä tiedämme, että arkin oletettiin sisältävän kivisen taulun…. tuo taulu oli fallinen ja silti sama kuin pyhitetty nimi Jehovah… joka kirjoitettuna pilkuttomalla heprean kielellä neljällä kirjaimella on J-E-V-E eli J-H-V-H (H:n ollessa pelkästään aspiraatio ja sama kuin E). Tämä menetelmä jättää meille kaksi kirjainta I ja V (eli toisessa muodossa U). Jos sitten asetamme I:n U:n tilalle, meillä on ’kaikkein pyhin’. Meillä on myös hindujen Linga ja Yoni ja Argha, Îshvara eli ”korkein herra”. Ja tässä meillä on sen mystisen ja arkkitaivaallisen merkityksen koko salaisuus, vahvistettuna siten, että se on sama kuin Liitonarkin Linyoni [?].[168]

 

Nykyajan raamatulliset juutalaiset eivät juonna juuriaan Mooseksesta vaan Daavidista – vieläpä myöntäen että vanhat väärentämättömät kääröt ovat identtisiä myöhempien ja uudelleen muovailtujen Mooseksen kääröjen kanssa. Ennen tuota aikaa heidän kansallisuutensa katoaa esihistoriallisen pimeyden usvaan, jota nyt hälvennämme niin paljon kuin tila sallii. Lempeimmänkin arvostelun mukaan lienee Vanhan Testamentin antama kuva lähimain oikeana käsityksenä Mooseksen ajasta peräisin Babylonian vankeuden ajalta. Jopa sellaisten fanaattisten kristittyjen ja Jehovan palvojien kuin Thos. H. Horne on myönnettävä ne lukuisat muutokset, jotka myöhemmät ”Jumalan Kirjan” laatijat ovat tehneet siihen sen jälkeen kun Hilkia löysi sen,[169] ja todettava, että ”Pentateukki sai alkunsa alkuperäisistä eli vanhemmista asiakirjoista TÄYDENNYSTEN avulla”. Itse raamatun kronologiaan nojautuen elohistiset tekstit kirjoitettiin uudelleen 500 vuotta ja jehovistiset 800 vuotta Mooseksen ajan jälkeen. Tästä syystä on pääteltävä, että jumaluus, jota esitettiin pilarin muotoisena synnytyselimenä ja kaksisukuisen elimen symbolina sen nimen numeerisilla kirjainarvoilla eli *, Jod (fallos) ja %, He (aukko eli [e474] kohtu) kabbalistiseen tietoon nojautuen, on paljon myöhempi kuin Elohim-symbolit ja lainattu pakanallisista eksoteerisista riiteistä. Jehovah vastaa siten Lingaa ja Yonia, joita näkee jokaisessa tienristeyksessä Intiassa.

Aivan samoin kuin mysteerien IAO oli erilainen kuin Jehovah, samoin oli myöhempi Iao ja muutamien gnostilaisten lahkojen Abraksas sama kuin heprealaisten jumala, joka taas oli sama kuin egyptiläisten Horus. Tämä käy eittämättä ilmi ”pakanallisista” samoin kuin gnostilaisista ”kristillisistä” kivistä. Matterin kivikokoelmassa on ”Horus” istumassa lootuskukalla ja siinä on kaiverrettuna ABPACA= IAS (Abrasaks-Iao) – ”merkintä joka on aivan vastaava kuin niin tavallinen +3C -+KG CAPAAI (eis zeus sarapi) samanaikaisissa pakanallisissa kivissä. Siksi se on käännettävä ’Abraksas on yksi Jehovah’”.[170] Mutta kuka oli Abraksas? Kuten sama kirjoittaja osoittaa: ”nimen Abraksas numeerinen eli kabbalistinen arvo viittaa suoraan persialaisten ’Mithras’-jumalaan, vuoden hallitsijaan, jota palvottiin varhaisimmista ajoista asti Iao-nimisenä.”[171] Siten se oli aurinko yhdessä aspektissa ja kuu eli kuun henki toisessa, tuo synnyttävä jumaluus, jota gnostikot tervehtivät sanoen: ”Sinä, joka valvot Isän ja Pojan mysteerejä, joka loistat öiseen aikaan ja olet toisella sijalla, ensimmäinen kuoleman Herra.”

Ainoastaan kuun hengen ominaisuudessa, kun kuuta pidettiin vanhassa kosmogoniassa maamme vanhempana, voitiin Jehovaa pitää maapallomme ja sen taivaan, nimittäin taivaankannen luojana.

Tieto tästä kaikesta ei kuitenkaan riitä todistukseksi tavalliselle kiihkoilijalle. Lähetyssaarnaajat jatkavat mitä myrkyllisintä sotaa Intian uskontoja vastaan, ja kristityt lukevat tyytyväisyyden pimeä hymy huulillaan näitä Coleridgen harhauttavan vääriä sanoja: ”On syytä kiinnittää huomiota siihen, että kristittyjen saamat inspiroidut kirjoitukset eroavat suuresti kaikista muista MUKA INSPIROIDUISTA teksteistä, bramiinien pyhistä kirjoituksista ja jopa Koraanista, koska ne niin voimakkaasti ja usein suosittelevat TOTUUTTA.” [!!]

 

­­­­__________

 

[e475]

XVIII

 

”LANGENNEIDEN ENKELIEN” MYYTISTÄ

ERI MERKITYKSISSÄÄN

 

A.

 

PAHA HENKI: KUKA JA MIKÄ?

 

Tämä meidän kiistamme kohdistuu ainoastaan teologiaan. Kirkko vaatii uskoa persoonalliseen jumalaan ja persoonalliseen paholaiseen, kun taas okkultismi todistaa nämä uskot vääriksi. Ja vaikka panteisteille ja okkultisteille samoin kuin pessimisteillekin luonto on vain ”hauskan näköinen äiti, mutta kylmä kuin kivi” – tämä on totta ainoastaan sikäli kuin se koskee ulkoista fyysistä luontoa. Pintapuolisesti katsottuna molemmat ovat sitä mieltä, että luonto on vain valtavan suuri teurastamo, missä teurastajista tulee uhreja ja uhreista vuorostaan toimeenpanijoita. On aivan luonnollista, että pessimistinen maallikko kerran vakuuttuessaan luonnon lukemattomista epäonnistumisista ja varsinkin sen itsehävittävistä taipumuksista kuvittelee tämän olevan paras osoitus siitä, ettei luonnossa ole mitään salattua jumaluutta eikä mitään jumalallistakaan. Ja on yhtä luonnollista, että materialisti ja fyysikko kuvittelee kaiken riippuvan sokeasta voimasta ja sattumasta, missä kamppailussa vahvin useammin kuin kelvollisin voi jäädä eloon. Mutta okkultistit näkevät suuren Äidin toisin. He pitävät fyysistä luontoa kimppuna mitä vaihtelevimpia illuusioita pettävien havaintojen tasolla, he tunnistavat jokaisessa tuskassa ja kärsimyksessä vain alituiset välttämättömät synnytyspoltot, sarjan vaiheita kohti aina kasvavaa kehityskelpoisuutta, mikä näkyy koskaan erehtymättömän karman eli abstraktin luonnon hiljaisessa vaikutuksessa. Voi niitä jotka elävät ilman kärsimystä. Pysähtyneisyys ja kuolema on kaiken sen osa, joka kasvaa ilman muutosta. Ja kuinka voi olla mitään muutosta parempaan ilman vastaavaa kärsimystä edeltävässä vaiheessa? Eivätkö vain ne, jotka ovat oppineet tunnistamaan maallisten toiveiden petollisen arvon ja ulkoisen luonnon harhanomaiset houkutukset, kykene ratkaisemaan elämän, tuskan ja kuoleman suuret ongelmat?

Jos nykyiset filosofimme – keskiaikaisten oppineiden seuraajat – ovat päässeet perille useammasta kuin yhdestä muinaisuuden perustotuudesta, teologit ovat kehittäneet Jumalansa arkkienkeleineen, Saatanansa enkeleineen samoin kuin logoksen joukkoineen kokonaan pakanallisten pantheonien dramatis personaesta.[172] He olisivat mielihyvin saaneet [e476] käyttää niitä, elleivät olisi taitavasti vääristäneet alkuperäisiä hahmoja, turmelleet filosofista merkitystä ja käyttäen hyödyksi kristikunnan tietämättömyyttä – mikä oli tulos pitkäaikaisesta mentaalisesta unesta, jonka aikana ihmiskunnan sallittiin ajatella ainoastaan välittäjän avulla – sekoittaneet jokaisen symbolin mitä pahimmaksi sekamelskaksi. Yksi näistä syntisimmistä saavutuksista tällä suunnalla oli jumalallisen alter egon muuttaminen heidän teologiansa groteskiksi Saatanaksi.

Kun koko pahuuden ongelman filosofia riippuu luonnon ja ihmisen sisäisen olemuksen rakenteen, eläimessä olevan jumaluuden, oikeasta ymmärtämisestä ja tästä syystä myös luomakunnan kruunun – IHMISEN – suhteen koko näillä sivuilla esitetyn järjestelmän oikeellisuudesta, emme voi kylliksi varautua teologisia verukkeita vastaan. Kun pyhä Augustinus ja tulinen Tertullianus kutsuivat Paholaista ”Jumalan apinaksi”, laskemme tämän heidän aikakautensa tietämättömyyden tilille. Nykyaikamme kirjailijoille on vaikeampi antaa anteeksi samoin perustein. Mazdalaisen kirjallisuuden kääntäminen on antanut roomalaiskatolisille kirjailijoille tekosyyn todistella väitteitään jälleen kerran samaan suuntaan. He ovat käyttäneet hyväkseen Ahuramazdan ja sen amshâspendien kaksinaista luonnetta Zend-Avestassa ja Vendîdâdissa puolustaakseen vieläkin enemmän villejä teorioitaan. Saatana on plagioinut ja kopioinut ennakolta uskonnosta, joka on syntynyt aikakausia myöhemmin. Tämä oli yksi latinalaisen kirkon mestarilyönneistä, sen paras valttikortti spiritualismin esiintymisen jälkeen Euroopassa. Vaikka se on yleensä vain succès d’estime jopa niiden keskuudessa, jotka eivät ole kiinnostuneita teosofiasta eivätkä spiritualismista, tuota asetta ovat silti käyttäneet usein kristilliset (roomalaiskatoliset) kabbalistit itämaisia okkultisteja vastaan.

Jopa materialistit ovat aivan harmittomia ja heitä voidaan pitää teosofian ystävinä verrattuina joihinkin fanaattisiin ”kristillisiin” (niin kuin he itseään kutsuvat, ”lahkolaisiin” niin kuin me heitä kutsumme) kabbalisteihin Euroopan mantereella. He eivät etsi Zoharista ikivanhaa viisautta, vaan lukevat sitä löytääkseen tekstien ja merkityksen silpomisen avulla kristillisiä dogmeja sieltä, missä sellaista ei ole koskaan ollut olemassa. Kaivettuaan ne esille jesuiittamaisen kasuistiikan ja oppineisuuden yhteisellä avulla nuo luulotellut ”kabbalistit” kirjoittavat sitten kirjoja johtaakseen harhaan vähemmän avarakatseisia kabbalan tutkijoita.[173]

[e477] Eikö meidän silloin ole lupa naarata menneisyyden syviä virtoja tuodaksemme pinnalle perusajatuksen, joka johti ensin kaiken olevaisen luojana pidetyn viisausjumalan muodonmuutokseen pahuuden enkeliksi – naurettavaksi sarvipäiseksi kaksikavioiseksi, joka on puoleksi pukki ja puoliksi apina kavioineen ja häntineen? Meidän ei tarvitse verrata Egyptin, Intian tai Kaldean pakanallisia demoneja kristinuskon paholaiseen, sillä tällainen vertailu ei ole mahdollinen. Mutta voimme katsella kristillisen Paholaisen elämäkertaa, joka on luvaton uusintapainos kaldealais-juutalaisen mytologian tarusta.

Tämän personoinnin alkuperä on löydettävissä akkadilaisten käsityksestä kosmisten voimien – taivaiden ja maan – ikuisesta riidasta ja taistelusta kaaoksen kanssa. Heidän Silik-Muludag, ”jumalien Jumala”, ”maan ihmisten armollinen kaitsija” oli suuren viisauden Jumala Hean (eli Ean) poika, jota babylonialaiset kutsuivat Nabuksi. Kummallakin kansalla – niin kuin Intian jumaltenkin tapauksessa – heidän jumaluutensa olivat sekä hyviä että pahoja. Koska paha ja rangaistus ovat karman välineitä merkityksessä ehdottoman oikeudenmukainen palkka, niin paha oli hyvän palvelija.[174] Tutustuminen kaldealais-assyrialaisiin tauluihin on nyt todistanut sen ilman epäilyksen häivettäkään. Löydämme saman aatteen Zoharista. Saatana oli Jumalan poika ja enkeli. Kaikilla seemiläisillä kansoilla maan henki oli yhtä paljon luoja omassa valtakunnassaan kuin taivaiden henki omassaan. Ne olivat kaksosveljiä ja vaihdettavissa tehtävissään milloin eivät olleet yhtyneinä. Kaikki minkä löydämme Genesiksestä esiintyy myös kaldealais-assyrialaisissa uskonnollisissa käsityksissä, jopa siinä vähässä mitä tähän asti on selitetty. Genesiksen suuren ”syvyyden kasvot” havaitaan babylonialaisten tohu-bohussa ”syvyydessä”, ”alkuperäisessä avaruudessa” eli kaaoksessa. Viisaus (suuri näkymätön Jumala) – jota on kutsuttu Genesiksen 1. luvussa ”Jumalan hengeksi” – oleskeli vanhemmilla babylonialaisilla samoin kuin akkadilaisilla avaruuden meressä. Berossoksen kuvaamina aikoina tämä meri sai maan vesien näkyvän muodon – kiteytyi suuren äidin, Ean ja kaikkien jumalien äidin, asuinpaikaksi ja tuli vielä myöhemmin suureksi Tiamat-lohikäärmeeksi, merikäärmeeksi. Sen viimeinen kehitysvaihe oli Belin suuri taistelu lohikäärmeen – Paholaisen – kanssa!

Mistä johtuu kristillinen aate, että Jumala kirosi Paholaisen? Juutalaisten Jumala, kuka hän sitten olikin, kieltää Saatanan kiroamisen. Filon Juutalainen ja Josefus vakuuttavat molemmat, että Laki (Pentateukki ja Talmud) kieltää poikkeuksetta vastustajan samoin kuin pakanoiden jumalten kiroamisen. ”Älä herjaa jumalia”, sanoo Mooseksen jumala,[175] sillä Jumala ”on jakanut [ne] kaikille kansoille”,[176] ja niitä jotka puhuvat [e478] pahaa ”arvokkaista” (jumalista) kutsuu Juudas ”likaisiksi uneksijoiksi”. ”Ei edes arkkienkeli Mikael… rohjennut herjata eikä tuomita paholaista, vaan sanoi: ’Nuhdelkoon Herra sinua’.”[177] Tämä sama on toistettu Talmudissa. ”Saatana ilmestyi eräänä päivänä miehelle, joka päivittäin kirosi hänet, ja sanoi hänelle: Miksi teet tämän? Muista, ettei itse Jumalakaan minua kiroa, vaan sanoo pelkästään: ’Herra rankaisee sinua, Saatana!’”[178]

Tuo kohta Talmudin opetuksista osoittaa selvästi kaksi asiaa: a) että pyhää Mikaelia kutsutaan siinä ”Jumalaksi” ja jotakuta toista ”Herraksi”; ja b) että Saatana on Jumala, jota jopa ”Herra” pelkää. Zoharin ja muiden kabbalististen teosten mukaan Saatana on vain abstraktisen pahan personoituma ja sellaisena karmallisen lain ja KARMAN ase. Ihmisen inhimillisestä luonnosta ja itse ihmisestä sanotaan, että ”Saatana on aina lähellä ja sotkuisesti kietoutunut ihmiseen.” Kyse on vain siitä voimasta, joka on piilevä tai aktiivinen meissä.

On tunnettu tosiasia – ainakin oppineille symbolien tutkijoille – että jokaisessa muinaisuuden suuressa uskonnossa Logos Demiurgos (toinen logos) eli järjen (Mahatin) ensimmäinen emanaatio edusti niin sanoaksemme yksilöllisyyden ja persoonallisuuden vuorovaikutusta jatkuvassa kehityssuunnitelmassa. Kosmogonian, teogonian ja antropogonian mystisessä symboliikassa esitetään logos kaksoisosassaan luomisen ja olemassaolon draamassa, ts. puhtaasti inhimillisenä persoonallisuutena ja jumalallisena persoonattomuutena niin kutsutuissa avatâroissa eli jumalallisissa ruumiillistumissa sekä universaalina henkenä, jota gnostikot kutsuvat Khristokseksi ja mazdalainen filosofia Ahuramazdan Fravashiksi (eli Feroueriksi[179]). Teogonian alemmilla asteilla oli alempien hierarkioiden taivaallisilla olennoilla kullakin oma fravashinsa eli taivaallinen ”kaksoisolentonsa”. Tämä on jälleen sama, mutta vielä mystisempi vakuutus kabbalistisesta aksiomista ”Deus est Daemon inversus”. Sana ”daemon” vastaa Sokrateen ja koko antiikin ajan sille antaman merkityksen mukaan suojelushenkeä, ”enkeliä”, eikä saatanallista oliota kuten teologiassa. Roomalaiskatolinen kirkko osoittaa sille ominaista johdonmukaisuuttaan hyväksymällä Kristuksen ferouerina pyhän Mikaelin, joka oli ”hänen suojelusenkelinsä”, kuten pyhä Tuomas tunnusti,[180] mutta kutsuu silti Mikaelin esikuvia ja synonyymejä, kuten esim. Merkuriusta, paholaisiksi.

[e479] Kirkko hyväksyy ehdottomasti opin, että Kristuksella on ferouerinsa, kuten kellä tahansa jumalalla tai kuolevaisella on. De Mirville kirjoittaa:

 

Tässä meillä on kaksi vanhan testamentin sankaria, Verbum [?] eli toinen Jehovah ja hänen Kasvonsa [”Läsnäolo”, niin kuin protestantit sen kääntävät], jotka molemmat ovat vain yksi ja samalla kaksi, mysteeri, joka tuntui meistä ratkaisemattomalta, ennen kuin olimme tutkineet oppia mazdalaisista ferouereista ja oppineet, että ferouer oli henkinen voima, samalla kertaa sielun kuva, kasvot ja vartija, ja sielu lopulta yhtyy feroueriin.[181]

 

Tämä on lähellä oikeaa.

Kabbalistit väittävät muiden mielettömyyksien ohella, että sana metatron jaettuna sanoihin :,JV  2D`<@H tarkoittaa lähellä valtaistuinta. Se tarkoittaa aivan päinvastaista, sillä meta tarkoittaa takana eikä lähellä. Tällä seikalla on hyvin tärkeä merkitys todistelussamme. Pyhä Mikael, quis ut Deus, on siten niin sanottu näkymättömän maailman tulkitsija näkyvässä ja objektiivisessa maailmassa.

He väittävät lisäksi roomalaiskatolisen kirkon ohella, että raamatullisessa ja kristillisessä teologiassa ei ole ”kolminaisuuden jälkeen korkeampaa taivaallista persoonallisuutta kuin arkkienkeli eli serafim, Mikael”. Heidän mukaansa lohikäärmeen voittaja on ”pyhän sotajoukon arkkisatraappi, planeettojen vartija, tähtien kuningas, Saatanan tappaja ja voimakkain hallitsija”. Näiden herrojen mystisessä astronomiassa hän on ”Ahrimanin voittaja, joka kaadettuaan vallananastajan tähtivaltaistuimen kylpee vuorostaan auringon loisteessa”; sekä ”Kristus-Auringon puolustaja, joka tulee niin lähelle Mestariaan, että näyttää tulevan yhdeksi hänen kanssaan… Johtuen tästä yhtymästä SANAAN (verbum) protestantit ja heidän mukanaan kalvinistit lakkasivat kokonaan näkemästä kaksinaisuuden eivätkä nähneet Mikaelia vaan ainoastaan hänen Mestarinsa”.[182] Roomalaiskatolilaiset ja varsinkin heidän kabbalistinsa tietävät paremmin, ja niinpä he selittävät maailmalle tätä kaksinaisuutta, joka antaa heille tilaisuuden kirkastaa kirkon valitut ja torjua ja kirota kaikki ne jumalat, jotka voivat olla heidän oppiensa tiellä.

Samat nimet ja nimitykset annetaan siis vuorostaan Jumalalle ja arkkienkelille. Molempia kutsutaan Metatroniksi, ”kummallakin on Jehovan nimi, jota käytetään puhuttaessa toisesta toisessa” (sic), sillä Zoharin mukaan sana merkitsee sekä ”Mestaria että hänen sanansaattajaansa”. Molemmat ovat kasvojen enkeleitä, koska, kuten meille on sanottu, jos toisaalta ”Sanaa” kutsutaan ”kasvoiksi [eli Läsnäoloksi] ja Jumalan substanssin kuvaksi” ja toisaalta ”Jesaja (?) [e480] puhuessaan israelilaisten pelastajasta sanoo heille”, että ”hänen läsnäolonsa enkeli pelasti heidät ahdingosta” – ”niin hän tuli heidän pelastajakseen”.[183] Muualla häntä (Mikaelia) kutsutaan aivan selvästi ”Herran kasvojen ruhtinaaksi, Herran kirkkaudeksi”. Molemmat (Jehovah ja Mikael) ovat ”Israelin johtajia[184]… Herran sotajoukkojen päälliköitä, sielujen päätuomareita ja jopa serafeita”.[185]

Edellä oleva perustuu roomalaiskatolilaisten kirjoittamiin teoksiin, joten sen täytyy olla puhdasoppista. Joitakin ilmaisuja on käännetty osoittamaan, mitä ovelat teologit ja kasuistit tarkoittavat sanalla ferouer,[186] jonka jotkut ranskalaiset kirjoittajat lainasivat Zend-Avestasta, kuten sanottu, ja jota roomalaiskatolisuudessa käytetään merkityksessä, josta Zoroaster on tuskin uneksinutkaan. Vendîdâdin fargardissa XIX, säe 14, sanotaan:

 

Huuda, oi Zarathustra, minun fravashiani, joka on Ahuramazda, suurin, paras, puhtain kaikista olennoista, luotettavin, järkevin… ja jonka sielu on pyhä Sana [Mathra Spenta].[187]

 

Ranskalaiset orientalistit kääntävät fravashin sanalla ferouer.

Mikä siis on ferouer eli fravashi? Joissakin mazdalaisissa teoksissa viitataan selvästi, että fravashi on sisäinen kuolematon ihminen (eli se ego, joka jälleensyntyy); että se oli olemassa ennen fyysistä ruumista ja jää jäljelle kaikkien vastaisuudessa ottamiensa ruumiiden jälkeen.

 

Ei ainoastaan ihminen saanut fravashia, vaan myös jumalat ja taivas, tuli, vedet ja kasvit.[188]

 

Tämä osoittaa mahdollisimman selvästi, että ferouer on joko jumalan, eläimen, kasvin tai jopa elementin ”henkinen vastine”, ts. jalompi ja puhtaampi osa karkeammasta luomuksesta, ruumiin sielu, mikä ruumis sitten onkin. Sen vuoksi Ahuramazda kehottaa Zarathustraa kutsumaan avuksi hänen fravashiaan eikä itseään (Ahuramazdaa), toisin sanoen, jumaluuden persoonatonta ja todellista olemusta, joka on yhtä Zoroasterin oman âtmanin (eli Khristoksen) kanssa, eikä väärää ja persoonallista ilmennystä. Tämä on aivan selvä.

Roomalaiskatolilaiset tarrautuivat nyt tähän jumalalliseen ja eteeriseen prototyyppiin tehdäkseen eron jumalansa ja enkeliensä sekä jumaluuden ja sen aspektien eli vanhojen uskontojen jumalien välillä. Kutsuessaan Merkuriusta, Venusta ja Jupiteria (joko jumalina tai planeettoina) PAHOLAISIKSI he tekivät samasta Merkuriuksesta oman Kristuksensa ferouerin. Tämä on kieltämätön tosiasia. Vossius[189] [e481] osoittaa, että Mikael on pakanoiden Mercurius, ja Maury ja muut ranskalaiset kirjailijat tukevat häntä ja lisäävät, että ”suurten teologien mukaan Merkurius ja aurinko ovat yhtä” (?), eikä tämä ole ihme, he ajattelevat, koska ”Mercurius on niin lähellä viisautta ja verbumia [aurinkoa], on sen pakko yhtyä ja sulautua siihen”.[190]

Tämä ”pakanallinen” käsitys on ollut vallalla ajanlaskumme ensimmäiseltä vuosisadalta asti, niin kuin näkyy ALKUPERÄISISTÄ Apostolien teoista (eng-lantilainen käännös on arvoton). Niin lähellä on Mikael kreikkalaisten ja muiden kansojen Mercuriusta, että kun Lystran asukkaat pitivät Paavalia ja Barnabasta Merkuriuksena ja Jupiterina – ”jumalat ovat ihmishahmossa tulleet alas meidän luoksemme ”[191] –, jae 12 lisää: ”Ja he sanoivat Barnabasta Jupiteriksi [Zeukseksi] ja Paavalia Merkuriukseksi [Hermekseksi], koska hän oli SANAN (verbumin) saattaja”,[192] eikä ”pääpuhuja”, niin kuin on virheellisesti käännetty hyväksyttyyn ja vielä toistettu tarkastettuun englantilaiseen raamattuun. Mikael on näyssä enkeli, Jumalan poika, ”joka oli niin kuin ihmisen poika”.[193] Se on gnostikkojen Hermes-Khristos, egyptiläisten Anubis-Sirius, Ammontissa Osiriksen neuvonantaja, ofiittien Mikael leontoid, ÏN4`:@DN@H [Ofiomorfos], jolla on joissakin gnostilaisissa koruissa leijonan pää, kuten hänen isällään Jaldabaothilla.[194]

Kaiken tämän roomalaiskatolinen kirkko myöntää vaieten, ja monet sen kirjailijat tunnustavat julkisesti. Kykenemättä kieltämään, että heidän kirkkonsa on ”lainannut” räikeästi edeltäjiltään ja ”ryöstänyt” heidän symbolinsa, kuten juutalaiset olivat ”ryöstäneet” egyptiläisiltä näiden hopea- ja kultakorut, he selittävät asian aivan kylmästi ja rauhallisesti. Niinpä kirjailijoille, jotka ovat tähän asti olleet liian arkoja huomatakseen kuinka kristityt dogmit toistavat vanhoja pakanallisia ajatuksia, ”ihmisen harjoittamaa legendaarista plagiointia”, vakuutetaan juhlallisesti, että tämä lähes täydellinen yhdennäköisyys ei ole selitettävissä niin yksinkertaisesti, vaan siihen on aivan toinen syy: ”yliluonnollisesta lähtenyt esihistoriallinen plagiointi”.

Jos lukija tahtoo tietää, kuinka tämä on tapahtunut, hänen on turvauduttava de Mirvillen saman teoksen viidenteen osaan. Huomattakoon, että tämä kirjailija oli roomalaiskatolisen kirkon virallinen ja tunnustettu puolustaja, ja hänen apunaan oli kaikkien jesuiittojen oppineisuus. Sivulla 518 hän kirjoittaa:

 

Olemme esittäneet useita pakanoiden puolijumalia ja myös hyvin historiallisia sankareita, jotka olivat ennakolta määrätyt syntymästään asti matkimaan ja samalla häpäisemään sen sankarin syntymän, joka oli ehdottomasti Jumala ja jonka edessä koko maan oli kumarruttava. Tutkimustemme mukaan he syntyivät niin kuin hän syntyi, saastattomasta äidistä. Olemme huomanneet heidän kuristavan käärmeitä kehdoissa, taistelevan demoneja vastaan, suorittavan ihmetöitä, kuolevan marttyyreina, laskeutuvan manalaan ja nousevan jälleen kuolleista. Ja olemme katkerasti valittaneet, että arkojen ja ujojen kristittyjen pitää selittää kaikkien näiden yhtäläisyyksien perustuvan [e482] myytin ja symbolin yhteensattumaan. He unohtavat ilmeisesti nämä Vapahtajan sanat: ”KAIKKI, JOTKA OVAT TULLEET ENNEN MINUA, OVAT VARKAITA JA RYÖVÄREITÄ”, jotka sanat selittävät kaiken ilman mieletöntä kieltämistä ja joihin olen lisännyt seuraavan huomautuksen: ”Evankeliumi on korkea näytelmä, jota lurjukset ovat näytelleet ja ivailleet ennen sille määrättyä aikaa.”[195]

 

”Lurjukset” (les droles) ovat tietysti demoneja, joiden johtaja on Saatana. Tämä on siis helpoin ja korkein ja yksinkertaisin keino suoriutua vaikeudesta! Kunnianarvoisa tri Lundy, protestanttinen de Mirville, seurasi tuota osuvaa ajatusta teoksessaan Monumental Christianity ja samoin teki müncheniläinen tri Sepp, joka teoksissaan yritti todistaa Jeesuksen jumaluuden ja kaikkien muiden vapahtajien saatanallisen alkuperän. Sitä suurempi oli vahinko, kun järjestelmällinen ja yhteinen plagiointi, joka jatkui seitsemänsataa vuotta mitä suurimmassa mittakaavassa, tuli selitetyksi toisella plagioinnilla, tällä kertaa neljännessä evankeliumissa. Sillä siitä otettu lause ”Kaikki, jotka ovat tulleet ennen minua jne.”[196] on sanatarkka toisto Henokin kirjan, LXXXIX, sanoista. Johdannossaan arkkipiispa Laurencen käännökseen, joka on tehty Oxfordin yliopiston kirjaston etiopialaisesta käsikirjoituksesta, julkaisija, Evolution of Christianityn tekijä, huomauttaa:

 

Henokin kirjan oikoluvun yhteydessä….vertauksen lampaasta, jonka hyvä paimen pelastaa palkkapaimenten ja saaliinhimoisten susien kynsistä, on neljäs evankelista ilmeisesti lainannut Henokilta, LXXXIX, jossa tekijä kuvaa, miten paimenet tappavat…lampaan ennen Herransa tuloa, ja siten paljastaa tuon tähän asti niin salaperäisen, Johanneksen evankeliumin vertauksessa olevan kohdan todellisen merkityksen – ”Kaikki, jotka ovat tulleet ennen minua, ovat varkaita ja ryöväreitä” –, jossa me nyt huomaamme selvän viittauksen Henokin allegorisiin paimeniin.[197]

 

Nyt on liian myöhäistä väittää, että Henok on lainannut uudesta testamentista eikä päinvastoin. Juudas (14-15) lainaa sanatarkasti Henokilta pitkän kohdan siitä, kuinka Herra tulee 10 000 pyhimyksen kanssa, ja mainitsemalla erityisesti tuon profeetan tunnustaa lähteen.

 

Päättäessämme profeetan ja apostolin välisten rinnakkaisuuksien esittelyn olemme tehneet kiistattomaksi sen, että jumalalliseksi ilmoitukseksi tunnustetun epistolan tekijä pitää Henokin kirjaa ennen vedenpaisumusta eläneen patriarkan inspiroimana tuotteena… Kielen ja ajatusten runsas yhtäpitävyys Henokin kirjassa ja UT:n kirjoituksissa…osoittaa selvästi, että tuon seemiläisen miltonin teos on ollut tyhjentymättömänä lähteenä, josta evankelistat ja apostolit, tai ne jotka kirjoittivat heidän nimissään, lainasivat käsityksensä ylösnousemuksesta, tuomiosta, kuolemattomuudesta, kadotuksesta ja oikeudenmukaisuuden kaikkinaisesta vallasta Ihmisen Pojan ikuisessa valtakunnassa. Tämä evankelinen plagiointi saavuttaa huippunsa Johanneksen Ilmestyksessä, joka soveltaa Henokin näkyjä [e483] kristinuskoon muutoksin, joissa jäämme kaipaamaan tuon apokalyptisen ennustuksen suuren Mestarin korkeaa yksinkertaisuutta, joka profetoi ennen vedenpaisumusta eläneen patriarkan nimissä.[198]

 

”Ennen vedenpaisumusta” todella, mutta jos tekstin sanontatapa on peräisin ajanjaksolta vain muutamia satoja tai jopa tuhansia vuosia ennen historiallista aikaa, niin se ei ole enää alkuperäinen ennustus tulevista tapahtumista, vaan vuorostaan kopio jostakin esihistoriallisen uskonnon pyhästä kirjoituksesta.

 

Krita-aikakaudella Vishnu ilmoittaa Kapilan ja muiden (inspiroitujen viisaiden) muodossa… maailmalle todellisen viisauden [kuten Henok teki]. Treta-aikakaudella hän universaalina hallitsijana [Chakravartina eli Henokin ”iankaikkisena kuninkaana”][199] kukistaa pahan ja suojelee kolmea maailmaa [eli rotua]. Dvâpara-aikakaudella hän Veda-Vyâsan persoonassa jakaa Vedan neljään osaan ja erottaa sen satoihin (Ñatas) haaroihin.[200]

 

Juuri niin, vanhimpien arjalaisten Veda ennen kuin se kirjoitettiin levisi kaikkien lemuroatlantilaisten kansojen keskuuteen ja kylvi nykyisin olemassa olevien vanhojen uskontojen ensimmäiset siemenet. Kuolemattoman viisaudenpuun haarat ovat levitelleet kuolleet lehtensä jopa juutalais-kristinuskoon. Ja kali-yugan, meidän nykyisen aikakautemme lopulla Vishnu eli ”iankaikkinen kuningas” tulee esiintymään Kalkina ja palauttamaan oikeudenmukaisuuden maan päälle. Niiden mielet, jotka elävät tuolloin, herätetään ja ne tulevat kristallinkirkkaiksi. ”Ihmiset, jotka siten muuttuvat tuon ihmeellisen ajan voimasta [kuudes rotu], tulevat olemaan muiden inhimillisten olentojen siemeninä ja synnyttämään rodun, joka tulee seuraamaan puhtaan Krita-aikakauden lakeja”; ts. se tulee olemaan seitsemäs rotu, ”Buddhojen”, ”Jumalan Poikien” rotu, syntynyt saastattomista vanhemmista.

 

­­­­__________

 

B.

 

VALON JUMALAT KUMPUAVAT PIMEYDEN JUMALISTA

 

Näin on varsin hyvin perusteltu, että Kristus, Logos eli Jumala avaruudessa ja Vapahtaja maan päällä, on vain kaikua vedenpaisumusta varhemmasta ja surkeasti väärinymmärretystä viisaudesta. Sen historia alkaa siitä, kun ”jumalat” laskeutuivat maan päälle ja ruumiillistuivat ihmiskuntaan, ja tämä on LANKEEMUS. Olipa sitten kyse Brahmâsta, jonka Bhagavat paiskasi allegoriassa maan päälle, tai Zeuksesta [Jupiterista], jolle Kronos teki samoin, kaikki ne ovat ihmisrotujen symboleja. Tälle tiheän aineen planeetalle laskeutumisen jälkeen, jouduttuaan kosketuksiin sen kanssa, eivät edes korkeimman enkelin lumivalkoiset siivet voi säilyä tahrattomana eikä avatâra (eli inkarnaatio) olla täydellinen, koska jokainen sellainen avatâra on [e484] Jumalan lankeemus synnyttämiseen. Ei missään ole metafyysinen totuus selvempi esoteerisesti selitettynä tai kätketympi niiden tavalliselta käsityskyvyltä, jotka voivat ainoastaan alentaa tuon korkean aatteen sen sijaan että arvostaisivat sen ylevyyttä, kuin se on Upanishadeissa, kaikkien Vedojen esoteerisissa selitysteoksissa. Rigveda on Guigniautin mukaan ”ihmiskunnan ajatuksen suurten valtateiden ylevin tuote”. Vedat ovat ja tulevat aina olemaan vedântan ja Upanishadien esoterismissa ”ikuisen viisauden kuvastin”.

Enemmän kuin tuhatkuusisataa vuotta ovat vanhojen jumalien kasvoille pakotetut uudet naamiot kätkeneet nuo kasvot yleiseltä uteliaisuudelta, mutta naamiot ovat lopulta osoittautuneet huonosti sopiviksi. Kuitenkin metaforinen LANKEEMUS ja yhtä metaforinen sovitus ja ristiinnaulitseminen ovat johtaneet läntiset kansat teille, joissa ne ovat kahlanneet polvia myöten veressä. Ja vielä pahempaa, ne ovat johtaneet nuo kansat uskomaan dogmiin pahasta hengestä, joka on erillään kaiken hyvän hengestä ja joka elää aineessa ja ennen kaikkea ihmisessä. Lopulta siitä syntyi Jumalaa herjaava oppi helvetistä ja ikuisesta kadotuksesta. Se on levittänyt paksun kalvon ihmisen korkeamman intuition ja jumalallisten totuuksien välille, ja kaikkein turmiollisimpana seurauksena se on jättänyt ihmiset tietämättömiksi siitä tosiasiasta, että maailmankaikkeudessa ei ole mitään paholaisia eikä pimeitä demoneja ennen ihmisen omaa ilmestymistä tälle maapallolle ja luultavasti muille palloille. Tästä syystä ihmiset on saatu omaksumaan ajatus perisynnistä epävarmana lohdutuksena maailman suruihin.

Filosofia luonnonlaista, joka istuttaa ihmiseen samoin kuin jokaiseen eläimeen intohimoisen, myötäsyntyisen ja vaistomaisen halun vapauteen ja itsenäisyyteen, kuuluu psykologiaan eikä sitä voida käsitellä tässä. Todistaa tuo tunne korkeammissa älyllisissä olennoissa, analysoida ja antaa sille luonnollinen syy – se pakottaisi myös loputtomaan filosofiseen selitykseen, johon tässä ei ole tilaa. Ehkä parhaan yleiskuvan tuosta tunteesta löytää Miltonin Kadotetun paratiisin kolmesta säkeestä. ”Langennut” lausuu:

 

                   Turvassa täällä hallitsemme, ja mieluiten

                   hallita on kiihkeä pyrkimys, vaikka helvetissä:

                   Parempi hallita siellä kuin palvella taivaassa.[201]

 

Parempi olla ihminen, maisen saavutuksen kruunu ja oman opus operatuminsa[202] kuningas, kuin kadota tahdottomien hengellisten sotajoukkojen laumaan taivaassa.

Olemme sanoneet muualla, että oppi ensimmäisestä lankeemuksesta perustui Ilmestyskirjan muutamiin jakeisiin,[203] jotka eräät oppineet ovat nyt todistaneet plagioiduiksi Henokilta. Nuo jakeet ovat antaneet aiheen loputtomiin teorioihin ja arveluihin, jotka ovat vähitellen saaneet dogmin ja innoitetun tradition merkityksen. Jokainen tahtoi selittää kohdan seitsenpäisestä lohikäärmeestä kymmenine sarvineen ja seitsemine kruunuineen, jonka pyrstö [e485] ”vei mukanaan kolmannen osan taivaan tähdistä ja heitti ne maan päälle” ja jonka paikka samoin kuin sen enkelien ”ei enää ollut taivaassa”. Mitä nuo lohikäärmeen (syklin) seitsemän päätä ja sen viisi pahaa kuningasta tarkoittavat, sitä selitetään tämän osan III kirjan liitteessä.

Kristilliset aivot Newtonista Bossuetiin ovat lakkaamatta pohdiskelleet näitä hämäriä jakeita. ”…Tähti joka lankeaa on harhaoppisuuden isä Theodosius”, selittää Bossuet. ”Savupilvet ovat montanistien harhaoppeja… Kolmas osa tähdistä on marttyyreja ja varsinkin jumaluusopin tohtoreita…”

Bossuetin olisi kuitenkin pitänyt tietää, etteivät Ilmestyskirjan kuvaukset olleet alkuperäisiä, vaan ne voidaan, kuten on todistettu, löytää muista, pakanallisista traditioista. Vedojen aikoina ei ollut skolastikkoja eikä montanisteja eikä myöskään myöhemmin Kiinassa. Mutta kristillinen teologia oli turvattava ja pelastettava.

Tämä on vain luonnollista. Mutta miksi totuus oli uhrattava kristillisten teologien hengentuotteiden suojelemiseksi häviöltä?

Apostoli Paavalin princeps potestatis aeris hujus, ”ilmavaltojen hallitsija”[204] ei ole paholainen, vaan tarkoittaa astraalivalon vaikutuksia, kuten Éliphas Lévi aivan oikein selittää. Paholainen ei ole ”tämän aikakauden Jumala”, kuten hän sanoo, vaan jokaisen ajan ja aikakauden jumaluus siitä asti, kun ihminen ilmestyi maan päälle ja kun aineen oli lukemattomissa muodoissaan ja tiloissaan taisteltava ohimenevän olemassaolonsa puolesta muita hajottavia voimia vastaan.

”Lohikäärme” kuvaa yksinkertaisesti kiertokulkua ja ”manvantarisen ikuisuuden poikia”, jotka olivat laskeutuneet maan päälle sen muodostumiskauden tietyssä vaiheessa. ”Savupilvet” ovat geologisia ilmiöitä. ”Kolmasosa taivaan tähdistä”, jotka heitettiin maan päälle, tarkoittaa jumalallisia monadeja (tähtien henkiä astrologiassa), jotka kiertävät meidän maapalloamme, ts. inhimillisiä egoja, joiden on määrä kokea ruumiillistumien koko sarja. Lause qui circumambulat terram[205] tarkoittaa kuitenkin teologian mukaan jälleen PAHOLAISTA, kun pahuuden myyttisen isän sanotaan ”putoavan kuin salama”. Tämän tulkinnan vahingoksi ”Ihmisen Pojan” eli Kristuksen odotetaan Jeesuksen omien sanojen mukaan laskeutuvan maan päälle samalla tavoin, ”niin kuin salama leimahtaa idässä”[206], aivan samassa muodossa ja saman symbolin merkeissä kuin Saatana, jonka nähdään ”sinkoutuvan taivaasta kuin salama”.[207] Kaikkien näiden luonteeltaan ilmeisen itämaisten metaforien ja puheenparsien on oltava peräisin Idästä. Kaikissa muinaisissa kosmogonioissa valo tulee pimeydestä. Egyptissä ja myös muualla pimeys oli [e486] ”kaiken alku”. Tästä syystä Poimandres, ”jumalallinen ajatus”, tulee esiin kuin valo PIMEYDESTÄ. Behemot[208] on pimeyden prinsiippi eli Saatana roomalaiskatolisessa teologiassa, ja kuitenkin Job sanoo siitä, että ”Se on tärkein [prinsiippi] Jumalan teistä” – principium viarum Domini Behemoth!”[209]

Johdonmukaisuus ei näytä olevan lempihyve missään osassa niin kutsuttua jumalallista ilmestystä – ei ainakaan teologien tulkinnoissa.

Egyptiläiset ja kaldealaiset sijoittavat jumalallisten dynastioidensa synnyn siihen aikakauteen, jolloin luomistilassa oleva maa oli viimeisissä synnytystuskissaan synnyttäen esihistorialliset, nyttemmin hävinneet vuorijononsa sekä merensä ja mantereensa. Maan pintaa peitti ”syvä pimeys ja tuossa [toisasteisessa] kaaoksessa oli alku kaikelle, mikä myöhemmin kehittyi maan päällä. Geologimme ovat nyt todenneet, että varhaisina geologisina kausina, useita satoja miljoonia vuosia sitten on ollut tuollainen maan suurpalo.[210] Mitä itse perimätietoon tulee, jokaisella maalla ja kansalla on ollut siitä oma kansallinen versionsa.

Ei ainoastaan Egyptillä, Kreikalla, Skandinavialla tai Meksikolla vaan myös Kiinalla oli Tyfoninsa, Pythoninsa, Lokinsa ja ”lankeavat” demoninsa. Taivaallisilla olennoilla on kokonainen kirjallisuus tästä aiheesta. Kerrotaan, että kun eräs ylpeä henki nousi kapinaan Titä vastaan sanoen itse olevansa Ti, niin seitsemän taivaallisten henkien joukkoa karkotettiin maan päälle. Tämä ”sai aikaan muutoksen koko luonnossa itse taivaan alistuessa ja yhtyessä maahan”.

I-Chingissa sanotaan: ”Lentävä lohikäärme, mahtava ja kapinallinen, kärsii nyt ja hänen ylpeytensä saa rangaistuksen. Hän luuli hallitsevansa taivaassa, mutta hän hallitseekin vain maan päällä.”

Ja Ch’un ch’in sanoo allegorisesti: ”Eräänä yönä tähdet lakkasivat loistamasta pimeydessä ja hylkäsivät sen pudoten kuin sade maan päälle, missä ne ovat nyt salattuina.” Nämä tähdet ovat monadeja.

Kiinalaisilla kosmogonioilla on ”Liekin Herransa” ja ”Taivaallinen Neitsyensä”, jolla on pienet ”henget apulaisinaan ja palvelijoinaan, ja suuret henget taistelemassa muiden jumalien vihollisia vastaan”. Mutta tämä kaikki ei todista, että mainitut allegoriat ovat ennakkoaavistuksia eli profeetallisia kirjoituksia, jotka kaikki viittaavat kristilliseen teologiaan.

Zoharissa on paras todistus, joka voidaan esittää kristillisille teologeille osoituksena siitä, [e487] että raamatun – kummankin testamentin – esoteerinen merkitys tukee samaa ajatusta kuin meidän ikivanhat opetuksemme, nimittäin, että ”enkelien lankeemus” tarkoittaa yksinkertaisesti niiden enkelien ruumiillistumista, ”jotka olivat läpäisseet seitsemän piiriä”. Shimon ben Johain kabbala on tuon allegorisen kertomuksen sielu ja ydin, niin kuin myöhempi kristillinen kabbala on ”hämärään verhottu” Mooseksen Pentateukki. Ja siinä (Agrippa-käsikirjoituksessa) sanotaan:

 

Kabbalan viisaus perustuu tietoon tasapainotilasta ja harmoniasta.

Voimat, jotka ilmenevät ilman että ne on saatettu ensin tasapainoon, häviävät avaruuteen [”saatettu tasapainoon” merkitsee erilaistunutta].

 Siten hävisivät muinaisen maailman ensimmäiset kuninkaat [jumalalliset dynastiat], itsesyntyiset jättiläisruhtinaat. Ne kaatuivat kuin juurettomat puut eikä niitä enää nähty: sillä ne olivat varjon varjo [nimittäin varjomaisten pitrien chhâyâ].[211]

Mutta ne, jotka tulivat niiden jälkeen ja jotka syöksyen alas kuin putoavat tähdet, tulivat kätketyiksi varjoihin – ovat säilyneet tähän päivään asti [dhyânit, jotka ruumiillistuen noihin ”tyhjiin varjoihin” aloittivat ihmiskunnan aikakauden].

 

Vanhojen kosmogonioiden jokainen lause ilmaisee niille, jotka osaavat lukea rivien välistä, ajatusten samuuden, vaikkakin erilaisissa verhoissa.

Esoteerisen filosofian ensimmäinen oppi on, että tuntematon syy ei pane liikkeelle kehitystä, joko tietoisesti tai tiedostamatta, vaan ainoastaan ajoittain ilmaisee itsestään eri puolia rajallisten mielten käsitettäväksi. Kollektiivinen järki – universaali – muodostuen lukemattomista ja erilaisista luovien voimien joukoista, niin rajaton kuin se lieneekin ilmenneessä ajassa, on yhä rajallinen verrattuna syntymättömään ja katoamattomaan avaruuteen sen korkeimmassa varsinaisessa olemuspuolessa. Rajallinen ei voi olla täydellinen. Sen vuoksi noissa joukoissa on olemassa alempia olentoja, mutta ei koskaan mitään paholaisia tai ”tottelemattomia enkeleitä” siitä yksinkertaisesta syystä, että niitä kaikkia ohjaa Laki. Asurat (tai millä muilla nimillä niitä kutsuttaneenkin), jotka ruumiillistuivat, noudattivat siinä lakia, joka on yhtä leppymätön kuin mikä muu tahansa. Ne olivat ilmestyneet ennen pitrejä, ja kun aika (avaruudessa) etenee sykleissä, niiden vuoro oli tullut – tästä johtuvat lukuisat allegoriat.[212] Bramiinit antoivat ensin nimen asura erotuksetta niille, jotka vastustivat heidän naamiaisilveilyjään ja uhrejaan, kuten suurelle asuralle nimeltään ”Asurendra”. Noista ajoista on luultavasti etsittävä alku käsitykselle demonista vastustajana ja vihollisena.

Heprealaiset elohimit, joita käännöksissä kutsutaan ”Jumalaksi” ja jotka luovat ”valkeuden”, ovat samoja kuin arjalaiset asurat. Niillä tarkoitetaan [e488] myös ”pimeyden poikia” filosofisena ja loogisena vastakohtana ikuiselle ja muuttumattomalle valolle. Vanhimmat zoroasterilaiset eivät uskoneet pahaan tai pimeyteen, joka olisi yhtä ikuinen hyvän tai valon kanssa, ja siten he myös selittävät asian. Ahriman on ilmennyt varjo AHURAMAZDASTA (Asuramazdasta), joka taas on lähtenyt Zeruana Akernesta, ”rajattomasta ajasta” [ajan kierroksesta] eli tuntemattomasta syystä. ”Sen loisto”, he sanovat jälkimmäisestä, ”on liian ylhäinen, sen valo liian häikäisevä inhimillisen ymmärryksen eli kuolevaisen silmän käsitettäväksi tai nähtäväksi.” Sen ensimmäinen emanaatio on ikuinen valo, joka oltuaan aiemmin salattuna PIMEYDESSÄ sai kutsun ilmentää itsensä, ja siten muodostui Ormazd, ”elämän kuningas”. Hän on ”esikoinen” RAJATTOMASSA AJASSA, mutta oman perikuvansa (aikaisemman henkisen aatteen) tavoin on elänyt pimeyden helmassa ikuisuudesta asti. Kuusi amshâspendia (hänen itsensä, kaikkien johtajan, kanssa seitsemän), alkuperäiset henkiset enkelit ja ihmiset, ovat kollektiivisesti hänen logoksiaan. Zoroasterilaiset amshâspendit luovat myös maailman kuudessa päivässä eli aikakaudessa ja lepäävät seitsemäntenä. Mutta esoteerisessa filosofiassa tuo seitsemäs on ensimmäinen aikakausi eli ”päivä” (ensimmäinen luominen arjalaisessa kosmogoniassa). Tämä väliaioni on luomisen esinäytös ja rajana luomattoman ikuisen syyn ja aikaansaatujen rajallisten vaikutusten välillä. Se on alkavan toiminnan ja energian tila ikuisen muuttumattoman levon ensimmäisenä aspektina. Genesiksessä, johon ei ole tuhlattu metafyysistä energiaa, vaan ainoastaan erinomaista terävyyttä ja nerokkuutta esoteerisen totuuden verhoamiseksi, alkaa ”luominen” ilmennyksen kolmannessa vaiheessa. ”Jumala” eli elohimit ovat Poimandresin ”seitsemän hallitsijaa”. Ne ovat samoja kuin kaikki muut luojat.

Mutta tuohon aikakauteen viittaa myös Genesiksessä kuvauksen katkonaisuus ja ”pimeys”, joka oli syvyyden kasvoilla.[213] Elohimien osoitetaan ”luovan” – toisin sanoen, rakentavan eli saavan aikaan kaksi taivasta eli ”kaksinaisen taivaan” (ei taivasta ja maata), mikä tarkoittaa suorin sanoin, että he erottivat ylemmän ilmenneen (enkeli-)taivaan eli tietoisuuden tason alemmasta eli maallisesta tasosta; (meille) ikuiset ja muuttumattomat aionit noista paikan, ajan ja keston aikakausista; taivaan maasta, tuntemattoman – vihkimättömille – TUNNETUSTA. Tätä merkitsee Poimandresin lause, jossa sanotaan: ”AJATUS, tuo jumalallinen, joka on VALO ja ELÄMÄ [Zeruana Akerne], synnytti SANANSA eli ensimmäisen aspektinsa avulla toisen, toimivan AJATUKSEN, joka ollen hengen ja tulen jumala muodosti seitsemän hallitsijaa, jotka sulkevat piiriinsä aistien maailman nimeltään ’välttämätön kohtalo’.” Viimeksi mainittu viittaa karmaan. Nuo ”seitsemän piiriä” ovat seitsemän planeettaa ja tasoa, kuten myös enkelipiirien seitsemän näkymätöntä henkeä, joiden näkyvinä symboleina ovat seitsemän planeettaa,[214] [e489] Ison Karhun seitsemän rishiä ja muut merkit. Kuten Roth on sanonut adityoista: ”Ne eivät ole aurinko eikä kuu, eivät tähtiä eikä aamunkoitto, vaan tämän ikään kuin kaikkien näiden ilmiöiden takana olevan loistavan elämän ikuisia ylläpitäjiä.”

Nuo ”seitsemän joukkoa” harkitessaan isässään [jumalallisessa ajatuksessa] olevaa toimijan suunnitelmaa, kuten Poimandresissa sanotaan, halusivat toimia (eli rakentaa maailman luomuksineen) samalla tavoin. Sillä syntyneinä ”toiminnan piirin – ilmenneen universumin – sisällä” he noudattivat manvantarista LAKIA. Ja nyt seuraa tuon kohdan toinen osa tai mieluummin kahden eri kohdan, jotka on sulautettu yhteen täydellisen merkityksen salaamiseksi. Toiminnan piirin sisällä syntyneet olivat ”veljiä, jotka rakastivat häntä suuresti”. Jälkimmäiset – ”hän” – olivat alkuperäisiä enkeleitä: asuroita, Ahriman, elohimejä eli ”Jumalan Poikia”, joista yksi oli Saatana – kaikkia niitä henkisiä olentoja, joita kutsuttiin ”pimeyden enkeleiksi”, koska tuo pimeys on absoluuttinen valo, totuus, joka on nyt torjuttu ellei kokonaan unohdettu teologiassa. Siitä huolimatta täytyy noiden kovasti solvattujen ”valon poikien” – valon joka on pimeys – henkisyyden olla ilmeisesti yhtä suuri verrattuna seuraavan enkeliluokan henkisyyteen, kuin on viimeksi mainittujen eteerisyys verrattuna ihmisruumiin tiiviyteen. Edelliset ovat ”esikoisia” ja sen vuoksi niin lähellä puhtaan, uinuvan hengen rajoja, että niistä tulee pelkästään ”PRIVAATIOITA”[215] – aristoteelisessa merkityksessä – niitä seuraavien enkelien ferouereja eli ihanteellisia tyyppejä. Ne eivät voineet luoda aineellisia, ruumiillisia olioita, ja sen vuoksi niiden sanottiin ajan kuluessa kieltäytyneen luomasta kun ”Jumala” käski – toisin sanoen KAPINOINEEN.

Ehkä tämä tulee todistetuksi sen tieteellisen teorian avulla, joka opettaa meille valosta ja äänestä ja kahden yhtä pitkän ääniaallon kohtaamisvaikutuksesta: ”Jos nuo molemmat äänet ovat yhtä voimakkaat, niiden yhteensattuma synnyttää neljä kertaa voimakkaamman äänen, kun taas niiden interferenssi synnyttää täydellisen hiljaisuuden.”

Selostaessaan oman aikansa ”harhaoppeja” Justinus Marttyyri osoittaa kaikkien maailmanuskontojen samuuden niiden alkuvaiheessa. Ensimmäisessä alussa on poikkeuksetta tuntematon ja PASSIIVINEN jumaluus, josta lähtee määrätty aktiivinen voima tai kyky, mysteeri, jota kutsutaan joskus VIISAUDEKSI, joskus POJAKSI, hyvin usein Jumalaksi, enkeliksi, Herraksi ja LOGOKSEKSI.[216] Viimeksi mainittu nimitys annetaan joskus kaikkein ensimmäiselle emanaatiolle, mutta useassa järjestelmässä se lähtee ensimmäisestä androgyynisestä eli kaksinaisesta säteestä, jonka näkymätön on alussa synnyttänyt. Filon kuvaa tätä viisautta miehisenä ja naisellisena.[217] Mutta vaikka sen ensimmäisellä ilmennyksellä [e490] oli alku, sillä se lähtee Olamista[218] (Aion, aika), aioneista korkeimmasta lähdettyään isästä, se oli jäänyt hänen luokseen ennen kaikkia luotuja, sillä se on osa häntä.[219] Sen vuoksi Filon Juutalainen kutsuu adam kadmonia ”mieleksi” (Bythoksen Ennoia gnostilaisessa järjestelmässä). ”Mieli, kutsuttakoon sitä Aadamiksi.”[220]

Koko tapahtuma tulee selväksi, kun vanhat magian kirjat selittävät sen. Jokin voi olla olemassa vastakohtansa kautta – opettaa Hegel, ja tarvitaan vain vähän filosofiaa ja henkisyyttä, jotta ymmärtää sen myöhemmän dogmin synnyn, joka on todella niin saatanallinen ja helvetillinen kylmässä ja julmassa pahuudessaan. Maagikot selittivät eksoteerisissa opetuksissaan pahan alkuperän näin: ”Valo ei voi synnyttää muuta kuin valoa eikä se voi olla koskaan pahan alku”. Kuinka siis paha ilmeni, koska sen syntymiseen ei liittynyt mitään samanaikaista kuin valo tai mitään valon kaltaista? Valo, he sanovat, synnytti useita olentoja, jotka kaikki olivat henkisiä, loistavia ja voimakkaita. Mutta SUURELLA (”suurella asuralla”, Ahrimanilla, Luciferilla jne.) oli paha ajatus, joka oli valon vastakohta. Hän epäili ja tuon epäilyn johdosta hänestä tuli pimeä.

Tämä on vähän lähempänä totuutta, mutta silti vielä väärin. Ei ollut mitään ”PAHAA ajatusta”, joka olisi synnyttänyt vastustavan voiman, vaan yksinkertaisesti pelkkä AJATUS; jokin, mikä ollen ajatteleva ja sisältäen aikomuksen ja tarkoituksen on sen vuoksi rajallinen ja minkä on siten luonnollisesti oltava vastakkaisessa suhteessa puhtaaseen lepotilaan, joka on yhtä luonnollinen ehdottoman henkisyyden ja täydellisyyden tila. Se oli yksinkertaisesti kehityksen laki joka piti puoliaan; mentaalisen ilmaisemisen kehityskulku erilaistuneena hengestä, sekoittuneena ja kietoutuneena jo aineeseen, johon se vastustamattomasti vedetään. Ajatukset varsinaisessa luonnossaan ja olemuksessaan, käsitteinä suhteessa kohteisiin, joko todellisiin tai mielikuvituksellisiin, ovat vastakkaisia absoluuttiselle AJATUKSELLE, sille tuntemattomalle KAIKKEUDELLE, jonka salaperäisistä toiminnoista Spencer väittää, ettei siitä voida sanoa mitään, mutta että ”sillä ei ole mitään luonnollista sukulaisuutta kehityksen kanssa”,[221] jota sillä varmasti ei olekaan.

Zohar esittää asian ajatuksia herättävästi. Kun ”Pyhä” (logos) halusi luoda ihmisen, hän kutsui luokseen korkeimman enkelijoukon ja ilmoitti sille aikeensa, mutta he epäilivät sellaisen aikeen viisautta ja vastasivat: ”Ihmisen loisto ei tule kestämään yhtäkään yötä” – [e491] mistä syystä ”Pyhä” Herra poltti (hävitti) heidät. Sitten hän kutsui toisen, alemman joukon ja sanoi sille saman. He vastustivat ”Pyhää”: ”Mitä hyötyä on ihmisestä?” he väittivät vastaan. Kuitenkin elohimit loivat ihmisen, ja kun ihminen teki syntiä, silloin tulivat Ussian ja Asaelin joukot ja moittivat Jumalaa: ”Siinä on ihmisen poika, jonka sinä olet luonut”, he sanoivat. ”Katso, hän teki syntiä!” Silloin Pyhä vastasi: ”Jos te olisitte olleet heidän [ihmisten] joukossaan, te olisitte olleet heitä pahempia.” Ja hän syöksi heidät korkealta paikaltaan taivaasta alas maan päälle, ”ja he muuttuivat [ihmisiksi] ja tekivät syntiä maan naisten kanssa”.[222] Tämä on aivan selvää kieltä. Genesiksessä (4. luku) ei mainita mitään siitä, että näitä ”Jumalan poikia” rangaistiin. Ainoa viittaus siihen on raamatussa Juudaksen kirjeessä (6): ”Ja niitä enkeleitä, jotka eivät pitäneet kiinni korkeasta asemastaan vaan hylkäsivät omat asuinsijansa, hän pitää pimeydessä ikuisissa kahleissa suurta tuomion päivää varten.” Tämä merkitsee yksinkertaisesti, että ruumiillistumaan tuomitut ”enkelit” ovat lihan ja aineen kahleissa, tietämättömyyden pimeydessä ”suureen päivään” asti, joka tulee kuten aina seitsemännen kierroksen jälkeen, ”viikon” päättymisen jälkeen, SEITSEMÄNTENÄ SAPATTINA eli manvantaran jälkeisessä nirvânassa.

Kuinka todella esoteerinen ja salaisen opin mukainen on Hermeksen ”POIMANDRES, jumalallinen ajatus”, se voidaan päätellä ainoastaan sen ensimmäisistä ja alkuperäisistä latinan ja kreikan kielisistä käännöksistä. Toisaalta kuinka sen ovat myöhemmin vääristäneet eurooppalaiset kristityt, käy ilmi niistä huomautuksista ja tiedostamattomista tunnustuksista, joita de St. Marc teki kirjansa johdannossa ja kirjeessään Ayrin piispalle v. 1578. Siinä esitetään koko muodonmuutosten sikermä panteistisestä ja egyptiläisestä alkuperästä mystiseen roomalaiskatoliseen tutkielmaan asti, ja näemme, kuinka POIMANDRESISTA on tullut se mikä se nykyisin on. Kuitenkin jopa St. Marcin käännöksessä on jälkiä todellisesta POIMANDRESISTA – ”universaalista ajatuksesta” eli ”MAAILMANJÄRJESTÄ”. Tämä on sanatarkka käännös vanhasta ranskalaisesta käännöksestä, jonka alkuperäinen teksti on julkaistu alaviitteessä omaleimaisella vanhalla ranskan kielellä:[223]

 

Seitsemän ihmistä [prinsiippiä] luotiin ihmiseen… Sopusoinnun luonto Isän ja Hengen seitsemässä. Luonto…[e492] synnytti seitsemän ihmistä seitsemän hengen seitsemän luonnon mukaisesti, ja niissä oli mahdollisuutena kaksi sukupuolta.

 

Metafyysisesti Isä ja Poika ovat ”maailmanjärki” ja ”aikakautinen universumi”; ”enkeli” on ”ihminen”. Se on samalla kertaa POIKA ja ISÄ; Poimandresissa sen synnyttää aktiivinen IDEA ja passiivinen AJATUS; alkuperäinen perusääni luonnossa, joka synnyttää seitsemän ääntä – luovien voimien seitsemäisen asteikon – ja seitsemän prismaattista väriaspektia, kaikki syntyneet yhdestä valkoisesta säteestä eli VALOSTA – joka itse sai alkunsa PIMEYDESSÄ.

­­­­__________

 

C.

 

”TAIVAAN SOTA” JA SEN MONET MERKITYKSET

 

Salainen oppi osoittaa itsestään selvänä tosiasiana, että ihmiskunta kollektiivisesti ja yksilöllisesti on ilmenneen luonnon kanssa käyttövälineenä a) ainoan universaalin prinsiipin hengitykselle sen ensimmäisessä erilaistumisessa; ja b) lukemattomille ”hengityksille”, jotka lähtevät tästä ainoasta HENGITYKSESTÄ sen toisessa ja seuraavissa erilaistumisissa, koska luonto monine ihmiskuntineen etenee alaspäin kohti aineellisuudessa yhä lisääntyviä tasoja. Ensimmäinen hengitys elähdyttää korkeampia hierarkioita, toinen – alempia yhä laskeutuvilla tasoilla.

Raamatussa on monia kohtia, jotka todistavat selvästi eksoteerisesti, että tämä usko oli kerran universaali, ja vakuuttavimpia kohtia ovat Hesekielin 28. luku ja Jesajan 14. luku. Kristilliset teologit voivat kernaasti tulkita molempien tarkoittavan suurta sotaa ennen luomista, kertomusta Saatanan kapinasta jne., mutta ajatuksen mielettömyys on liian ilmeinen. Hesekiel kohdistaa valituksensa ja moitteensa Tyroksen kuninkaalle; Jesaja – kuningas Ahasille, joka harjoitti epäjumalanpalvelusta samoin kuin koko kansa, lukuun ottamatta muutamia vihittyjä (niin kutsuttuja profeettoja), jotka yrittivät lopettaa sen eksoterismin eli epäjumalanpalveluksen, joka on sama asia. Lukija päätelköön!

Hesekielissä sanotaan:

 

Ihminen, sano Tyroksen ruhtinaalle: Näin sanoo Herra Jumala [”jumala” KARMA, niin kuin me sen ymmärrämme]: Sinä olet käynyt ylpeäksi, sinä sanot: Minä olen jumala… Ihminen sinä olet, et jumala… minä nostan vieraat kansat sinua vastaan…ja ne paljastavat miekkansa ja iskevät kopeaan viisauteesi… Ne syöksevät sinut alas hautaan… [eli maaelämään].[224]

 

”Tyroksen ruhtinaan” alkuperää on etsittävä [e493] pahojen atlantislaisten, suurten noitien, ”jumalallisista dynastioista”.[225] Tällä kertaa Hesekielin sanoissa ei ole mitään metaforaa, vaan ne ovat todellista historiaa. Sillä ääni profeetassa, ”Herran”, hänen oman henkensä ääni, joka puhuu hänelle, sanoo:

 

Koska sinä olet sanonut ’Minä olen Jumala, jumala(i)n [jumalallisten dynastioiden] istuimella minä istun, merien keskellä’, ja olet kuitenkin ihminen… Katso, viisaampi sinä olet kuin Daniel, mikään ei jää sinulta salatuksi; viisaudessasi… olet hankkinut itsellesi rikkauksia… Mutta rikkaus teki sinusta ylpeän. Sen tähden katso…muukalaiset paljastavat miekkansa ja iskevät kopeaan viisauteesi… He syöksevät sinut alas…ja sinä kuolet niin kuin ne jotka lyötiin kuoliaaksi merien keskellä.[226]

 

Mitkään tällaiset kiroamiset eivät ole ennustuksia, vaan ne ovat yksinkertaisesti muistutuksia atlantislaisten, ”maan jättiläisten”, kohtalosta.

Mitä siis tuo viimeinen lause voi merkitä, ellei se ole kertomus atlantislaisten kohtalosta? Jakeen 17 sanonta ”kauneutesi houkutti sinut korskeuteen” voi tarkoittaa Poimandresin ”taivaallista ihmistä” tai langenneita enkeleitä, joita syytetään siitä, että he ovat langenneet sen vuoksi että ovat niin ylpeitä osakseen tulleesta suuresta kauneudesta ja viisaudesta. Tässä ei ole mitään metaforaa, paitsi ehkä teologiemme ennakkoluuloissa. Nämä jakeet koskevat menneisyyttä ja koskevat pikemminkin vihkimysmysteereissä hankittua tietoa kuin taaksepäin katsovaa selvänäköisyyttä. Ääni sanoo edelleen:

 

Olit Edenissä, Jumalan puutarhassa [satya-yugassa], ja sinua koristivat kalliit kivet…koristetyöt, sinussa valmistetut sinä päivänä jona sinut luotiin… Sinä olet voideltu kerubi…käyskentelit välkehtivien kivien keskellä… Moitteen sijaa ei sinussa ollut siitä päivästä alkaen, jolloin sinut luotiin, kunnes sinussa löydettiin pahuus. Sen vuoksi minä suistan sinut Jumalan vuorelta ja hävitän sinut…[227]

 

”Jumalan vuori” tarkoittaa ”jumalien vuorta” eli Merua, jota edusti neljännessä Rodussa Atlas-vuori, erään jumalallisen titaanin viimeinen muoto, niin korkea noihin aikoihin, että muinaiset kansat uskoivat taivaiden lepäävän sen huipulla. Eikö Atlas auttanut jättiläisiä niiden sodassa jumalia vastaan?[228] Eräs toinen versio osoittaa, että tuo taru sai alkunsa Iapetoksen ja Klymenen pojan, Atlaksen, rakkaudesta astronomiaan ja että hän sen vuoksi asui korkeimmalla vuorenhuipulla. Totuus on, että Atlas, ”jumalten vuori”, ja myös samanniminen sankari ovat neljännen Rodun esoteerisia symboleja, ja hänen seitsemän tytärtään, atlantidit, kuvaavat sen seitsemää alarotua. Atlas-vuori oli kaikkien legendojen mukaan kolme kertaa korkeampi kuin se nyt on, sillä se on vajonnut kaksi eri kertaa. Se on alkuaan tulivuori, ja siksi [e494] Hesekielin ääni sanoo: ”Minä sytytin keskellesi tulen, se on hävittävä sinut” jne.[229] Se ei tietenkään tarkoita, kuten näyttää olevan käännetyissä teksteissä, että tuo tuli lähti Tyroksen ruhtinaan tai hänen kansansa keskeltä, vaan Atlas-vuoresta, joka kuvaa tuota ylpeää, magiassa oppinutta ja taiteissa ja sivistyksessä pitkälle edistynyttä rotua, jonka viimeiset rippeet tuhoutuivat näiden kerran niin valtavien vuorijonojen juurella.

Todella, ”sinä olet kammottava varoitus, eikä sinua enää ole”,[230] koska tuon rodun nimikin ja sen kohtalo on nyt hävinnyt ihmiskunnan muistosta. On muistettava, että melkein jokainen muinainen kuningas ja pappi oli vihitty; että neljännen Rodun loppupuolella oli ollut riitaa oikean ja vasemman tien vihittyjen välillä; ja lopuksi että Edenin puutarha mainitaan muidenkin henkilöllisyyksien yhteydessä kuin Aadamin rodun juutalaisten, koska sama Hesekiel vertaa jopa faraota Edenin kauneimpaan puuhun ja sanoo ”kaikki puut Edenissä, Libanonin jaloimmat ja parhaat… saivat lohdutusta manalassa…”, sillä ”he astuivat myös hänen (faraon) kanssaan helvettiin”[231] – alempiin osiin, jotka ovat itse asiassa valtameren pohja, joka oli ammollaan nielaistakseen atlantislaisten maat ja heidät itsensä. Jos tämän kaiken pitää mielessään ja vertaa eri kertomuksia, huomaa, että Hesekielin luvut 28 ja 31 eivät koske Babylonia, Assyriaa eivätkä edes Egyptiä, koska mitään niistä ei ole siten hävitetty, vaan ne ovat ainoastaan raunioituneet maan pinnalla, eivät maan alla – mutta ne tarkoittivat todella Atlantista ja useimpia sen kansoja. Ja silloin huomaa, että vihittyjen ”Edenin puutarha” ei ole myytti, vaan paikka, joka on nykyisin veden alla. Tässä valossa voi antaa täyden esoteerisen arvon seuraavanlaisille lauseille: ”Olit Edenissä…sinä olit Jumalan pyhällä vuorella”[232] – sillä jokaisella kansalla oli ja monella on yhä pyhät vuorensa: eräillä Himalajan huiput, toisilla Parnassos ja Siinai. Ne kaikki olivat vihkimyspaikkoja ja muinaisten ja jopa nykyisten adeptiyhteisöjen päämiesten olinpaikkoja. Ja vielä: ”Assyrialainen [miksi ei atlantislainen, vihitty?] oli Libanonin setripuu…hän oli kaikkia puita korkeampi…setrit Jumalan puutarhassa eivät voineet peittää häntä…niin että kaikki Edenin puut…kadehtivat häntä.”[233]

Koko Vähässä-Aasiassa kutsuttiin vihittyjä ”oikeudenmukaisuuden puiksi” ja Libanonin setreiksi, kuten myös kutsuttiin joitakin Israelin kuninkaita. Samoin kutsuttiin suuria adepteja Intiassa, mutta ainoastaan [e495] vasemman tien adepteja. Kun Vishnupurânassa kerrotaan, että ”maailma oli kauttaaltaan puiden peittämä”, samalla kun prâchetasat – jotka ”viettivät 10 000 hartauden vuotta suunnattomassa valtameressä” – syventyivät hartaudenharjoituksiinsa, niin allegoria tarkoittaa atlantislaisia ja varhaisen viidennen Rodun adepteja – arjalaisia. Muut ”puut [adeptinoidat] levisivät ja heittivät varjonsa suojattoman maan ylle, ja ihmiset menehtyivät…kykenemättä tekemään työtä kymmenentuhannen vuoden ajan”. Sitten näytetään, kuinka viisaat, arjalaisen rodun rishit, joita kutsuttiin prâchetasoiksi, ”tulivat esiin syvyydestä”[234] ja hävittivät tuulen sekä suustaan tulevan liekin avulla epäoikeudenmukaiset ”puut” ja koko kasvikunnan; kunnes Soma (kuu), kasvimaailman hallitsija, armahtaa heidät tekemällä liiton oikean tien adeptien kanssa, joille hän tarjoaa morsiameksi Mârishân, ”puiden jälkeläisen”.[235] Tämä tarkoittaa sitä, mikä on esitetty säkeistöissä ja kommentaareissa ja mikä on myös esitetty I osan II kirjassa s. 209, luvussa ”Pyhä saari”. Se viittaa suureen taisteluun ”Jumalan poikien” ja pimeän viisauden poikien – esi-isiemme – välillä eli atlantislaisten ja arjalaisten adeptien välillä.

Tämän aikakauden koko historia on esitetty allegorisesti Râmâyanassa, joka on mystinen eepos taistelusta Râman – varhaisarjalaisten jumalallisen dynastian ensimmäisen kuninkaan – ja Râvanan, atlantislaisen (Lankân) rodun symbolisen personoinnin, välillä. Edelliset olivat aurinkojumalien ruumiillistumia, jälkimmäiset kuudevojen inkarnaatioita. Tämä oli suuri taistelu hyvän ja pahan välillä, valkoisen ja mustan magian välillä, taistelu jumalallisten voimien herruudesta alempien maallisten eli kosmisten voimien yli. Jos tutkija tahtoo ymmärtää paremmin tämän viimeisen esityksen, tutustukoon Mahâbhâratan Anugîtâ-episodiin, missä Brâhmana sanoo vaimolleen: ”Minä olen havainnut Itsen avulla Itsessä olevan keskuksen, jossa asuu bramiini vapaana vastakohtien pareista, ja kuun yhdessä tulen [eli auringon] kanssa ylläpitämässä (kaikkia) olentoja älyllisen prinsiipin liikkeellepanijana”.[236] Kuu on mielen (manaksen) jumaluus, mutta ainoastaan alemmalla tasolla. ”Manas on kaksinainen – kuu alemmassa, aurinko ylemmässä osassa”, sanoo kommentaari. Toisin sanoen, se vetäytyy korkeammassa aspektissaan buddhia kohti ja [e496] alemmassa laskeutuu täynnä itsekkäitä ja aistillisia haluja olevaan eläimelliseen sieluunsa kuunnellen sen ääntä.  Tähän sisältyy adeptin ja tavallisen ihmisen elämän salaisuus samoin kuin mysteeri, joka koskee jumalallisen ihmisen kuoleman jälkeistä eroa eläimellisestä ihmisestä. Mahâbhârata – jonka jokainen rivi on luettava esoteerisesti – paljastaa suurenmoisen symboliikan ja allegorian avulla sekä ihmisen että sielun koettelemukset. Brâhmana sanoo Anugîtâssa:

 

Seitsenkertaisena liekehtii Vaishvânaran tuli[237] sisällä (ruumiissa), kaikkien näiden (elämäntuulien) [? prinsiippien] keskellä, jotka liikkuvat ruumiissa ja nielevät toinen toisensa.[238]

 

Mutta korkein ”sielu” on manas eli mieli. Tästä syystä sanotaan, että soma, kuu, tekee liiton sen aurinko-osan kanssa, jota edustavat prâchetasat. Mutta tämä on vain yksi – metafyysinen – niistä seitsemästä avaimesta, jotka avaavat Râmâyanan, kuten jokaisen muun pyhän kirjan, seitsemän puolta.

Erilaisista vihityistä käytetty ”puun” symboli oli melkein universaali. Jeesusta kuten myös kaikkia hyvän lain adepteja sanotaan ”elämän puuksi”, kun taas vasemman tien adepteihin viitataan ”kuihtuneina puina”. Johannes Kastaja puhuu ”kirveestä”, joka ”on pantu puun juurelle”,[239] ja Assyrian kuninkaan sotajoukkoa sanotaan puiksi.[240]

Edenin puutarhan todellinen merkitys on riittävästi selitetty Hunnuttomassa Isiksessä.

Kirjoittaja on kuullut usein ihmeteltävän, että Hunnuton Isis sisältää niin vähän näitä nyt opetettuja oppeja. Tämä on aivan väärin. Sillä tuossa teoksessa on lukuisia viittauksia näihin opetuksiin, vaikka itse opetukset puuttuivat. Aika ei ollut silloin tullut, vaikkei se ole vielä nytkään, jotta kaikki voitaisiin sanoa. ”Hunnuttomassa Isiksessä ei mainita mitään atlantislaisia eikä neljättä Rotua, joka oli ennen meidän viidettä Rotuamme”, kirjoitti eräs Esoteric Buddhismin arvostelija. Minä joka kirjoitin Hunnuttoman Isiksen väitän, että atlantislaiset mainitaan kyllä esi-isinämme, nimittäin kohdassa Tiede osa 1, s. 259, puhuttaessa Jobin kirjasta. Sillä voiko mikään olla selvempää kuin tämä: ”Alkutekstissä on ’kuolleiden olioiden’ sijasta refaim (jättiläiset eli valtavat alkuihmiset), joista evoluution mukaisesti voidaan jonain päivänä johtaa nykyinen rotumme.” Nyt kun tuo viittaus on selitetty täysin avoimesti, kehotetaan niin tekemään, mutta kehitysopin kannattajat kieltäytyvät siitä yhtä varmoina [e497] kuin kymmenen vuotta sitten. Tiede ja teologia ovat meitä vastaan: sen vuoksi asetamme molemmat kyseenalaisiksi ja meidän on tehtävä niin itsepuolustukseksi. Kristillinen teologia on rakentanut dogmaattisen kertomuksensa taistelusta taivaassa niin epävarmoille perustuksille kuin ovat nuo epäselvät metaforat, joita on siroteltu profeettojen kirjoihin ja Johanneksen Ilmestykseen, joka on suurenmoinen mutta uudistettu versio Henokin kirjasta. Ja se teki vielä enemmän: se käytti symbolisia näkyjä, joita ymmärsivät ainoastaan vihityt, pilareina kannattamaan koko tuota uskontonsa kömpelöä rakennusta. Nyt nuo pilarit ovat paljastuneet heikoiksi ruo’oiksi, joten taitava rakennelma uhkaa sortua. Koko kristillinen suunnitelma perustuu Jakiniin ja Boasiin – hyvän ja pahan kahteen vastakkaiseen voimaan, Kristukseen ja Saatanaan, "Ê •("2"Â 6"Â "Ê 6"6"Â *L<V:,4H.  Poistakaa kristinuskosta sen päätuki, langenneet enkelit, niin Edenin lehtimaja Aadameineen ja Eevoineen haihtuu ilmaan, ja Kristus erikoisessa hahmossaan yhtenä Jumalana ja Vapahtajana sekä eläinihmisen syntien sovitusuhrina tulee hyödyttömäksi, tarkoituksettomaksi myytiksi.

Eräässä Revue Archéologiquen vanhassa numerossa ranskalainen kirjoittaja L. F. A. Maury huomauttaa:

 

Tämä universaali taistelu hyvien ja pahojen henkien välillä näyttää olevan ainoastaan jatkoa eräälle toiselle vanhemmalle ja paljon kauheammalle taistelulle, joka kuuluisan myytin mukaan tapahtui ennen universumin luomista uskollisten ja kapinoivien legioonien välillä.[241]

 

Vielä kerran, kyse on ainoastaan aikajärjestyksestä. Jos Johanneksen Ilmestys olisi kirjoitettu Veda-kaudella ja ellei nyt tiedettäisi, että se on vain yksi versio Henokin kirjasta ja pakanallisen muinaisuuden lohikäärmelegendoista – sen kuvallinen suuruus ja kauneus olisi voinut vaikuttaa arvostelijoiden mielipiteeseen siten, että se olisi ollut eduksi ensimmäistä sotaa koskevalle kristilliselle tulkinnalle, jonka taistelutantereena oli tähtitaivas ja taistelijoina – enkelit. Niin kuin asia nyt on, Ilmestyskirja on kuitenkin johdettavissa tapahtuma tapahtumalta muista, paljon vanhemmista visioista. Apokalyptisten allegorioiden ja esoteerisen eepoksen ymmärtämiseksi pyydämme lukijaa kääntymään Ilmestyskirjan puoleen ja lukemaan kohdan 12:1-7.

Tällä on monta merkitystä ja paljon on saatu selville tuon universaalin myytin astronomisesta ja numeerisesta sisällöstä. Tässä esitetään nyt katkelma, muutamia vihjeitä sen salaisesta merkityksestä, jotka kertovat todellisesta sodasta, taistelusta kahden koulun vihittyjen välillä. Tuolle samalle peruskivelle rakentuvat vielä monet erilaiset, yhä olemassa olevat allegoriat. Todellinen kertomus, joka antaa täydellisen esoteerisen merkityksen, on salaisissa kirjoissa, jotka eivät ole olleet kirjoittajan käytettävissä.

Eksoteerisista teoksista episodi Târakâ-sodasta sekä jotkut esoteeriset kommentaarit voivat kuitenkin antaa jonkinlaisen johtolangan. Jokaisessa purânassa [e498] tuo tapahtuma kuvataan suurempina tai pienempinä muunnelmina, jotka osoittavat sen allegorisen luonteen.

Varhaisimpien vedalais-arjalaisten mytologiassa kuten myös myöhemmissä purânakertomuksissa mainitaan Budha, ”viisas”, salaiseen viisauteen ”perehtynyt”, joka on Merkuriuksen euhemerisaatio.[242] Hindu Classical Dictionary sanoo Budhan olleen Rigvedan hymnin tekijä. Sen vuoksi hän ei voi mitenkään olla ”bramiinien myöhempi tuote”, vaan on todella erittäin vanha personoituma.

Seuraavat tosiasiat on saatu selville tutkimalla hänen syntyperäänsä tai mieluummin hänen jumalallista syntyään. Taruhenkilönä hän on Târân, ”kullanvärisen” Brihaspatin vaimon, ja ”Soman”, (miehisen) kuun, poika, joka Pariksen tavoin vie tämän hindulaisen tähtien valtakunnan uuden Helenan pois mieheltään, mikä aiheuttaa suuren taistelun ja sodan Svargassa (taivaassa). Episodi jatkuu kamppailuna jumalien ja asuroiden välillä. Kuningas Soma saa liittolaisen Ushanaksesta (Venus), dânavoiden johtajasta, ja jumalia johtavat Indra ja Rudra, jotka ovat Brihaspatin puolella. Viimeksi mainittu saa apua Shamkaralta (Shiva), joka oltuaan Brihaspatin isän Angiraksen oppilas auttaa hänen poikaansa. Indra on tässä intialaisten prototyyppi Mikaelille, päästrategille ja ”lohikäärmeen” enkelien tappajalle – sillä yksi hänen nimistään on Jishnu, ”(taivaallisen) sotajoukon johtaja”. Molemmat taistelevat, kuten jotkut titaanit taistelivat toisia titaaneja vastaan kostonhaluisten jumalien puolustukseksi. Toinen puolustaa jupiter tonansia [ukkosen jumalaa] (Intiassa Brihaspati on Jupiter-planeetta, mikä on merkillinen yhteensattuma), toinen on alati jyrisevän Rudra-Shamkaran tukena. Tämän sodan aikana Indran henkivartijat, myrskynjumalat (marutit) hylkäävät hänet. Kertomus on joissakin yksityiskohdissaan erittäin opettava.

Tutkikaamme joitakin niistä ja koettakaamme päästä perille niiden tarkoituksesta.

Brihaspati, loukattu aviomies, on Jupiter-planeetan ohjaava henki eli ”hallitsija”. Hän on opettaja eli henkinen guru jumalille, jotka ovat luovien voimien edustajia. Rigvedassa häntä kutsutaan Brahmanaspatiksi, joka nimi tarkoittaa ”jumaluutta, jossa olennoituu palvojien vaikutus jumaliin”. Tästä syystä Brahmanaspati edustaa niin sanotusti jumalallisen armon aineellistumista rituaalien ja seremonioiden avulla eli eksoteerista jumalanpalvelusta.

”TÂR”[243] – hänen vaimonsa – on toisaalta niiden voimien personoituma, jotka kuuluvat Gupta-Vidyâan (salaiseen tietoon) vihitylle, kuten tullaan näyttämään.

SOMA on astronomisesti kuu, mutta mystisessä merkityksessä se on myös pyhä juoma, jota bramiinit ja vihityt nauttivat mysteerien ja uhrimenojen aikana. ”Soma”-kasvi on asclepias acida, jonka mehusta valmistetaan mystinen [e499] Soma-juoma. Ainoastaan rishien jälkeläiset, suurten mysteerien agnihôtrit (tulipapit) tunsivat kaikki sen voimat. Mutta oikean Soman todellinen ominaisuus oli (ja on) tekevä vihitystä uuden ihmisen sen jälkeen kun hän on uudestisyntynyt, nimittäin kun hän on alkanut elää astraaliruumiissaan,[244] sillä hänen henkisen luontonsa voitettua fyysisen hän pian napsauttaisi sen pois ja eroaisi jopa eetteriruumiista.[245]

Somaa ei koskaan annettu vanhoina aikoina vihkimättömälle bramiinille – pelkälle grihasthalle eli eksoteerisen rituaalin papille. Siten Brihaspati – vaikka olikin ”jumalien guru” – edusti yhä palvonnan kuolleen kirjaimen muotoa. Mutta me näemme, kuinka kuningas Soma, todellisen viisauden antaja, vihkii mysteereihinsä Brihaspatin vaimon, Târân, joka on sellaisen ihmisen symboli, joka, vaikka onkin omaksunut dogmaattisen palvonnan, ikävöi todellista viisautta. Allegoriassa Soma siis vie hänet mukanaan. Tästä seurauksena syntyi Budha – esoteerinen viisaus – Merkurius eli Hermes Kreikassa ja Egyptissä. Hänet kuvataan ”niin kauniiksi”, että jopa aviomies vaikka tiesi hyvin, ettei Budha ollut hänen kuolleen kirjaimen mukaisen palvontansa jälkeläinen – vaatii ”vasta syntynyttä” pojakseen, rituaalisten ja tarkoituksettomien muotojen hedelmänä.[246] Tällainen on lyhyesti kerrottuna allegorian yksi merkitys.

Taivaan sota viittaa useisiin samanlaisiin tapahtumiin eri olemisen tasoilla. Se tarkoittaa ensinnäkin kosmogoniaan kuuluvaa puhtaasti astronomista ja kosmista tosiasiaa. John Bentley ajatteli, että hindulaisilla taivaan sota on ainoastaan kuva, joka viittaa aikalaskelmiin.[247]